sunnuntai 27. lokakuuta 2019

Ikuisesta opiskelijasta ja kuntoutujasta työntekijäksi: Miltä on tuntunut?


Jos puhutaan ns. ”oikeasta” työstä, olen hävettävän jäljessä kokemuksessa sellaisesta. Ilmiö on ristiriitainen, sillä itsehän olen julkisesti kritisoinut ideologista työttömyyttä. Kyseinen teksti löytyy täältä. Toisaalta määrällisesti heikkoon työhistoriaani on jokunen looginen selitys, osa ymmärrettävä ja osa vähemmän ymmärrettävä. Ensinnäkin kärsin suhteellisen vakavista mielenterveysongelmista useamman vuoden.


Vaikka sairaudesta irtautuminen kävi suunniteltua hitaammin, halusin palata ns. normaaliin elämään. Minä nimenomaan kaipasin sitä nk. oravanpyörää. Siihen päästäkseni oli löydettävä oikea ala. Ennen teologiaa kävin läpi useampia vaihtoehtoja: musiikkitieteen, uskontotieteen, biologian (mitä muuten opiskelin melkein perusopintojen verran) ja ties mitä. Mutkittelujen ja seinään törmäilyjen jälkeen löysin teologian, mitä olin pohtinut jo lukioaikoina.

Vuosi HEO:ssa antoi mukavasti motivaatiota ja valmiuksia. 5,5 vuotta yliopistossa on mielestäni vielä kohtuullinen aika. Kuten arvata saattaa, työskentely painottui kesäkuukausille. En saanut aikaiseksi käydä töissä opintojen ohella, millä toki oli taloudelliset seurauksensa. Lähes vuosi sitten valmistuin. Töiden saaminen osoittautuikin vaikeammaksi kuin oletin, vaikka viime aikoina onkin ollut hieman valoa näkyvissä. Keväällä aloitin keikkatyöt, joita olen jatkanut. Kesällä sain nauttia oman alani työstä, ja toivottavasti taas pian uudelleen. Mutta miten aiemmin ikuinen opiskelija onkaan oppinut tekemään töitä?

Työtuntien lisääminen
Keväällä yritin panostaa vapaaehtoistoimintaan lisätäkseni mahdollisuuksiani päästä oman alani töihin. Keikkatyötä tein aluksi todella pieniä määriä, keskimäärin 1-3 kertaa viikossa. Kolme oli todella harvinaista. Jos joku ihmettelee, tarvitsin todellakin palautumisaikaa opiskelun jälkeen. Edellisen kuluneen vuoden aikana ahdoin kevääseen, kesään ja syksyyn mm. työharjoittelun, gradun, useita vähintää viiden op:n tenttejä sekä sivuaineen, jonka laajuus oli perusopintojen verran, eli 25 opintopistettä. Itse asiassa olisin päässyt juuri ja juuri silloin hehkutettujen ”superopiskelijoiden” kategoriaan. Wau.


Kuvahaun tulos haulle prize



Rehellisyyden nimissä en osannut olla tästä ylpeä. Tai kenties olisin osannut jos olisin jaksanut. En tiedä millaiset määrät kofeiinia tuona aikana tuli kiskottua, mutta jostain mystisestä syystä väsytti aika tavalla. Olen kyllä testannut miltä kovempi uupuminen/ lähes burnout tuntuu, enkä kaivannut uusintaa. Varoitusmerkkejä havaitessani päätin yrittää palautua. Kesällä nautin leirityöstä, minkä tsemppaana olin valmis tulevaan syksyyn. Aloitin keikkatyöt heti kun niitä alkoi ilmaantua.

Elokuun aikana tein heti keikkoja muutana päivänä viikossa, syyskuussa siitä tuli vakio. Lokakuun aikana olen tehnyt suurimmaksi osaksi täyttä viikkoa, joskaan en 38-40 tuntia viikossa. Kuten arvata saattaa, en voi kertoa mitä työtä teen. No, laillista sentään. Mutta sen verran voin todetta, että ainakin itse koen tämänhetkisen työni henkisesti raskaaksi, vaikka myös palkitsevaksi. Uskon myös tämän työn myös auttavan töiden saamisessa omalla alallani, tai vievän ehkä johonkin toiseen suuntaan. Tutkimattomat ovat korkeasti koulutetun työnhakijat tiet..

