Sukupuoli-identiteetin määrittely: tarpeellista, välttämätöntä vai turhaa?

 Kuluneiden vuosien aikana sukupuolen moninaisuus, sukupuoli-identiteetti sekä avoimuus näistä ovat puhututtaneet. Käsitteet ovat tarkentuneet ja niitä on tullut "tarpeen vaatiessa" lisää. Myös sukupuolineutraaliuden merkitys on kasvanut. Poikkeuksena tästä lienee nk. naistenpäivä, jota identifioi enemmänkin sen naisen asema historiallisine taustoineen. Itselläni ei ole ollut tasaisesti suuntautuvia mielipiteitä, päinvastoin. Hyvinkin laidasta laitaan. 

Haasteena kuuluminen "oikeisiin" vähemmistöihin

Henkilökohtaisen ja tuttujen kokemuksen perusteella voin todeta, että myös vähemmistöissä ilmenee sisäistä syrjintää. Joukkoon kuuluminen vaatii selkeät kriteerit, jolloin osa jää ulkopuolelle. Lopputuloksena on jääminen johonkin välimaastoon. Näkemystäni sisäisestä syrjinnästä ei tarvitse allekirjoittaa, eikä se ole koko totuus. Vastaanottavaisuutta löytyy myös varmasti. 

Toisaalta ajatus "oikeanlaisuudesta" voi lisätä pelkoja astua kaapista ulos. Jos juuri se "oikeanlainen" vähemmistön edustajan profiili ei mene täysin yksiin oman itsensä kanssa, kaapista ulostulo ei välttämättä helpota elämää. Lopputuloksena henkilö pikemminkin siirtyy kaapista toiseen. 

Mahdollisuus hyväksyä itsensä

Toisaalta avoimuuden lisääntyminen tuo julki sukupuoli-identiteetin moninaisuutta eri vivahde-eroineen. Tämä voi parhaimmillaan mahdollistaa ns. julkisen tiedon lisääntymisen, mikä taas lisää eri vaihtoehtojen "normaaliutta" ja ennen kaikkea luonnollisuutta. Esimerkiksi fyysisen ja henkisen sekä romanttisen ja seksuaalisen kiinnostuksen kohdistuminen myös muuhun kuin vastakkaiseen sukupuoleen lienee tänä päivänä lienee luontevammin käsiteltävissä kuin omassa nuoruudessani. 

Omat lapsuus- ja teinivuoteni ajoittuivat jonnekin rajavyöhykkeelle suvaitsevaisuuden suhteen. Esillä oleva seksuaalivähemmistöt rajoittuivat karkeasti homoihin ja lesboihin. Muut käsitteet eivät olleet erityisen konkreettisia, lähinnä ajatusta mikä tarkoittaa mitäkin. Todella usein erityisesti murrosikäiset sekoittivat seksuaalisen suuntautuneisuuden rakenteellisiin ominaisuuksiin. Myös samankaltaiset nimet rinnastettiin keskenään. Rehellisyyden nimissä ikäluokalleni oli yksi sama onko transvestiitilla ja transsukupuolisuudella eroa. Itselleni suurempi haaste oli sanan "transvestiitti" lausuminen. 

Onko määrittely vaadittavaa?

Tämä kysymys oikeastaan on liitettävissä ajatukseen "oikeanlaisesta" vähemmistöydestä. Itse ajattelen kyllä ja ei. Kohdalle vaadittava ei. Määritteleminen voi auttaa sukupuoli-identiteetin ohella ylipäänsä oman itsensä hahmottamista: Minussa on tuollaisia ja tuollaisia piirteitä. Sen ei kuitenkaan tarvitse johtaa jyrkkiin johtopäätöksiin eikä edes henkilökohtaisten standardien luomiseen. 

Miten tarpeellista määrittely on, se lienee yksilökohtaista. Ehkä osa kaipaa oman itsensä hahmottamiseen määritelmiä. Osa taas kaipaa erilaisten piirteiden hyväksymistä sellaisenaan ilman tarkempaa kategoriointia. 

Vaativatko sosiaaliset tilanteet sukupuoli-identiteetin luokittelua?

Koska en edusta mitään malliesimerkkiä sosiaalisesta persoonasta, näen parhaaksi jättää esimerkiksi suomalaisen kulttuurin ja sosiaalisen kanssakäymisen luonnehtimisen vähemmälle. Voin vain todeta että teologian opinnot harjoitteluineen opettivat sosiaalisissa tilanteissa olemisen ja eräänlaisen "tilannekohtaisen emännän" roolin. Tässä kohden en viitsinyt vaivautua miettimään sukupuolineutraalia käsitettä. Ideana on siis toimia kysyjänä ja kuuntelijana. 

Ennen kaikkea kyse on ihmisten kohtaamisesta. Päästyäni kiinni tuohon osaan, aloin pitää siitä. Huomasin kiinnostuneeni ihmisistä, heidän kuulumisistaan ja ajatuksistaan aivan uudella tavalla. Usein pidän tästä osasta myös työn ulkopuolisissa sosiaalisissa tilanteissa ja kaikessa terveessä itsekkyydessäni kerron itsekin kuulumisian. 

Ehkä olen pudonnut kehityksen kärryiltä, mutta (ainakin omasta mielestäni) naiset ja miehet hakeutuvat omiin joukkoihinsa mikäli jakauma sellaisen mahdollistaa. Jos tämä lajiteltu pakka menettää yhdenkin kortin väärälle puolelle, tilanne näyttäisi aiheuttavan koko joukossa ristiriitaisia tunteia: Mitä tuo yrittää? Iskeä jonkun, esittää, kapinoida? Toisaalta itse kritisoisin myös ajatusta ns. pakollisesta joukon sekoittamisesta. Sosiaalisen kanssakäymisen tulisi kuitenkin olla luontevaa ja tapahtua itsekseen. 

