keskiviikko 31. maaliskuuta 2021

Tyyneys ja kärsivällisyys: ainoastaan hyviä piirteitä?

 Itseinho ja heikko itsetuntia ovat bravuureitani. Mutta jos hetkeksi eksytään pois mustasta huumorista ja itseironiasta, saan usein kehuja mm. kärsivällisyydestä ja rauhallisuudesta. En ainakaan muista näiden ominaisuuksien olevan synnynnäisiä, vaan vuosien mittaan kehittyneitä. Tietenkin asiat jotka aidosti kiinnostivat, suurempi kärsivällisyys luonnollisesti kohdistui niihin. Mitä kärsivällisen kuoren alla oikeasti sitten on?

Hermostumisen hyödyttömyys

En pidä itsehillintää sankaritekona, vaan voimien säästämisenä. On tilanteissa joissa itsehillintä tuntuu kokonaisuuden kannalta parhaalta vaihtoehdolta. -Erityisesti tilanteissa joissa potentiaalinen hermostuminen on selkeästi tarkoituksellisen provokaation seurausta. Jos kyse on jostain arjen askareesta mikä ei syystä tai toisesta onnistu ensimmäisellä yrityksellä, hermostuminen/ v**tuuntuminen ei auta asiaa. Korkeintaan sellainen saattaa heikentää keskittymistä ja tarkkaavaisuutta. Toisen yrityksen epäonnistuminen on lähes taattu. 

Juuri tämä ei ole synnynäinen, vaan vuosien mittaan opeteltu taito. Käytännössä tyynenä pysyminen vaatii pysähtymistä nanosekuntia ennen ärsyyntymistä. Vuosien mittaan tiedän näyttäväni siltä kuin en tajuaisi provokaatiota. Olen kuin Homer Simpson joka ei reagoi saatuaan pesäpallosta päähän. 

Tunteiden patoutuminen

Ei tuo itsehillintä aina ole ainoastaan hyvä ominaisuus. Olen harmikseni huomannut etten osaa puolustautua tilanteissa joissa pitäisi. Jos esimerkiksi saan osakseni epäasiallista puhetta tai käytöstä, korkeintaan lyön asian leikiksi, mutta en kykene laittamaan "stoppia" kyseiselle käytökselle. 

Tämä johtaa tietenkin tunteiden patoutumiseen. Yleensä reagoin loukkauksiin viiveellä. Ilmeisesti niissä on n. 48 tunnin käsittelyaika. Mikäli rohkeuteni riittää asiaan esilleottamiseen, tapani esittää sanottavani on lähes koomisen asiallinen. -Kuin asiakaspalvelutilanteessa. Tavallisesti myös puolustelen toista osapuolta ottamalla esille kaikki mahdolliset taustatekijät joiden vuoksi teko tai sanat eivät voineet olla tahallisia. En edelleenkään pidä itseäni enkelinä. Jos mietin omaa käytöstäni objektiivisesti itseni ulkopuolella, mieleeni tulee lähinnä sketsihahmo. 

Osaanko edes suuttua?

Kerran pari vuodessa kyllä. Tavallisesti patoutuneet tunteet puskevat sekä sisään- että ulospäin. Lopputuloksena on tuima ilme ja kädet puristettuna nyrkkiin. -Ei tosin mahdollista hyökkäystä tai puolustusta varten.Viha ja raivo ovat kyllä tuttuja tunteita, mutta erittäin harvoin ne pääsevät pintaan asti.  

Onko tämä hyvä vai huono piirre? Riippuu näkökulmasta. Muiden ihmisten kannalta erittäin hyvä, tai ainakin luulen niin. Itseni kannalta osittain hyvä asia, sillä rauhallisena ja tyynenä pysyminen auttaa monissa tilanteissa. Valitettavasti voin suoraan todeta päätyneeksi kerran jos toisenkin "sylkykupiksi", koska sellaista harjoittavat tietävät etten suutu. 

Jonkun korvaan vämä voi kuulostaa uhriutumiselta, mutta se ei ole tarkoituksena. Lähinnä totean asian, eikä haittaa jos toiminta ei ole jatkuvaa ja siihen ei liity jatkuvaa henkilökohtaista loukkaamista. Se toki on ikävää jos henkilö purkaa minuun liittymätöntä suuttumustaan nostamalla esille "syntilistani" viimeisten10-30 vuoden ajalta. Myönnän että mieleen nousee muutama v-sana. Oikeastaan siinä vaiheessa menetän malttini ainakin siinä määrin, että kysyn mikä on henkilön todellinen ongelma. Onneksi asia on aika usein ratkennutkin sillä. Jos ei reaaliajasa, niin viiveellä viimeistään.  

Miltä oikeasti ajoittain tuntuu?

Vaikka itse asetin tämän kysymyksen osaksi tekstiä, en tiedä osaanko vastata siihen. Tämä liittyy ehkä siihen, että (yli)hallittua itsehillintää on jatkunut useita vuosia. Se millaisia tunteita koen, on minulle normaalia. Koen turhautuneisuutta hetkinä, joina itse vakaviksi havaitsemani asiat jäävät käsittelemättä tyyneyden aiheuttaman väärinymmärryksen seurauksena. Toisaalta.. en edelleenkään ymmärrä miksi ihmiset pitäisi kuvainnollisesti nostaa kauluksista seinälle käsiteltävän asian vakavuusasteen mukaan. Ehkä osa kaipaa asteittain tiukkenevaa äänensävyä ja nousevaa volyymia ymmärtääkseen millaisella alueella kuljetaan. Oli sisältö mikä tahansa, rauhallisesti lausuttu toteamus asiasta deletoi vakauuden. 

En haluaisi myöntää tätä, mutta ajoittain pieni katkeruus hiipii mieleeni. 99,99%:n todennäköisyydellä kyseessä on oma, kenties itsesäälin puuskassa tehty johtopäätös. Ajoittain tuntuu siltä, ettei minulla ei ole "lupaa" suuttua, tai vaihtoehtoisesti pienikin heilahdus balanssimittarissa saa aikaa kysymyksiä: suutuitko ny? Loukkaannuitko nyt? Otitko nokkiisi? Rageetko? jne. Koen nämä kysymykset varsin provosoiviksi, ja ehkä niin on tarkoituskin. 

Nuo kysymykset ilmentävät minulle uteliaisuutta testata milloin räjähtää, ja miltä se vaikuttaa. No, kieltämättä kärsivällisyyden koetteleminen varmasti kehittää kärsivällisyytä. Toisaalta.. miksen saisi olla eri mieltä, suuttua tai vaikkapa pahoittaa mieltäni? Tässä kohden en näe syytä syyttää tai syyllistää muita ihmisiä, sillä olenhan itse vuosien varrella jämähtänyt ulkoisesti tyyneen tilaan. Ehkä sen pysyvyys todella herättää mielenkiintoa testata koska voisi keittää yli. 

Ne ns. oikeat tunteet ovat ristiriitaisia ja vaihtelevia: ylpeys, itsensä ylittänyt olo, tyyneys, epävarmuus, turhautuneisuus, katkeruus, orastava viha ja ajoittain hyväksikäytetty olo. Vaikka negatiivisa tunteita on määrällisesti enemmän, pidemmän päälle positiiviset tunteet pääsevät säännöllisesti negatiivisten edelle. Ne positiiviset tunteet jotka listalta puuttuvat, eivät vielä ole saaneet nimeä. On esimerkiksi myös hetkiä, joina minua on avoimesti kehuttu rauhoittavasta vaikutuksesta. Oletan tämän olevan hyvä asia.

Pidemmän päälle kyseessä on yksi luonteenpiirre muiden joukossa. Ehkä itse kehitetty, kasvatettu välillä kieroon ja taas oikaistu. Jokaisessa luonteenpiirteessä on myös hyvät ja huonot puolensa, etua ja haittaa itse asianomaiselle. Helpommin tulistuva voi kyetä pitämään paremmin puolensa, mutta hänelle voi olla haaste työstää asioita jotka vaativat kärsivällisyyttä. 

