torstai 18. helmikuuta 2021

Onnittelut abeille & omia abimuistoja

Lämpimät onnittelut abeille lukiotaipaleen päätöksestä! Tosin onnittelu vaatii pientä oikaisua: 1. "Lämmin" kuvaa heikosti vallitsevaa lämpötilaa. 2. Kirjoitukset ovat vielä edessä. 3. Pääsykokeet ovat edessä. No hei, onnittelut silti! Vaikka tänä vuonna joudutte juhlistamaan hvyin tehtyä työtä poikkeuksillisissa olosuhteissa, se mihin olette nyt päässeet ei ole pieni saavutus. Siis olkaa itsestänne ylpeitä!

Omana abivuotena koronasta ei ollut tietoakaan. En nyt muista koska kyseinen olut -merkki saapui markkinoille. Tämä johtuu ehkä siitä, että kiitos pienen töppäilyn, olen varsin huono oluen kuluttaja. Toiseksi samanniminen peli ei ole liioin kiinnostanut. Entä jos matkaamme jonnekin muinaishistoriaan eli vuoteen 2004? Millaista oli olla abi tuolloin: 

Mikä tulevaisuus?
Olen ollut tosikko suunnilleen.. syntymästä asti? Valitettavasti suunnitelmallisuus, päämäärätietoisuus eivät kuuluneet vahvuuksiini. No, minulla oli lähinnä epärealistisia suunnitelmia. Toisaalta annan itselleni pisteitä siitä, että minulla oli rohkeutta yrittää. 

Olin abi jonka fokus oli lähitulevaisuudessa: yo-kirjoituksissa. Olin tähdännyt parempaan todistukseen ja yo-arvosanoihin mitä lopulta sain. Panostin kyllä opiskeluun erityisesti ajallisesti, mutta opiskelutaitoni olivat suhteessa ikään ja opinahjoon reippaasti jäljessä. Panostin enemmän määrään kuin laatuun, ja ennen kaikkea ulkoa osaamiseen ymmärtämisen sijaan. Itselleni sopivammat opiskelutaidot sekä kyvyn sisäistää löysin vasta aikuisiällä yliopisto-opintojen aikaan. Ajoitus oli mainio, sillä tenttimateriaalin määrä oli ajoitain reippaasti yli 1000 sivua. 

Vaikka minulla on lähinnä lämpimiä muistoja lukioaikojen ystäväporukasta, myönnän että ajoittain minua ahdisti. Ystäväni olivat ns. kiitettävän oppilaita, minä taas.. sellainen 7-8 oppilas, englannissa reippaasti huonompi. Tämä aiheutti pienoista alemmuuskompleksia. En tuolloin osannut opiskella kieliä, mutta en myöskään ollut erityisesti matemaattisesti suuntautunut. Vahvuuksiani olivat taideaineet, äidinkieli ja jostain kumman syystä biologia. 

Kun tarkemmin muistelen, abivuosi toi pientä epävarmuutta. Yläasteen jälkeen oli itsestäänselvyys mennä lukioon. Ammattikoulussa olisin tuskin pärjännyt, sillä käytännön taitoni millään alalla eivät ole koskaan olleet huipputasoa. Näin erittäin monta vuotta myöhemmn voin todeta etten ollut ainoa. Moni piti välivuoden, ja moni myös vaihtoi opiskelupaikkaa. 

Punahilkka pakkasessa
Penkkaripäivä! Olen vakaasti sitä mieltä, että hyvää/mukavaa penkkarisäätä ei ole olemassakaan. Tänään oli turkasen kova pakkanen, vaikka aurinko tosin paistoi. Toivottavasti suuri osa nuorisosta ymmärsi pukeutua napapiirin matkailijaksi. 

Omat teinivuoteni loppumetreineen sijoittuivat 2000-luvun alkuun, mihin 2004 lienee laskettavissa. Tytöt tykkäsivät säväyttää rivoilla asuilla. Oli Playboy -pupuja, Lady Dominaa, burleskityttöjä, samba-asua yms. En ole aikeissa moralisoida muusta kuin sääolosuhteista. Suomen helmikuussa helteet hellivät harvoin. Oma nerokas ideani oli pukeutua punahilkaksi. Hame, ohuesta kankaasta ommeltu hilkka/viitta, sukkahousut, puolihame ja varsikengät. Joo, tosi lämmintä pakkasessa, lumisateessa ja hirveässä tuulessa. Puputyttöjen tavoin jäädyin totaalisesti ja tutina jatkui kotona vielä muutaman tunnin ajan. Yhteenveto: tyhmästä päästä kärsii koko ruumis. 

