lauantai 30. toukokuuta 2020

Kun elämä ei tee itsestään ihan helppoa..


Niinhän se sanotaan, ettei elämä ole pelkkää ruusuilla tanssimista. Hyväksyn tämän tosiasian. Kirjoittaminen blogiin on vähentynyt viime aikoina reippaasti. Tavallaan haluaisin saada tänne enemmän tekstiä, mutta nyt vain tökkii. En ole enää aikoihin kovin mielelläni avautunut täällä vaikeista hetkistä. Mieluummin tsemppaan muita (jotenkin helpompaa). Nyt myönnän kuitenkin, että syynä vähentyneeseen kirjoittamineen ovat yksinkertaisesti vaikeat ajat. En tule niitä tarkemmin erittelemään. Ehkä sitten joskus.

Helpompi tsempata muita..
..vaan ei itseä. Vaikka tiedän että kyseessä on (ainakin toivon mukaan) väliaikainen tila, monella osa-alueella tuntuu siltä etteivät taidot ja osaaminen riitä. Kai se siitä, mutta juuri tällä hetkellä tuntuu tältä. Selityksiä ja diagnooseja on luonnollisesti etsittävissä maan ja taivaan välillä. Joskus niihinkin kyllästyy. Joskus vain on näin, eivätkä asiat mene helpoimman kaavan mukaan.
























Suunnan neuvominen muile tahtoo aina olla helpompaa kuin navigoida itse jos näkyvyys katoaa. 



Saan voimia jos pystyn tukemaan ja tsemppaamaan muita. En ole todellakaan mikään pyhimys. Tulen vain paremmalle mielelle jos onnistun edes vähän saamaan toisten ihmisten mieltä paremmaksi. Parasta on etenkin se, jos onnistuu saamaan toisen uskomaan edes vähän enemmän itseensä ja tulevaan. Omalla kohdalla tilanne on toinen. Toisaalta en voi myöntää, että olisin erityisemmin panostanut itseni tsemppaamiseen. Omassa toiminnassa voi siis olla pientä korjattavaa.  

Kun ei keksi mitä pitäisi tehdä..
Jotenkin tältä tuntuu jälleen vähän jokaisella osa-alueella. Joskus vain tuntuu siltä että yksinkertaisiakin asioita joutuu pähkäilemään viimeisen päälle. Tällaiseenkin olisi varmasti lukuisia diagnooseja, mutta jälleen olen kyllästynyt käymään niitä läpi. Myönnän että tämä ketuttaa, sillä kognitiivisten kykyjen heikkeneminen on minulle aina kova pala. Kiitos epilepsian, olen joutunut opetelemaan niiden sietämistä.

























"Kuinka monta puuta näet kuvassa?" -Ihan riittävän monta, se siitä. 




Mitä kuitenkaan ei..
Ensisijaisesti taistelen viimeiseen asti menneiden aikojen idiotismia vastaan. Yritän ajoittain p**kasta motivaatiosta huolimatta pitää huolta terveydestäni, syömisistä, riittävästä levosta jne. Edelleen rajoitan sekä kahvin että alkoholin käyttöä. Molemmissa pidän kiinni vanhasta linjasta: vältän ääripäitä. Tiedän ettei liiallinen kontrolli ole loppupeleissä hyvä vaihtoehto.

Yritetään siis edes jossain. Tällä hetkellä menestys on ollut kohtuullista, ainakin riittävää. Käytännössä tämä siis tarkoittaa syömistä säännöllisin väliajoin. Jos energiamäärä jää pieneksi, kompensoin asiaa siemenillä ja pähkinöillä. Vaikka ravinto ei ratkaise kaikkea, ainakin noiden hyvistä rasvoista voi olla edes vähän apua. Nyt vähän huumoria mukaan: Kirosin myös ongelmia kirjoja ja muita tekstejä lukiessa.Tällä kertaa ratkaisu löytyi läheltä. Kannatti kaivaa esille n. 10 vuotta sitten hommatut lukulasti. Kas kummaa, helpotti edes vähän :D 























Onneksi edes osa ratkaisuista löytyy läheltä. -Etenkin itse viitsii hieman käyttää järkeä :D Jestas, tuo kehysten malli ei ole yhtään "out"..




