perjantai 12. huhtikuuta 2024

Kun ekologinen elämäntyyli alkoi väsyttää..

 Asioita jotka ovat lähelä sydäntäni (sisäelinten ohessa) ovat mm. luonto, ekologisuus, ihmisarvo, tasa-arvo, oikeudenmukaisuus, auttaminen sekä tukeminen ja ennen kaikkea.. tavalla tai toisella moitteeton elämäntyyli. Parikymppisenä haaveilin kykeneväni mahdollisimman ekologiseen elämäntyylii jossa rahan merkitys olisi mahdollisimman pieni. Opiskelijabudjetilla se ei ollut helppoa, mutta mahdollisuus panostaa mm. ekologisuuteen oli oikeastaan ylellisyyttä. Tuolloin vegaaniset ruoka-aineet eivät olleet samassa hintaluokassa kuin nyt, eli vegaanisen ruuan valmistaminen vaati hieman osaamista ja jaksamista. -Etenkin kun oli ravattava etnisissä putiikeissa etsimässä aineksia. 

Olisin myös halunnut kyetä valitsemaan aktiviteettini niin, että materia olisi mahdollisimman turhaa. Mitä minusta sitten tuli: Nautin myös uusien vaatteiden hankkimisesta, ruokaostoksistani löytyy aina jokin arvomaailmatason puute, en aina jaksa rakastaa luonnossa liikkumista, olen kahviaddikti ja osa-aika -materialisti. -Niin, lapsellani ei ole käytössä kestovaippoja, ja viikoittain hän syö myös valmisruokaa. 

Ekologisuus ja "ekologisuus"

Olen usein todennut, että "murrosikäni" alkoi n. 19-vuotiaana kun muutin omilleni. Oma tila ja totuttelu itsenäiseen elämään olivat samalla mahdollisuus toteuttaa ja muodostaa omaa identiteettiä, vaikka joskus vapautta oli turhankin paljon. -Vapauden mukana kun tahtoo tulla vastuu. Minä kuten moni muukin innostui kasvisruokavaliosta. Lisäksi erilaiset "ekojutut" olivat uusi trendi, mitä pyrittiin suosimaan. Oli hienoa tehdä ostoksia mm. Ruohonjuuresta ja Ekolosta. Myös vegaaniruokaa suosittiin aina mahdollisuuksien mukaan. Yksi paras löytö oli Hakaniemen Vii Voan, mistä sai todela hyvää tofua halvalla. Muistan silloisen hinnan edelleen: 1,20 euroa/500 g. Ei huono!

Ajan myötä tieto lisäsi tuskaa. Ekologisten vaihtoehtojen todellinen hyöty ei aina ollutkaan samaa tasoa mitä markkinnoinnin inspiroivat tekstit antoivat ymmärtää. Ne maapallon toiselta puolelta kuljetetut raaka-aineet jättivät sittenkin jonkinlaisen hiiljalanjäljen, ja luomu- merkillä varustetuista kasvipohjaisista juomista puuttuivat mm. kalsium ja D-vitamiini. Myös prosessoitujen kasviperäisten tuotteiden terveysvaikutukset ja toisaalta viljelyyn liittyvä ekologisuus päätyivät kyseenalaisiksi. 

Kuluneen viiden vuoden ns. oikeiden valintojen tekeminen on tuntunut yhä vaikeammalta. Mitä ikinä valitsekaan, aina jokin on pielessä. Jos tuote on luomua, valmisprosessi voi olla äärimmäisen epäeettistä. Jos mahdollisimman moni toivottu ominaisuus toteutuu, tuotteen hinta alkaa olla sitä luokkaa, että kyseessä alkaa olla harvemmin käytettävä ylellisyys. Voin rehellisesti myöntää, että joskus viikon ruokalistaa suunnitellessa deodorantti on meinannut pettää. Asiaa ei helpottanut se fakta, että deodorantti oli suihkutettavaa Rexonaa. Kas, miten monta virhettä löydät tuosta ostovalinnasta? 

Viihdyn luonnossa mutta..

Minusta on ihanaa ulkoilla erityisesti näin keväällä kauniissa säässä. Oikeastaan sama pätee jokaiseen vuodenaikaan. Talvella yli 20 asteen pakkanen hieman rajoittaa mukavuutta. Olen lenkillä hakeutunut alueille, joissa liikennettä on mahdollisimman vähän. Vauvavuotena opettelin ahkerasti liikkumaan "se on vain vatustekysymys" -mentaliteetilla. Lopputulos: oli parempi ulkoilla sadevarusteissa ja kumisaappaat jalassa kuin jäädä sisälle koko päiväksi. Siitä huolimatta mukavuus ei todellakaan ollut varustekysymys. Oli vain pienempi paha ulkoilla sateessa kuin jättää ulkoilu väliiin. 

Häpeäkseni myönnän pitäväni liikkumisesta myös "keinotekoisissa" olosuhteissa. Järvessä ja meressä on hauskaa uida, mutta viihdyn myös uimahallissa. Luistelen paljon mieluummin jäähallissa tai tekojäällä kuin epätasaisilla luonnonjäillä. Minusta on myös mukavaa välillä käydä kuntosalilla tekemässä lihastreeniä sen sijaan, että hifistelisin sillä miten ruumiillinen työ on ainoa ja paras tapa kasvattaa kuntoa. Olen kokeillut sitäkin.

Tiedän kyllä millaista on kantaa puita pari kertaa päivässä jotta talo pysyy lämpimänä. Tiedän myös miltä lumityöt tuntuvat silloinkin, kun sitä ei tehdä vain huvin vuoksi. Kyllähän siinä kunto kasvaa. -Silti viihdyn oikein mainiosti myös kuntosalilla napit korvilla oman enemmän tai vähemmän nolon soittolistan sisällön kantautuessa korviini.  

Joskus jotkut vaatteet ovat nättejä..

Ekologisinta olisi panostaa laadukkaaseen ja kestävään vaatteeseen sekä suosia ohessa myös kierrättettyä. Olen sitä tehnyt, ja teen edelleen. Vaikka UFF:n toiminta on tuntuu hivenen kyseenalaiselta, käyn säännöllisesti katsomassa joskos siellä olisi jotain. Lisäksi pidän myös edellisen asuinpaikkani kirppatoreista, joissa olen tehnyt todella hyviä löytöjä niin itselleni kuin Juniorille. Kun näitä löytöjä tekee, tulee hyvä mieli niin taloudellisesta edusta kuin ekologisesta ratkaisusta. Mutta..

...Sitten on Newyorker, Cropp ja esimerkiksi Cubus. Valitettavasti olen erityisen mieltynyt kahden ensimmäisen vaatevalikoimaan, sillä niistä löytyy usein jotain astetta räväkämpää mutta samalla ikääni ja olemukseeni sopivaa. Kun katson valmistusmaata, vaikutelma on kaikkea muuta kuin kestävää kehitystä ja eettisyyttä suosivaa. Ja silti... tykkään niistä vaatteista kovasti. 

Välineurheilua ja muita aktiviteetteja..

Lenkkeilyä lukuunottamatta liikuntamuotoni vaativat aina jotain materiaa tai vähintäänkin muokattua ympäristöä. Olen kokeillut joogata puhalla ja kalliolla, en kokenut yhteyttä luontoon, valaistumista tms. Kalliosta oli vaikea saada ote, ja hetken päästä muurahaiset kävivät turhan uteliaiseksi. En ole ötökkökammoinen, mutta siirtyminen asanasta toiseen uhkasi aina jokun kipittävän luontokappaleen liiskautumiseen. -Niin että se siitä elämän kunnioittamisesta. 

