Miten liikun kun ei meinaa olla aikaa liikkua?

Joskus työajat menevät sellaisiksi, että liikkumiselle on varsin vähän aikaa. Periaatteessa voisin nipistää lisäaikaa illasta, mutta epilepsian vuoksi priorisoin nukkumiseen panostamisen. Työni on tosiaan osittain työajatonta. Lisää aiheesta löytyy täältä. Miten liikkuminen onnistuu jos työpäivän pituus alkaa jättää aikaa korkeintaan nukkumiseen?

Jos kotona vietettyä hereilläoloaikaa on korkeintaan vajaa pari tuntia..

Suurimmaksi osaksi työni on aktiivista, eli istumaan ei paljoa ehdi. Tällöin arkiaktiivisuus on kohtuullisella tasolla. Kotiinpaluu riittävän pitkinä päivinä venähtää myös sen verran, ettei kotona tule istuttua iltapalan syömistä laskematta. Usein tällaisiin pitkiin päiviin liittyy myös 2-3 tunnin verran pakollista istumista. En kuitenkaan pidä tätä ongelmana, sillä suhteessa aktiiviseen tekemiseen istumisen osuus jää pieneksi. Toki aktiivisen osion aikana tulee istahdettua välillä, mutta pitkäaikaista istumista ei ole.

Jos kotiinpaluu menee esimerkiksi klo: 18-19 jälkeiselle ajalle, ns. iltatoimet pitäisi aloittaa klo: 20:een mennessä jotta nukkumaanmeno tapahtuisi ajoissa. Tällaisina päivinä panostan keskivartalotreeniin, mikä käytännössä tarkoittaa selkä -ja vatsalihasten treenaamista sekä joogasta tuttua aurinkotervehdystä. Jälkimmäiseen liitä reisi -ja pakaralihasten venyttelyä. Olen jo useamman vuoden ajan tykästynyt aurinkotervehdykseen, sillä liikkeet avaavat ja vahvistavat lihaksia mukavasti. Lisäksi erilaisilla variaatioilla lihakset saavat hieman vaihtelevaa ärsykettä.

Miksi juuri keskivartalon lihakset? Vaikka työni on aktiivista, siihen liittyy myös istumista. Keskivartalon lihasten harjoittamisen kautta pyrin ennaltaehkäisemään erityisesti selkäkipuja ja toisaalta mahdollistamaan edes kohtuullisen ryhdin. Kyse ei siis ole kehittävästä harjoittelusta, vaan ongelmia ennaltaehkäisevästä. Joskus kivut ja säryt tulevat tästä huolimatta. Niin no, sitten tulevat ja onneksi myös menevät jossain vaiheessa.

Hyötyliikunta: pienikin määrä merkitsee

Kuten totesi, työhön liittyvät fyysinen aktiivisuus on suuri etu. Pidempinä päivinä panostan myös hyötyliikuntaan. ”Onneksi” kaupalta kotiin on reippaalla vauhdilla noin kymmenen minuutin kävelymatka ja kämppä sijaitsee seitsemännessä kerroksessa. Töppöstä toisen eteen siis.

Hyötyliikunnan suhteen myönnän olevani ehdoton: Vastustan ehdottomasti hyötyliikunnan väheksymistä. Pienelläkin määrällä yksittäisinä hetkinä on suuri vaikutus. -Erityisesti jos näitä pieniä hetkiä tulee tasaisesti aamusta iltaan. Jälleen pääsemme siis surullisen kuuluisaan arkiaktiivisuuteen.

 Yritetään yritetään..

Rentous: Viikot ovat erilaisia

Työssäni viikot ovat todella erilaisia, eli esimerkiksi kirjaimellisesti aamusta iltaan kestäviä päiviä ei todellakaan ole joka viikko. Miksi siis murehtia liikaa tuleeko liikuttua riittävästi? Vaikka pidän luistelusta ja kovasti ja laji on minulle todellakin ”henkireikä” (hirveä sana!), yhden jäävuoron tai peräti jäävuoroton viikko ei ole minulle maailmanloppu.

