Näin olen saanut sovitettua liikunnan vauva-arkeen

 Treeni, opiskelu, vauva-arki ja yksinhuoltajuus. Jo omaankin korvaani tuo kuulostaa lähes mahdottomalta yhtälöltä. Jotenkin se silti on onnistunut. Mainittakoon jälleen, että hyvin tukiverkon vuoksi en koe olevani ainakaan yksin. Lisäksi Juniori on (toistaiseksi) varsin helppo vauva, minkä ansiosta pystyn tekemään yllättävän paljon hänen kanssaan ollessani. Erityisesti hyödynnän hetkiä joina hänellä on jokin oma projekti. Edellisessä tekstissä käsittelin opiskelua vauva-arjessa. Tällä seuraa oma kokemukseni kuinka ehtiä liikkumaan. 

Vaunulenkit

Vaunulenkit ovat edelleen itselleni tärkeä osa päivää. Ajoitettuna aamupäivälle Juniori nukkuu pidemmät päiväunet, ja minä saan "omaa" aikaa. Liikuntamuotona vaunulenkit taipuvat moneen suuntaan. Hitaalla ja leppoisalla vauhdilla vaunulenkit menevät palauttavasta liikunnasta ja hyvissä maisemissa aivotkin saavat levätä. Kun energiaa ja intoa on enemmän, vauhti voi olla reippaampi ja mukaan voi liittää hölkkää tai peräti spurtteja. 

Vaunulenkkien kuten muunkin liikunnan kuormitusta kannattaa nostaa todella maltillisesti jos synnytyksestä ei ole kulunut pitkää aikaa. Kevyemmällä keholla olisi varmasti suuri houkutus vetäistä heti se 5-10 kilometrin lenkki. Jo oman ja sitä kautta vauvankin hyvinvoinnin turvaamiseksi on tärkeää antaa keholle toipumisrauha. Vaikka minulla tarvittaessa löytyy tukiverkkoa lapsen hoitamiseen, haluan pitää kehoni siinä kunnossa että tukiverkko on enemmänäkin Junioria varten. Näiden ihanien ihmisten kautta Juniori näkee muitakin ihmisiä kuin äitiään. 

Jumppatuokiot

Näitä tulee päivän aikana useita! Aika usein teen nk. off-ice -harjoittelua vaunulenkin ohessa. Käytännössä tämä tarkoittaa luisteluhyppyjä maalla sekä erilaisia rotaatio- eli kierroshyppyjen harjoittelua. 

Itse tympäännyn ajan myös pelkkään lenkkeilyyn. Myös kehoni tympääntyy jos liikkuminen on liian yksipuolista. Tästä syystä olen todella usein liittänyt vaunulenkkiin jumppatuokion. Näin vaunulenkkiin tulee vaihtelua ja mahdollisuus vähintään ylläpitää aiempia taitoja. Esimerkiksi jääharjoittelu on tällä hetkellä vielä satunnaista, mutta ehkä säännöllistyy muutaman viikon aikana. Ns. off-ice -harjoittelu mikä käytännössä tarkoittaa esimerkiksi hyppyharjoituksia tukee jääharjoittelua niin, etten joudu joka kerta aloittamaan aivan nollasta. Vaikka jääharjoittelu on oma juttunsa, siellä tarvittavaa kehonhallintaa voi onneksi tukea myös jään ulkopuolella. 

Suunnitelmallisuus

Yritän hieman katsoa minä päivänä teen mitäkin. Joinain päivinä teen enemmän notkeusharjoittelua, joinain huomio on ylävartalon lihaksissa, joinain hyppyharjoituksissa jne. Lisäksi mukaan mahtuu lepopäiviä. Jälkimmäisten muistaminen ei aina ole helppoa, mutta rytmittäminen edes suunnilleen samoille päiville on auttanut. Vaikka en ole vielä(kään) kyennyt samanlaiseen suunnitelmallisuuteen kuin esimerkiksi opiskeluaikoina käytettävissä olevien liikuntatilojen vuoksi, jo suuntaa-antava viikkosuunnitelma on auttanut. 

Suunnitelmallisuus mahdollistaa nimenomaan liikkumisen monipuolisuuden ja sen, ettei samaan alueeseen kohdistuvaa kuormitusta tule liikaa tai liian vähän tietyn ajan sisällä. Toisaalta viikkosuunnitelma muistuttaa tekemään harjoituksia myös osa-alueilla, jotka ovat tällä hetkellä heikommassa kunnossa. Omalla kohdallani nämä ovat esimerkiksi koordinaatioharjoitukset joilla yritän enemmän tai vähemmän epätoivoisesti oppia yhdistämään käsien ja jalkojen käytön yhdistämistä samaan. Ja koska taitoluistelun luonne on "hieman" muuttunut 90-luvun tyylistä johon olen jämähtänyt, erityisesti ylävartalon ja käsien käyttö on.. vaikeaa? 

Lyhyempiä hetkiä ei kannata väheksyä!

Se ettei vauva-arki anna mahdollisuutta vaunulenkkiä laskematta pidemmän treenituokion pitämiseen, ei sulje pois mahdollisuutta tehdä muutakin kuin vaunulenkkejä. Toki en voi puhua muiden puolesta. Osalle se esim. 1-2 tunnin treenituokio on tärkeä. Hänen mielensä voi vaatia sellaista, tai sitten laji on sellainen että keskeytykset haittaisivat harjoittelua. Tai sitten ympäristö on sellainen ettei vauvaa yksinkertaisesti voi ottaa mukaan. Ensimmäiseksi mieleeni tulee uimahalli. Ehkä on olemassa erittäin taitavia harjoittelijoita, mutta itse en voi kuvitella esim. vauvauinnin ja kilpauinnin yhdistämistä. -Tai uimahypyn. 

Mutta liikuntamuodoissa joissa pienemmissä erissä harjoitteleminen on mahdollista, ei kannata väheksyä lyhyempiä harjoitteluhetkiä. Tietenkin ne voivat aluksi turhauttaa, mutta skippaaminen ihan vain siksi että aikaa on maksimissaan 5-10 minuuttia en ainakaan itse suosittele. Tekemiseen tulee taukoa, mikä taas voi vaikeuttaa aloittamista kun niiden pidempiä tuokioiden pitäminen taas onnistuu. Vaikka pidän vauva-arjesta ja vauvan hoitamisesta, se ei ole liikkumismuotona aina ihan ergonomista monipuolisuudesta puhumattakaan. Tästä syystä ne yksittäisten minuuttienkin mittaiset jooga- tai jumppahetket ovat tärkeitä ihan jo siksi että kroppani kestää. 

Notkeusharjoittelu on "laji", jossa säännöllinen ja riittävän usein tekeminen on tärkeää. Taitoja voi pitää yllä harjoittelemalla usein ja lyhyempiä aikoja, mutta jättäminen pois pidemmäksi aikaa tuntuu. Venyttely- ja liikkuvuusharjoitteet ylipäänsä ovat jotain, mitä suosittelen taukojumpaksi vaikka spagaatti ei olisikaan oma tavoite. Liikkuvuus on kuitenkin merkittävä osa arkea ihan jo arjen sujuvuuden kannalta. Kun Juniorin taidot tuosta laajentuvat, sille että pääsen kyykkyyn ja ties mihin asentoon kurottamaan tuolin alle menneitä, mukamas kadonneita tavaroita tulee varmasti taitona olemaan käyttöä. Eli niitä lyhyitäkin jumppahetkiä on hyvä hyödyntää. 

Lapselle voi hyvin antaa huomiota "kesken" liikkumisen

Erityisesti kotona jumpatessa Juniori on aina vieressä. Hän leikkii välillä itsekseen ja välillä kaipaa huomiota. Nostan hänet syliin, juttelen, vastaan "kommentteihin" eli huuteluun yms. Tämä ei kuitenkaan ole treenistä pois. Koska kommunikoin ja nostelen Junioria säännöllisesti "vauvajumpan" pariin, hän tulkitsee asian niin, että äiti leikkii hänen kanssaan. Toki tilanne voi muuttua erityisesti siinä vaiheessa kun Juniori lähtee liikkeelle. Tai oppii puhumaan. Tai oppii leikkimään "oikeasti", ei vain äidin juksaamana. 

Tässä vaiheessa onnistumista on vaikea ennustaa, mutta yritän Juniorin kasvaessa järjestää suurimman osan omista liikkumisistani sellaiseen muotoon, että Juniori sopii mukaan. Hiekkalaatikkoleikit tulevat olemaan pienoinen haaste, mutta ehkä saan olla vaikkapa.. trukki joka kuljettaa esimerkiksi työntekijää eli Junioria työpisteeltä toiselle. Meneeköhän läpi? 

Puolisalaa toivon että tämä nykyinen meno toimisi vielä sen aikaa että Juniorilla kävely alkaa sujua. Riippuen mahdollisuuksista voisimme kokeilla Juniorin liikunnallista valmiuksen kehityttyä esimerkiksi vanhempi-lapsi -voimistelua tai akrobatiaa. Paikallisella voimisteluseuralla on välillä tällaisia järjestetty, mutta eri asia onko sellaisia ensi vuonna ja missä ryhmät pidetään. Myönnän että haluaisin opettaa Juniorin luistelemaan. Tosin yritän "ulkoistaa" osan opetuksesta kotiseuran luistelukoululle. Juniorin ei tarvitse kiinnostua taitoluistelusta, mutta hän saa kiinnostua siitä innostus lähtee hänestä itsestään.

Mutta tällä hetkellä Juniori tykkää kovasti vauvajumpasta ja seuraa kiinnostuneena kun äiti harjoittelee käsilläseisontaa ja notkeusharjoituksia. Miten paljon äidin jumppa kiinnostaa kun Juniori itse pääsee liikkeelle.. se jää nähdäväksi? Yritän parhaani mukaan houkutella hänet mukaan. -Siis turvallisuustekijät muistaen. Juniorin turvallisuus on melko taattua. Tapaturma-alttiista äidistä en mene takuuseen. 

"Häiriötekijöitä"

Yksi merkittävimmistä lienevät ei ennustettavissa olevat asiat. Vauva saa päähänsä olla tyytymätömän erityisesti sillä hetkellä kun hän saisi keskittyä omaan leikkiin tai syödä leppoisasisti niin että kurssimateriaalien lukeminen onnistuu samaan aikaan. Nälkä voi myös yllättää eri aikaan kuin oli odotettu. Bodyyn voi tulla sen sortin pulautus että koko asu menee vaihtoon. Näitä sattuu ja tapahtuu. Ja tosiaan, jonain päivänä vauvalle voi tulla esimerkiksi flunssa. 

Omalta osaltani nk. hormonaalinen unettomuus ei ole paras kumppani tähän. Toisaalta tiedän että tila on väliaikainen. Toisaalta "oikeisiinkaan" vaihdevuosiin ei ole pitkä aika. Tuo unettomuus on kieltämättä ärsyttävää, sillä aivot eivät toimi optimaalisesti kun huonosti nukuttuja öitä alkaa olla useampi. Lapsi tosin nukkuu sitäkin paremmin, mikä tietenkin on todella mukava asia ja helpottaa arkea. -Ja omaa nukkumista silloin kun uni tulee. 

