sunnuntai 6. maaliskuuta 2016

Aliarviointi eriarvoistamisen poistokeinona

Viime viikolla käsiini sattui kirjastoreissulla Anni Polvan Kun olin pieni, jossa Anni kertoi lapsuudestaan aivan varhaisilta vuosilta kouluikään. Taisin lukea kirjan ennätysajassa (en tosin mikään erityisen nopea lukija). Kirjoitustyyli oli täynnä huumoria ja kokonaisuudessaan tarina Annin ensimmäisestä seitsemästä vuodesta oli värikäs ja tapahtumarikas. Toki lukijan on mukauduttava kirjan aikakauden kasvatusmetodeihin, sillä lasten piiskaaminen oli itsestäänselvyys. Mikäli mukautuminen ei ole mahdollista, en suosittele edes vilkaisemaan tätä kirjaa. Koska Anni oli vilkas, energinen ja erittäin luova milloin minkäkin "tempauksen" keksimisen suhteen, puheenvuoro siirtyi "Koivuniemen herralle" joskus useaan otteeseen saman päivän aikana. Annilla oli kuitenkin siinä määrin sisua ja luonnetta, ettei piiskaaminen häntä lannistanut, mielikuvituksesta puhumattakaan. Muistelmissaan Anni ei näyttänyt muistelevan tätä kaikkea suoranaisesti pahalla, mutta ei suuren kiitollisuudenkaan vallassa. Lukiessa kirjaa huomasin, että lapsuuteni (ja itse asiassa myös aikuisiän) yksi suosikkihahmossa, eli Anni Polvan Tiinassa oli paljon sellaisia piirteitä, joita Annilla itselläänkin oli. En ole kirjallisuuden asiantuntija, enkä ole opiskellut kyseistä alaa lainkaan, joten joku osaavampi saattaa huomata lukuisia virheitä ajatuksissani. Toisaalta en ole tekemässä tieteellistä analyysiä, vaan lauantai-iltaisia pohdintoja lukemastani. Tiina-hahmolla ikää taisi olla 10-12 vuotta kirjasarjan alussa. Viimeisten kirjojen kohdalla hän oletettavasti saavutti teini-iän. Annin muistelmat puolestaan päättyivät 7-8 ikävuoteen, joten tarkkoja yhtäläisyyksiä lienee vaikea löytää. Ehkä hyväntahtoisuus, sisu ja vaikeudet sekä kenties haluttomuus pysyä aikakauden normeissa ja käytösmalleissa saattavat olla verrannollisia. Tai sitten Tiina oli Annin luoma hahmo, jonka tarkoituksena ei ollut minkäänlainen itsensä peilaaminen, vaan myöhemmin rakastetuksi tulleen hahmon kehittäminen.

Annilla oli suuria vaikeuksia pysyä paikoillaan koulussa, minkä seurauksena hän joutui nurkkaan ja jälki-istuntoon lähes säännöllisesti. Vaikka aluksi painotin mukautumista aikakauden tapoihin, teen itse hyppäyksen nykyaikaan. Kuinka tällaisiin oppilaisiin nykyikana suhtaudutaan? Oletettavasti suuri osa heistä (muutamia poikkeuksia laskematta) saavat kunnian astua suurennuslasin alle. Heiltä ei kuitenkaan voi odottaa mukautumista ja harjoittelua paikoillaan olemisen suhteen. Toki pieni pieni määrä ei todellakaan pysty pysymään paikoillaan, vaikka "Koivuniemen herra" tekisi aikamatkan menneisyydestä tähän päivään. Tosin nykyään se, joka tuolle vieraalle avaa oven ja tarjoaa auttavan kätensä, hänen rikosrekisterinsä saisi todella painavaa sisältöä. Tämä kohtalo välttyy helposti etsimällä sopivia diagnooseja, joiden kehittäminen ja nimeäminen taitaa kehittyä nopeammin kuin uusien lajien nimeäminen ja löytäminen. Kun kaikille sopiva diagnoosi on keksit... siis löydetty, odotukset lasketaan niin alas kuin mahdollista. Tällainen toiminta määritellään mm. tasa-arvon lisäämiseksi ja eriarvoistamisen vähentämiseksi. Jokin tässä kuviossa ei mielestäni täsmää. Jos lapsi/nuori saa riehua luokassa, eikä hänen tarvitse diagnoosinsa vuoksi selviytyä samoista asioista kuin muiden, minusta tällainen menettely vaikuttaa suorastaan alentavalta. Kansankielessä voisi todeta, että oppilasta pidetään idioottina. Annilta sen sijaan vaadittiin samaa käytöstä kuin muiltakin, vaikka sen oppiminen vei aikansa (ja keinot olivat ajankuvan mukaiset). Ilmeisesti traumat jäivät kuitenkin vähäisiksi. Anni jatkoi oppikouluun ja hänessä tuli yksi Suomen tunnetuimmista kirjailijoista.

Tämä nk. eriarvoistamisen ehkäiseminen näyttäisi ulottuvan myös aikuisiin. Oli kyse sitten syrjäytyneistä tai (osasta) maahanmuuttajista, heihin kohdistuvat odotukset vastaavat ehkä viisivuotiaan tasoa. Vapaudella ja vastuulla on valitettavasti yhteys, sillä vapaus edellyttää vastuuta. En voi sanoa että eläisin sellaista elämää, mitä ihannoin. Vaikka pidänkin teologiasta, usein häpeän sitä, etten ole vakituisesti työelämässä. On monia muitakin asioita joihin en ole tyytyväinen, mutta jos niitä tähän listaisin, tekstini muuttuisi laajaksi romaaniksi. Siispä uskaltaudun pohtimaan asioita, joiden eteen olen nähnyt vaivaa, vaikka voisin päästä helpommallakin. Englanti on tuottanut minulle vaikeuksia, ja olisin saanut mahdollisuuden suorittaa tentin sijaan viimeisimmän kurssin kirjoittamalla esseen. Houkutus oli suuri, mutta päädyin tenttimään kurssin. Valitettavasti taitoni eivät ole kasvaneet riittävästi, minkä vuoksi saan nauttia uusinnasta, mutta en halunnut ns. erityiskohtelua, sillä haluan kyetä lukemaan englanninkielistä aineistä siinä missä muutkin. Kenties joudun tekemään jatkossakin paljon töitä, mutta valitettavasti vain sitä kautta taidot lisääntyvät.

Onko tavoitteiden madaltaminen reitti pois eriarvoistamisesta? Näiltä näkymiltä vaikuttaisi siltä, että diagnoosin saanut joutuu yhtä etäämmäksi muista. Kyllä, me kaikki olemme yksilöitä ja arvokkaita omana itsenämme, mutta en usko sen olevan este onnistua. Haasteena lienee nykyään pelko tehdä enemmän töitä. Olen varmaan oppinut luistelusta viime aikoina enemmän kuin opiskelusta, mutta kyseinen harrastus on konkreettisesti osoittanut lukuisten yritysten merkityksen. Ehkä yrittämisen ja vaivannäön arvo saisi nousta jälleen. Oli kyse lapsesta tai aikuisesta, haluaisin kovasti kannustaa jokaista kieltäytymään diagnooseista ainakin joksikin aikaa, ja vaatia mahdollisuutta yrittää uudelleen.