Jotain pohdintaan viittaavaa..
Ajatus tilan väliaikaisuudesta saa jaksamaan. Pyrin tylsän perusjärkevään asenteeseen nojaten nk. tarvehierarkiaan. Kun pitää huolta fysiologisista perustarpeista, ne antavat pohjan selviytyä muista haasteista. Vaikken muuhun ratkaisuja ja vastauksia keksisi, ainakin voin pyrkiä pitämään huolta aivojen ja kehon toimivuudesta. Jos näistä jokin tai molemmat kärsivät, kärsii muukin toiminta.


Kun solmuja alkaa tulla runsaammin, sekasotku on valtava. Sekasotkun havaitessa pienoinen paniikki tahtoo iskeä. Tässä kohden vanhalle hyväksi havaitulle metodille lienee taas käyttöä: Hengitä sisään, hengitä ulos. Toista tätä niin kauan kun paniikki astuu syrjään ja aivot toimivat. Siinä vaiheessa solmut on helpommin erotettavissa toisistaan, ja niiden avaaminen helpottuu. Tämän loppuun voin toistaa lausetta jota olen hokenut viimeisten viikkojen ajan: Kai tämä tästä. Ja sitten pienoinen tosiasia: Elämää tämäkin, sellaista se välillä on.

Ja sitten yksi olennainen huomio: Jos jotain energiaa antavaa ja piristävää tässä kaivataan välittömästi, se löytyy ulkosalta: Kesä on tuloillaan. Nyt siis katsetta vähän ylöspäin, aurinkolasit päähän ja ulos. Näin loppuun muutan hieman hokemaani lausetta: Kyllä tämä tästä. 


























Aurinkoista viikonloppua kaikille ja mukavaa kesälomaa lukuvuotensa päättäneille!


tiistai 19. toukokuuta 2020

Syömishäiriön pysyvät jäljet


Syömishäiriö on aihe johon suhtaudun hyvin ristiriitaisesti. -Erityisesti omaan taustaani. Usein myös mietin julkaisemieni tekstien vaikutusta lukijoihin: Kannustavatko ne taistelemaan, vai provosoivatko jatkamaan syömishäiriökäyttäytymistä? Tällä kertaa mietin myös, olisiko tämä viimeinen teksti kyseisestä aiheesta. Mielentila tätä kirjoittaessa oli sitä luokkaa, että teksti sai jäädä kuvattomaksi. Ei koristeita, ei kaunistelua. Ihan vain totuus. 

Vaikka oireileva sairaus on poissa, se on jättänyt jälkensä. Toisaalta ne jäljet ovat aihe, josta jokainen vähänkin oireilun suuntaan ansaitsisi tietää. Poikkeuksia on varmasti, mutta paraneminen ei välttämättä ole täydellistä vaikka se ulospäin siltä näyttäisi. Diagnoosi olisi siis anoreksia, johon liittyi pienissä määrin myös oksentamista mutta ilman bulimialle ominaista ahmimista.

Syyllisyys ja häpeä
Nämä ovat päälimmäisenä. Minun on todella vaikea muistella ja kohdata silmästä silmään se ihminen, joka olin vielä viisi vuotta sitten. Häpen myös sitä kymmenen kiloa kevyempää kehoa, mutta vielä enemmän sen kantajaa: Itsekäs, välinpitämätön, holtiton ja korkeintaan omaa etuaan ajatteleva. -Sitäkin vain satuttavalla tavalla. Pidän suoranaisena ihmeenä sitä, miten niinkin moni jaksoi pysyä vierelläni. Oli myös ihmisiä jotka astuivat etäämmälle ja syystäkin. Todennäköisesti olisin itse tehnyt samoin.