Viihdyn jäähallissa, uimahallista ja ulkokuntosaleilla joissa voin leikkiä. "Matolla" varustettu juoksuratakin on paljon mukavampi kuin lapsuuden punatiilimurskalla päällystetty versio. MInusta on myös mukava soittaa, mikä vaatii konkreettisia insteumentteja kuten pianoa ja viulua. Ja kas, jouseen on käytetty jokunen hevos -paran hännän jouhi. Toki yritin lapsena tehdä pajupillin, mutta lopputuloksen voi arvata: ei jatkoon. Tosin ääni oli nokkahuilua parempi, sillä mitään ääntä ei tullut. 

Komprommissi ja ripaus hedonismia? 

Olen päätynyt tekemään pienimuotoisia ratkaisuja joilla voin edelleen panostaa ekologisuuteen, mutta jotenkin en enää jaksa pakottaa itseäni sellaiseen elämäntyyliin mihin en vain saa sovitettua itseäni. Minusta on mukavaa laittaa kasvisruokaa, tai peräti myös vegaaniruokaa. Ruuat joita valmistan ovat ravitsevia ja toisaalta myös edullisiä. Käytän edelleen raaka-aineena soijarouhetta n. kerran kuukaudessa, mutta joskus taas palkokasveja sellaisenaan. Joskus lisään joukkoon eläinperäisiä raaka-aineita, Shame on me!

Usein huomaan, että yrittäessäni nuorena olla väkisin mahdollisimman raskaan sarjan "ekoilija", homma meni syyllisyyden kautta: Jos valitsen väärin, on minun syytäni että maapallo tuhoutuu. Asiaa ei liioin helpottanut se, että joidenkin ekologisten vaihtoehtojen ekologisuus muuttui kyseenalaiseksi. Nykyään.. yritän vain tehdä sen mitä voin. Punainen liha on ainoa mitä en syö. Mutta kiitos ravitsemussuositusten aiheuttaman paineen, poden syyllisyyttä myös siitä, että valitsen vegaanisen vaihtoehdon. Se kuuluisa: Kuinka usein lapsen tulee syödä lihaa? Tässä kohtaan koen joutuvani kahden tulen väiin.-Tai koulukunnan. Osan mielestä lihaa yms. on saatava päivittäin, osa taas vannoo 100%:sesti kasviperäisen ruuan nimeen. Minä taas.. olen lakannut ainakin julkaisemasta ruokakuvia somessa saadakseni ruokarauhan. 

Entä vaatteet? Olen tässäkin päättänyt luopua joko-tai -linjasta. Tosin oli vaate sitten uutta halpatuotantoa tai kierrätettyä, rajoitan vahvasti sitä miten usein vaatteita hankin, ja miten paljon niitä saa olla kaapissa. Ensisijainen ajatus määrästä on tarpeen mukaan. Haluan pitää käyttämättömien vaatteiden määrän minimissä. Täysin nollaan en ole päässyt. Toki arjessa on tilanteita, joissa tietynlainen vaatetus on pakollinen. Kotona on erikseen "kotivaatteet", joihin esimerkiksi farkut eivät kuulu. Toki valikoimasta löytyy myös jokunen juhla-asu, jotka juhlien vähyyden vuoksi lojavat kaapissa pölyttymässä. Kokonaisuudessaan yritän suosia myös second hand -materiaalia, mutta ensisijaisesti lähtökohtana on ylipäänsä ostamisen rajoitttaminen. Sama pätee elintarvikkeisiin, sillä haluan pitää hävikin minimissä.

En ole täysin hylännyt sitä nk. ekologista ajattelu- ja toimintatapaa, mutta olen höllännyt otetta. Lajittelen jätteet ja elintarvikkeiden kohdalla pyrin valitsemaan vaihtoehtoja joista pakkausjätettä syntyy vähemmän. Kun vain muistan, panostan myös lähiruokaan. Mutta joskus tästäkin on mukava jousta. Samalla motivaatio panostaa niihin ainakin "paperilla" parempiin valintoihin säilyy. -Ja ne valinnat ovat parempi vain väliaikaisesti, eli kunnes muuta todistetaan. 

Ja lopuksi yhteenveto syntilistastani: Pidän myös näteistä vaatteista alkuperästä ja materiaalista huolimatta, pidän välineurheilusta, muutaman kerran vuodessa ostan take away -kahvin, tykkään välillä meikata mutta en selvitä meikkien rakaa-aineiden alkuperää, suosin kahvia joka vain joko luomua tai nk. reilun kaupan tuote ja minusta on satunnaisesti oikein kiva suosia kaikenlaista materialismia. Se että asian tekee harvoin, tuo siihen tarvittavan hohdon. Mutta pieni puolustus: Ne ekologisuutta ja kestävää kehitystä suosivat tavat jotka olen omaksunut, ovat pitkäaikaisia ja mahdollisuus pysyvyyteen oman elinikäni aikana on suuri. -Paitsi jos itsemääräämisoikeuteni päättyy jotain kauniina päivänä. Hyväksyn että niin voi käydä, mutta olisi suotavaa että päivä tosiaan olisi kaunis.  


lauantai 6. huhtikuuta 2024

Taaperoaika: Mitä haluan lapselleni opettaa?

 Taaperoarki on tuonut mukanaan suuren ahaa-elämyksen, mikä toisaalta saa aikaan hieman päänvaivaakin: Nyt lasta on oikeasti kasvatettava. Olen perehtynyt kasvatustieteisiin sekä opintojen että jossain määrin työn kautta. En ole minkään tietyn metodin fanaattinen seuraaja. Ajattelen, että jokaisesta "ismistä" voi napata jotain sopivaa mikä kyseiselle lapselle sattuu sopimaan. Oikeastaan yksilö- ja lapsilähtöisyys ovat ainoita asioita, joihin voin jopa sitoutua. Millaiset asiat läsnä kasvatustyylissäni tällä hetkellä?

Tunnetaidot

Olen itse elänyt aikaa, jona tunnetaidot olivat tuntematon käsite. Erityisesti kouluympäristössä negatiiviset tunteet kategorioitiin kiukutteluksi. Tosin hämärästi muistan, että jokunen opettaja oli varsin empaattinen ja kannusti esimerkiksi kertomaan mikä itkettää. Muistan hämärästi tilanteen jossa minut suljettiin yhteisleikin ulkopuolelle. Tämä oli jostain syystä niin satuttavaa, etten luokkahuoneessa edes kyennyt kunnolla selittämään. Pari oppilasta kertoi opettajalle tilanteen. Miten opettaja toimi? Sen sijaan että hän olisi todennut että tämä unohdetaan koska oppitunti alkaa, hän lausui syvää myötätuntoa ilmaisevia lauseita. Tänäkin päivänä olen kyseiselle opettajalle tuosta todella kiitollinen. 

En näe syytä olla katkera lapsuuteni kasvatuskulttuurista. Se oli sitä aikaa, ja myös aikuiset oli koulittu kyseiseen ajattelutapaan. Ehkä moni mielessään saattoikin kritisoida. Lopputulos on, että minä ja varmasti moni muukin aikuinen saamme itsekin harjoitella tunnetaitoja. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, etteivät esimerkiksi itku, väsymys, uupumus tai esimerkiksi ärtymys ole negatiivisia tai kiellettyjä tunteija. Toki tunnesäätely on tärkeää hallita, mutta "pakko" vetää aina iloisen ihmisen roolia on onneksi vähenemään päin. 

Empatia

Toivon että kykenen opettamaan lapselleni empatiaa. Tällä hetkellä opetan sitä osoittamalla sitä häntä kohtaan aina kun mahdollista. -Myös tilanteissa joissa omaa kärsivällisyyttäni koetellaan. En hae tällä "vuoden äiti" -statusta. Kun Juniorin kanssa on meneillään tahtojen taistelu esimerkiksi siitä, saako ihan kaikkea tehdä, tietenkin lopputuloksena ainakin jonkinlainen mielenosoitus. Yritän samalla puhua Juniorille rauhallisesti ja todeta: "äiti ymmärtää että sinusta tuntuu nyt kurjalta". 

