sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Kirjojen kohtalo kehittyvän teknologian rinnalla

Kuluneen viikon aikana opiskelumateriaalien siirtyminen sähköiseen muotoon konkretisoitui surullisen selkeästi. Osasyynä on kirjojen pieni määrä, mikä ilmiönä tuntuu vieläkin käsittämättömältä. Jos silloin kun sisareni kertoi kirjojen hankalasta saatavuudesta opiskellessaan yliopistossa, en voinut käsittää miksi kirjoja ei varata riittävää määrää. Asiaa helpottaa jossain määrin se, että luettavia materiaaleja siirretään PDF -muotoon, jolloin jokaisella on mahdollisuus saada materiaalit itselleen. Jos sivujen määrä ei lähesty sataa tai ylitä sitä, olen Suomen metsiä sen enempiä ajattelematta tulostanut sivut. Syynä tähän on kyvyttömättömyyteni lukea tietokoneen ruudulta pitkää tekstiä. Koomista ehkä, mutta kirjoitan sellaista kyllä mielelläni, tosin usein tahtomattani. Nyt olevat tenttimateriaalit ovat suurimmaksi osaksi tietokoneella, mutta onneksi yksi konkreettinen kirja mahtui joukkoon. Yksi on kaikkein haasteellisin. Arvostan todella heitä jotka jaksoivat nähdä vaivaa sivujen kuvaamiseen ja siirtämiseen koneelle, mutta luettavuuden kannalta saatu materiaali ei ole kaikkein helpointa. Osa kuvista on sumuisia ja kuvan sävy yleisesti haalea. Edes yliopiston kirjastosta kyseistä kirjaa ei käsittääkseni saanut, kuin korkeintaan yhtenä kappaleena. Kuinka 20 kurssilaista saisi jaettua sen? Taas kerran olen kiitollinen kuvaajille, ja yritän parhaani saadakseni selvää tekstistä. Todennäköisesti homman kanssa oli kiire, ja kuvien siirtäminen koneelle oli pois heidän omasta ajastaan. 

Kirjahistorian verkkokurssilla yhtenä tehtävänä tuli pohtia kirjojen kohtaloa, eli syrjäyttävätkö E-kirjat lopulta "tavalliset" kirjat. Toivon hartaasti ettei näin kävisi, tai jos käy, en halua olla asiaa todistamassa. Pidän kirjoista myös esineinä, ja konkreettinen sivujen kääntäminen on rituaali, mitä ilman lukeminen ei tunnu "kotoisalta". Sama pätee sanomalehtiin. Kaikkein mieluiten luen verkkolehden sijaan oikeaa lehteä. Toki kaikkeen tottuu, mutta kirjat ja lehdet ovat asioita, joista en halua totuttautua irti. Vaikka E-kirjojen kehutaan olevan laadultaan kirjojen kaltaisia, haluan arkeeni edes pienen välimatkan jatkuvasti kehittyvään teknologiaan. Internet voi kaatua ja tietokone hajota, mutta kirjat kestävät hakkeroinnit ja sähkökatkokset, kuten myös kynä ja paperi. Toki näitäkin uhkaavat ulkoiset tuhotekijät, kuten kosteus ja kenties tulipalo. No, muutosta laskematta mitään täydellisesti pysyvää on vaikea löytää.

En ole koskaan ollut mikään "mestarilukija". Luen mielelläni, mutta minulla on ennakkoluulojen vuoksi taipumus lukea samoja kirjoja uudelleen. Tosin viime aikoina olen onnistunut löytämään uusia teoksia, mutta nyt taas en tahdo keksiä millaisista kirjoista kiinnostuisin. Romaanit ja elämäkerrat vuorottelevat lukemistossa, ja nyt ovat elämäkerrat mielenkiinnon kohteina. Lähiaikoina pitää varmaankin hyödyntää nykyteknologiaa siinä määrin, että etsisin Internetistä aiheita lukemistooni. Pidän kuitenkin eniten kirjojen etsimisestä paikan päällä, toisin sanoen kirjastossa. Ehkä saman kirjan lukemista useaan kertaan saatetaan pitää outona, minä luen mielelläni kirjoja useaan kertaan. Tosin lukemiskertojen välille tarvitaan oma aikansa. Viime aikoina on vain käynyt niinkin koomisesti, että luulin löytäneeni uuden kirjan, mutta puolessa välissä tajuan lukeneeni samaisen kirjan joskus vuosia sitten. Ei hätää, se ei haittaa. Koska huomaan asian vasta jonkin aikaa luettuani, olen unohtanut suuren osan. 

Usein mietin, että miten suosittua lukeminen nykyään on. Erityisesti nuorilla ja lapsillakin on käytössään Internet missä tahansa ja milloin tahansa, sekä mahdollisuus katsoa elokuvia ja tv-sarjoja yhtä usein. Onko kirjoille enää aikaa, ja riittävätkö kärsivällisyys ja mielikuvitus lukemiseen? Jo omassa lapsuudessani huomasin, että kirjojen "vaikeustaso" laskee ajan myötä. Anni Polvan Tiina -kirjat joita kykenin lukemaan (vasta?) 4 -tai 5-luokkalaisena, olivat aikoinaan ilmeisesti paljon nuorempien lukijoiden suosikkeja. Nyt kun olen saanut tilaisuuden vilkaista uusia ala-asteikäisille suunnattuja kirjoja, kieli on muuttunut helpommaksi oman aikani kirjoista, ja kuvien määrä on lisääntynyt. Kun vertaan toisella luokalla ollutta lukukirjaa "Kumitarzan" (jostain syystä en muista kirjoitusasua!) tämän päivän samaa ikäluokkaa oleville lapsille suunnattuihin kirjoihin (siis niihin pariin), sisältö on muuttunut yksinkertaisemmaksi. Mainittakoon varmuuden vuoksi, että kautta aikojen on ollut lapsia, joiden lukemisto on ollut aikuisten tasoa. Ehkä suurempi haaste on siinä, että tulevia lukijoita aliarvioidaan. Itse ajoittain häpeän lukemistoani, vaikka se tässä vaiheessa lienee jo tarpeetonta. Ns. "oikeiden" kirjojen lukeminen alkoi ehkä kolmannella luokalla, ja nekin olivat koulun kautta löytyneitä helppolukuisia kirjoja. Kadehdin niitä oppilaita, jotka saivat luettua miltei aikuisten kirjoja. Minäkin yritin kuudennella luokalla lukea "Sinuhe egyptiläisen". Taisin lopettaa kymmenen sivun jälkeen. Kymmenen vuotta myöhemmin luin kirjan uudelleen ja loppuun asti. En ollut vakuuttunut, sillä Sinuhen ylidramatisoiva asenne peitti alleen ympäristön kuvaamisen jännittävyyden. Kiinnostuksen nousi lähinnä silloin, kun Sinuhe suoritti lääketieteellistä operaatiota. Ehkä siksikin, koska niinä hetkinä hän ei päässyt tekemään "kärpäsestä härkästä". 

