sunnuntai 12. toukokuuta 2024

Miksi kirjoitan nykyään harvemmin?

Olen joskus kyennyt tuottamaan tekstiä miltei joka toinen päivä. Nykyään tahti on nopeimmillaan yksi teksti viikossa. Mistä moinen hitaus johtuu? Motivaatio? Aiheet vähissä? -No ei. Syy se yleisin: aikaa on rajallisesti. Kun työaikani vastaa nk. virka-aikaa ja kotona odottavat taaperon ja kodin hoitamiseen liittyvät asiat, kirjoittaminen jää vähemmälle. Se pieni määrä vapaa-aikaa mitä joskus jää, hyödynnän mieluummin lyhyen ulkoilun parissa sään salliessa. 

Minuuttiaikataulu
On tällaista eletty ennenkin. Tiedän jo entuudestaan miltä tuntuu, kun ehtiminen paikasta A paikkaan B vaatii juoksuaskelia, oli sitä edeltä aika miten tehokasta ja ripeää tahansa. Tiedän miltä tuntuu kun ainoa hetki välipalalle on liukuportaissa seisominen. Erittäin tuttua. Poikkeuksena aiempaan, välipäiviä on heikosti. Vapaapäivät ovat luonnollisesti aikataulullisesti väljempiä, mutta se ei sulje pois tekemisen määrää. -Siis pakollisen tekemisen. 

Ei tässä suoranaisesti mitään, sillä tällaista on monen normaali arki. Kiireistä ja täynnä tekemistä. Joskus ne juoksuaskeleet todellakin ovat pakollisia. Toisaalta.. kunto kasvaa? Tosin myönnän ajoittain kaipaavani sitä ajallisesti ja sisällöllisesti tasapaksua vauva-arkea. Se oli aikaa ennen pakollisia toimenpiteitä. Sitten niitä tuli. Pieninä annoksina, mutta jäädäkseen.

Ensin oli aika, mikä koostui imetyksestä, vaipanvaihdosta, säännöllisestä kylvetyksestä, pyykkäämisestä, siivoamisesta, ruuanlaitosta ja ulkoilusta. Se oli aikaa kun vielä saattoi lukea kirjaa, tehdä omaan tahtiin opintoja, pohtia miltä tuntuisi käydä kahvilassa tai ravintolassa, tai vaikkapa miltä tuntuisi katsoa Euroviisut. Jälkimmäistä en tosin ole kokenut muutamaan vuoteen.  

Mihin yritän panostaa?
Kirjoitin aiemmin kunnianhimosta ja tavoitteellisuudesta. Tekstissä myönsin, että minulla on myös omia projekteja joihin haluan panostaa sen mukaan, miten olosuhteet antavat myöten. Liikunta on tällä hetkellä ylläpitävää erityisesti taitojen suhteen. Lenkkeilen säännöllisesti, yritän panostaa myös juoksemiseen, ja mahdollisuuksien mukaan eli 1-2 kertaa viikossa harjoittelen esimerkiksi rotaatiohyppyjä ja muita sellaisia asioita, jotka toivottavasti auttavat kehonhallinnan löytymisestä jos joskus taas pääsen jäälle. 

Vapaa-ajallani pyrin päivittäin harjoittelemaan viulunsoittoa, ja satunnaisesti myös pianonsoittoa. Lisäksi projektinani on opiskella minulle alkujaan vierasta kieltä siinä toivossa, että hyötyisin kyseisestä taidosta erityisesti työelämässä. En kuitenkaan panosta pelkkään tavoitteelliseen tekemiseen. Päivässä on näiden ja liikunnan ohessa kaksi, ehkä kaikkein tärkeintä asiaa: Riittävä ja monipuolinen ravinto sekä riittävä määrä unta. Jälkimmäisen kanssa on ajoittain pienoista taistelua, mutta onneksi operaatio nukkumaanmenon aikaistaminen on onnistunut. 

Ravintoon ja nukkumiseen panostaminen ovat oikeastaan lapsen hoitamisen ohessa toinen prioriteettini, sillä niiden kautta ylläpidän jaksamistani ja hyvinvointiani. Tiedän kyllä kokemuksesta miten univaje vaikuttaa esimerkiksi fyysiseen jaksamiseen, kognitiivisiin kykyihin ja ennen kaikkea mielialaan. -En suosittele kenellekään, vaikka surullisen moni tietää seuraukset.  

Haluaisin kirjoittaa enemmän mutta.. 
..Tämä on asia minkä joudun asettamaan prioriteeteissa alemmalle tasolle. Kieltämättä olisi mukavaa päästä kirjoittamaan useammin, mutta se olisi pois nukkumiseen varatusta ajasta. Kun lapsi on hereillä, istahtaminen ja keskittyminen ovat käytännössä mahdottomia toteuttaa. Mutta tämä ei haittaa. Elämässä on sellainen vaihe, että aikaa on parempi viettää muualla kuin ruudun ääressä. Vaikka kotona osa ajasta menee kotitöiden ja lapsen kanssa olemisen yhdistämiseen. Ja onneksi yhteistä leikki- ja läheisyysaikaa mahtuu jokaiseen päivään. 

Minulla on siinä mielessä hyvä onni, että soittamista voin harjoitella työpaikalla, mutta vieraan kielen opiskelu ajoittuu lyhyisiin hetkiin joina Juniori nukkuu, tai esimerkiksi siihen 25 minuutin mittaiseen bussimatkaan kodin ja työpaikan välillä. Joskus mietin olisiko opiskeluprojektit parempi lopettaa, mutta miten käyttäisin saman ajan? Selaisin somea ja tuijottaisin videoklippejä? Lopulta unohtuisin näiden ääreen ja hups, nukkumaanmenoaika olisi kaksi tuntia myöhässä. Sen sijaan tekstien lukeminen ja ne pari erää Duolingoa ovat sopivan virkistävä ja väsyttävä yhdistelmä. Ja jossain vaiheessa on lopetettava, ja siirryttävä nukkumaan. 

Ehkä joskus taas tulee hetkiä kun pääsen kirjoittamaan useammin. Tämä kai on nyt niitä ruuhkavuosia. Joskus kaipaan aikaa kaksi vuotta sitten. Samalla muistan miten vuosi sitten aloin turhautua. On hetkiä kun olen äärimmäisen väsynyt. On myös hetkiä kun töissä koen onnistumisen iloa. Sitten arkena on se hetki mikä on ehkä paras: Kun menen hakemaan Junioria päiväkodista, ja vastaan kipittelee tyyppi jolla on ehkä aurinkoisin hymy ikinä. Ja tämä tyyppi on heti valmiina hyppäämään syliin. Luulen että tuo hetki tekee tästä ajasta omalla tavallaan ihanaa. Siispä olkoon tämä aika nyt, ja ehkä tulee taas aika kun ehdin kirjoittaa enemmän. 

torstai 9. toukokuuta 2024

Osaanko pukeutua ikäni mukaisesti?

 Tänään tuli nopea mahdollisuus käydä vaatekaupassa. Säästääkseni muutenkin rajallista aivokapasiteettiani valitsin jälleen tutun ja turvallisen Newyorkerin. Tämä tosiaan kuuluu kauppoihin, joiden kohdalla joudun deletoimaan mielestäni käsitteet "eettinen" ja "ekologinen". Mitään perusteltua dataa kyseisen toimenpiteen taustalle ei ole, mutta vaatteiden materiaali ja valmistusmaa antavat omat vihjeensä -Ja hinta. Tarkoituksena oli löytää treenicaprit ja jokin kevyempi vetoketjullinen pitkähihainen ulkoilua varten. 

Koska capreissa oli lisätty ahterin kohdalle sisentävä sauma, minulta loppui rohkeus. Vaikka olen melko sinut vartaloni kanssa, en ole valmis esittelemään pakaroitani ulkona liikkuville ihmisille. -Ainakaan vielä. Toisaalta.. olihan nämä nykyiset, nyt päivittäisessä käytössä oleva treenitrikootkin vaikea hyväksyä. Nyt en enää näe niiden pitämisessä minkäänlaista ongelmaa. Lisäksi löysin lyhyttä mallia olevan kevyen hupparin. Päästyäni kaupasta tajusin, että taisin ostaa vaatteita joita n. 15-vuotiaat käyttävät. Ja sitten minä.. joka täytän syksyllä 39 vuotta. 

Epäsopivaa?

