Treenikuulumisia: Edistymistä epätietoisuudesta huolimatta

Viimeinkin treenikausi on käynnistynyt! Tänä syksynä tilanne on kuitenkin hieman erilainen. Mutta vaikka säännöllisyydestä ei ole tietoakaan, on ollut niin mahtavaa päästä niin jäälle kuin salille pitkästä aikaa!

Vähitellen jäälle

Kuten arvata saattaa, leirityön aikana en päässyt hyödyntämään kesän jäävuoroja. Se 1,5-5 tuntia matkana nyt vain tuntui pikkiriikkisen liian pitkältä. Mutta ei hätää, pieni tauko tekee hyvää! Harjoittelun sisältö on ollut luokkaa ”tehdään mitä keretään”.

Kuten joka kerta, yritän parhaani mukaan keskittyä niihin asioihin jotka menevät vinksalleen. Näihin kuuluvat mm. käsien ja hartioiden asento sekä riittävän tiivis rotaatioasento. Onneksi satuin kuvaamaan hyppyharjoituksiani maalla. Kuvasta nimittäin huomasin että hartiat nousevat pikkuisen liikaa. Eihän sitä mönkään mennyttä harjoitetta ole kiva katsoa, mutta ainakin löytyi jotain mihin tarttua. Vaikutuksista lisää myöhemmin.. ts. sitten kun kroppa omaksuu muutokset.

  (Pinterest)

Salikorttiin lisää kautta!!

Nyt oli tämän aika!!! Kesän aikana leirityön vuoksi en raaskinut ottaa salikorttiin aikaa, sillä kuukaudestakin melkein kolme viikkoa olisi mennyt hukkaan. Leirityön jälkeen en todellakaan olisi saanut itseäni välittömästi salille. -Tai ylipäänsä ihmisten ilmoille.

Mutta salitreeni oli breikin jälkeen mahtava kokemus! Hyppyharjoituksen jälkeen kokeilin pienissä määrin plyometristä harjoittelua, ja hiki tuli! Tapani mukaan tein pienen ”radan” johon liittyi mm. steppilaudan käyttöä, eläinliikkeitä sekä ”luisteluhyppyjä” 5 kg:n painon kanssa. Ja sitten ah niin ihania jännehyppyjä.. Näin alkuun tein vain pari kierrosta, mutta seuraavalla kerralla olisi tarkoitus tehdä 3-4 energiatasoista riippuen. Myös käsitreeniä oli mukava tehdä pitkästä aikaa!

Tavoitteisiin liittyviä haasteita

Koska syksyn suunnitelmat ovat jälleen aivan auki, minulla ei ole hajuakaan aikatauluista yms. Tästä syystä en uskalla tehdä mitään kovin perinpohjaisia suunnitelmia. Mutta oikeastaan tässäkin on puolensa: Jokaista harjoittelukertaa niin salilla kuin jäällä saattaa ehkä arvostaa hieman enemmän, ja laadun merkitys menee määrän edelle.

Niinhän sen pitäisikin mennä, mutta määrän arvostamiseen on helpompi haksahtaa jos mahdollisuudet harjoitella eivät ole niin rajalliset. Tämä asenne on kieltämättä auttanut. Esim. axelissa ja kaksoissalchowissa on selkeää parannusta. Periaatteessa siis kumpikin menee vartin vajauksella, mutta puhtaudessa on tekemistä. Rotaatiohyppy -harjoituksissa tulee myös panostettua enemmmän käsiten ja hartioiden asentoon sekä jalkojen tiiviimpään asentoon. Laitan videota kun uskallan/saan aikaiseksi kuvata..

Pohdintaa

Harjoittelu ei siis pääty, mutta sisältö muuttuu. Toisaalta toivon kovasti että työrintamalla tulisi jotain uutta. -Siis jotain vakaampaa kuin keikkatyö. Ihan huippua olisi tietenkin saada oman alan töitä. Ts. työt ovat prioriteettina. Keikkatyö ei ole mukavinta mahdollista, mutta mahdollistaa vapaaehtoistoiminnan seurakunnissa. Vapaaehtoistoimintaa taas katsotaan hyvällä.

Eli eiköhän tämä tästä, eikä tämäkään tilanne ole täydellinen este edes pienelle suunnitelmallisuudelle! Ja kuka ties uutta kisaohjelmaakin pääsee kaikesta huolimatta kehittämään..