En tainnut koskaan saada paljoakaan irti näistä suurista klassikoista, jotka jokaisen itseään kunnioittavan kansalaisen yleissivistykseen kuuluu, tai ainakin kuului. Tuntemattoman sotilaan hahmoista kylläkin pidin, mutta mieluummin olen lukenut sotakertomuksia elämäkerroista, ja siviilien kertomana. Sotataktiikka -ja historia muulla tasolla on aina tuntunut lähinnä sekavalta, ja diktaattorien tavalta leikkiä "Kukkulan kuningasta". Valitettavasti moni siviilikin lähti tuohon leikkiin syyllistämällä milloin mitäkin osapuolta. Nyt kun olen lukenut keskitysleiristä selviytyneiden tarinoita niin Saksan, kuin Neuvostoliiton uhrien näkökulmasta, en näe syytä puolustaa kumpaakaan. Tosin kehuja voin antaa: ei sitä niin vain saa yhtä tehokkaasti tapettua siviileitä! Ja siihen päälle vielä yksin jääneet lesket lapsimäärän X kanssa. Elämäkertojen kautta olen tutustunut niihin aiheisiin, jotka teoreettisesti olisivat olleet liian vaikeita hahmottaa, kuten historia. Lisäksi elämäkerrat mahdollistivat sääntöjen rikkomisen: se mitä ei tv:stä voinut katsoa, siitä saattoi lukea. Näin vuosia myöhemmin mietin, että oliko minun ja paikallisen "kirjastotädin" välillä tietämättäni jonkinlainen salaliitto, kun hän ystävällisesti auttoi minua löytämään kirjoja liittyen mm. narkomaanien elämään tai väkivaltaa tai sortoa kokeneiden ihmisten elämään. Toisaalta olen iloinen, että luin tuon kaiken realistisista, oikeiden ihmisten kertomista kokemuksista. Väkivallalla mässäily viihdemielessä tyrehtyi alkuunsa. Toisaalta voin olla äärimmäisen kiitollinen myös isoäidilleni, joka jo varhain kertoi minulle kokemuksistaan sota-ajalta. Todellisuus ei ollut eikä ole vieläkään mitään leikkiä. Ihmisiä kuolee oikeasti, ja tilanne on siinä vaiheessa luokkaa "Game over". 

Vaikka joissain tilanteissa kirjojen tai esimerkiksi kouluun liittyvien materiaalien sähköistyminen voi käytännön tasolla helpottaa asioiden hoitamista, toivon että kirjat saisivat vielä pitkän elinajan. On vaikea sanoa kuinka kannustaa uusia sukupolvia lukemaan. Ehkä lukemalla heille ääneen pienestä pitäen? Se että lukutaito opitaan "vasta" koulussa, ei ole häpeä. Ajoittain ihmettelen sitä, että lasten lukutaidon oppimisiällä kehutaan ja siitä tulee jonkinlainen älykkyyden mittapuu. Neljävuotiaana lukemaan oppinut ei välttämättä tule olemaan yhtään innokkaampi lukija, kuin toisella luokalla lukemaan oppinut. Oli kyse mistä ikäluokasta tahansa, en myöskään kannata lukemiston valitsemista "ansioluettelon" täydentämiseksi. Olen itse aikoinani valinnut lukemistoa sen perusteella että se vaikuttaisi hienolta, mutta itse lukukokemus hautautui pätemisen alle. Vaikka aiemmin pohdin erityisesti lasten lukemiston helpontumista vuosien mittaan, en silti kannata itsensä pakottamista lukemaan liian vaikeita teoksia. Kenties tässä on pientä ristiriitaa havaittavissa, enkä itsekään sitä kykene selvittämään. Näin ammattitaidottomana voin säveltää ehdotuksia varsin subjektiivisesta näkökulmasta, toisin sanoen omien kokemusten kautta: sisältä ratkaisee, ei status tai sivumäärä. 

perjantai 26. helmikuuta 2016

Halauskulttuuri pakkohoitona

Jokunen vuosi sitten törmäsin kerran jos toisenkin artikkeleihin tai muihin mielipideteksteihin, joissa kritisoitiin syvästi suomalaisille ominaista "halauskammoa". Yleensä teksti sisälsi lukuisia perusteita halauksen psyykkisistä vaikutuksista, jotka luonnollisesti olivat positiivisia ja hyvään suuntaan kehittäviä. Suomalaiset määriteltiin hiljaiseksi ja sisäänpäin kääntyneeksi kansaksi, joille kaikki kommunikaatio on vaikeaa. Tuskin lienee yllätys, että samaiset tekstit sisälsivät runsaasti kehuja kohdistuen muun muassa italialaisiin ja ranskalaisiin ihmisiin, joiden kulttuuria värittävät lähes brutaalit halaukset ja poskisuudelmat. Muutamat tuttavani innostuivat näiden tekstien myötä lähes neuroottiseen tarpeeseen halata ihmisiä, niin tuttuja kuin tuntemattomia. Itse koin tällaisten tuttavien kohtaamisen hivenen epämukavaksi, ja rehellisyyden nimissä halaus tuntui yhtä epäaidolta kuin löysä, mutta muodollisuuksien vaatimana suoritettu kättely. Kädenpuristuksesta ei silloin voi enää puhua.