Sopiiko keski-ikäisen pukeutua teinien tapaan? Luulen että tässä ajat ovat hieman muuttuneet. Ero eri ikäluokkien vaatetuksessa on vähentynyt. Tässä on puolensa ja puolensa. Myönnän että paljastava pukeutuminen nuorilla tytöillä huolestuttaa. -Siis heidän turvallisuutensa vuoksi. Ja ehkä siksikin, kun omaan kehoon liittyvä viattomuus poistuu varhain. Toki keho muuttuu jokaisella hieman eri aikaan, ja aikajana kokonaisuudessaan on laaja. Käytin toki itsekin 15-vuotiaana ajan muotiin vedoten paljastavia vaatteita, vaikka lopputulos oli enemmänkin surullinen. Toisaalta en häpeä tätä nyt, sillä haluan ymmärtää sitä yhdeksäsluokkalaista tyttöä joka yritti keinolla millä hyvänsä sopia joukkoon. 

Entä nyt? Yritänkö olla "cool" pukeutumalla samoihin vaatteisiin kuin 15-vuotiaat? Lähdetään liikkeelle siitä, että myös minua vanhemmat käyttävät saman liikkeen vaatteita. On myös todennäköistä, ettei moni heistä edes mieti onko kyseisten vaatteiden käyttö epäsopivaa. Ehkä sopivuuden ja epäsovuuden raja kulkee jossain tilanteen mukaisen etiketin sekä yksilön oman näkemyksen välimaastossa. Tai yhdistämisessä. -Ja ehkä osalle kankut paljastavat housut ovat niin luonnollinen asu, että se kuuluu kategoriaan "casual". 

No, mitä Aliisa oikeasti ajattelee jos huomaa jonkun pukeutuneena oletetua paljastavampaan asuun? Jos kohteena on esimerkiksi selkeä ekshibitionisti eikä hyvällä tavalla, käännän katseeni ja toivon unohtavani asian. Jos taas kaula-aukko ei jätä omistajansa rinnuksen anatomiaa arvailun varaan, todennäköisesti totean asian mielessäni ja jatkan elämääni. Reaktio on sama noiden ahterin paljastavien housujen kohdalla. Yleensä monilla ihmisillä on pakarat, joten sen ei pitäisi olla shokki. Vaikka itse on omiani kehoani halua esitellä niin tarkoin, jostain syystä en jaksa pahoittaa mieltäni jos joku muu tekee niin.  Joten.. miksen voisi pukeutua "teinivaatteisiin"? -Koska ne eivät mitä ilmeisimmin edes ole vain ja ainoastaan teineille? 

Ikäkriisi?

Jos rehellisiä ollaan, en edes tiedä millaisia vaatteita 39-vuotiaan naisihmisen pitäisi käyttää. Lähden liikkeelle parista asiasta, joiden varaan pukeutuminen on hyvä rakentaa: 1. Että päällä on vaatteet. Tämä mahdollistaa myös selviytymisen täälläpäin maapalloa, jossa lämpötila ei aina suosi alastomuutta. Lisäksi UV-säiteily on kuluneen 30 vuoden aikana muuttunut vaaralliseksi, joten vaatteet voivat myös suojata. Toki 30 vuotta sitten ja sitä ennen tilanne oli helpompi, sillä UV-säteily ei ollut mikään ongelma. -Vähän samaan tapaan kuin tupakointi joskus muinoin. Ja sitten nro 2. Vaatteet ovat siinä määrin puhtaat että status "hyvä hygienia" on saavutettu. Toki tästäkin voivaisiin kiistellä, etenkin jos palataan historiassa riittävästi taaksepäin. 

Teininä ajatus "tätivaatteista" tuntui absurdilta. Ne olivat jakkuja, suoria housuja, ehkä polvenpituinen hame, bleiseri olkatoppauksilla jne. Kankaan kuosissa oli kukkasia, epäsymmetrisiä raitoja ja kaikkea muuta sellaista mikä meidän matalavyötäröisiin farkkuihin, paksupohjaisiin kenkiin ja naruolkaintoppeihin pukeutuneiden teinien silmissä oli yksi painajainen. Oletin, että alan käyttää tätivaatteita varmaan kun olen täyttänyt 30 vuotta. Toisin kävi, mutta kyseiseiä vaatteita myydään edelleen. 

Miksi tätivaatteet jäivät pukematta? Tarkkaa syytä en osaa sanoa, mutta ehkä siksi että vuosien varrella minullekin on kehittynyt oma pukeutumistyylini. Se on joustava (kirjaimellisesti), ja muuntuu sen mukaan mitä tilanne vaatii. Olkatoppauksista kieltäydyn ehdottomasti. Jos minun pitäisi valita puuterinväristen alusvaatteiden (inhoan sitä väriä) ja olkatoppausten välillä, valitsisin puuterinväristet alusvaatteet. -Ja tarvittaessa vaikkapa.. sen Marimekon tunikan ja hameen välimuodon mitä kotitalouden opettajat käyttivät 2000-luvulla? En tiedä miksi se ei miellyttänyt silmääni. Kyse saattoi olla myös assosiaatiosta, sillä ahdistuin kotitalouden tunneilla.  

Mikä minut sai päätymään vartaloa myötäileviin vaatteisiin, jotka muistuttavat lähes aina treenivaatteita? Syitä on kaksi. Ensinnäkin anoreksiasta toivottuani aloin lopettaa vartaloni häpeämisen. En suoranaisesti rakasta sitä, mutta olen sen kanssa sinut. Lopulta uskalsin luopua väljistä vaatteista. Tosin se oli aikaa kun ns. tiukemmat vaatteet tulivat muotiin, mikä rajoitti väljien vaatteiden saatavuutta. Toiseksi pidän mahdollisuudesta liikkua milloin vain. Tästä syystä en viihdy esimerkiksi "oikeissa" farkuissa tai ylipäänsä materiaalissa mikä ei jousta. 

Mikä sitten olisi noloa?

Kauneus on katsojan silmissä, ehkä siis myös nolous. Toisaalta olen kriittisin itseäni kohtaan. En osaa kauhistella mitään vaatetta mikäli en itse ole siihen pukeutunut. Vierastan suurta määrää glitteriä, paljetteja yms. En myöskään ole oppinut pitämään vaatteista, joiden kankaan sävy on kulta tai hopea. -Etenkään jos materiaali on kiiltävää. kuinka monesti olen jo maininnut olkatoppaukset? Luulen että siinä on sellainen osa vaatetta mitä en koskaan tule ymmärtämään. 

Voin käyttää voimakkaita värejä, mutta mieluummin vain osana kokonaisuutta. Vierastan räikeitä housuja, mutta yläosassa räikeys ei haittaa. Nk. bodya en ole koskaan ymmärtänyt. Itse asiassa pidän sellaista turhan epäkäytännöllisenä. Vauvoilla toimii kunnes tulee se päivä, jona nepparit alkavat ärsyttää pukijaa? Lisäksi vierastan sellaisia vajaamittaisia housuja, jotka ovat liian pitkät capreiksi, mutta liian lyhyet ns. pitkiksi housuiksi. 

Jos kesän helteitä ei lasketa, en ole kovin innokas paljastamaan kehostani ihan kaikkea. Alusvaatteiden ei tarvitse paistaa läpi sen enempää värin, kuin saumojen suhteen. Tosin tämäkin riippuu tilanteesta ja asusta. On asuja, joista esimerkiksi rintaliivien kuuluu hieman kuultaa läpi. Mutta tämä vaatii hieman fiinimmät liivit. Miksi näin eksaktia pohdintaa? -Muuten vain?

Lopuksi..

Jokainen valitkoon ja määritelköön tyylinsä itse. Luulen että olennaisempaa on kyetä sovittamaan se nk. oma tyyli tilanteeseen sopivaksi. Kuten olen todennut, minusta on katsoa ihmisiä ja löytää erilaisia pukeutumistyylejä. Sekin on mukavaa, kun vaatteet eivät ole niin ikäsidonnaisia. Toki voi olla "joukkoja" joissa pukeutuminen iän mukaan on tarkempaa. Ainoa mitä toivon on, että lapset saisivat olla lapsia mahdollisimman pitkään myös vaatteiden suhteen. 

Hyvä maku on mielestäni subjektiivinen käsite. En usko että kukaan kykenee pukeutumaan tavalla mikä oikeasti miellyttäisi jokaisen silmää. Siksi tärkeää lienee se, että itse viihtyy omassa tyylissään. Toki tietyissä tilanteissa on tärkeää noudattaa etikettiä, mutta usein nekin ovat varsin joustavia jopa silloin, kun vaatteen väri on tarkoin määritelty. Päätän väsyneiden aivojeni tuottamat ajatukset kliseeseen: Kukin tyylillään. 

keskiviikko 1. toukokuuta 2024

Kunnianhimon eri ulottuvuudet

 Kunnianhimo ja suorittaminen: Joskus näiden välinen raja on vaikeasti määriteltävissä. Minussa taitaa olla molempia piirteitä. Toiminnan siirtyessä suorittamisen puolelle, olen vuosien mittaan oppinut ainakin jonkin verran käymään dialogia itseni kanssa. Tämä taito on ollut eduksi. Sen myötä henkinen kapasiteetti on parantunut. Usein myös työstämisen laatu, ja joskus jopa lopputulos ovat parantuneet. Tekemissäni asioissa lopputulos ei aina ole ennustettavissa. Tästä syystä edes työskentelyn laatu ei aina takaa toivottua lopputulosta. 

