Saatu ja annettu palaute: Tasavertaisuutta ja tiivistä yhteistyötä

Ihminen joutuu jo elämänsä alkumetreillä totuttelemaan ilmiöön nimeltä palaute. Periaatteessa palautteen pitäisi liittyä objektiivisella tasolla suoritetun toiminnan arviointiin. Käytännössä palautteen antaminen ja vastaanottaminen voi luistahtaa tunteiden ilmaisemisen puolelle puolin ja toisin. -Eikä aina aivan positiivisten tunteiden. 

Vaikka palautteen saamisen tottutelu yhdistetään tavallisesti peruskouluun, se alkaa oikeastaan jo silloin, kun kun lapsi aloittaa vuorovaikutuksen ympäristönsä kanssa. Pikkuvauvan saama palaute ensimmäisestä hymystä, vatsan toiminnasta, käsiten heiluttamisesta yms. ilmenee tavallisesti muutamaa sävelaskelta korkeammalla äänellä lausuttuina toteamuksina. Myöhemmin mukaan astuu kriittisempi palaute, joka ilmenee ei -sanana. Palautteen vastaanottaminen ei välttämättä ole kypsin mahdollinen, mutta laitettakoon se nuoren iän piikkiin. 

Negatiivisen palautteen kurjuus

Täytän syksyllä 35 vuotta. Näiden kilometrien jälkeen myös negatiivisen/kriittiseen palautteeseen pitäisi suhtautua kypsästi. Valitettavasti en voi kehua että näin olisi käynyt. Toki kestän palautteen, mutta edelleen assosioin saadun palautteen täydelliseen epäonnistumiseen. En kiukuttele tai suutu, Sen sijaan omaehtoisesti annan muutenkin "hieman" hataralla pohjalla olevan itsetunti romahtaa pohjalukemien alapuolelle. -Aikuismaista. 

Negatiivinen palaute käsitteenä ei ehkä ole paras, tai ainakaan sävyltään mukava. Toisaalta rakentava palaute kuulostaa astetta turhan siloitellulta, vaikka varmaankin vastaa realismia ja käyttötarkoitusta. -Ellei palautteen antaminen ja vastaanottaminen nuoremman sukupolven ilmaisua lainaten "mene tunteisiin". 

Koska asiat ovat ainoastaan huonosti, erityisesti etätyön yhteydessä havaitsin ylipäänsä minkäänlaisen palautteen vähäisyyden olevan ongelma: Olenko tehnyt työni onnistuneesti vai epäonnistuneesti? Tarkoittaako palautteen puuttuminen ilmaisematta jätettyä tyytyväisyyttä, vai ehkä armosta vaiennettua kritiikkiä? Itsetuntoni laadusta voi päätellä millaisiin johtopäätöksiin palautteen vähäisyys johti. 

Negatiivinen/kriittinen/rakentava palaute ei siis ole ainoastaan ihmisten kiusaamista ja itsetunnon romuttamista, vaan mahdollisuus parantaa tehdyn työn ja toiminnan laatua. Itsetunnon romuttuminen vaatii usein vähintään kahta osapuolta: sitä joka aktiivisesti pyrkii romuttamaan, ja sitä sitä jolla on alttius tai vaihtoehtoisesti taipumus antaa itsetuntonsa romuttua. Jos nuo kaksi tekijää yhdistyvät, lopputulos on suhteellisen varma. 

Posiitisen palautteen kompastuskivet

Henkilökohtaisesti näen positiivisen palautteen saamisen yksinkertaisesti mukavampa kuin negatiivisen. -Anteeksi, rakentavan palautteen. Myönnän kuuluvani joukkoon jolle posiitivinen palaute liian usein ei tee hyvää. Matala itsetuntoni "suojelee" siltä, ettei k**i nouse päähän. Äkkiseltään tämä kuulostaa siltä kuin olisi noussut jo: Anna ymmärtää, että pidän itseäni jonkinlaisena pyhimyksenä vailla liiallista ylpeyttä. 

Todellisuus ei ole aivan ongelmaton. Olen saanut runsaasti palautetta taipumuksesta pitää itseäni vähintään maailman surkeimpana ihmisenä joka huomaamattaan pyytää anteeksi olemassaoloaan. Kyseessä on siis ollut rakentava palaute. Samaista palautetta olen saanut varsin monelta. Tarkastallessani asiaa objektiiviselta tasolta, voin vain todeta että moisen asenteen seuraaminen olisi ainakin itselleni rasittavaa. Käytännössä tämä siis tarkoittaa sitä, että käyttäydyn tavalla mitä itse olisin valmis kritisoimaan. 