Mitä itse olen havainnut, vähemmistöjen edustajien hyväksymistä joukkoon näyttäisi jarruttavan edelleenkin stereotypia jonka mukaan vähemmistön edustaja automaattisesti yrittäisi iskeä samaa sukupuolta olevia. -Siis jos vähemmistön edustaja mieltyy saman sukupuolen edustajiin. Kansankielellä hän on homo tai lesbo. Näin bi-ihmisen näkökulmasta olen yrittänyt oikaista käsitystä kysymällä "isketkö itse kenet tahansa vastakkaisen sukupuolen edustajan?" Jos esimerkiksi illanviettoon osallistuu yksi vähemmistön edustaja, yksikään saman sukupuolen edustajista ei välttämätt ole hänen tyyppiään. 

Pohdintaa

Ajoittain minua häiritsee määrittelyn lisääntynyt määrä. Toisaalta myönnän itsekin sortuvani määrittelyyn. Omalla kohdallani biseksuaalisuus on ainoa asia mistä suostun/haluan kertoa julkisesti. Toisaalta tietyssä seurassa pysyn kaapissa ja pidän ovet lukittuina. Syy on yksinkertainen: Olen 100%:sen kyllästynyt pornofantasioiden sävyttämiin kysymyksiin mitä kaikkea olisin valmis tekemään. Aivan turha oikaista mistä on mainitussa suuntautuneisuudessa on kyse. 

Itse koen sosiaaliset tilanteet ajoittain haasteleelliksi siksi, että pienestä pitäen olen luontevammin ollut poikien ja myöhemmin miesten seurassa. Yläasteella erityisesti seksuaalisen ahdistelun muodossa ilmennyt kiusaaminen sai tosin vierastamaan vastakkaista sukupuolta joksikin aikaan. Näin aikuisiällä mahdollisuus "leikkiä poikien kanssa" (ei seksuaalisessa mielessä) riippuu seurasta ja asenteista. Joskus minut otetaan mukaan tasavertaisena yksilönä, joskus taas leimataan naiseksi. Onhan tämä biologinen fakta, mutta en haluaisi tulla leimatuksi. 

Saman sukupuolen edustajien kanssa oleminen, sosiaalinen kanssakäyminen yms. ei ole myöskään mikään ongelma. Jostain syystä joskus minulla on vaikeuksia hahmottaa sosiaalisten tilanteiden sisältämät kuviot, mutta lukuisia poikkeuksiakin on. Minulla on myös siis naispuolisia tuttavia/läheisiä, joiden kanssa kommunikointi ja ihan oleminen käy luontevasti. 

Luulen että Suomessa sukupuoli-identiteetin moninaisuus ja aiheeseen liittyvä kulttuuri asenteineen elää jonkinlaista kehitysvaihetta. Moni asia on vapautunut, ja joillain osa-alueilla eletään eräänlaista "murrosikää" vapautta maistellen ja rajoja koputellen. Koska mukaan on tullut paljon uutta lyhyessä ajassa, aihepiiri suuremman yleisön keskuudessa lienee kärsinyt pienimuotoisen inflaation. Toisaalta suvaitsevaisuuteen vaikuttaa myös monikulttuurisuus erilaisena arvomaailmoineen. -Ja se, kuinka suuri osa pitää asiaa oleellisena. Esimerkiksi sukupuolineutraalius on tällainen kysymys. Oma kantani asiaan on, että lapsen/nuoren/aikuisen tulaa saada mennä omilla ehdoillaan. 

Pidemmän päälle kallistun vähemmän määrittelyn puolelle. Olkaamme mitä olemme. Jos määrittely tukee oman minäkäsityksen rakentumista, se sallittakoon. Muussa tapauksessa olisin valmis ainakin tönimään raja-aitoja hieman huterempaan pitoon. Kyllä ne sitten ajan kanssa kaatuvat itsestäänkin. 

Pedanttius ja suunnitelmallisuus treenissä sekä muussa toiminnassa

Jos joku pitää minua pedanttina ja hivenen tosikkona, pilke silmäkulmassa myönnän hänen olevan aika tavalla oikeassa. Näitä piirteitä ilmenee eri asteisina siinä missä muitakin. Itse en lähtisi ihmisiä arvioimaan sen perusteella mitä kategoriaa he edustavat. Kukin tyylillään. 

Niin liikunnassa kuin monessa muussakin työstämistä vaativassa asiassa teen automaattimisesti edes jonkinlaisen suunnitelman päämäärineen, harjoituskertojen määrästä, sisällöstä ja kenties jonkinlaista analyysiä itse matkan varrella. Tämä ei ole pakonomaista toimintaa, eikä myöskään sisäsyntyistä. Se on kehittynyt motivaation, ja toisaalta myös tarpeen mukaan. 

Taipumus haahuiluun ja panikointiin

Perimmiltäni olen hajamielinen haahuilija. En ole suoranaisesti laiska, mutta unohdun helposti omiin ajatuksiini tai johonkin täysin muuhun aktiviteettiin mitä oli määrä tehdä. Samalla suuri osa minusta haluaa yrittää ja kehittyä, ja nautin tunteesta kun aloitettu tehtävä saadaan päätökseen. Tästä tunteesta nauttiminen jäisi kuitenkin todella vähäiseksi, sillä unontuminen ja sitä kautta aloittamisen vaikeus hidastavat etenemistä kummasti. 

Kyse ei ole ainoastaan harrastuksista. Samainen taipumus on ollut esillä jo opiskeluaikoina ja työelämässä. Tarvitsen selkeän suunnitelman mitä teen, milloin ja kuinka usein. Tästä syystä minulla on muistilappuja aina kauppalistasta työtehtäviin ja treenin sisältöön. Nyt taas soittotunteja antaessani soittotaitoja on hyvä vähintäänkin pitää yllä, jolloin myös soittamisen on hyvä olla systemaattisesti suunniteltua. Ilmaisu kuulostaa todellisuutta hienommalta: Todellisuudessa soitonoppaat huolehtivat systemaattisesta etenemisestä. Senkus vaan soitat kappaleen kerrallaan. 

Millainen työskentely sopii sinulle paremmin: suunniteltu vai "vapaalla kädellä" määritelty?

