"Miksei tentissä saa käyttää tekoälyä?"

 Tekoäly opiskelussa

Voisin kritisoida ja valittaa miljoonien merkkien verran, mutta se ei pysäyttäisi tekoälyn yleistymistä opiskelussa, työelämässä ja arjen eri osa-alueilla. Jotta välttäisin yleistämistä, muistutan niin itseäni kuin lukijoita siitä, että tekoäly toimii todella monella osa-alueella. En voi kritisoida kaikkea, sillä paljon paheksuttu AI on ollut minulle suureksi avuksi ja tarjonnut oikein hauskoja hetkiä. Esimerkiksi ilman Google Mapsin reittiopasta olisin ollut pulassa useaankin otteeseen. Tosin sitä ennen piirsin "karttani" itse. Nuorena ja epävarmana puolestaan leikin säännöllisesti vanhan mallin Photoshopilla, minkä toiminta myös perustui tekoälyyn. 

Kyse ei siis ole pelkästään Google AI:n tai ChatGpt:n kaltaisista toiminnoista. 

Toistan lukemaani: tekoäly ei ole uusi "juttu". Sen kehittäminen alkoi jo vuosikymmeniä sitten. Suurimmat harppaukset vain tapahtuivat kuluneen 10 vuoden aikana. Tekoälyyn voidaan lukea mukaan esimerkiksi kuvanmuokkaukseen käytettävät ohjelmat, navigaattorit, erilaiset puheentunnistimet ja jopa ennustava tekstinsyöttä. Jälkimmisestä luovuin, sillä olimme jatkuvasti eri mieltä sanavalinnoista. 

Esimerkiksi Meta hyödyntää tekoälyn osa-alueita paljon. Keräämällä käyttäjän toiminnasta tietoja voidaan asettaa nk. kaveriehdotukset ja tarjota vaikkapa kiinnostavia mainoksia. Muistan vieläkin, kun eräs tuttavani täysin huumorimielessä laittoi minulle linkin johonkin ns. aikuisten lelukaupan tuotteeseen, enempiä miettimättä avasin. Kyseisen liikkeen mainosten poistamiseen menikin sitten tovi. Kiitos vain tästäkin. Onneksi on valinta "en ole kiinnostunut". 

Luotettavuus: ei yksiselitteinen asia

Kun jokin tekoälyn muoto, eli esimerkiksi Google AI tai vaikkapa ChatGpt ovat käytössä tiedonhakua varten, lopputulos ei aina ole luotettava. Asia minkä harvinaisen harva käyttäjä muistaa tai edes ymmärtää on, että vastaus on paljolti konkreettisen ihmisen tai ihmisten aikaansaama. Omakohtaisen testaamisen myötä hämmästyin myös siitä, miten erilaiset vastaukset voivat olla suomeksi ja englanniksi. 

Henkilökohtainen mielipiteeni esimerkiksi Google AI:n vastauksista on, että tekstin rakenne ja sisältö ovat kömpelösti koottu. Jos minun pitäisi kuvailla lopputulosta, näytttää kuin jokin olisi laittanut peräkkäin sanoja siten, että lopputulos on siedettävä, mutta itse sisällöllä ei ole niin väliä. Periaatteessa vastaus voi olla hyvä, mutta retorisella tasolla viesti voi olla epämääräinen. Tarkastellessani suomen- ja englanninkielistä vastaus kysymykseen kristinuskon perustajasta, virheiden ohessa vastauksen sisällössä oli runsaasti ristiriitaa. Tässä tekstissä en asiaa käsittele tarkemmin, sillä "kerro lyhyesti" -ohjeistus on tässä vaiheessa mahdoton toteuttaa. Kenties siinä AI päihittäisi minut kevyesti. 

Miksi pitää erikseen ohjeistaa ettei tekoälyä saa käyttää?