Omalla kohdallani positiivinen palaute voi johtaa perfektionismin lisääntymiseen: saavutettua tasoaa pitää nostaa, tai se on pidettävä vähintään samana. Tämän havaitsin erityisesti kolmantena tai neljäntenä vuotena yliopistossa korotettuani arvosanojani opiskelutekniikan parannuttua. Tätä ennen olin tottunut arvosanoihin 2-3. 3 oli kuin peruskoulun 8. Hyvä ja turvallinen. Kun arvosanat 4 ja 5 yleistyivät, jälkimmäinen edelleen harvemmin, 3 alkoi olla musertava. Sama pätee posiiviseen palautteeseen: aiemmin hyvästä tulee huono, 

Palautteen "hampurilaismalli"

Kyseinen käsite tuli tutuksi graduseminaarissa. Yksi opiskelijakollega toi esille tuon nk. "hampurilaismallin", mistä tulikin ihanan joukkomme vakiotyyli. Positiivinen palaute vastaa sämpylää, kriittisempi pihviä. Käytännössä palaute annettiin seuraavanlaisesti: aloitetaan positiivisella, siirrytään asioihin jotka kaipaavat parantamista ja päätetään positiiviseen. Viimeiseksi jätetty palautteen tyyli kannusti gradun puurtajaa jatkaamaan ja korjaamaan tarvittavat asiat. 

Toki kyseinen malli pidentää annettavaa palautetta. Toisaalta, onko monipuolinen palaute huono asia? Sekä palauttaan antajalta että vastaanottajalta vaaditaan hieman enemmän, mutta en näkisi tällaista vaivannäköä negatiivisena asiana. Korkeintaan käytettävissä oleva aika voi rajoittaa. 

Palautteen antamisen haasteet 

Joskus tulee päivä, jona omalle vastuulle siirtyy palautteen antaminen. Toki yleistä toiminnan arviointia pääsee tekemään jo varhain. Itse myönnän erityisesti rakentavan (nyt muistin!) palautteen antamisen vaikeaksi erityisesti tehtävissä, joihin tavalla tai toisella liittyy oppimisen arviointi. Haluaisin antaa ainoastaan posiitivista palautetta. 

Tässäkään kohden ei ole tarpeellista nostaa pyhimys -korttiä pöydälle, sillä aiheeton positiivinen palaute tai oikeammin kehuminen johtaa harvoin hyvään lopputulokseen. Valkoinen valhe lienee asia erikseen. Rakentava palaute kriitikillä maustettuna vain tuntuu ikävältä, siis myös sellaisen antaminen. Toisaalta asiaa helpottaa runsaasti kohteen kyky ottaa vastaan palautetta, mutta toisaalta myös tapa ilmaista annettava palaute. 

 

Pohdintaa

Palautteen toiminnasa on kaksi osapuolta: vastaanottaja ja antaja. Egosentrisesti omasta näkökulmasta näen palautteen tärkeäksi asiaksi, jota toisaalta on kyettävä käsittelemään. Kritiikki mahdollistaa toiminnan parantamisen, ja posiitivinen palaute kertoo edistymisestä tai onnistumisesta. Vaikka olen oppinut nauramaan surkealle itsetunnolleni ja suorastaan absurdille järjenjuoksulle, arvostan saamaani palautetta. 

En ehkä koskaan pääse ihanteelliseen tilaan itsetunnon kannalta, mutta jotain on oivallettu: toimintaan kohdistettu palaute ei määrittele palautteen saajaa ihmisenä, eikä laske hänen arvoaan ihmisenä. Toisaalta vaikka hän onnistuisi toiminnassaan paremmin, hän on edelleen samanarvoinen muiden ihmisten kanssa. 

Parempi näin: Kun ihminen pysyy arvokkaana omana itsenään, on huojentavaa ettei esimerkiksi muutos toiminnan laadussa laske häntä muiden alapuolelle. Tämä tekee liiallisesta perfektionismista huojentavan tarpeetonta. 