En suoranaisesti kammoa halaamista, mutta se vaatii halattavalta henkilöltä riittävän määrän tuttuutta. Halaan perheenjäseniä ja lähimpiä ystäviäni, myös heitä, joita en tapaa usein. Halauskulttuurin fanaatisten kannattajien halaukset tuntuvat minusta lähinnä hyökkääviltä sekä tunkeutumiselta omalle henkilökohtaiselle alueelle, johon kenellä tahansa ei ole oikeutta saapua. Reaktioni kyllä kertoo kaiken. Kun tällainen ihminen vetää minut tiukasti häntä vasten, kavahdan hieman poispäin ja pääni kääntyy vaistomaisesti toiseen suuntaan. Käsien ote tapahtuu robottimaisen pakotettuna. Kun ne ikuisuudelta tuntuvat 1-4 sekuntia jotka halaukseen menevät ovat ohi, olen äärimmäisen helpottunut, joskin kiusaantunut. Kädenpuristus sen sijaan sujuu ongelmitta, sillä siinä minun ja puolituntemattoman henkilön välillä oleva tila ei loukkaa kummankaan henkilökohtaista reviiriä. 

Olen varmaan tyypillinen juuri sen suomalaisen kulttuurin edustaja, jota "halinatsit" kritisoivat. Toisaalta tekeekö tällainen piirre kulttuurista kritisoimisen arvoisen? Itse näen fyysisen läheisyyden kuuluvan läheisempään ystävyyteen ja merkiksi luottamuksesta tai muusta sellaisesta siteestä ihmisten välillä, jota on vaikea verbaalisesti määritellä. Halauskulttuurin pakkosyöttöön liitetään usein myös vastakkainasettelu introverttien ja ekstroverttien välille. En ole mikään sosiaalisuuden perukuva, mutta ne ihmiset jotka vastaavat lähestulkoon vain ja ainoastaan toista näistä tyypeistä, edustavat todella pientä vähemmistöä. Suurin osa on jotain näiden väliltä, ja toinen piirre on pienissä määrin näkyvämmässä asemassa. Itse taidan olla osa-aikaisesti introvertti, toisin sanoen tilanteissa joihin liittyy jonkinlainen "tutustumisvaihe". Esimerkiksi ensimmäisellä luennolla kommentoin todella harvoin, sillä haluan ensin tutustua aiheeseen, muodostaa käsityksiä muista opiskelijoista, opettajasta sekä yleisestä ilmapiiristä. Todennäköisesti seuraavalla, tai viimeistään kolmannella kerralla kuulun puheliaimpien joukkoon. Joskus taas voi tulla sellaisia kertoja, joina olen mielelläni vain kuuntelijan roolissa. Jostain syystä introvertteihin persooniin näytetään yhdistettävän lähes sairaalloinen ujous. Introvertti persoona on kuin pahasti keskeneräinen työmaa, jota eri harjoitteiden ja mahdollisesti terapian myötä yritetään valmistaa kohti ekstroverttiutta, toisin sanoen toivotumpaa päämäärää. Itse en ole koskaan ymmärtänyt sitä, miten ylipuhelias ihminen kykenee pysyttäytymään keskustelussa tasa-arvoa ylläpitävänä henkilönä, jos hän kuuntele muita, saati sitten anna puheenvuoroja muille. On myös ihmisiä, joille on ominaista puhua huutamalla ja keskustelu tällaisten ihmisten joukossa koostuu päällepuhumisesta. Minä, säälittävä osa-aika -introvertti alan voida pahoin ja väsyn  nopeasti tällaisessa seurassa. No, ajoittain osaan puhua liiankin paljon, ainakin silloin kun innostun. Sellaisina hetkinä olen ylpeä kuulijoista jotka jaksavat loppumattomia monologejani. 

Tekeekö halaushaluttomuus ja pienempi määrä puhetta ihmisestä sulkeutuneen? En kannattaisi tätä vaihtoehtoa. Tällaiset tapaamani ihmiset ovat luonteeltaan rauhallisia, hyviä kuuntelijoita ja toisaalta myös hyviä puhujia, sillä he jaksavat miettiä myös verbaalisen ulosantinsa laatua volyymin ja määrän sijaan. Halaaminen ja muu fyysinen kontakti kulttuurissamme vaatii aikaa, mutta ei ole kiellettyä. Itse näen halauksen eleenä, jota ei saa työntää kohti inflaatiota. Sitä on käytettävä harkitusti. Ennen kuin pakkohalaus -kampanjan edustajat yrittävät pakkosyöttää suomalaisille aatteitaan, ehkä heidän olisi hyvä ensin malttaa tutustua kohdehenkilöihinsä. Sen jälkeen halaukseen ei tarvitse pakottaa. 

