sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Polemiikkia luennolla ja varmuuden lisääntymistä

Toistoa tai ei, viikko meni todella nopeasti! Toisaalta hyvä niin, ainakaan en ehtinyt tylsistyä. Kandiesitelmästä tulleen palautteen aiheuttama harmistus meni onneksi nopeasti ohi. Tosin priorisoin ensi perjantaina olevan tentin sekä Uskonto ja kansalaistoiminta -kurssin tehtävät ensisijaiseksi projektiksi. Kun tentti on ohi, saa kandiessee palata työn alle. Valitettavasti joudun siinä määrin mukavuusalueeni ulkopuolelle, että en voi työskennellä ainoastaan etänä. Voi miksi, voi miksi pappein -ja piispainkokousten pöytäkirjoja ei voi saada paikallisesta kirjastosta?! Todellisuudessa junareissu Helsinkiin ja yliopiston kirjastoon ei ole niin dramaattinen koettelemus. Olen vain lapsesta asti ollut huono lähtemään paikasta A paikkaan B, tai ylipäänsä aloittamaan asioita. Kun aloittamisen epämukavuudesta on päästy yli, saatan usein uppoutua täysin tekeillä olevaan projektiin. Vaikka en ole kissaihmisiä, ilmeisesti muistutan kissaa yhdessä asiassa (sen ohella että hiuksiani saa siivota jatkuvasti milloin mistäkin): uiminen ei ole ongelma, en vain pidä kastumisesta. Viime torstaina minuun iski ahkeruuskohtaus. Nousin ennen kellonsoittoa sen verran ajoissa, että ehdin 7:14 lähtevään junaan. Miten loistavasti olikaan käynyt! Minullahan oli mahdollisuus mennä kirjastoon työskentelmään ennen luennon alkamista, sillä juna oli perillä n. 8:15. Päästyäni yliopiston kirjaston ovelle suunnille klo: 8:18 huomasin jotain vieläkin riemastuttavampaa: kirjasto aukeaa vasta yhdeksältä. Siispä kohti Porthaniaa vähemmän mukaville penkeille. Onneksi aivoni väliaikaisesti toimivat aikaisesta herätyksestä huolimatta. Muistin viedä kielikeskuksen postilaatikkoon hakemuksen opintojen hyväksilukemisesta. Jos hyvin käy, minun ei tarvitse käydä ruotsin kurssia, sillä amk:ssa suoritettu kurssi saattaa kelvata korvaavaksi. Toisaalta ruotsi ei ole ollut samanlainen ongelma kuin englanti. Ilmeisesti kuulun vähemmistöön? Jostain syystä ruotsi vain luonnistui paremmin, ehkä kieliopin "jämptiyden" vuoksi.

Torstain luento/seminaari oli antoisa, mutta hämmentävä. Välillä tunnen oloni turhautuneeksi optimismia ja toivoa tankattujen opiskelijoiden keskellä. Minä, kyynistynyt kolmekymppinen kun en aina jaksa uskoa siihen, että jokainen ihminen on viime kädessä hyvä. Ehkä ole hieman kateellinen opiskelujakollegoilleni, sillä he jaksavat nähdä asiat parhain päin. Minä taas.. mielestäni avun tarpeessa olevia ihmisiä tulee auttaa, mutta ennemmin tai myöhemmin heidän tulee kyetä seisomaan omilla jaloillaan, sillä muuten jatkuva auttaminen ja puolesta tekeminen kääntyy kaikkea muuta kuin auttamiseksi. Syrjäytynyt pysyy syrjäytyneenä ja rikollinen rikollisena, sillä itsenäisyys sekä oma-aloitteinen sopeutuminen yhteiskuntaan tahtovat jäädä väliin. Kun otin tämän puolen hyväntekeväisyydestä esille, syntyi hiljaisuus, mutta kurssilaiset nyökyttelivät. Pari juuri näitä negatiivisia puolia nähnyt vahvisti teorian omien, tai tuttavien kokemusten perusteella. Mitä minä opin? Ongelmia ei sovi sanoa ääneen, sillä se aiheuttaa epämukavuuden tunnetta kuulijoissa. Kun aiheeksi nousi ihmisarvo, uskaltauduin nostamaan esille minua mietityttäneen kysymyksen: onko ihmisarvo itsestään selvä asia, vai tuleeko se ansaita? Itse kallistuisin jälkimmäiseen. Jos henkilö X sopivan uhrin nähtyään raiskaa, kiduttaa ja lopuksi tappaa uhrin, mielestäni hän on riistänyt uhrilta ihmisarvon brutaalilla tavalla henkeä myöten. En keksi yhtäkään selitystä, mitä tällaisen rikoksen tehnyt henkilö ihmisarvolla tekee. Suunnilleen 15-vuotiaana mietin, että tällaiset ihmiset tulisi siirtää koe-eläinten paikalle. Uutisia lukiessani samainen ajatus tulee usein mieleen. Kerrottuani tämän ajatuksen julki, yksi opiskelija miltei ponnahti seisomaan todeten, että ajatuksen on ihmisarvoa alentava, brutaali, järkyttävä ja naurettava. Jokaisella ihmisellä tulee olla mahdollisuus olla taas hyvä ihminen ja näin ollen myös jokaista on autettava, myös mainitsemiani esimerkkihenkilöitä. En pahastunut tästä reaktiosta, kenties nolostuin lähinnä kun en huomannut kääntää verbaalista suodatintani pienemmälle teholle. Kokoontumisen jälkeen tuo opiskelija juoksi minut kiinni ja pyysi anteeksi kommenttiaan. Ilmeisesti hän pelkäsi minun pahoittaneen mieleni. Vastasin kohteliaasti että selviydyin kyllä, ja että ihmisillä tulee olla erilaisia mielipiteitä. Vaikka en osaakaan nähdä maailmaa ja ihmisiä noin positiivisen asenteen valaisemina, on toisaalta hienoa, että jotkut jaksavat uskoa. Kyllä minäkin jaksan, olen vain vuosien mittaan ymmärtänyt, että asioiden muuttuminen vaatii paljon työtä ja välillä irtautumista kiltteydestä ja myötätunnosta. Olen itse kokenut saman. Jos minua ei aikoinaan olisi potkittu peffalle ja vain peitelty brutaalia realismia, aiheuttaisin vieläkin vahinkoa mielelleni, ruumiilleni ja läheisilleni.

Ilmeisesti tuo muutaman tunnin seminaari herätti valtavasti ajatuksia, ainakin kappaleen pituuden perusteella. Satunnaisesti olen saanut itseni pianon ääreen harjoittelemaan, mutta olen ensisijaisesti yrittänyt saada itseni tenttikirjan ääreen. Maple Leaf Rag saa pian jäädä taakse, mutta toinen kappale, Presto (en taaskaan muista tekijää) kaipaa työstämistä. Uutena kappaleena työn alle otin Mozartin sonaatin D-duurissa. Näin alkuun opettelen kappeletta muutama rivi kerrallaan ja mahdollisesti jään ensimmäiseen osaan, missä toisaalta on tekemistä riittävästi. Viulun kanssa olen jälleen laiskistunut, mutta ehkä joululomalla harjoittelu taas lisääntyy. Koomista kyllä, Weberin Country Dance tuntuu vieläkin vaikeammalta kuin kuudennen kirjan pari kappaletta. Se mokoma jousitus.. Spiccatoa kokeilen välillä myös, mutta jousi hypähtelee vailla kontrollia. Vikahan on jousessa eikä minussa?

Jäällä on mennyt kohtuullisesti ja varmuus lisääntyy vähitellen. Ongelmia askeleissa aiheuttaa käännös-kantakäännös -yhdistelmä kroppani toispuoleisuuden vuoksi. Toisinpäin liike onnistuu jähmeästi, mutta toisinpäin ei lainkaan. Twizzle saisi onnistua kovemmasta vauhdista, mutta pikku hiljaa. Rotaatioaskeleessa koin koomisen ilmiön. Pyörivä liike onnistuu, mutta sulava pysähtyminen ei. Vaakapiruetti onnistuu hieman useammin, mutta en ole asentoon tyytyväinen. Se iänikuinen koukkupolvi! Vaikka vaakapiruetti sisäänpäin saattaa olla epärealistinen tavoite, yritän harjoitella sitä aina kun voin. Hypyissä hidas edistyminen jatkuu, mutta varsinainen onnistuminen on vieläkin saavuttamatta. Pitäisi kai olla ajattelematta "maalia" ja näin ollen keskittyä vain edistymiseen. Axelissa jalkojen asento parani tänään selkeästi, mutta alastulo ei onnistunut. Huomenna siis taas hieman paremmin! Rittiä hyppään vielä maltillisesti, jotta jalan kanssa ei tulisi takapakkia. Jalka on kestänyt hyppimistä selkeästi paremmin geelisuojan kanssa. Toki se kipeytyy harjoitellessa, mutta kipu lakkaa nopeasti ja jatkuu harvoin seuraavaan päivää. Olen uskaltautunut tekemään fysioterapeutin neuvomia liikkeitä, mutta hyppelyä varon vielä parin päivän ajan, jotta lihakset ehtisivät vahvistua. Tällä hetkellä jalkatreeni on varovaista, mutta esimerkiksi yhden jalan kyykkyjä olen uskaltautunut tekemään. Lisäksi teen kyykkyjä 12 kg:n kahvakuulan kanssa ensin 30 kappaletta, sitten keskivartaloa ja selkää vahvistavia liikkeitä ja lopuksi 15-20 kyykkyä. Kyllä tämä tästä.. Voima -ja notkeusharjoittelun ohelle suostuin ottamaan mukaan yhden pirulaisen: tasapainon harjoittamisen. Toisaalta tasapainoharjoitukset taitavat olla siinäkin mielessä hyvä lisä, koska niiden kautta myös keskittymiskykyä pääsee harjoittelemaan.

Ensi viikolla yritän parhaani mukaan lukea tenttikirjoja, minkä jälkeen lienee aika miettiä jouluvalmisteluja. Joka vuosi päätän hoitaa jouluostokset ajoissa, mutta käytännössä tämä on onnistunut harvoin. Tilastollisen todennäköisyyden lukemista huolimatta jatkan yrittämistä. Oikein mukavaa pian päättyvää marraskuuta kaikille!






keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Pientä ahkeruuden lisääntymistä havaittavissa

Taas alkoi marraskuinen arki, mikä tosin pian vaihtuu joulukuiseksi arjeksi. Maanantaina oli pelätty kandiesitelmän käsittely ja saatu palaute tuntui musertavalta. Onneksi olin varautunut negatiiviseen palautteeseen, ja oikeastaan olin tietoinen niistä asioista, joita työstä pitäisi korjailla. Näin jälkeenpäin luulen, että suurin kolaus oli sen työmäärän muistaminen sekä ajatus sen toistumisesta. Olin tapani mukaan haukannut liian suuren palan. Koska ensimmäinen palautuspäivä on vasta helmikuussa, etenen rauhallisesti, mutta pidän työskentelyä yllä. Jos totta puhutaan, taisin väsähtää kandiesitelmän tekemisestä enemmän kuin oletin. Viimeisen parin viikon aikana opiskelumotivaatio on ollut jossain kaukana ja se pieni opiskelumääräkin mitä nyt yritän saada aikaiseksi, on tuntunut ylitsepääsemättömän raskaalta. Onneksi olen saanut potkittua itseäni takamukselle (tosin en kirjaimellisesti). Muutaman kuluneen päivän aikana olen kirjoittanut oppimispäiväkirjaa torstain luentokurssista sekä lukenut ensi viikon tenttiin. Tämän päivän luku-urakasta olen todella ylpeä! Lukivaikeuksien ilmeneminen ei ole ollut kaikkein motivoivin vieras, mutta vähitellen ymmärtäminen on parantunut. Vaikka alun perin olikin tarkoitus ottaa tämä toinen periodi hieman rennommin, tunnen itseni hävettävän laiskaksi etenkin siksi, koska lähiopetusta on ollut vain parina päivänä viikossa. Viime viikolla tein suunnitelmia tammikuussa alkavan kolmannen periodin kursseista. Toistaiseksi pitäydyn kandityön korjaamisen ohella kolmessa 5 op:n kurssissa. Siinä suorituksia etsiessäni kirosin myös sitä, miten vähän on mahdollista suorittaa kursseja tenttimällä tai kirjoittamalla.

Viikonloppu meni oikein mukavasti, mutta erityisesti lauantaista jäi viimeisen päälle hyvä mieli. Oli kyllä vapauttavaa poiketa kunnolla rutiineista! Muutenkin sosiaalinen elämäni on jäänyt siinä määrin vähälle, että ihmisten tapaaminen (tai saaminen vieraiksi) on mitä mukavinta vaihtelua. Laittelimme puolison kanssa myös ruokaa, mikä onnistui oikein mainiosti! Tai oikeastaan tarjottavat koostuivat salaatista ja patongista. Lisäksi pöydässä oli juustoa, levitteitä, paistettua vaaleaa soijarouhetta ja suolapähkinöitä. Jälkimmäisestä on muuten tullut melkein vakituinen lisä aamupalajogurttiin. Jälkiruuaksi tehty suklaakakku kelpasi myös, tosin se oli siinä määrin tuhtia, että kukaan ei ruuan päälle jaksanut yhtä palaa enempää. Hieman harmitti kun rakenne ei ollut aivan toivomani. Olin nimittäin leiponut kakun jo keskiviikkona, jotta tekemistä olisi loppuviikolla vähemmän. Valitettavasti pakastaminen "konsentroi" taikinaa, jolloin siitä tuli kiinteämpi. Ehkä ensi kerralla maltan jättää leipomisen saman päivän aamulle. Mutta viis kakusta, kiitos vieraille ja onnittelijoille muistamisesta! Ja vielä erityiskiitos puolisolle suuresta avusta <3

Ei se juhliminen kuitenkaan niin rajua ollut, että olisin jättänyt sunnuntain jäävuoron väliin. Myönnettäköön että pientä väsymystä ja tutinaa oli ilmassa, mutta kummasti ne jäivät jään ulkopuolelle. Kehittyminen on todella hidasta, mutta jokaisen viikon jälkeen varmuus lisääntyy aina pikkuisen. Nuo työn alla olevat hypyt ovat aina vähän lähempänä, joten nyt on vain yritettävä niin monta kertaa, että onnistuminen tulee viimeinkin vastaan. Jalkakin kestää kohtuullisesti, mutta kärkiaskeleet ovat oikotie kipuun. Nyt on vain hieman hankala vaihe harjoituksissa. Ohjatuissa harjoituksissa erityisesti hyppyjen kanssa on pientä "ristiin menemistä". Toki erilaisten yksöishyppyjen variaatioiden harjoitteleminen on tehokasta tekniikan kehittämistä, mutta kaksoishypyt jäävät aina väliin. Toki ymmärrän sen, että molemmissa ryhmissä luistelijoiden taidot vaihtelevat, mutta usein harmittaa se, että kaksoishyppyjen harjoittelu on mahdollista vain itsenäisesti. Sen sijaan askeleissa on paljon tekemistä. Kun koin tämän pienoisen dejá vu -ilmiön (miten kirjoitusasu menikään?), mietin todella että olenko keskimääräistä lapsellisempi. Haluaisin päästä lähemmäksi tavoitteitani, mutta en haluaisi saada valittajan leimaa etenkään tässä iässä. Harrastuksena tämä ei kuitenkaan ole edullisin mahdollinen. Ehkä voisin uskaltautua keskustelemaan asiasta niin kohteliaasti kuin mahdollista. Tai ehkä joudun taas kerran hyväksymään sen, että ihanneversiota harrastuspaikasta ei ole. Mutta uskaltaudun vielä toivomaan, että tulisi vielä mahdollisuus harjoitella.