Jos en hahmota päivän tai minkä tahansa ajanjakon "tehtävälistaa", menen helposti lukkoon. Ilman havainnollistamista päivän sisältö tuntuu sekasotkulta josta selviäminen on lähes mahdotonta. Osaksi kyse lienee lähinnä huonosta muistista. Kun asiat on kirjoitettu ylös, hahmottamisen ohella muistaminen on helpompaa. 

 

Omien voimavarojen hahmottaminen

Erityisesti treenin sisältöä suunniteltaessa olen todennut esimerkiksi viikkosuunnitelman hyödylliseksi myös palautumisen kannalta. Valmiiksi suunniteltu sisältö mahdollistaa monipuolisemman harjoittelun, mutta toisaalta myös riittävän palautumisen. Näin kauden alkuvaiheessa olen todennut tärkeäksi edetä porrastetusti oman jaksamisen mukaan. Erityisesti hyötyliikunnan lisäännyttyä on parempi pitää kuormittavuus kohtuullisena. 

Käytännössä treeniviikkoni on seuraavanlainen: maanantaina salitreeni joka tavallisesti sisältää hyppyharjoittelua, jalkatreeniä ja kehonhallintaa, tiistaina lähinnä hyötyliikuntaa sekä keskivartalotreeni, keskiviikkona sama, torstaina jää, hyötyliikuntaa sekä keskivartalotreeniä, perjantaina sama mutta hyötyliikuntaa aikataulujen vuoksi vähemmän, ja viikonloput lepuuttelua. Mukaan olisi tarkoitus lisätä lauantaille lenkkeilyä hölkkäämisen kera, mutta vähitellen edeten. 

Jos hyvin käy, maanantaille saattaa tulla jäävuoro, mutta olen tällä hetkellä hieman skeptinen. Tällä hetkellä harjoitusmäärän lisäämisellä ei ole mikään kiire. Jos lisäystä tulee, se voi olla kevyttä kehonhallintaa ja koordinaatiokykyä parantavaa harjoittelua. -Eikä keston tarvitse olla pitkä. 

Onko päämäärä aina saavutettava?

Miksi olisi? Toki työt olisi hyvä saada tehdyksi ja mielellään kohtuullisella laadulla. Mutta ehkä lopputuloksen ei tarvitse aina ylittää odotuksia. Sama pätee treeniin. Jos päivän lihaskuntoharjoittelusta jää yksi tai kaksikin liikettä pois, maailma tuskin kaatuu siihen. 

Toki ihmiset ovat erilaisia. Itse kuulun kategoriaan jota suunnittelu ja konkreettisuus auttavat tekemään, tai ylipäänsä aloittamaan. Vaikka 98% tapauksista on sellaisia joissa aloittaminen tapahtuu ripeästi, en voi kehua sen tuntuvan helpolta. -Erityisesti jos motivaatio ei ole korkein mahdollinen. Jostain syystä mieleen nousee latinan pakollinen kurssi opiskeluajoilta. Minä en vain saanut otetta tuon upean kielen viehättävyydestä, ja tekeminenkin oli sen mukaista. 

Sama pätee jääharjoitteluun. Olen kyllä jo vuosia ollut kiusallisen tietoinen perusluistelun harjoittelun tärkeydestä. Ongelmana oli vain se, etten tykännyt sen harjoittelusta. Kas kummaa, jotenkin se unohtui. -Hivenen tietoisesti. Lopulta ei auttanut muu kuin kirjoittaa ylös jokainen harjoiteltava askel toistomäärineen. Noloa myöntää, mutta tämän toiminut ja vaikuttanut positiivisesti kokonaisuuteen. Perusluistelun harjoittelun osuus ei edelleenkään vastaa sitä mitä pitäisi, mutta edistystä sentään on tapahtunut. 

Mikään ei myöskään estä muuttamasta tavoitteita itse projektin aikana. Jos alkuperäinen päämäärä ei vaikuta realistiselta tai muuten sopivalta sellaisenaan, pienten muutosten tekeminen tuskin on kielletty vaihtoehto. No, konteksti, tilanne jne. Rehellisyyden nimissä olen saanut kunnian laskea rimaa monella osa-alueella, mutta eipä tuo ole kaikkea kaatanut kumoon. 

Kaikessa on puolensa

Osalle tällainen toimintamuoto ei sovi, ja täysin ymmärrettävistä syistä. Itselläni suunnitelmallisuus ja pedanttius tuovat mielenkiintoa, perspektiiviä, mutta toisaalta auttavat itse tekemisesta aloittamista helpottamalla. Osa taas kokee tällaisen metodin liian kahlitsevaksi, ja ehkä turhaksi. -Ymmärrettävää erityisesti heidän kohdalla jotka todella muistavat kaiken ja hahmottavat tehtävät kokonaisuudessaan paremmin. 

Sitten on taas tällaisia hajamielisiä haahuilijoita, jotka todellakin tarvitsevat selkeän ohjeistuksen mitä milloinkin tehdään. Olen toki kokeillut rennompaa otetta ja muistamista, mutta hivenen.. heikoilla tuloksilla. Minä vain saan enemmän aikaiseksi kun kirjoitan tehtävät asiat etukäteen muistiin. 

Pedanttius puolestaan liittyy yksinkertaisesti kiinnostukseen tarkastella milloin mitäkin projektia "mikrotasolla". Niin korkealentoiselta kuin edellinen ilmaus kuulostaakin, pyrkimys ns. viimeisen päälle hiomiseen mahdollistaa kehittymisen laaja-alaisemmin. Ja jos ei kehitystä, niin ainakin uusien näkökulmien löytämisen. Pedanttiuden ei siis tarvitse liittyä suorittamiseen, vaan motivaatioon löytää erilaisia reittejä kehittyä. 

Pohdintaa

Toistan itseäni: Kukin tyylillään. Jo itsekurini ja muistini olisivat omasta takaa eri tasoa kuin nyt, luopuisin mielelläni muistilapuista. Koska itsekuri ja kyky toimia ilman ohjenuoria eivät mene lainkaan yksiin päämäärien (edes vähän sinne päin) kanssa, pysyttelen muistilapuissa ja suunnitelmissa. 