Ehkä joku pitää tällaista turhana. Itse taas halua asettua lapsen asemaan. Juniori täyttää kaksi vuotta ja on oppinut paljon uusia taitoja joita hän haluaisi käyttää. -Aivan kuten kuka tahansa muukin samanikäinen. Maailma muuttuu avoimemmaksi ja viimein on mahdollista päästä melkein minne vain itse. Mielestäni on täysin ymmärrettävää että hyvät ideat pysäyttävä aikuinen aiheuttaa suuren turhautumisen ja harmin. En voi antaa lapseni tehdä mitä vain, mutta ainakin voin osoittaa häntä kohtaan ymmärrystä siitä, että asia todella harmittaa. 

Dialogisuuus

Juniorin sanavarasto kasvaa satunnaisen säännöllisesti, ja välillä hän yllättää minut uusilla sanoilla. Olemme jo pidemmän aikaa kommunikoineet. Juniori ei vielä käytä lauseita, vaan hän enemmänkin eleitä ja yksittäisiä sanoja. Kun sanavarasto ja puhe tuosta kehittyy, haluan panostaa nk. dialogiin. Taaperon kohdalla tämä käsite voi kuulostaa turhalta "hifistelyltä". Mutta.. joskus hifistely on hauskaa siinä missä yritykset päteä?

Kiinnostus tähän teemaan heräsi päiväkodin ohjeistuksesta koskien dialogista lukemista. Ajatuksensa siis on, että lukiessa lapselle esitetään kysymyksiä ja lapsi saa myös kommentoida luettua vapaasti. -Eli keskustelemme lukemisen ohessa sitä mitä kirjassa ja sen tarinassa on. Esimerkiksi Pupu Tupuna leikkipuistossa -kirjaa lukiessamme pohdimme, onko missä Juniori on päässyt keinumaan ja laskemaan liukumäkeä.  

Liikunta, luonto ja luovuus

Juniori oppi kävelemään hieman yli puolentoista vuoden iässä. Nyt hän osaa kipittää oikein vauhdulla, pyöriä, tehdä karhukävelyä ja harjoittelee kovasti hyppimistä. Yritän parhaani mukaan opettaa hänelle uusia liikkeitä näyttämällä mallia. Ulkoleikkinä tämä on ollut erityisen hauskaa, sisätiloissa taas tanssimme milloin minkäkin musiikin tahtiin. -Emme siis todellakaan joka hetki.. Uusien taitojen myötä Juniori on selvästi alkanut nauttia liikkumisesta, ja yritän siis parhaani mukaan tukea häntä liikkumaan mahdollisimman monipuolisesti. Mitään harrastusta ei vielä ole, sillä ikää on juuri ja juuri kaksi vuotta. Ensi syksynä katsomme josko asuinpaikalle olisi jotain mihin pääsemme yhdessä. 

Olemme Juniorin kanssa hieman tutustuneet luontoon mm. meren rannalla. Luonto on toki käsitteenä vielä tuntematon näin pienelle, mutta pikku hiljaa yritän näyttää hänelle mitä kaikkea luonnossa on: vettä, kasveja, puita, hiekkaa, kiviä, kesällä ökötököitä jne. Toivon että Juniori oppisi viihtymään luonnossa ja nauttimaan kaikesta mitä mikäkin ympäristö voi tarjota. Asumme nk. kaupunkiympäristössä, mutta onneksi llähellä on mm. ranta ja metsää. 

Luovuuden suhteen Juniorin on vahvasti kallistunut musiikin puolelle. Hän on mielellään kokeillut pianoa, mutta luulen että musiikin sijaan Junioria kiinnostaa lähinnä ajatus siitä, että koskettimista tulee ääniä. Junioriin tarttuu eri laulujen melodiat vahvasti, ja jo todella pienenä hän oppi hyräilemään. Nykyään hän hyräilee taitavasti jopa vaikeita melodioita. Sanoja mukana on vasta muutama, mutta pikku hiljaa niitäkin tulee. Lisäksi Juniori näyttää pitävän kovasti siitä, että hänelle lauletaan. No, kun äiti soittaa pianoa, viulua ja laulaa, lapsen on kai turha edes yrittää paeta musiikin täyttämää ympäristöä. Myös päiväkodissa on havaittu Juniorin kiinnostus musiikkiin. Kieltämättä toivon että syksyllä tulisi mahdollisuus käydä musiikkileikkikoulussa.  

Ajatuksia

Vaikka lopuksi painotin erityisesti liikuntaa ja musiikkia, en koe tarvetta yrittää kasvattaa lapsestani alansa huippua, saati sitten "lapsineroa". Itse asiassa koen jopa pienoisen dilemman. Haluaisin kannustaa lastani esimerkiksi perehtymään musiikkiin ja innostumaan jonkun instrumentin soittamisesta, mutta en halua asiasta liian suorituskeskeistä. Toki jokaisen soittamista harrastavan tulee ymmärtää, että säännöllinen harjoittelu on tärkeää. Toisin sanoen: jonkin verran on tehtävä töitä. Toisaalta.. jos lajina olisi vaikapa jalkapallo, myös se vaatii ohjeiden kuuntelemista ja harjoittelua. Silt soittoharrastus tuntuu saavan herkemmin "kurinalaisen" aktiviteetin leiman. 

Kaikkein tärkeimpänä kuitenkin pidän sitä, että Juniorilla olisi kotona lupa ilmaista juuri ne tunteet, joita mikäkin tilanne vaatii. Kiukku ja turhautuneisuus ovat sallittuja tunteita tilanteissa, joissa lapsi joutuu toimimaan toisin kuin tahdoisi. Tämä ei tarkoita sitä etteikö hampaat silti pestäisi. Toki jos isomman lapsen kanssa on tärkeää keskustella ettei kiukuttelun tarvitse olla tapa. Voi olla että olen liian optimisti, mutta lähtökohtaisesti yritän kannustaa lasta kertomaan mikä asiassa harmittaa, ja pohdimme asiaa sitten yhdessä. Jos sekään ei auta.. joudun ilmeisesti keksimään jotain muuta? 

Ennen kaikkea haluan antaa lapselleni sellaisen kasvuympäristön, missä yhdistyy vapaus kasvaa omaksi itsekseen, mutta samalla sopeutuminen ihmisten kanssa toimiseen. Haluan kannustaa lastani ajan myötä myös oman itsensä kuuntelemiseen sekä tunnistamaan omat tunteensa. Toivon myös, että voin auttaa häntä löytämään keinoja käsitellä niitä. Pysyvä asia kuitenkin on, että äidin syliin saa tulla milloin vain, eikä mikään asia ole niin paha etteikö siitä saisi puhua. Haluan tehdä parhaani, että kotona olisi hyvä olla. 

maanantai 1. huhtikuuta 2024

Vaikea elämä: kenen vika?

 Olen elänyt aikaa, jona en suoranaisesti elänyt. Olin hengissä, mutta aikani käytin.. lorvailuun. Pidin itseäni sekä työkyvyttömänä että opiskelukyvyttömänä. Miksi näin? Mikä oli sitten oli niin huonosti? En suoranaisesti muista, mutta ilmeisesti vähän kaikki. Olennaista oli, suuri oli jonkun tai jonkin syytä. Elämäni ei kulkenut eteenpäin, ja vetosin ulkopuolisiin tekijöihin. Näin vuosien jälkeen häpeän tuota aikaa. Vaikka mukana oli aitoa sairautta, uskon että vähän paremmalla asenteella olisin päässyt nopeammin eteenpäin ja pidemmälle. 

Jokaiselle sattuu ja tapahtuu

Ehkä on ihmisiä joiden elämä menee ongelmitta, mutta en usko tähän täysin. Ulkopuolisten sattumusten puuttuessa harva selviää elämänsä aikana ilman sitä, että oma mieli alkaa tavalla tai toisella temppuilla. Itse uskon, että lähes jokainen käy läpi elämänsä aikana jonkinlaista henkisen hyvinvoinnin kriisiä. Eri asia on, vaikuttaako se muuhun elämään, ja "hoituuko" itsestään. Osa selviää ilman ulkopuolista apua, aikalisää tai minkänlaisia toimenpiteitä. Osa taas tarvitsee tukea. 