Sen verran olen itsekäs ihminen, että jos sama meno jatkuisi esimerkiksi kolme viikkoa, jokin käyrä saattaisi alkaa nousemaan. Siinä parin viikon jälkeen alan kyllä kaipailla jotain muutakin lyhyttä kotijumppaa ja arkiliikuntaa. Tai toki sen kestää jos on pakko, sillä pakon edessä sitä sietää harvinaisen paljon ja pitkään. Pidemmän päälle kyse on yksinkertaisesta asiasta jossa tuskin olen ainoa: Joskus on mukavampi tehdä muutakin kuin kahta asiaa: töitä ja yrittää nukkua.

Toisaalta pelkkä liikuntakin kyllästyttää pidemmän päälle tai mikä tahansa muukin: liika on liikaa, etenkin liian pitkäaikaisesti. Jos joku innostuu muistuttamaan muistakin velvollisuuksista jotka menevät harrastusten edelle, kyllä, olen samaa mieltä. Minua ärsyttää myös jos kotitöitä jää rästiin. Kevyemmillä viikoilla niihin tuleekin panostettua. Niin tylsältä kuin kuulostaa, lisääntyneellä vapaa-ajalla en osaa heittäytyä pitkäkseni (poikkeuksena sairastuminen, tästä noro opetti paljon), vaan hyökkään tekemättömien kotitöiden kimppuun. Kyse ei ole suorittamisesta. Kuulun näet niihin kieroon kasvaneisiin jotka pitävät kotitöistä.

Yhteenvetoa:

Itseään ei luonnollisesti saisi kehua, mutta mielestäni olen sopeutunut uusiin aikatauluihin paremmin kuin oletin. Toki sopeutumisprojekti on vielä kesken, mutta suhteessa kuluneeseen aikaan olen ollut erityisen tyytyväinen asenteeseeni. Jo työpäivän sisälläkin voi tulla radikaaleja muutoksia paikoissa ja kellonajoissa. Myönnän kokeneeni tämän aluksi stressaavaksi, mutta nyt koen tottuneeni tähänkin.

Täysinä päivinä tuo lyhyt keskivartalotreeni venyttelyineen ja joogayrityksineen ovat tosiaan keino panostaa fyysiseen (ja henkiseen) hyvinvointiin. Jos joskus ehdin/saan aikaiseksi, olisi mukava käydä joskus taas joogatunnilla oppiakseni lajista hieman lisää. -Siis liikkeitä, tekniikkaa ja liikesarjoja. Sen syvällisempään motivaationi/kiinnostukseni ei riitä. Hei, ainakin olin rehellinen.

Ns. tavallisen keskivartalotreenin sekä aurinkotervehdysten ohella olen ottanut mukaan käsilläseisonta -harjoituksia. En voi kehua osaavani tuota puuhaa vieläkään ilman tukea, mutta seinää vasten tehtynä ja tasapainoyrityksinä harjoittelu on jopa hauskaa. Salilla olen kokeillut myös joogatiilien käyttöä apuvälineenä. Näistä harjoitteista tulee lisää tekstiä myöhemmin.

Hyötyliikunnan suhteen yritän skarpata hieman lisää kävelemällä pari bussipysäkin väliä tai enemmänkin. Motivaatioon tässä kohden vaikuttaa sää. Jos sää on vähänkin samaa luokkaa kuin tänä viikonloppuna, bussi lähimmältä pysäkiltä houkuttelee yllätttävän paljon. Vai onko se vain pukeutumiskysymys? Kenties, kirjoitan laajemman vastauksen keksittyäni kattavan ja uskottavan selityksen. Ilmeisesti rehellisyyden kanssa on rajansa..

Tällaista tällä kertaa. Mukavaa viikonloppua kaikille!

Uudet aikataulut: Joko paniikki iskee?

Olen aina pitänyt itseäni heikosti sopeutuvaisena erityisesti erilaiseen arkirytmiin. Kuulun niihin tylsimyksiin jotka tykkäävät tehdät asiat tiettyinä päivinä tiettyyn aikaan. Työkuvioissa on tapahtunut pienoisia muutoksia niin työn sisällön kuin aikataulujen suhteen. Sanotaan että muutos on ainoa pysyvät asia. -Ainakin tämä pätee työaikoihini. Toki jotain pysyvää on, mutta samoin muutoksia.