Huomenna olisi aamupäivän verran lähiopetusta. Loppuviikolle ei ole mitään erityisiä suunnitelmia. Yritän lähinnä lukea, jotta löytynyt rutiini pysyisi yllä. Jotenkin luulen, että motivaation laskeminen liittyy myös itsetunnon laskemiseen. Muistan usein "väsyväni" työskentelyyn ilman onnistumisia. Sama pätee lähes kaikkeen aina opiskelusta harrastuksiin. Ehkä muutama onnistunut lukemispäivä tuo myös lisää voimia mukanaan. Välillä kummastelen riippuvuuttani onnistumisen tunteesta, mutta ominaisuutensa kullakin. Minusta ei tarvitse tulla minkään alan huippuosaajaa, mutta jatkuva pysyminen paikoillaan ilman minkäänlaista siirtymää tekee kaiken värittömäksi, suoraan sanottuna tylsäksi ja turhaksi. Väärinkäsityksiä välttääkseni mainitsen vielä, että en pidä huonompana ihmisiä, jotka viihtyvät juuri saman asian parissa. Oikeastaan kadehdin heitä. Toki tietyt asiat haluan myös pitää stabiileina, mutta myös oppia uutta.

Näiden pohdintojen myötä lienee aika siirtyä tenttikirjan ääreen, sillä muuten pysyvyyteni yliopistolla voi muuttua vähän turhankin stabiiliksi.




sunnuntai 22. marraskuuta 2015

30 ja risat

Miltä mahtaisi näyttää juuri 30-vuotispäiviään juhlineen henkilön blogikirjoitus? Esimerkiksi seuraavanlaiselta: täytin tänään pyöreitä vuosia, mutta jollain ihmeen keinolla vältin dramaattisemmat ikäkriisit ainakin tämän vuorokauden osalta. Vastoin "normaaleja" käytäntöjä, halusin juhlia syntymäpäiviäni sulhaseni sekä vanhempieni seurassa. Ilta meni oikein mukavasti ja rennosti, aivan kuten olin olettanutkin. Olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat minulle vanhempien ohella hyviä ystäviä. Voin vapaasti heittää härskiä huumoriani, eikä minun tarvitse varoa sanojani. Toisin sanoen: saan olla oma itseni. En toki tunne tarvetta provosoida liikoja, puheeni ulottuvat vai niille rajoille, jotka ovat osa minua. Tuntuu hienolta, että minut hyväksytään juuri sellaisena kuin olen.

Kuten aiemmin kirjoitin, "ennustukseni" 10 vuotta sitten verrattuna tähän aikaan, eivät aivat täsmää. Aluksi tunsin pettymystä itseäni kohtaan, mutta sitten mietin muita asioita, joita olen ehtinyt tehdä ja kokea. Elämä itsessään on kouluttanut minua, mutta ei tämän päivän versioksi elämänkoululaisesta. Saatan olla iästäni huolimatta vielä opiskelija, enkä edes valmistumassa. Minulla ei ole lapsia ja olen hurahtanut opintojeni ohella lajiin, joka vangitsi minut lapsena ja teininä. Vaihtoehtoisesti olisin voinut pakottaa itseni perustamaan perheen. Nyt voisin olla elämääni tyytymätön 2-3 lapsen äiti ja tehdä työtä, mistä en pidä. Voisin olla katkeroitunut elämääni ja purkaa katkeruuttani muihin ihmisiin äärettömän kateuden muodossa. Toisena vaihtoehtona olisin voinut jäädä baariseikkailijan rooliin ja olla nyt alkoholosoitunut elämäntapatyötön seuranani muutama pysyvä sukupuolitauti sekä kokemus epäonnistuneista suhteista. Onko taitoluisteluun hurahtanut 30-vuotias teologiksi tähtäävä opiskelija huono vaihtoehto?

Vertasin itseäni usein muihin ja itseäni nuorempiin vielä jonkin aikaa sitten. Erityistä huonommuuden tunnetta herättivät he, joilla on parisuhteen ohella lapsia sekä vakituinen työpaikka. Sitten muistin menneisyyteni. Vaikka haluaisin jättää mielenterveysongelmat ja syömishäiriön täysin taakse, ne ovat omalla tavallaan osa minua. En osaa edes arvioida tarkkaa lukua, mutta veikkaisin sairastamisen vieneen 4-5 vuotta elämästäni. Aluksi opiskelu sujui, mutta asteittain se vaikeutui ja lopulta se ei onnistunut. En halua pitää syömishäiriötä selityksenä, mutta minun on hyväksyttävä sen vaikutukset. Jos voisin poistaa maailmasta tuon mokoman, tekisin sen. Moni muukin saman ja enemmän kokenut olisi tehnyt saman jo kauan sitten. En kykene muodostamaan niistä vuosista mitään kunnollista muistikuvaa, lähinnä yksittäisiä muistoja, joiden ajankohtaa en osaa asettaa kronologisesti oikeaan järjestykseen. Muistan lähinnä sen, että epilepsia puhkesi vuonna 2010 ja oireili vuoteen 2013 asti. Varsinainen syy ei koskaan selvinnyt. Todettiin vain, että herkkyys on kohdallani suurempi. Vaikka kohtausriski on laskenut minimiin ja parin vuoden kuluttua lääkitys voidaan lopettaa, pyrin silti viimeiseen asti pitämään kiinni terveellisistä elämäntavoista. Syömishäiriön suhteen olen varautunut sen olevan osa elämääni jatkossakin sekä "kummittelevan" heikkoina hetkinä. Sillä ei kuitenkaan ole väliä, sillä vuosien mittaan olen oppinut tunnistamaan oireet sekä kieroon kääntyneet ajatukset ja näin ollen sivuuttamaan ne. No, se taito ei tullut aivan ensimmäisten vuosien aikana. Mielenterveysongelmat ylipäänsä opettivat minulle erään brutaalin asian. Terveydenhuollon puolelta on mahdollista saada apua ja tukea, mutta se varsinainen työ on tehtävä itse. Kukaan ei tule kotoa hakemaan kohti normaalia elämää. Lisäksi täydellisen normaalia elämää ei ehkä koskaan tule olemaan, mutta miksi sen täytyisi olla täydellistä? Ensisijaisen tärkeäksi huomasin rutiinien muodostumisen sekä selkeän päivärytmin noudattamisen. Tylsää, mutta totta. Paras keino erakoitua ja eristäytyä on elää päinvastaisessa päivärytmissä kuin muut ihmiset.

Tulipas pitkä selostus mielenterveysongelmista! Tosin epilepsia lienee kategorioitavissa neurologisiin ongelmiin. Kumma kyllä, en koskaan kokenut epilepsiaa traumatisoivana ilmiönä. Ehkä osittain siksi, että minä en tavallaan ollut osallisena asiaan. Toki joissain riskipaikoissa kohtausta saattoi jännittää, mutta itse kohtaus.. ei se koskettanut minua. Kaikki oli jo tapahtunut kun heräsin. Jos hampaat ja suun alue olivat säilyneet ehtinä, kaikki oli hyvin. Aivan alkuvaiheessa kohtaukset todennäköisesti johtuivat elämäntavoistani, mutta suuri rooli oli myös lääkityksen sopimattomuudella. Vajaan neljän vuoden aikana kokeilin neljää eri lääkettä. Ainoastaan yhden koin itse epäsopivaksi, muut aiheuttivat liian ongelmallisia oireita. Pari vuotta sitten käyttöön otettu Keppra on toiminut muutamaa sivuvaikutusta laskematta moitteettomasti. Silti odotan innolla sitä, kun pääsen lääkityksestä eroon.

No, onhan elämäni ollut paljon muutakin kuin sairastelua, itse asiassa sairastelu on vienyt siitä keskimäärin pienimmän osan. Mitään selkeää suuntaa elämälle minulla ei ole ollut. Vaihtoehdot ovat syntyneet hetken mielijohteesta, mutta realismista ei ollut tietoakaan. Yläasteella ollutta kiusaamista laskematta minulla oli hyvä lapsuus. Ehkä hienoimpana asiana pidän sitä, että minulle kehittyi melko varhain selkeä ajatus -ja arvomaailma, joita ilmensin erityisesti äidinkielen ainessani. Minulla ei ollut montaa ystävää, mutta ne muutamat vastasivat montaa kymmentä. Olin omana aikanani melko uusavuton, mutta tarpeen vaatiessa opin nopeasti. Oma-aloitteisuus ei valitettavasti koskaan kuulunut vahvuuksiini. Koska yläasteella kiusaaminen sai minut nitistetyksi, lukiossa taisi alkaa murrosikä, joka jatkui Helsinkiin muutettuani pitkään sivuvaikutuksineen. No,  kantapään kautta opimme viimeistään?

Sitten oli vielä se yksi pirulainen, itsetunto. Kun sellainen oli tallattu maan tasalle jo 12-vuotiaana, keinot nostamiseen 19-vuotiaana eivät ehkä olleet kaikkein järkevimmät. Itsetuntoani nostatti vastakkaisen sukupuolen antava huomio. Oli toki havainnut bi -ominaisuuteni jo lukiossa, mutta vastakkainen sukupuoli tuntui helpommalta ratkaisulta. Olin otettu. Muutettuani Helsinkiin minulle tarjottiin drinkkejä, kanssani haluttiin tanssia ja yhteystietoja vaihtaa. Elämä oli ihanaa, minäki olin ihana! Muuten tuo kaikki olisi ollut pysyvää, jos olisin arvostanut itseäni hieman enemmän. Koska koin olevani oma surkea nörtti ja friikki itseni, oli otettava kaikki mitä tarjolla oli. Tällainen asennehan ei tuo yhtään tuonut vaikeuksia mukanaan.. Parisuhteissakin meni hyvin siihen asti, kunnes erehdyin tuomaan julki oman mielipiteeni. Sen jälkeen vastapuoli tavallisesti totesi, että meillä ei synkannut. Muussa tapauksessa voisi syyttää vastapuolta, mutta jo myötäilee useita kuukausia, mitä muuta voi odottaa? Ajan myötä muodostui komplekseja. Suhteita alkoi ja päättyi. Päästyäni sh-osastolta liikunta palasi osaksi elämääni ja syöminen.. sen onnistuvuus vaihteli. Kroppa oli "timmissä" kunnossa, mikä vetosi vastakkaiseen sukupuoleen. Valitettavasti minua ei otettu tosissaan ja kiinnostuksen kohteeksi päätyi lähinnä kroppani sekä sen hyödyntäminen fysiologisten perustarpeiden tyydyttämiseen.

Olen tätä tarinaa hokenut aiemmminkin, mutta pidän kertaamisen arvoisena. Miten tapasin nykyisen mieheni, tarinoita on kertynyt pari kappaletta. Merkkipäivän kunniaksi voisin sepittää uuden: oli itsenäisyyspäivän aatto 2013. Veteraaneja nuori edustava armeijan alokas oli lahjoittanut minulle pienen siniristilipun. Sitä kanniskellen kävelin kohti Sörnäisten asemaa. Olisin voinut nousta metroon jo Kampista, mutta kaipasin raitista ilmaa. Anarkistien mielenosoitukset olivat olleet hyvin pienimuotoisia tähän mennessä. Hämeentiellä hieman Hakaniemen jälkeen siniristilippuni kuitenkin herätti negatiivista huomiota. Alkuillan liikenne oli jo vähentynyt, jolloin neljä henkilöä juoksi nopeasti tien yli luokseni. Yksi heistä huusi: "Miten sinä kehtaat kantaa mukanasi tätä sorron merkkiä, sinä kapitalistinen huora?!" Silloin minä karjaisin: "Olin vain aikeissa mennä kotiin Kontulaan, sinä anti-kapitalistinen.. miespuolinen huora!" Voi minua, he olivat tämän päivän anarkisteja! Olin uhostani huolimatta tuhon oma. Yksi anarkisti tarttui kaulaani ja yritti kuristaa minua. Silloin jostain Hakaniemen ja Sörkän välisestä pimeydestä syiksyi hahmo. Pian hän yhdellä iskulla löi tajuttomaksi minua kuristaneen anarkistin ja heti perään sen huorittelevan kaverin. Kun tuo mysteerimis veti pois kommandopiponsa, näin vain hänen sinivihreät silmänsä. Silloin välittömästi syttyi rakkaus välillämme. Hmm, olisi tarina voinut mennä näinkin?

Meni tarina miten meni, edelleenkin olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että olen löytänyt ihmisen jota rakastan ja jonka kanssa haluan viettää lopun elämääni. Olen valmis tekemään uhrauksia ja haluan olla hänelle sellainen kumppani, jonka kanssa hän myös haluaa olla lopun elämäänsä. En koe tällaista rakkautta uhrautumiseksi, sillä hänen kanssaan saan olla aina juuri sellainen kuin olen.

Mitä olen siis oppinut vaihtoehtoisten tarinoiden,virheiden ja sairasteluiden ohella viimeisen 30 vuoden aikana? 1. Kovalla pakkasella on hyvä suojata kasvot. Jos näin ei toimi, ongelma ei niinkään ole kudosten jäätymisessä, vaan kylän hyvää tarkoittavassa neuvolantädissä, joka koulumatkallasi laittaa luiskahtaneen huivin suojaamaan kasvojasi. 2. Älä ole oma itsesi, opettajasi voi diagnosoida sinut jälkeenjääneeksi. 3. jos sinulla on kykyjä asian X suhteen, kuuntele ohjeet kokonaan, voit jopa päästä eteenpäin. 4. Rajoita tv-sarjoista lainattujen fraasien määrää seurassa. 5. Uskaltaudu huijaamaan idiootteja älykkyytesi kautta, saatat saada kunnon naurut. 6. Opettele pitämään suusi kiinni välillä. 7. Jos olet voimakkaasti likinäköinen, älä kommunikoi ihmisten kanssa ilma laseja tai piilolinssejä. 8. Tuntemattomien pulloista ei oikeasti kannata juoda. 9. Ihmisten erittäin oudon käytöksen takana saattaa ajoittain olla huumeet, ei huono päivä. 10. vahinkoja sattuu, ota opiksesi.

Yhteenvetona pohdinnoista voin siis todeta, että en voi antaa mitään järkeviä ohjeita, joilla olisi varma suunta eteenpäin. Toisaalta voin kehottaa jokaista lukijaa tekemään jotain sellaista, mistä aidosti pitää. Älkää seuratko muotia tai muiden odotuksia. Jos ns. yleiset odotukset ovat sitä mitä haluatte oikeasti tehdä, älkää hävetkö seurata sitä tietä. Ihanteet eivät eivät aina välttämättä ole juuri sitä, mitä aidosti itse haluatte. Mutta onko se loppujen lopuksi paha asia? Jokainen voi olla voimakas ja rohkea omalla tavallaan.





keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Väsähtäneitä kuulumisia

Jos jotain olen oppinut muutaman kuluneen vuoden aikana, niin sen, että väsymyksen ajankohdalla ei aina ole selkeää logiikkaa. Tällä hetkellä minulla on lähiopiskelua vain kahdesti viikossa, eikä luettavaakaan ole kuin parin kirjan verran. Siitä huolimatta voimat tuntuvat olevan aivan lopussa. Toisaalta opiskelun ohella en malta erityisemmin pysyä paikoillani. Eilen tuli jääharjoitusta ja oheisia ennen hoidettua kirjasto -ja kauppareissu sekä muutamia käytännön asioita. Tänään oli periaatteessa vapaapäivä, mutta käytännössä menin noin puoleksi tunniksi aamulla jäälle (kiitos hitauteni aamulla, en ehtinut vuoron alkamisaikaan). Kotona odottivat vuoro pesutupaan sekä viikottainen sämpylöiden leipominen. Jälkimmäinen on siis vapaaehtoista,sillä kaikessa narsistisuudessani satun pitämään leipomistani sämpylöistä. Kun uuni kerran kerran lämmitettiin, leivon samalla kertaa "vapaalla kädellä" tehdyn suklaakakun lauantaiksi. Koska ohjetta ei ollut juuri käden ulottuvilla, otin riskin leipoa ns. näppituntumalla. No, lauantaina selviää miten leipomus onnistui. Kun riittävän pitkään on neljän seinän sisällä erityisesti uunia tarvittavien tehtävien parissa, raitis ilma on tervetullutta. Siispä lenkille! Kas kummaa, nyt kieltämättä väsyttää. Joskus nuorempana viihdyin enemmän esimerkiksi tv:n ääressä, mutta ohjelmatarjonnan vuoksi ei kyseinen puuha enää innosta. No, ennen kuin joku luulee minua aikaansaavaksi persoonaksi, myönnän olevani oikea sählääjä juuri sellaisten tehtävien kanssa, mitkä pitäisi hoitaa. "On aina jotain muuta tekemistä.."