Haluan...

Pyrin harjoittelemaan esimerkiksi viulunsoittoa päivittäin koska haluan oppia uutta. Valehtelisin jos väittäisin ettenkö haluaisi kehittyä. Vuosien varrella olen kuitenkin oppinut sen, että kehitys on todella moniulotteinen käsite työstettävästä kohteesta riippumatta. Toisin sanoen: Voit kehittyä monella eri tavalla, ja jokainen alue jossa kehitystä on tapahtunut, on hyvä huomioida. Näin suhtaudun myös taitoluisteluun vaikka mahdollisuudet treenata ovat tällä hetkellä heikot. 

Kunnianhimo on käsitteenä sävyltään hieman negatiivinen. "Kunnia" antaa herkästi assosiaation pyrkimyksestä tavoitella enemmänkin ulkopuolista arvostusta kuin itse asian osaamista ja sisäistämistä. Tuossa mielessä minä en ole erityisen kunnianhimoinen. En halua että osaamiseni tulee julkisuuteen ainakaan omalla nimelläni. Toisaalta olen mielelläni sellainen näkymätön ja anonyymi tekijä, jonka työn jälki on tunnettua, mutta tavalla mikä ei saa ketään kiinnostumaan kuka työn takana on. 

Haluan oppia.. soittamaan Unkarilaisen tanssin viululla mahdollisimman sujuvasti, jäällä kaksoishyppyjä sekä puhtaampaa perusluistelu ja askelia, sellaista kielitaitoa että voisin käyttää sujuvasti myös muita kieliä kuin oma äidinkieleni, kirjoittamaan paremmin sekä muistamaan ja keskittymään paremmin. Vaikka kirjoitin nämä asiat julki, en halua oppia yleisen arvostuksen vuoksi. Haluan oppia (esimerkiksi) tällaisia asioita niiden itsensä vuoksi, sillä uskon että opittuna nämä asiat avaavat uusia "tutkimusalueita". 



Minun on pakko tai muuten..

Kun motiivi tehdä kuulostaa tuolta, kyse alkaa olla selkeästi suorittamisesta. Usein pakkoon liittyy jonkinlainen sanktio. Jos asiaa ei tee tai kykene siihen, sitä seuraa jokin negatiivinen asia. Mikäli suorittaja on vähänkin kiinni realismissa, usein merkittävin sanktio on tunne huonommuudesta. Jos asia hän ei kykene tekemään asioita jotka hän olettaa pakollisiksi ja tietyllä tasolla, hän on surkimus. 

Myönnän että on hetkiä, joina itsekin eksyn tähän ajattelumalliin. Usein taustalla on jotain muuta. Esimerkiksi stressi on varsin tehokas tekijä laukaisemaan suorittamisen tarpeen. Omalla kohdallani suorittaminen tahtoo osua arkisiin asioihin ja jopa lepoon. Haasteena on, että keinot jotka "normaaleja" ihmisiä rentouttaa, eivät välttämättä toimi minulla. Oikeastaan vasta nyt olen alkanut hyväksymään tällaiset piirteet. 

Kun ihminen alkaa suorittaa, hän olettaa että useampi asia on hänen tekemisistään ja tekemisen tasosta kiinni. Suorittamiselle ei ole ikärajaa. Siihen eksyvät niin lapset kuin aikuiset. Syitä on monia aina omista piirteistä ympäristön vaikutukseen. 



Laatu vai määrä? 

En ole nk. ruuhkavuosista huolimatta halunnut lopettaa asioita ajanpuutteen vuoksi. Joskus taukoa tulee koska minuutit päivästä yksinkertaisesti loppuvat kesken. Joskus taas hyödynnän esimerkiksi viisiminuuttisen mikä on käytettävissä. Kun aikaa on vähän, laadun merkitys korostuu. Ennen äidiksi tulemista ja ajassa joustavammalla ajankäytöllä sorruin herkästi panostamaan työskentelyn määrään laadun sijaan. Kantapään (ja pohjelihaksen) kautta olen oppinut panostamaan laatuun. 

On päiviä, kun aikaa työstämiseen tai harjoitteluun on todella vähän. Noina hetkinä teen sen verran kuin ehdin ja panostan keskittymiseen. Toki keskittymiseen olisi tärkeää panostaa aina, mutta kun aikaa on enemmän, kaiken kapasiteetin lataaminen tekemiseen ei ole niin helppoa. Diagnoosi: Olen ihminen. Oikeastaan sekin riittää, että päivittäin otan viulun kotelosta ja soitan edes vähän. Se voi olla intensiivisempi ja pitkäkestoisempi harjoitteluhetki olosuhteisen salliessa, tai sitten noin kahden minuutin mittainen harjoitteluhetki jona soitan asteikkoja. Sekin riittää. Osalle satunnainen tekeminen sopii, itse taas kaipaan säännöllisyyttä. 

Toisaalta asiaan vaikuttaa se mitä tekee. Kyseen ollessa aktiviteetista mikä mihin liittyy jonkin taitoalueen kehittäminen ja ylläpitäminen, säännöllinen harjoittelu on tärkeää. Ainakin ylläpitäminen vaatii säännöllistä tekemistä, jotta se mitä on, säilyy. Oikeastaan tätä voisi verrata puutarhan hoitamiseen. Jotta se kaikki mitä siellä kasvaa säilyisi hengissä, on esimerkiksi huolehdittava että kasvit saavat vettä. Jos laatuun halutaan panostaan ja saada esimerkiksi kukan kasvamaan toivotunlaisiksi yksilöiksi, on veden lisäksi hoidettava maata ja kenties lisättävä ravinteita. Panostaminen voi siis tähdä ylläpitoon eli hengissäpitämiseen, tai sitten vielä tarkempaan lopputulokseen. 

Mikä antaa mielihyvää? 

Olen hieman erikoinen tapaus kilpailemisen suhteen. Inhoan kilpailemista ihmisten kanssa. Silti kaipaan esimerkiksi mahdollisuutta treenata jäällä tavoitteellisesti ja ennen kaikkea kilpailemista. Edellisistä kisoista on jo vuosia. Itse asiassa olen tässä välissä siirtynyt vanhempaan ikäryhmään. Ikäkriisin paikka? -Harkitsen asiaa kun sille päälle satun. Mutta.. haluan kilpalla mutta väitän etten ole lainkaan kilpailuhenkinen? Tämä on totta. Kilpailen korkeintaan itseni kanssa, mutta vain henkisesti. Testaan mihin minusta mentaalisesti on. Taitojen oppiminen ja niissä kehittyminen sen sijaan on puhdasta halua oppia uutta monella eri tasoilla. 

Taitoluistelu ja soittoharrastus antava minulle mielihyvää mitä moni aktiviteetti ei kykenen antamaan. Tosin tankotanssi oli lähellä. Luulen että baletti toimisi samalla tavalla. Taitoluistelu tarjoaa mahdollisuuden itsensä ylittämiseen fyysisellä ja henkisellä tasolla. Jälkimmäinen viittaa erityisesti pelkojen voittamiseen, mutta toisaalta myös vaikkapa keskittymiseen. Lisäksi minua viehättää se, miten pikkutarkkaa tekeminen voi olla. -Tämä on luistelijasta itsestään kiinni. Toisaalta jää elementtinä tarjoaa aisteille ärsykkeitä joista jostain syystä pidän. En halua koskea jäätä paljain käsin, mutta pidän jäällä liikkumisesta sekä sen aikaansaamasta äänimaailmasta. Lisäksi jäähalli tilana on miellyttävä: avara, seesteinen ja antaa mahdollisuuden liikkeelle mikä ei muualla onnistu. Myös kaarteissa syntyvä ritinä on mukava ääni, sillä se kertoo huolellisuudesta. 



Viulunsoitto tarjoaa varsin samankaltaisia kokemuksia. Viulu on todella anteeksiantamaton. Pienikin virhe sormien asettelussa, ja sävelpuhtaus on tiessään. Turhaudun ajoittain siitä, kun en kykene tuottamaan viululla sellaisia sävyjä mitä taitavat soittajat osaavat tehdä. Mutta mikään ei estä harjoittelemasta sellaisia. Viulunsoittoa ja luistelua yhdistävät myös mahdollisuus systemaattiseen harjoitteluun. Harjoittelu on suunnitelmallista ja jossain määrin tavoitteellista. -Ja ennen kaikkea tutkivaa. Oikeastaan juuri se tutkiva tekeminen on parasta. 