En koe tällaista painostavaksi tai stressaavaksi, vaan enemmänkin mahdollisuukseksi seurata tilannetta, oppia millaiset tavoitteet ovat realistisia ja toisaalta arvioimaan mikä työskentelyssä toimii ja mikä ei. Oikeastaan tämä eräänlaista vapauttava itsereflektointia, jonka myötä työskentelyä voi muokata ihanteellisempaan muotoon niin tekijän itsensä kuin päämäärän lähestymisen kannalta. Ja koska päämäärän saavuttaminen ainakaan sellaisenaan ei ole kiveen kirjoitettu sääntö, menetettävää on vähän. Sen sijaan opittavaa ja oivallettavaa sitäkin enemmän. 

Lopuksi voisi todeta: on vain niin mielenkiintoista suunnitella, seurata ja analysoida. Ehkä kyseessä on eräänlainen eettinen ihmiskoe, sillä koehenkilö on asianomainen itse. Toki eri filosofian ja etiikan koukerot voivat poimia tällaisesta viitteitä epäeettisyyden suuntaan, mutta kierrän kyseisen esteen ekskursiolla psykologiaan: sehän on itsensä opiskelua. Ihmisen opiskellessa omaa toimintaansa se sopivin koehenkilö löytyy harvinaisen läheltä. 

Millainen työskentelytapa sinulle sopii parhaiten? 

Saatu ja annettu palaute: Tasavertaisuutta ja tiivistä yhteistyötä

Ihminen joutuu jo elämänsä alkumetreillä totuttelemaan ilmiöön nimeltä palaute. Periaatteessa palautteen pitäisi liittyä objektiivisella tasolla suoritetun toiminnan arviointiin. Käytännössä palautteen antaminen ja vastaanottaminen voi luistahtaa tunteiden ilmaisemisen puolelle puolin ja toisin. -Eikä aina aivan positiivisten tunteiden. 

Vaikka palautteen saamisen tottutelu yhdistetään tavallisesti peruskouluun, se alkaa oikeastaan jo silloin, kun kun lapsi aloittaa vuorovaikutuksen ympäristönsä kanssa. Pikkuvauvan saama palaute ensimmäisestä hymystä, vatsan toiminnasta, käsiten heiluttamisesta yms. ilmenee tavallisesti muutamaa sävelaskelta korkeammalla äänellä lausuttuina toteamuksina. Myöhemmin mukaan astuu kriittisempi palaute, joka ilmenee ei -sanana. Palautteen vastaanottaminen ei välttämättä ole kypsin mahdollinen, mutta laitettakoon se nuoren iän piikkiin. 

Negatiivisen palautteen kurjuus

Täytän syksyllä 35 vuotta. Näiden kilometrien jälkeen myös negatiivisen/kriittiseen palautteeseen pitäisi suhtautua kypsästi. Valitettavasti en voi kehua että näin olisi käynyt. Toki kestän palautteen, mutta edelleen assosioin saadun palautteen täydelliseen epäonnistumiseen. En kiukuttele tai suutu, Sen sijaan omaehtoisesti annan muutenkin "hieman" hataralla pohjalla olevan itsetunti romahtaa pohjalukemien alapuolelle. -Aikuismaista. 

Negatiivinen palaute käsitteenä ei ehkä ole paras, tai ainakaan sävyltään mukava. Toisaalta rakentava palaute kuulostaa astetta turhan siloitellulta, vaikka varmaankin vastaa realismia ja käyttötarkoitusta. -Ellei palautteen antaminen ja vastaanottaminen nuoremman sukupolven ilmaisua lainaten "mene tunteisiin". 

Koska asiat ovat ainoastaan huonosti, erityisesti etätyön yhteydessä havaitsin ylipäänsä minkäänlaisen palautteen vähäisyyden olevan ongelma: Olenko tehnyt työni onnistuneesti vai epäonnistuneesti? Tarkoittaako palautteen puuttuminen ilmaisematta jätettyä tyytyväisyyttä, vai ehkä armosta vaiennettua kritiikkiä? Itsetuntoni laadusta voi päätellä millaisiin johtopäätöksiin palautteen vähäisyys johti. 

Negatiivinen/kriittinen/rakentava palaute ei siis ole ainoastaan ihmisten kiusaamista ja itsetunnon romuttamista, vaan mahdollisuus parantaa tehdyn työn ja toiminnan laatua. Itsetunnon romuttuminen vaatii usein vähintään kahta osapuolta: sitä joka aktiivisesti pyrkii romuttamaan, ja sitä sitä jolla on alttius tai vaihtoehtoisesti taipumus antaa itsetuntonsa romuttua. Jos nuo kaksi tekijää yhdistyvät, lopputulos on suhteellisen varma. 

Posiitisen palautteen kompastuskivet

Henkilökohtaisesti näen positiivisen palautteen saamisen yksinkertaisesti mukavampa kuin negatiivisen. -Anteeksi, rakentavan palautteen. Myönnän kuuluvani joukkoon jolle posiitivinen palaute liian usein ei tee hyvää. Matala itsetuntoni "suojelee" siltä, ettei k**i nouse päähän. Äkkiseltään tämä kuulostaa siltä kuin olisi noussut jo: Anna ymmärtää, että pidän itseäni jonkinlaisena pyhimyksenä vailla liiallista ylpeyttä. 

Todellisuus ei ole aivan ongelmaton. Olen saanut runsaasti palautetta taipumuksesta pitää itseäni vähintään maailman surkeimpana ihmisenä joka huomaamattaan pyytää anteeksi olemassaoloaan. Kyseessä on siis ollut rakentava palaute. Samaista palautetta olen saanut varsin monelta. Tarkastallessani asiaa objektiiviselta tasolta, voin vain todeta että moisen asenteen seuraaminen olisi ainakin itselleni rasittavaa. Käytännössä tämä siis tarkoittaa sitä, että käyttäydyn tavalla mitä itse olisin valmis kritisoimaan. 