Myös sää on ratkaiseva tekijä. Kuulun niihin mukavuudenhaluisiin jotka eivät ole valmiita (vapaaehtoisesti) liikkumaan säässä kuin  säässä. Vaikka olen viimein saanut aikaiseksi kerätä edes osan tarvittavista sadevarusteista, en voi sanoa että pitäisin ulkoilusta sadesäällä. Tällä hetkellä Juniorin vaunujen sadesuojan lisäksi käytössäni on sadetakki. Kumisaappaat ja sadehousut odottavat vielä. Nim. olen huono ostamaan mitä tahansa mikä ei kuulu perinteiseen kauppalistaan. En myöskään viihdy ulkona liian kovalla pakkasella, loskasäällä yms. epämukavassa. Usein mietin mikä geeni minusta tässäkin puuttuu.. Toisaalta nyt kun vaunulenkit ovat merkittävä osa päivää niin "oman ajan" kuin Juniorin päiväunien kannalta, en entiseen tapaan jahkaile ulkoilun kanssa. Sen verran mukavuusaluekin on laajentunut, ettei pieni sade haittaa. 

Asenne kohdilleen: aloita armollisuudesta

Älä tee liikkumisesta lapsen kanssa suorittamista. Kokeile mikä on sinulle sopiva keino liikkua, ja mieti sitten miten yhdistää se vauva-arkeen. Maailma ei toisaalta kaadu, jos joinain päivinä ei yksinkertaisesti huvita, tai jaksaminen ei riitä. Jos voi väsyttää silloinkin, kun vauva on nukkunut hyvin ja itse olet nukkunut hyvin. Toisaalta itse henkilökohtaisesti suosittelen liikkumaan tällöin edes vähän, vaikka sitten vain käväisemään ulkona. -Etenkin hyvällä säällä. 

Väsymys katsoo harvoin ikää ja elämäntilannetta. Toki nämä saattavat provosoida, mutta anna itsellesi lupa olla väsynyt myös silloin, kun sinun ei "pitäisi" olla väsynyt. Itse kannatan kompromisseja. Kuten mainitsin, esimerkiksi ulkoilua etenkin hyvällä säällä ei kannata jättää väliin. -Tosin tuskin maailma kaatuu siihen jos kerran pari jättää väliin ilman sen suurempia perusteita. Jos koen olevani (fyysisesti) väsynyt ja ulkoilu tuntuu jo ajatuksena vaikealta, teen lyhyemmän lenkin. Mikään ei myöskään estä ottamasta kirjaa mukaan ja istahtamista lukemaan kun vauva on nukahtanut. Tosin osa vauvoista on turhankin fiksuja: jopa vaunuista he tietävät että yrität lukea kirjaa, ja juuri silloin vaunujen pysähtyminen on suuri katasrofi. 

Sitten mukavuusalueen ulkopuolelle. Henkilökohtaisesti inhoan asenteen ja mukavuusalueen ulkopuolelle poistumisen kohtaamista. Lieneekö siinä sitten se tosiasia, että oma toiminta joutuu tarkastelun kohteeksi. -Nim. olisin mieluummin aina vain oikeassa. Äärimmäisen ärsyttävää on itsekin huomata tehneensä jotain tavalla, missä todellakin olisi parantamisen varaa. Itse suhtauduin aikoinaan äärimmäisen negatiivisesti ajatukseen liikkumishetkien pilkkomisesta. Lähes pakkomielteisesti uskoin, että esim. vain tunnin mittainen treeni on "oikea" treeni. Vuosien varrella olen valitettavasti joutunut toteamaan olleeni väärässä. 

Se, että liikkumisen luonne ja muoto muuttuvat, ei tarkoita että liikkuminen muuttuisi tehottomaksi. Oikeastaan näkisin jopa parempana sirotella liikkuminen suuremmalle ajalle, jolloin myös arkiaktiivisuus lisääntyy. Ne 3-5 minuutin mittaiset taukojumpat, venyttelyt ja joogahetket eivät ole turhia. Toki kehitystä tavoitellessa joissain lajeissa taukojumppa saattaa olla enemmänkin ylläpitävää liikuntaa, mutta onko sekään turhaa? Olen vaunulenkkien ohessa tehdyn jumppahetken aikana tehnyt rotaatioharjoituksia lähinnä muutaman toiston verran. Se määrä on palauttanut taidot lähes alkuperäiselle tasolle parissa kuukaudessa. Toki on lajeja, joissa tuollaiset taukojumpan kaltaiset hetket eivät ihan toimi. Harva menisi esim. uimahalliin viideksi minuutiksi. 

Vauvat ovat erilaisia, samoin vanhemmat. Melko usein pieni luovuus antaa yllättävän paljon toimintamahdollisuuksia. On liikuntamuotoja- ja paikkoja joihin vauvan tai ylipäänsä alaikäisen lapsen sovittaminen mukaan on vaikeaa. Ja vaikkei olisi, on eri asia viihtyykö lapsi mukana. Itse pääsen siinä mielessä helpolla, koska pidän liikuntamuodoista joihin liittyy tavalla toisella kehon käyttämistä: luistelu, akrobatia ja ties mikä temppuilu. Vaikka haluaisin päivittäin ajan pysähtyvän, odotan myös aikaa kun saan itse riehua Juniorin kanssa trampoliinilla, kiipeillä leikkipuiston telineillä yms. Juniorin on siis varhaisessa iässä opittava yksi oleellinen numeroyhdistelmä liittyen puhelimen käyttöön: 112. Perustelu: tapaturma-altis äiti. En ylläty jos lapsestani tulee itsesuojelun suhteen varhaisessa iässä äitiään fiksumpi. 

Tähän loppuun muistuttaisin vielä huonon omantunnon jättämisestä pois. Äiti, isä, tai ylipäänsä lapsen kanssa eniten oleva aikuinen: älä pode huonoa omaatuntoa jos kaipaat myös liikkumista omassa rauhassa. Vauvan kanssa liikkuminen onnistuu muutamilla kikkailuilla. Taaperoajasta en vielä tiedä, mutta otan mielenkiintoisena haasteena löytää keinoja liikkua taaperoikäisen kanssa. Olen jälleen saanut niitä kuuluisia odotas vaan -kommentteja liittyen juurikin aikaan kun vauva keksii päästä enemmän liikkeelle. Odotan mielenkiinnolla ja kehittelen keinoja yhteisiin liikuntahetkiin. 

Näillä fiiliksillä toivotan kaikille oikein mukavaa viikonloppua! 

Palaan opintojen pariin: Huono idea vai erittäin huono idea?

 Vauva-arki sai taas hieman uutta lisää, tai oikeastaan paluuta "edelliseen elämään": palasin opintojen pariin. Mainittakoon että palasin työelämässä tarvittavia opintojen pariin. Toki pari muuta aihepiiriä kiinnostaisi paljon enemmän, mutta pitännee priorisoida. Näen opinnot jatkon kannalta yhtä tärkeänä kuin tilille säästetyt eurot. CV:ssä jokainen merkintä on töiden saamisen kannalta tärkeää. -Minä kun eksyin aloille joihin ei vain pääse. Toisaalta kaukana menneisyydessä ovat ajat joina työpaikka todellakin löytyi paikan päällä kysymällä. Vauva-arki, treenaaminen ja opiskelu: olenko mennyt haukkaamaan liian ison palan. -Taas kerran.. 

Hieman jännittää..

Tai ehkä vähän enemmänkin. Pidän opiskelusta, tosin olen pitänyt myös edellisistä työpaikoistani. Toisaalta olen pitänyt niistä ehkä juuri siksi, koska niihin on liittynyt tavalla tai toisella opiskelu, tai vähintäänkin "kartalla" pysyminen. Opiskelu on minulle melkein nolostuttavan tuttua. Toisaalta pitkä kokemus opiskelusta sekä säännöllinen lukeminen ja kirjoittaminen auttavat paljon. Moni asia menee osaksi rutiinilla. Aihealue jonka opintoja suoritan, on myös melko tuttu. 

Jännitän kuitenkin. Onko minusta tähän? Myönnän että haluaisin saada hyviä arvosanoja, mutta varaudun siihen että rimaa on laskettava. Etuna on melko korkea motivaatio sekä kiinnostus aihepiiriin. No, pari muuta kiinnostaisi tietenkin enemmän, mutta hyvä näinkin. Yritän parhaani mukaan tehdä tehtäviä aina sopivan hetken tulleen saadakseni pöytää siistittyä. Älkää vaan kysykö miltä pöytäni konkreettisesti näyttää.. Todennäköisesti opiskelutuokiot ovat lyhyitä, mutta niitä saa päivään useita. 

Varovainen aloitus

Koska vauva-arki on sisällöltää edelleen hieman ympäripyöreää, katsoin viisaammaksi aloittaa kolmen opintopisteen kurssilla. Näin saan pehmeämmän aloituksen sekä harjoitella päivärytmin saamista sellaiseksi, että myös opiskelu onnistuu. Mutta koska olen muutosten suhteen erittäin hitaasti lämpiävää sorttia, katsoin parhaaksi aloittaa kolmen opintopisteen laajuisella kurssilla. 

Riippuen miten aloitus sujuu, kokeilen hieman laajempaa kurssia tämän jälkeen, mutta en edes yritä ottaa esimerkiksi kahta kurssia samalla ajalle. Koska ensisijainen työni on olla 24/7 äitinä Juniorille, opiskelu on ns. sivutoimi. Ehdin varmasti opiskella intensiivisemminkin tulevina vuosina jos sellaiseen tulee tarve ja mahdollisuus. Jotenkin minun on vaikea kuvitella että osaisin jättää opiskelun tai ylipäänsä uuden opettelun..  

Lapsi on edelleen priorisoitu

Tämä oli alkujaankin itsestäänselvyys. Juniori on edelleen etusijalla, muut projektit menevät hänen ehdoillaan. Toisaalta Juniori on todellakin helppo vauva, minkä vuoksi energiaa riittää muuhunkin. En yritä leikkiä sankaria, mutta opiskeluni tai muukaan sellainen toiminta mikä ei liity lapseen ovat suurimmaksi osaksi vapaaehtoisia. Näin ollen en ainakaan nyt ota erilistä "lapsivapaata" koska en edelleenkään koe tarvetta sellaiseen. 

Toisaalta tätä kaikkea helpottaa myös se, miten asiat ovat hoidettavissa. Etäopiskelu on vauvankin kanssa melko toimiva ratkaisu. Voin hyvin kuunnella luentoa sekä syöttää Junioria tai kiikuttaa sitteriä jos nokosten aika sattuu samaan aikaan. Toki leikkiminen lapsen kanssa on luennon aikana hieman vaikeaa, mutta kyse on 1,5 tunnista. Ehkä tuollainen aika on kohtuullinen huomion jakamiseen. 