Pidempiä aikoja samalla ”työmaalla

Aluksi pidin valinnanvapautta rikkautena. Olin yhtenä päivänä toisessa paikassa, sitten taas toisessa. Kuluneen kuukauden aikana olen ollut mieluummin yhdessä paikassa pidemmän aikaa. Kieltämättä pidemmät jaksot yhdessä paikassa merkitsevät vähemmän epävarmuutta ja mahdollistavat ”tulevaisuuden” suunnittelemisen pidemmälle kuin 1-2 päivän päähän.

Miksi en vain mene työhön jossa olisin niin pitkään kuin mahdollista? Kieltämättä tämä ajatus houkuttelee usein, ja ehkä lopulta niin teenkin. Toisaalta minulla kova palo päästä tekemään oman alani töitä, jolloin siirtymisen tulisi käydä mahdollisimman mutkattomasti. Tässä on puolensa ja puolensa, ja itsekin usein pohdin mikä ratkaisu olisi paras. Selvää kuitenkin on, että jotain (palkka)työtä haluan tehdä. Kyse ei ole oikeastaan niinkään edes rahasta. Vaikka ajoittain herätys 5:25 ei ole suurin unelmani, on tuntunut hyvältä lähteä aamulla töihin TAVALLISEN ihmisen tavoin. Se tuntuu hyvältä.



Kuvahaun tulos haulle stability Kummasti tämä alkoi vetää puoleensa..


Ristiriitaista tässä tosin on, että pidän myös liikkeelle lähtemisestä ennen seitsemää, kun ihmisiä on todella vähän liikkeellä. Siis aikaan ennen ”tavallisten” ihmisten suurempaa joukkoa.

Ahneutta” ilmassa
Koska päiväsaikaan saatava tuntimäärä ei päätä huimaa, yhä enemmän olen miettinyt viime aikoina iltatöiden mahdollisuutta. Ihan joka päivä en sellaisia uskalla tehdä. Kyse ei ole laiskuudesta, vaan yleisestä jaksamisesta. Epilepsian vuoksi joudun hieman tarkkailemaan myös palautumista, jolloin väljempiäkin päiviä on oltava. Minulla olisi ainakin yhdelle päivälle viikossa potentiaalinen mahdollisuus.

Kyse ei todellakaan ole perinteisen 8-16 -työpäivän kaihtamisesta, vaan heikoista mahdollisuuksista saada sellaista. Selvää on, että kolmivuorotyötä en voi epilepsian vuoksi tehdä. Jos seuraavana aamuna herätys on 5:25, en myöskään voi olla yhdeksään asti töissä, ellei kyse ole satunnaisista tapauksista. Ajokiellon ohella tämä on niitä alueita, joissa epilepsia ilmenee rajoittavana tekijänä. Joku voi pitää minua neuroottisena, itse pidän varomista järkevänä.

Kuvahaun tulos haulle be careful

Mutta myönnän, että kun tunteja on alkanut olla arkena enemmän, suurempikin määrä kelpaisi. Niin absurdilta kuin kuulostaakin, vieläkään en ajattele asiaa rahan kannalta, vaan työtuntien. Vaikka minusta on mukava esimerkiksi viestitellä tuttujen kanssa, tuntuu ajoittain jopa hienolta vastata esim. ”töihin menossa”, ”töistä tulossa” tai ”töissä, vastaan myöhemmin”. Jos joku tarttuu jälkimmäiseen, pidän kiltisti puhelimeni muualla mahdollisten taukojen ulkopuolella.

Entä harrastaminen?
Olen potenut jatkuvaa omantunnon soimaamista siitä, että olen edelleenkin esim. päässyt jäälle muutaman kerran viikossa ja parina päivänä salillekin. Eli harrastaminen on onnistunut. Jääaika on vähentynyt tosin 4-5 kerrasta kolmeen, mikä välillä harmittaa. Mutta jos tänäkin talvena tulee talvi ja saan mahdollisuuden ulkoluistimien hankkimiseen, ehkä hyödynnän luonnonjäitä askeltekniikan harjoittamiseen.