lauantai 20. helmikuuta 2016

Uusi taistelu tuulimyllyjä vastaan: fyysinen tasa-arvo

Pohdinta miesten paremmuudesta urheilussa on kuohuttanut monia, kenties etenkin naisia viime aikoina. Tekstiin oli tuotu esille erilaisia esimerkkejä suoritusten välisistä eroista, ja valitettavasti niiden perusteella miesten suoritukset olivat parempia. Moni reagoi tekstiin varsin voimakkaasti, ja osittain syystäkin. Itseäni häiritsi lähinnä yleistävä toteamus: "Evoluutiostakin on kyse. Miehet ovat kilpailuhenkisiä, naiset perhekeskeisiä. Urheilu, jopa sotaan viittaava urheus, sopii miehille." Tässä kohtaa minun lienee parasta hankkiutua lääkärin tai muun asiantuntijan puheille, sillä sukupuoleni kaipaa varmistusta. En koe itseäni erityisen perhekeskeiseksi (sen enempää kuin miehetkään ovat), ja tietyissä tilanteissa olen kilpailuhenkinen, ehkä eniten itseni kanssa. Toki voittajan status on mukava, mutta ei välttämätön. Jos naisilta ei löytyisi mainittua urheiluun viittaavaa urheutta, ei naispuolisia urheilijoita olisi lainkaan. Lähinnä tähän linkittämäni lause herätti minussa erimielisyyden tunteita, mutta voi myös olla, että lause oli huolimattomasti rakennettu, tai sitten tarkoituksella provosoivat. Ainakin minä provosoiduin, siispä kirjoittaja voi hymyillä saavutukselleen. 

Fyysisten ominaisuuksien kohdalla olen valmis hyväksymään "vajavaisuuteni", enkä oikeastaan edes pidä sitä sellaisena. Naisilla ruumiinrakenne on luonnostaan sirompi, eikä testosteroni saa lihaksiamme kehittymään samaan tahtiin kuin XY-kromosomiparin edustajilla. Toki poikkeuksia on, mutta "aitoja" tapauksia lienee koko maailmassa kourallinen, kun taas pienellä hormonaalisella tuella lihasmassa saadaan helposti kasvamaan miesten tasolle. Tosin kehonrakennuksessa miehet itsekin sortuvat kemiallisiin apuvälineisiin, tai sitten heidän kaurapuuronsa on todella ainutlaatuista ravintosisällöltään. Haluaisin tässä vaiheessa kysyä seuraavaa: miksi miehet ja naiset on asetettava vastakkain? Jos painissa 50-kiloinen ja 70-kiloinen ottavat yhteen, 50-kiloisella tulee luonnollisesti olemaan vaikeampaa kuin hänen vastustajallaan. Tässä vaiheessa sukupuolella ei ole enää merkitystä. Olisiko siis parempi, että jokainen kilpailisi omassa sarjassaan? Se mitä luonto tai muu taho on meille luonut ominaisuuksiksi, niiden kanssa meidän on elettävä. Minulla on kohtuullisen hyvä kunto, mutta jos juoksen kilpaa puolisoni kanssa, hän voittaisi. Se ei kuitenkaan tee minusta naisena yhtään alempiarvoista. Sen sijaan jos minun annettaisiin voittaa koska olen nainen, se olisi alentavaa ja nöyryyttävää. 

On asioita, joissa naisen asema ei ole paras mahdollinen, mutta urheilusuorituksia en kategorioisi niihin. Joskus nuorempana mielessäni kävi armeijan käyminen, mutta miespuolinen tuttava totesi suoraan, että pärjääminen voi käydä hankalaksi. Kyse ei ollut heittelevistä naishormoneista, tunteilusta tai muusta vastaavasta, vaan siitä että olen alle 50-kiloinen hentorakenteinen, jolloin 30 kg:n kantamukset saattaisivat hajottaa kroppani, vaikka voimaa muuten olisi. Olisiko tästä pitänyt loukkaantua? Jos olisi, jätin sen tekemättä. Jos olisin hivenen rotevampaa tekoa, ehkä olisin ainakin kokeillut inttiä. Tosin inspiraatio kyseiseen vaihtoehtoon taisi olla alle viikon mittainen, joten tuskin rotevuuskaan olisi riittänyt. 

Fyysisten ominaisuuksien sijaan olen valmis kritisoimaan naisten ja miesten luonteenpiirteisiin liittyvien erojen yleistämistä. Hoivaviettiä löytyy myös miehiltä, ja moni hallitsee sen puolen minua paljon paremmin. Tunnen myös naisia, joita kiinnostavat nimenomaan "brutaalit äijälajit", joissa itse olisin jo viimeisen päälle itku kurkussa. Toisaalta sähly herättää minussa jonkinlaisen aggressiivisen puolen, koska sitä olen pelannut varsin hyökkäävään tyyliin. Taitoluistelu puolestaan on fyysisten vaatimusten vuoksi raskas laji niin naisille kuin miehille. Miehillä esimerkiksi hyppyvaatimukset ovat korkeammat, mutta neloishypyn hyppäämiseen tarvittavaa ponnistusvoimaa löytyy enemmän. Toisaalta myös neloishyppyjä taitavia naisiakin löytyy, ja harva heistä on sitä sirointa sorttia ainakaan jalkalihasten suhteen. 