Ilmiö mitä olen kummastellut. Olen saavuttanut sen verran korkean iän, että minun aikanani taskulaskin oli sopiva vastine tekoälylle. Taskulaskinta yritettiin käyttää, tosin vain matematiikankokeessa. Helpoissa laskuissa taskulaskin olisikin ollut hyvä vaihtoehto. Kertotaulut sisältävä viivotin oli vielä parempi, sillä opettajat eivät niitä aina havainneet. Itse en uskaltanut sellaista hankkia, vaan masokistisesti selvitin itseni läpi suullisista kuulusteluista, vaikka 7:n ja 8:n kertotaulut taisin joutua uusimaan. 

Taskulaskimen käyttö ei kuitenkaan ole hyvä vaihtoehto, mikäli laskusäännöt ovat hukassa. Esimerkiksi tavallisissa lausekkeissa ei tarvita kuin pari väärää merkkiä tai muistikatko laskujärjestyksessä niin lasku menee pieleen. Toisin sanoen: laskimenkin kanssa säännöt on osattava, ja kaiken lisäksi tiedot on osattava syöttää laskimeen oikein. Samaa logiikkaa voisi käyttää AI:n käytöstä: Jos sitä hyödyntää esimerkiksi peruskoulu- tai lukiotason koevastauksissa, on perustiedot silti hallittava. 

En itse ole opetusalalla enää, eikä minulla ole kyseisen alan koulutusta. Silti olen valmis vastaamaan: Tekoälyn käyttö kielletään, koska loppujen lopuksi työmäärä voi olla suurempi. -Mikäli etsinnässä on laadukas vastaus. Jos tekoälyn sijaan käyttää vain nk. koealueen materiaaleja, opiskelija ei joudu erikseen arvioimaan tekoalun antaman vastauksen laatua ja luotettavuutta. 

Ns. aitoa tietämystä tarvitaan edelleen 

Koska tekoälyn antama informaatio on loppujen lopuksi eräänlainen yhteenveto, eteen ilmestyvässä tekstissä voi olla lukuisia virheitä. Joskus teksti painottaa jotain, mikä saa lopullisen vastauksen täysin eri suuntaan. Tarkempi tietoa etsivä ymmärtää varmistaa mitä tekoäly on käyttänyt lähteenään. Osa AI:n muodoista hyödyntää erilaisia tilastomatematiikan kaavoja, joiden (edes) toiminnan ymmärtäminen olisi hyvä asia. Lisäksi on hyvä pohtia, onko tekoälyn kehittäjät ihmisiä, jotka hallitsevat jokaisen osa-alueen mm. kaikesta. Suomenkieliset vastaukset ovat hyvä esimerkki, sillä varsin usein AI:n "lähde" on Wikipedia. -Minkä sisällön luominen on mahdollista kenelle tahansa. 

Ehkä surullisin mielipide mitä sosiaalisessa mediassa olen tähän asti kuullut, oli tietokirjojen täydellinen demonisoiminen. Erityisesti historiaa ei kuulemma kannata lukea, koska historian teokset ovat valhetta. -Varsin suorasukainen ajatus. Näin historiaa tutkineena edes vähän, siis yhden gradun verran totean, ettei asia ole niin yksinkertainen. Historian, kuten monen muunkin tieteen lukeminen vaatii lukutaidon lisäksi kykyä arvioida lähteen luotettavuus. AI:n antamat vastaukset antavat lukijalle helpon ja ystävällisen pikavastauksen mihin vain. Yhä useammin ihmiset näyttävätkin linkittävän "informaationa" Google AI:n vastauksen miettimättä vastauksen luotettavuutta. Tästä syystä ns. oikeiden kirjojen lukemista ja lukutaidon elinikäistä kehittämistä ei tulisi hylätä. 

Näennäisesti tekoäly voi antaa illuusion elämän helpottamisesta, ja ehkä joillain osa-alueilla niin onkin. Ennustavan tekstinsyötön pitäisi olla sellainen, ja ehkä se monilla auttaakin. Minun ja ennustavan tekstinsyötön ajatukset menivät harvoin yksiin. Jos kysyn AI:lta onko hauki kala j AI:n vastaus on myöntävä, uskaltaudun uskomaan. AI:n käyttöä ei mielestäni tarvitse tietyn tason aiheissa kieltää, mutta käyttäjän on hyvä käsittää, ettei AI:n käyttö ole oikopolku, vaan se saattaa arvata oikean suunnan. Edelleen lähteiden tarkastaminen on tärkeää. Hyvä kysymys onkin siinä vaiheessa, olisiko sittenkin nopeampaa lukea ja kirjoittaa. 