Toisaalta voisin käyttää samaisen ajan löhöilyyn, tv-sarjojen katsomiseen ja karkin naposteluun. Pitäisi vain pitää karkista ja löytää jokin kiinnostava tv-sarja. Liikunta on toisaalta asia, johon panostamista en itse ainakaan kehottaisi häpeämään. Ja voihan olla, että jonain päivänä tuo muutama kertakaan ei enää onnistu, ehkei edes yksi. Miksen siis hyödyntäisi tätä mahdollisuutta?

Mutta jos rehellisiä ollaan, väsymys tahtoo ajoittain tuntua ylivoimaiselta. Useimmiten” ”herään” kyllä jäällä viimeistään kun hanuri kolahtaa riittävän tehokkaasti jäätä vasten, mutta joskus luistimia laittaessa mietin millä ilveellä onnistun liikkumaan edes eteenpäin. Onneksi olen virkistynyt, mutta myönnän rehellisesti että ajoittain kroppa painaa tuhat kiloa jäälle mentäessä. Onneksi toistaiseksi olo on keventynyt nopeasti. Mutta jatkoa ajatellen joudun hyväksymään rajalliset voimavarani. Itse asiassa minulla oli mahdollisuus kolmeenkin salitreeniin, mutta palautumisen vuoksi pysyn ainakin toistaiseksi kahdessa kerrassa.


Kuvahaun tulos haulle tired


Pohdintaa
Varmaan joku 40 tuntia tai enemmän viikossa työtä tekevä ihminen nauraa kippurassa. Itse kuitenkin olen tyytyväinen tähän edistykseen työnteon saralla, ja uskon tässä edistyväni. Suhteessa voimavaroihin vähän turhankin tehokkaan opiskeluvuoden jälkeen tällainen leppoisa siirtymä on ollut hyvä vaihtoehto. Työn ulkopuolinen aikaa menee osaksi myös oman alan töiden etsimiseen, hakemusten kirjoittamiseen, vapaaehtoistöiden etsimiseen ja tekemiseen yms. Totta puhuen ilmoitusten seuraaminen ja hakemusten etsiminen tuntuu henkisesti todella raskaalta. Ajoittain turhautuneisuus ja epäusko ovat vakiokollegoita.

Naurettavaa tai ei, olen iloinen sopeutumisestani työelämän puolelle. Tietenkään haaveet oman alan töistä eivät ole kadonneet, ja pidän tätä väliaikaisena tilana. Silti tuntuu hyvältä, kun vuosien opiskelun jälkeen siirtyminen työelämään on onnistunut edes jollain tasolla, ja siirtymää tapahtuu koko ajan enemmän. Luulen että tällainen siirtymä on jonkinasteista itsekuntoutusta aiemmista vuosista kohti normaalia elämää. Huomenna taas ”sorvin” ääreen!

Kuvahaun tulos haulle step by step

torstai 24. lokakuuta 2019

Kehitys hidastuu: Kuinka säilyttää motivaatio?


Treenivuosia erityisesti luistelussa on kertynyt useita. Edelleenkin jatkan soiton harjoittelua kahdella instrumentilla, ja yritän kehittyä notkeudessa. Jossain vaiheessa käy niin, että kehitys hidastuu niin, että se lähes pysähtyy tai tuntuu pysähtyneeltä. Uskallan väittää, että moni toivoo harjoittelun tuottavan tulosta. Mutta kun vaikeustaso on riittävän korkea, kehittyminen väkisinkin hidastuu, ja usein myös mahdollisuus nostaa harjoittelun määrää on rajallinen. Onko raja tekemisessä saavutettu? Tähänkö se kaikki kaatuu?

Edistymisen eri ulottuvuudet
Olen pohtinut aihetta myös aikaisemmin. Erityisesti taitoluistelu on opettanut, ettei kehityksen tarvitse tarkoittaa ”rasti ruutuun” -tyyppistä oppimista. Luistelussa tämä tarkoittaisi esimerkiksi yksittäisten elementtien oppimista. Kehitystä voi olla myös liikkeen jo opitun liikkeen suorittaminen puhtaammin, ilmaisun lisääntyminen, yms. Koen saman pätevän myös soittamiseen.