Omalla kohdallani positiivinen palaute voi johtaa perfektionismin lisääntymiseen: saavutettua tasoaa pitää nostaa, tai se on pidettävä vähintään samana. Tämän havaitsin erityisesti kolmantena tai neljäntenä vuotena yliopistossa korotettuani arvosanojani opiskelutekniikan parannuttua. Tätä ennen olin tottunut arvosanoihin 2-3. 3 oli kuin peruskoulun 8. Hyvä ja turvallinen. Kun arvosanat 4 ja 5 yleistyivät, jälkimmäinen edelleen harvemmin, 3 alkoi olla musertava. Sama pätee posiiviseen palautteeseen: aiemmin hyvästä tulee huono, 

Palautteen "hampurilaismalli"

Kyseinen käsite tuli tutuksi graduseminaarissa. Yksi opiskelijakollega toi esille tuon nk. "hampurilaismallin", mistä tulikin ihanan joukkomme vakiotyyli. Positiivinen palaute vastaa sämpylää, kriittisempi pihviä. Käytännössä palaute annettiin seuraavanlaisesti: aloitetaan positiivisella, siirrytään asioihin jotka kaipaavat parantamista ja päätetään positiiviseen. Viimeiseksi jätetty palautteen tyyli kannusti gradun puurtajaa jatkaamaan ja korjaamaan tarvittavat asiat. 

Toki kyseinen malli pidentää annettavaa palautetta. Toisaalta, onko monipuolinen palaute huono asia? Sekä palauttaan antajalta että vastaanottajalta vaaditaan hieman enemmän, mutta en näkisi tällaista vaivannäköä negatiivisena asiana. Korkeintaan käytettävissä oleva aika voi rajoittaa. 

Palautteen antamisen haasteet 

Joskus tulee päivä, jona omalle vastuulle siirtyy palautteen antaminen. Toki yleistä toiminnan arviointia pääsee tekemään jo varhain. Itse myönnän erityisesti rakentavan (nyt muistin!) palautteen antamisen vaikeaksi erityisesti tehtävissä, joihin tavalla tai toisella liittyy oppimisen arviointi. Haluaisin antaa ainoastaan posiitivista palautetta. 

Tässäkään kohden ei ole tarpeellista nostaa pyhimys -korttiä pöydälle, sillä aiheeton positiivinen palaute tai oikeammin kehuminen johtaa harvoin hyvään lopputulokseen. Valkoinen valhe lienee asia erikseen. Rakentava palaute kriitikillä maustettuna vain tuntuu ikävältä, siis myös sellaisen antaminen. Toisaalta asiaa helpottaa runsaasti kohteen kyky ottaa vastaan palautetta, mutta toisaalta myös tapa ilmaista annettava palaute. 

 

Pohdintaa

Palautteen toiminnasa on kaksi osapuolta: vastaanottaja ja antaja. Egosentrisesti omasta näkökulmasta näen palautteen tärkeäksi asiaksi, jota toisaalta on kyettävä käsittelemään. Kritiikki mahdollistaa toiminnan parantamisen, ja posiitivinen palaute kertoo edistymisestä tai onnistumisesta. Vaikka olen oppinut nauramaan surkealle itsetunnolleni ja suorastaan absurdille järjenjuoksulle, arvostan saamaani palautetta. 

En ehkä koskaan pääse ihanteelliseen tilaan itsetunnon kannalta, mutta jotain on oivallettu: toimintaan kohdistettu palaute ei määrittele palautteen saajaa ihmisenä, eikä laske hänen arvoaan ihmisenä. Toisaalta vaikka hän onnistuisi toiminnassaan paremmin, hän on edelleen samanarvoinen muiden ihmisten kanssa. 

Parempi näin: Kun ihminen pysyy arvokkaana omana itsenään, on huojentavaa ettei esimerkiksi muutos toiminnan laadussa laske häntä muiden alapuolelle. Tämä tekee liiallisesta perfektionismista huojentavan tarpeetonta. 

Palautteen antajan näkökulmasta aiheellisen kritiikin antaminen on kai vain hyväksyttävä vaikka miten kirpaisisi. Toisaalta tapa ilmaista annettu palaute vaikuttaa paljon. Itse pyrin perustelemaan antamani kritiikin sekä perustelemaan muutoksen tarpeellisuuden yksilön oman edun kannalta. Joskus tämä toimi, joskus ei. Asiaan vaikuttivat lukuisat tekijät: henkilön mielentila, osasinko esittää asiani niin hän henkilö tulkitsi sen toivotulla tavalla, tähtien asento, päivämäärä, kellonaika yms. 

Oikeastaan myös palautteen antaja joutuu hyväksymään oman epätäydellisyytensä mutta muistuttamaan itseään siitä, että hän voi tehdä vain parhaansa. Lieneekö ihanteellinen skenaario sitten se, että molemmat osapuolet pääsisivät samalle viivalle ja tasapuoliseen asemaan. Skenaarion realistisuudesta en tiedä, mutta ehkä päämääristä on aina apua. -Myös häilyvistä sellaisista. 

Miten koronan aiheuttamat rajoitteet ovat vaikuttaneet kuntooni?

Myönnän että lepo on edelleenkin haasteellinen asia niin fyysisellä kuin henkisellä tasolla. Koronan seurauksena tuli etätyöskentely -ja liikunta. Aikataulut muuttuivat liukuviksi ja liikuntapaikat suljettiin. -Ihan hyvästä syystä kylläkin. Päivärytmi on pysynyt suhteellisen selkeänä. No juu, nukkumaanmenoaika on siirtynyt noin tunnilla eteenpäin. Lisääntynyt valo sen sijaan on johtanut heräämisen aikaistumiseen. Enemmän tai vähemmän ylpeänä voin todeta, että työt ovat hoituneet siinä missä liikkuminen. Poikkeustilalla on ollut jälleen omat vaikutuksensa.

