Ideologinen työttömyys: En vaan osaa samaistua..

Viime vuonna ideologinen työttömyys nousi otsikoihin. Ilmiö sinänsä ei ole uusi, nimi on vain muuttunut. Joskus kyseisiä ihmisiä kutsuttiin sosiaalipummeiksi. Ennen kuin joku ehtii mielensä pahoittamaan, huomauttaisin etten lue joukkoon esimerkiksi enemmän tai vähemmän oikeasti työkyvyttömiä, kuntoutujia tms. Tarkoitan siis henkilöitä, jotka eivät yksinkertaisesti tahdo tehdä työtä.

Työtön vapaasta tahdosta?

Itse siirryn lähiaikoina työttömien kastiin. Vaikka pieni huilaaminen ja toisaalta mahdollisuus kehittää omia ammatillisia taitoja ovat asioita joita teen mielelläni, en silti pidä kyseistä tilaa toivottavana. Toki olen tietoinen, ettei lähes kukaan saa valmistuttuaan vaikuista virkaa, ja että työura todellakin alkaa määräaikaisista työsuhteista. -Kunhan sellaisenkin vain saisi. Mutta sellaista hakiessa ja odotellessa ei ole mikään pakko makoilla sohvalla maailmaa kummastellen, vaan ajan voi käyttää oikeasti hyödyllisesti.

En kuitekaan missään nimessä toivoisi työttömyyttä pysyväksi tilaksi. Vaikka tulevani työ ei tulekaan omaan säännöllistä päivätyötä, kaipaan arkeeni aikatauluja ja menoja. Niin, ja olisihan se palkkakin ihan kiva juttu. Minulle ei ole yksi ja sama mistä rahani saan. Mitä enemmän ikää on tullut, sitä enemmän olen arvostanut tehdystä työstä saatua rahaa. No, olenhan hyödyntänyt valtion tukia opiskellessani, mutta uskallan väittää tehneeni jotain sen rahan eteen.

Työ pakkomuokkaajana?

Tutustuin ideologiseen työttömyyteen aiheena suunnilleen..16 vuotta (??) sitten lukion äidinkielen kurssilla. Saimme luettavaksi tekstin, jossa kyseistä suuntaa noudattava naishenkilö kertoi ajatuksistaan. Tuolloin termi oli tosin ”elämäntapatyötön”. Nainen perusteli valintaansa muistaakseni sillä, ettei hän halunnut mukaan työelämän rakentavaan oravanpyörään, tai muutenkaan joutua määrittelemään arkeaan ulkopuolelta tulevien ehtojen mukaan.

Tavallaan käsitän mihin henkilö pyrkii, mutta käytännössä ymmärtäminen jää vähäiseksi. Olen itse toipumisaikana elänyt juuri sellaista vapaamuotoista elämää, johon liittyi todella vähän aikatauluja, tai velvoitteita ylipäänsä. Juuri sinä aikana olin henkisesti todella huonossa kunnossa. Kenties sitten edustan niitä vapaaehtoisia orjia joilta oma tahto puuttuu, mutta itse sain elämästä kiinni opiskelun myötä. Minusta oli oikeasti autuus kun jokin ulkopuolinen taho määritteli aikatauluni sekä sen, mitä päivän mittaan teen.

Toki erityisesti graduprojektin ja etäopintojen aikana vastuu aikatauluista siirtyi omiin käsiin. Projekti kävi tuolta osalta ongelmitta, sillä rakensin etukäteen jokaiselle päivälle ”lukujärjestyksen”. Kuitenkin tämä vaati täsmällisyyden ja aloitekyvyn ohella jotain muutakin: Kaikki mille suunnittelin aikataulut, olivat nimenomaan jonkin ulkopuolisen tahon, ts. yliopiston sanelemia tehtäviä.

Totta puhuen viihdyin tuossa nk. oravanpyörässä vallan mainiosti! Heräsin ajoissa, sain tehtävät tehtyä, gradun valmiiksi, ja mikä parasta: tenttimateriaali ja monet muut kirjat antoivat paljon uutta ajateltavaa ja auttoivat myös katsomaan aihepiiriään hieman uudesta perspektiivistä. En minä tällaista osaa niin passivoivana pitää.. Itse asiassa pahiten minua passivoi aika sairaslomalla.

Kadehdin ”normaalia” arkea eläviä

Miten hienoa olisikaan ollut elää kellonaikojen mukaan! Tai olisipa ollut paikka jonne mennä töihin tai opiskelemaan. Tällaisista asioista haaveilin tuolloin. Päivärytmini oli päin p***että vaikka kuinka yritin keksiä kellonaikoja ja tekemistä. Vietin aikaa kirjastossa, lenkillä ja haahuilin lähimmässä kauppakeskuksessa. Pari kertaa viikossa osallistuin terapiaryhmiin, siinä kaikki. Sosiaalinen elämä oli vaikeaa, sillä en osannut mukautua tuota ”normaalia” arkea elävien aikatauluihin. Näin jälkeenpäin muistellen koin olevani ulkopuolella lähes kaikesta.

