Feministi, sovinisti vaiko pelkkä nisti? -Mitä se tasa-arvo edes on?

 Feminismi on kieltämättä mielenkiintoinen ilmiö. Nuorempana luokittelin itseni sellaiseksi, mutta ajan myötä alkoi tuntua siltä, että se mitä feministiksi kutsutaan ei mene yksiin arvomaailmani kanssa. Vika voi olla ihan vain minussa, mutta koen feminismin saaneen turhan paljon vihamielisyyttä mausteeksi. Ehkä jopa miesvihaa. Kannatan tasa-arvoa, mutta kaikessa pessimistisyydessäni pidän tasa-arvoa epärealistisena skenaariona jo siksi, koska tasa-arvon sisältö ja tulkinta näyttävän muuttuvan jatkuvasti. 

"Valitse puolesi"

Mikään ei tunnu olevan sellaista, johon kaikki osapuolet olisivat tyytyväisiä. Jos olet feministi, olet "femakko" ja saat vastustajat kimppuusi. Jos et ole feministi, olet sovinisti ja saat jälleen jonkun joukon kimppuusi. Pelkkä nistikään et voi olla, tai ainakaan se ei ole suositeltavaa. Ajoittain tuntuu siltä, että ihmisellä on tasa-arvoa tavoitellessa tarve etsiä vihollinen. Lopulta nk. tasa-arvon tavoittelu muuttuu valta-asetelmien vaihtamiseksi. -Edelleen joku jää heikompaan asemaan. 

Mikä näyttää olevan harvinaisen vaikea taito, on dialogi. Ajattelen, että dialogissa molemmat osapuolet (joita voi olla useita), suhtautuvat toisiinsa molemminpuoleisen kunnioituksen ohessa avoimesta ja ilman ennakkoluuloja. Jos toisella tai peräti molemmilla osapuolilla on valmiiksi etsityt vastaukset toisen osapuolen annettavaksi, dialogi ei toteudu. Ajatuksena on oppia uutta toisesta osapuolesta, sekä samalla saada mahdollisuus kertoa itsestään. 

Voisiko dialogin taidon puuttuminen johtaa siihen, että jokainen puoli eksyy mustavalkoiseen ajatteluun? Seurauksena on, puolustamisen kriteeriksi määräytyy jonkun muun osapuolen vihaaminen. Jos rehellisiä ollaan, minua ei kiinnosta "naisen euro". Minulla hyvä palkka on tarkoittanut sitä, että ylipäänsä pääsen palkkatöihin. Muistan miten opiskeluaikoina kesä oli taloudelisesti luksusaikaa, sillä saatu palkka oli kaukana siitä mitä tuet olivat. En edes tajunnut miettiä tienasivatko miespuoliset kollegat enemmän. Toisaalta uskon vakaasti myös siihen, että kyky käyttää rahaa ratkaisee paljon. Toki ymmärrän myös sen, miksi "naisen euro" nostaa tunteet pintaan. Jostain syystä "opiskelijan euro" ei ole lainkaan yhtä kiinnostava aihe. 

Kiitos mustavalkoisen ajattelun, suositeltavaa olisi valita mitä puolta edustaa. Ongelmana vain on, että itse en oikein sovi mihinkään joukkoon. En näe syytä vihata miehiä, tai muitakaan ihmisiä. Jos kritisoin, se liittyy toimintaan, ei siihen mitä sukupuolta henkilö edustaa. Jos henkilö esimerkiksi on patologinen valehtelija, minulle on yksi ja sama kumpaa tai mitä sukupuolta hän edustaa. Nämä tekijät eivät lisää henkilön luotettavuutta. Tai jos henkilö on luotettava, älykäs ja ystävällinen, sukupuoli jota hän edustaa ei vaikuta näihin piirteisiin. 