Onneksi lämpenin asianmukaista illanviettoa varten, mikä toteutettiin kavereiden kesken paikallisessa missä lie yökerhossa. Näin vuosien jälkeen voin olla rehellinen: inhosin sitä paikkaa. Teinihelvetti jopa teinille. 

"Epästabiili"
Tämän tekstin keksi yksi ystävistäni, äärimmäisen älykäs ja ennen kaikkea luova. Tekstiä piti alunperin ehdottaa abihuppariin (sellainen löytyy!), mutta rohkeutemme ei riittänyt. Sen sijaan teksti pääsi abirekkamme lakanaan merkiksi epästabiilista kuormasta. Tänäkin päivänä pidän tuota sanaa nerokkaana, sillä sellaisia me olimme. Ehkä juuri siksi olimme parhaita: omia itsejämme. 
 
Älkää pelätkö työntekoa
Mitähän fiksua sitä voisi tämän päivän abeille sanoa? Todennäköisesti ei yhtikäs mitään, ainakaan jos fiksuus on kriteerinä. Siispä höpisen jotain muuta. Maailma on jonkin verran muuttunut omista abivuosistani. Tulevaisuus voi tuntua epävarmalta, ja joillain osa-alueilla kilpailu on kiristynyt. Osa oppilaitoksista ottaa opiskelijoita arvosanojen perusteella, ja ensikertalaisten kiintiö luo omat paineensa. 

Teillä on kuitenkin mahdollisuuksia. Näin tylsän täti-ihmisen neuvona kuitenkin totean: älkää pelätkö työtä ja vaivannäköä. Lukiessanne kirjoituksiin, pääsykokeisiin, tentteihin tai mihin tahansa, laittakaan puhelimet pois, vaikka toiseen huoneeseen ja äänet pois. Keskittykää lukemaanne vaikka 15 minuuttia kerrallaan. Huomaatte kyllä miten paljon siinä ajassa saa tehtyä. Tylsää mutta totta. 

On totta että todennäköisyys joutua opiskelemaan uusi tutkinto on lisääntynyt. Entä sitten? Ottamaa tämä mahdollisuutena. Uskallan väittää, että jos todella haluatte saavuttaa jotain, saavutatte sen ennen pitkää. Ehkä ette juuri siinä muodossa kuin alussa haaveilitte, mutta jollain tavalla, joskaan ei huonommalla. Se miten paljon olette valmiit näkemään vaivaa unelmienne eteen riippuu siitä, miten paljon sitä haluatte. Eräs tuttavani valmistautui niin ahkerasti pääsykokeisiin, että llopulta kysyin häneltä kuinka hän jaksaa opiskella niin paljon ja intensiivisesti. Vastaus oli yksinkertainen: "Koska minä todella haluan päästä opiskelemaan tätä alaa". Hän pääsi. 

Lopuksi
Vaikka opiskelua ja työtä riittää vielä, olkaa abit itsestänne ylpeitä! Te osaatte ja opitte, kaikista teistä tulee vielä jotain merkittävää. Oikeastaan olette sitä jo, koska olette. Onnittelut hyvästä työstä ja jaksamista loppukevään viimeisiin rutistuksiin! Ja jättäkää ne puputyttöasut odottaman lämpimiä kelejä..

tiistai 16. helmikuuta 2021

Aran ja epävarman oppijan kokemuksia uuden oppimisesta aikuisiällä

 Näin aikuisena opiskelleena sekä usein jatkuvaa uuden opettelua vaativaa työtä tehneenä oppiminen on jo parin vuoden ajan ollut aihe joka kiinnostaa. Erityisesti seurakuntatyö vaati taitoa opettaa. Vaikka työn ohella opiskelu on sujunut häpeällisen hitaalla tempolla, aihe on vetänyt puoleenssa: aivot ja oppiminen. Erityisen huojentavaa ja kannustavaa kurssilla on ollut ajatus elinikäisestä oppimisesta ja ennen kaikkea tämä: aikuisenakin voi oppia uutta. Miten itse olen kokenut oppimisen ja opettamisen?