Millaiset piirteet itsessäsi koet eduksi ja mitkä haitaksi?


keskiviikko 24. maaliskuuta 2021

Kristinusko ja uskonnollisuus: Miten ne minussa ilmenevät?

Uskonto ja uskonnollisuus tuntuvat ajoittain hieman tulenaroilta aiheilta. Vaikka suhtautuminen niihin olisi myönteinen, esimerkiksi uskonnollisuus yksilötasolla vaikuttaa lähes hämmentävän arkaluontoiselta aiheelta. Tässä tekstissä ajattelin "uskaltautua" kertomaan ainakin yksittäisen kuvauksen millaista ajattelu, arki ja elämä yleensä tuntuvat kristittynä. Pieni tausta tieto voi kuitenkin olla tarpeen. 

Kristittynä olen jalat maassa -sorttia. Pidän dialogista niin ateistien kuin muidenkin uskontojen edustajien kanssa. Jos rehellisiä ollaan, mielenkiintoisimmat keskustelut olen saanut käydä muslimin ja satanistin kanssa. Kumpaakin kokemusta yhdisti tärkeä tekijä: keskinäinen kunnioitus. Tiivistän mielelläni uskontoni opit mahdollisimman yksinkertaiseen muotoon, ja toisaalta suhteutan nykypäivän kontekstiin. Tässä kohden pitän historiassa tapahtua muutoksia tai toisaalta paikallisia kulttuureja tärkeinä tekijöinä. Ehkä voisin luonnehtia itseäni samalla omaksi itsekseni mutta myös kameleontiksi tilanteen vaatimalla tavalla. 

Taustani

En ole saanut kristillistä kasvatusta kotona. -Hyvän kasvatuksen kylläkin, ainakin omasta mielestäni. Minua ei ole kasvatettu "herranpelkoon". Se ominaisuus minussa on ollut syntämästäni asti. Käsiteet "Jumala" ja "taivas" (jälkimmäinen uskonnollisessa kontekstissa) tulivat minulle tutuiks vasta koulussa. Osa opettajista oli varsin uskonnollisia. Ensimmäisestä luokasta minulle onkin jäänyt mieleen useampi rukoushetki päivässä. Ehkä joku kummastelee, itse totean rukoushetkien olleen hyvää harjoitusta meikäläiselle jossa tietyllä päälle sattuessa oli turhankin paljon virtaa. 

Raamatun tarinat olivat aluksi tarinoita. Jossain vaiheessa aloin pitää ajatuksesta että jossain joku, joka kuulee aina on läsnä. Minulla oli myös tapana siteerata kuulemiani lauseita. Ekaluokkalaiseksi riiviöksi olin ajoittain varsin konservatiivinen: "Synti tarkoittaa rikkomista Jumalan tahtoa vastaan." Näin määrittelin synnin opettajallemme, jonka ilmeestä näki ettei lause sopinut edessä olevan 115 -senttisen osa-aika -riehujan suuhun. Tänä päivänä lisäisin 7-vuotiaan itseni määritelmään synnin olevan etääntymistä Jumalasta. Tiedä häntä, olisinko sitten ollut liian tosikko piirtelemään lampaita ja enkeleitä pyhäkouluun.. 

Usko pysyi ja vahvistui rippikoulussa. Olen tähän ikään asti joutunut kuulemaan todella paljon uskontooni liittyvää kritiikkiä. Toisaalta kritisoija saattoivat olla henkisesti allergisoituneita "hihhuleille". Siihen joukkoon itsekään osannut siirtyä. Ammattikorkeakoulussa oli vaikeinta, sillä voimakas uskontokritiikki ilmeni myös opettajissa. Astuin kaappiin. Oikeastaan vasta teologiaa opiskellessani ja erityisesti saarnoja kirjoittaessa ja pitäessä pääsin/uskalsin viimeinkin katsoa uskoani silmästä silmään. Huomasin ettei uskonnollisuuden tarvitse olla rajoittavaa, eikä se vaadi tietynlaista persoonaa. Vaikka itse olin hokenut muille kuinka Jumala ottaa meistä jokaisen vastaan sellaisena kuin on, asian sisäistämiseen omalla kohdalla meni aikaa. 

Miten kristillisyys ilmenee minussa ulkoisesti?

Konkreettisia ja näkyviä asioita on vain yksi: risti kaulassa. En ole pitänyt rippiristiäni vuosiin, mutta se on tallessa. Kaulassani riippuu hopeanvärinen teräksestä valmistettu risti. Vaihtamiseen liittyy osaksi tyylillinen mutta osaksi suurempia merkityksiä. Samainen risti on ollut kaulassani aina erityisesti toimittuani saarnaajana tai tekstinlukijana. 

Muulla tapaa en ainakaan itse koe että uskonnollisuus ilmenisi. Pukeudun neutraalisti ja asiallisuus tilanteen mukaan. Työpaikan ulkopuolella voin hyvin käyttää minishortseja -tai hametta, eikä kauluksen tarvitse yltää korviin asti. En myöskään omaksunut tietyn genren teologien "hipahtavaa" tyyliä. Jos hieman saa huumoria laukoa, monen miespuolisen opiskelijan tyyli hieman hämmensi: vähintään olkapäille yltävä tukka ja parta.

Ristin lisäksi rukoukset kuuluvat jokaiseen päivään, mutta ne ovat henkinä privaatteja, eivätkä näin ollen ilmene julkisesti. Määrällisesti en rukoile usein, oikeastaan kaikki tiivistyy iltarukoukseen. Joskus useammin. Valitettavasti suurempi määrä rukouksia viittaa siihen että kaipaan apua ja tukea. Esimerkiksi kiitollisuudesta esitettyjä rukouksia ilmenee liian vähän.  

Arvot, elämä ja valinnat
Ehkä juuri näissä asioissa kristinusko ilmenee selkeimmin. Toisaalta eettiset ja moraaliset kysymykset, valinnat ja ihmisen toiminta ylipäänsä voi perustua hyvinkin samaan kaavaan uskonnosta riippumatta, tai vaikkei edustaisi mitään uskontoa tai ideologiaa. Omalla kohdallani pidän tärkeänä tehdä valintoja lähimmäisenrakkaus edellä. 

On tilanteita joissa en voi toimia kaikille osapuolille ihanteellisella tavalla. Joskus valinnat ovat sillä hetkellä vaikeita, mutta perusteena on pitkän tähtäimen vaikutukset. Ikäviä valintoja on jättää auttamatta jotakuta juuri hänen haluamalla tavallaan. Joskus tällaiset valinnat ovat kuitenkin välttämättömiä siksi, että henkilö kykenisi esim. toimimaan itsenäisesti. Näissä tilanteissa saattaa ainoastaan kannustaa ja tukea. Muita vaikeita valintoja ovat sellaiset, joissa on ajateltava myös itseään erityisesti silloin, kun kyseessä ovat oman elämän kannalta suuret asiat. 

On kristittyjä jotka elävät Raamatun mukaan "oppikirjamaiseen" tyyliin. Itse en edusta tuota joukkoa, sillä pidän tärkeänä soveltaa Raamattua nykypäivän ja ennen kaikkea arjen kontekstiin. Tästä syystä pyrin aikoinaan keksimään saarnateksteihin arkisiä esimerkkejä päivän evankeliumista ja lukukappeleiden sisällöstä. Esikuvanani käytän loistavaa oman aikansa pedagogia, joka tunnetaan myös nimellä Jeesus. Hänen metodinsa (vertauskuvien käyttö) mahdollisti opetusten yltävän koko kansan mieliin ja sydämiin. 