Opin parhaiten vanhentuneiden metodien avulla

 Myönnän olevani ikuinen opiskelija, tosin en aina omasta tahdostani. Tämänhetkinen tilanne vaatii opiskelua siksi, että saisin riittävästi osaamista erottuakseni työmarkkinoilla. -Tähän päälle armoton yritys saada töitä. Avautumiseni ei kuitenkaan tällä kertaa koske työnhaun mahdottomuutta, sillä asia lienee turhankin selvä. Sen sijaan haluaisin hieman kommentoida opiskelun metodien muuttumista ja toimivuutta. -Itsekkäästi tällä kertaa omakohtaisten kokemusteni perusteella. 

Mainittakoon jo alussa: jokainen oppii omalla tavallaan, ja eri tavat sopivat eri ihmisille eri tavoin. Se mitän tulen kirjoittamaan, on mahdollisia tutkimustuloksia lukuunotta täysin subjektiivista. 

Peruskoulu: kynä, paperi ja muistiinpanot

Muistiinpanojen tekeminen tarkoitti useita vuosia kopioimista. Peruskouluvuosinani piirtoheitin oli uusinta uutta, ja kalvolle kirjoitettua tekstiä kirjoitettiin vihkoon. Se ei ollut helppoa. Opettajamme ei vahtinut jokaisen kädenjälkeä. Minulla kuitenkin on hämärä muistikuva "harakanvarpaista" huomauttamisesta. Tämä olikin niitä harvoja asioita, missä huomautuksia ei minulle tullut. Tykkäsin kirjoittaa kaunoa, tai tarkemmin ottaen "tyyppikirjoitusta". 

Oli suositeltavaa lukea muistiinpanot osana kokeisiin valmistautumista. Minä en lukenut niitä, muistin ne jostain syystä. Kirjoittaminen auttoi painamaan asiat muistiin. Haasteenani tosin oli, etten osannut opetella itse tekstin sisältöä, vaan opettelin koealueen enemmänkin ulkoa. Joskus mietin, epäilikö opettajani minua koskaan lunttaamisesta. Jos epäili, se olisi täysin ymmärrettävää. 

Toisaalta tästä opiskelutavasta oli etuakin: Nyt, riittävän pitkän ajan jälkeen myönnän syyllistyneeni lunttaamiseen kerran. Oletan että tässä vaiheessa todistukseeni ei enää kosketa. Lunttaaminen tapahtui syksyllä 1996 tai keväällä 1997 historiankokeessa. Jostain syystä minulle tuli täydellinen "black out" käsitteen "hieroglyfi" kanssa. Avasin pulpettini ja jollain ihmeen tuurilla historiankirjani oli päällimmäisenä. Sain hivutetua auki sivun missä muistin olleen asiaaa tuosta käsitteestä. Kopioin vastauksen suoraan kirjasta, opettaja ei huomannut mitään. Sain tehtävästä täydet pisteet. Olin aivan paniikissa, sillä pelkäsin jääväni kiinni. En yrittänyt luntata uudelleen. Ilmeisesti autismikirjon piirteet pelastivat minut: Olin niin kauan ladellut kirjojen sisältöä ulkoa, ettei opetaja pitänyt lunttaamista todennäköisenä. 

Palatakseni alkuperäiseen aiheeseen: Käytössämme olivat alkeelliset välineet: kynä, pyyhekumi, vihko ja kirja. Jossain vaiheessa saimme perinteisen keltaisen lyijykynän tilalle turkoosit lyijykynät. Se oli luksusta. Ja asiat jäivät mieleen. Ainakin ne, mitkä kiinnostivat. -Ai miten niin en ollut historiasta kiinnostunut?? Aivan oikein. En ollut. 25 vuotta myöhemmin pääaineeni oli Suomen ja Skandinavian kirkkohistoria. Äärimmäisen loogista. Kenties jouduin tyytymään suunnitelma B:hen, sillä minusta ei tullutkaan olympiatason taitoluistelijaa. 