Poden syyllisyyttä myös ajasta jonka läheisiltäni vein. Ne vuodet olisi voineet käyttää mukavaan yhdessäoloon, molemminpuoleiseen välittämiseen ja toisaalta myös oman elämän rakentamiseen.

Fyysiset vauriot
Vaikka oireilin vakavammin “vain” 2-4 vuotta (vaikea arvioida), siinä ajassa ehti tapahtua. Onneksi luusto ehti kärsiä vain vähän, mutta huonolla tuurilla riittävästi myöhemmin ilmenevien ongelmien kannalta.

Vatsani onnistuin tuhoamaan tehokkaammin. Yksityiskohtiin menemättä vatsani jäi herkäksi: ruuan täytyy olla “lempeää”. Ei liikaa rasvaa, hiilihydraatteja, sokeria, proteiinia jne. Lopputuloksena mielenkiintoni ruokaan tipahti pohjalukemiin. Tämä lienee todellinen syy miksi syön lähinnä saadakseni riittävästi energiaa. Myös selkeästi pahentuneet mahalaukun ja ruokatorven ongelmat vaikeuttavat syömistä oireiden pahentuessa. Vaikka mieli tekisi syyttää maitoon liittyvästä sietokyvyn heikkenemisestä maidon laatua, valitettavasti taustalla voivat myös olla anoreksian jäljet.

Aika joka on pakko hyväksyä osaksi elämäntarinaa
Muukaan ei auta. Kyllä, mielestäni olen ollut joskus ihmisenä lähes sietämätön. No, ehkä osan mielestä vieläkin, mutta sentään eri tavalla. Tavallaan haluaisin irtautua siitä kaikesta, mutta en voi paeta sitä. Se on menneen ajan todellisuutta, mutta todellisuutta silti.

Ainoa mitä voin henkisen jaksamisen mukaan tehdä, on pyrkiä tukemaan muita. Itse asettaisin ennaltaehkäisemisen etusijalle. Ehkä juuri siksi haluan kertoa julkisesti sairauden jälkipyykistä. Toisaalta jos saisin tietää, että teksteilläni olisi provosoiva vaikutus, lopettaisin ne välittömästi. Tästä syystä en halua kertoa ruokapäiväkirjoja, tarkkaa painoa tai julkaista kuvia kyseiseltä ajalta.

Eteenpäin
Elämä jatkuu. Joko astun kyytiin tai jään siitä pois menneitä murehtimaan. Vaikka menneisyys säännöllisesti kummittelee mielessä, paljon eteenpäin vieviä askeleita on otettu: kaksi korkeakoulututkintoa, jonkinlaista työelämää mutta motivaatiota pysyä siinä, muiden ihmisten huomaaminen sekä terve suhtautuminen liikuntaan.

Kyllä, laiminlyön levon kiusallisen usein. Taustalla ei kuitenkaan ole pakkoliikunnan kaltaista ajattelua, vaan puhdas liikkumisen ilo. No, tällä täti-ihmisellä vaan alkaa olla ikää siinä määrin, että palautuminen täytyy huomioida. Mutta erityisesti levon positiivisten vaikutusten huomaaminen kasvattaa kummasti motivaatiota levätä välillä.

Näin loppuun esittäisin toiveen samassa veneessä olleille: Jos aihepiiri ei ole harka, onko teillä samanlaisia ajatuksia? Painotetaanko julkisuudessa riittävästi syömishäiriön seurauksia? Aiheuttaako asian kanssa eläminen samankaltaisia haasteita? Mitä enemmän kommenttikenttään ilmenee ajatuksia, saamme aikaan dialogin joka toivottavasti auttaa edes osaa. Kommentointi on sallittua myös ei samaa kokeneille. Perimmäinen tavoite edes pikkuisen oireileville: Lopettakaa välittömästi. 

perjantai 15. toukokuuta 2020

Miten koronan aiheuttamat rajoitteet ovat vaikuttaneet kuntooni?