Se, mikä kullekin tuottaa mielihyvää on yksilöllistä. Joku kaipaa leppoisaa ja meditativiistä hetkeä ulkoillessa, joku taas fyysisiä tuntemuksia. Joku kaipaa valtavaa määrää aistiärsykkeitä, joku taas haluaa nollata ne. Ei siis ole parempi-huonompi -asetelmaa. Itse kaipaan ajoittain omaa kuplaa ja intensiivistä perehtymistä, mutta minusta on mukava kuulla myös sellaisten ihmisten toiminnasta ja mieltymyksistä jotka poikkeavat omistani. Ehkä tämäkin on taas sitä kuuluisaa dialogia, minkä kautta ihmiset voivat tutustua toisiinsa eri tasoilla. 

Mikä jonkun silmissä voi näyttää peräti suorittamiselta, voikin toisella olla mielihyvää tuottavaa aktiviteettia. Kyse ei ole yleisen "kunnian" tavoittelemisesta, vaan ehkä itse asia on saanut mukaansa ja henkilö nauttii tekemiseen liityvän prosessin jokaisesta vaiheesta. Samaan aikaan joku toinen nauttii ja rentoutuu ihan vain olemalla. Mutta sekään ei ole "vain" olemista. Se jotain, mitä asianomaisen henkilön mieli kaipaa. 

Millainen "tekijä" sinä olet?

sunnuntai 21. huhtikuuta 2024

Ensimmäinen viikko töissä

 Se olisi jälleen perjantai! Erona moniin muihin perjantai -päiviin pitkästä aikaa tässä on se, että takana on myös ensimmäinen työviikko. Jäin tosiaan äitiysvapaalle koronan vuoksi hieman aikaistetusti helmikuussa 2022. Eli työelämästä on oltu poissa hieman päälle kaksi vuotta. Nykyinen työsuhteeni on määräaikainen, joten vaihtoa on taas luvassa. Mutta.. miltä tuntui palata työelämän puolelle nk. ruuhkavuosien merkeissä?

Minuuttiaikataulut..

Tämä ei kirpaissut niin paljoa kuin oletin. Asiaa on saattanut helpottaa se, että olemme Juniorin kanssa eläneet aikataulutettua arkea siitä asti kuin se oli mahdollista. Kun nukkuminen tasaantui, päivärytmi aikaistui. Tietenkin rauhoittumishetkien puuttuminen on kuormittavaa, mutta toisaalta olen päätynyt ajoittamaan levon iltaan ja yöhön. -Eli aikaan jolloin on tarkoitus nukkua. Toki viikonloppuisin on mahdollisuus hidastettuun tekemiseen ja pysähtymiseen. 

Aikataulullisesti kuulumme enemmistöön. Oma herätykseni on 06:00, ja Juniorin hieman ennen seitsemään. Kyllä, olen tuossa määrin pitänyt kiinni hitaista aamuista. Lähdemme matkan viimeistään klo 07:30. Juniorin päiväkoti on mukavan lähellä, samoin bussipysäkki. Suunnat ovat hieman eri, joten saan mahdolllisuuden pieneen aamulenkkiin. Ollessani liikkeellä rittävän ajoissa, olen kävellyt pari pysäkinväliä lisätäkseni hyötyliikuntaa. Samaa olen harrastanut iltapäivällä. 

Ovathan päivät aikamoista kellon katsomista, mutta niinhän ne ovat monilla muillakin niin samaa kuin eri vaihetta elävillä ihmisillä. Juniori on ollut varsin yhteistyökykyinen kiireessäkin. Osaltaan tähän vaikuttaa se, että tiedän hänen reagoivan hoputtamiseen. Asiat sujuvat paljon nopeammin jos ne vain tehdään ilmaan pakon ja kiireen korostamista. 

Juniorin sopeutuminen

Oli onni että Juniori sai totutella päiväkotiin porrastetusti. Alku oli rankkaa, mutta vähitellen Juniori sopeutui ja itku väheni. Myös hoitoaikaa pidennettiin, mutta ei niin pitkäksi kuin työpäivinäni. Kun hoitoaika piteni jälleen töiden alettua, mitään katastrofaalisia muutoksia ei tapahtunut. Juniori on jaksanut päiväkodissa hyvin, mutta kotona hän ilmaisee vahvasti että äitiä on ollut ikävä. Tätä ollan hoidettu pidennetyllä "läheisyysterapialla". -Siis syli- ja imetystuokiolla. 

Aamut ovat suureksi onneksi tosiaan sujuneet hyvin, ja olen itsekin kyennyt säilyttämään rauhallisuuden ja hyväntuulisuuden menneen yön laadusta laadusta huolimatta. Kotona on hämmentävää huomata Juniorin oppineen uusia taitoja. Ihanaa on myös se, että Juniori on ikävän aiheuttamaan itkuisuutta lukuunottamatta hyväntuulinen ja tykkää kovasti yhteisestä tekemisestä kun sellaisen aika on. Juniori on tosiaan siitä omanlaisensa, että hän edelleen haluaa myös leikkiä tai vaikkapa tutkia kirjoja itsenäisesti omassa rauhassa. 

Omat tuntemukset..

Rehellisesti? Minulle nuo Juniorin itkuhetket ovat olleet raastavia huonon omantunnon vuoksi. Minulle ei ole ongelma lohduttaa lastani ja olen itsekin hämmentynyt miten energiani on riittänyt työpäivän jälkeen. Mutta suurempi ongelma itselleni on tilanteen hyväksyminen: Minä olen töissä, ja joudun kestämään sen etten voi olla olla lapseni kanssa niin paljon kuin tämä ehkä haluaisi. Kyllä, tiedän että tällaista se on. Mutta tällaisia ovat myös ne tunteet joita tilanne nostaa pintaan. 

Haluaisin kovasti löytää keinoja olla lapseni kanssa enemmän, mutta se lienee mahdottomuus. Toki tiedän, että moni lapsi joutuu olemaan päivähoidossa melkein iltaan asti, ja selviävät siitä mainiosti. Tämä ei kuitenkaan poista huonoa omaatuntoa. Joskus mietin jopa mahdollisuutta työhön, mitä voisi tehdä enemmän etänä. Tosin tämä vaatisi silti päivähoitoa lapselle, sillä keskittyminen töihin taaperon ollessa paikan päällä (hereillä) ei ole aivan yksinkertaista. -Ainakaan minun keskittymiskyvylläni. 

Toisaalta on ollut mukava palata töihin ja päästä enemmän ihmisten pariin. Tunteet ovat siksi hieman ristiriitaiset. On ihanaa päästä työpaikan antaman sosiaalisen elämän pariin, mutta samalla taidan ikävöidä lastani ja toivoisin että voisin olla hänen kanssaan enemmän. Jälleen: Tiedän että tällainen on normaalia ja yksinkertaisesti kestettävä. Mutta sallin itselleni myös juuri nämä tunteet, enkä halua esimerkiksi hävetä niitä. 

Tästä eteenpäin? 

Koska määräaikainen työni ei kestä pitkään, viimeistään kesäkuussa on edessä uuden työpaikan etsiminen. Jostain syystä en jaksa olla erityisen huolissani, sillä olen huomannut ettei maailma kaadu jos paikkaa ei löydy heti. Toki toivoisin että löytäisin pitkäaikaisen työn, sillä pidemmän päälle lyhyet määräaikaiset työsuhteet ovat stressaavia. Se mitä kaipaisin, on pysyvyys. Työpaikka kuitenkin tuo taloudellisen turvan, ja rytmittää arkea. -Ja tuo omanlaistaan sisältöä arkeen. Lisäksi.. minusta on mukavampi tienata rahani itse tukien varassa elämisen sijaan. -Siis aina kun olosuhteet sallivat työnteon. Yksi olennainen asia on työpaikka. Jotta töissä voisi käydä, työpaikka on varsin oleellinen tekijä. 

Toivon että ajan kanssa oppisin sellaista priorisointia ja ajanhallintaa, mikä mahdollistaisi lapsen kanssa vietetyn laatuajan maksimoimisen. Kaikessa itsekkyydessäni haaveilen myös luistelun saamisesta säännölliseksi, mutta se ei ole prioriteeteissa aivan kärkisijoilla. Tällä hetkellä minulle on riittänyt riittävän hyvän peruskunnon ja kehonhallinnan ylläpitäminen sitä aikaa odottaen, kun säännöllinen harjoittelu jäällä on taas mahdollista. 

Toivon siis oppivani järjestämään asiat niin, että pystyisin panostamaan sekä lapseen että muuhun tekemiseen, toki lapsi etusijalla. Minulla on pari projektia jotka liittyvät ns. uuden osaamisen kehittämiseen, ja olen voinut työstää näitä niin ikään "ohessa". Kehitykselle ei ole liian selkeitä tavoitteita, sillä nykyisessä elämäntilanteessa voin sitoutua vain säännölliseen työstämiseen. Mutta tämä ei tarkoita sitä, ettenkö voisi panostaa harjoittelun laatuun. 