Ongelmien etsiminen

Kun antipatiat kasvavat riittävän suureksi, mahdollisten kritisoitavien asioiden määrä kasvaa eksponentiaalisesti. Mitä ne asiat ovat, sillä ei enää ole väliä. Syitä vihata etsitään viimeistään siitä, että joku yksinkertaisesti on olemassa. Kun vihollisuus on julistettu, vastapuoli voi tehdä ainoastaan rikoksia. Koska naisten, miesten ja mahdollisen muun sukupuolen edustajien välillä ei käsittääkseni ole tapahtunut "sotatilaan" johtaneita asioita, en kannata sellaisen järjestämistä. 

Kyllä, saatan ottaa henkisesti turpiin liikaa, ja vieläpä vapaaehtoisesti. Saatan sietää enemmän huonoa kohtelua kuin olisi tarpeen. Mutta jos rehellisiä ollaan, en muista kovinkaan montaa hetkeä joina syynä olisi se, että olen nainen. Anteeksi: nais -oletettu. Tilanteet joissa asialla on ollut väliä, ovat olleet sellaisia joista en koe tarpeen ottaa nokkiini. Toisaalta saatan edustaa jossain määrin stereotypioita: En ole teknisesti tai matemaattisesti orientoitunut. Minulla tuttavapiirissäni sekä miehiä että naisia. Tulen molempien kanssa yhtä hyvin juttuun. Jos pilailen jonkun kustannuksella, teen sitä tasapuolisesti jokaiselle osapuolelle. -Kaikkein eniten itselleni. 

Kun ihmiset ovat keskenään tekemisissä, tarvitseeko tehdä vahvaa jakoa miehiin ja naisiin? En viittaa tällä sukupuolineutraaliuteen vaan siihen, että asialla ei tarvtise olla merkitystä. Kyse on ihmisistä. Toki luontaista "leiriytymistä" voi olla, mutta tarvitseenko sen perustua vastakkainasetteluun? 

Ajatuksia

En siis näe itseäni osana mitään joukkoa: Feministit ja sovinistit. -Niin, ja nistit. Haluan puolustaa heitä joiden oikeuksia rikotaan. Mielestäni sukupuoli jota ihminen edustaa, ei anna erivapauksia minkäänlaiseen alistamiseen, kiusaamiseen tai muuhunkaan halventavaan toimintaan. Yksinkertaista: Naisia ei tule syrjiä eikä kiusata, eikä myöskään miehiä. En myöskään kannata ajatusta naisille annetuista lisäoikeuksista, joiden nojalla he voviat esimerkiksi lyödä miestä. Tässä pieni esimerkki: Lapseni on vajaa kaksivuotias. Jos hän yrittää lyödä, sanon jyrkästi "Ei". Hän ei fyysisesti kykene satuttamaan minua, mutta hänellä ei siltikään tule olemaan lupaa lyödä. 

Pysyn siis osittain puolueettomana, mutta sillä ajatuksella ettei ketään tule alistaa. -Paitsi..tilanteissa joissa se on molempien osapuoleten mielestä hauskaa ja kaikki tapahtuu yhteisymmärryksessä. Pidän naisten puolia, mutta en hyväksy uhriutumista ja kautta tapahtuvaa alistamista. -Siis saadun avun kääntämistä toista osapuolta tai osapuolia vastaan. Ja on myös asia mihin edelleen uskon: todellinen tasa-arvo on saavutettu silloin, kun asia on unohdettu. 

Mihin kannustan ihmisiä? Kohdelkaa toinen toistanne tasavertaisesti, kantakaa vastuunne ja yrittäkää tarvittaessa "katsoa peiliin". Jos teitä sorretaan tavalla tai toisella, ottakaa apu ja tuki vastaan, mutta älkää käyttäkö niitä aseina. Ja ennen kaikkea: hyväksykää itsenne ja uskokaa siihen, että pystytte saavuttamaan unelmanne. -Ainakin osan niistä. 