Olen jo vuosia kritisoinut ongelmien ja elämässä tapahtuvan draaman jatkuvaa vertailua. No, toki lienee hieman eri asia jos esimerkiksi läheinen kuolee traagisesti kuin että kaikki on mallillaan mutta elämä vain jotenkin tuntuu mauttomalta. Tosin jälkimmäinenkin muuttuu äärimmäisen vakavasti silloin, jos asiaan ei puututa. Toisaalta juuri se vertailuasetelma saa liian monet pelkään avun hakemista. -Ihan vain siksi, koska muilla menee huonommin.  

Mitä elämässä ikinä sattuukaan, on yksilökohtaista miten helposti suosta noustaan ja mitä siihen tarvitaan. En voi edes kuvitella miltä tuntuu menettää esimerkiksi joku läheinen vaikkapa traagisessa onnettomuudessa. Ainoa mitä saatan hämmentyneenä todeta: On ihmisiä jotka selviytyvät. Ehkä olennaista on, että vaadittava prosessi käydään läpi niin perusteellisesti, että elämä voi lopulta jatkuva ja tapahtuneesta tulee osa ns. elämäntarinaa.

Olen itse eksynyt jumittamaan tilaan, jossa ongelmien käsittelyn sijaan syytän ties mitä ja keitä omista ongelmistani ja ennen kaikkea siitä, miksi elämäni pyörii vain niiden asioiden ympärillä joihin olen jämähtänyt. Valitettavasti joudun toteamaan, että päätös ottaa ne eteenpäin vievät askeleet oli merkittävin apu. Kun ymmärsin, että elämäni on omissa käsissäni ja saan tarvittaessa tukea, oikeastaan koko elämäni muuttui. Aloin elää omaa elämääni.  

Vastuu omista valinnoista

Sairauksia: syömishäiriöt, alkohlismi, peliriippuvaisuus yms. Näitä yhdistää se, että sairastava hakee syytä toiminnalleen itsensä ulkopuolelta. Karu totuus kuitenkin on, että alkoholisti kaataa viinan itse kurkkuunsa. Harvemmin kukaan aseella uhaten vaatii sitä häneltä. Samalla tavalla anorektikko päättää jättää aterian väliin ja juosta kymmenen kilometrin lenkin, vaikka hän tietää hyvin sen olevan itselleen haitaksi. Toki taustalla oleva pakkomielle tekee sairaudelle ominaisen toiminnan vastustamisen todella vaikeaksi, mutta edelleenkään kyse ei ole ulkopuolisesta pakosta. 

Ei ollut helppoa 15 vuotta sitten pystyä istumaan aterian jälkeen. Mutta se kaikki pakko tehdä muuta oli korvien välissä. On myös monia muita asioita jotka eivät ole olleet helppoja, mutta ne vain on tehtävä. Sitten asioita jotka kannattaa jättää tekemättä vaikka miten vaikeaa olisi. PIdemmän päälle jokaisella on vastuu omista valinnoista. Jokainen meistä tekee enemmän tai vähemmän virheitä. Eri asia on, miten asian tiedostaa ja tuleeko vastuu kannettua. 

Ja hieman tunnetumpi esimerkki ilman sairauksia taustalla: Vaikka taustalla olisi miten kitkerä ero tahansa, kaikki mitä ympärillä tapahtuu ei myöskään aina ole exän syytä. Eikä välttämättä kenenkään muunkaan. Harvan elämään ei mahdu ihmisiä joiden kanssa oleminen tai ehkä jopa pakollinen yhteystyö ei olisi vaikeaa. Kuitenkin on hyvä ymmärtää mitkä ongelmat ja haasteet ovat sellaisia, joihin todellakin voi itse vaikuttaa ihan vain omilla valinnoilla. Tämän valinnan oivaltaminen on ollut minulle todella merkittävä asia: Voit myös valita sellaistene ihmisen ignooraamisen joista ei ole muuta kuin harmia. 

Kukaan ei ole maailman keskipiste

Ajattelutavassani voi olla ristiriitaisuutta. Mielestäni jokainen ihminen ja ihmiselämä on arvokas, ja yksilö. Jokainen ansaitsee olla erityinen omalla tavallaan. Samaan aikaan ajattelen, ettei kukaan ole maailman keskipiste. On luonnollista ja ymmärrettävää että joskus omat huolet ovat ylittäneet sietokyvyn rajat liian moneen otteeseen. Tämän seurauksena kaikki päätyy aina samaan kohteeseen: asioihin jotka ovat huonosti. 

On myös luonnollista, että ihminen haluaa löytää syy miksi hänen asiansa ovat kuten ovat . Vaikka yhteiskuntamme saa runsaasti kritiikkiä ja olen itsekin ajoittain valmis sitä antamaan, silti koen, että avun saamine ei ole mahdotonta. Kuitenkin on tärkeää muistaa, että saadun avun kautta on tarkoitus lähteä liikkeelle omien valmiuksien mukaan, ei pysähtyä. Toki tämäkin on valmiuksista kiinni. On tilanteita, joissa pysähtyminen on ainoa vaihtoehto, ainakin väliaikaisesti. 

No, elämäntilanteeni ei ole aivan sellainen kuin viisi vuotta sitten oletin. Minun piti olla naimisissa, perheellinen ja vakaasti työelämässä. Tämä toteutui vain osittain. En ole naimisissa. Olen määräaikaisessa työssä ja minulla on taapero jolle olen ainoa lähivanhempi. Kyllä, koen elämäni joskus hieman raskaaksi. Fakta kuitenkin on, että tämä tilanne on paljolti seurausta omista valinnoistani. Osan tein harkitusti ja pyrin valitsemaan "pienemmän pahan". -Tosin ymmärtäen seuraukset. En tästä syystä näe mitään perustetta hakeutua maailman keskipisteeksi, saati sitten uhriutumiskortin vilauttamista. Apua ja tukea voin pyytää, mutta erivapauksia. 

Vastuu omista unelmista

Jokaisella on oikeus omaan elämään ja unelmiin. Valitettavasti aivan kaikki unelmat eivät ehkä ole toteutettavissa, mutta sopivalla muokkauksella voi päästä hyvinkin lähelle. Vastuu on asianomaisella itsellään. Yksi pahimpia asioita mitä ihminen mielestäni voi tehdä, on luopuminen omasta elämästä ja unelmista puhtaasti katkeruuden vuoksi. Katkeruus ja traumat on helppo sekoittaa toisiinsa, ja ehkä ne kulkevatkin käsi kädessä joskus. 

Joskus elämä hajoaa pirstaleiksi. Myös minä olen testannut miltä tuntuu, kun jäljellä on vain ymmärrys siitä, että olenpa tullut k**etetuksi ja noin 98% unelmista kaatui siinä samalla. Jäljellä on vain häpeä ja täydellinen sekasotku, jonka seassa oma itsetunto sekä itsekunnioitus ovat useassa osassa. Siitä suosta nouseminen ei ole helppoa, etenkin kun itse tekisi mieli kadota. "Emme anna haastatteluja". Olen hyvin alkanut ymmärtää tuota lausetta. Kun asiat ovat menneet riittävästi pieleen, ihan ensimmäisenä siitä ei halua antaa tilanneraporttia. 

Aika kuluu, parantaa haavat ja henkilökohtainen korjausprosessi etenee omaan tahtiinsa. Takapakkia voi tulla, mutta usein suunta pysyy oikeana vaikka eteneminen olisikin tuskastuttavan hidasta. Jossain vaiheessa tulee päivä, kun on taas aika elää omaakin elämää. Paras keino hidastaa tuon päivän ilmenemistä on syyttää muita. Anteeksi vain paasaava sävyni, mutta oikeutan itseni siihen koska pohjalla on käyty. 