Ja lopuksi myönnän jotain: Väsyttää hieman. Mutta uskon sen johtuvan aloittamisesta ja uusien rutiinien omaksumisesta. En ole tällaisessa mitään kameleontti -tyyppiä. Hallitsen sen puolen vain sosiaalisissa tilanteissa joissa minulla on selkeä rooli. Mutta.. sillä mennään mitä on. Ja näillä ajatuksilla kohti uutta viikkoa. 

sunnuntai 14. huhtikuuta 2024

Elämä ja arki yhden vanhemman taloudessa: Meidän tapaus

Yhden vanhemman taloudet eivät ole harvinaisuus. Se, miksi vanhemmat eivät asu samassa osoitteessa voi johtua useista tekijöistä, eikä taustalla aina ole ero tai ylipäänsä se etteivät vanhemmat ole millään tavalla parisuhteessa. Olen itse kahden vaiheilla siitä miten pitäisi reagoida, kun parisuhteessa ja toisen vanhemman samassa taloudessa asuva luonnehdin itseään "yksinhuoltajaksi". Toki jos tämä vanhempi kokee olevansa kaikesta kotiin ja lapseen tai lapsiin liittyvässä vastuussa yksin, en häneltä voi kyseistä tunnetta kieltää. 

Toisaalta haluaisin hieman viilata pilkkua. Yksinhuoltajuus on juridisesti saatu "status", minkä saaminen ei ole helppoa edes tilanteissa, joissa se olisi lapsen etu. Vaikka henkilö olisi lapsen ainoa lähivanhempi, se ei tee hänestä yksinhuoltajaa. Ainoana lähivanhempana oleminen puolestaan tarkoittaa käytännössä sitä, että samassa taloudessa ei ole sitä toista vanhempaa tai muutakaan aikuista. Näin ainoan lähivanhemman roolissa olleena tekisi mieli todeta, että hetkinä joina saan paikalle toisen aikuisen joka esimerkiksi toteaa "käy vaan suihkussa kaikessa rauhassa, olen lapsen kanssa sen aikaa" on.. huikeaa. Se on kuin saisi jotain todella harvinaista minkä saatavuudesta ei ole takeita. Mitä ainoana lähivanhempana oleminen omalla kohdallani on tarkoittanut?

Alusta asti..
Olen tässä mielessä päässyt helpolla. Minulla on tukiverkostoa, mutta olen ollut lapsen kanssa yksin alusta asti. Uskon, että jos joutuisin esimerkiksi nyt kokemaan eron ja jäämään lapsen kanssa itsekseni, olisin varmasti aika hukassa ja peloissani. En suosittele omaa tyyliäni kenellekään, mutta silti uskon että yksinolo alusta asti on mahdollistanut pärjäämisen. Julkisesti en ole valmis tarinaani avaamaan tämän enempää: Kyseessä oli tarkoin ja pitkään harkittu, mutta oma valinta mahdolliset riskit tiedostaen. Taustalla ei myöskään ollut oma etuni tai tunteeni. 

Kun Juniori siirtyi oleskelemaan vartaloni ulkopuolella, koen että jonkinlainen symbioosi jatkui pitkään. Se ei edelleenkään ole poistunut, mutta iän myötä Juniori on oppinut kiintymään myös muihin aikuisiin. Olen ollut tästä ainoastaan helpottunut. Tietenkin haluan tehdä kaikkeni siinä, mitä lapsen äitinä minun tuleekin tehdä. Teen sen kaiken myös mielelläni, niin ikään jonkinlaisena kutsumuksena. Mutta se että Juniori on oppinut kiintymään myös muihin aikuisiin, tuo "pelivaraa". Kaikki ei enää ole täysin minun varassani. 

Myönnän että olen halunnut käydä itseni kanssa dialogia kokemistani tunteista. Olen esimerkiksi miettinyt herääkö minussa mustasukkaisuutta, haikeutta tai muita, yleisesti vähemmän sallittuja tunteita. Haikeuden myönnän, mustasukkaisuutta sen sijaan ei. Oikeastaan tunne on ollut helpotus. Minusta on ollut ihanaa kuulla päiväkotipäivän jälkeen, että Juniori on viihtynyt mainiosti. Sama pätee muihin tilanteisiin, joina Junioria hoitaa joku muu kuin minä. Helpotus liittyy nimenomaan siihen, ettei kaikki ole enää minun varassani. 

On itsestäänselvyys tehdä kaikki itse
Kuten itse kukin, oikeastaan minkä ikäisen lapsen tahansa vanhempi tietää, että tehtävälista arjessa on ajoittain mittava. Ja kuten jokainen yhden vanhemman taloutta edustava vanhempi tietää, on helppo arvata kuka ne hommat hoitaa: Se joka peilistä katsoo. Toki osa saa lapset käsipariksi siinä vaiheessa, kun lasten ikä ja taito riittävät. -Ja motivaatio. Itse toivon että onnistuisin kannustamaan lapseni osallistumaan kotitöihin. Kyllä, se vaikuttaisi viikkorahaan tai kuukausirahaan. Mutta olennaisempi syy olisi se, että lapsi saisi onnistumisen kokemuksia ja tunteen siitä, että hänestä on suuri apu. Tällä hetkellä vajaa kaksivuotias Juniori auttaa lelujen siivoamisessa paikoilleen. 

Myönnän etten oikein tiedä kuinka reagoida puheisiin, jotka ilmaisevat turhautuneisuutta siitä mitä kaikkea taloudessa oleva toinen aikuinen (yleensä kumppani) ei suostu tekemään. Osa minusta olisi valmis tuohtumaan ja toteamaan että taloudessa sentään on se toinen aikuinen. Toisaalta lienee turhauttavaa sekin, että taloudessa olisi toinen joka voisi tehdä osan askareista, mutta tunteitaan ilmaiseva osapuoli kokee tuon toisen aikuisen enemmänkin rekvisiittana. Joskus mietinkin, onko yksin olevilla vanhemmilla sittenkin tavallaan helppoa, koska heidän ei tarvitse miettiä kuka kaiken tekee. -Vastaus on yksinkertainen: He itse. 

Onko suu aina hymyssä?
Olen perusluonteeltani rauhallinen ja tunneilmaisuni on varsin tasaista. Ehkä jopa tylsää. On yksittäisiä hetkiä joina olen räiskyvämpi, mutta harvoin. Toisaalta perusolotila on positiivinen. Vaikka haluan kannustaa lastani tunnetaidoissa, pyrin itse pysymään rauhallisena. Perustelen tätä sillä, etten näe tarpeelliseksi enkä lainkaan reiluksi purkaa lapseni nähden sellaisia negatiivisia tunteita joihin lapseni ei ole osallinen. Kyllä, olen joskus äärimmäisen väsynyt. Silloin vedän henkeä ja teen mitä täytyy. Kun pakolliset hommat ovat tehty, osallistuminen lapsen leikkeihin esim. tutkimalla ja kyselemällä on omalla tavallaan jopa meditatiivista. 

Se mitä somessa tuon esille esimerkiksi Instagramin puolella, ei todellakaan ole koko totuus. Myös minulla on huoleni ja haasteeni, mutta en näe mitään syytä tuoda niitä ainakaan eksaktilla tasolla esille somessa. Mieluummin keskityn asioihin joista saan iloa ja energia. -Tämä ei  tarkoita kahvia. Tietenkin pidän tärkeänä tunteiden käsittelyä, mutta minun on tehtävä se "lapsiystävällisesti". Käytännössä tämä tarkoitta panostamista sellaisiin asioihin, joiden lomassa tunteiden käsitteleminen on mahdollista: Liikunta, musiikki, kirjoittaminen ja asioista puhuminen mahdollisuuksien mukaan. 

Tällä hetkellä minulla peräti kolme tahoa, joilta saan tällä osa-alueella tukea. Kyse on lähinnä keskusteluavusta, ja näistä ainakin yksi jää pian pois. Kolme voi jonkun korvaan kuulostaa suurelta määrältä. Kyse on eri aihepiireistä, joista kukin on erikoistunut omaansa. Mikäli tilanteeni muuttuu muutamilta osilta turvallisemmaksi, pystyn ehkä kertomaan hieman tarkemmin. 

Entä jos mukana olisi toinen aikuinen? 
Joskus tätä tulee mietittyä. Entä jos päätyisin kahden aikuisen talouteen, eli kansankielellä esimerkiksi avoliittoon johtavaan parisuhteeseen? Luulen että aluksi voisi olla sekä ihanaa että kamalaa. Kahden vuoden aikana "reviirini" on kehittynyt varsin pitkälle, osaltaan siksi että selviytyisin. Toisen aikuisen mukaantulo vaatisi siis monenlaista asenne- ja ajatustyötä. Toisaalta muutamien virheiden jälkeen olen asennoitunut siten, että parisuhteessa tulisi vallita tasavertaisuus, turvallinen ja positiivinen ilmapiiri sekä vapaus jokaiselle tunteelle. -Ja avoin keskusteluyhteys. Jos nämä tekijät toteutuvat ja kokonaisuutta tukee myös rakkaus, lopputulos voi olla varsin onnistunut. 