Ruutuajan rajoittamisesta tuli pysyvä ikuisuusprojekti

Siitä on aikaa, kun ensimmäisen kerran havaitsin lisääntyneen ruutuajan vaikuttavan minuun negatiivisesti. Koska tietokonetta tarvitsen lähinnä kirjoittamiseen, suuri osa myös "virallisten" asioiden hoitamisesta tapahtuu puhelimen kautta. Haasteena on liian monien houkutusten läsnäolo. Raskausajan loppuvaiheessa ahdistuin. Vaikka ajatus todennäköisesti oli korvieni välissä, halusin poistaa Facebookin puhelimestani. En poistunut kyseisestä paikasta täysin, vaan kirjauduin sinne ainoastaan tietokoneen kautta. Kieltämättä se teki hyvää. Huomaan, että ruutuajat ovat taas tasoa "liikaa". 

Oireet

Merkittävimmä vaikutukset näkyvät aikaansaamis- ja keskittymiskyvyssä. Toisaalta syy on yksinkertainen: Kuinka asiat voi saada helposti valmiiksi, jos jatkuva ruudun vilkaisu keskeyttää tekemisen? Kun yhtenäinen tekeminen vähenee, samalla pitkäjänteisyys heikkenee. Vähitellen myös keskittymiskyky alkaa kadota. Yritän välttää nk. multitaskaamista aina kun mahdollista. Tosin näin yh-äitinä sellainen arjen multitaskaaminen on joskus välttämätöntä. Toisaalta kyse on silloin tehtävistä, jotka eivät vaadi aivokapasiteetistä erityisen merkittävää osaa. 

Olen myös havainnut nk. aivosumun. Erityisesti vapaahetkinä (eli Juniorin nukkuessa) ruudun ääreen unohtuminen on liian helppoa. Asiaa ei liioin auta se, että nukkumaanmenoaika lähestyy, ja aivot alkavat väsyneinä käydä entistä enemmän ylikierroksilla. Yritän rauhoittaa tilannetta lukemalla kirjaa kunnes aito väsymys kertoo valmiudesta käydä nukkumaan. Useimmiten tämä onnistuu, mutta ei aina. Eli myös univaikeudet nostavat päätään. Tosin nykyiset ja myös pitkäaikaiset univaikeuteni eivät johdu ainoastaan ruutuajasta, mutta sen huomioiminen  usein vaikuttaa asiaan. 

Lisäksi huomaan myös mielialassa muutoksia. Vaikka käytökseni ja olemukseni ei liioin muutu tylsän tasaisesta mihinkään, havaitsen joskus alakuloa ja hermostuneisuutta. Aasinsiltana edelliseen tekstiini: paras satunnainen lääke on sosiaalinen kanssakäyminen livenä, ei vain ruudun välityksellä. Puhelut ja videopuhelut antavat jo hieman enemmän, mutta chattailu tahtoo jopa pahentaa tilannetta. Jos osapuolia jokin painaa, asioiden sanominen ääneen sekä aito kuunteleminen ovat mielestäni edelleen se paras keino kommunikoida. Toki paras kommunikoinnin muoto riippuu aiheesta ja kontekstista. 

Mistä ruutuaika koostuu?

Omalla kohdallani, kuten monen muunkaan, ruutuaika itsessään ei ole yksiselitteinen asia. Merkittävin osa ajasta menee seuraaviin: musiikin kuunteleminen, äänikirjat sekä Duolingo. Näiden lisäksi luen ja kuuntelen uutisia. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö sosiaalisessa mediassa menisi liikaa aikaa. Musiikkia kuuntelen usein ulkoillessa, mutta välillä pakotan itseni olemaan vailla ärsykkeitä joihin paeta. Äänikirjoja kuuntelen ihan omaksi ilokseni, sillä en ehdi lukea konkreettisia kirjoja niin paljon kuin haluaisin. Duolingo taas toimii apuvälineenä uuden vieraan kielen opiskelussa. Pääasiallisen materiaalini on oppikirja. Mutta Duolingon kanssa menee päivässä yhteensä n. 30 minuuttia. 