Leirimuistoja, palautumista ja mukamas suunnitelmia

Kotona taas! Vaikka leirillä oli oikein mukavaa ja leiriläiset onnistuivat kaivamaan ala-arvoisen huumorintajuni esille, aika palata takaisin ei tullut yhtään liian aikaisin! Tämä leiri oli tosiaan kesän viimeinen, mikä sinänsä ei liene yllätys: peruskoulussa opetus alkaa torstaina. Leirin aikana mietin, että porukalla ei ole paljoa aikaa lomailla. -Toisaalta onneksi loma-aikaa oli ennen leiriä. Mutta mitenkäs pärjättiin..

400 km bussilla

”Yhden pysäkdyksen” taktiikalla istumista tuli yhteensä vajaat viisi tuntia. Peffani selvisi kuitenkin reissusta, selkä myös jumituksesta huolimatta. Vaikka bussilla reissaaminen on arkista puuhaa, tuollaiset pidemmät reissut ovat oma lajinsa. Toisaalta asiaa helpotti väsymys: varmaan puolet matkasta meni torkkuen. Olen myös siinä mielessä onnellisessa asemassa, että en kärsi matkapahoinvoinnista. Vielä?? Pystyn ongelmitta lukemaan, torkkumaan yms. Istumapaikallakaan ei ole väliä.

Toki pientä jännitystä toi tieto, että bussin toiletista oli kuulemma lamppu palanut. Mikäs siinä, romanttisessa valaistuksessa. No, varmuuden vuoksi tei pari ylimääräistä varakäyntiä, jolloin matkan varrella ollut huoltoaseman/ruokapaikan toiletti riitti. Oletan että juuri tämän jokainen lukija halusi tietää?

Paljon ulkoilua!

Sää oli viileä, mutta suhteellisen sateeton. Fiksut kollegat tunsivat paikan entuudestaan, ja näin ollen myös aktiviteettimahdollisuudet. Lopulta jokaiseen päivään liittyi enemmän tai vähemmän ulkoilua ja liikkumista, mikä oli aivan loistava juttu! Itsekin uskaltauduin tekemään vapaahetkinä pieniä hölkkälenkkejä.

Ehdoton suosikkini oli esterata, johon kuului mm. erilaisia köysiratoja, pienimuotoista seinäkiipeilyä yms. Johan siinä itsekin nuortui henkisesti 10 vuotta!

Liian vähän unta

Tämä oli vähän ikävä puoli kuluneen viikon aikana, ja kieltämättä hieman jännitti miten hyvin epilepsialääkkeet pelittävät. Unimäärä oli keskimäärin 4-6 tuntia yötä kohden. Tämä pakotti käyttämään osan vapaa-ajasta nukkumiseen. Kun on tottunut menemään nukkumaan reippaasti ennen yhtätoista, nukkumaanmeno puolenyön aikaan oli hieman haasteelista.

Vaikka kello soi 7:40, rahoittumishetken puuttuminen johti kevyisiin uniin ja heräilyyn. Onneksi päivän torkkuhetket antoivat hieman lisää energiaa, mutta parina vikana päivänä aivotoiminnan teho oli kyllä laskenut! Nyt edessä on siis operaatio palautuminen.

Ruoka.. ok?

Vaikka ruoka on minulle periaatteessa yksi ja sama, pakko myöntää että edellisessä paikassa vegeruuat olivat hieman ravitsevampia. Toisaalta ruovalioon liittyy oma valinta, jolloin valittaminen on parempi jättää vähemmälle. Tässä paikassa ei ollut itse leivottuja sämpylöitä, mutta ehkä parempi niin: oli helpompi olla syömättä liikaa, ja näin vatsanpurut jäivät vähemmälle.

Mutta maku oli ok, ja söihän noita sapuskoja. Se riittää.

Mitä seuraavaksi?

Kuten todettua tuli, nyt tiedossa olisi operaatio palautuminen. Aivan ”lunkisti” ei kuitenkaan jouda ottamaan, sillä ensi sunnuntaina olisi pitkästä aikaa saarnavuoro. Mutta sinne menen ilolla, ja ihan mielelläni aloitin tänään tekstin kirjoittamisen. Ensi viikolla aloittelen taas keikkatyöt, ja toivottavasti kuulen jotain potentiaalisista oman alan työpaikoista.

Myös treenikausi alkaa vähitellen käynnistyä. Olen kahden vaiheilla salikortin uusimisen kanssa. Kieltämättä houkuttelisi! Toisaalta syksyn aikataulut ovat täysin auki, joten edelleenkään mitään suuria suunnitelmia ei parane tehdä. Mutta ei auta kuin olla kärsivällinen ja yrittää parhaansa.

Epilepsian paluu: Nämä asiat mietityttävät

Viime päivät ovat menneet lepuutellessa. Oli asia miten vakava tahansa, joskus kohtaukseen liittyvien kadonneiden palasten etsiminen ja löytäminen lähes naurattavat. Torstaina ja eilenkin kummastelin järkyttävää väsymystä ja torkahtelua. Eilen pääsin pitkästä aikaa jutustelemaan neurologin kanssa.