Toinen asia mitä pohdin: Miten pitkään osaisin arvostaa toisen aikuisen olemassaoloa? Ymmärtäisinkö loppuun asti miltä tuntuu kun kaikkea ei tarvitse tehdä yksi ja jaksaa yksin, vai unohtaisinko parissa kuukaudessa ja harmittelisin miten vaikeaa kaikki on? Joskus mietin tätäkin: Olenko vain sitä ihmistyyppiä joka on tyytyväinen kaikkeen vain väliaikaisesti? Tämä ei ole suoranaisesti itsesyytöstä, vaan eräänlaista reflektointia. Mielestäni jokaisen on tärkeä osata "katsoa peiliin" etenkin silloin, kun asiat menevät säännöllisesti haasteellisiksi. Joskus oma käytös ja valinnat todellakin voivat vaikuttaa kokonaisuuteen. Edelleen jättäisin pois syyttämiset. Ajatus on yksinkertainen: Jos havaitset jotain mikä ehkä vaatisi muutosta, käy asiaan kiinni. Siten voit itse vaikuttaa omaan elämääsi. 

Jos siis mukaan tulisi toinen aikuinen, joutuisin myös tarkastelemaan omaa toimintaani ja käyttäytymismallejani. Kyse ei ole siitä, että minun pitäisi muuttua. Mutta toimiva arki ja yhteiselo vaatisi molemmilta aikuisilta yhteistyötä, joustamista, sopeutumista ja toisaalta myös avoimuutta. Olen silti optimisti. Uskon edelleen, että tunnetaidot ovat tärkeä asia myös meillä aikuisilla. Juuri ne peitellyt tunteet ovat myrkkyä kaikelle sosiaaliselle elämälle aina parisuhteesta ystävyyssuhteisiin ja esimerkiksi työpaikalla vaadittavalle sosiaaliselle kanssakäymiselle.  Tunteista puhumisen ei tarvitse tarkoittaa muutaman tunnin mittaista syvällistä analyysia, vaan yksittäisen asian ilmaisemista reaaliajassa. 

Lopuksi..
Yhden vanhemman talouksia on erilaisia ja ihmiset ovat yksilöitä. Itse en ole kokenut tätä dramaattisen vaikeaksi, mutta minäkin olen "tapaus" muiden joukossa. Panostan asioihin jotka takaavat ensisijaisesti selviytymisen, ja sitä kautta paljon muutakin: Pidän huolta fyysisestä ja henkisestä terveydestäni jotta kykenisin pitämään huolta lapsestani ja olemaan hänelle riittävän hyvä vanhempi. 

Taipumukseni itsekritiikkiin ei ole syyttämishakuista, eli näin ollen en kannata tällaista lähestymistapa muidenkaan kohdalla. Mutta kannusta jokaista miettimään myös omaa toimintaa sekä mahdollisia tarpeita tehdä muutoksia. Itse olen joutunut tekemään nimenomaan itseni kanssa paljon töitä sekä astumaan mukavuusalueen ulkopuolelle. Toisaalta olen viimein hyväksynyt itsessäni muutamat piirteet ja oppinut löytämään niistä runsaasti vahvuuksia. 

Kyllä tämä tästä, sillä meillä menee Juniorin kanssa riittävän hyvin. Samalla olen avoin tulevalle, ja ehkä kaikenlaiselle onnelle. Olen valmis aloittamaan työt ja hyppäämään niihin aitoihin ruuhkavuosiin. Kyllä tuo kaksivuotias maailman ihanin vesseli tuo jokaiseen päivään sellaista valoa, että sen voimin jaksaa vaikka olisi talvihorroksesta herännyt. 


perjantai 12. huhtikuuta 2024

Kun ekologinen elämäntyyli alkoi väsyttää..

 Asioita jotka ovat lähelä sydäntäni (sisäelinten ohessa) ovat mm. luonto, ekologisuus, ihmisarvo, tasa-arvo, oikeudenmukaisuus, auttaminen sekä tukeminen ja ennen kaikkea.. tavalla tai toisella moitteeton elämäntyyli. Parikymppisenä haaveilin kykeneväni mahdollisimman ekologiseen elämäntyylii jossa rahan merkitys olisi mahdollisimman pieni. Opiskelijabudjetilla se ei ollut helppoa, mutta mahdollisuus panostaa mm. ekologisuuteen oli oikeastaan ylellisyyttä. Tuolloin vegaaniset ruoka-aineet eivät olleet samassa hintaluokassa kuin nyt, eli vegaanisen ruuan valmistaminen vaati hieman osaamista ja jaksamista. -Etenkin kun oli ravattava etnisissä putiikeissa etsimässä aineksia. 

Olisin myös halunnut kyetä valitsemaan aktiviteettini niin, että materia olisi mahdollisimman turhaa. Mitä minusta sitten tuli: Nautin myös uusien vaatteiden hankkimisesta, ruokaostoksistani löytyy aina jokin arvomaailmatason puute, en aina jaksa rakastaa luonnossa liikkumista, olen kahviaddikti ja osa-aika -materialisti. -Niin, lapsellani ei ole käytössä kestovaippoja, ja viikoittain hän syö myös valmisruokaa. 

Ekologisuus ja "ekologisuus"

Olen usein todennut, että "murrosikäni" alkoi n. 19-vuotiaana kun muutin omilleni. Oma tila ja totuttelu itsenäiseen elämään olivat samalla mahdollisuus toteuttaa ja muodostaa omaa identiteettiä, vaikka joskus vapautta oli turhankin paljon. -Vapauden mukana kun tahtoo tulla vastuu. Minä kuten moni muukin innostui kasvisruokavaliosta. Lisäksi erilaiset "ekojutut" olivat uusi trendi, mitä pyrittiin suosimaan. Oli hienoa tehdä ostoksia mm. Ruohonjuuresta ja Ekolosta. Myös vegaaniruokaa suosittiin aina mahdollisuuksien mukaan. Yksi paras löytö oli Hakaniemen Vii Voan, mistä sai todela hyvää tofua halvalla. Muistan silloisen hinnan edelleen: 1,20 euroa/500 g. Ei huono!

Ajan myötä tieto lisäsi tuskaa. Ekologisten vaihtoehtojen todellinen hyöty ei aina ollutkaan samaa tasoa mitä markkinnoinnin inspiroivat tekstit antoivat ymmärtää. Ne maapallon toiselta puolelta kuljetetut raaka-aineet jättivät sittenkin jonkinlaisen hiiljalanjäljen, ja luomu- merkillä varustetuista kasvipohjaisista juomista puuttuivat mm. kalsium ja D-vitamiini. Myös prosessoitujen kasviperäisten tuotteiden terveysvaikutukset ja toisaalta viljelyyn liittyvä ekologisuus päätyivät kyseenalaisiksi. 

Kuluneen viiden vuoden ns. oikeiden valintojen tekeminen on tuntunut yhä vaikeammalta. Mitä ikinä valitsekaan, aina jokin on pielessä. Jos tuote on luomua, valmisprosessi voi olla äärimmäisen epäeettistä. Jos mahdollisimman moni toivottu ominaisuus toteutuu, tuotteen hinta alkaa olla sitä luokkaa, että kyseessä alkaa olla harvemmin käytettävä ylellisyys. Voin rehellisesti myöntää, että joskus viikon ruokalistaa suunnitellessa deodorantti on meinannut pettää. Asiaa ei helpottanut se fakta, että deodorantti oli suihkutettavaa Rexonaa. Kas, miten monta virhettä löydät tuosta ostovalinnasta? 

Viihdyn luonnossa mutta..

Minusta on ihanaa ulkoilla erityisesti näin keväällä kauniissa säässä. Oikeastaan sama pätee jokaiseen vuodenaikaan. Talvella yli 20 asteen pakkanen hieman rajoittaa mukavuutta. Olen lenkillä hakeutunut alueille, joissa liikennettä on mahdollisimman vähän. Vauvavuotena opettelin ahkerasti liikkumaan "se on vain vatustekysymys" -mentaliteetilla. Lopputulos: oli parempi ulkoilla sadevarusteissa ja kumisaappaat jalassa kuin jäädä sisälle koko päiväksi. Siitä huolimatta mukavuus ei todellakaan ollut varustekysymys. Oli vain pienempi paha ulkoilla sateessa kuin jättää ulkoilu väliiin. 

