maanantai 14. syyskuuta 2020

Kieroutuneesta kehonkuvasta tähän päivään: Miltä näytän "niinku omasta mielestä"?

 Luulen että harvan, niin naisen kuin miehen kehonkuva pysyy läpi elämän ns. positiivisella puolella. En tosin kiellä tällaista vaihtoehtoa. Omalla kohdallani jokin meni selkeästi pieleen joskus vuoden 2006-2007 paikkeilla. Tai oikeastaan jokin oli mennyt pieleen jo paljon aiemmin, mutta näkyvä oireilu alkoi ilmetä tuolloin. 14 vuotta tähän päivään oli ajanjaksona vaihteleva.

Vaikein aika osaston jälkeen 

Outoa mutta totta. Vaikeinta oli palloilla terveen ja sairaan kehon välillä. Lisäksi keho oli alkanut protestoida sille liian pitkään kestäneeseen rääkkiin. Anorektikoiden kategoriassa olin suurikokoinen, sillä BMI oli vasta vähän alle 16. Se oli taistelua kahden puolen välillä. Sairas puoli näki uuden kehon liian suurena, mutta samalla terve puoli halusi elämälle sisältöä. Ihanteellisinta olisi ollut yhdistää nuo kaksi, mutta realismin lait vastustivat: jostain kumman syystä ei ollut mahdollista pyrkiä sairaalloiseen laihuuteen ja pärjätä opinnoissa. 


Deprakinen käyttöönotto oli myös oma haasteensa. Minulle valproaatti ei sopinut lainkaan. Väsyin, hidastuin ja turposin. Lääkettä oli vaihdetta tämän jälkeen vielä kahdesti ennen kuin sivuvaikutuksia oli riittävän vähän. Itse olisin pysyttäytynyt jo ensimmäisessä epilepsialääkkeessä, mutta valkosoluarvot laskivat vaarallisen alas. 


Osaston jälkeinen aika oli niin ikään harjoittelua ja sopeutumista normaaliin elämään, mihin kyllä halusin. Halusin parisuhteen, arjen, opintojen etenemisen jne. Anoreksia oli vain vielä korvien välissä. Paranemiseni ei tapahtunut helposti tai yllättäen minkään suuren oivalluksen seurauksena. Se oli vaiheittaista, mutta suunta sentään oli oikea. Minulla oli ajoittain vaikeita kausia ja voimakasta itseinhoa kehostani jonka olin päästänyt pahasti säästöliekille. 

Vähän ennen ja nyt..

Luulen että ratkaiseva askel oli muutama vuosi sitten aloitettu "dieetti", joka alkoi havahduttuani päivittäiseen energiamäärään. Suostuin viimeinkin uskomaan että kehoni ja mieleni voivat huonosti liian vähäisen energiamäärän vuoksi. Lähtökohtana oli alle 1400 kcal päivässä. Elämäntyyli aktiivinen ja treeni päivittäistä. 


Ei ihme että väsytti, ketutti, ahdisti ja painokin huiteli joka suuntaan, lähinnä kasvusuuntaan. Lisäsin energiamäärää asteittain, ja pääsin lopulta yli 2000 kcal:iin. Kummasti kaikki alkoi sujua paremmin, keho voi paremmin ja paino alkoi pysyä samana. -Kunnes päätin lopulta hankkiutua vaa'asta eroon. Syy ei ollut painosta, vaan kyllästymisestä sen jatkuvaan seuraamiseen. En ole käynyt vaa'alla.. lähes kahteen vuoteen?


Entä nyt? Ajoittain olen väsynyt, mutta sallin sen itselleni. Treenaan ja ylipäänsä liikun säännöllisesti. Jos en pääse jäälle tai salille silloin kun "pitäisi", maailmani ei kaadu. Tosin päivittäin ulkoilu on mukava saada tehtyä ihan jo raittiin ilman vuoksi. Mutta mihinkään ei liity pakkoa. No, venyttelystä ja keskivartalotreenistä pidän tiukemmin kiinni, mutta niistä on siinä määrin hyötyä etten mielelläni niistä lipsu. 


Miltä näytän nykyään? Omasta mielestäni ihan hyvältä. En ole malli, missi tai mikään muukaan kaunotar. En olen laiha tai lihavat, olen ihan sopiva. Kehoni on ehkä keskivertoa lihaksikkaampi, mutta se kaikki on tullut liikkumisen ilosta ja lajeista joista pidän. Ne eivät syntyneet pakottamalla. Silmänaluset nyt ovat välillä tummemmat kuin toivoisin, mutta kauneuspilkkunsa kullakin. Yhteenveto: Ihan kiva. -Sen verran kiva että, en enää mieti kehoni kokoa tai ulkonäköä. Sen verran kiva että voin keskittyä täysin liikkumisen iloon. Ja loppuun pilke silmäkulmassa napattu kuva (päätelkää ilmestä). Tältä näytän nykyään:




 Tämä saa olla ensimmäisen ohella myös viimeinen sali-selfie. Ei ollut minun juttuni, taidan olla liian kärsimätön. Mieluummin kuvaan liikkeitä ja ylipäänsä tekemistä.