Mikä ruutuaika on sellaista, josta voisi karsia? No, olen karsinut julkaisujen määrää somessa, siis Instagramissa, mutta vilkaisuja on edelleen paljon. Viljaisut ovat jonkinlaista varmistamista tapaan "olisiko täällä sittenkin jotain...". Vaikka nämä vilkaisut ovat lyhyitä, kokonaisuudessaan niihin voi mennä yllättävän paljon aikaa. Mitä taas hieman kiroan, on viestittely yhteensä kolmessa paikassa. Tosin olen laittanut merkkiäänet pois jokaisesta sovelluksesta. 

Miten vähennän ruutuaikaa?

Kun työt enemmän lähityönä alkavat, ruutuajasta vähenee itsestään osa. Tosin osa työstäni vaatii myös ruutuaikaa, mutta esimerkiksi somessa roikkumista "selailua" ei tule. Vaadittu ruutuaikaa tulee olemaan keskittymistä yhteen asiaan kerrallaan. Eli tässä mielessä muutoksen pitäisi tapahtua itsestään. Kun työpaikalla olemista on vähemmän, joudun turvautumaan enemmän tai vähemmän itsekuria vaativiin keinoihin. 

Tässä kohtaa viikottainen panostaminen sosiaaliseen elämään auttaa paljon. Kun vietän aikaa ihmisten kanssa, puhelin pysyy laukussa. Toki Juniorin kanssa tämä on myös helppoa. Tosin ajoittain kuvaan häntä jotta saisin muistoja. Mutta on myös aikojan kun Juniori nukkuu.. Äänikirjaa kuuntelen mielelläni ruokaa laittaessa. Puhelin laskee tämän ruutuajaksi, minä en. Tosin tällä hetkellä minulla on rajoitettu tuntimäärä kuukaudessa, joten aivan tuntitolkulla en kuuntele. Osasyynä on, että en ole hetkeen löytänyt kiinnostavaa kuunneltavaa. 

Lisäksi päivän aikana pidän pakollisen ruuduttoman ajan, mikä on pituudeltaan vähintään tunnin mittainen. Tosin puheluihin vastaan. Tuona aikana teen kaikkea muuta: Leikin Juniorin kanssa, kenties treenaan soittoa tai Juniorin nukkuessa saatan vaikkapa lukea kirjaa. Ulkoillessa joskus kuuntelen musiikkia, mutta säännöllisesti pakotan itseni irti ärsykkeistä. Nämä hetket ovat päivittäin hyvä muistutus siitä, miten hyvää ruuduton aika tekee, ja miten paljon sinä aikana saa tehtyä. 

Ilmeisesti ikuisuusprojekti

Olen hieman pessimisti, mutta luulen että kyseessä on nk. ikuisuusprojekti. Joudun jatkossakin itse säätelemään ruutuaikaani, sillä nähtävästi minulla on taipumus saada puhelin käteeni liian herkästi. Toisaalta olen havainnut eristäytymisen lisäävän ruutuaikaa. Ilmeisesti se on tapani hakeutua edes jollain tavalla sosiaalisten kontaktien ääreen ja täyttää tyhjiä hetkiä. 

Se että kyseessä tulee olemaan ikuisuusprojekti ei haittaa minua. Tiedostan asian, ja ennen kaikkea kontrolloin ruutuaikaani erityisesti henkistä hyvinvointia ylläpitääkseni. Toisaalta siten panostan myös siihen, että elämässäni on sisältöä. Ja sitten yksi olennainen asia: Aivoille tämä tekee todella hyvää. Uskon vakaasti siihen, että aivot nauttivat säännöllisestä virikeköyhyydestä. Vaikka aluksi tylsistyminen tuntuisi lähes ahdistavalta, aivot saavat sellaisina hetkinä levätä. Tämän seurauksena esimerkiksi keskittymiskyky paranee, samoin kognitiiviset taidot. 