Olen pitänyt tällaista edistystä ns. horisontaalisena, jossa kehityksen alue laajenee alueellisesti. Vertikaalisessa edistymisessa taas vaikeustaso nousee edellisen asian oppimisen jälkeen. Kun vaikeustaso kasvaa, kehitys tahtoo väkisinkin hidastua yksittäisiä poikkeuksia laskematta. -Siis heitä, joita kutsutaan esimerkiksi neroiksi. Itse en kuulu heihin millään alalla. On siis ”tyydyttävä” harjoitteluun.

Laatua vai määrää?
Meillä aikuisihmisillä aikaa tahtoo olla hieman rajatusti muun elämän ja velvollisuuksien häiritessä harjoittelua. Mikäli aikaa on rajatusti, itse ainakin olen havainnut hyväksi panostaa laatuun. Käytännössä tämä tarkoittaa vankkaa keskittymistä harjoitellessa. Ennen ”suoritusta” on hyvä pohtia mitä mihin seuraavassa yrityksessä kiinnittää huomiota. Tällöin hutiloinnin riski vähenee. -Ainakin joskus. Nim. Harrastan saman virheen toistamista.


Kuvahaun tulos haulle quality


Ainakin omakohtaisten kokemusten perusteella annan kaiken myötätuntoni vaikeuteen panostaa laatuun, mikäli aiemmin toistojen määrä on ollut ensisijainen tapa. No, toisaalta myönnän myös edustavani vaikeasti käännytettävissä olevaa ihmistyyppiä. Kansankielellä puhutaan kaiketi ”jääräpäistä”.


Tämä on tasoltaan vaikea”
Jäällä axel alkaa suurimmaksi osaksi jopa muistuttaa axelia, samoin kaksoissalchow. Kumpikaan eivät vieläkään ole erityisen puhtaita. Vasta nyt, siis vuosia kestäneiden pieleen menneiden toistojen jälkeen käsittää kaksoisritin lähdön. Seuraavaksi käsittäminen pitäisi saada käytännön tasolle. Eli olen lisäksi myös todella hitaasti etenevä jääräpää. Asia ei kuitenkaan ole aivan yksiselitteinen, vaikka kyvyssäni kuunnella ohjeita ja toimia niiden mukaan voisi kieltämättä olla parantamisen varaa.


Taitoluistelu ylipäänsä on vaikea laji. Jo yksöishyppyjen oppiminen tuottaa omat päänsärkynsä niin lapsille kuin aikuisille. Kun yrität saada sen ylimääräisen kierroksen mukaan, mistään helposta jutusta ei ole kyse. Jos ajatellaan hyppyjä ja piruetteja, on keskityttävä moneen asiaan samanaikaisesti: lähtökaareen, kehon asentoon, hypyissä ponnistuksen ajoittamiseen yms. mukavaan. Jostain mystisestä syystä jotain tahtoon unohtua. Kun vaikeustaso alkaa nousta, edistyminen vaatii enemmän.


Kuvahaun tulos haulle biellmann silhouette

Miten sujuu kahden viikon kuluttua?
Kun edistyminen hidastuu, sitä ei kannata enää tarkastella päivätasolla. Itse olen havainnut tämän ajattelu –ja tarkastelutavan armolliseksi, mutta toisaalta myös realistiseksi. Jos harjoittelun dokumentointi onnistuu, suosittelen tekemään sellaista esimerkiksi viikon välein, ja tarkastelemaan mahdollista kehitystä vertaamalla esimerkiksi 2-3 viikon välistä eroa. Mikäli myös laatuun panostaminen onnistuu (ei minulla ainakaan joka kerta), eroja voi todellakin ilmetä.

















Huomio kannattaa kuitenkin kohdistaa hyvin pieniin asioihin. Liikunta ja musiikki ovat siinä mielessä toimivia esimerkkejä, koska muutoksia on havaittavissa eri tasoilla. Vähitellen kappaleeseen mahtuu enemmän oikeita nuotteja, tasaisempi rytmi jne. vaikkei toivottu tempo onnistuisikaan niin nopeasti kuin tahtoisi.