Vaikka geelisuoja on mahdollistanut harjoittelun, on ollut kiusallista huomata, että fyysinen kuntoni on tainnut päästä laskemaan. Mikäpä ihme tuo on, sillä liikunta on rajoittunut lihaskunnon harjoittamiseen sekä pelkken elementtien harjoitteluun jäällä. Lenkkeily ja vaikkapa pyöräily ovat jääneet vähemmälle, jälkimmäinen kokonaan pois säiden kylmennyttyä. Lenkkeilyssä jalkavaiva on ollut pienoinen hidasta, mutta viime aikoina kenties myös tekosyy. Tavallinen reipas lenkki edes nilkkapainojen kanssa ei nimittäin ole aiheuttanut ongelmia. Kunnon huononemisen huomaan viimeistään harjoitteissa, joihin liittyy viholliseni nimeltä hyppynaru. Kiusallista mutta kyllä, nyt taitaa olla korkea aikaa yrittää kohottaa kuntoa. Hölkkäämistä tai juoksemista varon vielä pari viikkoa, mutta ehkä reipas lenkki nilkkapainojen ja kävelysauvojen kanssa voisi auttaa edes vähän. Kiitos taipumukseni palelemiseen ja valkosormisuuteen, esimerkiksi uimiseen on todella vaikea löytää motivaatiota. Entä jos etsin käsiini 80-luvun Anna Aerobic -c-kasetti? Ainakin siitä saisi revittyä huumoria? Tosin ne jumppa-asut tuntuvat vieläkin hivenen irstailta..

Eilen kauempana asuva ystäväni yllätti minut iloisesti kysymällä kahville perjantaina. Kieltämättä jännä ajoitus, sillä olin miettinyt mitä hänelle mahtaa kuulua. Tällä kertaa osoittauduin hitaammaksi osapuoleksi, mikä sinänsä ei ole uutta. Sosiaalinen elämä taitaa olla juuri mitä tarvitsen, sillä "livenä" olen liian pitkään seurustellut (kumppanini ohella) koulujuttujen, fb-uutisten, kirjojen sekä luistimieni kanssa. Vaikka lauantaina aion masokistisesti mennä aamujäälle, loppupäivä tulee menemään näiltä näkyminen oikein mukavissa merkeissä. Tänä vuonna en sivuuta syntymäpäiviäni ottamalla tenttiä samalle päivälle. Kun kerran 30 vuotta tulee täyteen, pienimuotoinen juhlinta mukavassa seurassa olkoon "pakollinen" operaatio. Hassua miten 30-vuotias tuntui joskus niin aikuiselta. Oletin että tähän mennessä minulla on mm. vakituinen työ, oma asunto perhe lapsineen ja lemmikkeineen. No, näin ei käynyt. Eipä tuo haittaa, sillä voin täyden rehellisyyden kera todeta olevani onnellinen. Eiköhän se riitä, ja aika näyttäköön mitä tulevan pitää.

lauantai 14. marraskuuta 2015

Kaksi tapaa tanssia hautojen päällä

Ranskan terrori-isku ei ollut se mukavin uutinen lukea. Loukkaantuneiden ja kuolleiden määrä on suuri, mutta vieläkin enemmän joukossa sivullisia ja näin ollen täysin viattomia ihmisiä. Minua ei koskaan ole koskettanut maininnat suomalaisista, sillä jokainen turhaan kuollut tai edes loukkaantunut on liikaa. Tragedia nostatti ihmisten tunteita myös sosiaalisen median tasolla. Olen aina pitänyt terrorismia sekä siihen liittyvää toimintaa äärimmäisen vääränä, brutaalina ja äärimmäisen epäinhimillisenä. Toisaalta kritisoin myös yksittäisen uskonnon ja sen edustajien yleistämistä, mikä harmillisen usein tulkitaan terrorismin ja väkivaltaisuuksien hyväksymiseksi. Näin ei kuitenkaan ole.

Kuluneen päivän aikana olen törmännyt kahteen erilaiseen, eri ääripäivä edustavaan reaktiotapaan, joista molemmat herättivät lähinnä negatiivisia tuntemuksia. Molemmissa tavoissa heijastuu asioiden erittäin yksipuolinen tarkastelu. Ymmärrän toki sen, että tällaiset tapahtumat herättävät ihmisissä voimakkaita tunteita, mutta tapa tarkastella tapahtunutta vaikuttaa suoraan sanottuna naiivilta ja peräti järkyttävältä. Toisen ryhmän muodostavat asian kieltäjät. Heillä tarkoitan ihmisiä, joiden suurin pelko on rasismin lisääntyminen, minkä vuoksi tapahtuneesta ja jo pitkään tapahtuneista asioista ei tule puhua ääneen, ei ainakaan kriittiseen sävyyn. Auttaminen ja ymmärtäminen liukuvat yli turvallisuuden rajan, kun raja yli halutaan päästää jokainen, selvisi heidän taustastaan mitä rikkeitä tahansa. Ihmisarvon kunnioittaminen tässä kontekstissa voittaa myös mahdolliset yhteydet jo pitkään vaarallisiksi todettuihin järjestöihin huolimatta selkeistä todisteista, kuten esimerkiksi Facebookin kansioista löytyneistä kuvamateriaaleista. Myös Internet -yhteys sallitaan, sillä sen kieltäminen olisi ihmisarvon vastaista. Jos totta puhutaan, itse haluaisin ajatella ihmisistä vain hyvää, tai vähintäänkin uskoa pinttyneenkin pahuuden poistumiseen kenestä tahansa. En muista milloin uskoni tällaiseen horjui, mutta toivoisin saavani sen takaisin jonain päivänä. En ole asiantuntija, mutta yleisellä tasolla näkisin ongelmien ratkaisemisen vaativan ongelman myöntämistä. Kun maton alle lakaistujen roskien määrä kasvaa riittävän suureksi, joku kompastuu siihen ennemmin tai myöhemmin. 

Toisen ryhmän muodostavat uskonnon X vihaamista pitkään harrastaneet henkilöt. Heidän päivittäisiin toimiinsa kuuluu etsiä uutisia, joissa kerrotaan kaikesta mahdollisesta hirveästä, mitä kyseisen uskonnon edustajat ovat taas kerran tehneet. Luonnollisesti mainitsematta jätetään ns. tavalliset ihmiset, jotka elävät samanlaista arkea kuin mekin. Heillä on lapsia ja vanhemmat käyvät töissä. Politiikka tai vahva idealismi ei kuulu näiden ihmisten elämään sivusta seuraamista enempää, sillä heillä on oma elämänsä. Uskonto on vain osa sitä. Viis heistä. Jos X vastaa islamia, jokainen muslimi lasketaan terroristiksi. Tämän ryhmän reaktio muistutti kauhistelun sijaan juhlimista suurella voitonriemulla. "Mitäs me sanoimme, me olimme oikeassa! Siitäpä saitte!" Outoa kyllä, tämän joukon reaktio muistuttaa samankaltaista juhlintaa siinä missä Isiksen edustajien reaktio iskujen jälkeen. Jos minulta kysytään, mielestäni on yhtä brutaalia "mehustella" menetyillä ihmishengillä ja tapahtuneella ylipäänsä vain siksi, että oma agenda saa vahvistusta, kuin juhlia osana iskun suorittajia. Edusti juhlija kumpaa osapuolta tahansa, juhliminen tapahtuu uhrien kustannuksella. 

Islam on uskontona nuori, verrattuna moneen muuhun ns. maailmanuskontoon. Lisäksi on tärkeää muistaa, että eri kulttuureissa tapa harjoittaa ja tulkita samaa uskontoa on erilainen. Esimerkiksi Yhdysvalloissa kristinuskon tulkitseminen ja harjoittaminen eroaa eurooppalaisesta tavasta. Tosin kirkkokunta vaikuttaa asiaan. Sama pätee myös islamiin. Mitä olen sivusta seuraten huomannut, arabikultuuriin liittyy oma temperamenttisuutensa ja arvonsa, mikä heijastuu myös tapaan tulkita ja harjoittaa islamia. Itä-Aasiassa tilanne on täysin toisenlainen uskonnon politisoitumisen määrää myöten. Yksinkertaisimmillaan tämän voi perustella kysymyllä seuraavaa: kuinka yleistä terrorismi on Itä-Aasian maissa? Hienoa, tämä kysymys todennäköisesti tekee minusta rasistin, mutta riski on otettu.

Toivon todella, että ennen ajatustenssa julkaisemista ihmiset miettisivät asioiden toisenkin puolen. Todennäköisesti minunkin näkemykseni jäivät mustavalkoisiksi, sillä uusia puolia löytyy jatkuvasti. 


perjantai 13. marraskuuta 2015

Mysteeri ratkesi!

Viikko on mennyt melko rauhallisesti, mikä on ollut toivottavaa vaihtelua. Edellisellä viikolla lauantaihin asti univelkoja kerääntyi erittäin kiitettävästi, ja niiden paikkaamisen merkeissä viime päivät ovatkin menneet. Lähiopetusta oli onneksi vain maanantaina, minkä vuoksi myös junalippuja on säästynyt mukavasti. Aivan toimetta päivät eivät ole menneet. Eilen sain valmiiksi toisen kurssin esseen. Tulevina päivinä tavoitteena on yhden kurssin oppimispäiväkirjan päivittämisen lisäksi lukea joulukuun alussa pidettävään tenttiin. Vaikka omaa kandityötäni käsitellään vasta ensi viikon jälkeen, olen riskeistä huolimatta aloittanut tekstin korjaamisen. Mitään radikaaleja muutoksia en uskalla tehdä ennen kuin teksti pääsee tuomion eteen. Sen sijaan yritän löytää (ja tähän mennessä loistavin tuloksin!) virheitä kirjoituksessa ja sanojen päätteissä. Ja sitten se rasittavin tehtävä: lähdemerkintöjen korjaaminen! Siinä on asia, minkä todellakin haluaisin oppia tekemään ensimmäisellä kerralla kunnolla, sillä tämä jälkikorjaus koettelee kärsivällisyyttäni. Riippuen siitä, miten kandityön korjaus ja tenttiluku edistyvät, olen harkinnut vielä yhteen kurssiin liittyvän esseen kirjoittamista. No, asia kerrallaan. Jostain syystä itsenäinen lukeminen muulloin kuin illalla on vaikeaa. Itse lukemisessa ei teknisesti ole mitään ongelmaa, vain se aloittaminen tahtoo tökkiä.

Jalan parantelu on (toivottavasti) päässyt huimasti eteenpäin. Viimeinkin onnistuin paikantamaan lihaksen ja samalla rasitusvamman potentiaalinen syy selkiytyi. Jalkani eivät ole olleet ihailun arvoinen kohde ruumiissani sitten varhaisen murrosiän. Minulla on lattajalat ja oikeassa jalassa on havaittavissa melko voimakas ylipronaatio. Ja ne luut.. pyrin aina pitämään jalkateräni sensuroituna, sillä niiden saama negatiivinen huomio nolottaa. Onneksi sensuurin toteuttaminen on helppoa. Ongelmat eivät valitettavasti rajoitu ulkonäköön. Kenkien hankkiminen on hankalaa, sillä joudun kiinnittämään huomiota aina lestin riittävän leveydestä pohjan mallit. Kengät eivät kapeuden ohella saa myöskään olla liian leveät tai matalat. Tähän mennessä parhaimmiksi kengiksi olen todennut tennari -tyyppiset terveyskengät (esim. Ecco) sekä juoksemiseen tarkoitetut lenkkarit. Hyvin naisellista, eikä totta? Lattajalka ja ylipronaatio johtavat usein säären ulkosyrjän lihasten heikentymiseen. Kesällä innostuin vähän liikaakin hyppimään rittiä kaksoisritin toivossa. "Muutaman" ylimääräisen hypyn sekä oheisharjoittelun myötä säären ulkosyrjä kipeytyi. Alkusyksystä ja syksyn kuluessa ongelma paheni niin, että jouduin lopettamaan hyppymisen kokonaan. Kun lepuuttaminen sai tulehduksen vähenemään, kovan luistinkengän aiheuttama mäiske ja harjoittelu toi kivun sekä oireet takaisin. Fysioterapeutin kuntousliikkeet auttoivat jonkin aikaa, mutta ongelma palasi aina takaisin. Noin kuukausi sitten oireet helpottivat luistimen pehmustamisen jälkeen. Huomasin, että kipu tuntui säären ulkosyrjällä isovarvasta koukistaessa ja varpaille noustessa. Bingo! Isovarpaan pitkä koukistajalihas, nyt jäit kiinni! Ilmeisesti tulehdus oli ollut sen verran laajalla alueella tätä ennen, että paikantaminen ei onnistunut.

Tehtyjen virheiden lista on laaja. Innostuin tekemään kuntoutukseen liittyviä liikkeitä liikaa ja liian suurella kuormituksella. Jostain syystä olin saanut päähäni, että liikeet parantaisivat myös tulehduksen. No, jos ei kantapään kautta opi, niin ainakin isovarpaan pitkän koukistajalihaksen kautta. Googlettaessani tietoja tästä ongelmasta selvisi, että kyseinen rasitusvamma on yleinen taitoluistelijoiden lisäksi balettitanssijoilla ja juoksijoilla. Muun muassa varpaillenousut kuormittavat lihasta ja altistavia tekijöitä ovat lattajalat sekä ylipronaatio. Kas kummaa. Tietenkin harmittaa se, miten monta kuukautta tämän ymmärtämiseen meni. Kävin lääkärissä kerran, mutta lyhyen ajan vuoksi ongelman paikantaminen ei onnistunut. En todellakaan halua syyttää lääkäriä, sillä urheiluvammojen hoitaminen on eräänlaista "salapoliisityötä", missä ratkaisu harvoin löytyy välittömästi. Lisäksi omilla virheilläni on niin suuri osuus asiaan, että olisi turha syyttää muita. Oikeastaan en jaksa itseänikään syyttää, otan mieluummin opikseni. Lähinnä olen äärimmäisen helpottunut, sillä oireet ovat vähentyneet ja jatkuva arvailu on päättynyt (ainakin toivon niin). Myös aamukipua on tuskin ollenkaan. Tuleville päiville ja viikoille suunnitelmat ovat seuraavanlaiset:

  • Varpaillenousut sekä yhdellä jalalla hyppiminen saavat odottaa ensi viikon puoleenväliin asti, VAIKKA kipua ei olisikaan. 
  • Viikon alkupuolella vältän varpaillenousua yhdelle jalalle, mutta pienissä määrin nousuja voi tehdä molemmilla jaloilla, jotta painopisteen jakautuminen tasaisesti molemmille jaloille löytyisi. Hyppimistä voi tehdä molemmille jaloille, mutta maksimissaan kymmennellä toistolla. Jalan vahvistaminen alkaa vastusnauhan kanssa. 
  • Seuraavalla viikolla vastusnauhan käyttö jatkuu. Mikäli jalka on pysynyt oireettomana edellisen viikon aikana, molempien jalkojen varpaillenousuja voi lisätä sekä liittää laskeutumisen yhdella jalalla (tämä oli fysioterapeutin kuntoutusohje). Toistoja ensimmäisinä päivinä saa olla korkeintaan viisi. 
  • Mikäli edellinen viikko sujui oireettomasta, voi myös yhden jalan hyppelyn (esim. hyppynaru) aloittaa varovasti. Tässä vaiheessa myös nilkaa voi alkaa vahvistamaan, mutta aluksi pienellä toistomäärällä. Vastusnauhan hyödyntäminen olkoon osa harjoittelua jatkossakin. Lisäksi riittävä venyttely kuuluu kuntouttamiseen päivittäin.  
Ehkä joku pitää tällaista useamman kuukauden kestänyttä episodia säälittävänä harrastelijaliikkujalla. Innostuminen ja motivaatio tuskin ovat kuitenkaan osa vain kilpaurheilua, sillä tuskin kukaan viitsisi harrastaa liikuntaa omaksi ilokseen. Olen perfektionisti ja pidän uuden oppimisesta. Yritän kuitenkin pitää realismin mukana, minkä suhteen rasitusvamman kanssa sähläily toimi opettavaisena kokemuksena. Ensisijaisesti rasitusvamman syy pitäisi selvittää. Itsekin sitä yritin, mutta onnistumatta. Merkittävästi vaivaa pitkitti kova luistinkenkä, mutta onneksi geeliputki on ollut suuri apu. Myös lepo on tärkeää, mitä myös yritin parhaani mukaan. Jossain vaiheessa myönnän turhautuneeni, jolloin lepo jäi vähemmälle. Jos minun pitäisi antaa jotain ohjeita, ottaisin esille kärsivällisyyden. Eri hoitomuotoja ei kannata yhdistää liian innokkaasti, sillä oireet saattavat pahentua. Rakenteellisiin seikkoihin on hyvä kiinnittää huomiota, sillä ne saattavat olla merkittävä osa vaivan syytä. Omalla kohdallani tämä oli usemman asian yhdistelmä: rakenteelliset ongelmat, rasitus ja luistinkenkä. Toivottavasti tästä hivenen nolosta tarinasta on osalle hyötyä. Päätän selostukseni kuitenkin yhteen, mielestäni tärkeään ohjeeseen: älkää lannistuko, älkääkä etenkään lopettako. Viisi kuukautta voi tuntua pitkältä ajalta, mutta esimerkiksi viidestä vuodesta se on vain pieni osa.


lauantai 7. marraskuuta 2015

Jos jaksan, silloin kelpaan

Joskus ihmisten kanssa keskustellessa muusta toiminnasta opiskelun ohella, moni suhtautuu peräti kunnioittavasti, tai vaihtoehtoisesti kummastelevasti kun kerron omista harrastuksistani. Kahden instrumentin musiikkiharrastus ja runsas määrä liikuntaa ovat usein asioita, joita ihaillaan. Niin, tai vaihtoisesti kadehditaan tai paheksutaan. Luulen että kertomasta saa hieman "glamour -täytteisemmän" käsityksen todellisuuteen nähden. Soittoharrastuksen säännöllisyys on vaihtelevaa ja harvemmin saan aikaiseksi keskittyä sekä pianoon että viuluun yhtä paljon. Viulunsoittoni ei ole puhdasta, eikä ääni "laulava", sillä aloitin soiton vasta aikuisena. Pianon kanssa minulla on taipumus jämähtää kaavoihin ja vanhoihin kappaleisiin. Todellisuudessa en siis ole huipputason soittaja, enkä luistelija. Jotenkin vain pidän siitä, että on asioita mitä harjoitella ja missä kehittyä ainakin pienissä määrin. Usein jopa pelkään sitä, että joku olettaa minun hyppivän kolmoishyppyjä ja luistelevan sulavasti hurjassa vauhdissa. Alkusyksystä ennen jalan pahempaa oireilua axeli ja kaksoissalchow onnistuivat, mutta kivun kannustaessa riittävän pitkään kroppani päätti unohtaa näiden hyppyjen tekniikan. En myöskään ole nopea, mutta en aivan hidaskaan. Tankotanssissa olen ikävästi jämähtänyt samoihin liikkeisiin, sillä en ole saanut aikaiseksi opetella uusia. Tästä kaikesta huolimatta pidän näistä harrastuksista paljon ja myönnän niiden vievän aikaa. No, soittamisen harjoitteluun voisin kieltämättä käyttää hieman enemmänkin aikaa..

Jääharjoittelu 3-4 kertaa viikossa, muu liikunta ja ainakin satunnainen soittaminen vievät oman aikansa. Televisiota en pahemmin katsele, paitsi treenatessa. Nyt pieni kuvaus olohuoneesta: tanko on tv:stä turvallisen välimatkan päässä ja matolla pystyy hyvin tehdä lihastreeniä sekä notkeusharjoituksia. Mitään tiettyä sarjaa en kuitenkaan seuraa. Tätä ei kai pitäisi myöntää, mutta minullakin on omat "hömppä -ohjelmani", en siis katso ainoastaan älyllisiä dokumentteja tai uutisia. Itse asiassa olen todella laiska katsomaan sellaisia. Kenties opiskelu syö aivokapasiteettia siinä määrin, että tarvitsen vähemmän järkevää katsottavaa. Pidän liikunta-aiheisista ohjelmista ja katson mielelläni taitoluistelun ohella voimistelua ja rytmistä voimistelua. Vaikka kritisoin jatkuvasti fitness -urheilua, jostain kumman syystä sellaista käsittelevät ohjelmat jäävät päälle. Niin, ennen tätä möläytystä olin vain toteamassa katsovani televisiota treenin aikana, mihin olisi kenties ollut järkevää jäädäkin. Soittoharjoittelu tuntuu liian usein jäävän tekemiseksi, millä hyödyntää joutilas aika. Kieltämättä toivoisin voivani harjoitella enemmän ja todennäköisesti voisinkin, mutta ajankäyttö vaatii taas vaihteeksi korjauksia. Kuten olen joskus maininnut, koneen ääressä vietän liikaa aikaa. Tosin toteutan vieläkin huonoa tapaani kirjoittaa esseitä musiikkia kuunnellessani. Ehkä ilman FB:n auki pitämistä ja muilla sivuilla käväisyjä olisin nopeammin valmis.

Vaikka minulla ei ole omia lapsia, uskallan väittää, että tekemistä on paljon. Pääasiassa kyse on omista valinnnoista, jolloin valittaminen ei kai ole sallittua. Olen jo vuosia pitänyt siitä, että tekemistä riittää, mutta välillä liika on liikaa. Minulla on taipumus ylityöllistää itseni niin koulun, kodin kuin harrastusten parissa. Miten kaikki sitten pysyy kasassa? Oikeastaan en itsekään tiedä ja ajoittain väsähdän täysin. Ottaen huomioon taustani, en itsekään olisi uskonut eläväni tällaista elämää, saatoin vain unelmoida sellaisesta. Ensisijainen ja tärkein voimavarani on riittävä unensaanti, mikä ei aina ole helppoa. En suoranaisesti ole huono nukkuja, vaan nukkumisen onnistuminen on kausittaista. Hyvien unien voimalla jaksan tehdä paljon ja mieliala pysyy korkealla, mutta muutamankin päivän huonot yöunet vaikuttavat todella negatiivisesti. Vanhat mielenterveysongelmat muistuttavat olemassaolostaan ja syöminen muuttuu vaikeaksi. En siis koe halua laihduttaa, kiinnostus syömiseen vain lopahtaa täysin. Sen sijaan muutun levottomaksi enkä osaa pysyä paikoillani, sillä ahdistus kasvaa. Yleensä kompensoin tuota epämukavaa olotilaa liikunnalla, mikä loppujen lopuksi vain pahentaa asiaa, sillä olen entistä uupuneempi. Tämä on niitä tapahtumasarjoja, joita en suosittele kenellekään ja itsekin haluan kovasti yrittää päästä tästä tavasta eroon. Onneksi yrittäminen on kannattanut ja "ahdistustreeni" on vähentynyt merkittävästi.

Nukkumisen ohella tarvitsen säännöllisyyttä ja rutiineita, sillä ilman niitä en saa asioita hoidettua. Toisaalta vapaahetkinä ja lomalla rutiinien rikkominen sekä muu vaihtelu on tärkeää, sillä pienikin vaihtelu piristää, eikä kaavoista poikkeaminen muutu liian pelottavaksi. Lisäksi avoimuus ja puhuminen sopivissa määrin vähentävät paineita. Mainittakoon vielä, että en suorita opintojani ennätysvauhdilla, mutta olen itse nopeuteen tyytyväinen. Jos opinnoissa tai muussa tekemisessä ilmenee jotain mikä painaa mieltä, asia on hyvä todeta ääneen lyhyesti ja ytimekkäästi, jolloin se ei jää mieleen kietoutumaan mahdottomaksi umpisolmuksi. Jatkuvaa valittamista en tosin pidä hyvänä tapana, koska sillä väsyttää sekä itsensä että kuulijat.

Ehkä sellaista naistenlehden ihanne-elämää eläviä henkilöitä on todellisuudessa erittäin vähän. Monesta asiasta annetaan vain turhan kaunisteltu kuva todellisuuteen verrattuna. Nyt viittaan siis glitterin, glamourin ja muun hohdokkuuden luomaan sävyyn. Realismin ei todellakaan tarvitse olla karua, ellei katsoja sitten asennoidu niin. Myönnän kadehtivani näitä voimanaisia -ja miehiäkin, jotka työn tai opiskelun ohella onnistuvat tekemään vähintään kymmentä eri asiaa ja kaiken sen päälle ovat vielä perheellisiä. Toisaalta.. onko sellaisia ihmisiä todellisuudessa olemassa? Itse kykenen toistaiseksi "vain" hoitamaan opintoni kohtuuvauhdilla, liikkumaan, soittamaan satunnaisesti ja hoitamaan kotitöitä riittävän unen, rutiinien ja avoimuuden voimalla. Olenko riittävän hyvä? Samapa tuo, minulle tämä riittää.


sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Halloween -lenkkeilyä ja kinttupohdintoja

Viime viikko meni kohtuullisesti, joskin väsyneesti. Osasyynä saattoi olla flunssan viimeiset oireilut, tai sitten olen vain laiskistunut. En tiedä miten paljon pimeys jaksamiseeni vaikuttaa. Onhan se toki mukavaa, jos voi liikkua ulkona valoisan aikaan, mutta en koe tätä Etelä-Suomen lievää kaamosta erityisen dramaattiseksi ilmiöksi. Erityisesti koulutehtävien kanssa on ilmennyt käynnistymisvaikeuksia, mutta en oikein kehtaisi kitistä loman perään, sillä juuri sellainen oli. Toivottavasti kyseessä on vain ohimenevä vaihe. Poikkesin eilen vierailulla vanhempieni luona. Ajoitus oli erittäin osuva, sillä sisareni oli myös paikalla miehensä ja pikku-neidin kera, joka oli muuttunut oikein herttaiseksi Halloween -keijuksi! Oli todella mukavaa jutustella itse kunkin kanssa ja muistella menneitä. Siinä muutamien tuttujen kuulumisia pohtiessamme mietin, miten eri tavalla sitä katsoo asioita näin aikuisena. Ehkä jotain edistystä on siis tapahtunut, sillä ihmisten arvioiminen yksipuolisella tasolla ei tunnu oikealta tavalta toimia. Myös pikku-neiti edistyy huimaa vauhtia ja siinä pottatuokion ohella ehdimme hyvin kummastella Minttu -kirjan hahmojen tekemisiä. Niin siis..minä en istunut potalla (tällä kertaa). Oli myös erittäin rentouttavaa päästä hieman lenkkeilemään. Vaikka nykyisellä asuinpaikallani pääsen aika helposti pois kaupungin alueelta, on lenkkeily ihanan hiljaisella taajama-alueella jotain aivan muuta. Lisäksi asenteeni Halloweenia kohtaan lämpeni, kun näin muutamilla pihoilla hillittyä, mutta pilke silmäkulmassa tehtyä koristelua. Oli mikä juhla tahansa, en ole pitänyt sellaisesta halpojen koristeiden muodostamasta "krääsämerestä". Sen sijaan pidän itse tehdyistä koristeista ja kohtuullisuudesta. Nyt kun näin sellaisia, kuka ties vaikka itsekin joskus innostuisin!

Jalan kanssa viime viikon harjoittelu meni aika surkeasti, etenkin torstaina. Jostain syystä torstait ovat kaikkein kivuliaimpia päiviä, eikä tämä kerta ollut poikkeus. Asiaan tosin saattoi vaikuttaa se, että poikkesin keskiviikkona aamulla käymässä läpi ohjelmaa ja samalla vähän myös harjoittelemassa. No, kipeä lihas sai luistinkengältä köniinsä siinä määrin, että hyppimisestä ei torstaina tullut mitään. Olin kuin kiukutteleva pieni lapsi harjoitusten jälkeen, tosin (ainakin melkein) syystäkin. Mietin jo tosissani, että pitääkö koko luistelu lopettaa. Viime kuukaudet ovat menneet tehokkaasti eri diagnooseja pyöritellessä. Tällä hetkellä vaikuttaisi siltä, että ongelmana on lievä rasitusvamma ja liian kova luistinkenkä suhteessa jalan kestävyyteen. Tosin aika näyttää, että vaihtuuko diagnoosi jälleen. Harmistuneena utelin verkkokeskustelussa muiden aikuisluistelijoiden kokemuksia ja vastauksia tulikin paljon, vieläpä samaisia kokemuksia. Moni suositteli geeliputkien hankkimista suojaamaan jalkaa. Olen aiemminkin miettinyt asiaa, mutta nyt olen valmis testaamaan senkin uhalla, että hyötyä ei ole. Tänään sitten keksijä -syndrooma iski ja mietin mistä kummasta tekisin väliaikaiset pehmusteet. Nyt saa nauraa: leikkasin leipäveitsellä (käyttämättömän) pesusienen puoliksi ja asetin puolikkaan sukkaan. Oli kyllä ööh..mielenkiintoinen näky! Kokeilu oli kuitenkin kannattava, sillä pesusieni pienensi iskua merkittävästi, vaikka ei tietenkään täydellisesti.

Kiitos tämän erikoisen kotikonstin, jäällä meni kohtuullisesti. Ritti on jostain syystä kivulias hyppiä, mutta muiden hyppyjen harjoittelu onnistui. Axelikin osui tavallista lähemmäksi, kun kipua ei tarvinnut pelätä samaan malliin kuin ennen. Kävin läpi taas ohjelmaa ja yritin harjoitella askelsarjaa. Kiitos surkean hahmotuskykyni, piirtämäni "kartan" kohdat tulevat siirtymään tehokkaasti. Jos pehmusteet todella auttavat niin paljon, että pystyn taas hyppimään ilman kivun pelkäämistä, ihan mielenkiintoista nähdä, että saisiko ohjelmaan laitettua esim. kaksoissalchowin. Toisaalta pelkkä harjoittelun esteettömyys ei takaa onnistumista. Aivojen ja kehon on sisäistettävä liike, eikä harjoittelun määrä valitettavasti ole suorassa suhteessa oppimiseen. Oikeastaan taitolajit ovat liikkumisen ohella aivotyötä, sillä liikkeet tulee ymmärtää myös ajatustasolla. En uskalla vielä innostua liikaa ainakaan hyppyjen kohdalla, siispä jääkööt tavoitteet parin viikon tauolle. Sen sijaan toivon oppivani sekä ohjelman, että harjoituksissa tehtävän askelsarjan kunnolla. Jos oikein hyvin menisi, olisi upeaa saada menoon sulavuutta ja vauhtia. Kenties harjoitttelu voi auttaa?