On hienoa että naisten puolia pyritään pitämään, mutta ehkä aihealueiden olisi hyvä olla sellaisia, joissa tasavertaisuudella on oikeasti merkitystä. Jos urheilusuorituksen mittapuuksi tulee se, että kuinka lähelle miesten suorituksia tulee päästä, taidan lopettaa liikkumisen kokonaan. Itsetuntoni ei kärsi näiden kahden X-kromosomin tuottamista ominaisuuksista, sillä harvinaisen merkittäviä suorituksia niidenkin kautta saa aikaan. Tosin nauruni voisi kuulostaa vähemmän typerältä, ja ajoittain minusta lähtee ehkä turhankin korkeita ja kovia ääniä. Toivottavasti kukaan ei ota tätä pohdintaa loukkauksena, mutta yksi asia on mietityttänyt. Mihin sarjaan trans-sukupuoliset pääsevät? Naisten puolella alunperin miehellä voi fysiikan suhteen olla etulyöntiasema, ainakin voimissa. Siirryttäessä naisesta mieheksi testosteroni lienee avuksi. Periaatteessa trans -ihmisille voisi asettaa oman sarjansa, mutta pientä epäreiluutta siinäkin voisi olla, jos henkilö nimittäin kokee olevan eri sukupuolta mihin hän on syntynyt. Kyllä, tiedän etten antanut älyllisestä tasostani kaikkein edustavinta kuvaa, mutta välillä yksinkertaisetkin asiat mietityttävät. Ehkä taitotaso voisi olla yksinkertaisin peruste jaottelulle, mikä urheilun puolella on valitettavasti pakollista, nimenomaan tasa-arvon nimissä. Ehkä ottaisin nokkiini jos trans -henkilö saisi paremmat pisteet hyppyjen korkeuden suhteen, mutta pidemmän päälle kyse olisi siitä tosiasiasta, että olen huono häviäjä. Kenties alkuperäinen asenne osoittautuu tässä kontekstissa turvallisimmaksi vaihtoehdoksi: kilpailkaamme ennen kaikkea itsemme kanssa. Se mitä olemme "ekvaattorin" alapuolelle saaneet, vaikuttaa ominaisuuksiimme harvinaisen paljon suhteessa siihen, miten helposti tuo ominaisuus on kätkettävissä. -Ainakin silloin, kun kyseessä ei ole esimerkiksi kokovaralopuku, mikä on valmistettu lycratrikoosta. Sen puutteellisen peittävyyden kohdalla me kaikki olemme tasavertaisia. 

perjantai 19. helmikuuta 2016

Etäopiskelua ja treeniä (taas vaihteeksi)

Tällä viikolla kouluhommat menivät pääasiassa etätyöskentelyn merkeissä. Uskomatonta mutta totta, sain jotain aikaiseksi! Maanantaina oli viimeinen luento yhdestä kurssista, ja nyt kiireen vilkkaa yritän valmistautua tenttiin. Tiistaina ja keskiviikkona kävin paikallisessa kirjastossa tekemässä kandiesseetä. Keskiviikkona aamujään jälkeen hieman nukutti, mutta pienen nuokkumishetken jälkeen työskentely onnistui. Seuraava haaste lienee tenttiluku, sillä materiaalit ovat pääasiassa sähköisessä muodossa. Ajattelin kuitenkin yrittää parhaani ja näin ollen suorittaa tentin hyvissä ajoin. Ensi periodissa tarkoitus olisi ottaa jälleen yksi verkkokurssi ja yksi lähiopetusta sisältävä perusopintoihin kuuluva kurssi, minkä milloin mistäkin syystä jätin väliin. No, tuleepa hoidettua. Tuo "Spiritualiteetti ja kasvatus" -kurssi on ollut todella mielenkiintoinen. Kenties kiintoistaa lisäperspektiiviä antoi kurssin psykologiaan osoittava vivahde. Välillä tunnen olevani erityisesti käytänöllisen teologian kursseilla olevani liian "maltillinen". Toisaalta ehkä niin on parempi. Kurssin sisältämä pohdinta spiritualiteetista antoi mahdollisuuden pienimuotoiseen itsetutkiskeluun ja uskonnollisen identiteetin tarkasteluun, myös omakohtaisesti. Uskonto on osa minua, mutta jos toisin sitä sitä esille neonvalojen vahvuudella, en olisi oma itseni. Mikäli kurssin tentti menee pieleen, ehkä lapsellinen puoli minussa haluaa välittömästi olla vastahakoinen kaikkea kurssilla esitettyä teoriaa kohtaan. Mihin se sisäinen viisivuotiaas kiukuttelija katsoaisi koskaan..

Tällä viikolla on tullut treenattua varsin ahkerasti. Tiistaina teimme erilaisia kaarenvaihto -ja käännösharjoituksia, joiden hidas tempo sai kylmettymään. Tällaiset kehonhallintaa ja liikkeiden perusteellista puhtautta vaativat harjoitteet eivät kuulu suosikkeihini, eikä liene yllätys, että syynä lienee oma osaamattomuuteni. "Mitä en osaa kunnolla, se on tylsää ja tarpeetonta." Valitettavasti kaaret ja käännökset tahtovat kuulua yhtä tärkeisiin muiden elementtien perusteisiin, kuin perusluistelu itsessään. Lisäksi hahmottamisvaikeuteni pääsi jälleen estradille, kun teimme rittiaskeleita vuoronperään molempiin suuntiin. Axelissa ei ole tapahtunut mitään merkittävää muutosta, mutta ehkä ne useat yritykset ovat ainakin vähän lisänneet varmuutta. Samat ongelmat kiusaavat edelleenkin, eli vajaa rotaatio, lähtökaaren pitkittyminen sekä vaistomainen jarruttaminen piikillä. Yhteenveto: nössöys. Kaksoissalchow menee hieman paremmin, mutta tahtoo vieläkin läjähtää koko terälle piikin sijaan. Kaksoisritissä sen sijaan tuli pientä edistystä, mutta onnistuneeseen hyppyyn on vielä matkaa. Yllätyksekseni olen innostunut kokeilemaan yhä enemmän lentävää vaakapiruettia. Hypystä lähtevä piruetti ei vielä pyöri, mutta pientä pyörimiseen viittaavaa liikettä on tuloillaan. Hyppy-istuma on pirueteista toinen uusi haaste, joskin hauska sellainen. Hyppyyn on tullut pikkuisen lisää rohkeutta, mutta menee varmasti syksyyn, ennen kuin liikkeestä tulee "esittelykelpoinen". Ellen sitten ensi kesänä hommaa uutta rasitusvammaa.. Kisaohjelman kanssa menee hieman paremmin, mutta kaikki täytyy tehdä hirveällä kiireellä. Musiikki tahtoo loppua kesken, minkä vuoksi askelsarjan aloituskohtaa pitää aikaistaa. Sopivuus musiikin kanssa onkin toinen kysymys.. Kummasti se kunto on kasvanut. Aluksi jaksoin mennä ohjelman kerran läpi puuskuttaen, mutta nyt onnistuu 3-4 kertaa. Tosin neljännellä kerralla laatu kärsii.