Palautteen antajan näkökulmasta aiheellisen kritiikin antaminen on kai vain hyväksyttävä vaikka miten kirpaisisi. Toisaalta tapa ilmaista annettu palaute vaikuttaa paljon. Itse pyrin perustelemaan antamani kritiikin sekä perustelemaan muutoksen tarpeellisuuden yksilön oman edun kannalta. Joskus tämä toimi, joskus ei. Asiaan vaikuttivat lukuisat tekijät: henkilön mielentila, osasinko esittää asiani niin hän henkilö tulkitsi sen toivotulla tavalla, tähtien asento, päivämäärä, kellonaika yms. 

Oikeastaan myös palautteen antaja joutuu hyväksymään oman epätäydellisyytensä mutta muistuttamaan itseään siitä, että hän voi tehdä vain parhaansa. Lieneekö ihanteellinen skenaario sitten se, että molemmat osapuolet pääsisivät samalle viivalle ja tasapuoliseen asemaan. Skenaarion realistisuudesta en tiedä, mutta ehkä päämääristä on aina apua. -Myös häilyvistä sellaisista. 

Vinkkejä etäopiskeluun

Yksi jos toinen opiskelija on joutunut viime aikoina siirtymään täysin etäopiskelun pariin. Etäopiskelussa on puolensa ja puolensa. Omakohtaisesti näen plussaksi vapauden ajankäytössä ja nopeudessa, sillä tehtävät voi tehdä omaan tahtiin ja missä vain. Miinuksena puolestaan näkisin ns. live-tilan dialogin puuttumisen sekä mahdollisuuden kuunnella. Toki verkkoluentoja voi kuunnella siinä missä lähiopetustakin, mutta itse pidän jälkimmäisestä enemmän.

Kaikessa kätevyydessään etäopiskeluun liittyy myös haasteita. Koska läsnäoloa ei ole, se kuuluisa ja ajoittain kiukuttelun kohteena oleva läsnäolopakko korvataan muulla toiminnalla. Lopputuloksena ei välttämättä ole työmäärän väheneminen. Tässä jokunen vinkki etäopiskeluun: 

Deadlinet kalenteriin

Tämä kannattaa tehdä ensimmäisenä ”kotitehtävänä”. Merkitsemällä kalenteriin (sellainen kannattaa hankkia jos puuttuu) näet konkreettisemmin miten suunniteltu kokonaisuus on aikataulutettu, ja kuinka paljon tehtäviin on käytettävissä aikaa. Jälkimmäinen puolestaa auttaa hahmottamaan päivittäisen työmäärän.

Kokeneet, onnistuneen ja myös mokanneen vinkkinä totean, että tehtäviä tai tenttiin lukemista ei koskaan kannata jättää viime tippaan. Katso myös tarkkaan tehtävien palautusten kellonajat. Olen kokenut ja myös tilanteita, joissa eräs käyrä nousee hälyttäviin lukemiin kun palautuksen kellonaika olikin odotettua aiempi. Tällaisten tilanteiden välttämiseksi etuajassa palauttaminen on suositeltavaa.

Suunnittele ajankäyttö ja muista päivärytmi

Koska harva meistä onnistuu kirjoittamaan (laadukasta) kymmenen sivun esseetä parin tunnin aikana, päivittäinen ajankäyttö kannattaa suunnitella hyvissä ajoin. Itse suosin aikoinaan (ja nyt myös etätyössä) päivän tehtävien merkitsemistä kalenteriin. Jos sinulla on haasteita saada itsesi aloittamaan, suunnittele etukäteen kellonaika.

Ihmiset ovat erilaisia. Itse suosin aamuja ja aamupäiviä työskentelyssä. Yleensä juuri tuo aika oli intensiivisintä, ja loppupäivänä työskentely oli ”pilkotumpaa”. Itse kuulun ryhmään jonka keskittymiskyky lukiessa on lyhyt, eli maksimissaan puoli tuntia. Keskittymiskykyyn vaikutti tosin aiheen kiinnostavuus: Mitä vähemmän aihe kiinnosti, sitä pienempiä aikoja onnistuin lukemaan tehokkaasti. Tämä ei kuitenkaan ollut ongelma, sillä noita lyhyempiä lukuhetkiä oli vain enemmän.