Usein kuulen ihmisten yhdistävän suvaitsemattomuuden kristittyihin. Osaksi totta sekin. -Ikävä kyllä. Esimerkksi kysymykset seksuaalivähemmistöjen oikeuksien suhteen mietityttää monia. Tässä kohden kehottaisin tutustumaan oman seurakunnan toimintaan ja arvoihin. Tähän mennessä jokainen seurakunta jonka kanssa olen ollut tekemisissä, pitää kantansa hyväksyvänä ja suvaitsevaisena. Itsekin jossain määrin vähemmistön edustajana koen ongelmattomaksi edustaa sekä vähemmistöä että uskontoani. 

Myös ekologisuus ja ilmastokysymykset ovat osa monen seurakunnan toimintaa. Itse asiassa tämä perustuu Raamatun luomiskertomukseen. Luonto, ympäristö, kasvit ja eläimet ovat lahja Jumalalta ja luotu ihmistä varten, mutta ihmisen vastuu on pitää näistä huolta sekä ottaa vain sen verran kuin hän tarvitsee. Käytännössä tämä tarkoittaa yletentä luonnonvarojen tuhlaamisen, roskaamisen ja ennen kaikkea luonnon tuhoamisen välttämistä. Tähän ajatukseen myös oma ekologinen mutta jälleen jalat maassa  -tyyppinen elämäntyylini perustuu.

Asioita joita kritisoin 

Suvaitsemattomuus tuli eslle edellisellä kappaleessa, ja kieltämättä siitä olisin hieman valmis kritisoimaan. Toisaalta jos en suvaitse suvaitsemattomia, törmäänkö asenteineni päin puuta? No, se mitä kritisoin on ehdoton "ei" (tai "kyllä") vailla kontekstin miettimistä tai miettimistä ylipäänsä. 

Olen valmis kritisoimaan myös toimintaa, jossa uskonto ja politiikka sekoittuvat liikaa. Tämä tosin ei ole vain kristinuskoon sidottu ilmiö, vaan ilmenee monessa muussakin uskonnossa. Toisaalta hyvä kysymys on, onko uskonnon ja politiikan erottaminen täydellisesti mahdollista? Lähempää tarkasteltuna moni idealismikin täyttäisi uskonnon kriteerit, jopa uskontokritiikistään tunnettu kommunismi. 

Karsastan myös tekopyhyyttä. Vaikka samainen henkilö kuinka vannoisi lähimmäisenrakkauden nimeen, hän kääntä katseensa kun juopunut örisee puoliksi sammuneena kadunkulmassa. Tai esimerkiksi kieltäytyminen kanssakäymiseen itseään "alemman kastin" väen kanssa. Tai ylipäänsä erilaisten ihmisten kanssa. 

Lopuksi

Tämän tekstin sisältö oli kuvaus vain yhdenlaisesta kristitystä. Luulen että todellisuudessa vaihtoehtoja on yhtä paljon kun kristittyjä. Tai "uskovaisia". Mikä määritelmä nyt kotoisalta tuntuu. Tämä ei ollut "mainosteksti" kristinuskosta, vaan pieni luonnehdinta yhdestä versiosta mitä se voi olla käytännössä. Koska oma uskoontuloni tapahtui lapsena, minun on vaikea samaistua uskon heräämiseen aikuisiällä. Omalla kohdallani uskoni lähinnä syveni, löysi itsensä sellaisena kuin juuri minun uskoni on ja muuttui jotenkin.. tutummaksi. 

Itse henkilökohtaisesti en kannata uskonnollisuuta/siirtymistä uskonnon edustajaksi esimeriksi trendikkyyden nimissä. Minulla on hatara muistikuva että wicca olisi joskus kuulunut näihin trendiuskontoihin. En kritisoi tai ole wiccalaisuutta tai muutakaan uskontoa vastaan. Mutta millä motiivilla siihen ryhtyy, se on olennainen kysymys. Miksi itse päädyin kristinuskoon? -Se vaan sattui tulemaan lähelleni silloin, kiinnostuin omaksuin ja kasvoin siihen. Uskoani on koeteltu vuosien varrella ja ajoittain koetellaan vieläkin joko ulkoisten tekijöiden tai ajatusten tasolla. -Osa uskoa ja elämää ylipäänsä. 

Se mistä olen erittäin kiitollinen on juuri oman uskonnollisuuden muodon hahmottuminen. Vaikken teologian alalta koskaan saisikaan töitä, tämä oli jokaisen hetken kannalta arvokkaampaa: menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden. Ja sen jälkeenkin. Jalat maassa, vähän sen yläpuolella mutta toivoa menettämättä vaikka se ajoittain onkin hyvin hatarassa pinsettiotteessa. Jotenkin se vain pysyy. 


torstai 18. maaliskuuta 2021

Syöminen päivän aikana: Miksi se pitäisi tehdä vain yhdellä tavalla?

 Syöminen. Miten noinkin arkisesta ja hengissäpysymisen kannalta oleellisesta asiasta on osattu vuosien mittaan tehdä niin vaikeaa? Saamme lukuisia ohjeita, malleja, suosituksia ym. mikä loppujen lopuksi sekoittaa entisestään. 

Itse olen olosuhteiden pakosta irtautunut suosituksista niin paljon kuin mahdollista. Toki pyrin katsomaan että kasviksia, proteiinia, hiilihydraattia ja rasvoja tulee riittävästi. Mutta miten näitä saan, on paljolti sovellettu eri tilanteiden mukaan. Lisäksi säännöllinen syöminen on toinen mitä pidän tärkeänä. 

Aamupalaksi lounasta

Miksi aamupalan täytyy koostua automaattisesti esim. leivästä, hedelmistä puurosta yms.? Ilmeisesti siksi, koska joku on sanonut niin. Itse olen ottanut omia vapauksia aamupalan suhteen. Toki noita "oikeaoppisia" vaihtoehtoja tulee syötyä erityisesti viikonloppuisin. Arkisin olen päätynyt toisenlaiseen ratkaisuun. 

Koska työpaikan lounas on liian aikaisin suhteessa työpäivän loppumiseen eikä tuhdimpi välipalaeväs houkuttele, syön aamulla periaatteessa lounas/päivällisruokaa. Nälkä pysyy pidempään poissa ja jaksan paremmin koko päivän. Iltapäivän naposteltavaksi riittää mainiosti omena- ja porkkanapalat joita aamulla pilkon mukaan. Tällaisen ratkaisun ansiosta iltapäivällä nälkä ei ehdi kasvaa liian suureksi. 

Illalla ulkoisesti kevyemmin

Teen edelleenkin itselleni melko kevyttää arkiruokaa. Tämän vuoksi illalla ei parane lipsua riittävästä energiansaannista vaikkei nälkä olisikaan. Kotiin tultuani pala leipää, kasvikset ja jogurtti riittävät hyvin potentiaalisen nälän kannalta. Koska energiamäärä kokonaisuutta ajatellen jäisi liian pieneksi, terästän jogurtin pähkinöillä tai siemenillä. Näin energiamäärä kasvaa ja ohessa mukaan tulee hyviä rasvoja. Nim. en pysty nielemään rypsiöljyä. 

Äkkiseltään illan ruuat näyttävät kevyiltä, mutta niihin on tosiaan piilotettu mukava määrä lisää energiaa. Myös vireystila on pysynyt tasaisempana eikä turhan suuret ruokamäärät sekoita illalla toivottua väsymystä. Mainittakoon että viikon aikana olen myös nukkunut kohtuullisen hyvin. 

Ei turhaa stressiä!

Itse hyödynnän lautasmallia, ravintoympyröitä- ja pyramideja lähinnä suuntaa-antavalla tasolla. Olen kyllä ajoittain saanut (lähinnä huvittuneita) kommentteja varsin massiivisista annoksista suhteessa kokooni. En pahemmin enää välitä näistä kommenteista. Korkeintaan totean aktiivisen elämän vaativan reilusti energiaa. Ja toisaalta en tunne minkäänlaista houkutusta ns. herkkuja kohtaan. Tylsää mutta totta. Oikeastaan juuri se kotiinpaluun jälkeen nautittu jogurtti ja pähkinä kattavat tämän tarpeen. 

