Myönnän olevani ikuinen opiskelija, tosin en aina omasta tahdostani. Tämänhetkinen tilanne vaatii opiskelua siksi, että saisin riittävästi osaamista erottuakseni työmarkkinoilla. -Tähän päälle armoton yritys saada töitä. Avautumiseni ei kuitenkaan tällä kertaa koske työnhaun mahdottomuutta, sillä asia lienee turhankin selvä. Sen sijaan haluaisin hieman kommentoida opiskelun metodien muuttumista ja toimivuutta. -Itsekkäästi tällä kertaa omakohtaisten kokemusteni perusteella.
Mainittakoon jo alussa: jokainen oppii omalla tavallaan, ja eri tavat sopivat eri ihmisille eri tavoin. Se mitän tulen kirjoittamaan, on mahdollisia tutkimustuloksia lukuunotta täysin subjektiivista.
Peruskoulu: kynä, paperi ja muistiinpanot
Muistiinpanojen tekeminen tarkoitti useita vuosia kopioimista. Peruskouluvuosinani piirtoheitin oli uusinta uutta, ja kalvolle kirjoitettua tekstiä kirjoitettiin vihkoon. Se ei ollut helppoa. Opettajamme ei vahtinut jokaisen kädenjälkeä. Minulla kuitenkin on hämärä muistikuva "harakanvarpaista" huomauttamisesta. Tämä olikin niitä harvoja asioita, missä huomautuksia ei minulle tullut. Tykkäsin kirjoittaa kaunoa, tai tarkemmin ottaen "tyyppikirjoitusta".
Oli suositeltavaa lukea muistiinpanot osana kokeisiin valmistautumista. Minä en lukenut niitä, muistin ne jostain syystä. Kirjoittaminen auttoi painamaan asiat muistiin. Haasteenani tosin oli, etten osannut opetella itse tekstin sisältöä, vaan opettelin koealueen enemmänkin ulkoa. Joskus mietin, epäilikö opettajani minua koskaan lunttaamisesta. Jos epäili, se olisi täysin ymmärrettävää.
Toisaalta tästä opiskelutavasta oli etuakin: Nyt, riittävän pitkän ajan jälkeen myönnän syyllistyneeni lunttaamiseen kerran. Oletan että tässä vaiheessa todistukseeni ei enää kosketa. Lunttaaminen tapahtui syksyllä 1996 tai keväällä 1997 historiankokeessa. Jostain syystä minulle tuli täydellinen "black out" käsitteen "hieroglyfi" kanssa. Avasin pulpettini ja jollain ihmeen tuurilla historiankirjani oli päällimmäisenä. Sain hivutetua auki sivun missä muistin olleen asiaaa tuosta käsitteestä. Kopioin vastauksen suoraan kirjasta, opettaja ei huomannut mitään. Sain tehtävästä täydet pisteet. Olin aivan paniikissa, sillä pelkäsin jääväni kiinni. En yrittänyt luntata uudelleen. Ilmeisesti autismikirjon piirteet pelastivat minut: Olin niin kauan ladellut kirjojen sisältöä ulkoa, ettei opetaja pitänyt lunttaamista todennäköisenä.
Palatakseni alkuperäiseen aiheeseen: Käytössämme olivat alkeelliset välineet: kynä, pyyhekumi, vihko ja kirja. Jossain vaiheessa saimme perinteisen keltaisen lyijykynän tilalle turkoosit lyijykynät. Se oli luksusta. Ja asiat jäivät mieleen. Ainakin ne, mitkä kiinnostivat. -Ai miten niin en ollut historiasta kiinnostunut?? Aivan oikein. En ollut. 25 vuotta myöhemmin pääaineeni oli Suomen ja Skandinavian kirkkohistoria. Äärimmäisen loogista. Kenties jouduin tyytymään suunnitelma B:hen, sillä minusta ei tullutkaan olympiatason taitoluistelijaa.
Lukio: oli opittava kuuntelemaan
Lukiossa oppimistapani ei muuttunut paljoakaan. Kamppailin ulkoa-opettelemisen muuttamisesta tekstin ymmärtämiseksi, mutta se oli todella vaikeaa. Olin arvosanojen suhteen keskitasoa, edelleen kiinnostus määritteli miten hyvin pärjäsin. Vaikeimpia oppiaineita minulle olivat maantieto, englanti sekä osa historian osa-alueista. Tänäkään päivänä en mielelläni lähesty 1. maailmansotaa aiheena, sillä kokonaisuus on pelkkiä sirpaleita: Oli Sarajevon laukaukset, meni useampi vuosi, sota päättyi. Ja sitten tuli toinen maailmansota, mikä olikin helpompi tapaus. -Siis.. oppimisen näkökulmasta.
Maantiedon haasteet selkiytyivät minulle vasta myöhemmin aikuisiällä. En ole käynyt testeissä, mutta epäilen vahvasti hahmotusvaikeuksia mm. karttojen, suuntien yms. suhteen. Tänäkään päivänä en osaisi asettaa edes Suomen karttaan kuin muutaman kaupungin edes vähän oikeaan paikkaan. Noloa mutta totta. Navigoin katujen nimien perusteella. Autoillessa osasin ajaa vain tuttuja reittejä. Mutta kun aiheena oli esim. väestö, kehitysmaat yms, olin täysin mukana.