Huomenna on proseminaariryhmän kokoontuminen ja seuraavan työn käsittely. Omani käsittelyyn on vielä aikaa ja yritän asennoitua mahdollisimman..järkevästi? Yhden kurssin esseen kanssa joudun todella ottamaan itseäni niskasta kiinni. Onneksi minulla on yliliikkuvat olkanivelet, joten eiköhän homma onnistu. Huomenna pitäisi myös hakea lisää vapaa-ajan luettavaa, sillä perjantaina kirjasto oli suljettu. Minulla on vieläkin se omituinen tapa, että lukemistosta on löydyttävä jotain tuttua. Yleensä otan Hämeen-Anttilan kirjoja, elämäkertoja tms. Tutut kirjat eivät saa olla liian rankkoja sisällöltään, mutta sen sijaan uusi lukemisto voi olla mitä vain, kunhan vain jotain mitä haluaa lukea. Elämäkerroista pidän siitäkin syystä, että niiden kautta minun on helpompi oppia historiaa. Tällä kertaa tuli luettua jo entuudestaan tuttu kirja, Kuin höyhen myrskytuulessa. Päähenkilönä on kiinalainen tyttö, joka perheensä kanssa joutuu syrjityksi Maon puhdistuksen aikaan, sillä perheen isä yliopiston opettajana katsotaan oikeiston edustajaksi. Yimaon elämä ei luettavana oli kevyttä ja moni tapahtunut asia on todella järkyttävää lukea, mutta todellisuutta ja arkipäivää silloin. Jotenkin historia herää paremmin henkiin, kun lukee teoreettisen tiedon ohella henkilökohtaisista kokemuksista. Mitä seuraava kirja käsittelee, se selviää huomenna.

Näiden horinoiden päätteeksi toivotan itse kullekin oikein leppoisaa viikkoa ja alkavaa marraskuuta! P.S Tänä vuonna jokin on vialla. Tavallisen kyynisyyteni sijaan olen huomannut jo nyt orastavaa joulumieltä ja miettinyt mitä tuttaville keksisi lahjaksi. Myös asuntoon on mystisesti ilmaantunut pieni määrä kynttilöitä.

perjantai 30. lokakuuta 2015

Löytyisikö jokin helpompi keino?

Lisäravinteet, personat trainerit, uudet upean vartalon tekevät lajit, pikavipit, lisääntynyt elektroniikka ja älylaitteet nopeuttamaan haluttua projektia ja pikadieetit. Mikä näitä voisi yhdistää? Suuri osa liittyy oletettavasti liikuntaan ja ehkä älylaitteita hankkiessa voisi polttaa pari ylimääräistä kilokaloria, etenkin jos matkan varrella käy noutamassa lisäravinneosaston proteiinijauhetta. Ei sentään, oma vastaukseni on yksinkertaisempi: oikeiteiden etsiminen. Ehkä olen virallisesti tullut vanhaksi kääkäksi (täytänhän pian pyöreät kolmekymmentä vuotta), mutta tämä tehdyn työn arvostaminen erittäin monella alueella tuntuu todella surulliselta ilmiöltä. Muistan miten olin aikoinaan ylpeä oppiessani kaunokirjoitusta (tai tyyppikirjoitusta, kuten silloinen epäesteettinen käsite kuului). Osa kirjaimista onnistui nopeasti, mutta voi sitä ylpeyttä, kun monen yrityksen jälkeen olin tyytyväinen g -ja f -kirjaimeen, jotka mielestäni olivat haasteellisimmat, mutta myös upeimmat. Nyt ilmeisesti jo tekstauksen opettelu alkaa olla turhaa, sillä koneella ja kännykällä kirjoittaminen ovat selkeästi voitolla. Ilmeisesti käsin kirjoittaminen lukeutuu lasten turhaksi rääkkäämiseksi, jolloin siitä on parempi hankkiutua eroon. Toisaalta näen tässä ilmiössä laiskuutta myös opettajien puolella, jotka valittavat, että oppilaiden käsialaa on vaikea tulkita. Tässä kohden voisin siteerata sisartani: silmä harjaantuu kyllä riittävän lukemisen myötä. No, ehkä lainaus ei ollut sanallisesti aivan tarkka, mutta sisältö ymmärtääkseni meni oikein.

Viime kesänä kesätöiden aikana juttelin parin 9-luokkalaisen kanssa peruskoulun jälkeisistä suunnitelmista. Ilmeisesti lukion suosio on laskenut sillä perusteella, että "ei sitä lukemismäärää enää jaksa". En muista olleeni mikään erityisen välkky, mutta ei yläasteen oppimäärä niin paljoa voimille käynyt, etteikö lukio olisi onnistunut. Tosin on hienoa, että ammattikoulujen suosio on pysynyt, sillä käytännön tasolla hyöty on suuri ja usein myös työpaikkoja riittää. Itselläni ei ole kokemusta ammattikoulussa opiskelusta, mutta rehellisyyden nimissä olisin reputtanut automekaanikon tutkintoon liittyvistä kursseista reilusti yli puolet. Yhden nuoren vastaus hieman kummastutti. Hän ei halunnut opiskella mitään, sillä hän ei jaksanut enää opiskella. Kyseessä oli tosiaan 9-luokkalainen nuori. Mihin ne voimat olivat kadonneet. Toivon hartaasti, ettei vastaavanlaisia tapauksia ole paljoa. Jotenkin vain kummastuttaa tuo opiskeluun liittyvä ennakkoväsymys. Ainoana ogelmana on vain se, että 16-vuotiaan on vaikea saada töitä pelkällä peruskoulun todistuksella. Tosin voihan pihvien kääntäminen pikaruokapaikoissa olla osalle mielekästä työtä, mutta se joukko taitaa edustaa vähemmistöä.

Ehkä saatan vain kuvitella, mutta työskentelyn ja vaivannäön arvostus näyttävät olevan ikävästi laskeneen viime vuosien aikana. Toki tätä ajatusta ei voi täysin yleistää, sillä onhan työntekoa, harjoittelemista yms. arvostavia ihmisiä runsaasti jokaisessa ikäluokassa. Toivon kuitenkin hartaasti, että oikoteiden suosiminen ei lisääntyisi. Eilen katsoessani naisten voimistelua, huomasin ilokseni vartaloiden muuttuneen erittäin terveen näköisiksi. Lihasmassaa oli ja liikkuminen rohkeaa, napakkaa mutta samalla sulavaa. Kun mietin fitness -urheilijoita, he saisivat voimistelijoista todella kovia kilpailijoita. Itse henkilökohtaisesti pidän enemmän voimistelijoiden vartaloista (siis terveistä), mutta kauneus on katsojan silmässä. Arvostan kuitenkin paljon enemmän sitä vaivaa minkä voimistelijat näkevät. Harjoittelun määrä ja voimien vaatiminen saattaa olla samaa tasoa näillä molemmilla, mutta uskallan väittää lihasten ulkonäön kehittämiseen tähtäävän harjoittelun olevan teknisesti helpompaa, kuin voimistelun eri elementtien hallitseminen ja lukuisten toistojen tekeminen. Toisaalta, miksi valita vaivannäkö, kun saman lopputuloksen voi saada yksinkertaisemminkin? Itse vastaisin tähän muistuttamalla oppimisen ilosta ja harjoittelun tuloksista, jotka ulotuvat ulkonäköä pidemmälle, sillä voimistelija osaa käyttää kehoaan ihailtavan taitavasti.

Kun kyse on elämäntapojen muuttamisesta, voi ulkopuolinen apu olla tarpeen erityisesti silloin, jos ns. tavallinen tai yleisimmät tavat liikkua eivät onnistu, tai projekti muuten vaatii erityishuomioita. Jos kyse puolestaan on aikuisesta ihmisestä ilman rajoitteita, herää ajoittain kysymys PT:n tarpeesta. Osa tarvitsee motivaatiota ja "potkuja peffalle" ainakin alussa. Moni kuitenkin tietää kuinka esimerkiksi liikunnan lisääminen ja ruokavalion terveellistäminen tapahtuu, mutta PT on välttämätön lisä. Kun taustalla ei ole ns. erityisvaatimuksia, kuulostaa PT:n käyttö enemmänkin siltä, että se lisää katu-uskottavuutta. Toisaalta liikunnasta on muuttunut yhä enemmän bisnekseksi, johon liittyvistä lupauksista ihmiset ovat valmiita maksamaan yhä suurempia summia. Aiemmista teksteistä taustani on tullut ilmi, joten jääköön pohjustukset sikseen. Osaksi hoitoa kuuluivat keskustelut ravitsemusterapeutin kanssa sekä ruuanlaittotuokiot hoitajan kanssa. Oletin että nämä ratkaisevat ongelmat puolestani, mutta kas kummaa: muutoksia ei liioin tullut, kun omalla ajallani jätin noudattamatta ohjeita ja yli puolet ateriasuunnitelmasta jäi pois. Ikävänä tosiasiana sain kokea, että jouduin itse tekemään paljon töitä. No, menihän siihen aikaa ja vieläkin on parantamisen varaa, mutta nykyään ongelmana on lähinnä huolimattomuus. Vaikka se kaikki vaivannäkö oli raskasta ja usein myös ahdistavaa, olen iloisempi siitä kaikesta työstä mitä jaksoin tehdä kuin lopputuloksesta, mitä en toki vähättele. Kun elämäntapoja käännetään parempaan suuntaan, proteiini -valmisteet tuskin nopeuttavat matkaa. Tai periaatteessa kyllä. Koska näitä tuotteita myyvät yhtiöt osaavat rahastaa erittäin tehokkaasti tuotteilla, joissa oikeastaan aika pienen proteiinimäärän lisäksi on paljon arvokkaita keinotekoisia lisäaineita, ostaja pääsee liioista rahoistaan eroon. Kun rahaa ei ole liikaa, on esimerkiksi bensarahoja säästettävä ja kuljettava jalan. Hmm, itse asiassa tuotteet siis toimivat?

Vaikka teksti painottui liikuntaan ja elämäntapoihin, yhdistävänä asiana oli oikoteiden suosiminen. Usein mietin sitä, että kuinka pitkälle tällainen helpolla pääsemisen tavoittelu kantaa? Jos pikavipit koetaan ilman skeptismia paremmaksi vaihtoehdoksi kuin "paska duuni siivoojana" (tosin itse arvostan kyseistä ammattia erittäin paljon), kykenevätkö tällaiset ihmiset selviytymään taloudellisesti tai ylipäänsä mistään? Ilmeisesti osalle glitterinhohtoinen ja kalliiden merkkien täyttämän elämä on niin houkuttelevaa, että muuta ei tarvita. -Paitsi rahoittaja, joka voi olla vaikkapa rikas puoliso. Näin Halloweenin aikaan monia pelottavia asioita ja otuksia leijailee ympärillämme. Pelottavimmat niistä kuitenkin vainoavat vuoden jokaisena päivänä: työnteko, yrittäminen, sinnikkyyden kysyntä ja harjoitteleminen.

lauantai 24. lokakuuta 2015

Flunssaa ja taipuiluharjoituksia

Jokainen hoitaa vuorollaan koko kansaa koskettavan velvollisuutensa. Koska eduskunnan ja erityisesti hallituksen toimintaa ei oman mielenterveytensä turvaamiseksi ole hyvä seurata liikaa, velvollisuus ei ole äänestää tai allekirjoittaa kansalaisaloitteita, vaan sairastaa flunssa. Olen sen verran harvoin kipeänä, että dramatiikkaa ei puutu. "Voi minua, kaikki on pilalla, ei, en ole enää mistään kiinnostunut, kaikki on yhdentekevää, antakaa minun hirttäytyä!" Kyllä, tällaista teatteria se tahtoo olla, mutta onneksi vain kerran pari vuodessa. Mieliala on ollut aika alamaissa, tosin ei pelkästään flunssan takia. Tiistaina palautuin kandityön esitelmäversion. Jotenkin suuren projektin jälkeen kädet tuntuvat tyhjiltä siinä missä pääkin. Tosin ymmärtääkseni lievä masennus ja alakulo rankemman projektin jälkeen ovat yleisiä reaktioita, jotka menevät nopeasti ohi. Nyt voin vain odotella kauhulla kuinka paljon työstettävää on edessä "virallisen" kandiesseen kanssa.

Torstainen jäävuoro jäi väliin lievän kuumeen, kurkkukivun ja kaikkea muuta kuin lievän nenän vuotamisen takia. Kun eilen perjantaina sama toistui, vapautui sisäinen draamakuningattareni. Onneksi huomenna pääsee taas harjoittelemaan, mutta tällaiset useamman päivän tauot tahtovat aiheuttaa epävarmuutta ja liikkeiden unohtamista, sillä minulla ei ole monen vuoden vankkaa kokemusta, jolloin kroppakin muistaisi paremmin. En kuitenkaan ole osannut aivan jouten olla. Kun jalkaakin on pitänyt lepuuttaa, huomio on kohdistunut muun muassa selkälihasten vahvistamiseen ja notkeuden kehittämiseen. Niin hullulta kuin kuulostaa, olen ottanut hieman vaikutteita rytmisen voimistelun liikkeistä ja harjoitteista. Luonnollisesti samanlaista notkeutta ja taipuisuutta on turha odottaa, mutta pientä kehitystä olisi mukava saada. Jonain päivänä olisi hienoa saada esimerkiksi vaakaliuku spagaattia muistuttavaan asentoon, mikä notkeuden ohella vaatii todella vahvaa selkää. Keskiviikkona yllätin itseni pääsemällä asentoon, jonka piti olla jo rakenteeni vuoksi mahdoton. Liikkeen varsinaista nimeä en tiedä. Siinä asetutaan ensin makaamaan vatsalleen ja nostetaan sitten selkää ja jalkoja niin, että jalkapohjat koskettavat takaraivoa.  

 Selkä minulla on ilmeisesti luonnostaan melko liikkuvat, mutta lihasvoiman lisäännyttyä onnistui tämäkin liike. Biellman -asento on myös paranemaan päin. Ja kuten huomattavissa on, viimeinkin uskaltauduin lisäämään oman kuvani tänne! Tosin kuva on otettu alkukesästä, joten jossain vaiheessa yritän päivittää hieman. Biellman -asennossa en tavoittele aivan täydellistä spagaattia, vaikka sellaiseen toki olisi hienoa joskus päästä. Jäällä erityisesti piruetissa tilanne on aina toinen, sillä on keskityttävä myös pyörimiseen, jolloin asennon puhtaus jää vähemmälle. Toisaalta mitä paremmin asento onnistuu jään ulkopuolella, luulisi sen onnistuvan paremmin myös piruetissa tai liu'ssa. Huomenna selviääkin sitten, että miten vaihteeksi pidempi harjoittelutauko on vaikuttanut. Varaudun pahimman luoka rävellykseen, mutta jostain on aina aloitettava.

Mitään "extreme" -tason suunnitelmia ei tälle päivälle ole. Todennäköisesti teen pienen kävelylenkin ja yritän lukea tenttikirjaa edes jossain määrin. Harmittaa hieman, kun en ehdi valmistautumaan marraskuun alussa pidettävään tenttipäivään, mutta ehkä maailma ei lopu jos tentistä saatavat opintopisteet ovat saatavissa vasta joulukuussa. Muutenkin toinen periodi on sisällöllisesti köyhä, sillä opetusta on todella vähän tarjolla. No, "onneksi" voin työstää ns. virallista kandityötä ja yksi kurssi sentään löytyi. Kai tämä on yksi esimerkki siitä, miten säästötoimenpiteet ilmenevät konkreettisesti. Yritän vielä katsoa, josko olisi mahdollisuus itsenäisesti suorittaa jotain. Tai vaihtoehtoisesti voisi ottaa välillä hieman rennommin?