Ensi viikolla luvassa on reilusti treeniä ja tenttiin lukemista. Nyt hieman jännittää, sillä ensi viikolla selviää myös kesätöiden tilanne, ainakin yhden paikan suhteen. Omalla kohdallani en mieti asiaa enää palkan kannalta. Sen sijaan haluan säännöllisesti olla kosketuksissa työelämään, sillä useamman vuoden aukko CV:ssä sairasteluvuosien takia käy kunnian päälle. Pakko myöntää, että kyllä tämä enemmän tai vähemmän normaali elämä tuntuu paremmalta kuin se vale-elämä, mitä liian monta vuotta tuli elettyä. Tai jos sitä voi elämiseksi sanoa edes. Opiskelu ja luistelu ovat antaneet kuluneen vuoden aikana paljon sisältöä (parisuhteen ohella). Syksy kieltämättä surettaa, kun en pääse jäälle enää niin usein kuin nyt. Toivon kuitenkin tuon kahden ohjatun harjoituskerran lisäksi saavani muutaman harjoituskerran yleisövuoroissa, jos nyt vain menevät yksiin opiskelun asettamien aikataulujen kanssa. Kuulostaa ehkä typerältä ja lapselliselta miettä harrastusta opiskelun ja töiden sijaan, mutta tämä on minun "juttuni" siinä missä teologian opinnotkin. Kieltämättä poden alemmuuskompleksia siitä, että en saa itseäni kiinnostumaan niistä asioista, joista ikäiseni naisihmisen pitäisi olla kiinnostunut, kuten esimerkiksi lapsista tai sellaisen hankkimisesta. Pakko vain hammasta purren hyväksyä itsensä sellaisenaan. Vaikka elämäntyylini on hieman "hömppää", ainakin käytän aikani muuhunkin kuin tv-ohjelmiin, shoppailuun viimeisillä rahoilla tai päivittäiseen juomien maisteluun. Aila Meriluodon lapsuuden kokemusta siteeratakseni voin todeta: "Hyvä on ollaan sitten pahoja, mutta sepä on minun omaa pahuuttani". Siispä minäkin pidän kyseisen piirteen, koska se on yksityisomaisuuttani. Tosin tuo siteeraus ei mennyt aivan sanalleen oikein, mutta väliökö sillä.

lauantai 13. helmikuuta 2016

Vierailuja arjen keskellä

Kuluneen viikon aikana onnistuin tekemään hieman irtiottoja kahdenkin eri vierailun muodossa. Keskiviikkona poikkesin aamujään jälkeen yliopiston kirjastossa noutamassa Kuopion hiippakunnan historiaa käsittelevän opuksen kandiesseetä varten. Sää oli sen verran sateinen (ja sateenvarjo tietenkin muualla), että hyödynsin pitkästä aikaa metroa päästäkseni kastumatta junalle. Määränpäänä oli sisareni koti ja kassi oli täynnä dvd:eitä sekä pieni lahja talon kaksivuotiaalle neitokaiselle. Oli todella mukava nähdä siskoa pitkästä aikaa! Ennen pikkuneidin noutamista päiväkodista ehdimme juoda kahvia ja vaihtaa kuulumisista päälimmäiset. Vaikka sää oli sateinen, oli hauska lähteä päiväkodille. Kuten olen ties miten usein maininnut, en ole mikään "lapsifani", mutta tuollainen pikavisiitti päiväkodilla oli hauska. Pikkuneiti olikin vastassa, eikä hän minua säikkynyt lainkaan, vaikka edellisestä tapaamisesta oli jo aikaa. Ketterästi hän kiipesi itse rattaisiin ja kotona niistä pois. Itse kullakin oli paljon kerrottavaa. Kun mainitsin ilkeästä hammaslääkäristä joka vei minulta kaksi hammasta, sain neuvon, että naisen näköinen lääkäri on kiltti eikä vie hampaita. Tästä lähtien varmistan siis, että lääkärini on naisen näköinen. Kun ukki saapui paikalle, pääsimme sisareni kanssa jatkamaan jutustelua. Kyllä se on vain ihan eri juttu vaihtaa kuulumisia ja pohdintoja livenä! Toivottavasti seuraava tapaaminen järjestyy mahdollisimman pian.

Tänään puolestani poikkesin vanhempieni kanssa tapaamassa isoäitiäni. Kun puolisolla oli työpäivä, päätin hyödyntää päivän vaihteeksi muiden, kuin itseni seurassa. Edellisestä vierailusta olikin aikaa. Oli mukava jutella ja katsella asuntoa, mikä on samalla pysynyt muuttumattomana sitten lapsuuteni, mutta samalla muuttunut. Hämärästi muista joitakin esineitä, mutta muistikuvat ovat harvoin selkeitä. Reissu sujui oikein mukavasti. Samalla kertaa pääsin vaihtamaan kuulumisia niin vanhempieni, kuin isoäidin kanssa. Suorastaan ihmettelen miten kauan olen tätäkin mahdollisuutta lykännyt! Sanotaan että tottumus on toinen luonto, minun kohdallani sen rinnalle nousee saamattomuus. Toisaalta jos hyvin käy, saatan ottaa opikseni. -Ainakin jossain määrin.