Ajanhallinnan ja arjen suunnittelun merkitys

Ajanhallinta ja suunnitelmallisuus ovat pitkään olleet ainakin itselleni tärkeitä työvälineitä ylipäänsä siihen että saan asiat tehtyä. Olen todella huono hyppäämään vanhoista rutiineista uusiin. Tosin leirityö on poikkeus. Leirityöhön liittyvä selkeä aikataulu sopi minulle erittäin hyvin mainiosti! Kun itse laadin aikatauluja, projekti tuntuu haasteellisemmalta. Toisaalta en mielelläni elä päivästä toiseen minuuttiaikataululla. Onneksi imetyshetket pakottavat pysähtymään. 

Voin rehellisesti todeta että näin parin päivän työskelyn jälkeen opislelun liittäminen vauva-arkeen ei ainakaan tunnu helpolta. Toisaalta uskon että saan muokattuani päivät sellaisiksi, että opiskelukin onnistuu. -Joskin pienissä erissä. Pidemmän päälle on kuitenkin mentävä vauvan ehdoilla. Onneksi Juniorin kohdalla taktikointi on mahdollista. Käytännössä tämä tarkoittaa esimerkiksi syöttämisen ajoittamista sopivalle ajalle. Päiviuniaika ei tosin ole hyödynnettävissä, sillä Juniori ei ole kanssani aivan samaa mieltä pidemmistä unista muulloin kuin vaunulenkillä ja yöllä. 

Asiat jotka muuttavat päivän kulkua ovat yksinkertaisia ja yleensä pakollisia. Sellaisia ovat päivät joina esimerkiksi siivoan tai laitan ruokaa. Jälkimmäisen toteutan tekemällä ruokaa useammaksi päiväksi. Ns. laiskan ihmisen taktiikka siis. Tämä ominaisuus aikoinaan saikin aikaan reseptit kategoriassa "helppoa, edullista ja vegaanista". 

Miten hyvin päivän aikana saa tehtyä riippuu siis paljolti suunnitelmallisuudesta ja ajanhallinnasta. Olen kantapään kautta oppinut, että päivää ei kannata ahtaa liian täyteen aktiviteetteja. Vaikka "listan" jokainen kohta saisi rastin ruutuun, lopputuloksena voi olla väsyminen. Myönnän pitäväni siitä, että saan paljon aikaiseksi. Ehkä suorittaja -puoli nostaa tällöin päätään. Toisaalta sekä minä ja uskon että Juniorikin tarvitsee säännöllistä kiireettömyyttä. 

Käytännön tasolla otan tietyt hetket joina keskityn kurssitehtävien tekemiseen. Yritän tehdä pakolliset/ suositeltavat kotityöt alta pois hyvissä ajoin sekä miettiä miten paljon aikaa mihinkin menee. Hyödynnän myös imetyshetkiä kurssimateriaalien lukemiseen. Vaikka kurssitehtävät ovat pääasiassa esseitä ja joskus verkkotenttejä, materiaaleihin perehtyminen auttaa merkittävästi esseiden kirjoittamisessa. Yliopistossa taktiikkaani oli ottaa kirja tuntemattomana selailtavaksi kun kirjoitin. Kaivatun informaation löydyttyä kirjoitin kohdan viitteineen muistiin. Tämä oli silloin toimiva keino, mutta nykyisissä olosuhteissa vie liikaa aikaa. 

Varasuunnitelmia?

Oikeastaan ainoa varasuunnitelmani on, että minun ei ole pakko onnistua. Jos opiskelu tässä vaiheessa käy liian haasteelliseksi, voin jatkaa opintoja myöhemmin sopivammalla ajalla. Tässä kuitenkin hyväksyttävä sekin tosiasiassa, että yksinhuoltajan roolissa ns. kaikkea mahdollista tekevän "superäidin" status ei ole kannattavin tavoiteltava asia. Olen ennen äidiksi tuloa juossut päin puuta sen verran useasti, että lapsen kanssa en halua toistaa ainakaan samoja virheitä. Ei hätää, keksin varmasti uusia virheitä. 

Miksi en keskity vain tähän aikaan ja vauva-arkeen? Syitä on sekä itsestäni tulevia että ulkoisia. Kaipaan myös "omia" projekteja ja asioita joissa voin kehittää osaamistani. Pidän tavoitteellisuudesta, mutta olen vuosien mittaan oppinut liittämään tekemiseen rentouden. Tosin opiskelusta rentous on ajoittain kaukana. Vaikka haluan olla lapselleni riittävän hyvä äiti ja olla läsnä, kaipaan tosiaan myös jotain omaa. -Niissä määrin kuin ne omat projektit ovat liitettävissä vauva-arkeen. Ulkoisena tekijänä on työllistyminen. Koska koronan jälkeen tuli uusia globaaleja haasteita, töiden saaminen ei ole itsestäänselvyys. Kaipaan ns. oman alani töitä, mutta työajat eivät ole pienen lapsen kanssa aivan helposti järjestettävissä. "Vara-ammattini" tuntuu kuitenkin työnä mielekkäältä ja panostamalla nyt alan opintoihin voin lisätä osaamistani. 

Varasuunnitelmaksi voisi siis kiteyttää jälleen rentouden sekä ajatuksen siitä, ettei maailma kaadu siihen jos en nyt onnistu. Toisaalta pidän opiskelusta ja kieltämättä haaveilen työstä johon liittyisi säännöllistä perehtymistä ja tutkimista. Vaikka graduni ei ollut menestys, silti puolisala haaveilen tutkimustyöstä esimerkiksi teologian, historian tai valtiotiedein parissa. Tällaisiin ajatuksiin voin vain todeta, että varasuunnitelmiin on hyvä lisätä keskittyminen juuri tämän hetken projektiin, eli tämänhetkisen opintokokonaisuuden täydentämiseen. 

Näillä eväillä eteenpäin, mutta täydennän niitä myös helpoilla, edullisilla ja (usein) vegaanisilla ruuilla joita teen useaksi päiväksi.

Mukavaa päivää kaikille ja voimia loppuviikkoon! 

Ikää huikeat neljä kuukautta: uusia taitoja ja äidin suunnitelmia..

 Juniorin neljäs kuukausi on mennyt kokonaisuudessaan mukavasti. Neljän kuukauden aikana olemme oppineet ymmärtämään toisiamme, joskaan emme täydellisesti. Emme esimerkiksi ole päässeet aivan yhteisymmärrykseen kuinka toimia hetkinä, joina äiti haluaisi lukea sanomalehden. Tai itse asiassa jonkinlainen sopuratkaisu on löytynyt: äiti lukee sanomalehden illan päätteeksi kun Juniori rauhoittuu iltamaidon ääressä. 

Uusia tarpeita

Juniorin synnyttyä halusin panostaa sylissä pitämiseen sekä läheisyyteen. Toisaala pyrin myös rakentamaan päivärytmiä ja rutiineja. Tällä hetkellä projektina on edelleen nukkumaanmenoajan aikaistaminen. Kun Juniori keksi että vatsallaan onkin mielenkiintoista, hän alkoi leikkiä lattialla pidempiä aikoja sekä vatsallaan että selällään. Sitterissä hän viihtyi selkeästi vähemmän aikaa ja osasi kyllä ilmoittaa koska on aika päästa vähän liikkeelle. Tai harjoittelemaan liikkeelle pääsemistä. 

Kun Juniori alkoi harjoitella enemmän kääntymistä ja ryömimistä, olin aluksi todella varovainen ettei hän olisi vatsallaan liian pitkään. Pidin kämmentä pään alla ettei pää kumahtaisi edes pehmeää alustaa vasten ja käänsin takaisin selälleen tai otin syliin kun vähänkin vaikutti siltä että poika väsyy. Ajan kanssa harjoittelun keskeyttäminen johti harmistukseen. Ymmärsin että närkästyneet äänet olivat Juniorin tapa laukoa ärräpäitä kun vatsa vain pysyy kiinni alustassa. Ahaa, poika tekee siis samaa kuin äitinsä jäällä axelia treenatessaan. Ehkä tulemme jatkossa ymmärtämään toisiamme ainakin turhautumisen suhteen.. 

Viime kesänä aloin ihmetellä miksi muuten hyvin nukahtava Juniori kiukutteli pitkiä aikoja illalla erityisesti päivinä, jotka sisällöltään olivat tavallista sosiaalisempia ja ärsykerikkaita. Vähitellen pohdin että voiko tämän ikäinen vauva kaivata ns. omaa rauhaa. Kun aloin panostaa hetkiin joina Juniori saa keskittyä leluun, katseluun yms., illat helpottuivat. Toki yksittäisiä kiukutteluiloja on, mutta muuten tuon ns. oman rauhan huomioiminen näytti auttavan. Kyse ei ole pitkistä ajoista, ja toisaalta Juniori osaa myös ilmoittaa koska haluaa taas seuraa. 

Pidin itseäni vainoharhaisena pohtiessani oman rauhan tarvetta. Eteeni sattui lopulta artikkeli koskien kyseistä tarvetta ja vauvan taipumusta stressaantua. Artikkelissa kerrottiin myös merkeistä jotka kertovat milloin vauva väsyy seurusteluun. Vauva "vihjailee" todella kohteliaasti esimerkksi vähentämällä katsekontaktia. Juniorin kohdalla juuri näin käy, ja hän on tyytyväinen päästessään lattialle "itsekseen" (eli aikuisen läsnäollessa) tai saadessaan käteensä jotain tutkittavaa. Kun hän on saanut oman aikansa leikkiä, hän hymyilee taas kun hänelle jutellaan ja ottaa kontaktia. 

"Minulla on mielipide!"

Kun väkeä on enemmän, Juniori saa "osallistua" esimerkiksi ruoka- ja kahvihetkiin sitteristä käsin. Jos häntä alkaa kyllästyttää, hän pääsee syliin tai lattialle. Mutta kun väkeä on enemmän, hän selkeästi tykkää seurata vierestä ja kuunnella. Sinä päivänä kun Juniori täytti neljä kuukautta, hän keksi huutelun. Hän ei itke vaan suu hymyssä kajauttaa huudahduksen minkä päälle saattaa nauraa. 

Juniori siis osallistuu keskusteluun ja "vastaa" kysymyksiin samalla mitalla, yleensä kunnon volyymillä. Hänestä tällainen keskustelu on ilmeisesti todella hauskaa. Itse kannatan tällaista tyyliä jossa kaikki saavat olla mukana iästä riippumatta. Tietenkin keskusteluissa on aina huomioitava aiheiden ja kielenkäytön sopivuus niin, että ne huomioivat kaikki mukana olevat. Juniorin kohdalla ei liene vielä niin tarkkaa, mutta sekin aika tulee kun oikeasti kannattaa miettiä etukäteen mitä haluaa kuulla lapsen suusta lähikaupassa. 

Tuo iloinen huutelu on ollut hauska lisä. Usein se tulee hetkinä joina Juniori on hyvällä tuulella mutta haluaa selkeästi osallistua. Häneltä löytyy mielipide aiheeseen kuin aiheeseen. Vaikka aikuiset keskustelisivat energiakriisistä, sodasta tai mistä tahansa vakavasta, sitteristä kuuluu ajoittain kunnon volyymillä tulevat huudahdus ja naurua. Luonnollisesti annamme Juniorille suunvuoron ja pyrimme kunnioittamaan hänen näkemystään. -Siis ymmärryksen mukaan. Juniori huutelee myös leikkiessään itsekseen. Ilmeisesti komentelee leluja?