Näiden pohdintojen myötä lienee aika siirtyä hieman ulkoilemaan. Oikein leppoisaa päivää kaikille!                                                                                           

lauantai 17. lokakuuta 2015

Kiireinen lauantai ja tomaattinen soijarouhekeitto vuohenjuustolla

Huh, olipas päivä! Ylösnousemus tapahtui perinteiseen tapaan hieman ennen seitsemää, sillä aamun avasi yleisövuoro jäähallissa. Kuvittelenko vain, vai oliko aloituslauseessa kirkon menoihin viittaava sävy? Vaikka herätys näin viikonloppuna tuntuu aikaiselta, edelleenkin nautin tuosta päivän käynnistävästä jääharjoituksesta, tai itsenäisestä sellaisesta. Kotiin päästyäni ehdin juoda kupillisen kahvia ja sitten olikin aika siirtyä jälleen matkaan, tänään nimittäin oli vuorossa puolison tyttären syntymäpäivien vietto tämän kotona. Matkaan taisi mennä tällä kertaa puolitoista tuntia, sillä junat sattuivat kulkemaan oikein mukavasti ilman pitkää vaihtoväliä. Mukavastihan ne kutsut menivät, mutta suuren ihmismäärän (ja minun mittakaavassani suuren lapsimäärän) keskuudessa oleskelu pisti väsyttämään erittäin tehokkaasti! Usein minua harmittaa ja poden myös lieviä omantunnon tuskia, sillä en osaa pysyä pirteänä suuren ihmisjoukon, erityisesti paljon lapsia sisältävän sellaisen parissa kovin pitkään. Mukavaa kutsuilla toki oli, mutta olisi hienoa oppia (mikäli sellainen on mahdollista?) olemaan pirteä ja sosiaalinen tunnista toiseen. Vai joudunko vain hyväksymään olemaa sellainen kuin olen? Olen kyllä sosiaalinen tällaisissa tilanteissa, sillä en myöskään viihdy puhumattomana istumapaikan valtaajana.


Viikko meni työntäytteisesti, mutta mukavasti. Kandiesitelmä alkaa olla lähdeviitteiden korjausta ja yleistä huolittelua vaille valmis. Pian pitäisi aloittaa parin kurssin lopputehtävät, mutta eivätköhän ne valmiiksi tule. Keskiviikkona hoidin viimeinkin puolison tyttärelle syntymäpäivälahjaksi tarkoitettujen luistimien kunnostamisen. Käytännössä tämä tarkoitti pientä puhdistusta, peittävää maalaamista ja nauhojen pesua. Jos totta puhutaan, maalaaminen osoittautui todella rentouttavaksi puuhaksi! Ehkä joku pitää julkeana tekona antaa lahjaksi vanhat luistimet, mutta itse olin iloinen, sillä nämä pääsevät taas oikeaan käyttöönsä ullakolla oleskelun sijaan. Todennäköisesti käyttöaikaa on korkeintaan parin talven verran, sillä tyttö alkaa pituudessa ottaa minut uhkaavasti kiinni. No, onneksi olen tottunut jäämään joukon lyhimpien joukkoon. Muistan miten mietin terveydenhoitajan kasvupyrähdykseen liittyvien puheiden jälkeen miten pitkä minusta, luokan lyhimmästä voisi tullakaan tuona maagisena aikana! Lopputulos: 158 cm. Jokin taisi mennä pieleen? Kun tänään katsoin kutsuilla olevia lapsia, mietin todella ovatko lapset nykyään keskimääräistä pidempiä kuin lapsuudessani. Onhan tässä etunsakin: voin halutessani turvautua myös "lasten puolen" vaatteisiin. Mainittakoon vielä, että yleensä en mieti pituuttani, sillä en ole ns. huomattavan lyhyt, ehkä hieman keskivertoa lyhyempi korkeintaan. Näiden minua reilusti yli leuan tasolle yltävien 7-9 -vuotiaiden kohtaaminen vain hämmentää.


Jäällä mitään erityisiä muutoksia ei ole tapahtunut. Meneillään lienee taas pitkähkö "ei mitään" -kausi. Harjoittelusta huolimatta erityistä edistystä ei tapahdu, mutta kuluneiden kuukausien aikana olen huomannut sellaisen olevan tavallista. Axeli on menossa oikeaan suuntaan, kaksoissalchow myös ehkä, mutta todella hitaasti. Jalka kestää taas sen verran, että kaksoisritti -ja flippiäkin uskaltaa yrittää. Kierrokset jäävät puoleentoista, mutta ei tässä mikään kiire ole. Pirueteissa broken leg on mennyt lähes esityskelpoiseksi ja cannonball on löytymässä. Vielä kun saisi pään polvea vasten! Uusi jalannostoliuku on vasta työn alla ja haastetta tuo lantion oikean asennon löytäminen, sillä tämän mokoman notkoselvän takia takapuoli tahtoo pyrkiä taakse. No, ehkä riittävän monen kaatumisen jälkeen sekin ymmärtää yhteistyön merkityksen. Jotta hyvä mieli jäisi, yritän pitää mielessä sen, että myös polvivaaka suorin jaloin alkaa olla hyvässä kunnossa. Huomenna on vuorossa taitoluistelijoille tarkoitettu ns. itsenäinen vuoro. Jos hyvin käy, ehkä pieniä onnistumisia on luvassa. Jos ei, pääasia on, että saa nauttia puhtaasta jäästä ja hyvästä seurasta!


Ensi viikolla on se kauan odotettu taukoviikko opetuksesta. Maanantaina olisi tarkoitus poiketa kyläilemässä sisaren luona, mitä odotan innolla! Aikataulut ja kiire ovat olleet esteenä, tai ainakin turha hidastavina tekijöinä. Samalla reissulla pääsen sisaren 2,5 -vuotiasta tytärtä tapaamaan. Odotan mielenkiinnolla uusia opittavia asioita, se neitokainen kun tahtoo varhaisesta iästään huolimatta olemaan tätiään fiksumpi! Muistan vieläkin tytön ilmeen kun laitoin vanhan pikkuruisen nukelle tarkoitetun peiton päähäni ja kysyin, että onko hattuni hieno. Vastaus oli seuraavanlainen: "Ei se päähän kuuluu, se kuuluu sänkyyn." Vaikka kyseessä oli mukamas hauska vitsi, tunsin itseni harvinaisen tyhmäksi, mikä onneksi on minulle ns. normaalitila.


Näiltä näkymin toivotan oikein mukavaa viikonlopun loppupuolta kaikille! Pahoittelen mahdollisia kirjoitusvirheitä, mutta näppäimistö ei tahdo toimia kunnolla ellen ryhdy väkivaltaiseksi. Siispä mukamas korvauksena lakto-vegaaninen ruokaohje:


Tomaattinen soijarouhekeitto vuohenjuustolla:


1 litra vettä
2 perunaa
3 porkkanaa
2 sipulia
1,5 dl soijarouhetta
2 tomaattia
1 prk tomaattimurskaa
2-3 rkl tomaattipyrettä
1 "tuplapakkaus" vuohenjuustoa (samassa pakkauksessa on kaksi "pötköä")
valkosipulisuolaa
suolaa
oreganoa
basilikaa
mustapippuria


Pilkottuja kasviksia ja soijarouhetta keitetään 10-15 minuuttia, minkä jälkeen lisätään tomaattimurska -ja pyre sekä mausteet. Porkkanoiden ja perunoiden kypsyys kannattaa varmistaa maistamalla. Lopuksi lisätään vuohenjuustot. Keittoa sekoitetaan hiljakseen kunnes vuohenjuusto on sulanut kokonaan. Arvio: maku oli loistava ja nälkäkin lähti!



lauantai 26. syyskuuta 2015

Vauhti päällä jälleen!

Mielenkiintoista miten paljon asiat voivat muuttua. Vasta jonkin aikaa siten harmittelin tekemisen vähyyttä ja "haahuilua". Nyt tämä on ongelma on täydellisesti siirtynyt syrjään, sillä tekemistä riittää vaikka miten. Kandiesseen/esitelmän tekeminen on lähtenyt reippaasti käyntiin ja motivaatio on korkealla. Aiheen rajaus tosin tuottaa vaikeuksia, mutta käytettävä kirjallinen materiaali on ollut mielenkiintoista tarkastella. Seuraavat kaksi viikkoa taitavat pitää sisällään vanhempien kirjoitusten tarkastelua ja ainakin pari käyntiä kansalliskirjastossa. Haaveilen vieläkin siitä, että saisin ns. virallisen kandiesseen valmiiksi tämän vuoden puolella, mutta pieni viive ei haittaa. Yritän ensisijaisesti kuitenkin nauttia siitä mitä teen, sillä "pakkopullaa" on viime vuosina ollut yli tarpeen. Jätän tarkan aiheen kuvailun väliin, mutta viimeisen parin viikon aikana olen enemmän tai vähemmän ahkerasti tutkaillut Suomen naisasialiikkeen historiaa 1800-luvun lopulta vuoden 1906 eduskuntauudistukseen asti. Erityisen mielenkiintoista historian opusten ja vanhojen asiakirjojen tutkailusta on tehnyt se, että jokainen osapuoli (naisasialiikettä laskematta) ei ollutkaan jyrkän konservatiivisuuden ja sovinismin kannalla. Toki sellaisiakin löytyi, mutta asioiden muuttuessa ns. määräävillä tahoilla käytiin räiskyviä keskusteluja asioiden muuttamisen puolesta. Samaa voisi verrata kysymykseen sukupuolineutraalista avioliitosta. Media antaa ymmärtää, että kirkon kanta on yksiselitteisesti kielteinen, vaikka todellisuudessa kyseisen instituution sisällä käydään vähintään yhtä kovaa taistelua, kuin sen ulkopuolella.


Ennen aktiivisemman opiskelun alkamista pelkäsin miten helposti sopeutuisin hektisempään arkeen. Tällä kertaa sain yllättyä positiivisesti. Pieniä ajanhallintaan liittyviä ongelmia laskematta kaikki on mennyt hyvin. Olen käynyt luennoilla, kirjoittanut kotona sekä lukenut parin muun kurssin materiaaleja. Näiden lisäksi liikuntaharrastukset ovat sujuneet entiseen malliin. Viulu on valitettavasti jäänyt hieman vähemmälle, mutta pianoa olen ehtinyt soittaa enemmän. Syy on erittäin yksinkertainen. Minullahan ei ole oikeaa akustista pianoa, vaan digitaalipiano. Kun illemmalla on aikaa soittaa, kellon on sen verran paljon, etten mielelläni enää ilahduta naapureita viuluasteikoilla ja jousitusharjoituksilla. Pianokappaleitakaan en ehdi pitkään harjoitella, mutta viikonloppuna ehtii hieman enemmän. Rekiretki on nyt kokonaisena harjoittelun alla, samoin Maple Leaf Rag. Uudeksi kappaleeksi otin Piazzollan tangon, jonka nimeä en taaskaan muistanut tarkistaa. Tangossa joudun rytmillisen haasteen eteen, sillä soittoon pitäisi saada omanlaisensa painotus ja nyansseja (?) oikeisiin kohtiin tasapaksuuden välttämiseksi.


Jäällä hyppiminen on jatkunut pienimuotoisena, mutta sitäkin turhauttavampana. Axel on vieläkin alkutekijöissään ja kivun takia olen liian varovainen. Tänään aloitin uudelleen kaksoissalchowin harjoittelun ja rotaatioasento on pahasti hakusessa. Huomenna uutta yritystä molempiin hyppyihin.. Flippi ja ritti sujuvat taas, tosin matalasti. Lutzia en ole vielä kokeillut, sillä yritän säästää jalkaani. Sen sijaan taivutuspiruetti menee nykyään hieman mallikkaammin, samoin vaakapiruetissa vauhti on kohtuullinen. Ystäväni kanssa olemme masokistisesti harjoitelleet "tavallisia" -ja vastakäännöksiä sekä silmukoita. Perusasioita näiden pitäisi olla, mutta yllättävän vaikeita sellaisia! Aikuisryhmä on ollut mukavaa vastapainoa tiistain ryhmän kanssa, sillä aikuisryhmässä harjoitellaan enemmän perusasioita. Tosin toivon että muutaman viikon sisällä ryhmää hieman jaettaisiin, sillä jossain vaiheessa sirklauksen harjoitteleminen voi muuttua puuduttavaksi. Toisaalta osa ryhmäläisistä on luistellut pidempään, minkä vuoksi mahdollinen jako tuskin olisi absurdi ajatus. Huomenna olisi vapaa jäävuoro jälleen, sitten yksi välipäivä. Edessä on jälleen axelin etsimistä ja hyppyjen korkeuden parantamista.


Ensi viikko tulee olemaan työläs, mutta mukavalla tavalla. Kandityöhön liittyviä materiaaleja pitää hakea lisää ja osaa on työstettävä paikan päällä. No, hyvä jos uskallan edes koskea niin 1800-luvulla painettuihin opuksiin! Minun tuurillani onnistun tuhoamaan jotain arvokasta sormenjäljillä tai läikyttämällä kahvia sivuille. Tai sitten saan aikaan pienen tulipalon, vaikka tulitikut ja sytkäri eivät ole koskaan kuuluneet reppuni tarvikkeistoon. Tiistaina ja torstaina on jääharjoitukset. Ilmeisesti mahdollisia kisaohjelmia aletaan pian suunnittelemaan. Sitä suuremmalla syyllä tosiaan toivon, että jalan aiheuttamat takapakit tekniikassa korjautuisivat pian. Onneksi musiikki on valmiina pientä lyhennystä vaille kylläkin. Puku täytyy ilmeisesti hankkia, mutta se jääköön ensi vuoden puolelle. Kyllähän minun vanha viininpunainen pukuni vielä mahtuu, mutta näyttää jostain kumman syystä hieman 90 -luvun jäänteeltä. Ai niin, sellainen se onkin. Tai itse asiassa puku oli käytössä vuonna 2000-2001, mutta näyttää silti 15 vuotta vanhalta. Meniköhän tässä ajatuksenkulussa jonkin vikaan?


Tämän päivän osalta saavat kouluhommat jäädä tältä erää. Seuraavaksi tulkoon siirto iltatreenin kautta leppoisan lauantai-illan viettämiseen. Mukavaa viikonloppua kaikille!

lauantai 12. syyskuuta 2015

Euforista arkea ja mahdollinen paluu hyppyihin

Jonkin aikaa sitten olin jo ehtinyt unohtaa, miten arvokkaita ovat sellaiset asiat, kuten normaalius ja tavallisuus. Viime episodin jälkeen arkeen palaaminen oli oma haasteensa, mutta onneksi suunta on kohti valoisampaa. Onneksi viime viikolla oli vain yksi luento, sillä täysipäiväisen opiskelun aloittaminen kaiken tapahtuneen jälkeen olisi tuskin onnistunut. Vaikka materiaaleihin perehtyminen ei ollut helppoa, torstainen luento/seminaari sujui oikein mukavasti. Nyt viikonloppu on mennyt uusien materiaalien lukemisen parissa. Tosin keskittymiskykyni on sen verran vielä heikko, että 30 sivua Japanin historiaa englanninkielellä kirjoitettuna ei ole helppo projekti. Toisaalta jos vertaan lukemista (tai ymmärtämistä) viime vuoden yrityksiin, parannusta on tapahtunut. Tässä projektissa puolisoni on auttanut paljon, hän kun hallitsee sekä englanninkielen että historian. Tukiopetusta kotioloissa siis, mistä olen todella kiitollinen. Ensi viikolla alkaa yksi uusi kurssi sekä proseminaari. Pientä jännitystä on, mutta onneksi en mene paikalle aivan tyhjin käsin, tosin en valmiinakaan.