Vaikka kotona olisi useita paljon mielenkiintoisempiä/tärkeämpiä aktiviteetteja, aloittamisen lykkäämistä kannattaa välttää viimeiseen asti. Jos siivousinto iskee, päätä etukäteen mitä siivoat ennen työskentelyä ja mitä sen jälkeen. Neljän vuorokauden suursiivouksen voi hyvin venyttää viikon mittaiseksi, mutta opettajasi/ohjaajasi ei välttämättä ole yhtä joustava.

Valmiiksi suunniteltu, parhaassa tapauksessa tuntitasolla toteutuva työskentely voi vauhdittaa etenemistä mukavasti. Suosittelen kokeilemaan seuraavaa: Sulje selaimestasi kaikki ylimääräiset ikkunat. Jos et tarvitse nettiä, sulje koko selain. Vie puhelin toiseen huoneeseen. Käytä aikaa tehtävän tekemiseen 15-20 minuuttia. Saatat yllättyä miten paljon saat aikaiseksi.

Verkkotentteihin on luettava lunttausmahdollisuudesta huolimatta

”Wohoo, minähän lunttaan kun kukaan ei ole vahtimassa!!!” Valitettavasti opettajat ovat sen verran fiksuja, että tietävät sinun hyödyntävän tätä mahdollisuutta. Siksi he ovat askeleen edellä, ja suunnittelevat tentin sen mukaisesti. Verkkotenttiin käytettävää materiaalia on sen verran runsaasti, että oikeaa sivua etsiessä vastausaika voi mennä umpeen. -Tai se menee. Sen sijaan hyvin valmistautuneena voit kirjoittaa vastauksen heti kysymyksen luettuasi, ja siirtyä hyvissä ajoin seuraavaan tehtävään.

Verkkotenttiin kannattaa siis lukea aivan samalla tavalla kuin tenttiin yleensä. Mikäli tenttialueessa on kohtia jotka unohtuvat herkästi, ne kannattaa opetella huolellisesti ja merkata kirjaan kirjanmerkillä. Itse koin verkkotentit kiireen vuoksi ahdistaviksi, jolloin ”blackout” -hetkiä tuli herkemmin. Totta puhuen pidin siitä 3-5 tunnin hetkestä itseni ja tenttipaperin kesken salin epämukavilla tuoleilla istuskellen. Toki jotain tuli kirjoitettuakin.

Pidä myös vapaapäivä

Vaikka mahdollisuus määrätä tahti itse ja edetä siten opinnoissa ennätysvauhtia on verkko-opiskelussa jopa mahdollista, vapaatakin kannattaa pitää. Kuten fyysisessä rasituksessa, myös opiskelu on täyttä työtä ja palautuminen on tarpeen. Vapaapäivän ohella myös opiskelupäiviin kannattaa merkitä hetket joina esimerkiksi ulkoilee.

Miksi aiemmin kehotin rajoittamaan siivousvimmaa ja nyt pitämään vapaahetkiä? Opiskelijoita/työskentelijoitä on erilaisia. Jos motivaatio tai joskus valitettavasti myös paine ovat suuria, riski jättää lepo liian vähälle kasvaa. Toisen ääripään edustajilla puolestaan on vaikeuksia käynnistä ja aloittaa työskentely, mutta yhtä paljon kannustaisin heitäkin varaamaan oman, erillisen ajan palautumiselle. Se ei kuitenkaan sulje pois levon tarvetta. Kokemuksesta voin sanoa, että myös itsensä saaminen aloittamaan työt ilman motivaatiota voi olla yllättävän rasittavaa.

Yhteenvetoa

Aikataulut näkyviin, valmistautumisen aloittaminen hyvissä ajoin, verkkotenttiin lukeminen ja vastapainoksi palautuminen. Etäopiskelu kuulostaa näin ehkä urheilusuoritukselta, mutta kenties niissä jotain samaa onkin. Tällä hetkellä monen haasteena opiskelutavoissa on valinnanvapauden puute. Ennen etäopiskelu oli hieno lisä ja mahdollisuus tuoda opiskeluun hieman väljyyttä. Nyt se on ainoa vaihtoehto.

Itse näen sekä lähi -että etäopiskelun toimiviksi, mutta myönnän kaivanneeni molempia. Olin onnekas kun minulla oli varaa valita. Toisaalta jos olisin opiskelija, ehkä ajattelisin olevan onnekas koskan saan edelleen opiskella. Koska en ole opiskelija, totean olevani onnekas että saan tehdä työtä. No niin, nyt riittää tämä kiitollisuus, omatunto alkaa pian muistuttamaan muistuttavaan jokaisesta pienestä asiasta mitä jollain toisella ei ole.