Tulevat kuukaudet ja vuodet

Vaikka Juniori kuuluu vielä vauva-kategoriaan, hän ei ole enää samalla tavalla vauva kuin esimerkiksi muutama kuukausi sitten. Hän kuuntelee, katselee, kokeilee ja harjoittelee. Hieman kauhulla odotan sitä päivää kun hän oppii ryömimään. Sen verran minussa on pedagogin vikaa, että haluan tukea lastani ajankohtaisen kehitysvaiheen mukaisesti. Toki siitäkin huolimatta moni asia voi mennä pieleen. 

Juniorin ei tarvitse oppia asioita keskimääräistä aikaisemmin nyt, eikä myöhemmin. Ajankohdan määrittelee ensisijaisesti hänen oma kiinnostuksensa. Hänen ei tarvitse oppia kääntymään, ryömimään, kävelemään eikä puhumaan muita lapsia aikaisemmin. Hänen ei myöskään tarvitse oppia lukemaan ennen kouluikää, ellei hän itse halua. Toki pyrin kannustamaan ja innostamaan, mutta hän ehtii kyllä oppia ne taidot.

Tietenkin on asioita joista toivon Juniorin kiinnostuvan. Niistä merkittävimmät ovat kirjat, musiikki ja liikunta. Yritän tuoda nämä osaksi Juniorin elämää, mutta positiivisella tavalla. Hänen ei ole pakko lukea viisivuotiaana Waltaria, tai edes osata lukea. Hänen ei myöskään tarvitse olla kymmenkesäisenä taitoluistelussa SM-Junioreiden sarjassa. Hänen ei ole pakko edes kiinnostua koko lajista. Jos rehellisiä ollaan, minusta olisi melkein parempi että Juniori löytää jonkun muun lajin ja saa näin oikeasti oman juttunsa. 

Muutaman vuoden päästä ensimmäinen harrastus voi tulla ajankohtaiseksi. Se riippuu täysin millaisista asioista Juniori pitää ja miten hän jaksaa. Osalle lapsista harrastukset ovat keino purkaa energiaa, osa taas tarvitsee arkeensa enemmän rauhoittumista ja kiireettömyyttä. Luonnollisesti ajattelen että lapsen on tärkeä oppia sosiaalisia taitoja sekä kanssakäymistä, mutta lapsen ominaisuuksien tason mukaan. Toivon että Juniorilla tulee olemaan ystäviä. Hänen ei kuitenkaan ole pakko viihtyä suurissa joukoissa. Toisaalta hän saa viihtyä sellaisissa jos se on hänelle itselleen ominaista. 

Miten itse panostan äitinä ja esimerkkinä olemiseen?

Olen miettinyt tätä paljon, siis nyt kun asia on hieman ajankohtaisempi. Tietenkin haluan olla rakastava, turvallinen, luotettava ja toisaalta kannustava aikuinen jonka syli on avoinna aina tarvittaessa. -Tai edes mahdollisuuksien mukaan. Toivon voivani opettaa Juniorille sekä tervettä itserakkautta että muiden ihmisten kunnioittamista. Jos suinkin pystyn, toivon että hänestä tulisi kiltti, reilu ja ihminen joka jossain vaiheessa kykenee tarkastelemaan asioita useasta näkökulmasta. Kiltillä en tarkoita vietävissä olevaa, vaan ihmistä jota on helppo lähestyä ja jonka seurassa on mukava olla. Ja toivon myös, että samanlaisia ihmisiä löytyisi Juniorin ympäriltä myös omasta ikäluokastaan. 

Toivon voivani opettaa, ettei vihanpito ja katkeruus tai esimerkiksi pitkävihaisuus tee kenellekään hyvää. Haluan opettaa häntä pitämään puolensa, mutta ensimmäisenä sanallisesti: "En pitänyt tuosta mitä teit/sanoit." Tunnetaidot ovat tulleet enemmän esille viime vuosina, ja kieltämättä myönnän että niissä taidoissa on ideaa. 

Oma esimerkkini? Nyt tuli paha.. lähden arjesta ja käytöksestä. Niin kauan kuin mahdollista, en itse poikkea yhteisistä säännöistä. -Tilanteesta riippuen. Jos haluan opettaa lapselleni mm. asiallista kielenkäyttöä, katson että myös itse kykenen sellaiseen. Tiedän ettei lasta voi suojella esim. kirosanoilta, mutta lapselle voi opettaa niiden käyttämisestä ja toisaalta miten typerältä esim. jatkuva v-sanan käyttö kuulostaa. 

Koska monikultuurisuus on osa tätä päivää siinä missä erilaisuuskin, pidän tärkeänä rasististen ilmaisujen kitkemistä sanavarastosta. Totta puhuen itsekin olen niistä vuosien varrella luopunut, ellei kyse ole esimerkiksi siteerauksesta. Toisaalta minulla ei ole mitenkään pakottavaa tarvetta laukoa näitä siteerauksia ainakaan lapsen kuullen. Pärjään hyvin ilmankin. Oli kyse sitten etnisestä taustasta, uskonnosta, kulttuurista tai vaikkapa seksuaalisesta suuntautuneisuudesta, lapselleni ne tulevat olemaan arkipäivää ja eräänlaisia itsestäänselvyyksiä. 

Sukupuoli-identiteetin suhteen yritän olla jalat maassa -tyyppiä. Koska Juniori biologisesti on poika, olen käyttänyt sanaa poika hänestä. Joskus huumorilla totean hänen olevan "miesten mies". Vaatteiden suhteen en ole pitänyt lukua onko päällä serkkutytön peruja olevia tyttömäisiä bodyja vai autokuosia. Kun leluaika tulee, Juniori saa itse valita leikkiikö hän autoilla vai nukeilla. En siis tule puhumaan tyttöjen ja poikien leluista. Myös kaikista väreistä saa tykätä. 

Oops.. ensi kerralla kirja seitsemästä perheenjäsenestä..

Vaikka on "miesten asioita" joiden kohdalla kiinnostukseni on hivenen laimea, olen vuosikausia sosiaalisissa tilanteissa vieroksunut naisten ja miesten vetäytymistä omiin joukkoihinsa. En myöskään aina perusta päähänpinttymästä etteivät eri sukupuolten edustajat ymmärrä toisiaan. Toki on aika todennäköistä että viimeistään päiväkodissa pojat alkavat leikkiä enemmän keskenään, mutta toivon että omaksuisivat ajatuksen siitä että kaikki saavat leikkiä yhdessä. 

Kykenenkö olemaan hyvä esimerkki 24/7? Kompastuskiviin kuuluvat mm. tuolinjalat jotka haluavat tervehtiä varpaitani törmäyksellä, jauhot jotka eivät sämpylöitä tehdessä mene kulhoon, kahvi joka läikkyy mukin reunojen yli vaikkei mukia edes liikutella yms. mukava arjen pieni asia. Näinä hetkinä voin vain pinnistellä ja toivoa parasta. 

Näillä ajatuksilla ja suurilla suunnitelmilla menemme. Onneksi suurimmat etapit toistaiseksi ovat siirtyminen vaate- ja vaippakoosta toiseen se lisääntyvä tapaturma-alttius liikkumisen kehittyessä. Kyllä tämä tästä..

Klikkiotsikoiden ja kohu-uutisten sankarit: onko olemassa turhaa julkisuutta?

Marin -kohua ja sitä edeltäneitä, erityisesti sosiaalisen median kautta syntyneitä kohuja pitkään seuranneena mietin, miten kohut vaikuttavat meihin. Siis suomalaisiin. Vaikka miten teoriassa käsittäisi että moni asia on valmiiksi käsikirjoitettu, aina oma mieli reagoi tavalla tai toisella. Olen television katsomisessa laiskistunut todella pahasti, ja siksi pudonnut kärryiltä erityisesti tosi-tv -tyyppisten tv-ohjelmien kohdalla. Jos seuraisin jotain ohjelmaa, kuuluisin varmaankin heihin jotka haukkuvat ohjelman alinpaan infernoo, mutta tietäisivät ohjelmasta yllättävän paljon. -Siis suhteessa siihen että he eivät ikinä alentuisi moista ala-arvoista shittiä katsomaan. 

Vaikka miten yritän pysyä ns. oikeissa uutisissa, aina nämä kohut saavat vilkaisemaan mistä on kyse. Kas kummaa, aina sitä tulee myös päiviteltyä ja arvostelua "miten nimenomaan tuo ihminen voi tehdä julkisesti noin?!" 

Onko olemassa "turhia julkkiksia"?

Tosi-tv ja myös sosiaalinen media antoi meille suuren lahjan: Turhat julkkikset. Enää ei tarvitse olla kuuluisa muusikko, näyttelijä, urheilija tai vaikkapa kirjailija. Tosin onneksi mainittuihin kohdistunut arvostus on säilynyt. Toisaalta arvostuksen säilyminen näyttää vaativat näkyvyyttä myös sosiaalisessa mediassa. 

Teinivuosinani julkkisten kuulumiset luettiin mm. Suosikista ja iltapäivälehdistä. Seiska alkoi tuolloin tulla tutuksi, ja nuorena aikuisena ollessani kyseinen lehti täytti työpaikkojen kahvuhuoneiden pöydät. Jotenkin ne milloin kenenkin salakuljettamat yleiseen käyttöön tarkoitetut suklaat ja keksit löytyivät Seiskojenkin alta kiusaten ikuisia dieettaajia. Onneksi lehdet pelastivat. Niistä saattoi päivitellä millaiseen kuntoon kukin julkkis oli antanut itsensä mennä ja löytää timmimmässä kunnossa olevan julkkiksen treeniohjelman ja ruokavalion. 

Millainen oikeastaan on turha julkkis?

Pidemmän päälle vaikea kysymys! Monella turhaksi julkkikseksi määritellyllä henkilöllä on taitoja ja lahjakkuutta jollain osa alueella. He eivät vain ole näyttelijöitä, muusikoita, urheilijoita tai esimerkiksi kirjailijoita. Tai he voivat olla näitäkin, mutta sen verran pienimuotoisesti että julkisuus on hankittu muilla keinoilla. Jos minulta kysytään, ensimmäiset "turhat julkkikset" syntyivät tosi-tv:n kautta. Myöhemmin sosiaalinen media nosti heitä esille. 

Ensimmäiset vastaavanlaiset vähän erilaiset tähdet taisivat syntyä esimerkiksi Big Brother -ohjelman kautta. Tuolloin sosiaalisen median valta oli pienempi, mutta erilaiset iltapäivälehdet nostivat näitä ihmisiä tavalla tai toisella esille. Jos silloin päiviteltiin miksi näistä ihmisistä kirjoitetaan. Asiaan ei luonnollisesti mitenkään voinut liittyä mainittujen lehtien hankkiminen ja uutinen esimerkiksi tuon erilaisen tähden käynnistä paikallisessa Alepassa. 