Myönnän että joskus kaipaan aikaa ilman Internettiä, sosiaalista mediaa ja ylipäänsä aikaa mikä ei sitonut toimintaa ja sosiaalisia suhteita niin vahvasti älylaitteisiin. Valitettavasti yhteiskunta toimintoineen on mennyt siihen suuntaan, että sellaista aikaa saamme ilmeisesti vain pienissä erissä. Mutta onneksi on edes se pieni mahdollisuus. 

Eristäydyn liian helposti

Taas mahdollisuus pysähtyä. Liian lähellä odottavat tiskaamattomat tiskit joiden olemassaolo lähes ahdistaa. Haluaisin rynnätä tiskaamaan, mutta pakotan itseni pysähtymään hetkeksi. Kuten arvata saattaa, aktiviteetiksi valikoitui kirjoittaminen. Jälleen yksi keino harjoitella sekä pysähtymistä että keskittymistä. Joskus mietin, onko minulla liikaa aikaa ajatella. Aina kun siltä tuntuu, yritän keksiä tekemistä. Ehkä teen näin siksikin, koska joutuisin muuten pysähtymään vaikeiden ajatusten eteen. Jos katsoisin tilannetta ulkopuolisena, toteaisin että pysähtyminen ja myös vaikeiden ajatusten kohtaaminen on ns. pakollinen paha. Päivän ja juuri tämän hetken kohdattava aihe olkoon taipumus eristäytyä. 

Häpeä

Neljä vuotta sitten 2020 elämäni kääntyi nurinpäin. Tapahtui asioita, jotka johtiva siihen että tein ratkaisuja. Ratkaisuni johtivat siihen, että asiat eivät muuttuneet parempaan suuntaan. Syy ei ollut vain muissa ihmisissä ja olosuhteissa, vaan myös omassa naiiviudessani. Tapahtui asioita, joiden jäljet ovat todennäköisesti pysyviä. Toisaalta.. ennen pitkää minusta tuli äiti. Se on asia, mistä olen ikuisesti kiitollinen. Mutta mennessäni lapseni kanssa ns. ihmisten ilmoille mietin, näkyykö oma tarinani minusta? -Todennäköisesti ei, mutta joskus minusta tuntuu siltä kuin asiat jotka kuluneen neljän vuoden aikana ovat tapahtuneet näkyisivät minussa. Se saa aikaan häpeän. 

Jokaisella meistä on oma tarinamme, tai ehkä jopa useita sellaisia niin pitkältä ajalta kuin olemme eläneet, ja siten ehtineet rakentaa tarinoitamme. Jokaisen oma asia on, onko tarinoita useita, vain onko kyseessä kirjan tavoin useasta kappaleesta koostuvat kokonaisuus. Minä näen tarinassani virheitä. Olisin halunnut taustani olevan toisenlainen kuin nyt. Luulen että en oikeastaan häpeä itse taustaani tai sitä että se näkyisi. Uskon oma häpeäni tuntuu minusta liian näkyvältä. 

Oman tilan tarpeen hahmotus vaikeutuu

Kuulun heihin, jotka tarvitsevat päivän aikana myös omaa tilaa. Näin taaperoarjessa se tarkoittaa pääasiassa hetkiä kun lapsi nukkuu: Illalla ennen nukkumaanmenoa ja aamulla ennen kuin lapsi herää. Ajan myötä huomaan sortuneeni ajattelemaan, että säännöllinen väsymykseni on asia minkä vuoksi tarvitsen enemmän omaa tilaa. Tietenkin tämä on johtanut siihen, että vetäydyn sosiaalisesta elämästä. Ehdollistan itseni ajattelemaan, että väsyn muiden ihmisten seurassa. Toki näin käykin jos sosiaalista elämää on oikeasti runsaasti. Töiden yhteydessä olen tällaistakin kokenut. Tosin annos on sitä luokkaa, että sosiaalisuudestaan tunnetutkin vetäytyvät mielellään. 