Toinen mitä olen päättänyt on kehon kuunteleminen. Olen todennut että nk. tunnesyöminen ei ole minulle ominaista, ruokahalun heikentyminen kylläkin. Koska erityisesti tuolla epilepsialääkkeellä tuppaa olemaan ruokahalua heikentävä vaikutus, ylimääräinen nälkä on suoraan sanottuna ihan mukavaa vaihtelua. Usein lisäongelmana liian vähäisstä ravinnosta johtuvan nälän kanssa on, että mikään ei maistu. Eli samaan tuntuu että tarvitsee ruokaa mutta ei halua sitä. Ilmiössä ei ole mitään syömishäiriö -tyyppistä, van kyse on puhtaasta kuvotuksesta. Luulen että tämä osaltaan liittyy refluksivaivaan. 

Jos siis nälkä tulee, se lähteköön syömällä. Melkein luksusta on tunne kun tekee jotain tiettyä ruokaa mieli! Koska tämä tunne ei ole jokapäiväinen, haluan tehdä asian mahdollisimman helpoksi: Tavoite: riittävästi energiaa ja eri ravintoaineita sopivassa suhteessa ilman liiallista nipotusta. Ratkaisu: säännöllinen syöminen ja aterioiden koostumus tilanteen vaatimalla tavalla. 

Koska "perinteinen" aamupala ei riitä ja haluan selvitä hommasta yhdellä annoksella, siistä lämmintä ruokaa aamulla. Ja koska nk. päivällinen taas tuntuu menevän liian myöhäiseksi suhteessa siihen miten se vaikuttaa vireustilaan, aterian voi hoitaa ulkoisesti kevyemmin mutta terästää jollain energiapitoisella kuten pähkinöillä. Kehoni on osoittanut tätä vaihtoehtoista järjestelyä kohtaan tyytyväisyyttä päivällä ilmenevän energisyyden ja parempien yöunien muodossa. Jatkoon siis. 

Miten hyvin "perinteiset" ravitsemusmallit sopivat sinulle? 


lauantai 13. maaliskuuta 2021

Sukupuoli-identiteetin määrittely: tarpeellista, välttämätöntä vai turhaa?

 Kuluneiden vuosien aikana sukupuolen moninaisuus, sukupuoli-identiteetti sekä avoimuus näistä ovat puhututtaneet. Käsitteet ovat tarkentuneet ja niitä on tullut "tarpeen vaatiessa" lisää. Myös sukupuolineutraaliuden merkitys on kasvanut. Poikkeuksena tästä lienee nk. naistenpäivä, jota identifioi enemmänkin sen naisen asema historiallisine taustoineen. Itselläni ei ole ollut tasaisesti suuntautuvia mielipiteitä, päinvastoin. Hyvinkin laidasta laitaan. 

Haasteena kuuluminen "oikeisiin" vähemmistöihin

Henkilökohtaisen ja tuttujen kokemuksen perusteella voin todeta, että myös vähemmistöissä ilmenee sisäistä syrjintää. Joukkoon kuuluminen vaatii selkeät kriteerit, jolloin osa jää ulkopuolelle. Lopputuloksena on jääminen johonkin välimaastoon. Näkemystäni sisäisestä syrjinnästä ei tarvitse allekirjoittaa, eikä se ole koko totuus. Vastaanottavaisuutta löytyy myös varmasti. 

Toisaalta ajatus "oikeanlaisuudesta" voi lisätä pelkoja astua kaapista ulos. Jos juuri se "oikeanlainen" vähemmistön edustajan profiili ei mene täysin yksiin oman itsensä kanssa, kaapista ulostulo ei välttämättä helpota elämää. Lopputuloksena henkilö pikemminkin siirtyy kaapista toiseen. 

Mahdollisuus hyväksyä itsensä

Toisaalta avoimuuden lisääntyminen tuo julki sukupuoli-identiteetin moninaisuutta eri vivahde-eroineen. Tämä voi parhaimmillaan mahdollistaa ns. julkisen tiedon lisääntymisen, mikä taas lisää eri vaihtoehtojen "normaaliutta" ja ennen kaikkea luonnollisuutta. Esimerkiksi fyysisen ja henkisen sekä romanttisen ja seksuaalisen kiinnostuksen kohdistuminen myös muuhun kuin vastakkaiseen sukupuoleen lienee tänä päivänä lienee luontevammin käsiteltävissä kuin omassa nuoruudessani. 

Omat lapsuus- ja teinivuoteni ajoittuivat jonnekin rajavyöhykkeelle suvaitsevaisuuden suhteen. Esillä oleva seksuaalivähemmistöt rajoittuivat karkeasti homoihin ja lesboihin. Muut käsitteet eivät olleet erityisen konkreettisia, lähinnä ajatusta mikä tarkoittaa mitäkin. Todella usein erityisesti murrosikäiset sekoittivat seksuaalisen suuntautuneisuuden rakenteellisiin ominaisuuksiin. Myös samankaltaiset nimet rinnastettiin keskenään. Rehellisyyden nimissä ikäluokalleni oli yksi sama onko transvestiitilla ja transsukupuolisuudella eroa. Itselleni suurempi haaste oli sanan "transvestiitti" lausuminen. 

Onko määrittely vaadittavaa?

Tämä kysymys oikeastaan on liitettävissä ajatukseen "oikeanlaisesta" vähemmistöydestä. Itse ajattelen kyllä ja ei. Kohdalle vaadittava ei. Määritteleminen voi auttaa sukupuoli-identiteetin ohella ylipäänsä oman itsensä hahmottamista: Minussa on tuollaisia ja tuollaisia piirteitä. Sen ei kuitenkaan tarvitse johtaa jyrkkiin johtopäätöksiin eikä edes henkilökohtaisten standardien luomiseen. 

Miten tarpeellista määrittely on, se lienee yksilökohtaista. Ehkä osa kaipaa oman itsensä hahmottamiseen määritelmiä. Osa taas kaipaa erilaisten piirteiden hyväksymistä sellaisenaan ilman tarkempaa kategoriointia. 

Vaativatko sosiaaliset tilanteet sukupuoli-identiteetin luokittelua?

Koska en edusta mitään malliesimerkkiä sosiaalisesta persoonasta, näen parhaaksi jättää esimerkiksi suomalaisen kulttuurin ja sosiaalisen kanssakäymisen luonnehtimisen vähemmälle. Voin vain todeta että teologian opinnot harjoitteluineen opettivat sosiaalisissa tilanteissa olemisen ja eräänlaisen "tilannekohtaisen emännän" roolin. Tässä kohden en viitsinyt vaivautua miettimään sukupuolineutraalia käsitettä. Ideana on siis toimia kysyjänä ja kuuntelijana. 

Ennen kaikkea kyse on ihmisten kohtaamisesta. Päästyäni kiinni tuohon osaan, aloin pitää siitä. Huomasin kiinnostuneeni ihmisistä, heidän kuulumisistaan ja ajatuksistaan aivan uudella tavalla. Usein pidän tästä osasta myös työn ulkopuolisissa sosiaalisissa tilanteissa ja kaikessa terveessä itsekkyydessäni kerron itsekin kuulumisian. 

Ehkä olen pudonnut kehityksen kärryiltä, mutta (ainakin omasta mielestäni) naiset ja miehet hakeutuvat omiin joukkoihinsa mikäli jakauma sellaisen mahdollistaa. Jos tämä lajiteltu pakka menettää yhdenkin kortin väärälle puolelle, tilanne näyttäisi aiheuttavan koko joukossa ristiriitaisia tunteia: Mitä tuo yrittää? Iskeä jonkun, esittää, kapinoida? Toisaalta itse kritisoisin myös ajatusta ns. pakollisesta joukon sekoittamisesta. Sosiaalisen kanssakäymisen tulisi kuitenkin olla luontevaa ja tapahtua itsekseen. 