Lukio: oli opittava kuuntelemaan

Lukiossa oppimistapani ei muuttunut paljoakaan. Kamppailin ulkoa-opettelemisen muuttamisesta tekstin ymmärtämiseksi, mutta se oli todella vaikeaa. Olin arvosanojen suhteen keskitasoa, edelleen kiinnostus määritteli miten hyvin pärjäsin. Vaikeimpia oppiaineita minulle olivat maantieto, englanti sekä osa historian osa-alueista. Tänäkään päivänä en mielelläni lähesty 1. maailmansotaa aiheena, sillä kokonaisuus on pelkkiä sirpaleita: Oli Sarajevon laukaukset, meni useampi vuosi, sota päättyi. Ja sitten tuli toinen maailmansota, mikä olikin helpompi tapaus. -Siis.. oppimisen näkökulmasta. 

Maantiedon haasteet selkiytyivät minulle vasta myöhemmin aikuisiällä. En ole käynyt testeissä, mutta epäilen vahvasti hahmotusvaikeuksia mm. karttojen, suuntien yms. suhteen. Tänäkään päivänä en osaisi asettaa edes Suomen karttaan kuin muutaman kaupungin edes vähän oikeaan paikkaan. Noloa mutta totta. Navigoin katujen nimien perusteella. Autoillessa osasin ajaa vain tuttuja reittejä. Mutta kun aiheena oli esim. väestö, kehitysmaat yms, olin täysin mukana. 

Lukiossa meille esiteltiin erilaisia oppimistapoja. Kokeilin nk. miellekarttaa, mutta en pitänyt sen ulkoasusta. Minulle sopi paremmin kirjoittaminen. Toisaalta lukio kannusti myös kommentoimaan. Lisäksi oli opittava löytämään opettajan puheesta se olennainen. Hyvä on, en löytänyt. Tai löysin jos aihe kiinnosti. Itse asiassa löysin myös paljon lisätietoa. 

Ammattikorkeakoulu: kun opittavan asian määrä lisääntyi

Suoritin lukion kohtuullisin arvosanoin. En ollut "kympin oppilas". Arvosanani vaihtelivat 7:n ja 10:n välillä, tietenkin kiinnostuksesta riippuen. Päättötodistuksen keskiarvo olin hieman alle 8, mikä kävi itsetuntoni päälle. Tavoitteeni oli korkeampi. Opiskelin ammattikorkeakoulussa bioanalytiikkaa, ja sain jopa tutkinnon suoritettua. En osannut opiskella, ja moni asia tuntui todella vaikealta. Asiaa ei auttanut se, että ryhmä oli täynnä vahvoja osaajia matemaattis-luonnontieteiden alueelta. En minä niissä ehkä ollut huono, mutta alemmuuskompleksi saattoi hidastaa oppimista. 

Jälleen mielenkiinto ratkaisi arvosanan. Tässä vaiheessa tein töitä ahkerasti, kiinnosti aihe tai ei. Virheelliset ajattelumallit olivat haaste: En ymmärtänyt jotain riittävän nopeasti, oletin että olen liian "tyhmä". Opiskelu muuttui paniikinomaiseksi, ja yllättäen moni asia meni pieleen. Toinen haaste oli opeteltavan informaation määrä. Esimerkiksi biokemia oli aihepiiri, mikä on täynnä pieniä yksityiskohtia. Opettajani varmaan piti minua harvinaisen idioottina, sillä unohdin pieniä, mutta olennaisia yksityiskohtia. Ehkä juuri ne suorituspaineet saivat unohtamaan. Solubiologiassa sen sijaan pärjäsin paremmin. 