Etäopiskelu ei ole helppoa. Se vaatii tekijältään paljon itsekuria ja suunnittelukykyä. On aivan eri asia noudattaa itse tekemään aikataulua päivän aikana kuin mennä määrättyyn paikkaan kellonaikaan X. Toki osalle se ei ole temppu eikä mikään.

Lopuksi toivotan jaksamista ja tsemppiä kaikille etäopiskelijoilla oppilaitosta ja ikää katsomatta! Uskokaa pois, hyvin se menee!

Saako harjoittelemalla onnistua?

Miksi ihmiset ovat joissain asioissa harvinaisen hyviä? Nyt viittaan siis tekemiseen: soittamiseen, kirjoittamiseen, kuvataiteisiin sekä liikunnalliseen tekemiseen. Listaa voisi varmasti jatkaa, mutta oletettavasti ajatus tuli selväksi näinkin. Niin, miksi joku on vaikkapa todella hyvä piirtämisessä tai instrumentin soittamisessa?

Alkuun haluan vielä lisätä pienen selkeyttävän asian. Vaikka tekstini sävy voi tuntua sättivältä, päälimmäinen tarkoitus on kannustaa aikuisia kokeilemaan ja opettelemaan uutta. Tämä vain vaatii muutamien tosiasioiden hyväksymistä.

Lahjakkuuden rooli harjoittelun ohella

Tässä kohden esille nostetaan mm. lahjakkuus. Allekirjoitan kyllä sen, että lahjakkuus auttaa. Siihen en kuitenkaan usko, että lahjakkuus olisi ainoa tekijä taitavuuden kannalta. Esimerkiksi voisi nostaa vaikkapa huippumuusikot. Heihin suurella todennäköisyydellä kuuluu enemmän tai vähemmän lahjakkaita, ja jokunen nerokin. Karu totuus kuitenkin on, että harjoittelulla on merkittävä rooli.

En (mielestäni) ole antanut aivopestä itseäni, mutta näen esimerkiksi Suzuki -metodin olevan loistava todiste siitä, että harjoittelulla on suuri merkitys. Musiikkiin suhtaudutaan kuin äidinkieleen, mikä mielestäni ajatuksena kuulostaa hienolta. En ole ammattimuusikko, enkä nero. Ehkä (hyvin) pienissä määrin vähän lahjakkaan puolella. Lapsena ongelmani oli harjoittelun puute sekä valikoiva motivaatio. Vasta lähempänä aikuisikää ”opin” harjoittelemaan. Jostain syystä olen monessa asiassa viiveellä kasvanut. No, pituus ei tähän kuulu.

Opittuani harjoittelemaan mystisesti myös soittotaito kehittyi. Anteeksi pieni kehuminen, mutta 18-vuotiaana nollatasosta aloitetun viulunsoiton eteneminen silloisen musiikkiopiston 2/3 -tasolle puolessatoista vuodessa ei ollut ihan pieni saavutus. No, sitä viuluahan tuli vingutettua paljon. En tiedä kummat kärsivät enemmän: minä, vai vanhempani joiden luona tuolloin asuin. Tutkintojen suorittamiseen rohkeuteni ei riittänyt.

Vuosien mittaan olen ylläpitänyt taitotasoa, mutta valitettavasti sinnikkyyteni ja ahkeruuteni ei ole riittänyt systemaattiseen ja säännölliseen harjoitteluun. Harjoitteluni on muotoa päivittäin parhaassa tapauksessa 3-4 kuukautta, kunnes jokin katkaisee tämän saavutuksen. Sitten voi tulla muutaman viikon tai pidempikin tauko, ja säännöllinen harjoittelu alkaa jälleen. Sama pätee pianonsoittoon.

Blogin sisällön liikuntapainottuneisuuden vuoksi jätän luisteluun liittyvän kehittymisen analysoimisen vähemmälle. Sen kuitenkin totean, että määrän sijaan monipuolinen ja fiksummin suunniteltu harjoittelu on vienyt eteenpäin. Eli laatu etusijalla.. Jääköön aihe tähän, sillä en millään tahtoisi edelleenkään myöntää että huolellisuus ja laatuun keskittyminen menevät määrän edelle.