Ei kahdeksan tunnin työpäivää maanantaista perjantaihin

Tiedä häntä miten helposti sellaiseen sopeutuisin. Hmm, kenties pakon edessä hyvinkin. Työni ei ole suoranaisesti vuorotyötä, sillä en tee X-mittaisia työvuoroja. Toisaalta vuorotyön tavoin minulla on ajoittain myös viikonloppuisin töitä.

Koen tällaisen työajattoman työn oikeastaan vapauttavaksi, mutta esimerkiksi yhteisten menojen kannalta se voi aiheuttaa omat haasteensa. Näitä ennaltaehkäisen merkitsemällä ”poikkeavat” työajat keittiön kalenteriin. Näihin kuuluvat nimenomaan viikonlopuille ajoittuvat työt.

”Selviätkö kun et pääse treenaamaan milloin huvittaa?”

Hengissä ollaan, ainakin toistaiseksi. Luulen että parin viikon takainen norovirus oli suurempi koettelemus. Totta puhuen pääsen edelleenkin treenaamaan lähestulkoon juuri niin usein kuin haluan/kropalleni sopii. Päivät vain eivät ole aina samat. Suurempi haaste ristiselälellä ja yläselälle ovat päivät joihin liittyy paljon istumista, mutta onneksi sellaisia on harvemmin. -Kiitos aktiiviselle työnkuvalle.

Toki totutuista päivistä poikkeaminen ajoittain aiheuttaa harmistusta. Tämän myöntäminen antaa varmaan kritisoijille tehokkaan ässän hihaan. Jos nyt jollain puolustaudun niin tällä karulla tosiasialla: Olen ihminen siinä missä muutkin, enkä siis täydellisen epäitsekäs. Uskon että (lähes) jokaisella on jokin oma itsekäs asia mitä yksinkertaisesti tahtoo toteuttaa: tosi-tv -sarja, kirjahetki, Pokémonien metsästys omassa ylhäisessä yksinäisyydessä, ilta gourmet -ravintolassa yms. Diagnoosi tälle kaikelle: inhimillisyys.

Alkuvaiheen hektisyys

Arkeni ei ole sen hektisempää kuin ennenkään. Hektisyys on vain muuttanut muotoaan. Kyse oikeastaan ole varsinaisesta kiireestä, vaan omaksumisajasta. Uskon että muutaman kuukauden kuluttua tuntuu jo rennommalta. -Tai ei välttämättä, mutta sen ajan hektisyys ei liity työhön.. ai että minä tykkään salamyhkäisyydestä!

Suuri haaste: eväät

Jep, aiemmassa työssä totuin mahdollisuuteen syödä työpaikan ruokalassa. Nyt pitäisi sitten opetella laittamaan kunnon eväät erityisesti pidempien päivien varalle. Periaatteessa onnistuminen tällä saralla olisi ollut mahdollista, mutta minä valopää keksin laittaa sosekeittoa punajuuresta, fetasta ja bataatista. Koostumuksen ohella keiton väri on sitä luokkaa, ettei sillä ole mitään asiaa reppuuni.

Enemmän istumista sisältävinä päivinä tulen varmaan suosimaan ruokaisia salaatteja 90-luvun tyyliin. Kinkun skippaan, mutta jotain makaronilla höystettyä salaattia voisi yrittää alkaa laittamaan. Kasviswokki voisi olla toinen, mutta salaatti sopii paremmin kiireisiin kun aikaa on vähemmän.

Yhteenvetoa

Vaikka eväät herättivät ehkä syvällisimmän pohdinnan, mutta luulen että kokonaisuus on tasavertainen. Kuten totesin, muutaman kuuukauden sisällä totun uudenlaiseen menoon työtehtävät alkavat sujua varmemmalla otteella. Kerrankin aikaa opetteluun on enemmän kuin kesätöissä. Suurena plussana lienee kuitenkin mahdollisuus olla luova. Lisäksi olen pitänyt kovasti niistä työtehtävistä joita olen päässyt tekemään. Tästä on hyvä jatkaa!