Aiempien kokemusteni perusteella kohtauksen jälkitilaan ei liity noin voimakkaita ja pitkäkestoisia oireita, siis väsymystä ja torkahtelua. Neurologilta löytyikin sitten looginen vastaus: ”Tapauskertomuksen perusteella kaaduit suoraan taaksepäin. Ilmeisesti tässä on käynyt pieni aivotärähdys”. Hmm, jostain syystä itse en tätä keksinyt. Mutta pääkoppaan ilmestynyt kuhmu on sen verran kipeä, että allekirjoitan neurologin veikkauksen. Vaikka pyrin viimeisen päälle ajattelemaan ettei tämä tule vaikuttamaan tulevaisuuteen erityisesti töiden suhteen, ihan näinkään ei ole.

Mahdolliset ajokiellot

Tämä kieltämättä vähän huolestuttaa. Vaikka autoilu ei ole lempipuuhaani, työn kannalta se on aika olennainen juttu. Koska meikäläisen alalla valikoima ei ole laajimmasta päästä, auto tulisi jossain vaiheessa olemaan aika välttämätön. -Ellei sitten työpaikkaa irtoa hyvien kulkuyhteyksien paikkeilta.

Voihan toki olla, että keskiviikkoinen kohtaus jää viimeiseksi, mutta voi myös olla ettei jää. Vaikka asiaan voi vaikuttaa omilla elämäntavoilla, sekään ei takaa mitään. Toki yritän ajatella positiivisesti ja olla murehtimatta, tosiasiatkin kannattaa hyväksyä. Toisaalta onneksi kevään aikana tuli laajennettua urahaaveita. Lisää aiheesta löytyy täältä.

Kohtaus julkisella paikalla → maine?

Juu juu, eihän siinä pitäisi olla mitään noloa tai hävettävää. Mutta milläs olet häpeämättä? Minun mielestäni on todella noloa kaatua julkisella paikalla ilman suurempia varoituksia. Vaikka olen kiitollinen siitä, että ihmiset auttavat, minusta on noloa joutua ambulanssin kyytiin. Niin no, eihän siinä kovin edustavana olekaan: sekavuus, pahoinvointi ja mahdolliset haaverit eivät tee hehkeäksi.

Ja kyllä, mietin todella mitä kohtaus julkisella paikalla tekee erityisesti ”työmaineelle”. Olen huolissani siitä, että luotetaanko työkykyyni ja ammattitaitooni kun en kerran hallitse kroppani toimintaa.

Edelleenkin suurin pelkoni on, että potentiaalisen kohtauksen aikana lasken alleni kenties ”isommankin” hädän.

Pohdintaa

Monet asiat siis mietityttävät. Kuten todettua tuli, kohtaus voi myös hyvin jäädä viimeiseksi. Tai jos ei jää, väliä voi hyvällä onnella olla vuosia. Hölmöilystä viisastuneena olen pitänyt huolta terveellisistä elämäntavoista, ts. monipuolinen ja riittävä ravinto, riittävästi unta, sopivasti liikuntaa ja palautumista jne. En tupakoi, ja alkoholin käyttö on suorastaan keskivertoa vähäisempää. Kofeiini taas.. no, yritystä on, ja kellonaika on sentään rajallista.

Joskus mietin, pitäisikö vain jättää pohtimatta mitä on tapahtunut. Toki on hyvä tietää mitä on tapahtunut, mutta mitään seikkaperäistä en halua tietää. En esim. todellakaan halua tietää miltä olen näyttänyt kohtauksen aikana. En myöskään halua nähdä esim. Youtube -videoita kohtauksista. Toki jos näen konkreettisesti jonkun saavan kohtauksen, toimin tietenkin ohjeiden mukaisesti. Kirjan ja elokuvan ”Suden vuosi” hahmon tapaan en häpeä asiaa, eikä mieleeni tulisi tietoisesti jättää lääkkeitä ottamatta. Tai no.. valproaatin aikaan olisi tehnyt mieli.

Voi myös olla että elämä jatkuu kuten ennenkin. Ajokielto poistuu, saan töitä, sisäistän työtehtäväni, opin uutta, kohtaan vastoinkäymisiä joista selviän jne. Kuulostaa elämältä. Ja vaikkei elämä jatkuisi juuri tietyllä tavalla, jotenkin se jatkuu. Pienenä loppukevennyksenä totean kuitenkin: Jos jotain opin niin sen, että on onni harjata hiuksia ilman kipua! Pari päivää vielä kuhmun kanssa, niin eiköhän senkin onnen aika tule.