Kuluneen viikon aikana olen päässyt jäälle varsin usein. Tiistaina kokeilin harjoituksissa kisaohjelmaa musiikkiin. Uutena haasteena oli lyhennetty versio, sillä Silver -sarjaan alkuperäinen versio on liian pitkä. Ohjelmaan piti tehdä pieniä muutoksia, ja toivon että saan kokonaisuuden edes osittain järkeväksi. Alussa oleva axeli alkaa jossain määrin sujua, mutta hyppy on vielä liian "nössö". Pitäisi siis uskaltaa ponnistaa korkeammalle. Yksi piruetti piti myös muuttaa, sillä samaa piruettia variaatioineen ei saa toistaa. Siispä istuma-broken leg-kiihdytys -piruetti vaihtui muotoon barbara-ristipiruetti (vapaa jalka takana). Tuon ristipiruetin (tai mikä lie?) kanssa oli aluksi vaikeuksia, sillä yritin pitää asennon liian alhaalla. Kun tukijalkaa hieman suoristi, piruetti pyöri paremmin. Muita haasteita ovat vauhti, ilmaisu ja puhtaus. Vauhti toisaalta on kohtuullinen silloin, kun mukana ei ole monimutkaisia askeleita. Askelsarja sen sijaan menee hitaasti, sillä esimerkiksi rotaatioaskeleessa minulla vauhti hidastuu. Toisaalta askelsarja sisältää paljon pyöriviä liikkeitä, jolloin liikkuminen on nopeaa, vaikka eteneminen eteenpäin onkin hidasta. Lopussa oleva twizzle aiheuttaa hieman päänvaivaa, mutta ehkä se paranee harjoitellessa. Tosin tekemäni twizzle muistuttaa pyörähdyksen sijaan nopeita kolmoskäännöksiä. Tänään yleisövuorossa harjoitellessani sain axeliin ehkä hitusen verran parempaan suuntaan. Kaksoissalchowissa joudun olemaan todella tarkkana, sillä vartalo tahtoo vetäytyä vinoon. Vielä kun saisi alastulon enemmän piikille koko terän sijaan.. se kopaus on hivenen kiusallinen. Ritti ja flippi ovat samalla tasolla, eli 1,5 kierrosta maksimissaan. Hyppy-istumassa tajusin viimeinkin oikean tekniikan, tosin nyt se pitäisi vielä oppia. Hyppy siis tapahtuu jo seisaaltaan, ei vasta istumapiruetissa kuten olin luullut. Toki hyppy on vielä todella varovainen enkä uskalla vetää jalkaa kunnolla koukkuun. Toisaalta jos lopulta sain vaakapiruetin pyörimään, ehkä tämäkään liike ei ole mahdoton.

Muussa treenissä ei ole tapahtunut suurempia muutoksia. Tosin hyppyharjoituksia olen ottanut taas mukaan. Aerobinen harjoittelu kotona ei ole maailman helpoin homma, mutta esimerkiksi helpompia balettihyppyjä toistamalla se onnistuu ainakin jossain määrin. Vielä kun tätä mokomaa notkoselkää saisi vähän oikaistua.. Luistellessa en osaa keskittyä selän asentoon, minkä seurauksena se aina luiskahtaa notkolle. Välillä muistan hieman sitä oikaista, mutta pääasiassa oikaisu onnistuu lähinnä kävellessä ja balettiharjoitteiden parissa. Tosin harmikseni huomasin, että aukikierto (mikä ei ole 180 astetta!) saa selän notkolle. Selkä on ollut suuri haaste ties miten monta vuotta. Minulla oli notkoselkä jo lapsena, mutta ryhdin oikaiseminen oli vasta myöhemmän iän projekti. Omalla kohdallani ranka itsessään saattaa olla siinä määrin notkolla, ettei täydellinen suoristaminen onnistu.

Huomisen jäävuoron hyödyntäminen on hieman kysymysmerkin alaisena, sillä huomasin juuri flunssan oireita. Toivottavasti jättää tulematta.. erittäin realistinen toive näin epidemioiden jyllätessä. Huomenna pitäisi yksi nettikurssin tehtävä saada valmiiksi. Tällä kertaa onnistuin lykkäämään sitä viime tippaan, siispä saan kunnian ottaa seuraukset vastaan. Tehtävä on sen verran pieni, että en viitsi puhua kärsimisestä. Muuten tiedossa lienee leppoisa sunnuntai kotitöiden ja pienimuotoisesti kouluhommien parissa. Ensi viikolla ajattelin poiketa yliopistolla maanantain lisäksi tiistaina ja keskiviikkona, jotta kandityö edistyisi. Lisäksi odottelen pienellä jännityksellä kisapuvun saapumista. Viime viikolla sain aikaiseksi sellaisen tilaamisen. Hieman jännittää onko sopiva.. Huomennakin ulkoilut taitavat jäädä väliin, sillä lunta satelee ainakin säätiedotuksen perusteella oikein reippaasti. Onneksi tiedossa ei ole junareissua..

Oikein mukavaa viikonloppua kaikille!

perjantai 12. helmikuuta 2016

Yläasteen lahjakkaat ihmistuntijat

Pitkästä aikaa mieleeni nousi muistoja peruskoulun, erityisesti yläasteen ajoilta. En todellakaan kuulunut "coolien" oppilaiden joukkoon sen enempää olemuksen, kuin ulkonäönkään suhteen. Valtaosa opettajista määritteli minut diplomaattisesti persoonallisesti, ja luokanvalvojani vähäosaiseksi tai päästäni naksahtaneeksi. Kehut eivät siis jääneet ensimmäisen luokan opettajani pohdintaan mahdollisesta kehitysvammasta. Yksi taas totesi minulle suoraan, että yläaste on vaikea paikka minunlaiselleni, ikäluokkaani nähden älykkäämmälle oppilaalle. Valinnanvaraa siis riitti. Olin jonkin sortin idealisti, halusin puolustaa tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta. Minulla oli myös erikoisia tapoja siteerata eläytyen kirjojen henkilöiden tai tv:ssä olleiden hahmojen lauseita. Valitettavasti valitsemani hahmot ja henkilöt taisivat olla muille tuntemattomia, kuten näin ollen myös heidän viisaat lauseensa. Tai viisaat ja viisaat, ne vain mielestäni sopivat tilanteeseen.