Aiheutetun reaktion seuraukset

Oliko työpaikan kahvion pöydälle ilmestynyt lehti ainoa myyty lehti? -Ei välttämättä. Pidemmän päälle kyse oli ja on edelleenkin markkinoinnista. Moni tämän tiesi jo silloin, ainakin teoriassa. Mutta jo tuolloin, ennen nykyisen tasoista digitalisaatiota tuntemamme "klikkiotsikot" olivat lehtien kansissa. Vaikutus on melkoinen. Otsikko on onnistuttu muotoilemaan niin houkuttelevaan muotoon, että ostopäätös tapahtui nopeasti. Tänä päivänä sama toimii juurikin klikkiotsikoiden kautta. Otsikko on sävyltään vihjaileva, ja mukaan on liitetty hieman enemmän tarjoava kuva suhteessa tekstin sisältöön.

Toisaalta lukijoiden reaktio saa muutakin aikaan. Tavallisesti reaktio ja ajatukset otsikon henkilön toiminnasta ovat negatiivisia. Käyttäytyi lukija itse miten tahansa, hän löytää julkisuuden henkilöstä itseään huonomman ihmisen. Teot kun tavallisesti määrittelevat koko ihmisen. -Ainakin arvostelijan mielestä. Toisaalta esimerkiksi kahvihuoneessa suuren uutisen henkilö saa aikaan voimakasta keskustelua. mikäli kyse on esimerkiksi elämäntyylistä tai vaikkapa pukeutumisesta, ristiriidoilta välttyminen on vaikeaa. Onko se laukku tyylikäs vai mauton? Onko kalliin laukun hankkiminen kadehdittavaa vai halveksuttavaa? Ja se mielenkiintoisin: kuka uskaltaa esittää uutisesta eriävän mielipiteen?

Ns. klikkiotsikoilla maustetut "julkkisjuorut" herättävät ajoittain hyvinkin voimakkaita reaktioita niin yksilön kuin yhteisönkin tasolla. Ne määrittelevät miten yksilöntasolla esimerkiksi päivä alkaa. Toisaalta klikkiotsikoiden takaa voi löytyä lempeä aloitus päivälle ja ehkä ripaus itsetunnon kohotusta: "Jopa minä osaan olla fiksumpi!" Kahvihuoneessa samainen otsikko rikkoo hiljaisuuden alta aikayksikön. Iltapäivälehtien lukijat muodostavat lopulta oman yhteisönsä jossa otsikoiden henkilöitä analysoidaan tarkasti, joskin karskimman arkikielen termein suorasukaisten johtopäätösten kera: "Tuo ämmä on kyllä yksi hutsu!" Tiedä häntä kuinka moni naispuolinen on saanut kunnian ottaa tuon statuksen vastaan. 

Lopputuloksena pieni identiteettikriisi

Kun tarkemmin ajattelee, uutisoinnit näiden turhien julkkisten toiminnasta ovat saaneet aikaan mielenkiintoisen ketjureaktion. Kun kohteeksi pääsee hieman arvokkaammassa asemassa oleva henkilö, lukijoiden reaktiot kertovat toisaalta siitä, mitä he odottavat kyseisen aseman omaavalta henkilöltä. 

Ns. turhien julkkisten käytökseen ei näytä liittyvän selkeitä odotuksia. Luulen että heidän odotetaan käyttäytyvän juuri sellaisella tavalla mitä varmasti päivitellään. -Ainakin työhuoneen kahvipöydässä. Marinin kohdalla syntyi todellinen polemiikki. Saako pääministeri bilettää vai ei? Sanotaan, että Marin pyrki ravistelemaan kuvaa pääministeristä. Ainoa mitä olen valmis kommentoimaan, on ettei Marin sitä todellisuudessa ravistele. Aika ja olosuhteen ravistelevat sekä usean vuoden ajan muotoutuneet keskustelut. Lähinnä Marinin ajoitus oli osuva. Oikeastaan hän sai aikaan saman reaktion kuin ns. turhat julkkikset: vei ihmisten ajatukset hetkeksi muualle arjesta. 

Millaista käytöstä siis odotamme näiltä ihmisiltä? Miten Suomessa käyttäytyvät urheilijat, kirjailijat, pääministeri, Idolsin voittajat, BB- julkkikset, näyttelijät yms.? Kun he käyttäytyvät asiallisesti ja toivotusti, heistä ei uutisoida. Politiikassa tulot eivät liene samalla tavalla sidoksissa julkisuuteen, mutta minun vaikea uskoa haastatteluja ilmaisiksi, ainakaan jos kyseessä on iltapäivälehti. 

Jos kohu-uutisia ei olisi, mitä kadulla kulkenut ihminen vastaisi esimerkiksi kysymykseen ihanteellisesta kunnanjohtajasta? Uskallan väittää, että valokeilassa olisi hänen toimintansa ja arvomaailmansa. Hänen toivotaan priorisoivan esimerkiksi lapset ja vanhukset, panostavan kunnan omiin palveluihin, työllistymiseen jne. Todennäköisesti kukaan ei sanoisi, että kunnanjohtajan ei ole sopivaa istua oluella lähikapassa tai tanssia pienessä maistissa julkisissa tiloissa. Käytännössä ihanteellisen kunnanjohtajan yksityiselämä olisi hänen oma asiansa aina siitä mitä hän syö aamupalaksi vapaa-ajan viettämiseen. 

Erityisesti Marinin tapaus ehti herättää lukuisia keskusteluja. Itse näkisin tämän eräänlaisena peilaamisena. Vilaus Marinin yksityiselämään sai ihmiset pohtimaan, millaisen pääministerin he haluavat. Juhlimista ihailevat ja kannattavat ovat nähneet Marinin edustavan uutta sukupolvea ja jonkinlaista vapautuneisuutta. Jos minun pitäisi jotain kommentoida, mietin korkeintaan mistä hän saa energiaa moiseen. Ehkä tehokkaalla ajankäytöllä ja laadukkaalla kahvilla? 

Kritiikissä erityisesti nousi esille Marinin kyky hoitaa tehtävänsä asiallisesti. Ottaen huomioon millaisia aikoja elämme, mielestäni tämäkin huoli on ymmärrettävää. Toisaalta uudet eduskuntavaalit lähestyvät, ja median on siksi aika asettaa politiikan vaikuttajat eräänlaiseen pingis -otteluun. Jokainen kohu-uutinen on pingispallo johon on reagoitava välittömästi. Jos puolue ei osu palloon, pallo putoaa eli kannatus laskee. Toisaalta vaikutus voi olla myös käänteinen. 

Ajatuksia

Kuka on siis todellisuudessa mokannut ja nolannut itsensä? Rakkaat, ehkei niin turhat julkkiksemme ovat saaneet kohukäytöksellään lisätuloja, kiitos meidän jotka luemme kauhistuneina klikkiotsikoita. Marin saattaa saada protestiääniä kompensoimaan menetettyjä ääniä. Loppujen lopuksi me lukijat ja katsojat palkitsemme julkisuuden henkilöt lukemalla kohu-uutisia, jotka rahoittavat myös itse kirjoittajia. Ilmeisesti me itse olemme siis menneet halpaan. -Tai ei halpaan. En tiedä millaisista summista on kyse, mutta käsittääkseni palkkiot kohu-uutisista ovat merkittäviä. 

Miksi niitä klikkiotsikoita avataan? Luulen että ne ovat merkittävää viihdettä erityisesti näinä aikoina. Toisaalta klikkiotsikoiden uutiset ovat myös melko helposti ymmärrettävissä eikä aihepiiri vaadi tarkkaa perehtyneisyyttä. Lukemiseen ei mene aikaa, koska "oleellinen" sisältö on asetettu niin, että lukija saattaa silmäilemällä saada toivotun informaation. Yleensä se informaatio on koukuttava. En ole asiantuntija, mutta luulen että efekti on sama kuin saippuasarjoissa aikoinaan. Miksi jo Kauniit ja rohkeat koukutti katsojia? -Koska yksi jakso loppui kohtaan mikä sai katsojan lähes tuohtuneeksi. Taas oli odotettava 24 tuntia jotta saisi tietää miten pitkitetty juoni jatkuu. 

Itse kannatan viihdettä niin televisiossa kuin kirjallisuudessa. Kaari Utrion elämäkertaa kuunnellessani olen täysin valmis allekirjoittamaan esimerkiksi historiallisen viihdekirjallisuuden merkityksen. Utrion kirjoja olen lukenut vähän, mutta Enni Mustosen kirjat saivat minut kiinnostumaan historiasta aikuisiällä niin, että haaveenani on edelleen jonain päivänä saada toimia kirjoittajana ja tutkijana kyseisellä alalla. Viihteen siirtyminen politiikkan sen sijaan herättää ajatuksia. Toisaalta politiikan viihteellistäminen saa ihmiset lukemaan politiikkaan sidottuja klikkiotsikoita. Mutta toisaalta mietin, viekö viihde lukijoiden huomion toisaalle asioista jotka itse ainakin näen oleellisemmaksi kuin poliitikon yksityiselämä. Vastausta en ole löytänyt, enkä varmaan löydäkään. Toisaalta tässäkin olisi mielenkiintoinen kohde tutkittavaksi. 

Muistan sanonnan "hyvä taide auttaa muistamaan ja hyvä viihde unohtamaan". Tämä voisi hyvin kuvailla kohu-uutisten henkilöiden sekä enemmän tai vähemmän turhien julkkisten aikaansaamaa vaikutusta. Toisaalta uskon, että harva unohtaa täysin. Ehkä palaan asiaan 10 vuoden päästä ja kysyn itseltäni tämän vuoden julkkisjuorujen ja niihin liittyvien henkilöiden tekoja. Jos olen unohtanut myös nyt ajankohtaiset murheet, viihde on tehnyt tehtävänsä. 

Äitinä oleminen: On ollut pakko oppia sanomaan myös "ei"

 Juniorilla on nyt ikää neljä kuukautta ja risat. Ilmeisesti minussa ei ole kirjanpitäjän taipusta, sillä en lisää (enää) viikkoja ja päiviä. Arkemme on sujunut leppoisasti ja samoja rutiineita toistaen. Juniori kuuluu siihen enemmistöön jolle asioiden muuttumattomuus on tärkeää. 

Tietyt asiat tehdään samalla tavalla. Nukuttamisessa tämä on erityisen tarkkaa, mutta myös hereillään ollessaan hän ei enää halua olla jatkuvasti sylissä. Juniori osaa olla sosiaalinen ja tavallaan vieraskorea. Äidille tosin uskalletaan kiukutella ja osoittaa mieltä. Toisaalta on asioita joihin vain äiti kelpaa. Näihin kuuluu nukuttaminen yötä vasten. Juniori nukahtaa joskus esim. isovanhempiensa syliin ja aiemmin myös muidenkin syliin. Mutta yötä vasten on jostain syystä haasteellisempaa. 