Pohdintaa
Pienissä erissä eteenpäin siis. Tässä kohden lienee hyvä muistuttaa taustatekijöiden vaikutuksesta. Itselläni esimerkiksi notkeusharjoittelun progressio koki pienoisen hidasteen alaselän jumituttua. Jumi tuntui sen verran ikävältä, etten nähnyt fiksuksi yrittää ääriasentoja ainakaan väkisin. Kyseinen jumi liittyi itse asiassa ”enkö ikinä opi?” -kategerosian. Kröhöm, hyvät kansalaiset! Niitä (syviä) pakaralihaksia kannattaa oikeasti treenata säännöllisesti.. Muita hidasteita ovat esimerkiksi flunssa, ylimääräiset lisät aikatauluissa, väsymys yms. Näiden kohdalla ei auta muu kuin hyväksyä tilanne ja treenata kun se on mahdollista.















Paluu harjoitteluun jumin jälkeen..


Myönnän että välillä itsekin huomaan pohtivani aktiviteetin X lopettamista. ”Minusta ei taida olla tähän.” Toisaalta huomion kiinnittyessä vähän pienempiin onnistumisiin, ne tuovat saman määrän onnistumisen ja oppimisen iloa, mikä taas palauttaa niin motivaation kuin innostuksen. Tällöin luovuttaminen siirtyy harjoittelun sijaan ”ehkä vähän myöhemmin” -kategoriaan.


Onko muilla kokemusta taitojen kehittymisestä pisteeseen jossa edistyminen hidastuu merkittävästi?

keskiviikko 16. lokakuuta 2019

Vinkkejä (tavoitteellisille) aikuisharrastajille: systemaattinen ja säännöllinen harjoittelu


Kirjoitin aiemmin harjoittelun roolista sekä käsityksestäni yleisestä suhtautumisesta harjoitteluun osaamisen taustatekijänä. Tekstissäni kerroin myös oppineeni harjoittelemaan vasta lähempänä aikuisikää. Olen tuon taidon myötä saanut useasti huomata, että vanhakin koira voi oppia uusia temppuja. Tietenkään ”jälki” ei ole yhtä puhdas kuin lapsena aloittaneella, eikä esimerkiksi ammattilaisuudesta kannata haaveillakaan.

Onneksi harrastaa voi omaksi ilokseen, mutta halutessaan myös tavoitteellisesti. Joitakin vuosia sitten oivalsin aikuisharrastamisen laajan liikkumavaran: mahdollisuudet kehittymiseen ja uuden oppimiseen eivät ole minkään tahon tai ilmiön tarkkaan rajaamia. Toki arki, vastuu ja esimerkiksi henkilökohtainen fysiikka tulevat usein vastaan. Toisaalta edistymisen nopeutta ei tarvitse stressata, sillä esimerkiksi ikätasolle vaadittavia kokeita suoritetaan korkeintaan vapaaehtoisesti. Tulevan tekstin ohjeet eivät ole tieteellisesti todistettu juuri oikeiksi, ja ”testijoukko” kattaa yhden henkilön.

Lähtötason kohtaaminen
Jos esimerkkinä käytetään soittamista, kokeile aluksi kuinka pitkään jaksat soittaa ilman ”nyt voisi lopettaa” -tunnetta, jota myös kyllästymiseksi tai turhautumiseksi kutsutaan. Älä pelästy kellon näyttämää aikaa. Se voi olla seitsemän, tai jopa vain kaksi minuuttia. Nyt ei kannata miettiä 3-9 tuntia harjoittelevia, joille harjoittelu on osa työnkuvaa. Jos lähtötasosi on 2-3 minuuttia, hyväksy se. Rutiinin rakentamisessa olennaista ei (mielestäni) etenkään alkuvaiheessa ole aika, vaan toistuvuus.


Kuvahaun tulos haulle start


Joka päivä jos mahdollista
Lähtötaso, eli aika jonka jaksaa harjoitella kuvaa osaksi myös keskittymiskykyä. Mikäli jonkin asian harjoittelu päivittäin ei ole tuttua puuhaa, totuuden kohtaaminen ei aina ole mukavaa. Mutta edes sitä 2-3 minuuttia ei tule hävetä. Se on lähtötaso, josta suunta on vain ylöspäin. Kun lähtötaso on selvillä, seuraava haaste on toistaa sama tulevina päivinä. Oikeastaan 2-3 minuuttia on lähtötasona ihanteellinen, sillä sen toistaminen päivittäin on helpompaa. Päivittäisyys taas mahdollistaa tuntuman säilymisen.