Arka, epävarma 

Olen oppijana näitä kahta. Lähes automaattisesti aliarvioini osaamiseni, ehkä eräänlaisena turvallisena pessimisminä. Koen turvalliseksi lähtökohdaksi olla harvinaisen huono. Varjopuolena tässä on alisuorittaminen ja liian vähäinen usko omaan oppimiseen. Luulen että taustalla on negatiivisia kokemuksia lapsuudesta, ehkä yksittäisiä sanoja jotka ovat syöpyneet mieleen. Ehkä selkeimmin mielessäni pyörii toteamus "tuosta ei kyllä tule yhtään mitään". Tämä lause on sotkenut keskittymisen ja opeteltavan asian harjoittelu on lähtenyt välittömästi huonoon suuntaan. 

Olen aina ollut herkkä myös hoputtamiselle sekä sivusta katsomiselle. Vaikka opettaja tai muu aikuinen olisi vain tilanteen tarkastaakseen katsonut olan yli, mieleen on välittömästi noussut ajatus tehdyistä virheistä vaikkei sellaisia olisikaan ollut. En usko tai ainakaan muista että tällaiseen reaktioon liittyisi mitään traumaa tai muuten ikävää kokemusta. Luulen että olen sellainen. 

Valmis kiinnostumaan

Tästä aikuisena opitusta taidosta olen iloinen. Pystyn kiinnostumaan oikeastaan mistä tahansa aiheesta, kunhan se selitetään minulle tietotasoni mukaan ja saan esittää niitä mukamas ei olemassa olevia tyhmiä kysymyksiä niin paljon kuin koen tarpeelliseksi. 

Eihän tämä asenne minusta parempaa ihmistä tee, mutta mahdollistaa uuden oppimisen alueilta, joille itse en olisi ymmärtänyt vilkaista. Lisäksi valmius kiinnostumaan on murtanut pieniä palasia stereotypioista, joita olen parhaimmillaan onnistunut luomaan jo lapsena. Olen sittenkin oppinut asioita joista minun ei "kuulunut" ymmärtää mitään. 

"Sinä opit, nyt harjoitellaan"

Seurakuntatyöhön liittyvän opetustoiminnan ohella olen pienissä määrin opettanut pianonsoittoa, tosin harrastusmielessä. En ole koulutettu soitonopettaja, eikä minulla ole edes musiikkiopiston tutkintoja suoritettuina. Itse asiassa en ole edes opiskellut musiikkiopistossa avointa opetusta lukuunottamatta.  Minulla on ollus lähinnä aikuisia oppilaita ja yksi lapsi. 

Erityisesti aikuiset tahtovat arkailla, eivätkä uskalla uskoa mahdollisuuteen oppia. Soittaminen on "laji", jossa lukuisat toistot mahdollistavat oppimisen. Itse kannustaisin aikuisia katsomaan videoita pienistä lapsista jotka ovat aloittaneet soittamisen. -Siis ei lapsineroista. Lapset aloittavat yksinkertaisista kuvioista, ja usein nuottien opettelu aloitetaan nuotin nimen sijaan nuottia kuvaavalla sanalla. Esimerkiksi viulun kieliä luonnehditaan perheenjäsenillä ja eläimillä:isä -kieli, äiti -kieli, lapsikieli ja lintukieli. Neljälle kielelle lienee haasteellista saada loogista sukuselvitystä, jolloin korkein kieli nimetään eläimen mukaan. 

Eipä se aloittaminen lapsellakaan ole aivan sujuvaa. Erona on asenne. Moni lapsi nauttii itse soittimen äänistä, syntyneistä melodioista ja ylipäänsä uuden löytämisestä. Vaikka päämäärät ovat oppimisen kannalta tärkeä asia, monen aikuisen olisi hyvä olla stressaamatta päämäärää liikaa. Olen pyrkinyt kannustanut keskittymään juuri siihen yksittäiseen kohtaan jota harjoitellaan. Yleensä neuvon soittaman pienen pätkän kappaletta 3-5 kertaa läpi keskittyen ihan vain kyseiseen osaan. Tämän jälkeen kysyn huomaako soittaja eroa verrattuna ensimmäiseen kertaan. Suurimmaksi osaksi moni havaitsee tässä toistojen merkityksen ja huomaa samalla oppineensa. 