Lopuksi

Tulen varmasti vielä monesti kompastumaan omiin sanoihini. Todennäköisesti olen ensimmäinen joka keksii syyttää muita ihmisiä, asioita tai vaikka sitten yhteiskuntaan oman elämän haasteista. -Vaikka miten tiedostaisin oman vastuuni. Toisaalta uskon siihenkin, että elämä on arvokas ja kenties ainutkerrtainen. Mihin sitä ei kannata käyttää? -Ainakaan sitä ei kannata antaa sellaisille jotka ovat sitä joskus vaikeuttaneet. 

torstai 28. maaliskuuta 2024

Feministi, sovinisti vaiko pelkkä nisti? -Mitä se tasa-arvo edes on?

 Feminismi on kieltämättä mielenkiintoinen ilmiö. Nuorempana luokittelin itseni sellaiseksi, mutta ajan myötä alkoi tuntua siltä, että se mitä feministiksi kutsutaan ei mene yksiin arvomaailmani kanssa. Vika voi olla ihan vain minussa, mutta koen feminismin saaneen turhan paljon vihamielisyyttä mausteeksi. Ehkä jopa miesvihaa. Kannatan tasa-arvoa, mutta kaikessa pessimistisyydessäni pidän tasa-arvoa epärealistisena skenaariona jo siksi, koska tasa-arvon sisältö ja tulkinta näyttävän muuttuvan jatkuvasti. 

"Valitse puolesi"

Mikään ei tunnu olevan sellaista, johon kaikki osapuolet olisivat tyytyväisiä. Jos olet feministi, olet "femakko" ja saat vastustajat kimppuusi. Jos et ole feministi, olet sovinisti ja saat jälleen jonkun joukon kimppuusi. Pelkkä nistikään et voi olla, tai ainakaan se ei ole suositeltavaa. Ajoittain tuntuu siltä, että ihmisellä on tasa-arvoa tavoitellessa tarve etsiä vihollinen. Lopulta nk. tasa-arvon tavoittelu muuttuu valta-asetelmien vaihtamiseksi. -Edelleen joku jää heikompaan asemaan. 

Mikä näyttää olevan harvinaisen vaikea taito, on dialogi. Ajattelen, että dialogissa molemmat osapuolet (joita voi olla useita), suhtautuvat toisiinsa molemminpuoleisen kunnioituksen ohessa avoimesta ja ilman ennakkoluuloja. Jos toisella tai peräti molemmilla osapuolilla on valmiiksi etsityt vastaukset toisen osapuolen annettavaksi, dialogi ei toteudu. Ajatuksena on oppia uutta toisesta osapuolesta, sekä samalla saada mahdollisuus kertoa itsestään. 

Voisiko dialogin taidon puuttuminen johtaa siihen, että jokainen puoli eksyy mustavalkoiseen ajatteluun? Seurauksena on, puolustamisen kriteeriksi määräytyy jonkun muun osapuolen vihaaminen. Jos rehellisiä ollaan, minua ei kiinnosta "naisen euro". Minulla hyvä palkka on tarkoittanut sitä, että ylipäänsä pääsen palkkatöihin. Muistan miten opiskeluaikoina kesä oli taloudelisesti luksusaikaa, sillä saatu palkka oli kaukana siitä mitä tuet olivat. En edes tajunnut miettiä tienasivatko miespuoliset kollegat enemmän. Toisaalta uskon vakaasti myös siihen, että kyky käyttää rahaa ratkaisee paljon. Toki ymmärrän myös sen, miksi "naisen euro" nostaa tunteet pintaan. Jostain syystä "opiskelijan euro" ei ole lainkaan yhtä kiinnostava aihe. 

Kiitos mustavalkoisen ajattelun, suositeltavaa olisi valita mitä puolta edustaa. Ongelmana vain on, että itse en oikein sovi mihinkään joukkoon. En näe syytä vihata miehiä, tai muitakaan ihmisiä. Jos kritisoin, se liittyy toimintaan, ei siihen mitä sukupuolta henkilö edustaa. Jos henkilö esimerkiksi on patologinen valehtelija, minulle on yksi ja sama kumpaa tai mitä sukupuolta hän edustaa. Nämä tekijät eivät lisää henkilön luotettavuutta. Tai jos henkilö on luotettava, älykäs ja ystävällinen, sukupuoli jota hän edustaa ei vaikuta näihin piirteisiin. 

Ongelmien etsiminen

Kun antipatiat kasvavat riittävän suureksi, mahdollisten kritisoitavien asioiden määrä kasvaa eksponentiaalisesti. Mitä ne asiat ovat, sillä ei enää ole väliä. Syitä vihata etsitään viimeistään siitä, että joku yksinkertaisesti on olemassa. Kun vihollisuus on julistettu, vastapuoli voi tehdä ainoastaan rikoksia. Koska naisten, miesten ja mahdollisen muun sukupuolen edustajien välillä ei käsittääkseni ole tapahtunut "sotatilaan" johtaneita asioita, en kannata sellaisen järjestämistä. 

Kyllä, saatan ottaa henkisesti turpiin liikaa, ja vieläpä vapaaehtoisesti. Saatan sietää enemmän huonoa kohtelua kuin olisi tarpeen. Mutta jos rehellisiä ollaan, en muista kovinkaan montaa hetkeä joina syynä olisi se, että olen nainen. Anteeksi: nais -oletettu. Tilanteet joissa asialla on ollut väliä, ovat olleet sellaisia joista en koe tarpeen ottaa nokkiini. Toisaalta saatan edustaa jossain määrin stereotypioita: En ole teknisesti tai matemaattisesti orientoitunut. Minulla tuttavapiirissäni sekä miehiä että naisia. Tulen molempien kanssa yhtä hyvin juttuun. Jos pilailen jonkun kustannuksella, teen sitä tasapuolisesti jokaiselle osapuolelle. -Kaikkein eniten itselleni. 

Kun ihmiset ovat keskenään tekemisissä, tarvitseeko tehdä vahvaa jakoa miehiin ja naisiin? En viittaa tällä sukupuolineutraaliuteen vaan siihen, että asialla ei tarvtise olla merkitystä. Kyse on ihmisistä. Toki luontaista "leiriytymistä" voi olla, mutta tarvitseenko sen perustua vastakkainasetteluun? 

Ajatuksia

En siis näe itseäni osana mitään joukkoa: Feministit ja sovinistit. -Niin, ja nistit. Haluan puolustaa heitä joiden oikeuksia rikotaan. Mielestäni sukupuoli jota ihminen edustaa, ei anna erivapauksia minkäänlaiseen alistamiseen, kiusaamiseen tai muuhunkaan halventavaan toimintaan. Yksinkertaista: Naisia ei tule syrjiä eikä kiusata, eikä myöskään miehiä. En myöskään kannata ajatusta naisille annetuista lisäoikeuksista, joiden nojalla he voviat esimerkiksi lyödä miestä. Tässä pieni esimerkki: Lapseni on vajaa kaksivuotias. Jos hän yrittää lyödä, sanon jyrkästi "Ei". Hän ei fyysisesti kykene satuttamaan minua, mutta hänellä ei siltikään tule olemaan lupaa lyödä. 

Pysyn siis osittain puolueettomana, mutta sillä ajatuksella ettei ketään tule alistaa. -Paitsi..tilanteissa joissa se on molempien osapuoleten mielestä hauskaa ja kaikki tapahtuu yhteisymmärryksessä. Pidän naisten puolia, mutta en hyväksy uhriutumista ja kautta tapahtuvaa alistamista. -Siis saadun avun kääntämistä toista osapuolta tai osapuolia vastaan. Ja on myös asia mihin edelleen uskon: todellinen tasa-arvo on saavutettu silloin, kun asia on unohdettu. 