Myönnän että lepo on edelleenkin haasteellinen asia niin fyysisellä kuin henkisellä tasolla. Koronan seurauksena tuli etätyöskentely -ja liikunta. Aikataulut muuttuivat liukuviksi ja liikuntapaikat suljettiin. -Ihan hyvästä syystä kylläkin. Päivärytmi on pysynyt suhteellisen selkeänä. No juu, nukkumaanmenoaika on siirtynyt noin tunnilla eteenpäin. Lisääntynyt valo sen sijaan on johtanut heräämisen aikaistumiseen. Enemmän tai vähemmän ylpeänä voin todeta, että työt ovat hoituneet siinä missä liikkuminen. Poikkeustilalla on ollut jälleen omat vaikutuksensa.

Pitkät kävelyt ovat lisääntyneet
Koska taitorullaluistelu on todella paljon säästäriippuvainen laji, tulee jaksoja joina harjoittelu ei onnistu lainkaan. Vaikka ei sataisi, koripallokentän asfaltin kuivuminen on hidasta paikan varjoisuuden ja juuri sopivasti merkittävän epätasaisuuden vuoksi. Välipäivinä on tullut panostettua erityisesti kävelyyn kauppareissun ohella.

Viime aikoina kyseinen lenkki on pidentynyt reippaasti, ja siksi menomatkaan menee reippaalla vauhdilla n. 45 minuuttia. Päälle 10 minuutin paluureissu ja portaita 7. kerrokseen, niin päivään tulee mukava setti hyötyliikuntaa. Kävelyn lisääntyminen on sinänsä ollut yllättävää, sillä olen vuosikausia ollut enemmän vaihtelevan liikunnan harrastaja. Nyt reippaat kävelyreissut ovat olleet myös tehokasta “suunnitteluaikaa” eri työtehtäville, jotka sitten tulevat nopeammin tehdyksi. Myös juoksua on tullut kokeiltua.

Kuormittavan treenin määrä on vähentynyt
Vaikka pyrin 1-2 kertaa viikossa panostamaan myös oikeasti sykettä nostavaan harjoitteluun, kuormittavamman liikunnan kokonaismäärä viikkoa kohden on vähentynyt. Kuntoa tämä ei kuitenkaan näytä huonontaneen. Esimerkiksi mäkijuoksussa sain (okei, taukojen kera) tehtyä kuusi toistoa ja ensimmäinen virallinen pidempi juoksulenkki venähti pariin kilometriin. Ihan kohtuullinen aloitus, vaikka itse sanonkin.

Toistaiseksi pidän näistä määristä kiinni, sillä kunto vaikuttaa kohtuulliselta. Jos/kun jäälle taas pääsee, eri juttu toki on miten kunto riittää kisaohjelman treenaamiseen. Toisaalta karannutkin kunto palaa takaisin harjoittelemalla.


Lisäpainoja ei pahemmin tule käytettyä tällä hetkellä..


Vähemmän kremppoja
Ikävä tunnustaa mutta näin on käynyt! Pahimmat pirulaiset (ristiselkä ja vasen lonkankoukistaja) ovat oireilleet harvinaisen vähän. Toisaalta lonkankoukistaja on tykännyt istumisen vähentymisestä. Kiitos etätyön, voin työskennellä myös lattialla vatsallani retkottaen.