Häpesin elämäntyyliä johon olin ajautunut. En osannut toimia kunnolla tiettyihin kellonaikoihin, syödä järkevästi enkä montaa muutakaan asiaa. Elämänhallinta muuten sujui onneksi: huolehdin moitteettomasti niin henkilökohtaisesta hygieniasta kuin kämpän siisteydestä. Yritin epätoivoisesti keksiä päiviini sisältöä jotta olisin vaikuttanut vähemmän haahuilevalta.

Kun jälkeenpäin muistelen noita aikoja ja miten paljon ne saivat aikaan vain pahaa, minun on todella vaikea samaistua ihmisiin, jotka vapaaehtoisesti ja omasta tahdostaan haluavat elää samanlaista elämää. Olihan siinä toki se oma kupla jossa eleli, mutta pidemmän päälle elämä oli aika turvatonta. Osastoaikakaan ei tuntunut yhtä pahalta, sillä siellä vallitsi selkeä päiväjärjestys sääntöineen ja kellonaikoineen. En ole koskaan pitänyt ongelmana suunnitelmallisuutta, kellonaikoja ja toistuvia rutiineita. Itse asiassa suorituskykyni ja mielenterveyteni ovat niistä riippuvaisia. Toki joustaminen on mahdollista, mutta liiallinen vapaus ei vain toimi omalla kohdallani. Opiskelun aloittaminen HEO:ssa oli tietenkin alkuun raskasta, mutta helpotti vähitellen. Vähitellen helpottivat monet muutkin ongelmat.

Pohdintaa

Mainittakoon että työt ovat erilaisia. Esimerkiksi monet yrittäjät joutuvat itsenäisesti pohtimaan aikataulunsa ja työskentelytapansa, kun taas päivätyössä oleva menee ja palaa töistä täsmälleen samoihin aikoihin. Kukin tyylillään ja työnsä mukaan siis. En myöskään kritisoi esimerkiksi taiteilijoita. Taiteilijat jotka ovat tehneet paljon työtä kouluttautuakseen ja saaneet lopulla suurella vaivalla apurahan, tekevät (ymmärtääkseni) todella paljon töitä. Eri asia on kutsua itseään päätoimiseksi taiteilijaksi ilman todellista paneutumista asiaan.

No, tuleehan minullekin välillä kausia, joina pelkkä luistelu tai soittoharrastus kiinnostaisi pikkuisen enemmän kuin mikään muu asia. Toisaalta eiköhän samankaltaisia tuntemuksia tule itse kullekin. Mutta kun tässä töitä etsiskellessä mietin ideologista työttömyyttä, se ei vain ajatuksena houkuttele. En näe työtä kahlitsevaksi asiaksi, päinvastoin. Lisäksi minulle on todella tärkeää, että rahani tulevat tehdystä työstä, ei lorvailusta. En ole mikään ahkeruuden perikuva, mutta uskallan määritellä itseni aktiiviseksi. En vain jaksaisi olla tekemättä mitään.

Toivon hartaasti, että myös tuleva sukupolvi tulee kasvamaan suuntaan, jossa työtä arvostetaan. Kyllä, olen tässä(kin) asiassa varsin konservatiivinen. Liberaalipuoleni ilmenee kuitenkin siinä, ettei työtä tarvitse määritellä ajatuksella ”paikassa X klo:8-16”. Mainituksi tulivatkin yrittäjät ja esimerkiksi apurahalla työskentelevät taiteilijat. Jottei noottia tulisi, mainitaan myös kotivanhemmuus, mikä käy varmasti työstä sekin. Tosin kyseenlaistan tarpeen olla lasten kanssa kotona viimeistään siinä vaiheessa, kun ”lapsella” alkaa olla ikää 25 vuotta.. Mutta kenties minulla ei ole varaa puuttua hoivavietin sitkeyteen. Ja lisänoottien välttämiseksi: tekstin alussa mainittiin työkyvyttömyys sekä kuntoutujat. Itsekin edustin jälkimmäistä kategoriaan, en vain viihtynyt siinä.

Tähän loppuun voisin heittää kliseen: Työ tekijäänsä kiittää. No, kenties tämän vuodatuksen jälkeen minunkin on aika siirtyä parin seuraavaan työllistymistäni edistävän projektin pariin.

Millaisia ajatuksia ideologinen työttömyys herättää teissä?