Alku saa turhauttaa, myös minua

Autolla ajaminen, uusi reitti, uusi pianokappale, uusi liike, uusi aihe tenttimateriaalissa jne. Näitä kaikkia yhdistää se, että alussa olen aivan hukassa ja äärimmäisen kömpelö. Vaikka ajaminen sujuu teknisesti paremmin, uudet reitit pelottavat. Ja harjoittelun alkuvaihe.. voin rehellisesti myöntää että niihin päiviin mahtui kiukkua ja kyyneleitä. 

Hävettää myöntää mutta ehkä tästä syystä olen yksi huonoimmista aloittajista. Minulla on valmiiksi negatiivisia ennakkoasenteita osaamisestani. Jälkimmäinen tuli myönnettyä jo tekstin alkupuolella, muttei sen vaikutusta aloittamisen vaikeuteen. No, on myös asioita joissa laiskuus on ratkaisevasti hidastava tekijä aloittamisen vaikeudessa. 

Lohduttavaa tässä kuitenkin on yleisyys. Tiedän itseni lisäksi todella vähän ihmisiä, jotka olisivat innokkaina valmiita käsittelemään aihetta kuin aihetta. -Saati sitten ihmisiä, jotka osaisivat uuden asian heti sen aloitettuaan.

Pohdintaa

Oppityypin hahmottaminen niin oman itsensä kuin muidenkin kohdalla on tärkeää. Itse henkilökohtaisesti en pidä mitään oppijatyyppiä ns. virheellisenä, vaan yksilönä. En koe tarvetta muuttaa itseäni rohkeammaksi kokeilijaksi. En ole sellainen, ja tiedän toistojen ja maltillisen lähestymisen lisäävän niin rohkeutta kuin varmuutta. 

Oikeastaan pidän suurena edistysaskeleena sitä, että olen edes aikuisena antanut itselleni luvan arastella uuden asian edessä. Silloin voin antaa itselleni aikaa lähestyä uutta asiaa omaan tahtiini, mikä loppujen lopuksi on nopeampaa kuin pakotettu lähestyminen. Jälkimmäinen johtaa usein "lukkiutumiseen" ja lopulta asian pakonomaiseen välttelyyn. Näin oppiminen hidastuu tai jää kokonaan tapahtumatta. Mahdollisuus tutkia ja edetä omaan tahtiin taas voi johtaa hyvinkin nopeaan oppimiseen, sillä päämäärästä ei tarvitse ottaa paineita. 

Vaikka karsastan paasaavaa sävyä, kannustan jokaista uskaltamaan kiinnostumaan myös asioista, jotka eivät kuulu omiin vahvuuksiin. Monilla kiinnostusta jarruttaa erityisesti "en ymmärrä tuosta mitään" -asenne. Tietenkään jokaisesta asiasta ei ole pakko kiinnostua, mutta itsensä yllättäminen oppimalla jotain aivan uutta on harvoin haitaksi.

Itse olen ollut äärimmäisen surkea mm. kielissä ja vielä surkeampi koneiden parissa. No, suoritin kohtuullisin arvosanoin mm. kreikan, heprean ja latinan opinnot. Luin myös pari kurssia japania amk:ssa, ja opin kurssien sisällön varsin hyvin. Nyt haastan itseäni satunnaisesti tutkimalla pala palalta erilaisten työkalujen ja muiden koneiden toimintaa. Voin sanoa että tm:lle oli kova juttu viikonloppuna käsittää kaksi- ja nelitahtimoottoreiden ero. (tälle saa nauraa)

Sanonta "vanha koira ei opi uusia temppuja" saa minut näkemään punaista. En usko oppimisen vaikeutuvan aikuisena, mutta mahdollisuuden uuden opetteluun ovat erilaiset. Aika monella aikuisella on muitakin vastuualueita kuin opeteltava asia vastoin kuten esimerkiksi peruskouluikäisillä. Heidän arjessaan uuden oppiminen ja vanhan kertaaminen on priorisoitu. En tarkoita että aikuisten tulisi siirtää alkuperäiset prioriteetit syrjään. Sen sijaan vakuuttaisin ettei vika ole kyvyissä tai valmiuksissa. Oppiminen on edelleen vähintäänkin mahdollista. Valitettavasti aikuisten on itse otettava oppia neuvosta jota he nuoremmille jakavat: asenne ratkaisee. 