En osannut opiskella tätä alaa. Yritin edelleen opetella ulkoa, ja jo pelkkien käsitteiden painaminen mieleen tuoti haasteita. Kuitenkin kynän ja paperin käyttö toimivat parhaiten, mutta informaation määrän ollessa suuri, muistiinpanojen tekeminen oli vaikeaa. Osa ryhmäläisistä naureskeli varsin avoimesti kirjoittamiselleni. Osa oli siirtynyt kannettavan tietokoneen käyttöön, osalle riitti kuunteleminen. 

Rehellisesti: ammattikorkeakoulu oli korkeakoulukokemuksistani epämukavin monella tapaa. En näe aiheelliseksi syyttää sitä ketään. Oppimiseni oli hajanaista osaltaan vaikeiden aikojen, ja osaltaan puutteellisen opiskelutekniikan vuoksi. Lisäksi amk-aikoina alkoi siirtymä verkko-opiskeluun. 

Muutos digiopiskeluun

"Te olette nyt tässä hommassa pioneereja". Amk:ssa tuo lause tuntui olevan kurssin aloituslause vähintään joka toisella kurssilla. Innovaatio -käsitteen tultua muotiin, yhtenä innovationa harrastettiin verkko-opiskelun käyttöönottoa. Ensimmäinen kokemukseni oli katastrofi. Oli totuttava käsitteeseen "Moodle", ja seurattava sähköpostin, opintosuoritesivuston sekä tilanvarausjärjestelmän lisäksi taas uutta alustaa. -Ja opeteltava sen käyttö. 

Suuren tekstimäärän lukeminen näytöltä on ollut minulle aina haaste. En koskaan oppinut "lukemaan" esimerkiksi e-kirjoja. Pystyn silmäilemään tuttua tekstiä, mutta koen epämiellyttäväksi jopa verkkouutisten lukemisen. Se on lähinnä silmäilyä ja "skrollaamista", ei kunnollista lukemista. Tämä luonnollisesti vaikuttaa myös sisäistämiseen. Jos materiaali on laajaa ja yksityiskohtaista, lukeminen ruudulta ei tunnu luontevalta. Tablettia en itse asiassa ole testannut. Tosin asiaan saattaa vaikuttaa lievä hajataitto, minkä vuoksi kaipaan paperia tai viivotinta avuksi lukemiseen. 

Olen käyttänyt Moodlea nyt useamman vuoden. Olen oppinut käyttämisen myötä mistä mikäkin löytyy, mutta edelleen kaiken vaadittavan hahmottaminen tuntuu vaikealta. Oli kyse sitten Googlen alustoista tai Moodlesta, kokonaisuus tuntuu aina rikkonaisemmalta kuin klassinen "luonto, muistiinpanot ja tentti" -tyyli. Myös erilaisten välitehtävien tekeminen tuntui helpommalta kun kyseessä ei ollut verkko-opiskelu. Absurdia ehkä, mutta näistä kokemuksista huolimatta opiskeluni on viime aikoina ollut 100%:sesti verkko-opiskelua. -Kyllä, kaipaan luentoja. 

Yliopisto: hybridiä

Teologia alana luonnistui minulle helpommin kuin bioanalytiikkaan liittyvät vaikeimmat kurssit. Toki oli sellaista missä vaikeuksia oli, ja kenties heikon motivaation vuoksi. Joskus motivaatiota laski kiireinen kausi. Yliopistossa opiskelu oli sekä lähi- että etäopiskelua. Valinnaisten kurssien kohdalla valintaan vaikutti paljolti ajankäyttö, mutta edelleen viihdyin paremmin lähiopetuksessa. Nykyinen elämäntilanne lähinnä estää sellaisen. 