Ongelmana on, etä oman tilan tarpeen hahmottaminen vaikeutuu. Alan viettämään myös mahdolliset lapsivapaat täysin omissa oloissani. Lasken esimerkiksi jäävuoron sosiaaliseksi elämäksi, sillä usein porukka on tuttua keskenään. Olen joskus luonut itselleni paineita siitä, kun sosiaalinen elämä "rajoittui" tiettyyn joukkoon: luistelukavereihin, muihin opiskelijoihin sekä mahdollisiin kollegoihin. Olen aina ollut huono "tekemään" ystäviä. Siihen tarvitaan aikaa. Pitkäaikaisia ystäviä minulla on vähän, ja osa heistä asuu kaukana. Myös elämäntilanne vaikeuttaa tapaamisia. Tästä syytä pidän oikeastaan kaikkea sosiaalista kanssakäymistä riittävän hyvänä. 

Pakotan itseni ihmisen pariin 

Vaikka viihdyn ihmisten parissa, olen joutunut pakottamaan itseni sosiaaliseen elämään. Tähän kuuluu myös paluu jäälle. En itsekään tiedä missä vaiheessa asiasta tuli niin vaikeaa. Koko ajan on yhä helpompaa keksiä syitä jäädä kotiin. Toki tekemistä todellakin on, ja on mukavaa kun lapsen kanssa ollessa ehtii keskittyä lapseen ja samalla myös olemiseen pitäisi -listan lyhennyttyä. Ongelmana vain on, että tämä nostaa kynnystä mennä ihmisten pariin. 

Oman henkisen hyvinvointini vuoksi olen asettanut itselleni tavoitteen: sosiaalista elämää vähintään kerran viikossa. Palattuani töihin kokonaisuus voi toki muuttua, sillä työni itsessään varsin sosiaalista. Sosiaaliseksi elämäksi katson jäävuorot joihin liittyy muiden (tuttujen) luistelijoiden läsnäolo sekä ystävien ja muiden tuttavien tapaamisen. Se, että kuuluuko tapaamiseen kahvihetki vai kenties ulkoilua, ei ole enää oleellista. Elokuviin tms. en ole mennyt, sillä pyrin valitsemaan aktiviteetit niin, että sosiaalinen kanssakäyminen on pääasiallisessa roolissa. Myös muu sellainen tilanne joka ylipäänsä johtaa sosiaaliseen kanssakäymiseen on hyväksytty vaihtoehto. 

Kuluneiden viikkojen aikana olen onnistunut tässä tavoitteessa kohtuullisesti. Olen oma-aloitteisesti hakeutunut ihmisten pariin. Yksittäisinä kertoina on käynyt niin, että kukaan tuttavistani ei ole ollut vapaana. Mutta tämä ei haittaa, tästä otin siinä määrin opikseni, että kysyin ajoissa. Kynnys on ajan myötä alkanut madaltua, ja oikeastaan jopa hieman odotan näitä päiviä kun on sen "pakollisen" sosiaalisen elämän aika. 

Ajatuksia

Jokaisella meistä on oma "saldonsa" sen suhteen, mikä määrä sosiaalista elämää on tarpeen. Luulen että täysin erakoituneita ihmisiäkin on, enkä halua kategorioida heitä minkään diagnoosin luokkaan. Toki näin puolierakkona suosittelen itse kullekin samankaltaiselle samaa, eli itselleen sopivaa määrää sosiaalista elämää. Omalla kohdalla hälyttävä merkki on, jos ihmisten ilmoille meneminen alkaa muuttua vaikeaksi. Silloin viimeistään on aika mennä. 