Jokainen on jossain vaiheessa aloittelija. Vaihe on uuden oppimisesta ehkä turhauttavin, sillä oppijan on hyväksyttävä epämukavuus, kömpelyys ja ylipäänsä se, ettei uusi asia tunnu luontevalta. Tämän vaiheen olemassaolo ei tee kenestäkään tyhmää, tai ylipäänsä tarkoita etteikö hän voisi oppia. Liikaa määränpäätä ajattelematta pidän itse parempana vaihtoehtona itse harjoittelua aiheessa kuin aiheessa. 

Onko teillä kokemuksia uuden oppimisesta aikuisiällä? Miltä alku ja kehittyminen tuntuivat?




tiistai 9. helmikuuta 2021

Uusavuttoman Aliisan kuulumisia: takkuilevaa opiskelua ja hyviä ajokelejä

 Talvi jatkuu, korona jatkuu, työt jatkuu.. sinänsä tämän ei pitäisi tulla yllätyksenä. Edellisen kerran samaiset asiat tuli todettua alle viikko sitten. Koronatilanne toki saattaa muuttua jossain vaiheessa positiivisempaan suuntaan. Korjaan: negatiivisempaan. Talvi taas.. ehkä sekin joskus kääntyy kevääksi. Toisaalta eilen sääennusteita katsellessani tulevat päivät näyttävät lupaavilta: pakkanen hellittää peräti alle kymmenen pakkasasteen! Kohtuullista siis. Lumisateet ovat myös ystävällisesti pysyneet poissa. Miten kuluneet päivät muuten ovatkaan sujuneet ja mitä on luvassa..

Keskimäärin hyvät yöunet

Tämä on yllättävän mukava asia. Kuten olen todennut, olen maalle muutettuani nukkunut keskimääräistä paremmin. Toki yksittäisiä huonosti nukuttuja öitä tulee, mutta kokonaisuudessaan nukun paremmin. Toki tilanne voi muuttua kesällä, tai ehkä jo valon lisääntyessä. 

Mitä pidempään olen panostanut parempiin yöuniin, sitä enemmän unen merkitys korostuu. Riittävä uni vaikuttaa niin moneen asiaan: jaksamiseen, mielialaan, kognitiivisiin kykyihin, fyysiseen kuntoon, palautumiseen, aineenvaihduntaan ja.. no, erittäin moneen asiaan. Yöunien aikana päivällä opittujen asioiden kerrotaan siirtyvän muistiin tehokaammin kuin päivällä. Kieltämättä tässä itseäni koekaniinina käyttäneenä totean olevani samaa mieltä. Tämä ei kuitenkaan sulje pois oikosulkupäivien satunnaista ilmenemistä. 

Oikutteva jalka

Tämä on ollut oikea pirulainen viime aikoina. Talssin tosiaan töissä vähän liian pitkään villasukissa ja tietenkin kovalla lattialla. Siinähän jalkaterä kipeytyi ja tulehtui. -Ilmeisesti paristakin kohtaa. Saavutus tämäkin. Onneksi lunta tosiaan ei ole tullut niin paljoa että lumitöitä olisi pakko tehdä. Toivon hartaasti saavani jalan kuntoon tämän viikon aikana, sillä olisi todellakin kiva päästä kokeilemaan hiihtämistä ja ehkä luisteluakin. 

Jotain siivoukseen viittaavaa..

Kun valon määrä lisääntyy, sanotaan että mieliala kohenee. Kyllä juu, mutta näkyvän pölyn lisääntymisestä en ole koskaan osannut iloita. Nyt siis alkaa se aika, kun pölyä vain on vaikka miten pyyhkisi ja imuroisi. Luvassa lienee myös ainakin pienimuotoista inventaariota. -Taas. Tässä olisi yksi jos toinenkin tavara vailla käyttöä. Toivottavasti kirppariprojektit vievät johonkin suuntaan.. mieluiten suuntaan jossa turhasta tavarasta on päästy eroon. 

Lämmitys pelittää!

Jep! Jälleen en kykene iloitsemaan puulämmityksen ihanuudesta! Nuo uunit ja puuhella lämmittävät niin mainiosti ja lämmön "laatu" on vaan niin miellyttävä. Lisäksi pidän rätisevän tulen äänestä. Ja sen verran palaessa puut paukkuvat ettei jää epäselväksi mitä puuta siellä palaa. Toinen mistä olen alkanut erityisesti pitää, on pihkaisesta puusta lähtevä tuoksu kun puu palaa. -Pihkan saaminen sormiin on vähemmän mukavaa. 