Lukiossa meille esiteltiin erilaisia oppimistapoja. Kokeilin nk. miellekarttaa, mutta en pitänyt sen ulkoasusta. Minulle sopi paremmin kirjoittaminen. Toisaalta lukio kannusti myös kommentoimaan. Lisäksi oli opittava löytämään opettajan puheesta se olennainen. Hyvä on, en löytänyt. Tai löysin jos aihe kiinnosti. Itse asiassa löysin myös paljon lisätietoa.
Ammattikorkeakoulu: kun opittavan asian määrä lisääntyi
Suoritin lukion kohtuullisin arvosanoin. En ollut "kympin oppilas". Arvosanani vaihtelivat 7:n ja 10:n välillä, tietenkin kiinnostuksesta riippuen. Päättötodistuksen keskiarvo olin hieman alle 8, mikä kävi itsetuntoni päälle. Tavoitteeni oli korkeampi. Opiskelin ammattikorkeakoulussa bioanalytiikkaa, ja sain jopa tutkinnon suoritettua. En osannut opiskella, ja moni asia tuntui todella vaikealta. Asiaa ei auttanut se, että ryhmä oli täynnä vahvoja osaajia matemaattis-luonnontieteiden alueelta. En minä niissä ehkä ollut huono, mutta alemmuuskompleksi saattoi hidastaa oppimista.
Jälleen mielenkiinto ratkaisi arvosanan. Tässä vaiheessa tein töitä ahkerasti, kiinnosti aihe tai ei. Virheelliset ajattelumallit olivat haaste: En ymmärtänyt jotain riittävän nopeasti, oletin että olen liian "tyhmä". Opiskelu muuttui paniikinomaiseksi, ja yllättäen moni asia meni pieleen. Toinen haaste oli opeteltavan informaation määrä. Esimerkiksi biokemia oli aihepiiri, mikä on täynnä pieniä yksityiskohtia. Opettajani varmaan piti minua harvinaisen idioottina, sillä unohdin pieniä, mutta olennaisia yksityiskohtia. Ehkä juuri ne suorituspaineet saivat unohtamaan. Solubiologiassa sen sijaan pärjäsin paremmin.
En osannut opiskella tätä alaa. Yritin edelleen opetella ulkoa, ja jo pelkkien käsitteiden painaminen mieleen tuoti haasteita. Kuitenkin kynän ja paperin käyttö toimivat parhaiten, mutta informaation määrän ollessa suuri, muistiinpanojen tekeminen oli vaikeaa. Osa ryhmäläisistä naureskeli varsin avoimesti kirjoittamiselleni. Osa oli siirtynyt kannettavan tietokoneen käyttöön, osalle riitti kuunteleminen.
Rehellisesti: ammattikorkeakoulu oli korkeakoulukokemuksistani epämukavin monella tapaa. En näe aiheelliseksi syyttää sitä ketään. Oppimiseni oli hajanaista osaltaan vaikeiden aikojen, ja osaltaan puutteellisen opiskelutekniikan vuoksi. Lisäksi amk-aikoina alkoi siirtymä verkko-opiskeluun.
Muutos digiopiskeluun
"Te olette nyt tässä hommassa pioneereja". Amk:ssa tuo lause tuntui olevan kurssin aloituslause vähintään joka toisella kurssilla. Innovaatio -käsitteen tultua muotiin, yhtenä innovationa harrastettiin verkko-opiskelun käyttöönottoa. Ensimmäinen kokemukseni oli katastrofi. Oli totuttava käsitteeseen "Moodle", ja seurattava sähköpostin, opintosuoritesivuston sekä tilanvarausjärjestelmän lisäksi taas uutta alustaa. -Ja opeteltava sen käyttö.
Suuren tekstimäärän lukeminen näytöltä on ollut minulle aina haaste. En koskaan oppinut "lukemaan" esimerkiksi e-kirjoja. Pystyn silmäilemään tuttua tekstiä, mutta koen epämiellyttäväksi jopa verkkouutisten lukemisen. Se on lähinnä silmäilyä ja "skrollaamista", ei kunnollista lukemista. Tämä luonnollisesti vaikuttaa myös sisäistämiseen. Jos materiaali on laajaa ja yksityiskohtaista, lukeminen ruudulta ei tunnu luontevalta. Tablettia en itse asiassa ole testannut. Tosin asiaan saattaa vaikuttaa lievä hajataitto, minkä vuoksi kaipaan paperia tai viivotinta avuksi lukemiseen.
Olen käyttänyt Moodlea nyt useamman vuoden. Olen oppinut käyttämisen myötä mistä mikäkin löytyy, mutta edelleen kaiken vaadittavan hahmottaminen tuntuu vaikealta. Oli kyse sitten Googlen alustoista tai Moodlesta, kokonaisuus tuntuu aina rikkonaisemmalta kuin klassinen "luonto, muistiinpanot ja tentti" -tyyli. Myös erilaisten välitehtävien tekeminen tuntui helpommalta kun kyseessä ei ollut verkko-opiskelu. Absurdia ehkä, mutta näistä kokemuksista huolimatta opiskeluni on viime aikoina ollut 100%:sesti verkko-opiskelua. -Kyllä, kaipaan luentoja.