Pitkät kävelyt ovat lisääntyneet

Koska taitorullaluistelu on todella paljon säästäriippuvainen laji, tulee jaksoja joina harjoittelu ei onnistu lainkaan. Vaikka ei sataisi, koripallokentän asfaltin kuivuminen on hidasta paikan varjoisuuden ja juuri sopivasti merkittävän epätasaisuuden vuoksi. Välipäivinä on tullut panostettua erityisesti kävelyyn kauppareissun ohella.

Viime aikoina kyseinen lenkki on pidentynyt reippaasti, ja siksi menomatkaan menee reippaalla vauhdilla n. 45 minuuttia. Päälle 10 minuutin paluureissu ja portaita 7. kerrokseen, niin päivään tulee mukava setti hyötyliikuntaa. Kävelyn lisääntyminen on sinänsä ollut yllättävää, sillä olen vuosikausia ollut enemmän vaihtelevan liikunnan harrastaja. Nyt reippaat kävelyreissut ovat olleet myös tehokasta “suunnitteluaikaa” eri työtehtäville, jotka sitten tulevat nopeammin tehdyksi. Myös juoksua on tullut kokeiltua.

Kuormittavan treenin määrä on vähentynyt

Vaikka pyrin 1-2 kertaa viikossa panostamaan myös oikeasti sykettä nostavaan harjoitteluun, kuormittavamman liikunnan kokonaismäärä viikkoa kohden on vähentynyt. Kuntoa tämä ei kuitenkaan näytä huonontaneen. Esimerkiksi mäkijuoksussa sain (okei, taukojen kera) tehtyä kuusi toistoa ja ensimmäinen virallinen pidempi juoksulenkki venähti pariin kilometriin. Ihan kohtuullinen aloitus, vaikka itse sanonkin.

Toistaiseksi pidän näistä määristä kiinni, sillä kunto vaikuttaa kohtuulliselta. Jos/kun jäälle taas pääsee, eri juttu toki on miten kunto riittää kisaohjelman treenaamiseen. Toisaalta karannutkin kunto palaa takaisin harjoittelemalla.

Lisäpainoja ei pahemmin tule käytettyä tällä hetkellä..

Vähemmän kremppoja

Ikävä tunnustaa mutta näin on käynyt! Pahimmat pirulaiset (ristiselkä ja vasen lonkankoukistaja) ovat oireilleet harvinaisen vähän. Toisaalta lonkankoukistaja on tykännyt istumisen vähentymisestä. Kiitos etätyön, voin työskennellä myös lattialla vatsallani retkottaen.

Mitä nyt olen bokreilla testannut, hyppyjen korkeus ja lihasvoima eivät näytä merkittävästi laskeneen. Jos/kun jäälle pääsee taas, kieltämättä harjoittelun huolellinen suunnittelu voi tällä “näytöllä” jopa onnistua.

Liikkuvuus on parantunut

Heti alkuun on myönnettävä, että mitään radikaalia edistystä ei ole tapahtunut. Ns. Sivuspagaatti on mennyt pienissä määrin eteenpäin. Sen sijaan ylispagaatti erityisesti “paremmalla” puolella on parantunut. Alkuvuodesta selkän taipuisuus otti hieman takapakkia, mutta nyt notkeus on lisääntynyt.

Pienenä lisänä otin mukaan selän taivuttamisen eteenpäin. Motivaatio on hieman kadoksissa, mutta luonnollisesta syystä: Taipuisuutta ei löytynyt itsestään. -Vai että asian eteen täytyy tehdä töitäkin...

Pohdintaa

Pinnallista tai ei, kaipaan kovasti jäälle ja salille. Elämä on jatkunut ilmankin näitä, mutta kenties vähemmän välttämättömien asioiden kaipaaminen ei ole rikos. Toisaalta kuluneet kuukaudet (joita ei edes ole montaa) ovat antaneet aihetta ajatella. Olen jääräpää, myönnän sen. Viime aikoina kunto on ollut vähintäänkin kohtuullinen. Kroppa on selkeästi ehtinyt palautua, mikä on vaikuttanut tekniikkaan ja kuntoon lähinnä positiivisesti. Tässä kohden lienee aika katsoa peilin ja kysyä kannattaisiko sama linja pitää myös “jääkauden” alettua.

Kieltämättä hieman jännittää miten tauko vaikuttaa tekniikkaan erityisesti nyt, kun sateiset kelit ovat jarruttaneet myös taitorullaluistelua. Toisaalta se mikä on selkäytimeen ehtinyt, ei välttämättä karkaa sieltä välittömästi. Luulen että parasta on aloittaa harjoittelu perusasioista ja tuntumaa hakemalla. Käytännössä tämä varmaan tarkoittaa systemaattista etenemistä. Realismin tasolla on eri asia riittääkö kärsivällisyys.. Siinä vaiheessa on muistella viime päivien vaikutuksia.

Ovatko koronan aiheuttamat rajoitteet vaikuttaneet positiivisesti hyvinvointiisi ja kuntoosi? Miten koet ajatuksen paluusta treeniympäristöön ennen rajoituksia?

Ekologisuuden ikuisuushaasteita

En voi kehua itseäni korkean tason talousihmiseksi. Kenties yllän johonkin keskitasolle. Myönnän ekologinen elämäntapa kiinnostaan, mutta en ole valmis heittäytymään ääripäihin. Oma toimintaminen on pienimuotoista mutta pitkäkestoista. Ajoittain tuntuu ikävältä, että motivaatiota ekologiseen elämäntyyliin on hyödynnetty kaupallisuudessa. Tavallaan hyvä asia, mutta tuotteiden ylihintaisuutta en aina ymmärrä. Tai ymmärrän ehkä: pienen tuottajan on otettavat suuremmat hinnat. 

Voiko ekologisia valintoja tehdä helposti ja edullisesti? Entä ovatko tehdyn valinnan ja toiminnan hyödyt todellisuudessa suuret, ja onko ekologinen valinta aina mahdollinen vaihtoehto?