Mihin kannustan ihmisiä? Kohdelkaa toinen toistanne tasavertaisesti, kantakaa vastuunne ja yrittäkää tarvittaessa "katsoa peiliin". Jos teitä sorretaan tavalla tai toisella, ottakaa apu ja tuki vastaan, mutta älkää käyttäkö niitä aseina. Ja ennen kaikkea: hyväksykää itsenne ja uskokaa siihen, että pystytte saavuttamaan unelmanne. -Ainakin osan niistä. 

sunnuntai 24. maaliskuuta 2024

Ruutuajan rajoittamisesta tuli pysyvä ikuisuusprojekti

Siitä on aikaa, kun ensimmäisen kerran havaitsin lisääntyneen ruutuajan vaikuttavan minuun negatiivisesti. Koska tietokonetta tarvitsen lähinnä kirjoittamiseen, suuri osa myös "virallisten" asioiden hoitamisesta tapahtuu puhelimen kautta. Haasteena on liian monien houkutusten läsnäolo. Raskausajan loppuvaiheessa ahdistuin. Vaikka ajatus todennäköisesti oli korvieni välissä, halusin poistaa Facebookin puhelimestani. En poistunut kyseisestä paikasta täysin, vaan kirjauduin sinne ainoastaan tietokoneen kautta. Kieltämättä se teki hyvää. Huomaan, että ruutuajat ovat taas tasoa "liikaa". 

Oireet
Merkittävimmä vaikutukset näkyvät aikaansaamis- ja keskittymiskyvyssä. Toisaalta syy on yksinkertainen: Kuinka asiat voi saada helposti valmiiksi, jos jatkuva ruudun vilkaisu keskeyttää tekemisen? Kun yhtenäinen tekeminen vähenee, samalla pitkäjänteisyys heikkenee. Vähitellen myös keskittymiskyky alkaa kadota. Yritän välttää nk. multitaskaamista aina kun mahdollista. Tosin näin yh-äitinä sellainen arjen multitaskaaminen on joskus välttämätöntä. Toisaalta kyse on silloin tehtävistä, jotka eivät vaadi aivokapasiteetistä erityisen merkittävää osaa. 

Olen myös havainnut nk. aivosumun. Erityisesti vapaahetkinä (eli Juniorin nukkuessa) ruudun ääreen unohtuminen on liian helppoa. Asiaa ei liioin auta se, että nukkumaanmenoaika lähestyy, ja aivot alkavat väsyneinä käydä entistä enemmän ylikierroksilla. Yritän rauhoittaa tilannetta lukemalla kirjaa kunnes aito väsymys kertoo valmiudesta käydä nukkumaan. Useimmiten tämä onnistuu, mutta ei aina. Eli myös univaikeudet nostavat päätään. Tosin nykyiset ja myös pitkäaikaiset univaikeuteni eivät johdu ainoastaan ruutuajasta, mutta sen huomioiminen  usein vaikuttaa asiaan. 

Lisäksi huomaan myös mielialassa muutoksia. Vaikka käytökseni ja olemukseni ei liioin muutu tylsän tasaisesta mihinkään, havaitsen joskus alakuloa ja hermostuneisuutta. Aasinsiltana edelliseen tekstiini: paras satunnainen lääke on sosiaalinen kanssakäyminen livenä, ei vain ruudun välityksellä. Puhelut ja videopuhelut antavat jo hieman enemmän, mutta chattailu tahtoo jopa pahentaa tilannetta. Jos osapuolia jokin painaa, asioiden sanominen ääneen sekä aito kuunteleminen ovat mielestäni edelleen se paras keino kommunikoida. Toki paras kommunikoinnin muoto riippuu aiheesta ja kontekstista. 


Mistä ruutuaika koostuu?
Omalla kohdallani, kuten monen muunkaan, ruutuaika itsessään ei ole yksiselitteinen asia. Merkittävin osa ajasta menee seuraaviin: musiikin kuunteleminen, äänikirjat sekä Duolingo. Näiden lisäksi luen ja kuuntelen uutisia. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö sosiaalisessa mediassa menisi liikaa aikaa. Musiikkia kuuntelen usein ulkoillessa, mutta välillä pakotan itseni olemaan vailla ärsykkeitä joihin paeta. Äänikirjoja kuuntelen ihan omaksi ilokseni, sillä en ehdi lukea konkreettisia kirjoja niin paljon kuin haluaisin. Duolingo taas toimii apuvälineenä uuden vieraan kielen opiskelussa. Pääasiallisen materiaalini on oppikirja. Mutta Duolingon kanssa menee päivässä yhteensä n. 30 minuuttia. 

Mikä ruutuaika on sellaista, josta voisi karsia? No, olen karsinut julkaisujen määrää somessa, siis Instagramissa, mutta vilkaisuja on edelleen paljon. Viljaisut ovat jonkinlaista varmistamista tapaan "olisiko täällä sittenkin jotain...". Vaikka nämä vilkaisut ovat lyhyitä, kokonaisuudessaan niihin voi mennä yllättävän paljon aikaa. Mitä taas hieman kiroan, on viestittely yhteensä kolmessa paikassa. Tosin olen laittanut merkkiäänet pois jokaisesta sovelluksesta. 

Miten vähennän ruutuaikaa?
Kun työt enemmän lähityönä alkavat, ruutuajasta vähenee itsestään osa. Tosin osa työstäni vaatii myös ruutuaikaa, mutta esimerkiksi somessa roikkumista "selailua" ei tule. Vaadittu ruutuaikaa tulee olemaan keskittymistä yhteen asiaan kerrallaan. Eli tässä mielessä muutoksen pitäisi tapahtua itsestään. Kun työpaikalla olemista on vähemmän, joudun turvautumaan enemmän tai vähemmän itsekuria vaativiin keinoihin. 

Tässä kohtaa viikottainen panostaminen sosiaaliseen elämään auttaa paljon. Kun vietän aikaa ihmisten kanssa, puhelin pysyy laukussa. Toki Juniorin kanssa tämä on myös helppoa. Tosin ajoittain kuvaan häntä jotta saisin muistoja. Mutta on myös aikojan kun Juniori nukkuu.. Äänikirjaa kuuntelen mielelläni ruokaa laittaessa. Puhelin laskee tämän ruutuajaksi, minä en. Tosin tällä hetkellä minulla on rajoitettu tuntimäärä kuukaudessa, joten aivan tuntitolkulla en kuuntele. Osasyynä on, että en ole hetkeen löytänyt kiinnostavaa kuunneltavaa. 

Lisäksi päivän aikana pidän pakollisen ruuduttoman ajan, mikä on pituudeltaan vähintään tunnin mittainen. Tosin puheluihin vastaan. Tuona aikana teen kaikkea muuta: Leikin Juniorin kanssa, kenties treenaan soittoa tai Juniorin nukkuessa saatan vaikkapa lukea kirjaa. Ulkoillessa joskus kuuntelen musiikkia, mutta säännöllisesti pakotan itseni irti ärsykkeistä. Nämä hetket ovat päivittäin hyvä muistutus siitä, miten hyvää ruuduton aika tekee, ja miten paljon sinä aikana saa tehtyä. 

Ilmeisesti ikuisuusprojekti
Olen hieman pessimisti, mutta luulen että kyseessä on nk. ikuisuusprojekti. Joudun jatkossakin itse säätelemään ruutuaikaani, sillä nähtävästi minulla on taipumus saada puhelin käteeni liian herkästi. Toisaalta olen havainnut eristäytymisen lisäävän ruutuaikaa. Ilmeisesti se on tapani hakeutua edes jollain tavalla sosiaalisten kontaktien ääreen ja täyttää tyhjiä hetkiä. 

Se että kyseessä tulee olemaan ikuisuusprojekti ei haittaa minua. Tiedostan asian, ja ennen kaikkea kontrolloin ruutuaikaani erityisesti henkistä hyvinvointia ylläpitääkseni. Toisaalta siten panostan myös siihen, että elämässäni on sisältöä. Ja sitten yksi olennainen asia: Aivoille tämä tekee todella hyvää. Uskon vakaasti siihen, että aivot nauttivat säännöllisestä virikeköyhyydestä. Vaikka aluksi tylsistyminen tuntuisi lähes ahdistavalta, aivot saavat sellaisina hetkinä levätä. Tämän seurauksena esimerkiksi keskittymiskyky paranee, samoin kognitiiviset taidot. 