En halua täysin kritisoidakaan hybridi -tyylistä opiskelua. Se mahdollisti joustavan ajankäytön, mikä puolestaan ajoittain nopeutti opintoja. Asia ei kuitenkaan ole mutkaton. Mahdollisuus etäopiskeluun luo herkästi illuusion helposta ja nopeasta opiskelusta. Tämä lienee toki kontekstisidonnaista, mutta itse koin tehtävien määrän usein varsin suureksi suhteessa opintopisteiden määrään. Toisaalta tämä on loogista: käytettävän ajan on korreloitava sen ajan kanssa, mikä menisi luennolla istuessa. Etäopiskelu voi siis olla ajankäytöllisesti tehokasta vaihtoehto, mutta vaatii todella intensiivistä työskentelyä. Erityisesti auditiivisesti oppiva saattaa selvitä selkeästi rennommalla otteella luennoilla istuen. 

Ottaen huomioon työelämän vaatimukset, hybridi -tyylinen opiskelu valmentaa suhteellisen hyvin. -Siis sellaisiin tehtäviin, joihin sisältyy mahdollisuus etätyöhön ja työnkuva on enemmän sidoksissa tehtäviin kuin työaikaan. Etäopiskelu vaatii itsekuria, ajanhallintakykyä sekä kykyä organisoida oma tekeminen niin, että vaadittavat tehtävät tehdään ajallaan ja laadukkaasti. -Jälkimmäinen toki riippuu henkilökohtaisista tavoitteista, mutta työelämässä tavoitteet ovat sidoksissa työpaikan kriteereihin. 

Jos rehellisiä ollaan..

..Olen oppinut parhaiten "vanhanaikaisilla" metodeilla. Jo ryhmätyöt hidastivat oppimista, mikä tosin on yksilöllistä. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka moni muu näillä kahdella tyylillä opiskellut omaa samanlaisia kokemuksia. Jostain syystä uskon, että kirjan, kynän, paperin ja opetuksen kuuntelemisen käyttö takaa melko yleisellä tasolla parempia oppituloksia kuin digiopiskelu. Tässä kohtaan myönnän jättäväni sivuun mahdolliset erilaiset oppijat. Toki digiaikakaudelle syntyneet voivat kokea toisin. Toisaalta pientä skeptisyyttä luovat julkaisut heikentyneistä oppituloksista. 

Mikä olisi paras keino? Minun, jolla pedagogista koulutusta on kasvatustieteen perusopintojen verran, onkin varmaan varaa neuvoa. Toisaalta kokemusasiantuntijuus voi antaa erittäin pienet lisäpisteet, nyt puhuttaisiin siis mikrotasosta. En hylkäisi digiopiskelua täysin, mutta siirtäisin sitä pisteeseen, kun riittävät perustaidot on hankittu. Käytännössä tämä tarkoittaisi digivapaata opiskelua uutta tietoa omaksuessa, ja digityöskentelyn tasolle, kun perustaitoja hyödynnetään. Ja vielä enemmän käytännössä tämä tarkoittaisi sitä, että esimerkiksi peruskoululainen opiskelee "perinteiseen" tapaan vaikkapa biologian kursseja, suoritettu koe mukaanlukien. Saavutettuaan riittävän osaamisen, hän voi harjoitella vaikkapa tutkielman tekemistä IT-osaamista samalla harjoitellen. 

Kieltämättä toivon, että julkisuuteen nousisi tutkimuksia, joissa verrataan oppimisen tuloksia perinteisen ja digiopiskelun välillä erityisesti peruskoulun ja toisen asteen tutkinnon suorittaneiden keskuudessa. Toisaalta digimateriaalit esimerkiksi ovat hieman kierosti markkinoitu työväline: markkinnoinnissa korostetaan miten tärkeää on opetella hyvissä ajoin "uuden ajan" työskentelyyn, vaikka tulokset kärsisivät. Todellisuudessa kyse lienee säästötoimenpiteistä, sillä konkreettiset kirjat maksavat enemmän. 

Voi olla että olen pudonnut kehityksen kärryiltä, mutta joskus paluu muutama askel taaksepäin voi pitää suunnan paremmin oikeana. 