Taito tehdä työt

Jos käytän jälleen esimerkkinä soittamista, valitettavasti kappaleen X pikainen veivaaminen kerran läpi edes jotenkin ei riitä. Itse ainakin joudun aloittamaan uuden kappaleen hitaasti, ja vaikeustasosta riippuen pienissä erissä. Esimerkiksi 2-4 tahdin mittaisia pätkiä joutuu ajoittain toistamaan reippaasti yli kymmenen kertaa ennen kuin jokin käsitys syntyy.

Chopin kuuluu niin pirullisiin säveltäjiin, joiden kappaleiden kanssa joudun käymään parilla ensimmäisellä harjoituskerralla ”tahtojen taistelua”. Sama pätee Bachin preludeihin joihin tuo barokkiajan mokomuus on kaikessa ahneudessaan ahtanut ylimääräisiä nuotteja, trillejä ja muuta hauskaa soittajan pään menoksi. Raivostuttavinta on, että kyseiset kappaleet kuuluvat suosikkeihini.

En usko että olen ainoa, joka joutuu takomaan yksittäisiä kohtia useampaan kertaan. Itse asiassa tämänkin taidon opin vasta aikuisena, kiitos venäläissyntyisen opettajan. -Hän muuten todella opetti minut tekemään töitä oppimisen eteen. En tiedä olisinko lapsena ollut erityisen innokas, mutta teini-iässä kunnianhimoinen asenne kehittymisen kannalla lajissa kuin lajissa alkoi todella vedota minuun. Taisin olla peräti kateellinen rinnakkaisluokan tytölle, joka soitti pianoa uskomattoman hyvin. Kun joku kysyi harjoittelusta, hän vastasi harjoittelevansa kaksi tuntia päivässä.

Harjoitteluaika vaatii luopumista jostain muusta

Omakohtaisesta kokemuksesta tiedän, että jo puolen tunnin harjoittelu vaatii oman tilansa aikatauluihin. Itse olen ottanut tuon ajan mm. koneen ääressä turhaan vietystä ajasta. Niin no, tämän tekstin kirjoittaminen ja julkaiseminen eivät varmaankaan anna kovin uskottavaa kuvaa. Minun kohdallani ”turha” tarkoittaa mm. pirullisen koukuttavia älypelejä ja aivotonta surffailua milloin missäkin sivulla. Blogiin kirjoittamisesta en ole tahtonut luopua täysin, sillä pidän kirjoittamisesta.

En lähde mustavalkoisesti toteamaan että aikaa löytyy aina jos sitä järjestää, sillä ihmisten elämä, arki ja elämäntilanteet ovat todella erilaisia. Kun toissa kesänä vietin aikaa teho-opiskelun parissa, suurin osa ajasta oli todellakin käytettävä tehtävien tekemiseen, tenttilukuun ja gradun kirjoittamiseen. Liikunnasta pidin kiinni henkisen jaksamisen ylläpitämiseksi, muuhun motivaatio ja sitä kautta energia eivät enää riittäneet. Nyt kun opiskeltavaa ja kirjoitettavaa on vähemmän, soittoharrastus on tuntunut järkevältä ja mielekkäältä ”aikainvestoinnilta”, johon voin hyvin panostaa ottamalla aikaa jostain muusta aktiviteetista pois. Työ -ja esimerkiksi kotityöaika eivät luonnollisesti kuulu karsittaviin osioihin, vaikka joskus houkutus kieltämättä olisi suuri.

Pohdintoja

Joskus mietin, onko osaaminen harjoittelun tuloksena jonkinlainen tabu, johon on puoliväkisin keksittävä jotain muita vaihtoehtoja kuin tehty työ. Lahjakkuuteen vetoaminen tuntuu ainakin yleiseltä. Törmään myös kysymykseen ”onko kaikkien sitten pakko kehittyä jossain asiassa?”. Tähän vastaamiseen riittää mielestäni tavallinen maalaisjärki. Kenenkään ei ole pakko tehdä yhtikäs mitään. Tosin joidenkin asioiden tekemättä jättämisellä voi olla ongelmalliset seuraukset.