Mitä nyt olen bokreilla testannut, hyppyjen korkeus ja lihasvoima eivät näytä merkittävästi laskeneen. Jos/kun jäälle pääsee taas, kieltämättä harjoittelun huolellinen suunnittelu voi tällä “näytöllä” jopa onnistua.


ouch! | 作者: maimai タイトル: ouch! | SigNote Cloud | Flickr

Liikkuvuus on parantunut
Heti alkuun on myönnettävä, että mitään radikaalia edistystä ei ole tapahtunut. Ns. Sivuspagaatti on mennyt pienissä määrin eteenpäin. Sen sijaan ylispagaatti erityisesti “paremmalla” puolella on parantunut. Alkuvuodesta selkän taipuisuus otti hieman takapakkia, mutta nyt notkeus on lisääntynyt.

Pienenä lisänä otin mukaan selän taivuttamisen eteenpäin. Motivaatio on hieman kadoksissa, mutta luonnollisesta syystä: Taipuisuutta ei löytynyt itsestään. -Vai että asian eteen täytyy tehdä töitäkin...

Pohdintaa
Pinnallista tai ei, kaipaan kovasti jäälle ja salille. Elämä on jatkunut ilmankin näitä, mutta kenties vähemmän välttämättömien asioiden kaipaaminen ei ole rikos. Toisaalta kuluneet kuukaudet (joita ei edes ole montaa) ovat antaneet aihetta ajatella. Olen jääräpää, myönnän sen. Viime aikoina kunto on ollut vähintäänkin kohtuullinen. Kroppa on selkeästi ehtinyt palautua, mikä on vaikuttanut tekniikkaan ja kuntoon lähinnä positiivisesti. Tässä kohden lienee aika katsoa peilin ja kysyä kannattaisiko sama linja pitää myös “jääkauden” alettua.















Kieltämättä hieman jännittää miten tauko vaikuttaa tekniikkaan erityisesti nyt, kun sateiset kelit ovat jarruttaneet myös taitorullaluistelua. Toisaalta se mikä on selkäytimeen ehtinyt, ei välttämättä karkaa sieltä välittömästi. Luulen että parasta on aloittaa harjoittelu perusasioista ja tuntumaa hakemalla. Käytännössä tämä varmaan tarkoittaa systemaattista etenemistä. Realismin tasolla on eri asia riittääkö kärsivällisyys.. Siinä vaiheessa on muistella viime päivien vaikutuksia.

Ovatko koronan aiheuttamat rajoitteet vaikuttaneet positiivisesti hyvinvointiisi ja kuntoosi? Miten koet ajatuksen paluusta treeniympäristöön ennen rajoituksia?

sunnuntai 10. toukokuuta 2020

Ekologisuuden ikuisuushaasteita


En voi kehua itseäni korkean tason talousihmiseksi. Kenties yllän johonkin keskitasolle. Myönnän ekologinen elämäntapa kiinnostaan, mutta en ole valmis heittäytymään ääripäihin. Oma toimintaminen on pienimuotoista mutta pitkäkestoista. Ajoittain tuntuu ikävältä, että motivaatiota ekologiseen elämäntyyliin on hyödynnetty kaupallisuudessa. Tavallaan hyvä asia, mutta tuotteiden ylihintaisuutta en aina ymmärrä. Tai ymmärrän ehkä: pienen tuottajan on otettavat suuremmat hinnat. 

Voiko ekologisia valintoja tehdä helposti ja edullisesti? Entä ovatko tehdyn valinnan ja toiminnan hyödyt todellisuudessa suuret, ja onko ekologinen valinta aina mahdollinen vaihtoehto?