Kuten olen todennut, en koe itseäni yksinhuoltajaksi hyvän tukiverkon ansiosta. Apua saadessani olen kuitenkin kohdannut yhden suuren haasteen liittyen erääseen ongelmistani: miellyttämiseen. Kuinka yhdistää lapsen hoitaminen niin, että omat toiveeni lapsen tarpeista ja tottumuksista täyttyvät ja kuinka pidän hoitoapua tarjoavat tyytyväisinä niin, etteivät ohjeeni käsitettäisi määräilyksi. Pakko myöntää että tätä nuorallatanssia en osannut odottaa. 

"Ota kaikki apu vastaan mitä tarjotaan!"

Osittain olen samaa mieltä. Jos apua on tarjolla, siitä ei tule valittaa. Ehkä juuri tämä vaikeuttaa avun vastaanottamista. Lapsen hoitaminen ei ole ainoa työ mitä lasta hoitavan vanhemman arkeen liittyy. Vauvan kanssa ns. perushoiton lisäksi haluan viettää aikaa lapseni kanssa, mutta toisaalta annan hänen leikkiä itsekseenkin kun sille päälle sattuu. Ajattelen, että jos lapsi leikkii itsekseen, hänellä on sellaiseen motivaatiota ja eräänlainen tarve. Myönnän että kyky leikkiä myös itsekseen (valvotusti) helpottaa myös omaa arkeani. Sainko jo pari "huono äiti" -pistettä?

Jos minulle tarjotaan käytännön töihin apua, otan avun helpommin vastaan. Esimerkiksi apu kotitöissä tarjoaa kiireettömyyttä, mikä mahdollistaa sen, että voin viettää paremmin aikaa lapseni kanssa. -Oli se sitten vierestä seuraamista kun hän leikkii itsekseen tai leikkimistä yhdestä jos Juniori osoittaa että nyt olisi leikkikaverille käyttöä. En todellakaan tule antamaan lapseni tehdä mitä huvittaa, rajoja hänelle asetetaan sitä mukaan tarve sellaisiin ilmenee. Nyt rajat ja rakkaus yhdistyvät selkeissä rutiineissa. Vaihtelua Juniori saa virikkeiden vaihtelusta. 

Vauva-arki on privaatti, herkkä ja työllä rakennettu oma kuplansa. Sen sisään pääsee muitakin, mutta lapsen ja sitä kautta vanhempien hyvinvoinnin vuoksi on tärkeää, että kuplassa toimitaan totutulla tavalla. Olen kohdannut tilanteita, joissa liian suuret muutokset tai erilaiset toimintavat aiheuttavat enemmän lisätyötä kuin apua. Jos joku siivoaa tai tiskaa puolestani, minua ei haittaa jos astiat eivät mene samoille paikoille kuin ennen tai jos johonkin nurkkaan jää hiukan pölyä. Voin itse puolisalaa siirtää astiat paikoilleen tai siivota pölypallot pois jos ne jäävät häiritsemään. 

Kun lapsi viestii ettei kaikki ole kohdallaan, joudutaan puun ja kuoren väliin. Apua pitäisi ottaa vastaan ja siitä pitäisi olla kiitollinen. Samaan aikaan lapsen joka on vielä vauva, pitäisi hetkessä sopeutua uuteen sekä siihen, ettei hänen tarpeitaan tunnistetaan. Vauva viestittää milloin mitäkin tarvitsee, ja häntä eniten hoitavalle vanhemmalle viestien tulkitseminen on melkko helppoa. Toki on ja tulee päiviä kun mikään ei kelpaa ja kaikkia on huonosti. Tässä lasta eniten hoitavan vanhemman suuri etu: lapsi on niin oma itsensä, että uskaltaa kiukutella ihan vain kiukuttelun ilosta. Voi pojat tätä kiitollisuutta.. 

Miksi on vaikeaa ottaa kaikki tarjottu apu vastaan? -Koska joskus tarjottu ja vastaanotettu apu teettää lasta hoitavalle vanhemmalle huolta ja lisätyötä etenkin silloin, kun lapsi ei ehdi tottua muutokseen. Arvostan apua, mutta otan sitä vastaan mieluummin vain silloin, kun lapsen antamat viestit otetaan huomioon. Tämä tuntuu pahalta, sillä aiheutan pahaa mieltä apua tarjoavile ja annan itsestäni äärimmäisen koppavan kuvan. 

"Ei vauvat sellaista tajua"

Mitä vauva tajuaa ja mitä ei? Se jää arvailujen ja tulkinnan varaan. Vauvaa eniten hoitava vanhempi elää vauvan kanssa siinä määrin intensiivisesti, että näiden kahden välille syntyy yhteys ja vähitellen kehittyvä kommunikaatio. Aivan kaikkea ei voi arvata ennalta, ennakoivia merkkejä tulevasta alkaa ilmetä. Jos päiväunet eivät maistu tiettyyn kellonaikaan, on aika varmaa että tunnin sisällä alkaa kiukuttaa. Jos syömisestä on kulunut pari tuntia, on aika varmaa että alkaa kiukuttaa erittäin pian. Jos Juniori ei ole päässyt leikkimään eli tappelemaan ryömimisyritysten kanssa, on aika varmaa että energiaa ei ole purettu ja alkaa kiukuttaa. 

Uskon että Juniori hahmottaa esimerkiksi milloin olemme kotona ja milloin emme. Hän tunnistaa minun lisäkseni lähimmät perheenjäsenet joiden kanssa hän viettää säännöllisesti aikaa. En ole kaikkitietävä enkä voi sanoa että tuntisin lapseni täydellisesti. Mutta 24/7 neljän kuukauden ajan on antanut pientä suuntaa ja opastusta nuoren herran toiminnan suhteen. Jos rutiineista poiketaan liian radikaalisti, lopputuloksena on kiukkuisuus ja itkuisuus. 

Neuvolassa vakuuteltiin etteivät vauvat välitä muutoksista kunhan vieressä on edes toinen vanhemmista. Vauvat eivät kuulemma tajua jos olosuhteet ja ympäristö muuttuu. En tiedä uskonko vai en. Olen havainnut että ihanan sosiaalinen Juniori kyllä ottaa mielellään vastaan ihmisiä joita hän ei tunne. Mutta jos päivästä puuttuu hiljaisempi hetki ja rauhallinen ympäristö, iltaa myöten tulee esimerkiksi vaikeuksia nukahtaa. En ole asiantuntija, mutta joskus mietin onko hän yliväsynyt päivän virikkeistä. 

Kyllä minusta tuntuu että vauvat tajuavat ainakin suuremmat muutokset. Tästä syystä en mielelläni jätä häntä pitkäksi aikaa hoitoon ilman äitiä. Tosin päiväuniaika on poikkeus. Mutta.. ehkä neljän kuukauden ikäiselle vauvalle on sallittua ikävöidä äitiä? Juniori viettää aikaa intensiivisemmin vain muutaman ihmisen parissa, joihin kuuluu mm. äiti. Totutan Junioria ns. uusiin ihmisiin säännöllisesti, mutta olen itse lähellä. 

Priorisoin lapseni (ja sitä kautta itseni)

En koe että minulla olisi tarvetta täysin lapsivapaaseen aikaan. Teen itselleni riittävästi ns. omia juttuja, mutta lähes kaikessa Juniori kulkee (toistaiseksi) ongelmattomasti mukana. Hän leikkii lattialla kun harjoittelen soittamista, syö tai nukkuu sylissä kun luen kirjaa ja leikkii myös itsekseen tai ihan vain seuraa mielenkiinnolla jos teen jotain muuta. Tästä syystä pystyn esimerkiksi kirjoittamaan. Minulla ei kuitenkaan ainakaan toistaiseksi ole tarvetta aikaan ilman lastani. 

Uskon että oikeita tapoja hoitaa lasta on suunnilleen saman verran kuin lapsia kokonaisuudessaan. Toki esimerkiksi lapsen terveydeen liittyvissä asioissa tavat ovat yleisellä tasolla. On kuitenkin jossain määrin oikea tapa: tapa, jonka lapsi ja häntä eniten hoitava vanhempi (tai kuinka paljon heitä paikalla on) määrittelevät ns. oikean tavan. Olen jälleen havainnut asioiden toistuvuuden, muuttumattomuuden ja ennen kaikkea rutiinit sopivimmaksi raamiksi vauva-arkeen. Näin ollen se on meillä paras valinta. Jos toisille sopii jokin toinen tyyli, se on heidän kohdallaan oikea tapa. 

Lapsi ja häntä hoitava vanhempi ovat sen verran tiiviisti yhdessä, että lapsen hyvinvointi on oikeastaan molempien hyvinvointia. Kun lapsi voi hyvin, se yleensä ilmenee positiivisesti, mikä taas saa aikuisen voimaan paremmin. Jos lapsi on jatkuvasti kiukkuinen, itkuinen ja esimerkiksi nukkuu huonosti, myös häntä hoitavan vanhemman hyvinvointi laskee. Harva selviää ilman vaikeampia kausia, jotka osan kohdalla ovat todella pitkiä. Vaikeiden kausien ilmenemiseen ei valitettavasti aina voi vaikuttaa vaikka miten yrittäisi. 

Jos arjessa tapahtuu muutoksia, minulle on tärkeää että asiat edelleen tapahtuvat vähintäänkin joustavasti lapsen ehdoilla: syöttäminen, nukkumaanmenoajat ja päivän tekemiset. Kirjoittaessani priorisoimisesta en tarkoita, että hoitaminen olisi jatkuvaa "hössötystä". Itse teen asiat melko tarkasti ja tietyn kaavan mukaan jos vain mahdollista. Se rauhoittaa Junioria ja siten myös minua. Ns. perustarpeiden täyttämisen priorisoinnista en tingi, sillä ne ovat asioita joissa Juniori luottaa minuun. 

Tyytyväinen vauva: pelkkää hyvää tuuria?

Osittain mukana on hyvää tuuria. Vauvat ovat erilaisia ja omalle kohdalleni on sattunut ainakin omasta mielestäni helppo ja rauhallinen vauva. Juniori on leppoisa, hyväntuulinen ja nukkuu todella mukavasti. Hän osaa toki myös kiukutella ja osoittaa mieltään. Yleensä näihin liittyy kuitenkin jokin provosoivat tekijä. Kun rutiineista poiketaan radikaalisti tai päivään tulee turhan paljon virikkeitä ja ärsykkeitä, tämä tosiaan ilmenee viimeistään nukkumaanmenon yhteydessä. Olen myös havainnut, että syödessä hänen on vaikeampi rauhoittua. 

Ainakin omalla kohdallani kyse on muustakin kuin hyvästä tuurista. Ensimmäinen kuukausi oli aikamoista hakemista. Toisen kuukauden aikana aloimme hieman löytää päivään selkeyttä ja miten asiat tehdään. Nyt parin kuluneen kuukauden aikana olemme saaneet päivään sisältöä ja selkeää toimintaa. Erityisesti ennen ruokailua ja nukkumaanmenoa rutiinit pysyvät samoina. Jälkimmäisessä tilanne rauhoitetaan iltatoimien aikana. Ns. iltapala ja siihen liittyvä nukuttaminen tehdään kiireettömästi ja omassa rauhassa. Yritän pikku hiljaa aikaistaa nukkumaanmenoaikaa ja suunta on pysynyt oikeana. 

Jos päivään liittyy liikaa menoa, vilskettä ja ylipäänsä uutta, Juniorin on vaikea saada unta. Tai yleensä hän nukahtaa hetkeksi ja herää kiukkuisena, mitä seuraa pitkä nukuttaminen. Nukuttaminen on hetki mitä en edes yritä muuttaa ellei kyse ole pitkäaikaisesta muutoksesta. Toki jossain vaiheessa on hyvä jos nukuttamiseen yöunia vastan kelpaa muutkin kuin äiti, mutta sen aika tulee varmasti. Niin kauan kuin imetys on myös osa iltarutiineja, lienee parempi pitää kiinni nykyisestä tavasta. Kun mukaan astuvat iltasadut yms, uskon että uni tulee vähitellen myös muiden läheisten ihmisten nukuttamana. Voi toki myös olla että Juniori on nukuttajasta valikoiva, mutta sen näkee sitten. 

Kyse ei siis ainakaan tässä kohtaa ole pelkästä hyvästä tuurista. Rutiineja on etsitty ja rakennettu neljän kuukauden ajan, ja poikkeamalla niistä liikaa on johtanut omiin seurauksiin. "Onnekseni" kuulin, että myös isommilla lapsilla ilmenee samaa. Mikäli "apu" tarkoittaa täydellistä sooloilua, avun vaikutus on täysin päinvastainen. Tilanne on todella haasteellinen ainakin omasta mielestäni, sillä mielessäni jyskyttää syyllisyys siitä etten osaa olla tyytyväinen saatuun apuun. -Ja mikä pahinta: lastenhoidon siirtyminen toisella on apu mille en koe tarvetta. Ja se pahin: minusta on ihanaa hoitaa lastani ja viettää hänen kanssaan aikaa. 

Muutokset lempeään tahtiin 

Vauva-arki ei kestä ikuisuuksia. Luvassa lienevät ne kuuluisat ruuhkavuodet. Pidän tästä ajasta, mutta Juniorin kasvettua hän todennäköisesti kaipaa hieman enemmän virikkeitä ja toisaalta leikkikavereita. Kun paljon puhuttu ja pelätty uhmaikä kolkuttelee ovelle, uskon että meille molemmille tekee hyvää laajentaa kuplaamme. Palaan mielelläni töihin, mikäli siis saan töitä. Mikäli saan töitä tuttujen tehtävien parista, päivät ovat sen mittaisia ettei Juniorin tarvitse olla hoidossa ns. täysiä päiviä. Osa-aikainen työ olisi unelma ainakin alkuun, mutta pidän sellaisen saamista epätodennäköisenä.

Koska kyseessä on vasta neljän kuukauden ikäinen vauva, häneltä ei tulekaan vaatia nopeaa sopeutumista. On tilanteita ja hetkiä, joina rutiineista on poikettava, mutta pitkäaikaisia ja radikaaleja muutoksia ei tässä vaiheessa tarvita. Haluan antaa lapselleni lempeän siirtymän uusiin asioihin ja tilanteisiin. Jos mahdollista on, kieltäydyn tilanteista joihin liittyy paljon meteliä ja hälinää. Toivon myös että sylistä syliin -tilanteet jäisivät vähälle. Maltilliset ajat tällaisissa tilanteissa ovat hyvää harjoitusta. Toisaalta toivon itse voivani seurata tilannetta jotta tarpeen vaatiessa poika pääsee tuttuun syliin jos alkaa hermostuttaa.

Syksyn mittaan harjoittelemme hieman pidempiä aikoja hoidossa olemista, mutta Juniorin tahtiin. itse asiassa luulen että pian alkaa olla aika tutustuttaa Junioria suunnilleen ikäisiinsä lapsiin. 

Pohdintaa

Kallistun ajatukseen että lasta eniten hoitavalla vanhemmalla on oikeus määritellä kuinka lasta hoidetaan. Jokaisen lapsen tarpeet perustarpeita laskematta ovat yksilöllisiä. Kun vanhempi esittää toiveita tai ohjeita, kyse ei ole kontrolloimisesta vaan lapsen tarpeiden huomioimisesta. Itse koen näiden toiveiden esittämisen vaikeaksi, sillä pelkään että loukkaan. 

Kun muistelen miten itse olen lähestynyt läheisteni lapsia, erityisesti vauvojen kohdalla olen kysynyt saanko ottaa syliin ja osallistunut hoitamiseen äärimmäisen varovasti. Se alue on lapsen vanhempien, ja tein sitä vain heidä  luvallaan ja opastamana. 

"Ota kaikki apu vastaan mitä tarjotaan!". Eri asia on, miten apu tarjotaan. Koen päätyneeni umpikujaan. Olen itse kantanut minulle kuuluvan vastuun vauvan hoitamisessa, ja yhtäkkiä minun pitäisi luopua asiasta mistä olen vastuussa ja mistä pidän. Uskon että myös äitien/vanhempien tarpeet ovat erilaiset. Tällöin apuaan tarjoavat voisivat kysyä onko apu tarpeen ja millainen apu. Luulen että monen vanhemman on vaikea päästää reviirilleen muita ihmisiä sillä he pelkäävät loukkaavansa avun tarjoajaa ohjeistamalla. Kuitenkin heidän oikeutensä olisi määritellä kuinka heidän lastaan hoidetaan. 

Hankalimmillaan tilanne voi mennä siihen, että hoitopaikan säännöt poikkeavat täysin kodin säännöistä, mikä taas hämmentää lasta. Jos toisessa paikassa esim. ruutuaika on rajaton ja kotona rajattua, tämä voi hämmentää lasta. Itse kammoan ajatusta siitä, että lapsia esim. kielletään kertomasta vanhemmilleen mitä he saivat tehdä. 

Olen kovalla työllä oppinut sanomaan "ei" jopa apuun mikä ns. pitäisi ottaa vastaan. Kannatan kuitenkin neuvottelua ja kompromisseja, mutta annan itselleni luvan pitää kiinni siitä neljän kuukauden aikana olen saanut rakennettua. En halua uhriutua, mutta kuluneeseen aikaan on liittynyt myös haasteita ja unettomia öitä. Tosin miellyttämiseen addiktoituneelle myös rajojen asettaminen aiheuttaa unettomia öitä. Toisaalta.. mieluummin valvon itksekseni jos lapseni nukkuu hyvin. 

Millaisia ajatuksia teksti herätti sinussa? Millaiset oikeudet lasta eniten hoitavalla vanhemmalla mielestäsi on?

Alkoholiongelma & alkoholismi parisuhteessa: puoliso ei voi olla ongelman poistaja

 Parisuhde henkilön kanssa jolla on alkoholiongelma tai on peräti alkoholisti jättää harvan ilman jälkiä. Ongelma vaikuttaa puolisoon ja lähipiiriin, vaikka kulissit olisivat rakennettu miten taidokkaasti tahansa. Mitä itse koin, syytin usein itseäni puolison juomisesta. Myöhemmin sain tietää, että tämä on todella yleistä. Lapsiperheissä myös jälkikasvu voi alkaa pitää itseään vastuussa vanhemman juomisesta. Vaikka teoriassa tämän tiedän ja elämä on nyt mallillaan, joudun käsittelemään näitä kysymyksiä edelleen. 

Syyttely liittyy sekä alkoholiongelmaisen tai alkoholistin sairauteen, ja toisaalta sairauden "tarttumiseen". Läheisriippuvaisuus on tästä yksi muoto. Vastuu juomisesta niin ikään siirtyy muille. En kiellä etteikö provokaatiota tapahtuisi ja ehkä itsekin siihen syyllistyin. Toisaalta muistan kuluneiden vuosien loppuvaiheessa muuttuneeni niin varovaiseksi, että todennäköisesti koko persoonani muuttui. Tiedän etten ole ainoa. 

Millaiset asiat saavat varomaan?

Henkilö joka on alkoholisti tai jolla on alkoholiongelma, muuttuu humaltuessaan. Humaltuessaan hän todennäköisesti samaan aikaan käsittelee ongelmiaan. Nousuhumalassa hän nousee itse muiden yläpuolelle, erityisesti heidän joita hän juomisestaan syyttää. Laskuhumalassa hän alkaa vihata heitä, mutta usein myös itseään. Toiminta on myös usein mielentilan mukaista. Vaikka käytökseen ei liittyisi väkivaltaa, se on psyykkisellä tasolla raastavaa henkilöille jotka ovat lähellä. -Elleivät hekin ole umpihumalassa. 

Mitä itse muistan, ajan kanssa aloin vain uskoa että olen vastuussa juomisesta. Ehdollistuin sättimiseen ja haukkumiseen. En osannut puhua asiasta tai ottaa ongelmaa esille ennen kuin itse todella väsyin. Siinä vaiheessa olin kai luovuttanut. Pakenin usein omiin oloihin vaikka olin samassa tilassa. Lenkkeilin, treenasin ja ehkä vähän luinkin. Opiskelun jouduin lopettamaan kesken, sillä keskittymiskyky ei enää riittänyt. Odotin arkea, sillä töissä kotiolot unohtuivat. 

Varomisen haitat

Kun läheiset alkavat varoa sanojaan ja tanssia ongelman omaavan henkilön pillin tahtiin, he muuttuvat. Läheiset vaikenevat ja varovat sanojaan, sillä yksikin väärä sana saa korkin auki. Varominen on kuitenkin harvoin hyvä ratkaisu, vaikkakin ymmärrettävä. Läheiset ehdollistuvat herkästi uskomaan juomisen olevan heidän toiminnastaan ja käytöksestään riippuvaista. Lopulta myös alkoholiongelmainen/alkoholisti alkaa itsekin uskoa samaan. Hän saa synninpäästön, sillä juomiseen löytää jälleen yksi peruste: joku v**tuilee, osoittaa uskottomuutta tai käyttäytyy muuten niin kertakaikkisen ärsyttävästi että on pakko juoda. 

Varomisesta alkaa loputon suo. Läheiset eivät voi sanoa mitään, mutta myös puhumattomuus provosoi, sillä he ovat muuttuneet tylsäksi seurauksi eivätkä ymmärrä. Surullisen tavallista on myös se, että varovat sillä todella uskovat olevansa vastuussa toisen juomisesta. Tilanne on haastava: jos et sano mitään, korkki aukeaa. Jos sanot jotain, korkki aukeaa. Jos sanot rehellisesti että juominen alkaa on ongelma henkilölle itselleen ja hänen läheisilleen, korkki aukeaa. Tästä syystä en näe mitään syytä kritisoida varomista. Totean vain, että se on yksi monista tavoista jotka eivät toimi. -Ainakaan pitkään. 

Päätöksiä, päätöksiä

Neuvojeni takana on jälkiviisaus, eli se pirullisin. Itse sorruin varomiseen, myötäilemiseen ja puhumattomuuteen. Eihän siitä mitään tullut pidemmän päälle. Paine oli kova, ja oman minuuden hylkääminen kemiallisen liuottimen hyväksymiseksi alkoi hajottaa. Yritin muuttua ja hyväksyin jatkuvan haukkumisen missä kaikessa teen väärin ja kuinka vääränlainen olen. Miksen vain lähtenyt? Ensimmäisellä kerralla lähdin, tosin tavalla ja hämäyskeinoilla joista en ole ylpeä. Toisella kerralla odotin. Jos kyseinen henkilö ei olisi jäänyt rattijuopumuksesta, todennäköisesti ihmettelisin vieläkin mitä tehdä. 

Se perinteinen: älkää tehkö niin kuin minä teen, vaan mieluummin niin kuin minä sanon. Päätös lähteä ei ollut helppo, vaikka yritin tehdä niistä helppoja. Aikaisemmin ihmettelin ihmisiä jotka roikkuvat väkisin samanlaisessa suhteessa. Ehkä eroavat ja palaavat sitten takaisin kauniiden sanojen houkuttelemina. En kiellä etteikö asiat voisi muuttua. Itse en enää uskaltaisi parisuhteeseen jos havaitsen alkoholismiin viittaavia piirteitä. Valitettavasti niiden havaitseminen ei ole helppoa. He osaavat olla viehättäviä, charmikkaita ja puhua pyörryksiin. Jos kuulisin samaa tekstiä nyt, astuisin välittömästi pari askelta taaksepäin. 

Mitä jälkiviisaana neuvoisin? Paras hetki välttää ongelmat on olla jo alussa varuillaan. Toki jos henkilö on alussa rehellinen ja kertoo alkoholismistaan, ei häntä kaiketi tule tuomita. Toisaalta on hyvä tiedostaa, että korkkiin kompastuminen on mahdollista, eikä kyse oli parista oluesta kerran viikossa. Jos ongelmia ilmenee pidemmän ajan kuluttua, kannattaa todella pysähtyä miettimään. Mikä tärkeintä, avoimuus. Jos otat asian asiallisesti esille ja kerrot mitä olet havainnut ja miltä se tuntuu, juominen ei ole sinun syysi. Jos haluat pelata varman päälle, vältä haukkumista yms. Inhoan tätä ilmaisua, mutta puhuessa älä anna asioiden mennä tunteisiin. Kyllä, helpommin sanottu kuin tehty...

Asioiden käsittelyä vai katkeruutta?

Mielestäni näillä kahdella on merkittävä ero. Olen hyväksynyt tapahtuneen sekä mikä toiminnassani oli virheellistä ja mikä ei ollut minun syyni. Koska olemme aikuisia ihmisiä, juominen on aina sen henkilön vastuulla, joka juomaa kurkkuunsa kaataa. Vaikka hänelle miten tehtäisiin vääryyttä, piruiltaisiin jne., kukaan ei pakota juomaan. Alkoholin ongelmakäyttö ja erityisesti alkoholismi vaativat usein ulkopuolista apua. Ennen kaikkea henkilön on itse ymmärrettävä tilansa, vastuunsa ja haettava apua. 

Valitettavasti raitistuminen ei aina tarkoita muutosta. Juomisen lopettaminen ei (aina) pyyhi pois piirteitä, joita alkoholi kärjistää. Esimerkiksi narsismi (siis oikea narsismi) ja kyvyttömyys katsoa peiliin kuuluvat näihin. Ne vaativat omaa käsittelyä. Ei myöskään ole harvinaista, että henkilön on saatava uusi addiktio, mikä taas aiheuttaa omat ongelmansa. No niin, kuulosta katkeralta. En mielestäni ole, mutta realisti minusta on tullut. Kuten totesin, on myös tapauksia joissa elämä on jatkunut raitistuneen alkoholistin kanssa yhdessä ja onnistuneesti. 

Asioiden käsittelyä ei kuitenkaan kannata jättää väliin. Miten asioita käsitellä, se riippuu henkilöstä itsestään. Ammattiavun tarpeellisuuden toteaisin itse siihen vaiheeseen, kun käsitelvästä asiasta alkaa olla haittaa jokapäiväiselle elämälle ja elämän jatkamiselle. Oppikirjamaisesti uskon, että tapahtuneen hyväksyminen on tärkeää, ja ajan kanssa eläminen oman menneisyyden kanssa. Jos käsittelytavaksi tulee esimerkiksi alkoholi tai jokin pakkomielle, näkisin ammattiavun tarpeen merkittäväksi. Itse en tällä hetkellä käy ammatti-ihmisen kanssa puhumassa, sillä koen kykeneväni niin normaaliin elämään kuin tässä elämäntilanteessa voi kyetä sekä nauttimaan hetkistä. Äitinä koen kuitenkin velvollisuudekseni pysyä valmiudessa hankkia ammattiapua jos vähänkin siltä tuntuu. 

Miten itse käsittelen asioita? Analysoimalla, keskustelemalla ja opettalemalla ymmärtämään. Ymmärtäminen ei tarkoita hyväksymistä. Uskon että ymmärrys auttaa erityisesti syyllisyydestä irtautumisesta. Kun ymmärtää taustatekijöitä, muuttuu henkilön toiminta loogisemmaksi. Se että itse sattui olemaan kohteena ei tarkoita, että itse olisi aiheuttanut toisen ihmisen toiminnan. 

Ajatuksia

En itsekään kannata katkeruutta, päinvastoin. Periaatteessa kannustan keskustelemaan tapahtuneesta ao. henkilön kanssa, mutta tiedän kokemuksesta että objektiivisen dialogin saavuttaminen ei ole helppoa. Lopputuloksena kuuntelemisen ja analysoimisen sijaan on todela herkästi syyttely tai esimerkiksi tapahtuneen "kuittaaminen" sairaudella. Oikeastaan kannatan asioista puhumista avoimesti mutta asiallisesti ja objektiivisesti. Olen tosin oppinut sen vasta nyt. Kannatan tässäkin asiassa yläasteaikaisen uskonnonopettajani yleistä ohjetta: "Älä kutsu ketään tyhmäksi. Mutta jos hän on toiminut mielestäsi tyhmästi, kerro se hänelle. Kukaan ei ole tyhmä." 

Teon ja ihmisen luonnehdinnan erottaminen toisistaan ei aina ole helppoa, ja itsekin sorrun tulkitsemaan asiat persoonaani luonnehtiviksi. Olen tosiaan kantapään kautta oppinut, että asioista on hyvä puhua ajoissa. -Ja oikeasta aiheesta. Ei tunnelmaa keventää jutustelua tai itse aiheesta pakenemista. Asian tuominen esille ei tarkoita tuomiota. -Paitsi jos on jo liian myöhäistä. Myöhäistä on silloin, kun ei enää pysty uskomaan asioiden muuttumiseen. 

Tässä vaiheessa on helppoa kirjoittaa varomisen haitoista. Mutta miettiessäni aikaa taaksepäin, tiedän että varominen ja myötäileminen sekä suostuminen mihin vain voivat olla surullisen usein helpompi ratkaisu kuin selkeä "ei". Siksi nostan hattua jokaiselle, joilla on rohkeutta sanoa tuo lyhyt sana seurauksia pelkäämättä. Arvostan heitä, jotka osaavat pitää puoliaan reaaliajassa. Vaikka olen siinä lajissa viimein kehittynyt, olen luonteeltani miellyttäjä. Kantapään kautta olen kuitenkin oppinut, että jatkuva yritys miellyttää hinnalla millä hyvänsä saa oman itsen siellä jossain haluamaan ulos vaikka väkisin. Kukaan ei pysty teeskentelemään ikuisuuksia. Kulissit kaatuvat itse kullakin. 

Puoliso ja läheiset eivät kykene poistamaan ongelmaa, asianomaisen on ymmärrettävä ja haluttava itse parantua. Puoliso ja läheiset voivat tukea, kannustaa ja lohduttaa, mutta heidän tehtävä ei ole ottaa vastuuta. Jatkuva toisen jälkien siivoaminen puolustamalla aiheettomasti tai esimerkiksi rahan lainaaminen eivät auta. Päinvastoin, ne pahentavat ongelmaa, sillä jatkuva auttaminen ehdollistaa uskomaan ettei haitallinen toiminta haittaa koska merkkejä ei ole. 

Uskon, että paras apu pidemmän päälle on tiukkuus ja periksiantamattomuus. Jos sinua uhkaillaan erolla, nöyryytyksellä tai millä tahansa, sinä vaiheessa on hyvä pysähtyä pohtimaan millaista elämää itse haluat ja ansaitset. Haluatko olla samanlaisen alistamisen ja henkisen väkivallan kohteena, vai haluatko ottaa riskin tavoitellaksesi normaalia elämää? Uskon vakaasti, että jokaisella on oikeus normaaliin ja ennen kaikkea turvalliseen elämään. Siitä oikeudesta on vain opittava pitämään kiinni. 

Vinkkejä notkeustreeniin: vähän muunnelmia

 Olen yrittänyt palata notkeusharjoittelun pariin ja monipuolistaa liikkeitä. Notkeuden treenaaminen vaatii kärsivällisyyttä ja toistoja. Perusliikkeet monille notkeutta tavoitteleville ovat silta ja spagaatti. Niistä voi taitojen kehittyessä tehdä erilaisia muunnelmia. 

Ns. liikepankki on hyvä pitää laajana. Käytännössä tämä tarkoittaa erilaisten liikkeiden harjoittelua. Tavoitteena ei tarvitse olla venyminen aina vain enemmän, vaan ylipäänsä saman liikkeen tekeminen eri tavoilla. Tässä muutama liikevinkki notkeusharjoittelua täydentämään:

 Tämä "vaaka" löytyi vahingossa selkätreeniä tehdessä. Jalan ei tarvitse nousta yhtä paljon (tai vähän mikäli sinulla tausta esim. voimistelijana 😀). Tällä voi hyvin myös testata miten notkeusharjoittelu on pelittänyt. Jos itse voin kommentoida, on äärimmäisen ärsyttävää yrittää saada jalka suoraksi.

Tämä ns. polvivaaka on hyvää tasapainoharjoittelua. Vaikka pintaa vasten on sekä kämmen että polvi, en sanoisi tätä helpommaksi kuin perinteinen versio, sillä asento ja painopiste ovat eri tavalla. 

Ja ikkunavaaka..

 Tämän pongasin jooga-asennoista ja oli pakko ottaa kokeiluun! Totta puhuen itselläni alkoi olla suuntavaisto koetuksella 😀

Notkeusharjoittelun ei tarvitse siis olla pelkkää vääntämistä yhä enemmän ja enemmän. Keho ja toisaalta myös aivot tykkäävät saadessaan pientä vaihtelua. Jos liikkeet näyttävät hurjilta, ei hätää. Sinun ei tarvitse murehtia onnistuuko sama. Kuvissa joista haen inspiraatiota henkilön vääntää itsensä kirjaimellisesti kaksinkerroin tai sellaiseen ylispagaattiin että itsekin mietin kestääkö trikoot. Oman taso on se, mikä määrittelee liikeradan laajuuden. Edistystä voi puolestaan seurata esim. kuvaamalla kerran viikossa. 

Oliko kuvissa tuttuja liikkeitä?