Kuvahaun tulos haulle not again Näitäkin päiviä voi tulla ;D


Helppo juttu? -Ei välttämättä. T: nim. Pausseja tulee surullisen säännöllisesti. Kannattaa katsoa harjoittelulle jokin ns. vakioaika jos vain mahdollista, tai päättää esimerkiksi harjoitteluhetken ajankohta etukäteen. Kyse on siis edelleenkin yksittäisistä minuuteista.


Jos ihan realistisesti ajatellaan, päivittäinen harjoittelu ei aina ole mahdollista. Hyvä esimerkki on matkustaminen viikonlopuksi. Jos soittimen tai muun välineistö ottaminen mukaan ei onnistu eikä paikan päällä sellaista ole, milläs harjoittelet? Omakohtaisten kokemusten perusteella totean, etteivät viikonloppureissut tai vaikka parin päivän ankara flunssa deletoi tuloksia. Ehkä aluksi tauon jälkeen voi olla pientä haparointia, mutta ohitsemenevää. -Kunhan harjoittelu on säännöllistä silloin kun voi harjoitella. Muistuttaisin edelleen, että kyse ei ole pitkistä ajoista.


Pientä suunnitelmallisuutta ja mielekkäitä tavoitteita
Tähän vaikuttaa paljolti liittyykö harjoitteluun myös mahdollisuus opetukseen. Mikäli asiassa X saa opetusta, suunnitelmallisuudesta sekä mahdollisista tavoitteista voi keskustella opettajan/valmentajan/ohjaajan/minkä lie kanssa. Itse tykkään mahdollisuuksien mukaan etsiä nuotteja ja kuunnella musiikkia. Tässä kohden olen kiitollinen Youtubesta. Tosin sen mukamas laaja valikoima on myös osoittautunut ajoittain pettymykseksi. Kaikkea ei tosiaan löydy.

Nuotteja etsiessä ja löytäessä on kuitekinkin hyvä tuntea oma taitotaso ja suhteuttaa se löydettyy kappaleeseen. Erityisesti aloitteleville soittajille pieni vinkki: monista, erityisesti tunnetuista kappaleista löytyy ns. helpotettu sovitus, mikä toimii yhtä hyvin kuin alkuperäinen versio. Ja taitojen karttuessa voi kenties jonain päivänä siirtyä myös ”varsinaiseen” versioon. Toki on hyvä muistaa, että oikeasti vaikeat kappaleet ovat oikeasti vaikeita. Itse en usko että minulla on koskaan asiaa esimerkiksi Beethovenin Kuutamosonaatin presto -osaan. Huh.. No, palaan asiaan kymmenen vuoden kuluttua.
















Upea kappale! Taidan kuitenkin pysyä kuuntelijana..


Toistomäärä vai aika?
Miten mieluummin harjoittelet: katsotko kelloa vai lasketko toistoja? Kumpikaan ei mielestäni ole huono vaihtoehto. Olen kokeillut soittoharrastuksessa molempia. Molemmissa tavoissa on hyvät ja huonot puolensa. Aikaan keskittyminen mahdollistaa harjoittelun sovittamisen aikatauluun, ja päätetty harjoitteluaika on niin ikään ”pyhitetty” harjoittelulle. Huonona puolena voi olla jatkuva kelloon vilkuileminen, jolloin harjoittelu voi jäädä vähemmälle. Tässä kohtaa esimerkiksi puhelimeen laitettu ”herätys” voi auttaa.


Kuvahaun tulos haulle timer

Asian toistamisen määrä puolestaan antaa selkeän kuvan harjoitteluhetken sisällöstä: ”Toistan tämän X kertaa.” Tämä juuri nyt itselläni käytössä osaksi vaihtelun vuoksi, osaksi ihan testaamisen kannalta. Riippuen ”sovitusta” toistomäärästä tämä tapa kehittää mielestäni pitkäjänteisyyttä ja toisaalta myös keskittymiskykyä. Käytän tätä erityisesti pianonsoitossa. Viikko takaperin otin tavoitteeksi soittaa kappaleesta valittu määrä kymmenen kertaa. Totta puhuen vasta toistojen aikana kirosin tätä mukamas nokkelaa ideaa: Jos neljännen kerran kohdalla mietin mitä meninkään päättämään..