Myönnän että joskus kaipaan aikaa ilman Internettiä, sosiaalista mediaa ja ylipäänsä aikaa mikä ei sitonut toimintaa ja sosiaalisia suhteita niin vahvasti älylaitteisiin. Valitettavasti yhteiskunta toimintoineen on mennyt siihen suuntaan, että sellaista aikaa saamme ilmeisesti vain pienissä erissä. Mutta onneksi on edes se pieni mahdollisuus. 

keskiviikko 20. maaliskuuta 2024

Eristäydyn liian helposti

Taas mahdollisuus pysähtyä. Liian lähellä odottavat tiskaamattomat tiskit joiden olemassaolo lähes ahdistaa. Haluaisin rynnätä tiskaamaan, mutta pakotan itseni pysähtymään hetkeksi. Kuten arvata saattaa, aktiviteetiksi valikoitui kirjoittaminen. Jälleen yksi keino harjoitella sekä pysähtymistä että keskittymistä. Joskus mietin, onko minulla liikaa aikaa ajatella. Aina kun siltä tuntuu, yritän keksiä tekemistä. Ehkä teen näin siksikin, koska joutuisin muuten pysähtymään vaikeiden ajatusten eteen. Jos katsoisin tilannetta ulkopuolisena, toteaisin että pysähtyminen ja myös vaikeiden ajatusten kohtaaminen on ns. pakollinen paha. Päivän ja juuri tämän hetken kohdattava aihe olkoon taipumus eristäytyä. 

Häpeä
Neljä vuotta sitten 2020 elämäni kääntyi nurinpäin. Tapahtui asioita, jotka johtiva siihen että tein ratkaisuja. Ratkaisuni johtivat siihen, että asiat eivät muuttuneet parempaan suuntaan. Syy ei ollut vain muissa ihmisissä ja olosuhteissa, vaan myös omassa naiiviudessani. Tapahtui asioita, joiden jäljet ovat todennäköisesti pysyviä. Toisaalta.. ennen pitkää minusta tuli äiti. Se on asia, mistä olen ikuisesti kiitollinen. Mutta mennessäni lapseni kanssa ns. ihmisten ilmoille mietin, näkyykö oma tarinani minusta? -Todennäköisesti ei, mutta joskus minusta tuntuu siltä kuin asiat jotka kuluneen neljän vuoden aikana ovat tapahtuneet näkyisivät minussa. Se saa aikaan häpeän. 

Jokaisella meistä on oma tarinamme, tai ehkä jopa useita sellaisia niin pitkältä ajalta kuin olemme eläneet, ja siten ehtineet rakentaa tarinoitamme. Jokaisen oma asia on, onko tarinoita useita, vain onko kyseessä kirjan tavoin useasta kappaleesta koostuvat kokonaisuus. Minä näen tarinassani virheitä. Olisin halunnut taustani olevan toisenlainen kuin nyt. Luulen että en oikeastaan häpeä itse taustaani tai sitä että se näkyisi. Uskon oma häpeäni tuntuu minusta liian näkyvältä. 

Oman tilan tarpeen hahmotus vaikeutuu
Kuulun heihin, jotka tarvitsevat päivän aikana myös omaa tilaa. Näin taaperoarjessa se tarkoittaa pääasiassa hetkiä kun lapsi nukkuu: Illalla ennen nukkumaanmenoa ja aamulla ennen kuin lapsi herää. Ajan myötä huomaan sortuneeni ajattelemaan, että säännöllinen väsymykseni on asia minkä vuoksi tarvitsen enemmän omaa tilaa. Tietenkin tämä on johtanut siihen, että vetäydyn sosiaalisesta elämästä. Ehdollistan itseni ajattelemaan, että väsyn muiden ihmisten seurassa. Toki näin käykin jos sosiaalista elämää on oikeasti runsaasti. Töiden yhteydessä olen tällaistakin kokenut. Tosin annos on sitä luokkaa, että sosiaalisuudestaan tunnetutkin vetäytyvät mielellään. 

Ongelmana on, etä oman tilan tarpeen hahmottaminen vaikeutuu. Alan viettämään myös mahdolliset lapsivapaat täysin omissa oloissani. Lasken esimerkiksi jäävuoron sosiaaliseksi elämäksi, sillä usein porukka on tuttua keskenään. Olen joskus luonut itselleni paineita siitä, kun sosiaalinen elämä "rajoittui" tiettyyn joukkoon: luistelukavereihin, muihin opiskelijoihin sekä mahdollisiin kollegoihin. Olen aina ollut huono "tekemään" ystäviä. Siihen tarvitaan aikaa. Pitkäaikaisia ystäviä minulla on vähän, ja osa heistä asuu kaukana. Myös elämäntilanne vaikeuttaa tapaamisia. Tästä syytä pidän oikeastaan kaikkea sosiaalista kanssakäymistä riittävän hyvänä. 

Pakotan itseni ihmisen pariin 
Vaikka viihdyn ihmisten parissa, olen joutunut pakottamaan itseni sosiaaliseen elämään. Tähän kuuluu myös paluu jäälle. En itsekään tiedä missä vaiheessa asiasta tuli niin vaikeaa. Koko ajan on yhä helpompaa keksiä syitä jäädä kotiin. Toki tekemistä todellakin on, ja on mukavaa kun lapsen kanssa ollessa ehtii keskittyä lapseen ja samalla myös olemiseen pitäisi -listan lyhennyttyä. Ongelmana vain on, että tämä nostaa kynnystä mennä ihmisten pariin. 

Oman henkisen hyvinvointini vuoksi olen asettanut itselleni tavoitteen: sosiaalista elämää vähintään kerran viikossa. Palattuani töihin kokonaisuus voi toki muuttua, sillä työni itsessään varsin sosiaalista. Sosiaaliseksi elämäksi katson jäävuorot joihin liittyy muiden (tuttujen) luistelijoiden läsnäolo sekä ystävien ja muiden tuttavien tapaamisen. Se, että kuuluuko tapaamiseen kahvihetki vai kenties ulkoilua, ei ole enää oleellista. Elokuviin tms. en ole mennyt, sillä pyrin valitsemaan aktiviteetit niin, että sosiaalinen kanssakäyminen on pääasiallisessa roolissa. Myös muu sellainen tilanne joka ylipäänsä johtaa sosiaaliseen kanssakäymiseen on hyväksytty vaihtoehto. 

Kuluneiden viikkojen aikana olen onnistunut tässä tavoitteessa kohtuullisesti. Olen oma-aloitteisesti hakeutunut ihmisten pariin. Yksittäisinä kertoina on käynyt niin, että kukaan tuttavistani ei ole ollut vapaana. Mutta tämä ei haittaa, tästä otin siinä määrin opikseni, että kysyin ajoissa. Kynnys on ajan myötä alkanut madaltua, ja oikeastaan jopa hieman odotan näitä päiviä kun on sen "pakollisen" sosiaalisen elämän aika. 

Ajatuksia
Jokaisella meistä on oma "saldonsa" sen suhteen, mikä määrä sosiaalista elämää on tarpeen. Luulen että täysin erakoituneita ihmisiäkin on, enkä halua kategorioida heitä minkään diagnoosin luokkaan. Toki näin puolierakkona suosittelen itse kullekin samankaltaiselle samaa, eli itselleen sopivaa määrää sosiaalista elämää. Omalla kohdalla hälyttävä merkki on, jos ihmisten ilmoille meneminen alkaa muuttua vaikeaksi. Silloin viimeistään on aika mennä. 

