Halauskulttuuri pakkohoitona

Jokunen vuosi sitten törmäsin kerran jos toisenkin artikkeleihin tai muihin mielipideteksteihin, joissa kritisoitiin syvästi suomalaisille ominaista "halauskammoa". Yleensä teksti sisälsi lukuisia perusteita halauksen psyykkisistä vaikutuksista, jotka luonnollisesti olivat positiivisia ja hyvään suuntaan kehittäviä. Suomalaiset määriteltiin hiljaiseksi ja sisäänpäin kääntyneeksi kansaksi, joille kaikki kommunikaatio on vaikeaa. Tuskin lienee yllätys, että samaiset tekstit sisälsivät runsaasti kehuja kohdistuen muun muassa italialaisiin ja ranskalaisiin ihmisiin, joiden kulttuuria värittävät lähes brutaalit halaukset ja poskisuudelmat. Muutamat tuttavani innostuivat näiden tekstien myötä lähes neuroottiseen tarpeeseen halata ihmisiä, niin tuttuja kuin tuntemattomia. Itse koin tällaisten tuttavien kohtaamisen hivenen epämukavaksi, ja rehellisyyden nimissä halaus tuntui yhtä epäaidolta kuin löysä, mutta muodollisuuksien vaatimana suoritettu kättely. Kädenpuristuksesta ei silloin voi enää puhua.

En suoranaisesti kammoa halaamista, mutta se vaatii halattavalta henkilöltä riittävän määrän tuttuutta. Halaan perheenjäseniä ja lähimpiä ystäviäni, myös heitä, joita en tapaa usein. Halauskulttuurin fanaatisten kannattajien halaukset tuntuvat minusta lähinnä hyökkääviltä sekä tunkeutumiselta omalle henkilökohtaiselle alueelle, johon kenellä tahansa ei ole oikeutta saapua. Reaktioni kyllä kertoo kaiken. Kun tällainen ihminen vetää minut tiukasti häntä vasten, kavahdan hieman poispäin ja pääni kääntyy vaistomaisesti toiseen suuntaan. Käsien ote tapahtuu robottimaisen pakotettuna. Kun ne ikuisuudelta tuntuvat 1-4 sekuntia jotka halaukseen menevät ovat ohi, olen äärimmäisen helpottunut, joskin kiusaantunut. Kädenpuristus sen sijaan sujuu ongelmitta, sillä siinä minun ja puolituntemattoman henkilön välillä oleva tila ei loukkaa kummankaan henkilökohtaista reviiriä. 

Olen varmaan tyypillinen juuri sen suomalaisen kulttuurin edustaja, jota "halinatsit" kritisoivat. Toisaalta tekeekö tällainen piirre kulttuurista kritisoimisen arvoisen? Itse näen fyysisen läheisyyden kuuluvan läheisempään ystävyyteen ja merkiksi luottamuksesta tai muusta sellaisesta siteestä ihmisten välillä, jota on vaikea verbaalisesti määritellä. Halauskulttuurin pakkosyöttöön liitetään usein myös vastakkainasettelu introverttien ja ekstroverttien välille. En ole mikään sosiaalisuuden perukuva, mutta ne ihmiset jotka vastaavat lähestulkoon vain ja ainoastaan toista näistä tyypeistä, edustavat todella pientä vähemmistöä. Suurin osa on jotain näiden väliltä, ja toinen piirre on pienissä määrin näkyvämmässä asemassa. Itse taidan olla osa-aikaisesti introvertti, toisin sanoen tilanteissa joihin liittyy jonkinlainen "tutustumisvaihe". Esimerkiksi ensimmäisellä luennolla kommentoin todella harvoin, sillä haluan ensin tutustua aiheeseen, muodostaa käsityksiä muista opiskelijoista, opettajasta sekä yleisestä ilmapiiristä. Todennäköisesti seuraavalla, tai viimeistään kolmannella kerralla kuulun puheliaimpien joukkoon. Joskus taas voi tulla sellaisia kertoja, joina olen mielelläni vain kuuntelijan roolissa. Jostain syystä introvertteihin persooniin näytetään yhdistettävän lähes sairaalloinen ujous. Introvertti persoona on kuin pahasti keskeneräinen työmaa, jota eri harjoitteiden ja mahdollisesti terapian myötä yritetään valmistaa kohti ekstroverttiutta, toisin sanoen toivotumpaa päämäärää. Itse en ole koskaan ymmärtänyt sitä, miten ylipuhelias ihminen kykenee pysyttäytymään keskustelussa tasa-arvoa ylläpitävänä henkilönä, jos hän kuuntele muita, saati sitten anna puheenvuoroja muille. On myös ihmisiä, joille on ominaista puhua huutamalla ja keskustelu tällaisten ihmisten joukossa koostuu päällepuhumisesta. Minä, säälittävä osa-aika -introvertti alan voida pahoin ja väsyn  nopeasti tällaisessa seurassa. No, ajoittain osaan puhua liiankin paljon, ainakin silloin kun innostun. Sellaisina hetkinä olen ylpeä kuulijoista jotka jaksavat loppumattomia monologejani. 

Tekeekö halaushaluttomuus ja pienempi määrä puhetta ihmisestä sulkeutuneen? En kannattaisi tätä vaihtoehtoa. Tällaiset tapaamani ihmiset ovat luonteeltaan rauhallisia, hyviä kuuntelijoita ja toisaalta myös hyviä puhujia, sillä he jaksavat miettiä myös verbaalisen ulosantinsa laatua volyymin ja määrän sijaan. Halaaminen ja muu fyysinen kontakti kulttuurissamme vaatii aikaa, mutta ei ole kiellettyä. Itse näen halauksen eleenä, jota ei saa työntää kohti inflaatiota. Sitä on käytettävä harkitusti. Ennen kuin pakkohalaus -kampanjan edustajat yrittävät pakkosyöttää suomalaisille aatteitaan, ehkä heidän olisi hyvä ensin malttaa tutustua kohdehenkilöihinsä. Sen jälkeen halaukseen ei tarvitse pakottaa.