Sosiaalisen elämän lisääminen tällä tavalla pienissä määrin ilman liiallisia paineita on tehnyt hyvää myös henkisesti. Koen, että muiden ihmisten läsnäolo auttaa rakentamaan myös itsehyväksyntää, mutta samalla pääsen harjoittamaan sitä mistä pidän: kuuntelemista, dialogia ja vastavuoroisuutta. Ja ei, en halua kuvailla itseäni sosiaalisten tilanteiden pyhimykseksi. Oikeasti pidän kuuntelemisesta, dialogista sekä vastavuoroisuudesta. 

Kieltämättä odotan sitä päivää, kun sosiaaliseen elämään panostaminen menisi vähän enemmän itsestään. Joskus kaipaan aikaa kun lapsena kun kaverin luokse saattoi yksinkertaisesti vain mennä, tai kaveri tuli hakemaan. En tiedä miksi yhteydenototkin tuntuvat vaikealta nykyään. Toki  tässä iässä tahtoo vapaa-aika olla hieman rajattua. Mutta joskus tuntuu että taustalla on muitakin haasteita. 

Mikä taas itsekseni ollessa on mielestäni tärkeää, hetken ilman ruutuaikaa tai ärsykkeitä. Edelleen pidän säännöllisesti tapana ulkoilla ilman että kuuntelen musiikkia tai vilkaisen puhelimeen lainkaan. Huomaan, että luuri on jonkinlainen pakokeino omilta ajatuksilta. Vaikka omian ajatusten kohtaaminen onkin ajoittain epämiellyttävää, yritän pakottaa itseni myös siihen, ja sietämään ärsykeköyhiä hetkiä. Tosin aktiviteetit ilman ruutuaikaan sallin itselleni.

Mutta jatkukoon tämäkin kamppailu. Luulen että viimeistään siinä vaiheessa kun nk. lähityö lisääntyy, moni asia helpottaa. Tai ainakin toivon niin. 

Tekeekö Aliisa paluun tänne?

Tässä ilmaantui pieni vapaahetki. En tiedä miksi, mutta haluaisin käväistä täällä pitkästä aikaa. Olen yli vuoden kirjoitanut muualla. Voi olla että olen sitä ihmistyyppiä joka tarvitsee välillä uusia kokemuksia viihtyäkseen ns. tutussa paikassa. Toki tähän vaikuttaa se, miten suurista asioista on kyse. Mikä on saanut kaipaamaan tänne takaisin kirjoittamaan? -Luulen että monet asiat, ehkä jopa ripaus joskus ollutta identiteettikriisiä. -Siis hyvin pienimuotoista. Se missä ihminen blogiaan kirjoittaa, ei liene ainakaan näin harrastelijatasolla erityisen merkittävä asia. 

Mistä haluan kirjoittaa?

Vastaus on yksinkertainen: mistä vain. Minusta on mukava kirjoittaa toivotuista aiheista, valmiin materiaalin pohjalta, mutta myös täysin omia ajatuksiani. Niin kauan kuin kirjoittaminen on minulle harrastus, en halua lokeroitua liikaa. Jossain vaiheessa yritin muuttaa blogini täysin treeniblogiksi ajan hengen mukaan. Olen edelleen aktiiviliikkuja, mutta nykyisen elämäntyylin ja ennen kaikkea lapsen ehdoilla. Tämä ei ole vaatinut liikunnan vähentämistä, vaan lähinnä sisällön muuttamista. Taidan nauttia liikkumisesta enemmän kuin ennen, sillä jokainen liikuntamuoto ei enää ole itsestänselvyys. 

Kirjoitan mielelläni myös näkemuksiäni erilaisista perheistä, vanhemmuudesta, yhteiskunnallisista ilmiöistä, kulttuurista ja oikeastaan mistä vain mistä kykenen kirjoittamaan. Kirjoittaessani haluan miettiä ja nähdä vaivaa syntyneen tekstin eteen. Tosin vaivannäkö ei aina tarkoita etteikö tekstiä syntyisi nopeasti. -Tai sitten äärimmäisen hitaasti ja useassa erässä. Silti sisältö voi olla hyvinkin yksinkertaista. 

Mihin minusta ei taida olla..