Etikka
Puhdistusaine, hoitoaine hiuksille, huuhteluaine jne. Tuo kirpakka neste on varsin monikäyttöistä. Etikkaa voi kuulemma käyttää myös ns. Putkenavaajana lievemmissä tukoksissa. Jossain kämpässä tätä kokeilin, mutta huonot putket eivät oikein antaneet osviittaa toimiko etikka vai ei. Keittiön pesualtaan tukkeutumista odotellessa... pitäisikö vähän edesauttaa? :D


Tiedosto:VakiviinaEtikkaa.jpg – Wikipedia


Kestotuotteiden suosiminen (harjoitteilla..)
Okei, tälle alueelle en ole yltänyt. Taustalla kummittelevat laiskuus sekä valinnanvaikeus mihin kestotuotteiden suosimisen kohdistaisi. Kauppakassi lienee ainoa tällä hetkellä. Joskus mietin kestosuodatinpusseja. No, tämä jäi lähinnä kahvinjuonnin radikaaliin vähentämiseen. Mutta jos kahvinjuonti joskus palaakin tavaksi, voisihan niitä suodatinpusseja vaihtaa kestoversioihin..



Tiedosto:Koffiefilter RA.jpg – Wikipedia


Yksi saamani vinkki kiinnosti jonkin verran: kestovanulaput joita voisi itsekin ommella. Niin pitkälle en ole päässyt että kävisin läpi käytettävissä ja joutilaana olevat kangasmateriaalit. -Kyllähän niitä olisi..

Pakko valita ääripää?
En voi olla 100%:sesti vegaani, ne oikeat tuotteet ovat todella hintavia, olen allerginen näille tuotteille jne.” On totta että esimerkiksi kaikki vegaaniset tuotteet eivät oikeasti sovi kaikille, ja osan terveys vaatii edes osittaisen sekaruokavalion. Allekirjoitan myös sen, että osa “ekotuotteista” on hivenen hintavia suhteessa laatuun.

Miten tällaisessa umpikujassa voi toimia? En voi tarjota mitään tyhjentävää vastausta, korkeintaan oman näkemykseni: Ääripäätä edustava ratkaisu ei ole pakollinen. Otan esimerkiksi viilin valmistamisen mihin olen tapana jämähtänyt. Siemenviiliksi tulee kyllä ostettua viilipurkki. Muuten purkkeja tulee ostettua reippaasti vähemmän. En ole pitänyt kirjaa muovijätteen määrästä, mutta jopa meikäläisen matikkapäällä voi jonkinlaista vähennystä.

Yksittäisillä valinnoilla on siis vaikutuksensa. Ihmiset ovat erilaisia, mutta itse kuulun heihin joilla pienet muutokset jäävät pysyvämmäksi tavaksi. Osalle ääripään ratkaisut voivat sopia. Itse kuuluun kategoriaan “hitaasti hyvä tulee”.



100% vs. 0%

Vaihtoina vain joko-tai?


Valinnan todellinen hyöty?
Ns. ekologiset valinnat ovat (mielestäni) petollisen helppo niputtaa yksittäisiin suurempiin kategorioihin. Esimerkiksi kasvisruoka, erityisesti vegaaninen ei välttämättä ole ekolosuuden suhteen aina paras vaihtoehto. Kanssani saa olla eri mieltä. Hyvänä esimerkkinä toimivat maapallon toiselta puolelta kuljetetut tuotteet.

Tätä näkemystä ei varmaankaan tulisi missään nimessä julkaista, mutta yksi korona -pandemian hyvistä puolista saattaa hyvällä onnella olla lähempänä tuotettujen elintarvikkeiden suosion lisääntyminen. -Ja ehkä tarpeen? Toisaalta ennustukset lienee parempi jättää tähän.

Hyvä paha autoilu..
Autoilu oli erityisesti ilmastokysymysten alkuvaiheessa teloituslistalla. Erityisesti pk-seudulla panostus kohdistui citypyöriin ja joukkoliikenteen suosimiseen. Nyt pyöräilyn itsekin aloittaneena (omalla pyörällä) ihan työn vuoksi totean kulkutavan toimivaksi. Itse asiassa aikaa menee lähes saman verran kuin julkisilla, jotka kiertelevät, saattavat myöhästyä jne.