Pian saadaan myös lisää puita, mitä tietää tuolle kenkkuilevalle jalalle ystävällistä liikuntaa: klapien heittely vajaan. Kieltämättä pidän siitä puuhasta. Siinä tulee mukavasti hiki, mutta aivoja ei tarvitse käyttää muuhun kuin siihen että klapit lentävät oikeaan suuntaan. Olenko jo laittanut leivinuunissa ruokaa? -En. 

Tentti pitäisi tehdä..

Tällainen olisi suunnitelmissa. Nyt kun saisi viimeiset materiaalit auki. Häpeäkseni myönnän edenneeni opinnoissa harvinaisen hitaasti. Hidastavina tekijöinä saattavat tosin olla mm. hieman suuret elämäntilanteessa, työssä, opiskelu työn ohella yms. Ehkä tuossa vaiheessa ei ole synti jos vauhti hidastuu. 

Itse kannatan opiskelussa tässäkin elämätilanteessa jatkuvaa etenemistä vauhdista riippumatta: ei keskeytyksiä. Näin opinnot etenevät, eikä opiskeluun liittyvästä työstä pääse vieraantumaan. Toki tämä ei ole ainoa ja oikea tapa. Osalle taas voi hyvinkin sopi joko-tai -tyyli: Joko tehdään kunnolla, tai sitten ei tehdä lainkaan. Kukin itselleen sopivalla tavalla ja toki olosuhteiden mukaan. 

Ajaminen on ollut harvinaisen mukavaa!

Voi kyllä! Edelleenkään en tunne erityisen suurta intohimoa kyseistä puuhaa kohtaan, mutta epämukavuuden poistuminen on kieltämättä mukava asia. Erityisesti lisääntyvä valon määrä lisää varmuutta. Tosin aamuhämärässäkin on oltava varovainen, sillä elukat edelelen viihtyvät turhankin hyvin työmatkan varrella. Valitettavasti evoluutio ei ole kehittänyt mm. jänisten, peurojen ja kauriiden kykyä ajoittaa tien ylittäminen turvallisesti. 

Ehkä tilanne on toinen mutaman tuhannen vuoden kuluessa. -Riippuen ihmiskunnan tai minkä vahansa vaihtoehtoisen kulkuvälineillä liikkuvan elämänmuodon olemassaolosta. 

Yhteenvetoa

Viikkokuulumiset koostuivat siis kohtuullisen hyvistä yöunista, hyvistä ajokeleistä, takkuilevasta opiskelusta sekä kenkkuilevasta jalasta. Jottei meno olisi liian optimistista, myönnän että unta saisi olla lisääkin. Päivällä nimittäin tahtoo edelleen väsyttää, mikä osaksi saattaa johtua liian vähäisestä ulkoilusta. Uups.. no, yritän korjata tilanteen. 

Opiskelun takkuilun hyväksyn, mutta hammasta purren. Ehkä taustalla kaihertavat muistot suhteelliset tehokkaasti edenneistä opinnoista opiskeluaikoina. Vaikka tilanne on eri, jotenkin tuota hidasta etenemistä on ilmeisesti vaikea sulattaa. Toisaalta ajankäytössäni on kieltämättä parantamisen varaa. Jotenkin sitä ei vaan jaksaisi olla aina tehokasta ja tehdä ainoastaan järkeviä asioita. 

No, onhan tuo "kunnon talvi" ihan kaunista aikaa. Valitettavasti toivon kevään saapumista, mutta hyväksyn toki pienen odottelun. Ehkä on vähintään kohtuullista olla iloinen heidän puolesta joille tällainen talvi tuo iloa. Itse lämpimistä ja jopa helteisistä ajoista arvostavana saan varmasti mahdollisuuden itselleni ihanteellisiin olosuhteisiin. Luulisin.. 

Tällaista sekalaista kuulumishöpinää tällä kertaa. 