Mitä itse olen havainnut, vähemmistöjen edustajien hyväksymistä joukkoon näyttäisi jarruttavan edelleenkin stereotypia jonka mukaan vähemmistön edustaja automaattisesti yrittäisi iskeä samaa sukupuolta olevia. -Siis jos vähemmistön edustaja mieltyy saman sukupuolen edustajiin. Kansankielellä hän on homo tai lesbo. Näin bi-ihmisen näkökulmasta olen yrittänyt oikaista käsitystä kysymällä "isketkö itse kenet tahansa vastakkaisen sukupuolen edustajan?" Jos esimerkiksi illanviettoon osallistuu yksi vähemmistön edustaja, yksikään saman sukupuolen edustajista ei välttämätt ole hänen tyyppiään. 

Pohdintaa

Ajoittain minua häiritsee määrittelyn lisääntynyt määrä. Toisaalta myönnän itsekin sortuvani määrittelyyn. Omalla kohdallani biseksuaalisuus on ainoa asia mistä suostun/haluan kertoa julkisesti. Toisaalta tietyssä seurassa pysyn kaapissa ja pidän ovet lukittuina. Syy on yksinkertainen: Olen 100%:sen kyllästynyt pornofantasioiden sävyttämiin kysymyksiin mitä kaikkea olisin valmis tekemään. Aivan turha oikaista mistä on mainitussa suuntautuneisuudessa on kyse. 

Itse koen sosiaaliset tilanteet ajoittain haasteleelliksi siksi, että pienestä pitäen olen luontevammin ollut poikien ja myöhemmin miesten seurassa. Yläasteella erityisesti seksuaalisen ahdistelun muodossa ilmennyt kiusaaminen sai tosin vierastamaan vastakkaista sukupuolta joksikin aikaan. Näin aikuisiällä mahdollisuus "leikkiä poikien kanssa" (ei seksuaalisessa mielessä) riippuu seurasta ja asenteista. Joskus minut otetaan mukaan tasavertaisena yksilönä, joskus taas leimataan naiseksi. Onhan tämä biologinen fakta, mutta en haluaisi tulla leimatuksi. 

Saman sukupuolen edustajien kanssa oleminen, sosiaalinen kanssakäyminen yms. ei ole myöskään mikään ongelma. Jostain syystä joskus minulla on vaikeuksia hahmottaa sosiaalisten tilanteiden sisältämät kuviot, mutta lukuisia poikkeuksiakin on. Minulla on myös siis naispuolisia tuttavia/läheisiä, joiden kanssa kommunikointi ja ihan oleminen käy luontevasti. 

Luulen että Suomessa sukupuoli-identiteetin moninaisuus ja aiheeseen liittyvä kulttuuri asenteineen elää jonkinlaista kehitysvaihetta. Moni asia on vapautunut, ja joillain osa-alueilla eletään eräänlaista "murrosikää" vapautta maistellen ja rajoja koputellen. Koska mukaan on tullut paljon uutta lyhyessä ajassa, aihepiiri suuremman yleisön keskuudessa lienee kärsinyt pienimuotoisen inflaation. Toisaalta suvaitsevaisuuteen vaikuttaa myös monikulttuurisuus erilaisena arvomaailmoineen. -Ja se, kuinka suuri osa pitää asiaa oleellisena. Esimerkiksi sukupuolineutraalius on tällainen kysymys. Oma kantani asiaan on, että lapsen/nuoren/aikuisen tulaa saada mennä omilla ehdoillaan. 

Pidemmän päälle kallistun vähemmän määrittelyn puolelle. Olkaamme mitä olemme. Jos määrittely tukee oman minäkäsityksen rakentumista, se sallittakoon. Muussa tapauksessa olisin valmis ainakin tönimään raja-aitoja hieman huterempaan pitoon. Kyllä ne sitten ajan kanssa kaatuvat itsestäänkin. 


tiistai 9. maaliskuuta 2021

Erityispedagogiikka: Paljon opettava oppiaine

 Kuten joissain sivulauseissa on ilmennnyt, opiskelen edelleen. Opiskelu tosin tapahtuu hitaasti ja työn ohessa. Suoritin aikoinaan teologian maisterin tutkintoon liittyvänä sivuaineena erityispedagogiikan perusopinnot. Aihealue oli totta puhuen vähän kiireessä heitetty ja valintaan vaikutti myös mahdollisuus etäopiskeluun. Tämä taas mahdollisti gradun ja muiden pääaineeseen liittyvien opintojen saamista loppuun. 

Vuosi 2018 oli opintojen suhteen ehkä elämäni rankin. Suoritin todella paljon opintoja lyhyessä ajassa. Itselleni tuo asetelma ei sopinut, sillä olisin halunnut kiinnittään enemmän huomiota itse aiheisiin kuin suoritettuihin määriin. Muita mahdollisuuksia ei tuntunut kuitenkaan olevan. En pidä teologiaa lainkaan vääränä valintana ja olen huomannut oppiaineen olevan monipuolisesti hyödynnettävissä. Erityispedagogiikka oli kuitenkin ala, josta haluaisin oppia lisää. Tällä hetkellä yritän siis suorittaa verkkaaseen tahtiin aineopintoja. Verkkaassa tahdissa olen onnistunut varsin hyvin. Mitä kaikkea erityispedagogiikka on tarjonnut viimeisen 30 opinpisteen aikana?

Oman oppimisen ymmärtäminen

Edustan ikäluokkaa jolle oppimisvaikeudet ja erilaiset diagnoosit ovat olleet vieraampia käsitteitä. Ehkä lukivaikeudet, keskittymisvaikeudet yms. ovat olleet olemassa omana peruskouluaikanani 90-luvun alusta sen loppumetreille, mutta en muista että niistä olisi paljoa puhuttu. Opin lukemaan ensimäisellä luokalla, eli ihan kohtuulliseen aikaan. Muistan myös ettei laskeminenkaan tuottanut ongelmia, huolimattomuus ehkä jossain määrin. 

Motivaationi oli vaihteleva. Joskus vaikean asian aloittaminen oli tuskallista, joskus haasteet taas eivät haitanneet lainkaan. Uppouduin herkästi omiin maailmoihini, mutta ajoittain myös aiheen mukaisesti. Saatoin esimerkiksi nähdä edessäni Raamatun kertomukset lähes visuaalisesti. 

Aikuisia saattoi kiusata erikoiset kysymykseni ja ajoittain ei ikäluokalle ominaiset vastaukset. Esimerkiksi "synti on Jumalan tahtoa vastaan rikkomista" ei liene perinteisin vastaus ekaluokkalaisen suusta. Samana päivänä saatoin vääntää itkua vähennyslaskujen parissa. Ongelmana ei ollut niinkään se ettenkö olisi osannut. Minusta vähentäminen ja miinus -merkki itsessään olivat masentavia. Oli kurjaa ottaa kirjoitetusta luvusta pois toinen luku.   

Olen ollut varmaan syntymästäni asti yliherkkä "tosikko". Reagoin voimakkaasti äänen korottamiseen ja komentamiseen. Onneksi näistä ei kuitenkaan luovuttu, lopputulos olisi muuten ollut.. katastrofaalinen? Jos mielessäni olikin vähänkin ajatusta epäonnistumisesta, alisuoriutumis -vaihde meni välittömästi päälle. Tämä taas johti siihen että tekeminen vaikeutui. Vaikka nk. huutaminen pahensi tätä ongelmaa, en koe tulleeni kohdelluksi väärin. -Pitihän minuakin kasvattaa siinä missä lapsia yleensä. 

Miten voin vaikuttaa osaamiseeni?