Koulukiusaaminen ei omalla kohdallani ollut aivan dramaattisella tasolla. Minua ei hakattu, eikä tavaroitani tuhottu. Kiusaaminen ilmeni lähinnä haukkumisena, selän takana puhumisena, sulkemalla ulkopuolelle muista, avoimena kieltäytymisenä työskennellä tai edes istua lähelläni sekä seksuaalisena ahdisteluna, mihin luonnollisesti myös opettajat suhtautuivat huvittuneina. Valitettavasti murrosikäni ajoittui huonosti, minkä seurauksena en osannut antaa arvoa takamuksen kourimiselle tai muulle "mukavalle" toiminnalle. Tosin en oppinut kyseistä taitoa koskaan, enkä ole aikeissa sitä opettaa kenellekään.

Ala-aste jota kävin, oli oppilasmäärältään pienehkö, ja vain yksi luokka oli jaettu kahdeksi. Tosin oma luokkani oli melko suuri. Parhaimmilla meitä oli 31 tai 32. Nostan hattua niille opettajille, joiden vastuulla luokkamme oli. Luokkamme oli mukava. Kaikki eivät toki olleet kavereita keskenään, mutta luokkakokouksessa erään luokkatoverin toteamusta siteeratakseni voin todeta, että kukaan ei jäänyt yksin. Jokaisella oli aina joku kaveri, tai peräti ystävä. Yläasteelle menin yksin. En sopeutunut "kaupunkilaisten" joukkoon, mikä tosin ei ollut täysin oma syyni. Yritin parhaani, mutta minut sysättiin ulkopuolelle. Onneksi muutama ystävä löytyi, vaikkakin eri luokilta. Heidän ollessaan poissa vietin välitunnin omassa ylhäisessä yksinäisyydessä. Silloin taisin kokea elämäni pisimmät viisitoistaminuuttiset!

Juoruilu ja selän takana puhuminen saivat aivan uuden ulottuuden. Ilmeisesti minulla oli jossain määrin huumorintajua ja itsesuojeluvaistoa (sekä suodatuskykyä), että kyseinen meno miltei nauratti. Seitsemännellä luokalla seurustelin kuulemma rinnakkaisluokan pojan kanssa, ja sain kuulla tarkat selostukset mitä kaikkea olimme tehneet, ja miten aloitteellinen olin. Itse en muista olleeni osallisena missään kuulemassani, enkä itse asiassa koskaan tavannut "poikaystävääni". Ilmeisesti hän oli todellinen henkilö, mutta omassa tietoisuudessani jäin tästä, ilmeisesti seksiä tihkuvasta suhteesta ulkopuolelle. No, ainakin olin aloitteellinen, joskin fiktiivisellä tasolla. Jos tarina olisi ollut totta, se olisi ollut klisee. Taitoluistelusta innostunut finninaamainen ja silmälasipäinen "luuseri" muuttuu pimeän tullen raskaan sarjan seksihulluksi alistaen poika -rukkaa. No, 13-vuotiaana jälkimmäinen rooli ei olisi minulle istunut, siispä hyvä että asia jäi fiktiiviselle tasolle. Kieltämättä nostan hattua kiusaajille. Heistä olisi tullut ehkä hyviä eroottisen tekstin taitajia, siis jos vain olisivat osanneet kirjoittaa muutakin kuin "vittu", tai piirtää "kirkkoveneiden" ja erektoituneiden penisten ohella muutakin. Itse piirtämistä ja kirjoittamista pitkään harrastaneena joudun kuitenkin toteamaan, että erityisesti heidän piirustuksensa olivat varsin taitamatonta jälkeä.

Toinen juoruilun ilmenemismuoto oli myös koominen. Jos joku koulun oppilaista oli nähnyt minut jossain, tai ollut samassa harrastuksessa hetken aikaa, sain kuulla hänen kertoneen jollekin toiselle, että olin vähän.... yleensä lause päättyi tähän, tai sitten kertoja totesi: "tota.. se vähän kertoi susta..". En koskaan saanut selville mitä minusta kerrottiin, enkä muista edes kommunikoineen mainittujen henkilöiden kanssa. Siitä huolimatta he tiesivät minusta enemmän kuin minä itse. Jos näin oli, hehän olivat harvinaisen lahjakkaita ihmistuntijoita jo 12-vuotiaina! Näin jälkeenpäin mietin, että olipa minulla tuuria, kun satuin samaan kouluun niin monen tulevan psykologin kanssa. Koskaan ei selvinnyt mitä oli se "vähän" sisällöllisesti. Koulukiusaajan ajatusmaailma on mielenkiintoinen. Hänellä on loistava mielikuvitus, ja kyky tuottaa kohteestaan kokonainen psykoanalyysi. Se miten suuri osa siitä kaikesta perustuu todellisuuteen, onkin eri asia. Moni näistä henkilöistä päätyi kaupan kassalle ja hyvissä ajoin useamman lapsen äideksi, sekä paikallisen kantapaikan vakioasiakkaiksi. Harmi sinänsä. Hehän olivat lahjakkaita, jo melkein valmiita psykologian ammattilaisia. Nyt minä, vähäosainen ja päästäni naksahtanut etenen opinnoissani, minulla on amk -tutkinto, elän urheilullista elämää, maksani ei ole kirjoitamassa sopimusta irti, en ole 20 kiloa ylipainoinen, elän parisuhteessa ja pidemmän päälle elämä on vakaata, ja peräti miellyttävää. Että asiat voivatkin mennä epäoikeudenmukaisesti.