Oikein mukavaa päivää kaikille!

torstai 4. helmikuuta 2021

Yli vuosi työelämässä: arvostan

 Valmistuttuani ammattikorkeasta tein vain vähän kyseisen alan töitä. Osasyynä tähän oli pitkä toipumisaika jotka anoreksia ja mielenterveysongelmat aiheuttivat. Maisterin paperit saatuani en päässyt tekemään täysin oman alani töitä, mutta jotain sentään. Aloitin rankan opiskeluvuoden väsyttämänä (leikin "superopiskelijaa") aluksi lyhyillä keikkatöillä joiden määrää lisäsin säännöllisesti. Lopulta sain pidempiä jaksoja ja ensimmäisen pitkäaikaisen sijaisuuden. Tätä seurasi toinen määräaikainen sijaisuus jossa työskentelen edelleen. 

Yhtäjaksoinen työssäolo on siis lisääntynyt. Nyt olen ollut yhtäjaksoisesti töissä vuoden verran. Vaikka opiskelu ajoittain houkuttelee, olen mielelläni töissä. Millainen asenne minulle on kehittynyt työnteon muututtua osaksi arkea?

Kuukausipalkka, päivärytmi, tehtävissä kehittyminen

Erityisesti vuosi takaperin ideologinen työttömyys ja liian hyvät mahdollisuudet elää tuilla nousivat uutisotsikoihin. Sitten taisikin tulla korona, mutta ideologisen työttömyyden vähenemisestä tai loppumisesta en tiedä. Toisaalta ehkä osalla pakkoa tai mahdollisuus (miten kukin asian ottaa) etätyöhön on voinut muuttaa asenteita positiivisempaan suuntaan. Jos näin on, periaatteessa hyvä niin. 

Käytännössä pientä huolta aiheuttaa mahdollisuus koronatilanteen helpottamiseen ja sitä kautta etätöiden vähenemiseen. Entä jos jonkun muun tahon sanelema paikka ja käytetty aika työpaikalla eivät houkuttele? Itse olen kokeillut sekä työajatonta että työajallista työtä. Molemmat menevät, kumpikin vaatii oman totuttelunsa. Tosin myönnän pitäväni mahdollisuudesta tehdä osan töistä itsenäisesti ja halutessani etänä. Jos sellaista mahdollisuutta ei jonain päivänä ole, sitten sitä ei ole. 

Pidempi aika työelämässä on opettanut pitämään muutamasta asiasta. Ensinnäkin kuukausipalkka on harvinaisen mukava asia. Sen verran pitkään jouduin hyödyntämään valtion tukia, että vaihtelu virkistää. Tosin veronmaksajana osallistun jonkun muun tukien mahdollistamiseen. Harmi etten voi valita erikseen kohderyhmää. Ilkeää tai ei, ideologisesti työttömät jäisivät listalta pois. 

Pidän myös selkeästä päivä- ja viikkorytmistä. Liian vapaat aikataulut eivät ole koskaan sopineet minulle, ellei kyse sitten ole yksittäisistä lomapäivistä joina nukkumiselle on keskimääräistä enemmän aikaa. Opiskelussa jäin kaipaamaan uuden oppimista ja kehittymistä. Onnekseni olen saanut tehdä työtä, jossa voin kehittyä ja toisaalta hyödyntää omaa osaamistani. 

Häpesin statustani toipilaana ja opiskelijana

Erikoista kyllä, jälleen jos ajattelen muita ihmisiä kuin itseäni, en kummasakaan mitään hävettävää. Harmikseni joudun toteamaan, että omasta itsestäni lähtevän häpeän ohella kyseinen asenne tuli lähipiiristäni. Erityisesti opiskelijoihin ja erityisesti akateemisiin suhtauduttiin harvinaisen negatiivisesti. Tähä kuului myös ajatus ettei opiskelu ole järkevää, ja että se olisi helppoa. 

Olen itse arvostanut "duunareita" niin kauan kuin muistan. Ehkä myötäilläkseni raukkamaisesti kaveriporukkaa nyrpistin nenääni ajatukselle ammattikoulusta. Todellisuudessa taisin päätyöä lukioon ensisijaisesti siksi, koska en itse olisi koskaan pärjännyt yhdelläkään ammattikoulun linjalla. Nim. kaikkea muuta kuin käytännölinen ihminen. Toistan aiemminkin laukomaani vitsiä: voi sitä joka lähtisi ajamaan minun "korjaamallani" autolla.. 