Vaikka olen enemmänkin kiitollinen vältyttyäni diagnooseilta, myönnän että jotkut heikommin hallitsemani aihealueet ovat vaikuttaneet negatiivisesti myös aikuisiällä. Näin jälkeen voin todeta että vika oli enemmänkin opiskelutaidoissa. Tein kyllä runsaasti kirjoitusvirheitä, mutta en usko että se olisi liittynyt lukivaikeuksiin, vaan enemmänkin keskittymisen herpaantumiseen. Keskittymisen herpaantumiseen taas vaikuttivat motivaatio ja toisaalta mahdollinen hermostuminen/jännittäminen. 

Ainoa missä epäilen vahvasti omaavani jonkinlaisia hahmotusongelmien on reittien ja paikkojen hahmottaminen kartan ulkopuolella. Kansankielellä kyse on heikosta suuntavaistosta. Joudun toistamaan vähänkin monimutkaisempia reittejä uudelleen ja uudelleen. Toisaalta tiedä häntä miten inteevisinen "tukiopetus" vaikuttaisi osaamiseen. Mutta olen lapsesta asti havahtunut eri paikoissa siihen, että olen "kadottanut" paikan missä olen. Joskus mielessä kävi myös asian mahdollinen liittymien epilepsiaan. 

Yleisesti monet vaikeudet ylipäänsä uuden oppimisessa liittyvät epävarmuuteen oppimisen suhteen. Jännitän edelleen opinko vai en. Lapsena jännittäminen saattoi ilmetä kiukutteluna tehtävien ääressä tai yrityksinä välttää vaikeita aihealueita. Taustalla on aina ollut jokin näkymättömän sanktion pelko jos tehtävä asia menee pieleen. 

Eniten minua auttoi esimerkiksi opettajan rauhallinen ja ystävällinen "interventio". Muistan miten minuuttien hahmottaminen kellosta ei onnistunut. Piiloudun tekemään kirjan tehtäviä joiden kyllä tiesin menevän väärin. "Kiinnijäämisen" seurauksena ihana opettajani ei haukkunut, huutanut, sättinyt tms., vaan otti rauhallisesti kirjan viereeh ruutupaperin ja näytti miten viisiminuuttiset lasketaan viiden kertotaulua käyttäen. Asia oli sillä selvä, opin asian reilusti alle minuutissa. Itse asiassa samalla metodilla sisareni opetti minut lukemaan: ystävällisesti ja ilman aikataulua. Silloin opin nopeasti. 

Vaikka aina en itseäni onnistukaan psyykkaamaan irti aikatauluista, hyödynnän tätä edelleenkin. Tai käänteisesti päätän tehdä ajan X esseetä, kuunnella luentoa tai lukea tenttimateriaalia. Irtaudun täysin deadline -ajatuksesta.  

Niin absurdilta kuin kuulostaa, maantiedon ohella historia aiheutti minulle todellista päänvaivaa peruskoulussa ja lukiossa. Nk. sotahistorian hahmottamisen muisteleminen saa edelleenkin deodorantin pettämään. Mutta.. miten ihmeessä pääaineeni oli lopulta Suomen ja Skandinavian kirkkohistoria ajoittain jopa kiitettävillä tenttiarvosanoilla? Syy on yksinkertainen: Ilmeisesti aivoni kypsyivät hitaasti ja opiskelutekniikka löytyi vasta aikuisiällä. 

Virheeni erityisesti lukiossa oli yritys opetella ulkoa. Toki ulkoakin on osattava, mutta erityisesti historiaan liittyvät asiat on tärkeä oppia hahmottamaan laajempina kokonaisuuksina. Toisaalta lukiossa ja yliopistossa arvostettiin eri asioita. Lukiossa painopisteenä tuolloin oli opeteltavan asian hallitseminen standardien mukaisesti. -Täysin ymmärrettävää tämäkin. Yliopistossa puolestaan haettii analyyttisyyttä. Toki teoria tuli hallita riittävän hyvin, mutta itse pidin paljon kontekstien riippuvuussuhteiden pohtimisesta ja esimerkiksi millaiset asiat vaikuttivat mihinkin. Historiasta tuli elävämpää vaikeasti opittavan teorian sijaan. 

Kielten oppimisessa deadline -ajattelu jarrutti jälleen oppimista, samoin pelko epäonnistumisesta. Näin kävi erityisesti englannin kohdalla. Saksa taas.. totta puhuen ainoa vaikeus oli kiinnostuksen lopahtaminen. Ruotsissa sen sijaan pärjäsin paremmin, kiitos selkeän kieliopin. 

Englannin kielen omaksuin itse asiassa paremmin aikuisiällä, sillä kieltä alkoi löytyä enemmän oppikirjojen ulkopuolelta. Oikeastaan tämä auttoi paljon. Nykyään uskallan puhua ja lukea englanninkielisiä tekstejä (kirjallisuus, oppimateriaalit) sekä kuunnella/katsoa elokuvia ilman tekstityksiä. Vieraamman sanaston kohdalla putoan herkästi kärryiltä, mutta aihepiirin hahmottaminen auttaa. Ei sillä... putoan kärryiltä välillä muutenkin, oli kieli mikä tahansa. Erityisesti englanninkielisten materiaalien kohdalla olen kohdannut uuden vaikeuden: en aina osaa kääntää asiaa suomeksi vaikka ymmärrän mistä on kyse. 

Kyky tutustua vaikeisiin aiheisiin

Erityispedagogiikan perusopinnot sisälsivät ajoittain varsin rankkoja aiheita. Yksi näistä oli kriminaalipsykologia. Joskus lähes sairaalloisen neutraali äänensävyni ja sanavalintani aihepiirin liittyen on aiheuttanut hämmennystä. Ajoissain olen saanut kauhistuneita kysymyksiä hyväksynkö esimerkiksi sarjamurhaajan toiminnan. Vastaus: en todellakaan. Kaikkien etiikan, moraalin, ihmisarvon ja kaiken muun mahdollisen kannalta toiminta on vääri, brutaalia ja täysin sairasta. Se on henkilökohtainen mielipiteeni. 

Tuo sairaalloinen neutraalius oli kuitenkin pakollinen taito jotta asioihin pystyisi perehtyä objektiivisesti. Karu fakta on, että maailma on täynnä toimintaa jossa ihmisarvo hengestä puhumattakaan saavuttaa korkeintaan rihkaman arvon. Ihmiset jotka näiden asioiden parissa työskentelevät muuttaakseen tilannetta (psykologit, psykiatrit, sosiaalityöntekijät, poliisit, vahnkilatyöntekijät jne.) pyrkivät työllään vähentämään rikollisuutta. Jotta tavoite olisi realistinen, näiden ihmisten on ymmärrettävä mitä rikollisten päässä liikkuu. 

Myönnän että vatsassani kiersi lukiessani sarjamurhaaja Ted Bundysta sekä hänen tekojensa seikkaperäisestä kuvauksesta. Materiaalia lukiessani kuitenkin tajusin, että aiemmin mainittujen ammattien edustajat joutuvat säännöllisesti kohtaamaan konkreettisesti vastaavanlaisia tapauksia: murhia, pahoinpitelyjä, välivaltaa jne. Jotta tapauksia voitaisiin ennaltaehkäistä ennen kuin ne ehtivät tapahtua tai tapahduttuaan toistua, on ymmärrettävä ns. rikoksen anatomiaa ja fysiologiaa. Valitettavasti sellainen ei (uskoakseni) onnistu jos omat tunteet ja mielipiteet päästää liiaksi valloilleen. Toki työn sisältö mainittujen kaltaisten rikollisten parissa lienee niin kuormittavaa, että omasta henkisestä jaksamisesta on huolehdittava äärimmäisen tarkkaan. 

Vaikka kykenen vaikeiden asioiden objektiiviseen tarkasteluun, en tiedä olisiko minusta vastaavanlaiseen työhön. Kykenen ottamaan vastaan ja käsittelemaan raskasta informaatiota ja puhumaan neutraalisti mikä toiminnassa on väärää jne. Mutta toistaiseksi en usko että minusta olisi esimerkiksi vankilatyöhön. Ongelmana ei olisi pelko. Todennäköisesti suurin ongelma olisi manipuloivien henkilöiden kanssa, sillä ei-rikollisten henkilöiden antaman kokemuksen perusteella olen liian altis manipuloimiselle. Mutta muussa tapauksessa uskon että kyky kohdata neutraalisti vaikeita asioita tulee auttamaan monella alalla. Parempi vain pitäytyä säässä puhumisessa jotta pahimmat väärinkäsitykset jäisivät vähemmälle. 