Sosiaalisen elämän lisääminen tällä tavalla pienissä määrin ilman liiallisia paineita on tehnyt hyvää myös henkisesti. Koen, että muiden ihmisten läsnäolo auttaa rakentamaan myös itsehyväksyntää, mutta samalla pääsen harjoittamaan sitä mistä pidän: kuuntelemista, dialogia ja vastavuoroisuutta. Ja ei, en halua kuvailla itseäni sosiaalisten tilanteiden pyhimykseksi. Oikeasti pidän kuuntelemisesta, dialogista sekä vastavuoroisuudesta. 

Kieltämättä odotan sitä päivää, kun sosiaaliseen elämään panostaminen menisi vähän enemmän itsestään. Joskus kaipaan aikaa kun lapsena kun kaverin luokse saattoi yksinkertaisesti vain mennä, tai kaveri tuli hakemaan. En tiedä miksi yhteydenototkin tuntuvat vaikealta nykyään. Toki  tässä iässä tahtoo vapaa-aika olla hieman rajattua. Mutta joskus tuntuu että taustalla on muitakin haasteita. 

Mikä taas itsekseni ollessa on mielestäni tärkeää, hetken ilman ruutuaikaa tai ärsykkeitä. Edelleen pidän säännöllisesti tapana ulkoilla ilman että kuuntelen musiikkia tai vilkaisen puhelimeen lainkaan. Huomaan, että luuri on jonkinlainen pakokeino omilta ajatuksilta. Vaikka omian ajatusten kohtaaminen onkin ajoittain epämiellyttävää, yritän pakottaa itseni myös siihen, ja sietämään ärsykeköyhiä hetkiä. Tosin aktiviteetit ilman ruutuaikaan sallin itselleni.

Mutta jatkukoon tämäkin kamppailu. Luulen että viimeistään siinä vaiheessa kun nk. lähityö lisääntyy, moni asia helpottaa. Tai ainakin toivon niin. 

tiistai 12. maaliskuuta 2024

Tekeekö Aliisa paluun tänne?

Tässä ilmaantui pieni vapaahetki. En tiedä miksi, mutta haluaisin käväistä täällä pitkästä aikaa. Olen yli vuoden kirjoitanut muualla. Voi olla että olen sitä ihmistyyppiä joka tarvitsee välillä uusia kokemuksia viihtyäkseen ns. tutussa paikassa. Toki tähän vaikuttaa se, miten suurista asioista on kyse. Mikä on saanut kaipaamaan tänne takaisin kirjoittamaan? -Luulen että monet asiat, ehkä jopa ripaus joskus ollutta identiteettikriisiä. -Siis hyvin pienimuotoista. Se missä ihminen blogiaan kirjoittaa, ei liene ainakaan näin harrastelijatasolla erityisen merkittävä asia. 

Mistä haluan kirjoittaa?
Vastaus on yksinkertainen: mistä vain. Minusta on mukava kirjoittaa toivotuista aiheista, valmiin materiaalin pohjalta, mutta myös täysin omia ajatuksiani. Niin kauan kuin kirjoittaminen on minulle harrastus, en halua lokeroitua liikaa. Jossain vaiheessa yritin muuttaa blogini täysin treeniblogiksi ajan hengen mukaan. Olen edelleen aktiiviliikkuja, mutta nykyisen elämäntyylin ja ennen kaikkea lapsen ehdoilla. Tämä ei ole vaatinut liikunnan vähentämistä, vaan lähinnä sisällön muuttamista. Taidan nauttia liikkumisesta enemmän kuin ennen, sillä jokainen liikuntamuoto ei enää ole itsestänselvyys. 

Kirjoitan mielelläni myös näkemuksiäni erilaisista perheistä, vanhemmuudesta, yhteiskunnallisista ilmiöistä, kulttuurista ja oikeastaan mistä vain mistä kykenen kirjoittamaan. Kirjoittaessani haluan miettiä ja nähdä vaivaa syntyneen tekstin eteen. Tosin vaivannäkö ei aina tarkoita etteikö tekstiä syntyisi nopeasti. -Tai sitten äärimmäisen hitaasti ja useassa erässä. Silti sisältö voi olla hyvinkin yksinkertaista. 

Mihin minusta ei taida olla..
Olen alkanut tykkäämään taas panostamisesta vaatteisiin ja ulkonäköön. Silti en osaa osaa innostua niistä niin paljon, että saisin pukeutumistani käsittelevän tekstin aikaiseksi. Olen kiinnostunut muodista, mutta olen lähinnä tarkkailija ja analysoija. Poimin omaan pukeutumiseeni ideoita, mutta en koe että minusta on kirjoittamaan muodista. Tässä iässä se oma tyyli alkaa olla muotia olennaisempaa. Muoti lähinnä tarjoaa palasia siihen tyyliin, mitä yritän koota. Toisaalta en halua pukeutumistyylini olevan liian rajattu. 

En myöskään osaa kirjoittaa My day -tyyppisiä tekstejä. En yksinkertaisesti koe arkipäiväni sisältöä julkaisemisen arvoiseksi. Kyse ei ole siitä ettenkö arvostaisi jokaista päivää. Päinvastoin. En vain osaa pukea sanoiksi sitä kaikkea pientä yksityiskohtaa mikä jokaisesta päivästä tekee enemmän tai vähemmän hyvin. Pääasiassa enemmän. Sama koskee julkaisuja muilla somekanavilla, joista edelleen viitsin panostaa vain Instgramiin. Sielläkin olen laiskistunut, sillä en vain viitsi raportoida elämästäni jatkuvasti. -Osittain siksi, etten osaa tehdä sellaista kiinnostavaksi. 

Ei kiellettyjä ajatuksia tai tunteita

Kuluneen vuoden aikana tunnetaidot ja ajatus tunnesensuurin poistamisesta ovat muuttuneet yhä tärkeämmäksi. Haluan opettaa lastani ilmaisemaan ja ajan myötä sanoittamaan omat tunteensa. Vaikka periaatteessa haluan tuotannossani pitää positiivista asennetta päällimmäisenä, en halua sen olevan ainoa sallittu vaihtoehto. Ajoittain koen, että tämä paikka on sopivampi teksteille joissa korostetaan jokaisen tunnetilan lupaa olla siinä määrin esillä, että tunteen käsitteleminen muuttuu mahdolliseksi. 

Kielletyt ajatukset ovat haasteellinen aihe, sillä ne liikkuvat usein henkilökohtaisen elämän alueella. Ne voivat olla intiimejä, ja liittyä ennen kaikkea arkaluontoisiin asioihn. Silti haluaisin kirjoittaa aiheesta tavalla tai toisella osana mielenterveyden, ja toisaalta sen ajatuksen edistämistä että jokainen meistä on ihminen. Ajattelen, ettei kielteisiä tai muulla tapaa kategorian "ei näin saisi ajatella" -tunteita ei tarvitse kieltää, vaan niille tulee lupa antaa tulla kohdatuiksi. Olennaisempaa on pohtia mistä kyseiset ajatukset tulevat, ja mistä ne kertovat. 

Palaisinko tänne? 
Katson ja mietin. Kirjoitan tänne ehkä uudestaan. Mikäli kirjoittaminen tänne alkaa tuntua luontevammalta kuin portaalin johon siirryin, harkitsen vakavasti täydellistä siirtoa tänne. Kyse on lähinnä siitä, mhin tekstini parhaiten sopivat. Taustalla ei ole konflikteja tai muutakaan henkilökohtaista. Kyse olisi minun omasta päätöksestäni. Miksi pohdin julkisesti mihin harrastuksena kirjoittamani blogi sijoittuisi?

Kirjoittaminen on vuosikausia ollut minulle tärkeää. Pidän kirjoittamisesta ja haluan kehittää itseäni kirjoittajana. Vapaaehtoisuus on asia, mikä minut on todennäköisesti saanut jatkamaan kirjoittamista vuosikausia. Aika ja ajatukset näyttävät palaankö tänne takaisin. Harkitsen asiaa vakavasti. 

Mukavaa viikkoa kaikille!