Etikka

Puhdistusaine, hoitoaine hiuksille, huuhteluaine jne. Tuo kirpakka neste on varsin monikäyttöistä. Etikkaa voi kuulemma käyttää myös ns. Putkenavaajana lievemmissä tukoksissa. Jossain kämpässä tätä kokeilin, mutta huonot putket eivät oikein antaneet osviittaa toimiko etikka vai ei. Keittiön pesualtaan tukkeutumista odotellessa... pitäisikö vähän edesauttaa? :D

Kestotuotteiden suosiminen (harjoitteilla..)

Okei, tälle alueelle en ole yltänyt. Taustalla kummittelevat laiskuus sekä valinnanvaikeus mihin kestotuotteiden suosimisen kohdistaisi. Kauppakassi lienee ainoa tällä hetkellä. Joskus mietin kestosuodatinpusseja. No, tämä jäi lähinnä kahvinjuonnin radikaaliin vähentämiseen. Mutta jos kahvinjuonti joskus palaakin tavaksi, voisihan niitä suodatinpusseja vaihtaa kestoversioihin..

Yksi saamani vinkki kiinnosti jonkin verran: kestovanulaput joita voisi itsekin ommella. Niin pitkälle en ole päässyt että kävisin läpi käytettävissä ja joutilaana olevat kangasmateriaalit. -Kyllähän niitä olisi..

Pakko valita ääripää?

“En voi olla 100%:sesti vegaani, ne oikeat tuotteet ovat todella hintavia, olen allerginen näille tuotteille jne.” On totta että esimerkiksi kaikki vegaaniset tuotteet eivät oikeasti sovi kaikille, ja osan terveys vaatii edes osittaisen sekaruokavalion. Allekirjoitan myös sen, että osa “ekotuotteista” on hivenen hintavia suhteessa laatuun.

Miten tällaisessa umpikujassa voi toimia? En voi tarjota mitään tyhjentävää vastausta, korkeintaan oman näkemykseni: Ääripäätä edustava ratkaisu ei ole pakollinen. Otan esimerkiksi viilin valmistamisen mihin olen tapana jämähtänyt. Siemenviiliksi tulee kyllä ostettua viilipurkki. Muuten purkkeja tulee ostettua reippaasti vähemmän. En ole pitänyt kirjaa muovijätteen määrästä, mutta jopa meikäläisen matikkapäällä voi jonkinlaista vähennystä.

Yksittäisillä valinnoilla on siis vaikutuksensa. Ihmiset ovat erilaisia, mutta itse kuulun heihin joilla pienet muutokset jäävät pysyvämmäksi tavaksi. Osalle ääripään ratkaisut voivat sopia. Itse kuuluun kategoriaan “hitaasti hyvä tulee”.



100% vs. 0%

Vaihtoina vain joko-tai?

Valinnan todellinen hyöty?

Ns. ekologiset valinnat ovat (mielestäni) petollisen helppo niputtaa yksittäisiin suurempiin kategorioihin. Esimerkiksi kasvisruoka, erityisesti vegaaninen ei välttämättä ole ekolosuuden suhteen aina paras vaihtoehto. Kanssani saa olla eri mieltä. Hyvänä esimerkkinä toimivat maapallon toiselta puolelta kuljetetut tuotteet.

Tätä näkemystä ei varmaankaan tulisi missään nimessä julkaista, mutta yksi korona -pandemian hyvistä puolista saattaa hyvällä onnella olla lähempänä tuotettujen elintarvikkeiden suosion lisääntyminen. -Ja ehkä tarpeen? Toisaalta ennustukset lienee parempi jättää tähän.

Hyvä paha autoilu..

Autoilu oli erityisesti ilmastokysymysten alkuvaiheessa teloituslistalla. Erityisesti pk-seudulla panostus kohdistui citypyöriin ja joukkoliikenteen suosimiseen. Nyt pyöräilyn itsekin aloittaneena (omalla pyörällä) ihan työn vuoksi totean kulkutavan toimivaksi. Itse asiassa aikaa menee lähes saman verran kuin julkisilla, jotka kiertelevät, saattavat myöhästyä jne.

Siirtyessä kehä III:n, tai ylipäänsä kaupunkien ulkopuolelle tilanne voi muuttua. Joukkoliikenne ei ole samaa tasoa kaikkialla Suomessa ja välimatkat muuttuvat moninkertaisiksi. Rehellisyyden nimissä oma kuntoni ei välttämättä riitä polkemaan 50 kilometriä päivässä etenkään räntämyrskyn helliessä. Kyllä, valitsen auton jos se todellakin on ainoa vaihtoehto.

Vuosia sitten pyöräilin n. 20 km/päivä. Kieltämättä paluureissu tuntui uuvuttavalta, kiitos vastatuulen. Jos rehellisiä ollaan, valitsisin kompromissin: Voisin pyöräillä aina kun mahdollista, mutta mahdollisuus taittaa matka autolla olisi myös ihan mukava lisä. En usko että olen aivan rapakunnossa, mutta siinä vaiheessa kun matkaan lisätään vaikkapa 10 km/suunta eikä joukkoliikennettä ole, jostain syystä auto muuttuu houkuttelevaksi vaihtoehdoksi.

Yhteenvetoa

Muutokset eivät siis (mielestäni) vaadi ääripään ratkaisuja eikä hurjia investointeja. Jopa lähikaupan valikoima voi tarjota ihan toimivia ratkaisuja. Valitako suuria vai pieniä muutoksia, se riippuu ihmisestä. Vaikka itse olen hitaasti kehittyvä, se ei sulje pois mahdollisuutta etteikö suuremmat muutokset toimisi osalle. Välillä kieltämättä hieman kadehdin sellaista “kerralla kunnolla” -ihmistyyppiä.

Vaikka esimerkiksi kestotuotteiden käyttöönotossa ainakin meikäläisellä on parantamisen varaa, toisaalta.. kukaan ei ole täydellinen? Itse kuulun niihin masokisteihin, jotka pitävät ikuisuusprojekteista. Ehkä joskus löydän itseni ompelemasta kestoversioita vanulapuista.