Olen alkanut tykkäämään taas panostamisesta vaatteisiin ja ulkonäköön. Silti en osaa osaa innostua niistä niin paljon, että saisin pukeutumistani käsittelevän tekstin aikaiseksi. Olen kiinnostunut muodista, mutta olen lähinnä tarkkailija ja analysoija. Poimin omaan pukeutumiseeni ideoita, mutta en koe että minusta on kirjoittamaan muodista. Tässä iässä se oma tyyli alkaa olla muotia olennaisempaa. Muoti lähinnä tarjoaa palasia siihen tyyliin, mitä yritän koota. Toisaalta en halua pukeutumistyylini olevan liian rajattu. 

En myöskään osaa kirjoittaa My day -tyyppisiä tekstejä. En yksinkertaisesti koe arkipäiväni sisältöä julkaisemisen arvoiseksi. Kyse ei ole siitä ettenkö arvostaisi jokaista päivää. Päinvastoin. En vain osaa pukea sanoiksi sitä kaikkea pientä yksityiskohtaa mikä jokaisesta päivästä tekee enemmän tai vähemmän hyvin. Pääasiassa enemmän. Sama koskee julkaisuja muilla somekanavilla, joista edelleen viitsin panostaa vain Instgramiin. Sielläkin olen laiskistunut, sillä en vain viitsi raportoida elämästäni jatkuvasti. -Osittain siksi, etten osaa tehdä sellaista kiinnostavaksi. 

Ei kiellettyjä ajatuksia tai tunteita

Kuluneen vuoden aikana tunnetaidot ja ajatus tunnesensuurin poistamisesta ovat muuttuneet yhä tärkeämmäksi. Haluan opettaa lastani ilmaisemaan ja ajan myötä sanoittamaan omat tunteensa. Vaikka periaatteessa haluan tuotannossani pitää positiivista asennetta päällimmäisenä, en halua sen olevan ainoa sallittu vaihtoehto. Ajoittain koen, että tämä paikka on sopivampi teksteille joissa korostetaan jokaisen tunnetilan lupaa olla siinä määrin esillä, että tunteen käsitteleminen muuttuu mahdolliseksi. 

Kielletyt ajatukset ovat haasteellinen aihe, sillä ne liikkuvat usein henkilökohtaisen elämän alueella. Ne voivat olla intiimejä, ja liittyä ennen kaikkea arkaluontoisiin asioihn. Silti haluaisin kirjoittaa aiheesta tavalla tai toisella osana mielenterveyden, ja toisaalta sen ajatuksen edistämistä että jokainen meistä on ihminen. Ajattelen, ettei kielteisiä tai muulla tapaa kategorian "ei näin saisi ajatella" -tunteita ei tarvitse kieltää, vaan niille tulee lupa antaa tulla kohdatuiksi. Olennaisempaa on pohtia mistä kyseiset ajatukset tulevat, ja mistä ne kertovat. 

Palaisinko tänne? 

Katson ja mietin. Kirjoitan tänne ehkä uudestaan. Mikäli kirjoittaminen tänne alkaa tuntua luontevammalta kuin portaalin johon siirryin, harkitsen vakavasti täydellistä siirtoa tänne. Kyse on lähinnä siitä, mhin tekstini parhaiten sopivat. Taustalla ei ole konflikteja tai muutakaan henkilökohtaista. Kyse olisi minun omasta päätöksestäni. Miksi pohdin julkisesti mihin harrastuksena kirjoittamani blogi sijoittuisi?

Kirjoittaminen on vuosikausia ollut minulle tärkeää. Pidän kirjoittamisesta ja haluan kehittää itseäni kirjoittajana. Vapaaehtoisuus on asia, mikä minut on todennäköisesti saanut jatkamaan kirjoittamista vuosikausia. Aika ja ajatukset näyttävät palaankö tänne takaisin. Harkitsen asiaa vakavasti. 

Mukavaa viikkoa kaikille!