Kenelle suosittelisin?

Ihan ensimmäisenä (tai tekstirakenteen kannalta viiveellä) totean ettei taustalla ole kaupallista yhteistyötä minkään tahon kanssa. Ensijaisesti suosittelisin erityispedagogiikkaa alasta kiinnostuneille vaikkei konkreettista hyötyä olisikaan. Terveen itsekkäällä tavalla koen opintojen sisällön auttaneen myös itseäni, sillä olen oppinut hahmottamaan millaisia asioita ns. heikkojen osaamisalueiden taustalla on. Tällä on ollut sekä huojentava vaikutus että käytännön hyöty: Olen uskaltanut oppia jälleen, ja myös asioita aiemmin vaikeiksi luulluista aihepiireistä. 

Toisaalta olen "jäänyt kiinni" itselleni esimerkiksi heikentyneestä keskittymiskyvystä. Suureksi onnekseni ja toisaalta harmikseni potentiaaliset syyt ovat hoidettavissa. Mutta mukavuusalueen ulkopuolelle on siirryttävä säännöllisesti.  

Itse olen kokenut erityisesti kriminaalipsykologian lukemisen eräänlaisena pelkojen voittamisena, sillä kykenin perehtymään objektiivisesti ja neutraalisti aiheeseen mikä suorastaan inhotti. Tämä ei kuitenkaan tarkoita hyväksymistä, vaan kykyä astua tarpeen vaatiessa omien tunteiden ulkopuolelle. Uskon että tästä taidosta voi olla kenelle tahansa yllättävää hyötyä. Toteaisin kuitenkin ettei kyse ole opettelemisesta esim. tunteettomaksi persoonaksi. 

Yhteenveto: oman itsensä ja toisaalta muiden oppimisen ymmärtäminen, oppimisprosessi, oppiminen ja ikä, vaikeiden asioiden kohtaaminen jne. Jos nämä kiinnostavat, suosittelen lämpimästi tutustumaan aiheeseen. 

Mukavaa päivää kaikille!

sunnuntai 7. maaliskuuta 2021

Uusavuttoman Aliisan tilitys: "Ihanaa kun on kunnon talvi!" Varmaan juu..

 Olen toki tietoinen ettei valitus ole sallittua ja jokaisesta asiasta tulisi olla iloinen. Tästä päästäänkin taas tähän nk. kunnon talveen josta pitäisi olla äärimmäisen iloinen. Säätilasta tai siihen liittyvistä asioista ei toki siinä mielessä kannata valittaa tai masentua liikaa, koska lämpötilalle ja sille mitä mukavaa taivaalta tulee ei voi mitään. Mutta.. mikä meikäläistä tässä "kunnon talvessa" alkaa tässä vaiheessa hiertää..

"Pitää päästä lämmittämään!"

Vaikka pidän puulämmityksen tuomasta lämmöstä enkä koe lämmistä saati siiten puiden kantamista vajasta sisään suurena hommana, myönnän että oli suuri autuus muutamana ei-pakkaspäivänä ei suurta määrää klapeja tarvittu kun lämpeni oikein mukavasti. Ja sitten taas tulivat pakkaset..

No, ottaen huomioon mitä kuukautta eletään, tuskin/toivottavasti lämpötilat eivät ole kovin montaa viikkoa pakkasen puolella. Mutta kyllä, hieman tämä alkaa kyllästyttämään. Tässä kohden olisi kai oiva tilaisuus tokaista meikäläiselle jotain omista valinnoista. Mutta eiköhän pakkanen vaikuta omalla tavallaan asuinpaikasta riippumatta, ja harva selviää lainkaan lämmittämättä. 

Teiden kunto

Voi luoja.. tosin teiden kunto on monin paikoin mielenkiintoinen alueesta riippumatta. Mutta jospa kohdistan valitukseni omalle työmatkareitilleni. Viime viikolla ehdin hyppiä riemusta kun lämpöasteita suotiin muutamaksi päiväksi. Ylioptimistisesti odotin teiden päällä olevan lumen/jään sulavan ja urien tasaantuvan. 

Kuinkas sitten kävikään? Kyllä, suurimmaksi osaksi kävi juuri kuin toivoin, vaan ei varjoisemmilla alueilla. Urat eivät ehtineet sulaa vaan jäätyivät lähes teräviksi "muureiksi" joista ajaminen on jopa jännempää kuin urissa ennen lämpöasteita. Anna mun kaikki kestää!!! Mainittakoon että allekirjoittanut/valittaja on autoilijana edelleen hieman epävarma. 

Polttoaineen hinnan nouseminen

No voi..!!! Kun on tulee aika mennä tankkaamaan, myönnän että jokunen ärräpää nousee kielen päälle. Totta puhuen en ole aivan perillä polttoaineen hinnan korottamisen hyödyistä. Jos perusteluna on esimerkiksi päästöjen vähentäminen, ajatuksessa on pari aukkoa: Kuinka polttoaineen hinnan nouseminen vähentää ns. pakollista liikkumista aina työmatkoista tavaran kuljetukseen? En tiedä muuttuuko ilmaston tila. Ehkä parin mutkan kautta. Polttoainekulujen noustessa vaikutus voi olla myös elintarvikkeiden hintaan. Pakkausjätettä syntyy vähemmän?

Täällähän on tosiaan joukkoliikenteen suhteen hieman mahdoton tilanne. Tai ihan hyvä oikeastaan. -Siis lähes 10 km:n päässä. Sitten löytyisi junaa ja bussiakin. Valitettavasti olen iän myötä laiskistunut siinä määrin, etten ole valmis kävelemään tai polkemaan pyörällä kyseistä matkaa ennen kevättä. Olkaa kilttejä, nyt pitäkää se "oma valinta" -kortti hihassa. 

Kevät, tule jo.. 

Näin maaliskuussa toivoa keväästä uskaltaa jo pitää yllä. Valitettavasti tulevan viikon sääennuste on kaikkea muuta kuin keväinen. Elän kuitenkin siinä toivossa että 2-3 viikon kuluttua alkaisi helpottaa. Tietenkin lämpötilan nouseminen tuo mukanaa liukkautta, loskaa ja muuta hauskaa. 

Vaikka usein määrittelen itseni kesäihmiseksi, en vihaa yhtäkään vuodenaikaa. Kaikissa on puolensa, ilonsa ja haasteensa. Vaikka talvessa on haasteensa, esimerkiksi pimeys mahdollistaa paremmat yöunet. Ja vaikka pimeässä ajaessa on oltava huolellinen, vastaantulevat ja risteystä lähestyvät autot ovat havaittavissa helpommin valojen vuoksi. 

Näin loppuun myönnän tekstin kallistuneen valittamisen puolelle. Mutta.. ehkä valittaminen on edes ajoittain sallittua? Kyllä, on totta että säälle ei voi mitään sen enempää kuin teiden kunnolle ja polttoaineen hinnan nousulle. -Jälkimmäisiin ainakaan näin yksilötasolla. Toisaalta uskallan uskoa että kevät alkaa lähempänä kuin seuraava talvi, eli eikähön tämän vielä jaksa.

Mukavaa sunnuntaita kaikille!