Häpeäkseni myönnän pitäväni liikkumisesta myös "keinotekoisissa" olosuhteissa. Järvessä ja meressä on hauskaa uida, mutta viihdyn myös uimahallissa. Luistelen paljon mieluummin jäähallissa tai tekojäällä kuin epätasaisilla luonnonjäillä. Minusta on myös mukavaa välillä käydä kuntosalilla tekemässä lihastreeniä sen sijaan, että hifistelisin sillä miten ruumiillinen työ on ainoa ja paras tapa kasvattaa kuntoa. Olen kokeillut sitäkin.

Tiedän kyllä millaista on kantaa puita pari kertaa päivässä jotta talo pysyy lämpimänä. Tiedän myös miltä lumityöt tuntuvat silloinkin, kun sitä ei tehdä vain huvin vuoksi. Kyllähän siinä kunto kasvaa. -Silti viihdyn oikein mainiosti myös kuntosalilla napit korvilla oman enemmän tai vähemmän nolon soittolistan sisällön kantautuessa korviini.  

Joskus jotkut vaatteet ovat nättejä..

Ekologisinta olisi panostaa laadukkaaseen ja kestävään vaatteeseen sekä suosia ohessa myös kierrättettyä. Olen sitä tehnyt, ja teen edelleen. Vaikka UFF:n toiminta on tuntuu hivenen kyseenalaiselta, käyn säännöllisesti katsomassa joskos siellä olisi jotain. Lisäksi pidän myös edellisen asuinpaikkani kirppatoreista, joissa olen tehnyt todella hyviä löytöjä niin itselleni kuin Juniorille. Kun näitä löytöjä tekee, tulee hyvä mieli niin taloudellisesta edusta kuin ekologisesta ratkaisusta. Mutta..

...Sitten on Newyorker, Cropp ja esimerkiksi Cubus. Valitettavasti olen erityisen mieltynyt kahden ensimmäisen vaatevalikoimaan, sillä niistä löytyy usein jotain astetta räväkämpää mutta samalla ikääni ja olemukseeni sopivaa. Kun katson valmistusmaata, vaikutelma on kaikkea muuta kuin kestävää kehitystä ja eettisyyttä suosivaa. Ja silti... tykkään niistä vaatteista kovasti. 

Välineurheilua ja muita aktiviteetteja..

Lenkkeilyä lukuunottamatta liikuntamuotoni vaativat aina jotain materiaa tai vähintäänkin muokattua ympäristöä. Olen kokeillut joogata puhalla ja kalliolla, en kokenut yhteyttä luontoon, valaistumista tms. Kalliosta oli vaikea saada ote, ja hetken päästä muurahaiset kävivät turhan uteliaiseksi. En ole ötökkökammoinen, mutta siirtyminen asanasta toiseen uhkasi aina jokun kipittävän luontokappaleen liiskautumiseen. -Niin että se siitä elämän kunnioittamisesta. 

Viihdyn jäähallissa, uimahallista ja ulkokuntosaleilla joissa voin leikkiä. "Matolla" varustettu juoksuratakin on paljon mukavampi kuin lapsuuden punatiilimurskalla päällystetty versio. MInusta on myös mukava soittaa, mikä vaatii konkreettisia insteumentteja kuten pianoa ja viulua. Ja kas, jouseen on käytetty jokunen hevos -paran hännän jouhi. Toki yritin lapsena tehdä pajupillin, mutta lopputuloksen voi arvata: ei jatkoon. Tosin ääni oli nokkahuilua parempi, sillä mitään ääntä ei tullut. 

Komprommissi ja ripaus hedonismia? 

Olen päätynyt tekemään pienimuotoisia ratkaisuja joilla voin edelleen panostaa ekologisuuteen, mutta jotenkin en enää jaksa pakottaa itseäni sellaiseen elämäntyyliin mihin en vain saa sovitettua itseäni. Minusta on mukavaa laittaa kasvisruokaa, tai peräti myös vegaaniruokaa. Ruuat joita valmistan ovat ravitsevia ja toisaalta myös edullisiä. Käytän edelleen raaka-aineena soijarouhetta n. kerran kuukaudessa, mutta joskus taas palkokasveja sellaisenaan. Joskus lisään joukkoon eläinperäisiä raaka-aineita, Shame on me!

Usein huomaan, että yrittäessäni nuorena olla väkisin mahdollisimman raskaan sarjan "ekoilija", homma meni syyllisyyden kautta: Jos valitsen väärin, on minun syytäni että maapallo tuhoutuu. Asiaa ei liioin helpottanut se, että joidenkin ekologisten vaihtoehtojen ekologisuus muuttui kyseenalaiseksi. Nykyään.. yritän vain tehdä sen mitä voin. Punainen liha on ainoa mitä en syö. Mutta kiitos ravitsemussuositusten aiheuttaman paineen, poden syyllisyyttä myös siitä, että valitsen vegaanisen vaihtoehdon. Se kuuluisa: Kuinka usein lapsen tulee syödä lihaa? Tässä kohtaan koen joutuvani kahden tulen väiin.-Tai koulukunnan. Osan mielestä lihaa yms. on saatava päivittäin, osa taas vannoo 100%:sesti kasviperäisen ruuan nimeen. Minä taas.. olen lakannut ainakin julkaisemasta ruokakuvia somessa saadakseni ruokarauhan. 

Entä vaatteet? Olen tässäkin päättänyt luopua joko-tai -linjasta. Tosin oli vaate sitten uutta halpatuotantoa tai kierrätettyä, rajoitan vahvasti sitä miten usein vaatteita hankin, ja miten paljon niitä saa olla kaapissa. Ensisijainen ajatus määrästä on tarpeen mukaan. Haluan pitää käyttämättömien vaatteiden määrän minimissä. Täysin nollaan en ole päässyt. Toki arjessa on tilanteita, joissa tietynlainen vaatetus on pakollinen. Kotona on erikseen "kotivaatteet", joihin esimerkiksi farkut eivät kuulu. Toki valikoimasta löytyy myös jokunen juhla-asu, jotka juhlien vähyyden vuoksi lojavat kaapissa pölyttymässä. Kokonaisuudessaan yritän suosia myös second hand -materiaalia, mutta ensisijaisesti lähtökohtana on ylipäänsä ostamisen rajoitttaminen. Sama pätee elintarvikkeisiin, sillä haluan pitää hävikin minimissä.

En ole täysin hylännyt sitä nk. ekologista ajattelu- ja toimintatapaa, mutta olen höllännyt otetta. Lajittelen jätteet ja elintarvikkeiden kohdalla pyrin valitsemaan vaihtoehtoja joista pakkausjätettä syntyy vähemmän. Kun vain muistan, panostan myös lähiruokaan. Mutta joskus tästäkin on mukava jousta. Samalla motivaatio panostaa niihin ainakin "paperilla" parempiin valintoihin säilyy. -Ja ne valinnat ovat parempi vain väliaikaisesti, eli kunnes muuta todistetaan. 

Ja lopuksi yhteenveto syntilistastani: Pidän myös näteistä vaatteista alkuperästä ja materiaalista huolimatta, pidän välineurheilusta, muutaman kerran vuodessa ostan take away -kahvin, tykkään välillä meikata mutta en selvitä meikkien rakaa-aineiden alkuperää, suosin kahvia joka vain joko luomua tai nk. reilun kaupan tuote ja minusta on satunnaisesti oikein kiva suosia kaikenlaista materialismia. Se että asian tekee harvoin, tuo siihen tarvittavan hohdon. Mutta pieni puolustus: Ne ekologisuutta ja kestävää kehitystä suosivat tavat jotka olen omaksunut, ovat pitkäaikaisia ja mahdollisuus pysyvyyteen oman elinikäni aikana on suuri. -Paitsi jos itsemääräämisoikeuteni päättyy jotain kauniina päivänä. Hyväksyn että niin voi käydä, mutta olisi suotavaa että päivä tosiaan olisi kaunis.  


lauantai 6. huhtikuuta 2024

Taaperoaika: Mitä haluan lapselleni opettaa?

 Taaperoarki on tuonut mukanaan suuren ahaa-elämyksen, mikä toisaalta saa aikaan hieman päänvaivaakin: Nyt lasta on oikeasti kasvatettava. Olen perehtynyt kasvatustieteisiin sekä opintojen että jossain määrin työn kautta. En ole minkään tietyn metodin fanaattinen seuraaja. Ajattelen, että jokaisesta "ismistä" voi napata jotain sopivaa mikä kyseiselle lapselle sattuu sopimaan. Oikeastaan yksilö- ja lapsilähtöisyys ovat ainoita asioita, joihin voin jopa sitoutua. Millaiset asiat läsnä kasvatustyylissäni tällä hetkellä?

