Epilepsian paluu: Nämä asiat mietityttävät

Viime päivät ovat menneet lepuutellessa. Oli asia miten vakava tahansa, joskus kohtaukseen liittyvien kadonneiden palasten etsiminen ja löytäminen lähes naurattavat. Torstaina ja eilenkin kummastelin järkyttävää väsymystä ja torkahtelua. Eilen pääsin pitkästä aikaa jutustelemaan neurologin kanssa.

Aiempien kokemusteni perusteella kohtauksen jälkitilaan ei liity noin voimakkaita ja pitkäkestoisia oireita, siis väsymystä ja torkahtelua. Neurologilta löytyikin sitten looginen vastaus: ”Tapauskertomuksen perusteella kaaduit suoraan taaksepäin. Ilmeisesti tässä on käynyt pieni aivotärähdys”. Hmm, jostain syystä itse en tätä keksinyt. Mutta pääkoppaan ilmestynyt kuhmu on sen verran kipeä, että allekirjoitan neurologin veikkauksen. Vaikka pyrin viimeisen päälle ajattelemaan ettei tämä tule vaikuttamaan tulevaisuuteen erityisesti töiden suhteen, ihan näinkään ei ole.

Mahdolliset ajokiellot

Tämä kieltämättä vähän huolestuttaa. Vaikka autoilu ei ole lempipuuhaani, työn kannalta se on aika olennainen juttu. Koska meikäläisen alalla valikoima ei ole laajimmasta päästä, auto tulisi jossain vaiheessa olemaan aika välttämätön. -Ellei sitten työpaikkaa irtoa hyvien kulkuyhteyksien paikkeilta.

Voihan toki olla, että keskiviikkoinen kohtaus jää viimeiseksi, mutta voi myös olla ettei jää. Vaikka asiaan voi vaikuttaa omilla elämäntavoilla, sekään ei takaa mitään. Toki yritän ajatella positiivisesti ja olla murehtimatta, tosiasiatkin kannattaa hyväksyä. Toisaalta onneksi kevään aikana tuli laajennettua urahaaveita. Lisää aiheesta löytyy täältä.

Kohtaus julkisella paikalla → maine?

Juu juu, eihän siinä pitäisi olla mitään noloa tai hävettävää. Mutta milläs olet häpeämättä? Minun mielestäni on todella noloa kaatua julkisella paikalla ilman suurempia varoituksia. Vaikka olen kiitollinen siitä, että ihmiset auttavat, minusta on noloa joutua ambulanssin kyytiin. Niin no, eihän siinä kovin edustavana olekaan: sekavuus, pahoinvointi ja mahdolliset haaverit eivät tee hehkeäksi.

Ja kyllä, mietin todella mitä kohtaus julkisella paikalla tekee erityisesti ”työmaineelle”. Olen huolissani siitä, että luotetaanko työkykyyni ja ammattitaitooni kun en kerran hallitse kroppani toimintaa.

Edelleenkin suurin pelkoni on, että potentiaalisen kohtauksen aikana lasken alleni kenties ”isommankin” hädän.

Pohdintaa

Monet asiat siis mietityttävät. Kuten todettua tuli, kohtaus voi myös hyvin jäädä viimeiseksi. Tai jos ei jää, väliä voi hyvällä onnella olla vuosia. Hölmöilystä viisastuneena olen pitänyt huolta terveellisistä elämäntavoista, ts. monipuolinen ja riittävä ravinto, riittävästi unta, sopivasti liikuntaa ja palautumista jne. En tupakoi, ja alkoholin käyttö on suorastaan keskivertoa vähäisempää. Kofeiini taas.. no, yritystä on, ja kellonaika on sentään rajallista.

Joskus mietin, pitäisikö vain jättää pohtimatta mitä on tapahtunut. Toki on hyvä tietää mitä on tapahtunut, mutta mitään seikkaperäistä en halua tietää. En esim. todellakaan halua tietää miltä olen näyttänyt kohtauksen aikana. En myöskään halua nähdä esim. Youtube -videoita kohtauksista. Toki jos näen konkreettisesti jonkun saavan kohtauksen, toimin tietenkin ohjeiden mukaisesti. Kirjan ja elokuvan ”Suden vuosi” hahmon tapaan en häpeä asiaa, eikä mieleeni tulisi tietoisesti jättää lääkkeitä ottamatta. Tai no.. valproaatin aikaan olisi tehnyt mieli.

Voi myös olla että elämä jatkuu kuten ennenkin. Ajokielto poistuu, saan töitä, sisäistän työtehtäväni, opin uutta, kohtaan vastoinkäymisiä joista selviän jne. Kuulostaa elämältä. Ja vaikkei elämä jatkuisi juuri tietyllä tavalla, jotenkin se jatkuu. Pienenä loppukevennyksenä totean kuitenkin: Jos jotain opin niin sen, että on onni harjata hiuksia ilman kipua! Pari päivää vielä kuhmun kanssa, niin eiköhän senkin onnen aika tule.