Oikein mukavaa keskiviikkoa kaikille!

Ikuisesta opiskelijasta ja kuntoutujasta työntekijäksi: Miltä on tuntunut?

Jos puhutaan ns. ”oikeasta” työstä, olen hävettävän jäljessä kokemuksessa sellaisesta. Ilmiö on ristiriitainen, sillä itsehän olen julkisesti kritisoinut ideologista työttömyyttä. Kyseinen teksti löytyy täältä. Toisaalta määrällisesti heikkoon työhistoriaani on jokunen looginen selitys, osa ymmärrettävä ja osa vähemmän ymmärrettävä. Ensinnäkin kärsin suhteellisen vakavista mielenterveysongelmista useamman vuoden.

Vaikka sairaudesta irtautuminen kävi suunniteltua hitaammin, halusin palata ns. normaaliin elämään. Minä nimenomaan kaipasin sitä nk. oravanpyörää. Siihen päästäkseni oli löydettävä oikea ala. Ennen teologiaa kävin läpi useampia vaihtoehtoja: musiikkitieteen, uskontotieteen, biologian (mitä muuten opiskelin melkein perusopintojen verran) ja ties mitä. Mutkittelujen ja seinään törmäilyjen jälkeen löysin teologian, mitä olin pohtinut jo lukioaikoina.

Vuosi HEO:ssa antoi mukavasti motivaatiota ja valmiuksia. 5,5 vuotta yliopistossa on mielestäni vielä kohtuullinen aika. Kuten arvata saattaa, työskentely painottui kesäkuukausille. En saanut aikaiseksi käydä töissä opintojen ohella, millä toki oli taloudelliset seurauksensa. Lähes vuosi sitten valmistuin. Töiden saaminen osoittautuikin vaikeammaksi kuin oletin, vaikka viime aikoina onkin ollut hieman valoa näkyvissä. Keväällä aloitin keikkatyöt, joita olen jatkanut. Kesällä sain nauttia oman alani työstä, ja toivottavasti taas pian uudelleen. Mutta miten aiemmin ikuinen opiskelija onkaan oppinut tekemään töitä?

Työtuntien lisääminen
Keväällä yritin panostaa vapaaehtoistoimintaan lisätäkseni mahdollisuuksiani päästä oman alani töihin. Keikkatyötä tein aluksi todella pieniä määriä, keskimäärin 1-3 kertaa viikossa. Kolme oli todella harvinaista. Jos joku ihmettelee, tarvitsin todellakin palautumisaikaa opiskelun jälkeen. Edellisen kuluneen vuoden aikana ahdoin kevääseen, kesään ja syksyyn mm. työharjoittelun, gradun, useita vähintää viiden op:n tenttejä sekä sivuaineen, jonka laajuus oli perusopintojen verran, eli 25 opintopistettä. Itse asiassa olisin päässyt juuri ja juuri silloin hehkutettujen ”superopiskelijoiden” kategoriaan. Wau.






Rehellisyyden nimissä en osannut olla tästä ylpeä. Tai kenties olisin osannut jos olisin jaksanut. En tiedä millaiset määrät kofeiinia tuona aikana tuli kiskottua, mutta jostain mystisestä syystä väsytti aika tavalla. Olen kyllä testannut miltä kovempi uupuminen/ lähes burnout tuntuu, enkä kaivannut uusintaa. Varoitusmerkkejä havaitessani päätin yrittää palautua. Kesällä nautin leirityöstä, minkä tsemppaana olin valmis tulevaan syksyyn. Aloitin keikkatyöt heti kun niitä alkoi ilmaantua.

Elokuun aikana tein heti keikkoja muutana päivänä viikossa, syyskuussa siitä tuli vakio. Lokakuun aikana olen tehnyt suurimmaksi osaksi täyttä viikkoa, joskaan en 38-40 tuntia viikossa. Kuten arvata saattaa, en voi kertoa mitä työtä teen. No, laillista sentään. Mutta sen verran voin todetta, että ainakin itse koen tämänhetkisen työni henkisesti raskaaksi, vaikka myös palkitsevaksi. Uskon myös tämän työn myös auttavan töiden saamisessa omalla alallani, tai vievän ehkä johonkin toiseen suuntaan. Tutkimattomat ovat korkeasti koulutetun työnhakijat tiet..