Mutta jos toisen osaamista ihailee ja toivoo itsekin osaavansa jotain samankaltaista joko samalla tai eri osa-alueella, harvoin mikään täysin estää yrittämästä. Puhun erittäin mielelläni aikuisena oppimisen puolesta, ja haluan todellakin kannustaa jokaista kokeilemaan, yrittämään ja opettelemaan jos jonkin taidon oppiminen todella kiinnostaa. Kuten totesin, mahdollisuuteen harjoitella vaikuttavat monet tekijät. Mutta jos arjesta löytyy hetkiä jotka voisi käyttää toisin ilman haitallisia seurauksia, mikä estää yrittämästä?

Harjoittelu kuitenkin (yleensä) vaatii hieman mukavuusalueen ulkopuolelle menemistä. Riippuen miten pitkä aika esimerkiksi opiskelusta tai muusta keskittymistä vaativasta toiminnasta on, nimenomaan keskittymisen, pitkäjänteisyyden ja sinnikkyyden oppiminen aikuisena osoittautuu herkästi eräänlaiseksi vedenjakajaksi. Toisaalta on hyvä muistaa, että lapsikin tekee paljon töitä juuri pitkäjänteisyyttä harjoitellessaan. Hän joutuu kestämään turhautumisen päästäkseen ikäluokalleen ja tulevaisuuden kannalta toivotulle tasolle työskentelytaidoissa.

Tämä voi olla liiankin mustaa huumoria, mutta eräs aikuisiällä ompelua opetellut (erittäin taitavaksi tullut!) tuttavani ilmaisi asian loistavasti: ”Jos kehitysmaissa pikkulapset ovat oppineet tekemään tällaisia vaatekappaleita niin kyllä minäkin opin!”. Pahoitteluni mielensäpahoittajille, mutta tässä brutaalihkossa vitsissä oli mielestäni ripaus totuutta. Mutta jos palaamme ihmisarvoa edustavien esimerkkien puolelle, uuden opetteluun liittyvä työ on usein kohta, jossa motivaatio joutuu koetukselle. Itsekin olen kokenut hetkiä joina pohdin koska viulu lentää päin seinää..

Ihmiset jotka tekevät jotain systemaattisesti vapaa-ajallaan, tuntuvat herättävän reaktioita ja ajatuksia laidasta laitaan. Heitä ihaillaan kurinalaisuuden ja tavoitteellisuuden vuoksi, mutta paheksutaan ns. tärkeiden asioiden virheellisestä priorisoimisesta. Lisäksi heidän hieman massasta poikkeava päivän kulku voi herättää paheksuntaa myös ”yläpuolelle astumisen” vuoksi. En tiedä miten jälkimmäiseen pitäisi suhtautua. Kyllä, treenaan säännöllisesti jäällä ja soittoa päivittäin (paitsi off -kausina).

Molemmat kiinnostavat minua, ja pidän harjoittelusta kiinni koska juuri nyt voin niin tehdä. Toisaalta en esimerkiksi katso televisiota lainkaan. Fb:ssä ja Instagrammissa käyn säännöllisesti ja hoidan asianmukaiset ”tykkäämiset”. Mutta esimerkiksi kuvien ja muiden kirjoitusten suhteen olen laiskistunut. En myöskään meinaa koskaan muistaa mitä ihmiset ovat kirjoittaneet, minkä seurauksena loukkaan monia kuulumisia kysyessäni: ”No juurihan laitoin kuvaa instaan!” Pitäisi kai laatia jonkinlainen muistio ennen yhdeydenottoa.

Mutta palatakseni harjoittelun mahdollisuuteen, kenties elämäntilanteeni muuttuu sellaiseksi, että joudun miettimään uudelleen miten järjestää harjoittelu ja missä määrin se on mahdollista. En myöskään koe itseäni onnistuneemmaksi tai kurinalaisemmaksi ihmiseksi massaan verrattuna, sillä minullakin on paljon puutteita lukuisilla osa-alueilla. Satun vain pitämään oppimista ja kehittymistä mukavina asioina sekä soittamisesta ja liikunnasta, joihin mainitut ilmiöt liittyvät.

Jälleen haluan kannustaa jokaista aikuista jotka vähänkin haaveilevat uuden taidon oppimisesta yrittämään ja kokeilemaan. Jos asia tuntuu mieluisalta ja kehittyminen vetää puoleensa, harjoittelu nousee avainasemaan. Harjoittelun oppiminen on oma haasteensa, mutta taitona yleishyödyllinen. Jatkossa luvassa on konkreettisempia ohjeita harjoittelun harjoittelemiseen.

Mukavaa päivää kaikille!