Kun intiaanileikkien suurin riski oli tulipalon vaara

Toisella luokalla kaksi ensimmäistä luokkaa olivat yhdistyneet. Meitä oli 30, tai ehkä 31. Opettajamme toimi yksin, avustajia ei ollut. Ainoa helpotus lienee ollut jako A-ja B-ryhmään. 90-luvulla ei ollut erityisoppilaita. Oli vain hyväkäytöksisiä ja huonokäytöksisiä oppilaita. Me pidimme opettajastamme kovasti. Silti mietin, miten ihmeessä hän pärjäsi niin suuren joukon kanssa. Muistan edelleen päivän, kun opettaja oli tuonut luokkaan "mankan". Se tiesi jotain uutta ja jännittävää. 

Nousimme opettajan kehotuksesta seisomaan. Opettaja laittoi mankan päälle, ja sieltä se tuli: Sutsisatsi. Se oli meidän ensimmäinen kokemuksemme Fröbelin palikoista. Silloin suurilukuinen porukkamme oli aivan innoissaan mukana laululeikissä, ja opettajamme aivan pokkana näytti liikkeet täydellisellä heittäytymisellä. Fröbelin palikat olivat kovin juttu ikinä! Nyt, yli 30 vuotta myöhemmin lapset edelleen tykkäävät samoista ja vuosien saatossa ilmestyneistä uusista kappaleista. 

"Inkkarityttö" 

Olen syntynyt ja elänyt lapsuutta ennen monikulttuurista aikaa. Kyseisellä paikkakunnalla sellainen aika ei liene vieläkään tullut. Minulla oli tummanruskea tukka ja ihoni ruskettui kesäisin. Meille opetettiin suvaitsevaisuutta eri etnisten taustojen edustajia kohtaan, tosin saatoimme nähdä heitä vain kirjojen kuvissa tai televisiossa. Luokassa oli erittäin vaaleatukkaisia oppilaita, sitten kenties enemmistönä jotain vaalean ja tumman väliltä, ja tummatukkaisia. Erittäin vaaleahiuksiset ja erittäin tummahiuksiset lienevät olleet vähemmistö. 

90-luvun alussa niin hapsuhelmaiset paidat ja mekot olivat suosittuja. Rakastin keltaista mekkoani, jossa oli hapsuhelma. Valitettavasti jopa minä kasvoin, eikä kyseistä mekkoa päässyt esittelemään pitkään. Osasyynä oli sekin, ettei kesämekko oikein soveltunut talvella juhlamekoksi. Jotkut aikuiset kutsuivat minua "inkkaritytöksi". Se oli positiivinen lempinimi. Intiaanitytöt olivat lasten silmissä kauniita, ja pojat/miehet urheita sotureita. 

On erittäin totta, että käsityksemme intiaaneista perustuivat stereotypioihin, ja ymmärrän myös, miksi sellainen nähdään tänä päivänä loukkaavaksi. Toisaalta pidän surullisena sitä, että tänä päivänä harvoin puhutaan nimenomaan siitä ihailuista, mitä lapset kokiva intiaaneja kohtaan. Lasten näkökulmasta intiaanit elivät tavalla, mistä moni saattoi vain haaveilla: He ratsastivat hevosilla, metsästivät, kunnioittivat luontoa, ja heillä oli kaunista sekä lähes taianomaista musiikkia. 

Disneyn elokuva Pocahontas toi uutta perspektiiviä käsitykseemme intiaaneista. He kunnioittivat luontoa, olivat rohkeita, viisaita ja elivät sellaista elämää, mitä me ala-asteikäiset ihailimme. Elokuva antoi meille pohdittavaksi eettisiä kysymyksiä, ja toisaalta ajatuksen kaiken elävän arvostamisesta. 

Ajankuva muuttuu

Se aika, kun Fröbelin palikat pukeutuivat intiaaneiksi, oli aikaa aikaa kun intiaanileikit olivat lapsille tärkeä asia. Intiaaneille ei irvailtu, vaikka laulujen sävy olikin leikkisä. Kun me lapset leikimme intiaaneja, emme todellakaan ajatelleen intiaaneja mitenkään alempana etnisenä ryhmänä. -Päinvastoin. Ehkä harrastimme jonkin tason kulttuurin omimista, mutta emme olleet ainoita. Olihan paikallisella kansalaisopistolla itämaisen tanssin ryhmä, missä joukko keski-ikäisiä naisia opetteli liikuttamaan lantiotaan sulavasti. 