Toisaalta tämä tyyli on ollut älypuhelimen rappeuttamille aivoilleni hyvää harjoitusta. Viulun kanssa olen hieman ”lepsumpi”, sillä en osaa pitää rannettani ja asentoa ylipäänsä niin pitkään riittävän rentona. Jos hieman annan vinkkejä, en suosittele heti asettamaan tavoitteeksi kymmentä toistoa, sillä rutiininomainen harjoittelu voi kadota jäljettömiin parissa päivässä. Kannattaa siis aloitta ihan 2-3 toistosta. Toki innostuneella fiiliksellä ja erityisesti onnistumisen tunteen seurauksena toistoja tulee itsesään enemmän. Mutta heittääkseni ikävää realismia, joka päivä ei välttämättä ole näin..


Riippuen toistomääristä, haasteeksi voi nousta käänteisesti aika. Koska meillä aikuisihmisillä on jokunen velvollisuus päivän aikana, kannattaa aluksi hieman tarkastella kuinka paljon aikaa tuo muutama toisto vie, sillä toistoja lisätessä aika todellakin tahtoo juosta itseä nopeammin.

Myös tylsää tekniikkaa
Tekniikka -harjoituksista pitäminen taitaa jakaa kansaa kuin homejuusto. Itsekin olen joutunut puoliväkisin löytämään asteikkoharjoituksista jotain hauskaa. Hauskaan en ole yltänyt, mutta muita hyötyjä kyllä. Koska rakenne on looginen, otan asteikkojen harjoittelun erityisesti viululla ”meditatiivisena” harjoitteluna.


Kuvahaun tulos haulle boring!


Tuota noin.. pianon kanssa vasta palasin asteikkojen harjoittelemiseen, ja säilyttääkseni motivaation pidän tavoitteet vielä matalalla: 2 kpl helppoja duuriasteikkoja kahdesti molemmilla käsillä. Molliasteikot saavat odottaa molemmilla instrumenteilla vielä hetkoisen, ehkä pidemmänkin. Juu juu, pitäisi kyllä niitäkin! Huh, onneksi tutkinnot ovat tässä iässä vapaaehtoisia projekteja.. No, ns. perustekniikkaa on hyvä harjoitella edes pienissä määrin, sillä se tukee muuta soittotaitoa. Sama pätee urheilulajeihin, kuvataiteisiin ja ties mihin.


Mistä ihmeestä aikaa jos haluaa harjoitella enemmän?
Tämä riippuu paljolti mm. elämäntilanteesta, työstä, arjen rakenteesta, siitä mitä harjoittelee ja tuhansista muista tekijöistä. Osassa liikuntalajeista haasteena on juuri se tietty harjoitteluympäristö, johon ei pääse milloin vain. Kuntosalille, (ilmeisesti??) uimahalliin ja ulkosalle pääsee niin aikaisin että treenin voi tehdä ennen töihin tai muuhun vastaavaan siirtymistä. -Siis jos saa aikaiseksi.


Oma kipurajani aamuheräämisissä taitaa olla 5:30. Ennen sitä alkaa tehdä todella tiukkaa, sillä olen todella huono menemään nukkumaan ennen yhdeksää. Jäähalleihin pääsee vain juuri sen yhden tunnin ajaksi määrättyyn kellonaikaan, sama taitaa päteä monia vastaavanlaisia harjoitteluympäristöjä. Soiton harjoittelu riippuu instrumentista. Digitaalipianoa voi soittaa kellonajasta riippumatta. Säännöllisestä viulunsoitosta ennen klo: 7:ää voi puolestaan tulla jossain vaiheessa sanomista. Sama pätee kaiketi vaskipuhaltimiin.