Autoilun suhteen minulla ei aivan yksinkertaista näkemystä. Auton käyttötarve riippuu monesta asiasta, mutta paikkakunnalla ja joukkoliikenteen toimivuudella näyttäisi olevan suuri merkitys. Myönnän kritisoivani oikeasti turhaa autoilua. Tällä tarkoitan esimerkiksi kyläilyreissua 20 metrin päähän ilman, että esimerkiksi kipeä jalka tai selkä vaivaa. Olen suhteellisen tyytyväinen asuinpaikkani joukkoliikenteeseen. Vällillä tietoisuus matkan taittumisesta nopeammin omalla autolla mietityttää.

Toistaiseksi selviän pyörällä ja joukkoliikenteellä. Jos oma auto tulee joskus pakolliseksi ja perustelluksi, silloin auton hankinta muuttuu ajankohtaiseksi. Toisaalta epilepsia jossain määrin määrittelee autoilun mahdollisuutta. Yksi iso kohtaus → ajo-oikeuden menettäminen vähintään puoleksi vuodeksi.

Millainen tyyli ekologisen elämäntavan edistämiseksi on hyvä? -Totta puhuen, ei aavistustakaan. Jos kuitenkin uskaltaudun heittämään hieman selkeämpiä mielipiteitä, yliviivaisin pois muun muuassa toiminnan johon liittyy syyllistämistä, syyllisyydentuntoa tai esimerkiksi pakonomaisuutta. Hieman eri asioita yhdistäen voisin todeta, että toiminta ekologisen elämäntyylin edistämiseksi on asia, jolle tulee rehellisesti vastattua “tahdon”. En viittaa tällä ylivakavaan sitoutumiseen, vaan toimintaan omasta vapaasta tahdosta.

Millainen tyyli sinulle sopii parhaiten: kerralla kunnolla vai vähitellen?

Poikkeustilan positiiviset vaikutukset

Poikkeustila jatkuu, eikä päättymisestä tai edes rajoitteiden purkamisesta näytä olevan mitään selkeää varmuutta. Uutisointi on ollut pääasiassa negatiivista ja ahdistusta herättävää. Uutispulan myötä uutiset ovat alkaneet tosin olla tasoa ”Tätä ei tiennyt koronasta!”

Tilanne ei kuitenkaan vaikuta täydellisen negatiiviselta ja toivottomalta. Tämä ajatus tosin perustuu aluille joita olen nähnyt, eli näkökulmassa on annos subjektiivisuutta. Ilahduttava ilmiö viime aikoina on kuitenkin ollut ihmisten liikkumisen lisääntyminen.

Vastuullista ulkoilua

Ulkoilijoita on paljon, mutta asuinalueellani turvavälien noudattaminen on sujunut kohtuullisesti. Myös porukassa liikkuvien ryhmät näyttävät pieniltä. Toki yms. väkeä on enemmän, mutta heidänkin kohdallaan turvavälit toteutuvat.

En osaa nähdä lisääntynyttä ulkoilua yhtään huonona asioina. Toisaalta asuinalueellani on runsaasti lenkkeilyreittejä -ja maastoja. Vaikka asukkaitakin riittää, ilmeisesti tila riittää. Koko porukan puolesta toivon hyviä ulkoilukelejä pidemmäksi aikaa! No, yksittäiset sadepäivät lienevät hyvää vaihtelua tähän vuodenaikaan.

Itseopiskelun ja vertaisvalmennuksen lisääntyminen

Omassa lapsuudessani liikunnallinen itseopiskelu tuntui yleisemmältä kuin nykypäivänä. Tämä johtuu kaiketi siitä, ettei harrastusmahdollisuudet olleet laajimmasta päästä erityisesti 90-luvulla. Viime päivinä niin rullaluistellessa kuin urheilupuistossa treenatessa on näkynyt varsin mukava ilmiö: Ihmiset harjoittelevat itsenäisesti.

Koripallokentällä (turvallisen välimatkan päästä) pari ala-asteikäistä poikaa opettivat toisilleen koripallon tekniikkaa. Urheilupuistossa lapset ja aikuiset ”valmentavat” toisiaan kannustamista unohtamatta. Myös juoksuradalle on ilmestynyt aivan uusia kasvoja. Ihan kuin tällä kasvomuistilla voisi tehdä varmoja johtopäätöksiä..

Hyvien kelien hyödyntäminen

Tämä ei suoranaisesti ole uusi ilmiö, mutta poikkeustilan seurauksena yleistynyt. Edelleen on mukava nähdä miten ihmiset siirtyvät ulkoilemaan kirjaimellisesti hyvän sään aikaan. Myös allekirjoittanut (laiskana ulkoilijana tunnettu) on toiminut näin.

Näin yhtenä etätyöntekijänä monien joukossa olen myös huomannut ulkoilun toimivan mukavana lounas -tai kahvitaukona vaikka jälkimmäinen onkin jäänyt vähemmälle. Tämä ei toki tarkoita kyseisten taukojen vaihtamista ulkoiluun.Toivottavasti kukaan ei kysy onko minulla tapana syödä koneen ääressä.. En kommentoi!

Pohdintaa

Jotain hyvääkin siis löytyy, eikä ihan vähääkään. Lisääntynyt liikkuminen ulkona ei toki poista kaikkia poikkeustilan aiheuttamian ongelmia. Toisaalta fyysisestä ja henkisestä terveydestä huolehtiminen tuskin pahentaakaan asioita. Eihän ulkoilu tietenkään mikään suuri keksintö ole. Myönnän että tekstistä voi heijastua laiskan ulkoilijan ahaa-elämys ulkoilun hyödyistä.

Tietenkin olisi toivottavaa että koronatilanne muuttuisi joskus tulevaisuudessa sellaiseen suuntaan että poikkeustilan asteittainen purkaminen olisi mahdollista (ilman riskejä). Jotkut muutokset saisivat minun puolestani jäädä: Lisääntynyt ulkoilu, pehmolelut ikkunalla, katupiirrokset ja ihmisten motivaatio välittää ja kannustaa toisiaan.

Mukavaa päivää kaikille!