P.S Minulle ei tarvitse iloita tästä "kunnon talvesta" :D 

torstai 4. maaliskuuta 2021

Uusavuton Aliisa: Nämä asiat haluaisin osata paremmin (tai edes osata)

 Koska mihinkään ei koskaa voi olla tyytyväinen, tämän päivänä teemana olkoon "mitä haluaisin osata/hallita paremmin". Minua on määritelty monilahjakkuudeksi, mikä kieltämättä on ollut imartelevaa. En haluaisi täysin tyrmätä saamaani kohteliaisuutta, mutta todellisuudetta se "lahjakkuus" on kapea-alaista: osaan tiettyjä asioita hyvin, ehkä keskimääräistä paremmin. Tämä perustuu saman asian toistamiseen. Uuteen asiaan siirtyminen sen sijaan on vaikeaa. Millaisissa asioissa olisi mukava kehittyä..

Pitkäaikaisempi keskittymiskyky

Välillä se aika mikä onnistuu yhteen asiaan keskittymiseen on vähettävän lyhyt. Niin no, keskittymiskykyä voi harjoittaa ja sellaista pyrinkin tekemään. Ehkä tässä on vähän selittelyn makua, mutta esimerkiksi univaje on todella merkittävä tekijä. Vaikka pyrinkin pitämään huolta nukkumisesta, eihän se uni aina käskemällä tule. Luonnollisesti myös kiinnostus ja motivaatio keskittymistä vaativaa aihetta kohtaan vaikuttavat yllättävän paljon..

Häpeäkseni myönnän myös, että minulla on satunnaisen säännöllisesti ilmeneviä huonoja tapoja, jotka heikentävät keskittymiskykyä. Tiukan päätöksen ja aikaansaamisen seurauksena saan vähennettyä näitä huonoja tapoja, mutta ilmeisesti ne tuppaavat palaamaan. Millaisista huonoista tavoista on kyse? -Todennäköisesti niista yleisimmistä. 

Tekniikka, teknologia, työkalut..

Työkalujen kättötaitoni ovat pikkulapsen tasolla. Vasara ja ruuvimeisseli lienevät ainoat "varmat" työkalut joita osaan käyttää. Sahaa en ole käyttänyt sitten kolmannen luokan teknisen työn porakoneesta puhumattakaan. Onneksi nuo kaikki ovat opeteltavissa, mutta se alkuvaihe ja siihen liittyvät häpeä..

Ja autot. Nyt kun ajamisen tekninen puoli sujuu, välillä kiinnostaisi tietää hieman enemmän rakkineesta jolla ajan. Autoksi sitä ainakin tähän mennessä on kutsuttu. Tällä hetkellä ajamisen lisäksi ainoa sekin varmaksi tullut taito on tankkaamnen. Hävettävää mutta totta. Tässä lisää aihetta nauruun (ehkä vähän itsellenikin): osaisinpa myös korjata/huoltaa näitä rakkineita!

Tietokineiden, digilaitteiden yms. kanssa minulla lienee perustason taidot. ATK- asioissa olen tottunut opettelemaan tutkimalla ja kokeilemalla. Neuvon kysyminen tapahtuu vasta sitten kun ohjelma, laite tms. ei lukuisista yrityksistä huolimatta toimi kuten toivottavaa olisi. Tosin joudun myöntämään että amk-aikaiset pakolliset ATK-kurssit antoivat hyvän pohjan tekstinkäsittely- ja taulukkolaskentaohjelman käytölle. SPSS jäi huonon motivaation vuoksi mysteeriksi. 

Sitten toiset mysteerit: videoiden editointi vähän korkeammalla tasolla, ohjelmointi, 3D-tulostimen käyttö.. näitä kun oppisi niin olisi kyllä hienoa! Ohjelmointi on taito jonka harjoittelu ei olisi mahdottomuus, mutta aloittaminen kun taidot ovat tasoa nolla..

Laajemmat kädentaidot

Vaikka tekstiilityöhön liittyvät taidot ovat päässeet ruostumaan silkan käyttämättömyyden seurauksena, jostain selkäytimestä niitä löytyy kun aikansa etsii. Ns. extreme -taitoni ainakin tämä päivänä lienee pitsiliinojen virkkaaminen. Tosin tämäkin taito on hieman rajoittunut, sillä vain pyöreät liinat onnistuvat. Jos koko kasvaa liikaa, käsialaa on vaikea pitää tasaisena. Mutta sellaiset pienehköt liinat valmistuvat kyllä. Ompelutaidot olen päästänyt pahasti ruostumaan, mikä kieltämättä harkittaa. 

Sen lisäksi että haluaisin herätellä ruostuneita taitoja, olisi hienoa oppia lisää. Jälleen olen lipsahtamassa syrjähyppyyn. Koen nimittäin pienimuotoista kiinnostusta teknistä työtä kohtaan. Sähkön liittyvät näpertelyt kierrän toistaiseksi kaukaa, sillä ne tuntuvat aivan käsittämättömiltä. Siis liian monimutkaisilta. Sen sijaan erilaiset puutyöt kiinnostaisivat kovasti. Jostain syystä puu materiaalina miellyttää, jo siihen olisi mukava päästä tutustumaan lähemmin. Ehkä jonain kauniina katson mitä puukolla ja hiekkapaperilla hiomalla saa aikaiseksi. Lähtökohtaisesti haluaisin sulkea pois menetettyjen sormien mahdollisuuden.  

Oppisipa pelien ja leikkien säännöt..

Tämä on ollut yhtä tuskaa lapsesta asti! Yksi merkittävä syy miksi joukkuepelit eivät vedä puoleensa liittyy sääntöjen oppimiseen. Juuri kun olen oppinut yhden asian, tulee kolme lisää ja unohdan sen yhden sekä kaksi ensimmäistä. Luulen että kyse ei suoranaisesti ole huonosta muistista vaan paineista oppimisen suhteen. Tämä nimittäin pätee moneen muuhunkin asiaan jossa oppimisessa on tiukka aikaraja. Jopa leikki muuttuu suoritttamiseksi.

Myös ne harvat korttipelit jotka hallitsen ja sitten unohdan ovat olleet mukavaa ajanvietettä. Mutta niin kortti- kuin lautapeleissä se rajattu pelin idean ja sääntöjen oppimiselle ahdistaa. Lopulta minusta tulee se joka pilaa koko hauskan aktiviteetin koska teen jonkun typerän virheliikkeen. 

Pohdintaa..

Kun tarkemmin katson asioita mitä haluaisi oppia, näyttäisi siltä että motivaatio kohdistuu asioihin jotka mahdollistaisivat hieman itsenäisemmän arjen ja toisi ehkä vähän vähemmän ennalta-arvattavaa osaamista. Näin voinee päätellä ainakin työkalujen käyttötaidoista. Onneksi monet taidot ovat ainakin pienissä määrin opittavissa kunhan niihin vain uskaltaa hieman perehtyä. 

Luulen että nimenomaan uskallus ja usko oppimiseen ovat kynnyskysymyksiä. Ja eihän tässä tarvitse ammattilaistasoa saavuttaa. Vaikka väitän etten yllättyisi enää mistään kuluneen vuoden tapahtumien jälkeen, en kylä osaa nähdä itseäni automekaanikkona. Edelleenkin pidän edes ajatusta "korjaamastani" autosta hengenvaarallisena. Toisaalta niin pidin myös itseäni auton ratin takana vaarana itselleni ja ennen kaikkea muulle liikenteelle. 

Leikkien ja pelien sääntöjen oppiminen lienee jonkinlainen kynnyskysymys sosiaalisten tilanteiden kannalta. Toisaalta.. en ole koskaan oikein perustanut seuraleikeistä yms. No, muutama poikkeus toki löytyy. Mutta esimerkiksi leikki "kirkonrotta" oli lapsena yhtä tuskaa ja tietenkin ainoa leikki ellei sitten halunnut leikkiä yksin välitunneilla. Ja niin leikinkin välillä yksin.. kas kummaa. En ole mikään sosiaalisten tilanteiden vihaaja. Pakolliset seuraleikit tuovat niihin vain turhia paineita. Paine ja suorittaminen taas hidastavat sääntöjen oppimista. Pienoinen umpikuja..

Millaisia asioita sinä haluaisit oppia paremmin?