Myös toipilasaika hävetti, toisaalta ehkä syystäkin. Näin jälkeenpäin uskallan väittää, että heikko motivaatio siirtyä laitostuneesta elämäntyylistä vastuun kantamiseen omasta elämästä ei ollut riittävän suuri. Ehdin tottua siihen että joku muu kantaa huolen. Anoreksia oli ehtinyt elämäntavaksi. Kaikki terveet tuttavani sen sijaan elivät jotain aivan erilaista elämää, mitä aloin kadehtia. Tajusin olevani kaiken ulkopuolella ilman aikatauluja, tavoitteita ja selkeää suuntaa. Halusin tehdä elämälläni jotain. Tie tähän missä nyt olen oli pitkä ja vaati usein lusikan ottamista kauniiseen käteen. -Myös kirjaimellisesti, vaikka kauniista käsistä ei voi kohdallani puhua. 

Opiskelisinko vielä täyspäiväisesti?

Jos sellainen joskus olisi mahdollista, todennäköisesti kyllä. Pidin opiskelusta ja myönnän opintopisteiden ilmestymisen Weboodiin tuoneen suurta tyydytystä. Toisaalta joka kurssin jälkeen tunsin itseni tietämättömämmäksi, mikä tosin ei haitannut. Itse asiassa pidin siitä tunteesta. 

Jos saisin opiskella päätoimisesti, ehkä alana olisi historia, painopisteenä Suomen historia. Jos liikkumatila olisi vieläkin laajempi, opiskelisin jotain missä voi hyödyntää kädentaitoja. Ala olisi todennäköisesti vaatesuunnittelu ja ompelu tai puusepän ammatti. Kyllä, niin absurdilta kuin jälkimmäinen kuulostaakin, puu on mielestäni kiehtova elementti. Todennäköisesti tuotokset olisivat huonekaluja, käyttöesineitä ja jonkin sortin veistoksia. Ja pohjataidot.. no, siitä näkökulmasta ompelu ja vaatesuunnittelu olisivat realistisempia vaihtoehtoja. 

Toisaalta hitaasta tahdista huolimatta opiskelen edelleenkin, tosin sivutoimisesti. Edistymisen vauhti ei päätä huimaa, mutta yritän olla ottamatta paineita. Vaikka pidän asuinpaikastani ja elämästä johon totun koko ajan enemmän, opiskelumahdollisuuksia rajoittaa välimatkat. Eli jos opiskelu ei ole mahdollista etänä, itse opiskelukaan ei tahdo onnistua. 

Pohdintaa

Niin karua kuin jonkun korvaan voikaan olla, mielekkään työn ohella olen valmis nostamaan säännölliset tulot hyväksi puoleksi. Toisaalta jos tekisin työtä jossa jo työpaikalle lähteminen saa vatsan kääntymään nurinpäin, palkka ei välttämättä kannustaisi. Tosin pakon edessä ihminen on valmis tekemään mitä vain, vainakin väliakaisesti. Jos tietäisin epämieluisan työn olevan väliaikainen pakko, todennäköisesti se kävisi ilman suurempaa draamaa. 

Kuten mainittua tuli, arvostan niin "duunareita", opiskelijoita, akateemisen alan ihmisiä ja työntekijöitä ylipäänsä. Toki myönnän että arvostus esimerkiksi sellaisia opiskelijoita kohtaan joilla juhliminen on pääaineena, ei ole korkeimmillaan. Omasta tahdosta riippumaton työttömyys on myös asia minkä ymmärrän. Olen itse senkin kokenut, tosin onneksi en pitkäaikaisena jaksona. Tai miten sen kukin määritelee ja kokee. 

Olen varautunut henkisesti siihen, että vaikuista työpaikkaa/ virkaa en tule saamaan, vaan tulevat vuodet työikäisenä mennään määräaikaisilla pesteillä. Tämä ei itseäni haittaa, toki toivottavaa olisi että työsuhteiden kesto olisi mahdollisimman pitkä. Uskon että täyspäiväinen opiskelu on poissuljettu vaihtoehto siinä missä täyspäinenkin. Jälkimmäistä en ole tainnut koskaan kokeilla. Toki elämä on yllätyksiä täynnä. 

Vaikka yhtäjaksoisempaa työntekoa on takana vähän pidempi aika, edelleen arvostan suuresti sitä että minulla on työpaikka. Myönnän stressaavani etukäteen tulevaa syksyä, vaikka siihen onkin paljon aikaa. Mutta se epävarmuus.. No, ehkä sekin asia vielä järjestyy.