Pidempiä aikoja samalla ”työmaalla

Aluksi pidin valinnanvapautta rikkautena. Olin yhtenä päivänä toisessa paikassa, sitten taas toisessa. Kuluneen kuukauden aikana olen ollut mieluummin yhdessä paikassa pidemmän aikaa. Kieltämättä pidemmät jaksot yhdessä paikassa merkitsevät vähemmän epävarmuutta ja mahdollistavat ”tulevaisuuden” suunnittelemisen pidemmälle kuin 1-2 päivän päähän.

Miksi en vain mene työhön jossa olisin niin pitkään kuin mahdollista? Kieltämättä tämä ajatus houkuttelee usein, ja ehkä lopulta niin teenkin. Toisaalta minulla kova palo päästä tekemään oman alani töitä, jolloin siirtymisen tulisi käydä mahdollisimman mutkattomasti. Tässä on puolensa ja puolensa, ja itsekin usein pohdin mikä ratkaisu olisi paras. Selvää kuitenkin on, että jotain (palkka)työtä haluan tehdä. Kyse ei ole oikeastaan niinkään edes rahasta. Vaikka ajoittain herätys 5:25 ei ole suurin unelmani, on tuntunut hyvältä lähteä aamulla töihin TAVALLISEN ihmisen tavoin. Se tuntuu hyvältä.

 Kummasti tämä alkoi vetää puoleensa..

Ristiriitaista tässä tosin on, että pidän myös liikkeelle lähtemisestä ennen seitsemää, kun ihmisiä on todella vähän liikkeellä. Siis aikaan ennen ”tavallisten” ihmisten suurempaa joukkoa.

”Ahneutta” ilmassa

Koska päiväsaikaan saatava tuntimäärä ei päätä huimaa, yhä enemmän olen miettinyt viime aikoina iltatöiden mahdollisuutta. Ihan joka päivä en sellaisia uskalla tehdä. Kyse ei ole laiskuudesta, vaan yleisestä jaksamisesta. Epilepsian vuoksi joudun hieman tarkkailemaan myös palautumista, jolloin väljempiäkin päiviä on oltava. Minulla olisi ainakin yhdelle päivälle viikossa potentiaalinen mahdollisuus.

Kyse ei todellakaan ole perinteisen 8-16 -työpäivän kaihtamisesta, vaan heikoista mahdollisuuksista saada sellaista. Selvää on, että kolmivuorotyötä en voi epilepsian vuoksi tehdä. Jos seuraavana aamuna herätys on 5:25, en myöskään voi olla yhdeksään asti töissä, ellei kyse ole satunnaisista tapauksista. Ajokiellon ohella tämä on niitä alueita, joissa epilepsia ilmenee rajoittavana tekijänä. Joku voi pitää minua neuroottisena, itse pidän varomista järkevänä.

Mutta myönnän, että kun tunteja on alkanut olla arkena enemmän, suurempikin määrä kelpaisi. Niin absurdilta kuin kuulostaakin, vieläkään en ajattele asiaa rahan kannalta, vaan työtuntien. Vaikka minusta on mukava esimerkiksi viestitellä tuttujen kanssa, tuntuu ajoittain jopa hienolta vastata esim. ”töihin menossa”, ”töistä tulossa” tai ”töissä, vastaan myöhemmin”. Jos joku tarttuu jälkimmäiseen, pidän kiltisti puhelimeni muualla mahdollisten taukojen ulkopuolella.

Entä harrastaminen?

Olen potenut jatkuvaa omantunnon soimaamista siitä, että olen edelleenkin esim. päässyt jäälle muutaman kerran viikossa ja parina päivänä salillekin. Eli harrastaminen on onnistunut. Jääaika on vähentynyt tosin 4-5 kerrasta kolmeen, mikä välillä harmittaa. Mutta jos tänäkin talvena tulee talvi ja saan mahdollisuuden ulkoluistimien hankkimiseen, ehkä hyödynnän luonnonjäitä askeltekniikan harjoittamiseen.

Toisaalta voisin käyttää samaisen ajan löhöilyyn, tv-sarjojen katsomiseen ja karkin naposteluun. Pitäisi vain pitää karkista ja löytää jokin kiinnostava tv-sarja. Liikunta on toisaalta asia, johon panostamista en itse ainakaan kehottaisi häpeämään. Ja voihan olla, että jonain päivänä tuo muutama kertakaan ei enää onnistu, ehkei edes yksi. Miksen siis hyödyntäisi tätä mahdollisuutta?

Mutta jos rehellisiä ollaan, väsymys tahtoo ajoittain tuntua ylivoimaiselta. Useimmiten” ”herään” kyllä jäällä viimeistään kun hanuri kolahtaa riittävän tehokkaasti jäätä vasten, mutta joskus luistimia laittaessa mietin millä ilveellä onnistun liikkumaan edes eteenpäin. Onneksi olen virkistynyt, mutta myönnän rehellisesti että ajoittain kroppa painaa tuhat kiloa jäälle mentäessä. Onneksi toistaiseksi olo on keventynyt nopeasti. Mutta jatkoa ajatellen joudun hyväksymään rajalliset voimavarani. Itse asiassa minulla oli mahdollisuus kolmeenkin salitreeniin, mutta palautumisen vuoksi pysyn ainakin toistaiseksi kahdessa kerrassa.

Pohdintaa

Varmaan joku 40 tuntia tai enemmän viikossa työtä tekevä ihminen nauraa kippurassa. Itse kuitenkin olen tyytyväinen tähän edistykseen työnteon saralla, ja uskon tässä edistyväni. Suhteessa voimavaroihin vähän turhankin tehokkaan opiskeluvuoden jälkeen tällainen leppoisa siirtymä on ollut hyvä vaihtoehto. Työn ulkopuolinen aikaa menee osaksi myös oman alan töiden etsimiseen, hakemusten kirjoittamiseen, vapaaehtoistöiden etsimiseen ja tekemiseen yms. Totta puhuen ilmoitusten seuraaminen ja hakemusten etsiminen tuntuu henkisesti todella raskaalta. Ajoittain turhautuneisuus ja epäusko ovat vakiokollegoita.

Naurettavaa tai ei, olen iloinen sopeutumisestani työelämän puolelle. Tietenkään haaveet oman alan töistä eivät ole kadonneet, ja pidän tätä väliaikaisena tilana. Silti tuntuu hyvältä, kun vuosien opiskelun jälkeen siirtyminen työelämään on onnistunut edes jollain tasolla, ja siirtymää tapahtuu koko ajan enemmän. Luulen että tällainen siirtymä on jonkinasteista itsekuntoutusta aiemmista vuosista kohti normaalia elämää. Huomenna taas ”sorvin” ääreen!

Harrastaminen ennen ja nyt: pakollinen osa sosiaalista elämää?

Olen kotoisin pieneltä paikkakunnalta, jossa 90-luvulla ei ollut kovin laajaa valikoimaa harrastusten suhteen. -Ei ainakaan sellaisten suhteen, joihin saattoi kulkea jalan. Nyt jo useita vuosia suuremmilla paikkakunnilla asuttuani harrastusten rooli on muuttunut. Harrastus on lähes pakollinen, ja vaatii erillisen paikan. Paikan tarjoavat mm. kuntosalit, urheiluseurat, musiikkikoulut yms. Näitä yhdistää se, että toiminta tapahtuu juuri tietyssä paikassa. Entä silloin kauan sitten?

Oli tavallista ettei käy missään harrastuksessa

Tämä ei tarkoittanut pelkkää kotona könöttämistä. Jopa omina lapsuus -ja teinivuosinani oli pelikoneita aina Nintendosta Playstationiin. Näiden lisäksi oli tietokonepelejä. Mutta kavereiden kanssa ei chattailtu, vaan heidän luokse mentiin. Toki tekstiviestejä saattoi lähettää, mutta jossain vaiheessa laskusta saattoi tulla sanomista.

Vaikka itselläni oli säännöllinen harrastus joka vaati lisäksi kyyditsemistä, oli paljon yleisempää ettei säännöllistä harrastusta jossa käydä ollut. Tästä huolimatta tekemistä riitti, ja eikä liikuntakaan ollut aivan vähäistä. Tähän saattoivat vaikuttaa tosiaan se, että kavereita nähtiin enemmän ”livenä”. Toki puhelimen käyttä oli mahdollista, mutta siihen kuului sivuilmiö nimeltä puhelinlasku.

Tekemistä ei tarvinnut erikseen nimetä harrastukseksi

Minä ja moni kavereista esimerkiksi piirsi säännöllisesti ja puolitavoitteellisesti. Tätä ei kuitenkaan pidetty erikseen harrastuksena, paitsi ystäväni -kirjojen kysymyksiin vastatessa. Myös lukeminen oli yleisempää, mutta se oli enemmänkin vapaa-ajan aktiviteetti. Harvempi kavereista sanoi harrastavansa lukemista.

Vaikka osa aktiviteeteista niin ikään vaatii opetusta tai opastusta, esimerkiksi kitarasäestyksen opettelu oli tyypillinen projekti erityisesti rippileirin jälkeen. Näin omakin soittoharjoittelu alkoi: ensin tulkittiin sointutaulukoita, sitten alkoi kömpelö soittaminen pitkine taukoineen kun sointua piti vaihtaa. Jossain vaiheessa soitto muuttui sujuvammaksi.

Paikallisharrastusten yhteisöllisyys

Asuinpaikallani oli kyllä harrastusmahdollisuuksia. Näihin liittyi usein jonkinlainen yhteisöllisyys. Itsekin kävin satunnaisen säännöllisesti joskus aerobicissa. Siellähän näkyi pari kaveria, mutta erityisesti heidän vanhempiaan. Tuntia taas ohjasi tuttu myyjä. Yllättäen siis paikkakunnan toisesta ruokakaupasta.

Mm. partio ja VPK taisivat olla harrastuksia, joissa yhteisöllisyys erityisesti ilmeni. No, mikäs siinä, sehän oli osa paikalliskulttuuria. Itse en käynyt kummassakaan, mutta pidän molempia todella fiksuina harrastuksina.

Onko vanhaan paluuta?

Hyvä kysymys! Luulen että paikkakunta vaikuttaa asiaan. Minullahan ei ole varaa pahemmin kritisoida, sillä itsehän harrastan juuri sellaista lajia, joka vaatii erityisen paikan, ja ainakin ajoittain ohjausta. Silti pidän mahdollisuudesta tehdä ja toimia ilman, että tuota kaikkea tarvitsisi nimetä harrastukseksi. En niinkään itseni takia, vaan siksi, ettei harrastaminen olisi pakollista ollakseen mukana jossain. Toisaalta onneksi Internetin ihmeellinen maailma on helpottanut verkostoitumista, ja sitä kautta mahdollisuutta yhteiseen toimintaan. 

Toisaalta harrastuksilla on positiivinenkin puoli: tekeminen, kehittyminen, hauskanpito ja hyvällä onnella mukavat kanssaharrastajat. Kuitenkin arvostan sitä, että ”tekemisen” keksiminen onnistuisi myös omasta takaa. Mutta kuten totesin, näkemykseni ovat sekä puolesta että vastaan. Haasteena harrastuksilla on sitoutuminen menemiseen paikkaan X tiettyyn kellonaikaan. Jos tällainen ei ole mahdollista, jää myös harrastus syrjään. Toisaalta onneksi monessa harrastuksessa on mahdollisuus itse valita ajankohta, mutta ei aina. Erityisesti kurssimuotoiset harrastukset tahtovat olla juuri sellaisia, joita joutuu sovittamaan yhteen muiden menojen ja velvollisuuksien kanssa.

Onko harrastusten rooli mielestänne muuttunut vuosien aikana?