Ajankuva muuttuu. Tänä päivänä samanlaisten laulujen tekeminen tuntuisi tökeröltä. Ja jos kantaani kysytään silmien venyttelyyn, kuulun siihen tylsään kategoriaan jota kyseinen ele ei ole koskaan naurattanut. Minusta se on aina ollut vähän "nolo". Kansankielellä tyhmä, ja erittäin väkisin väännetty vitsi. Olemisessa porukan tylsimys, olin ilmeisesti aikaani edellä. Ja kieltämättä sillä eleellä irvaillaan tietyn etnisen taustan omaavan ulkonäöllä.

Silmien venyttelyn, ihon maalaamisen ruskeaksi ym. näen tänä päivänä toiminnaksi, missä on itsestään selvää ettei sellainen ole sopivaa tänä päivänä. -Ja täysin perustellusti. 90-luvulla ajateltiin eri tavalla. -Tai pikemminkin ei ajateltu, ainakaan erityisen tarkasti. Toisaalta erityisesti ulkonäön kommentointi ylipäänsä tapahtui matalammalla kynnyksellä. Minua kiusattiin mm. suurten etuhampaiden takia, ja pidin niitä itsekin koomisina. Kiusaaminen toki tuntui pahalta, mutta jostain keskivertomitoista poikkeavat etuhampaani olivat pilkan kohteena itsestäänselvyys. Eihän se oikein ollut, mutta luulen että yleisten asenteiden mukaista käytöstä. Toisin sanoen: Se oli sitä aikaa ja sen ajan asennetta. 

Täytyykö historia kieltää?

Kannatan avoimuutta. Suomen historia sekä sen sisäiset muutokset ovat osa kansallista identiteettiämme. Yksilön identiteetti on ikuinen rakennustyömaa. Yksi olennainen tekijä tasapainon saavuttamiseen on omien puutteiden ja virheiden myöntäminen sekä hyväksyminen, sillä vain siten kasvu toivottuun suuntaan (mikä edelleen voi olla täysin väärä) on mahdollista. Ajattelen samaa kansallisesta identiteetistä. Ikäluokkani on kokenut erilaisia muutoksia aina asenteiden muuttumisesta digitalisaatioon. 

Niin kauan kuin historiaa on kirjoitettu ja sitä ennenkin, ihmiset tekevät asioita, jotka vuosien jälkeen osoittauvat huonoiksi ideoiksi. Toisaalta, usein huonoja ideoita ja virheitä tarvitaan, jotta jokin parempi olisi realistinen skenaario. Tästä syystä näkisin tärkeäksi, että me suomalaiset kykenemme katsomaan avoimin silmin vaikkapa asennehistoriaamme, ja keskustelemaan siitä ääneen. En usko, että lastenlaulujen, vanhan Aapisen tai minkään muunkaan konkreettisen asian deletointi ja sitä seuraava puhumattomuus on paras ratkaisu. Kuitenkin jälkikasvumme saattaa esittää joka vuosi kiperämpiä kysymyksiä, ja heillä on oikeus saada niihin rehellisiä ja laadukkaita vastauksia. 

Pienenä kevennyksenä tulkoon tähän loppuun lista, mitä kaikkea meidän tulisi samaa logiikkaa seuraten kieltää: 

- Pocahontas -elokuva

- Notre Damen kellonsoittaja -elokuva

- Itämainen tanssi (kulttuurin omiminen)

- Afrikkalainen tanssi (kulttuurin omiminen) 

- Etniset ruuat (erityisesti julkaistut reseptit koska kulttuurin omiminen ja ei todellakaan asianmukainen valmistustapa)

- Vieraskieliset lainasanat sekä "Finglish"

- Itämaiset kamppailulajit

- Shakira (sulauttaa itämaisia vaikutteita länsimaiseen poppiin)

- käyttämämme numerot, jotka ovat arabialaisia