Tunnetaidot

Olen itse elänyt aikaa, jona tunnetaidot olivat tuntematon käsite. Erityisesti kouluympäristössä negatiiviset tunteet kategorioitiin kiukutteluksi. Tosin hämärästi muistan, että jokunen opettaja oli varsin empaattinen ja kannusti esimerkiksi kertomaan mikä itkettää. Muistan hämärästi tilanteen jossa minut suljettiin yhteisleikin ulkopuolelle. Tämä oli jostain syystä niin satuttavaa, etten luokkahuoneessa edes kyennyt kunnolla selittämään. Pari oppilasta kertoi opettajalle tilanteen. Miten opettaja toimi? Sen sijaan että hän olisi todennut että tämä unohdetaan koska oppitunti alkaa, hän lausui syvää myötätuntoa ilmaisevia lauseita. Tänäkin päivänä olen kyseiselle opettajalle tuosta todella kiitollinen. 

En näe syytä olla katkera lapsuuteni kasvatuskulttuurista. Se oli sitä aikaa, ja myös aikuiset oli koulittu kyseiseen ajattelutapaan. Ehkä moni mielessään saattoikin kritisoida. Lopputulos on, että minä ja varmasti moni muukin aikuinen saamme itsekin harjoitella tunnetaitoja. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, etteivät esimerkiksi itku, väsymys, uupumus tai esimerkiksi ärtymys ole negatiivisia tai kiellettyjä tunteija. Toki tunnesäätely on tärkeää hallita, mutta "pakko" vetää aina iloisen ihmisen roolia on onneksi vähenemään päin. 

Empatia

Toivon että kykenen opettamaan lapselleni empatiaa. Tällä hetkellä opetan sitä osoittamalla sitä häntä kohtaan aina kun mahdollista. -Myös tilanteissa joissa omaa kärsivällisyyttäni koetellaan. En hae tällä "vuoden äiti" -statusta. Kun Juniorin kanssa on meneillään tahtojen taistelu esimerkiksi siitä, saako ihan kaikkea tehdä, tietenkin lopputuloksena ainakin jonkinlainen mielenosoitus. Yritän samalla puhua Juniorille rauhallisesti ja todeta: "äiti ymmärtää että sinusta tuntuu nyt kurjalta". 

Ehkä joku pitää tällaista turhana. Itse taas halua asettua lapsen asemaan. Juniori täyttää kaksi vuotta ja on oppinut paljon uusia taitoja joita hän haluaisi käyttää. -Aivan kuten kuka tahansa muukin samanikäinen. Maailma muuttuu avoimemmaksi ja viimein on mahdollista päästä melkein minne vain itse. Mielestäni on täysin ymmärrettävää että hyvät ideat pysäyttävä aikuinen aiheuttaa suuren turhautumisen ja harmin. En voi antaa lapseni tehdä mitä vain, mutta ainakin voin osoittaa häntä kohtaan ymmärrystä siitä, että asia todella harmittaa. 

Dialogisuuus

Juniorin sanavarasto kasvaa satunnaisen säännöllisesti, ja välillä hän yllättää minut uusilla sanoilla. Olemme jo pidemmän aikaa kommunikoineet. Juniori ei vielä käytä lauseita, vaan hän enemmänkin eleitä ja yksittäisiä sanoja. Kun sanavarasto ja puhe tuosta kehittyy, haluan panostaa nk. dialogiin. Taaperon kohdalla tämä käsite voi kuulostaa turhalta "hifistelyltä". Mutta.. joskus hifistely on hauskaa siinä missä yritykset päteä?

Kiinnostus tähän teemaan heräsi päiväkodin ohjeistuksesta koskien dialogista lukemista. Ajatuksensa siis on, että lukiessa lapselle esitetään kysymyksiä ja lapsi saa myös kommentoida luettua vapaasti. -Eli keskustelemme lukemisen ohessa sitä mitä kirjassa ja sen tarinassa on. Esimerkiksi Pupu Tupuna leikkipuistossa -kirjaa lukiessamme pohdimme, onko missä Juniori on päässyt keinumaan ja laskemaan liukumäkeä.  

Liikunta, luonto ja luovuus

Juniori oppi kävelemään hieman yli puolentoista vuoden iässä. Nyt hän osaa kipittää oikein vauhdulla, pyöriä, tehdä karhukävelyä ja harjoittelee kovasti hyppimistä. Yritän parhaani mukaan opettaa hänelle uusia liikkeitä näyttämällä mallia. Ulkoleikkinä tämä on ollut erityisen hauskaa, sisätiloissa taas tanssimme milloin minkäkin musiikin tahtiin. -Emme siis todellakaan joka hetki.. Uusien taitojen myötä Juniori on selvästi alkanut nauttia liikkumisesta, ja yritän siis parhaani mukaan tukea häntä liikkumaan mahdollisimman monipuolisesti. Mitään harrastusta ei vielä ole, sillä ikää on juuri ja juuri kaksi vuotta. Ensi syksynä katsomme josko asuinpaikalle olisi jotain mihin pääsemme yhdessä. 

Olemme Juniorin kanssa hieman tutustuneet luontoon mm. meren rannalla. Luonto on toki käsitteenä vielä tuntematon näin pienelle, mutta pikku hiljaa yritän näyttää hänelle mitä kaikkea luonnossa on: vettä, kasveja, puita, hiekkaa, kiviä, kesällä ökötököitä jne. Toivon että Juniori oppisi viihtymään luonnossa ja nauttimaan kaikesta mitä mikäkin ympäristö voi tarjota. Asumme nk. kaupunkiympäristössä, mutta onneksi llähellä on mm. ranta ja metsää. 

Luovuuden suhteen Juniorin on vahvasti kallistunut musiikin puolelle. Hän on mielellään kokeillut pianoa, mutta luulen että musiikin sijaan Junioria kiinnostaa lähinnä ajatus siitä, että koskettimista tulee ääniä. Junioriin tarttuu eri laulujen melodiat vahvasti, ja jo todella pienenä hän oppi hyräilemään. Nykyään hän hyräilee taitavasti jopa vaikeita melodioita. Sanoja mukana on vasta muutama, mutta pikku hiljaa niitäkin tulee. Lisäksi Juniori näyttää pitävän kovasti siitä, että hänelle lauletaan. No, kun äiti soittaa pianoa, viulua ja laulaa, lapsen on kai turha edes yrittää paeta musiikin täyttämää ympäristöä. Myös päiväkodissa on havaittu Juniorin kiinnostus musiikkiin. Kieltämättä toivon että syksyllä tulisi mahdollisuus käydä musiikkileikkikoulussa.  

Ajatuksia

Vaikka lopuksi painotin erityisesti liikuntaa ja musiikkia, en koe tarvetta yrittää kasvattaa lapsestani alansa huippua, saati sitten "lapsineroa". Itse asiassa koen jopa pienoisen dilemman. Haluaisin kannustaa lastani esimerkiksi perehtymään musiikkiin ja innostumaan jonkun instrumentin soittamisesta, mutta en halua asiasta liian suorituskeskeistä. Toki jokaisen soittamista harrastavan tulee ymmärtää, että säännöllinen harjoittelu on tärkeää. Toisin sanoen: jonkin verran on tehtävä töitä. Toisaalta.. jos lajina olisi vaikapa jalkapallo, myös se vaatii ohjeiden kuuntelemista ja harjoittelua. Silt soittoharrastus tuntuu saavan herkemmin "kurinalaisen" aktiviteetin leiman. 

Kaikkein tärkeimpänä kuitenkin pidän sitä, että Juniorilla olisi kotona lupa ilmaista juuri ne tunteet, joita mikäkin tilanne vaatii. Kiukku ja turhautuneisuus ovat sallittuja tunteita tilanteissa, joissa lapsi joutuu toimimaan toisin kuin tahdoisi. Tämä ei tarkoita sitä etteikö hampaat silti pestäisi. Toki jos isomman lapsen kanssa on tärkeää keskustella ettei kiukuttelun tarvitse olla tapa. Voi olla että olen liian optimisti, mutta lähtökohtaisesti yritän kannustaa lasta kertomaan mikä asiassa harmittaa, ja pohdimme asiaa sitten yhdessä. Jos sekään ei auta.. joudun ilmeisesti keksimään jotain muuta? 

Ennen kaikkea haluan antaa lapselleni sellaisen kasvuympäristön, missä yhdistyy vapaus kasvaa omaksi itsekseen, mutta samalla sopeutuminen ihmisten kanssa toimiseen. Haluan kannustaa lastani ajan myötä myös oman itsensä kuuntelemiseen sekä tunnistamaan omat tunteensa. Toivon myös, että voin auttaa häntä löytämään keinoja käsitellä niitä. Pysyvä asia kuitenkin on, että äidin syliin saa tulla milloin vain, eikä mikään asia ole niin paha etteikö siitä saisi puhua. Haluan tehdä parhaani, että kotona olisi hyvä olla.