Tiistain jääharjoituksissa jätin hyppimisen lähes kokonaan väliin, sillä alastulo matalastakin hypystä vihlaisi ilkeästi. Oheisharjoituksissa oli myös tehtävä "korvaavia" liikkeitä, sillä harjoituksiin sisältyi paljon hyppelyä. Torstaina oli ensimmäinen aikuisryhmän harjoitus. Harjoittelimme pääasiassa perusasioita, mikä itse asiassa oli hyvä. Taas jouduin kohtaamaan heikon puoleni (tai yhden niistä monista), nimittäin monimutkaisten askelyhdistelmien hahmottamisen. Tosin nämä eivät olleet edes monimutkaisia, mutta jostain syystä aivoni eivät kykene moisia prosessoimaan, saati sitten vartalo. Tällä kertaa harjoiteltavana asiana oli kolmoskäänne, minkä jälkeen vapaa jalka tuotiin eteen ristiin. Tämän jälkeen taaempi jalka teki potkun, mitä seurasi etummaisen jalan käännös vastakkaiseen suuntaan kolmoseen nähden. Juuri kun viimeinkin hahmotin liikkeen, oli aika vaihtaa puolta, mikä ei sujunut yhtään paremmin. Hyppyjen kohdalla olin valmis tekemään u-käännöksen. Selitin ongelmani toiselle ohjaajalle ja hän pyysi näyttämään yhden hypyn, mikä oli tulppi. Nähtyään hyppyni ohjaaja totesi, että todennäköisesti nilkka ei pysy riittävän vakaana ja että alastulossa tulisi käyttää myös pakara-ja reisilihaksia. Kun kokeilin hypätä uudestaan, kas kummaa: kipu oli selvästi lievempi. Useiden itsediagnoosien jatkona mietin, että kova luistinkenkä on ehkä laiskistanut sääri -ja pohjelihasten käyttöä, sillä kengän varsihan on tukenut jalkaa. Tänään testasin tätä "teoriaa" ja parin kokeilun jälkeen annoin sille tukeni. Jopa axelin hyppääminen onnistui, mutta vain yksi tuli yhdelle jalalle alas. Niin, ja sitten toiselle pakaralle (ketjureaktio?). Mitä seuraavaksi? Aloin harjoitella alastuloa jään ulkopuolella tasajalkahypyillä, joista laskeudutaan alastuloasentoon. Tärkeää on kuitenkin kiinnittää huomiota jalan lihasten aktivoimiseen hypyn aikana. Lisäksi pohjelihaksia on vahvistettava, jotta jalka saisi riittävän tuen. Jos rehellisiä ollaan, olen ollut laiska sääri -ja pohjelihasten harjoittamisessa. Olen vain hyppinyt, mutta esimerkiksi varpaillenousut ovat unohtuneet. Jalkatreeni on siis saanut taas hieman uutta muotoa (tauon vuoksi pientä kevennystä on ollut pakko laittaa):


- 3-4 kierroshyppyä
- Axel, kaksoissalchow, kaksoisritti (jokaisen kohdalla kolme toistoa)
- 3-4 tasajalkahyppyä alastuloasentoon


2-3 sarjaa vuorotellen:
- Varpaillenousu 10 kertaa
- Kantapäille nousu 10 kertaa


2-3 sarjaa jalkaa vaihtaen
- Varpaillenousu, toinen jalka taakse ristiin ja yhdellä jalalla hitaasti alas kolme kertaa


3-4 sarjaa:
- Jännehyppyjä 7 kpl
- Askelkyykkyjä 16 kpl
- (6-8 yhden jalan kyykkyä)


Määrä on laskenut verrattuna kesään, mutta jalan kuntoutuessa lisäyksiä on luvassa. Mikäli talvella tulee olemaan lunta ja pakkasta, tekniikkaharjoitusten tekeminen vaikeutuu, sillä harjoittelupaikkaa ei ole. Lihaskuntoa sen sijaan pystyy harjoittaa, mistä on suuri apu. Liikaa en kuitenkaan uskalla suunnitella, sillä jalkaongelman pitkittyminen oli pettymys. Nyt siis varovasti eteenpäin ja lihaskuntoa parantamaan. Kieltämättä hieman nolottaa, kun en kääntynyt aikaisemmin lääkärin ja fysioterapeutin puoleen. Onnistuin tekemään uskomattoman määrän virheitä siirtyessäni diagnoosista toiseen. Ehkä pahin "floppi" oli kylmä-kuuma -hoito, mikä sai lihaksen ärtymään oikein tehokkaasti. Kylmähoito sen sijaan on auttanut. Lisäksi yritin lisätä tukea sitomalla luistimet kireämmälle, mikä sai jo ärtyneen lihaksen turpoamaan luistimen sisällä, mikä oli hivenen kivuliasta. Mitä tästä opimme? Useamman hoitokeinon käyttäminen ei aina ole paras mahdollinen idea.


Puolison tytär oli tänä viikonloppuna kyläilemässä. Hieman harmitti, kun en voinut osallistua niin paljoa kuin olisin halunnut, kiitos opiskelumateriaalien. Olisin mielelläni mennyt mukaan uintireissulle, mutta säälittävän surkea verenkiertoni ei sovellu uimahallin veden lämpötilaan. Kyllä, se on liian kylmää! Jos käyn uimassa, joudun olemaan liikkeessä koko ajan, muuten koko kroppa jäykistyy kylmästä. Olen ylpeä sukujuuristani, mutta näissä tilanteissa kiroan geenejäni! No, onneksi Suzukin pianokirjasta löytyi pari mukavaa kappaletta, joita kävimme läpi. Yritän parhaani mukaan pitää valitut kappaleet sellaisina, joita soittaa mielellään. Samalla tyttö pääsi tutustumaan tuttujen laulujen englanninkielisiin nimiin. Itse päätin viimeinkin luopua Suomalainen pianokoulu 3 -kirjasta ja vaihtaa sen Vivoon. Tällä hetkellä työn alla on Maple Leaf Rag, tosin kertauksena. Toisena kappaleena on Rekiretki, mutta säveltäjää en tähän hätään muista. Hieman ennakkoluuloisesti odotin melodian olevan Mozartin vaikutteiden kyllästämä, toisin sanoen ylihilpeää kilkutusta. No, taas kerran erehdyin. Melodia ei ole duuri -eikä mollipainotteinen, vaan jotain siltä väliltä. Tempo on vielä hidas, mutta kappale osoittautua hauskaksi soittaa varmuuden lisäännyttyä. Viulun kanssa mitään uutta ei ole ilmennyt, jousituksen kanssa yritän kamppailla. Mokoma spiccato..


Huomenna ei mitään erityisen "extremeä" liene luvassa, tai ainakin toivon niin. Puoli yhden paikkeilla siirryn hallille harjoittelemaan ja sitten kotiin hoitamaan koulutehtävät loppuun. Jos totta puhutaan, olen tyytyväinen päivän suunnitelmiin.


Oikein mukavaa viikonlopun loppusuoraa kaikille!









keskiviikko 2. syyskuuta 2015

Perunaviipalelaatikko soijarouheella sekä kuulumisia

Jos olisin auto, kuskilla olisi nyt täysi työ olla kärsivällinen, sillä käynnistyminen on todella takkuista. Muussa tapauksessa voisi vedota väsymykseen, mutta luulen että kyseessä on enemmänkin jonkinlainen taantuminen liian epäselvien aikataulujen vuoksi. Tylsistyminen on jo pitkään ollut lähes tuntematon vieras, sillä tekemistä riittää. Kuitenkin olen koko ajan helpottuneempi koulun alkamisen vuoksi. Toki suuri työmäärä ja siitä selviytyminen jännittää, mutta ei tässä koko aikaa jaksa vapaallakaan olla. Ensimmäisten kurssitehtävien ja tekstien lukeminen on ollut todella kömpelöä, mutta luulen että sekin helpottaa säännöllisen tekemisen kautta. Aloittaminen vaan on rasittava osuus!


Viikko on alkanut melko leppoisasti, mutta ei onneksi aivan laiskotellen. Maanantaina onnistuin jopa tekemään ruokaa, mikä tällä kertaa oli perunaviipalelaatikkoa soijarouheen ja porkkanoiden kera. Vegaanisuus jäi tällä kertaa väliin, sillä parmesaanilastuista tuli mukava lisä. Usein välttelen tällaisten laatikkoruokien tekemistä, sillä pelkään perunoiden jäävän raaoiksi. Porkkanoiden kohdalla pieni "rapsakkuus" ei sen sijaan ole haitannut. Ohje oli eräänlainen variaatio vegaanin keittokirjasta. Koska kasvisten määrä oli taas vaihteeksi liian suuri, lisäsin lorauksen maitoa nesteeksi. Ohje menee suunnilleen näin:


4-5 keskikokoista perunaa
4 porkkanaa
2 sipulia
n. 1-1,5 dl liotettua soijarouhetta (kannattaa laittaa vaikka jo edellisenä iltana likoamaan)
2,5 dl kasvikermaa
loraus (soija)maitoa
1 pussi parmesaanilastuja
suolaa
mustapippuria
valkosipulisuolaa


Perunat ja porkkana viipaloidaan melko ohuiksi viipaleiksi. Paloitellut sipulit on hyvä kuullottaa hieman, jotta kypsyvät kunnolla. Kaikki aineet sekoitetaan kulhossa ja laitetaan voideltuun vuokaan. Mausteet menivät tällä kertaa silmämääräisellä arviolla. Laatikkoa paistetaan ensin puoli tuntia 225 asteessa ja sitten 175 asteessa kymmenisen minuuttia. Alkuperäisen ohjeen mukaan puoli tuntia olisi riittänyt, mutta tuo viimeinen kymmenminuuttinen oli eräänlainen "varmistusaika". Täysin vegaaniseksi ohjeen saa vaihtamalla parmesaanin vegaaniseen juustoon (tai sen voi jättää poiskin) ja maidon esimerkiksi soijamaitoon. Tämä ohje sopii loistavasti myös pienempää viikkobudjettia noudattaville, jotka eivät kuitenkaan halua jäädä nälkäisiksi. Vinkki: K-ryhmän kaupoista saa soijarouhetta melko edulliseen hintaan.


Eilen oli luistelutreenien vuoro, mutta tällä kertaa ei jäänyt hymyä huulille, vaikka toisaalta pieni helpotus kylläkin jäi jälkeen. Koska jalka kenkkuilee jo pienestäkin ärsytyksestä, etenkin tärähtelystä, sovin ohjaajani kanssa pitävänä parin viikon tauon hypyistä. Ajatus todellakin ottaa päähän ja v**uttaa, mutta välillä ikäviäkin ratkaisuja on tehtävä. Huomenna olisi aikuisryhmän harjoitukset, joihin osallistumisesta en ole vielä varma. Jos lihaksen turvotus laskee riittävästi, asiaa voi harkita. Toisaalta askelten, piruettien ja liukujen parantaminen ei liene huonokaan vaihtoehto. Maanantaina fysioterapeutti opetti hyviä liikkeitä ja venytyksiä, joita nyt yritän parhaani mukaan noudattaa. Kiellossa ovat tällä hetkellä juokseminen ja hyppely, tosin jännehypyissä tärähdys vaimenee niin paljon, että niitä voi tehdä. Lenkkeilyn kanssa on myös hyvä olla varovainen, mutta onneksi on pyörä, mitä yritän hyödyntää liikkumisen suhteen. Kai tämä tästä vielä helpottaa.


Huomenna onkin sitten ensimmäinen luento todella pitkän tauon jälkeen, tai kokoontuminen liittyen toisen maailmansodan Japaniin. Samalla reissulla pitäisi katsoa yliopiston kirjastosta jotain mukavaa taustalukemistoa kandityön suunnittelua/sisältöä varten. Vaikka tässä iässä ei kai pitäisi miettiä muiden osaamista, silti kursseille osallistuminen jännittää, sillä jatkuvasti mietityttää, ovat muut sellaisia, jotka tietävät aiheesta muun muassa kaiken. No, olisin toki voinut ottaa itsekin selvää enemmän, mutta jotenkin on mukava mennä oppimaan uutta, eikä istuutua valmiina osaajana.


Oikein leppoisaa päivää itse kullekin, toivottavasti käynnistymisongelmat eivät ole levinneet epidemian kaltaisena ilmiönä.

lauantai 29. elokuuta 2015

Nehän kiroilevat!

Billy Elliot: tämä taisi olla ensimmäisiä näkemiäni DVD -elokuvia. Tarkkaa vuotta en muista, mutta myönnän jo näin alkuun, että olen aina ollut jäljessä näiden "teknologian ihmeiden" kanssa. Vieläkin harmittelen hieman VHS -laitteesta luopumista ja elän samalla siinä toivossa, että muutamia vanhoja VHS -kasetteja saataisiin tallennettua DVD:lle. Kyse ei tosin ole niinkään mahdollisuuksien puutteesta, vaan saamattomuudesta. Vanhin edelleenkin toimiva kasettimme taitaa olla peräisin 80-luvulta. Koska Billy Elliot -DVD oli lainassa, päädyimme muistaakseni nauhoittamaan elokuvan traditionaalisempaan muotoon, eli kasetille. Vuodet vierivät ja DVD -valikoimani laajeni. Billy Elliot kuuluu vieläkin suosikkielokuvien kategoriaan osaksi tarinan mielenkiintoisuuden, mutta myös monipuolisuuden vuoksi. Samaan elokuvaan on onnistuttu liittämään 80-luvun Englanti, sukupuolinormit ja niiden rikkominen, köyhyys, lakkoilu, perheenjäsenen menettäminen ja asenteet seksuaalivähemmistöjä kohtaan.


Tänään Helsingin Sanomien kulttuuriosiossa oli artikkeli, jonka mukaan Billy Elliotista olisi tehty musikaali. Nostan hattua jokaiselle näyttelijälle, mutta erityisesti Billyn roolin esittävälle pojalle, jolta vaadittiin näyttelemisen ohella myös laulu -ja tanssitaitoa. Artikkelin oheen oli liitetty arvio, jossa otettiin kantaa erityisesti esityksen brutaaliin kielenkäyttöön. Elokuvassakaan f-sanaa ei liioin säästelty. Arvostelun kirjoittaja pohti erityisesti esityksen soveltuvuutta lapsiyleisölle kielenkäytön vuoksi. Tavallisesti olisin ylenmääräistä kiroilua vastaan. En koe v-sanan käyttöä joka toisena sanana lauseessa niinkään kauhistuttavaksi, vaan enemmän typerän kuuloiseksi tavaksi, joka kielii säälittävästä sanavarastosta. Ikäsyrjintää tai ei, yhdistän tämän tavan ensisijaisesti nuorisoon ja nuoriin aikuisiin. Koska lukijoihin mahdollisesti kuuluu henkilöitä, jotka ovat kuulleet puhettani, en voi väittää olevani aivan puhdas pulmunen kielenkäytöltäni. Tosin osaan vaihtaa puhetyyliäni tilanteen mukaan. V-sanan käyttö rajoittuu siis lähinnä vahvistamaan substantiivia, tai sitä edeltävää adjektiivia. Kiitos sisareni, käsite pirhana on tullut erittäin yleiseen käyttöön. On kuitenkin paikkoja ja tilanteita, joissa erityisesti v-sanaa olisi hyvä välttää: työympäristö, yliopiston luennot ja keskusteluryhmät, "viralliset" tilanteet ja juhlat. No, jälkimmäiseen vaikuttaa toki ilmapiiri ja ihmiset. Jos tilaisuus on keveä, lienee asiasisältö kielenkäyttöä merkittävämmässä asemassa. Pyrin myös parhaani mukaan välttämään turhaa kiroilua puolison tyttären ja sisaren tyttären lähettyvillä. Mahdolliset voimasanat ovat yleensä koomisia väännöksiä.


Musikaaliin liittyvän kielenkäytön suhteen olen kuitenkin eri kannalla. Billy eli ympäristössä, jossa ronski kielenkäyttö oli arkipäivää. Tosin verrattuna siihen, mitä esimerkiksi julkisissa kulkuvälineissä saattaa kuulla, kielenkäyttö on erittäin siveää. Billy ei edustanut "yläluokkaa", vaan ns. "duunareita", joilla heräteostoksiin ei ollut varaa. Elämä ei ollut ruusuilla tanssimista ja etikettisäännöt muuttuivat prioriteetista toissijaiseksi tavoitteeksi. Kenties joku on jo ehtinyt kyllästyä tähän käsitteeseen, mutta taas kerran, kontekstin merkitys on ratkaiseva. On vaikea uskoa, että mahdolliselle lapsiyleisölle yksikään sana olisi uusi. Sen sijaan että vanhemmat kauhistelisivat esityksen kielenkäyttöä yrittäen samalla epätoivoisesti peittaa pikku enkeleidensä korvat, he voisivat selittää lapsilleen, että kyseisellä asuinalueella, ympäristössä ja aikakaudella puhetapa oli erilainen, mutta sitä ei kuulu matkia. Jos jotain olen viimeisen kymmenen vuoden aikana oppinut lapsista, he imevät itseensä juuri ne asiat, jotka he tietävät välttämisen aiheiksi. Olisiko käsikirjoituksen sanasto pitänyt siistiä? Itse asetun kieltävälle kannalle. Vaikka lehdet kuinka esittävät tunnusmerkkejä erityisen älykkäille lapsille, lapsia tunnutaan pitävän harvinaisen vähä-älyisinä. Kirosanoja on turha yrittää välttää, mutta sopimattomia sanoja on siinä määrin vähän, että niiden kategorioiminen tuskin on ylivoimainen tehtävä edes reilusti alle kouluikäiselle. Kouluikäinen sen sijaan ymmärtää varmasti hyvin, että eri ihmiset eri ympäristöistä puhuvat hieman eri tavalla. Astrid Lindgrenin tarinassa Ronja, ryövärin tytär kielenkäyttö ei ollut mitä kauneinta, mutta jo tarinan saapumisen aikaan moni lapsi ymmärsi, että ryövärit puhuvat hieman kovempaa kieltä kuin me nyt (ja kun tarina julkaistiin). Jos sanasto olisi sensuroitu, olisiko tarina toiminut? Joskus brutaali kielenkäyttö tekee tarinasta aidomman.