Kuvahaun tulos haulle kuulosuojaimet


Soittaessa harjoitteluaikaa voi kiireisempinä aikoina sirotella pienissä erissä pitkin päivää. Itse pidän ihanteellisena vähintään esim. 10-15 minuutin harjoittelutuokiota. Toisaalta esimerkiksi vajaa viisi minuuttia päivänä aikana muutamaan otteeseen on parempi, kuin useiden päivien tauko. Kuten aiemmassa tekstissä totesin, aikaa joutuu joskus ottamaan jostain muusta, jos siis todella tahtoo edistyä. Aina ajan löytäminen ei ole helppoa. Itselläni oli siinä mielessä hyvä tuuri: Soittoaikaa löytyi ihan mukavasti some -ja älypeliaikaa vähentämällä.. Tämän myöntäminen on edelleenkin vaikeaa! Myönnän että ajoittain luisteluajan kanssa on vaikeaa vuorojen ajankohdan vuoksi. Toistaiseksi työkeikat ovat mahdollistaneet harjoittelun.


Jääaika on itselleni henkilökohtaiseksi varaamaani aikaa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kotosalla hoidan osuuteni kotitöistä, työasiat (ts. hakemukset ja vapaaehtoisjuttuihin valmistautumisen) yms. Soittamiselle on suunnilleen tunti aikaa. Tällöin esimerkiksi televion katsomiselle aikaa on päivässä uutisten verran. En pidä tätä sankaritekona ja kieltämättä kaipaisin lisää ”rentoa” aikaa. Olen kuitenkin valintani tehnyt, jolloin kitiseminen on turhaa.
Aikaiset aamut ja someaika ovat aika käteviä hyödyntää. Helppoa se ei aina ole, mutta suosittelen kokeilemaan joskus. Itsestäänselvyys tai ei, someajasta luopuminen vapauttaa hämmentävän paljon aikaa muuhun. Mieleni tekisi mennä nurkkaan häpeämään.


(mukamas) Pieni pohdintaosio

Alussa kannattaa siis edetä pienissä erissä turhia kiirehtimättä. Rutiinien omaksuminen ei ainakaan omasta mielestäni ole helppoa, siksi itsekin pidän tavoitteet todella matalalla niin pitkään kun tarpeeliselta tuntuu. Toisaalta on hyvä muistaa, että esimerkiksi 4-5 -vuotiaana harrastuksen X aloittanut lapsi ei ponnahda välittömästi parin tunnin päivittäiseen harjoitteluun, vaan siihen menee useita vuosia. Siksi kehotan jokaista aikuista olemaan itselleen armollinen.

Kuvahaun tulos haulle goals?

Koska elämäntilanteet ovat erilaisia, en halua antaa yksiselitteisiä ohjeita. Vaikka painotin someajasta vähentämistä, on varmasti myös ihmisiä jotka eivät pahemmin seikkaile Internetin ihmeellisessä maailmassa mutta ovat silti kiireisiä. Jos jotkut asiat yksinkertaisesti vetävät puoleensa niin paljon että uuden taidon opetteluun käytettävä aika tuntuu toissojaiselta, ei kenenkään ole pakko panostaa asiaan jonka suhteen motivaatio on matala. Tosin esim. omasta terveydestä kannattaa huolehtia vaikkei se aina hauskaa olekaan.


Päivittäisyys on asia, johon mielestäni kannattaa pyrkiä. Mutta on selkeä tosiasia, että joskus sellainen ei vain ole mahdollista. Matkat, sairastaminen yms. väkisinkin katkaisevat harjoittelun säännöllisyyden. Tämä ei ole katastrofi, vaan osa ihan realistista elämää. Mutta tottuminen päivittäiseen harjoitteluun helpottaa palaamista harjoittelurutiiniin. Vaikka parina ensimmäisenä päivänä tekeminen voi tuntua kankealta, totuttu rutiini löytyy pian. Vaikka tekstini sävy voi olla turhankin kunnianhimoinen ja asenne ”ota tämä tosissasi” -tyyliä, kyseessä on harrastus.

Kuvahaun tulos haulle don't take it too seriously


Toisaalta kuten aiemmassa tekstissäni toin esille, kehittyminen vaatii ahkeraa työskentelyä. Oppimisen ilo ja oman kehityksen huomaaminen kuitenkin ovat asioita, jotka ainakin omakohtaisten kokemusten perusteella motivoivat tuoden mukaan ilmiön nimeltä työn ilo. Kannustan jokaista tavoittelemaan näitä tunteita. Tsemppiä harjoitteluun jokaiselle aikuisharrastajalle! Se siitä pienestä pohdintaosioista..