Siirtyessä kehä III:n, tai ylipäänsä kaupunkien ulkopuolelle tilanne voi muuttua. Joukkoliikenne ei ole samaa tasoa kaikkialla Suomessa ja välimatkat muuttuvat moninkertaisiksi. Rehellisyyden nimissä oma kuntoni ei välttämättä riitä polkemaan 50 kilometriä päivässä etenkään räntämyrskyn helliessä. Kyllä, valitsen auton jos se todellakin on ainoa vaihtoehto.


Autotie Valtatie Käyrä - Ilmainen valokuva Pixabayssa


Vuosia sitten pyöräilin n. 20 km/päivä. Kieltämättä paluureissu tuntui uuvuttavalta, kiitos vastatuulen. Jos rehellisiä ollaan, valitsisin kompromissin: Voisin pyöräillä aina kun mahdollista, mutta mahdollisuus taittaa matka autolla olisi myös ihan mukava lisä. En usko että olen aivan rapakunnossa, mutta siinä vaiheessa kun matkaan lisätään vaikkapa 10 km/suunta eikä joukkoliikennettä ole, jostain syystä auto muuttuu houkuttelevaksi vaihtoehdoksi.

Yhteenvetoa
Muutokset eivät siis (mielestäni) vaadi ääripään ratkaisuja eikä hurjia investointeja. Jopa lähikaupan valikoima voi tarjota ihan toimivia ratkaisuja. Valitako suuria vai pieniä muutoksia, se riippuu ihmisestä. Vaikka itse olen hitaasti kehittyvä, se ei sulje pois mahdollisuutta etteikö suuremmat muutokset toimisi osalle. Välillä kieltämättä hieman kadehdin sellaista “kerralla kunnolla” -ihmistyyppiä.

Vaikka esimerkiksi kestotuotteiden käyttöönotossa ainakin meikäläisellä on parantamisen varaa, toisaalta.. kukaan ei ole täydellinen? Itse kuulun niihin masokisteihin, jotka pitävät ikuisuusprojekteista. Ehkä joskus löydän itseni ompelemasta kestoversioita vanulapuista.

Autoilun suhteen minulla ei aivan yksinkertaista näkemystä. Auton käyttötarve riippuu monesta asiasta, mutta paikkakunnalla ja joukkoliikenteen toimivuudella näyttäisi olevan suuri merkitys. Myönnän kritisoivani oikeasti turhaa autoilua. Tällä tarkoitan esimerkiksi kyläilyreissua 20 metrin päähän ilman, että esimerkiksi kipeä jalka tai selkä vaivaa. Olen suhteellisen tyytyväinen asuinpaikkani joukkoliikenteeseen. Vällillä tietoisuus matkan taittumisesta nopeammin omalla autolla mietityttää.


Pois Risteys Suunta - Ilmainen kuva Pixabayssa


Toistaiseksi selviän pyörällä ja joukkoliikenteellä. Jos oma auto tulee joskus pakolliseksi ja perustelluksi, silloin auton hankinta muuttuu ajankohtaiseksi. Toisaalta epilepsia jossain määrin määrittelee autoilun mahdollisuutta. Yksi iso kohtaus → ajo-oikeuden menettäminen vähintään puoleksi vuodeksi.

Millainen tyyli ekologisen elämäntavan edistämiseksi on hyvä? -Totta puhuen, ei aavistustakaan. Jos kuitenkin uskaltaudun heittämään hieman selkeämpiä mielipiteitä, yliviivaisin pois muun muuassa toiminnan johon liittyy syyllistämistä, syyllisyydentuntoa tai esimerkiksi pakonomaisuutta. Hieman eri asioita yhdistäen voisin todeta, että toiminta ekologisen elämäntyylin edistämiseksi on asia, jolle tulee rehellisesti vastattua “tahdon”. En viittaa tällä ylivakavaan sitoutumiseen, vaan toimintaan omasta vapaasta tahdosta.

Millainen tyyli sinulle sopii parhaiten: kerralla kunnolla vai vähitellen?