Lienee siis tilanteita, joissa kiroilu yksinkertaisesti kuuluu asiaan. On surullista, että v-sana on osalla ihmisistä tullut pilkun korvikkeeksi, mutta ehkä tässä kieli tekee omaa evoluutiotaan; heikommat yksilöt ovat pahasti jumittuneet v-sanaan vailla rationaalista asiasisältöä puheessaan. Jos hyvin käy, luonto karsii nämä yksilöt. Voi Darwin, toivottavasti teoriasi pitää, vaikka se aikoinaan ehtikin vanhentua! Kumpi siis suojelee uusia sukupolvia enemmän: korvien peittäminen, vai kielenkäytön sopivuuden opettaminen kontekstin mukaan? Kuten aiemmin mainitsin, yli kymmenkesäisille musikaalin yksiköön sana on tuskin uusi. Tosin lastensa korvat peittävistä vanhemmista en tiedä.

torstai 27. elokuuta 2015

Voihan rasitusvamma!

Niin se aika rientää, ensi viikolla nimittäin odottaa ensimmäinen luento. Vaikka olen odottanut innolla lukuvuoden alkamista, on pientä jännitystä ilmassa. Luulen että pääsen kiinni opiskeluun melko kivuttomasti, tosin ajanhallinta vaatii oman korjaamisensa. Sen sijaan reissaamiseen tottuminen mietityttää hieman, mutta eiköhän siihenkin totu. Luentoja tulee olemaan maanantaista torstaihin, mutta onneksi lähinnä aamupainotteisesti. Päivällä on siis mukavasti aikaa tehdä kirjallisia tehtäviä ja junamatkoilla puolestaan voi kätevästi lukea. Kandityön aihetta alustaakseni aloin kerrata Suomen historiaa siinä toivossa, että saisin pientä varmuutta taustalle. Ihan mielenkiinnosta aloin lukea myös Taava Koskisen toimittamaa teosta Kurtisaaneista kunnian naisiin. Toistaiseksi teos on ollut sisällöllisesti erittäin mielenkiintoinen. Ehkä tämäkin on valtaosalle itsestäänselvyys, mutta en tullut ajatelleeksi, että aikoinaan maalaustaiteessa käytetyt naismallit (ainakin suuri osa heistä) olivat prostituoituja. Teoksessa käsitellään myös prostituoitujen asemaa sekä heihin liitettyjä leimoja. Erityisen mielenkiintoiselta on vaikuttanut se kontrasti ja ristiriita, mikä maalauksen hahmon itsevarman katseen ja hänen oman haavoittuvaisuutensa välillä saattoi olla.


Muutama päivä sitten menetin hermoni jalan kanssa. Tänään sain akuuttiajan lääkärille ja mahdollinen "tuomio" kieltämättä jännitti ja pelotti. Penikkataudin sijaan diagnoosiksi tuli rasitusvamma, mitä edesauttaa ilmeisesti kyseisen jalan virheasento, kiitos lättäjalan. Miksi jalkani eivät koskaan saa positiivista huomiota lääkäriltä?! Nyt tiedossa on siis lepoa siinä määrin kuin se on mahdollista, lisää kylmähoitoa sekä kylmä -ja kipugeeliä. Niin, ja kärsivällisyyttä. Päivittäinen hyppiminen saa jäädä joksikin aikaan ja tästä lähtien lihas lienee hyvä tukea siteen (tai jos löydän sopivan tuen) avulla. Nyt vain toivon, että näiden suunnitelmien seuraaminen tuottaisi toivottuja tuloksia.


Tiistaina teippasin jalkani kunnon "paketiksi" ennen jääharjoituksia. Kieltämättä viritys auttoi paljon, sillä kipu alkoi selkeästi myöhemmin kuin aiemmin. Siihen nähden että harjoituskertaan sisältyi paljon hyppimistä, jalka kesti teippauksen ansiosta ihmeen pitkään! Askeleiden harjoittelu jäi tällä kertaa kokonaan pois, mutta askeleista viis, sillä viimeinkin sain pari akselia onnistumaan takaperin vauhdista! Kaksoissalchow on jalan takia aika ongelmallinen, mikä kieltämättä harmittaa. Hyppy kuitenkin onnistui pari kuukautta sitten, mutta nyt harjoittelua on lykättävä, tai tyydyttävä korkeintaan pariin hyppyyn. Toisena erittäin positiivisena yllätyksenä tuli taivutuspiruetin onnistuminen. Toki taivutusta saisi olla enemmän, mutta ensimmäisen kerran uskalsin laskea pääni. No, en voi kehua asentoa erityisen mukavaksi, mutta uskon että toistojen myötä varmuutta tulee enemmän. Jos en väärin muista, niin ensi viikolla olisi ensimmäinen aikuisryhmän harjoittelukerta. Kun ystäväni kanssa olemme jutelleen molempien ohjaajien kanssa, järjestelyt eivät ole kuulostaneet aivan nappiin hoidetuilta. Kumpikin pudisti päätään todeten ettei tiedä vielä mistään mitään. Ohjaajia ei kai saisi neuvoa, mutta tässä kohtaa sorruin ehdottamaan, että pidempään luistelleet voisivat harjoitella "omia juttujaan" yhteisten liikkeiden jälkeen. Jotenkin tuntuu vai oudolta, että ryhmää mainostetaan suurella innolla, mutta sisältöä kukaan ei ole miettinyt kellonaikaa pidemmälle. No, ehkä harjoittelun sisältö kehittyy sitä myöten, kun ryhmäläisten määrä ja taitotaso selkenee. Tosin myönnän että perusasioiden harjoittelu ei todellakaan tee pahaa.


Jään jälkeisessä ohjeisharjoituksissa ohjaajamme on ottanut käyttöön "kuntopiiri -menettelyn", mikä itse asiassa on toiminut varsin tehokkaasti. Tällä kertaa harjoittelun kohteena olivat kädet ja jalat. Liikkeet olivat tehokkaita, naisten punnerruksia laskematta. Olen jo pitkään boikotoinut tätä liikettä, mutta tällä kertaa annoin periksi. Jokaisessa pisteessä oltiin minuutin verran. Suunnilleen puolivälissä polveani alkoi kirvellä oudosti. Hetken päästä kirvely muuttui sen verran voimakkaaksi, että harjoitus oli keskeytettävä. Kun nostin polveni maasta, oli korkki olisi otettu irti: rykelmä muurahaisia (kusiaisia tietenkin) vilisti pienestä aukosta, minkä päällä polveni oli. Lopputuloksena polveni hehkui punaisena ja sain nauttia kirvelystä jonkin aikaa. Mitä tästä opimme? Naisten punnerrukset ovat pahasta!


Huomenna olisi tarkoitus teipata jalka taas huolella ja kokeilla kestävyyttä jäällä. Lauantaina ainakin alustavasti on ruohonleikkuun vuoro, riippuen tosin säästä. Samalla reissulla pääsen pitkästä aikaa sisaren tyttöä näkemään! Toivottavasti neitokainen ei ujostele kun edellisestä tapaamisesta on jo jonkin verran aikaa. Mikäli alkuperäiset suunnitelmat pitävät, luvassa on myös aikaistettua illanviettoa ystävän kanssa. Seuraavaksi lienee pienen jumpan vuoro, tällä kertaa tangolla. Siinä jalan ei uskoisi rasittuvan erityisemmin. No, vaihtelu virkistää, vaikka mukavampi on toki saada vaihtelua ilman pakotteita, mutta yritetään asennoitua optimistisesti vaikka sitten väkisin!


Oikein leppoisaa loppuviikkoa kaikille!

perjantai 14. elokuuta 2015

Lenkkeilyä keskuspuistossa ja ohje rahkakakkuun muromyslipohjalla

Osittainen lomailu jatkuu, mutta onneksi pian on luvassa hieman enemmän säännöllisyyttä "viikko-ohjelmaan". Muutama päivä sitten ilmoittauduin muutamalle kurssille, proseminaari mukaan laskien. Opiskelun suhteen syksyn suunnitelmat ovat melko kunnianhimoiset (ainakin minun tasoiselleni, jollekin toiselle taas silkkaa leikkiä), mutta jos hyvin käy, vähän intensiivisempi työskentely kääntyy keväällä mahdollisuudeksi ottaa hieman kevyemmin. Toisaalta lukujärjestys tulee olemaan erittäin armollinen; lähiopiskelua on pääasiassa aamupäivisin, mutta toki työskentelyä tulee olemaan runsaasti luentojen ulkopuolella. Koska lähiopiskelua tulee olemaan neljänä päivänä viikossa, matkakulut huolestuttavat aika tavalla. Nyt voin vain siis monen muun opiskelijan kanssa toivoa, että VR ottaisi käyttöön lähiliikenteen kausilipun myös opiskelija-alennuksella. Jos aika ja jaksaminen suinkin riittävät, jonkinlainen keikkatyö olisi hyvä olla. Tilanne on siinä mielessä haasteellinen, kun haluan kuitenkin priorisoida opiskelun, mutta myös panostaa harrastuksiin. No, sitähän se aikuisuus on, monesta asiasta on tingittävä.


Keskiviikkona puoliso sai ideaksi poiketa Espoon keskuspuistossa kävelyllä. Ajatus oli loistava, sillä pieni vaihtelu oli tervetullutta ja sää loistava. En suoranaisesti ole Espoon alueiden "fanittaja", mutta keskuspuistosta pidän. Ehkä se viehättää osaksi senkin takia, että maisemat muistuttavat mökkimaisemia (kyykäärmeitä myöten). Aamujää oli tosin rasittanut jalkaa ja parin tunnin kävely vaati myös veronsa, mutta reissu oli seuraustensa arvoinen! Päivä oli aurinkoinen, mutta ei helteinen, minkä vuoksi lenkkeily sujui kevyesti. Jotenkin sellainen luontomaisema ja hiekkatie ovat todellista hermolepoa asfaltin, lukuisten rakennusten ja ruuhkaisten autoteiden ohella. Ja tietenkin myös seura kruunasi reissun! Jalan kunnosta huolimatta halusin hyödyntää eilistä jäävuoroa, mikä kylläkin jäi lyhyeksi. Muodostelmaluistelijoiden harjoitukset venyivät kymmenen minuuttia yli ajan, minkä vuoksi ehdin olla jäällä vain n. 40 minuuttia. Valitettavasti kipu alkoi olla se verran häiritsevä, että pidempi aika olisi ollut todella epämukavaa. Tämä vaiva alkaa todella harmittaa, sillä paraneminen on hidasta ja vaihtelevaa. Ilmeisesti pian on aika ottaa yhteyttä lääkäriin, jos vaikka osaisi antaa tehokkaammat neuvot. Jäällä harjoittelu on nytkin lähinnä ylläpitoa. Akselia ja kaksoissalchowia yritän harjoitella jalan kestävyyden mukaan, mutta kaksoisritti -ja flippi jäävät pariin kokeiluun, erityisesti ensin mainittu. Uudeksi liikkeeksi piruettien puolelta on tullut lentävä istumapiruetti, missä hyppy kylläkin on erittäin varovainen ja muistuttaa enemmänkin astumista toiselle jalalle. Nyt vain toivon saavani jalan pian kuntoon, sillä ensi tiistaina alkavat ohjatut harjoitukset.


Viulunsoittoon  tuli viimeinkin pientä vaihtelua, sillä löysin Helsingin Kirjasto 10:stä Suzuki viulukoulun viidennen osan! Haastetta tulee hieman enemmän ja pikku hiljaa pitäisi harjoitella neljättä asemaa. Toinen asema menee haparoiden ja alavireisyys on turhan tuttu ilmiö. Siispä lisää harjoitusta. Suomalainen Pianokoulu 3 on käytössä edelleenkin ja Snurretoppen menee alkaa mennä kohtuullisesti keskiosaa laskematta. Mitähän seuraavaksi? Scarlatti ja Piazzolla kiinnostaisivat, mutta teknisesti kappaleet saattavat olla liian vaikeita. Jos saisin käsiini jotain päivänä Aaronin 4. ja 5. kirjan, niissä riittäisi soittamista pidemmäksikin ajaksi. No, ehkä keskityn nykyisen kirjaan vielä jonkin aikaa, minulla kun tahtoo olla huonona tapana hypätä kappaleesta toiseen ilman minkäänlaista kärsivällisyyttä. Sisareni kanssa selailimme viime viikonloppuna kyseistä kirjaa ja totesimme, että "pelottavan näköiset" kappaleet jäävät helposti soittamatta. Sellaisia ovat mm. nuottien muodostamat sekamelskat, vaikeat tahdit, perättäisen soinnut yms. Ehkä nyt voisi olla hyvä tilaisuus kohdata näitä pelottavia kappaleita.


Mainitsemani leipomus onnistui todella hyvin myös "tuomariston" mielestä. Leipominen tapahtui jälleen hieman silmämääräisesti, mutta tässä ainakin jonkinlainen ohje. Laitoin pohjaan muromyslin lisäksi kaurahiutaleita, mutta luulen että ne voi jättää pois, mikäli myslin antaa pehmitä riittävän pitkän aikaa:


Mango-sitrus -rahkakakku muromyslipohjalla
Pohja:
n. 3 dl muromysliä
n. vajaa 1 dl kaurahiutaleita
n. 1-2 dl maitoa (myös soijamaito käy)
vajaa 1 dl juoksevaa margariinia


Täyte:
1 prk mango-sitrus -jogurttia (Ingman)
2 prk maitorahkaa (itse käytin rasvatonta)
1 prk mangososetta (Semperin suurempi purkki)
sitruunamehua
steviaa tai sokeria maun mukaan
3 rkl perunajauhoja
(kanelia)
2 tl vanilliinisokeria


Pohjan aineksen sekoitetaan keskenään ja annetaan pehmetä taikinamaiseksi. Kun koostumus vaikuttaa sopivalta, taikina levitetään vuokaan (suosittelen leivinpaperin käyttöä). Täytteen ainekset sekoitetaan sähkövatkaimen avulla (ei tarvitse vaahdottaa, näin koostumus on helpompi saada tasaiseksi). Perunajauhoja lisätessä kannattaa olla varovainen. -Paitsi jos haluaa osan päälleen. Sitruunamehua ja steriaa/sokeria (tai muuta makeutusainetta) lisätään oman maun mukaan. Kun täyte on valmis, se kaadetaan vuokaan taikinan päälle. Paistoaika on ensin 20 minuuttia 175 asteessa ja sitten 20 minuuttia 150 asteessa. Jos keksien murentaminen tuntuu ärsyttävältä puuhalta, suosittelen lämpimästä muromyslin käyttöä! Tämän kakun voi varmasti tehdä myös vegaanisena käyttämällä soijajogurttia ja tofua täytteeseen. Muromyslin tuotesisältöä en ole tarkistanut, mutta eiköhän sitäkin ole saatavilla vegaanisena.