Yliopisto: hybridiä
Teologia alana luonnistui minulle helpommin kuin bioanalytiikkaan liittyvät vaikeimmat kurssit. Toki oli sellaista missä vaikeuksia oli, ja kenties heikon motivaation vuoksi. Joskus motivaatiota laski kiireinen kausi. Yliopistossa opiskelu oli sekä lähi- että etäopiskelua. Valinnaisten kurssien kohdalla valintaan vaikutti paljolti ajankäyttö, mutta edelleen viihdyin paremmin lähiopetuksessa. Nykyinen elämäntilanne lähinnä estää sellaisen.
En halua täysin kritisoidakaan hybridi -tyylistä opiskelua. Se mahdollisti joustavan ajankäytön, mikä puolestaan ajoittain nopeutti opintoja. Asia ei kuitenkaan ole mutkaton. Mahdollisuus etäopiskeluun luo herkästi illuusion helposta ja nopeasta opiskelusta. Tämä lienee toki kontekstisidonnaista, mutta itse koin tehtävien määrän usein varsin suureksi suhteessa opintopisteiden määrään. Toisaalta tämä on loogista: käytettävän ajan on korreloitava sen ajan kanssa, mikä menisi luennolla istuessa. Etäopiskelu voi siis olla ajankäytöllisesti tehokasta vaihtoehto, mutta vaatii todella intensiivistä työskentelyä. Erityisesti auditiivisesti oppiva saattaa selvitä selkeästi rennommalla otteella luennoilla istuen.
Ottaen huomioon työelämän vaatimukset, hybridi -tyylinen opiskelu valmentaa suhteellisen hyvin. -Siis sellaisiin tehtäviin, joihin sisältyy mahdollisuus etätyöhön ja työnkuva on enemmän sidoksissa tehtäviin kuin työaikaan. Etäopiskelu vaatii itsekuria, ajanhallintakykyä sekä kykyä organisoida oma tekeminen niin, että vaadittavat tehtävät tehdään ajallaan ja laadukkaasti. -Jälkimmäinen toki riippuu henkilökohtaisista tavoitteista, mutta työelämässä tavoitteet ovat sidoksissa työpaikan kriteereihin.
Jos rehellisiä ollaan..
..Olen oppinut parhaiten "vanhanaikaisilla" metodeilla. Jo ryhmätyöt hidastivat oppimista, mikä tosin on yksilöllistä. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka moni muu näillä kahdella tyylillä opiskellut omaa samanlaisia kokemuksia. Jostain syystä uskon, että kirjan, kynän, paperin ja opetuksen kuuntelemisen käyttö takaa melko yleisellä tasolla parempia oppituloksia kuin digiopiskelu. Tässä kohtaan myönnän jättäväni sivuun mahdolliset erilaiset oppijat. Toki digiaikakaudelle syntyneet voivat kokea toisin. Toisaalta pientä skeptisyyttä luovat julkaisut heikentyneistä oppituloksista.
Mikä olisi paras keino? Minun, jolla pedagogista koulutusta on kasvatustieteen perusopintojen verran, onkin varmaan varaa neuvoa. Toisaalta kokemusasiantuntijuus voi antaa erittäin pienet lisäpisteet, nyt puhuttaisiin siis mikrotasosta. En hylkäisi digiopiskelua täysin, mutta siirtäisin sitä pisteeseen, kun riittävät perustaidot on hankittu. Käytännössä tämä tarkoittaisi digivapaata opiskelua uutta tietoa omaksuessa, ja digityöskentelyn tasolle, kun perustaitoja hyödynnetään. Ja vielä enemmän käytännössä tämä tarkoittaisi sitä, että esimerkiksi peruskoululainen opiskelee "perinteiseen" tapaan vaikkapa biologian kursseja, suoritettu koe mukaanlukien. Saavutettuaan riittävän osaamisen, hän voi harjoitella vaikkapa tutkielman tekemistä IT-osaamista samalla harjoitellen.
Kieltämättä toivon, että julkisuuteen nousisi tutkimuksia, joissa verrataan oppimisen tuloksia perinteisen ja digiopiskelun välillä erityisesti peruskoulun ja toisen asteen tutkinnon suorittaneiden keskuudessa. Toisaalta digimateriaalit esimerkiksi ovat hieman kierosti markkinoitu työväline: markkinnoinnissa korostetaan miten tärkeää on opetella hyvissä ajoin "uuden ajan" työskentelyyn, vaikka tulokset kärsisivät. Todellisuudessa kyse lienee säästötoimenpiteistä, sillä konkreettiset kirjat maksavat enemmän.
Voi olla että olen pudonnut kehityksen kärryiltä, mutta joskus paluu muutama askel taaksepäin voi pitää suunnan paremmin oikeana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti