"Miksei tentissä saa käyttää tekoälyä?"

 Tekoäly opiskelussa

Voisin kritisoida ja valittaa miljoonien merkkien verran, mutta se ei pysäyttäisi tekoälyn yleistymistä opiskelussa, työelämässä ja arjen eri osa-alueilla. Jotta välttäisin yleistämistä, muistutan niin itseäni kuin lukijoita siitä, että tekoäly toimii todella monella osa-alueella. En voi kritisoida kaikkea, sillä paljon paheksuttu AI on ollut minulle suureksi avuksi ja tarjonnut oikein hauskoja hetkiä. Esimerkiksi ilman Google Mapsin reittiopasta olisin ollut pulassa useaankin otteeseen. Tosin sitä ennen piirsin "karttani" itse. Nuorena ja epävarmana puolestaan leikin säännöllisesti vanhan mallin Photoshopilla, minkä toiminta myös perustui tekoälyyn. 

Kyse ei siis ole pelkästään Google AI:n tai ChatGpt:n kaltaisista toiminnoista. 

Toistan lukemaani: tekoäly ei ole uusi "juttu". Sen kehittäminen alkoi jo vuosikymmeniä sitten. Suurimmat harppaukset vain tapahtuivat kuluneen 10 vuoden aikana. Tekoälyyn voidaan lukea mukaan esimerkiksi kuvanmuokkaukseen käytettävät ohjelmat, navigaattorit, erilaiset puheentunnistimet ja jopa ennustava tekstinsyöttä. Jälkimmisestä luovuin, sillä olimme jatkuvasti eri mieltä sanavalinnoista. 

Esimerkiksi Meta hyödyntää tekoälyn osa-alueita paljon. Keräämällä käyttäjän toiminnasta tietoja voidaan asettaa nk. kaveriehdotukset ja tarjota vaikkapa kiinnostavia mainoksia. Muistan vieläkin, kun eräs tuttavani täysin huumorimielessä laittoi minulle linkin johonkin ns. aikuisten lelukaupan tuotteeseen, enempiä miettimättä avasin. Kyseisen liikkeen mainosten poistamiseen menikin sitten tovi. Kiitos vain tästäkin. Onneksi on valinta "en ole kiinnostunut". 

Luotettavuus: ei yksiselitteinen asia

Kun jokin tekoälyn muoto, eli esimerkiksi Google AI tai vaikkapa ChatGpt ovat käytössä tiedonhakua varten, lopputulos ei aina ole luotettava. Asia minkä harvinaisen harva käyttäjä muistaa tai edes ymmärtää on, että vastaus on paljolti konkreettisen ihmisen tai ihmisten aikaansaama. Omakohtaisen testaamisen myötä hämmästyin myös siitä, miten erilaiset vastaukset voivat olla suomeksi ja englanniksi. 

Henkilökohtainen mielipiteeni esimerkiksi Google AI:n vastauksista on, että tekstin rakenne ja sisältö ovat kömpelösti koottu. Jos minun pitäisi kuvailla lopputulosta, näytttää kuin jokin olisi laittanut peräkkäin sanoja siten, että lopputulos on siedettävä, mutta itse sisällöllä ei ole niin väliä. Periaatteessa vastaus voi olla hyvä, mutta retorisella tasolla viesti voi olla epämääräinen. Tarkastellessani suomen- ja englanninkielistä vastaus kysymykseen kristinuskon perustajasta, virheiden ohessa vastauksen sisällössä oli runsaasti ristiriitaa. Tässä tekstissä en asiaa käsittele tarkemmin, sillä "kerro lyhyesti" -ohjeistus on tässä vaiheessa mahdoton toteuttaa. Kenties siinä AI päihittäisi minut kevyesti. 

Miksi pitää erikseen ohjeistaa ettei tekoälyä saa käyttää?

Ilmiö mitä olen kummastellut. Olen saavuttanut sen verran korkean iän, että minun aikanani taskulaskin oli sopiva vastine tekoälylle. Taskulaskinta yritettiin käyttää, tosin vain matematiikankokeessa. Helpoissa laskuissa taskulaskin olisikin ollut hyvä vaihtoehto. Kertotaulut sisältävä viivotin oli vielä parempi, sillä opettajat eivät niitä aina havainneet. Itse en uskaltanut sellaista hankkia, vaan masokistisesti selvitin itseni läpi suullisista kuulusteluista, vaikka 7:n ja 8:n kertotaulut taisin joutua uusimaan. 

Taskulaskimen käyttö ei kuitenkaan ole hyvä vaihtoehto, mikäli laskusäännöt ovat hukassa. Esimerkiksi tavallisissa lausekkeissa ei tarvita kuin pari väärää merkkiä tai muistikatko laskujärjestyksessä niin lasku menee pieleen. Toisin sanoen: laskimenkin kanssa säännöt on osattava, ja kaiken lisäksi tiedot on osattava syöttää laskimeen oikein. Samaa logiikkaa voisi käyttää AI:n käytöstä: Jos sitä hyödyntää esimerkiksi peruskoulu- tai lukiotason koevastauksissa, on perustiedot silti hallittava. 

En itse ole opetusalalla enää, eikä minulla ole kyseisen alan koulutusta. Silti olen valmis vastaamaan: Tekoälyn käyttö kielletään, koska loppujen lopuksi työmäärä voi olla suurempi. -Mikäli etsinnässä on laadukas vastaus. Jos tekoälyn sijaan käyttää vain nk. koealueen materiaaleja, opiskelija ei joudu erikseen arvioimaan tekoalun antaman vastauksen laatua ja luotettavuutta. 

Ns. aitoa tietämystä tarvitaan edelleen 

Koska tekoälyn antama informaatio on loppujen lopuksi eräänlainen yhteenveto, eteen ilmestyvässä tekstissä voi olla lukuisia virheitä. Joskus teksti painottaa jotain, mikä saa lopullisen vastauksen täysin eri suuntaan. Tarkempi tietoa etsivä ymmärtää varmistaa mitä tekoäly on käyttänyt lähteenään. Osa AI:n muodoista hyödyntää erilaisia tilastomatematiikan kaavoja, joiden (edes) toiminnan ymmärtäminen olisi hyvä asia. Lisäksi on hyvä pohtia, onko tekoälyn kehittäjät ihmisiä, jotka hallitsevat jokaisen osa-alueen mm. kaikesta. Suomenkieliset vastaukset ovat hyvä esimerkki, sillä varsin usein AI:n "lähde" on Wikipedia. -Minkä sisällön luominen on mahdollista kenelle tahansa. 

Ehkä surullisin mielipide mitä sosiaalisessa mediassa olen tähän asti kuullut, oli tietokirjojen täydellinen demonisoiminen. Erityisesti historiaa ei kuulemma kannata lukea, koska historian teokset ovat valhetta. -Varsin suorasukainen ajatus. Näin historiaa tutkineena edes vähän, siis yhden gradun verran totean, ettei asia ole niin yksinkertainen. Historian, kuten monen muunkin tieteen lukeminen vaatii lukutaidon lisäksi kykyä arvioida lähteen luotettavuus. AI:n antamat vastaukset antavat lukijalle helpon ja ystävällisen pikavastauksen mihin vain. Yhä useammin ihmiset näyttävätkin linkittävän "informaationa" Google AI:n vastauksen miettimättä vastauksen luotettavuutta. Tästä syystä ns. oikeiden kirjojen lukemista ja lukutaidon elinikäistä kehittämistä ei tulisi hylätä. 

Näennäisesti tekoäly voi antaa illuusion elämän helpottamisesta, ja ehkä joillain osa-alueilla niin onkin. Ennustavan tekstinsyötön pitäisi olla sellainen, ja ehkä se monilla auttaakin. Minun ja ennustavan tekstinsyötön ajatukset menivät harvoin yksiin. Jos kysyn AI:lta onko hauki kala j AI:n vastaus on myöntävä, uskaltaudun uskomaan. AI:n käyttöä ei mielestäni tarvitse tietyn tason aiheissa kieltää, mutta käyttäjän on hyvä käsittää, ettei AI:n käyttö ole oikopolku, vaan se saattaa arvata oikean suunnan. Edelleen lähteiden tarkastaminen on tärkeää. Hyvä kysymys onkin siinä vaiheessa, olisiko sittenkin nopeampaa lukea ja kirjoittaa. 

Opin parhaiten vanhentuneiden metodien avulla

 Myönnän olevani ikuinen opiskelija, tosin en aina omasta tahdostani. Tämänhetkinen tilanne vaatii opiskelua siksi, että saisin riittävästi osaamista erottuakseni työmarkkinoilla. -Tähän päälle armoton yritys saada töitä. Avautumiseni ei kuitenkaan tällä kertaa koske työnhaun mahdottomuutta, sillä asia lienee turhankin selvä. Sen sijaan haluaisin hieman kommentoida opiskelun metodien muuttumista ja toimivuutta. -Itsekkäästi tällä kertaa omakohtaisten kokemusteni perusteella. 

Mainittakoon jo alussa: jokainen oppii omalla tavallaan, ja eri tavat sopivat eri ihmisille eri tavoin. Se mitän tulen kirjoittamaan, on mahdollisia tutkimustuloksia lukuunotta täysin subjektiivista. 

Peruskoulu: kynä, paperi ja muistiinpanot

Muistiinpanojen tekeminen tarkoitti useita vuosia kopioimista. Peruskouluvuosinani piirtoheitin oli uusinta uutta, ja kalvolle kirjoitettua tekstiä kirjoitettiin vihkoon. Se ei ollut helppoa. Opettajamme ei vahtinut jokaisen kädenjälkeä. Minulla kuitenkin on hämärä muistikuva "harakanvarpaista" huomauttamisesta. Tämä olikin niitä harvoja asioita, missä huomautuksia ei minulle tullut. Tykkäsin kirjoittaa kaunoa, tai tarkemmin ottaen "tyyppikirjoitusta". 

Oli suositeltavaa lukea muistiinpanot osana kokeisiin valmistautumista. Minä en lukenut niitä, muistin ne jostain syystä. Kirjoittaminen auttoi painamaan asiat muistiin. Haasteenani tosin oli, etten osannut opetella itse tekstin sisältöä, vaan opettelin koealueen enemmänkin ulkoa. Joskus mietin, epäilikö opettajani minua koskaan lunttaamisesta. Jos epäili, se olisi täysin ymmärrettävää. 

Toisaalta tästä opiskelutavasta oli etuakin: Nyt, riittävän pitkän ajan jälkeen myönnän syyllistyneeni lunttaamiseen kerran. Oletan että tässä vaiheessa todistukseeni ei enää kosketa. Lunttaaminen tapahtui syksyllä 1996 tai keväällä 1997 historiankokeessa. Jostain syystä minulle tuli täydellinen "black out" käsitteen "hieroglyfi" kanssa. Avasin pulpettini ja jollain ihmeen tuurilla historiankirjani oli päällimmäisenä. Sain hivutetua auki sivun missä muistin olleen asiaaa tuosta käsitteestä. Kopioin vastauksen suoraan kirjasta, opettaja ei huomannut mitään. Sain tehtävästä täydet pisteet. Olin aivan paniikissa, sillä pelkäsin jääväni kiinni. En yrittänyt luntata uudelleen. Ilmeisesti autismikirjon piirteet pelastivat minut: Olin niin kauan ladellut kirjojen sisältöä ulkoa, ettei opetaja pitänyt lunttaamista todennäköisenä. 

Palatakseni alkuperäiseen aiheeseen: Käytössämme olivat alkeelliset välineet: kynä, pyyhekumi, vihko ja kirja. Jossain vaiheessa saimme perinteisen keltaisen lyijykynän tilalle turkoosit lyijykynät. Se oli luksusta. Ja asiat jäivät mieleen. Ainakin ne, mitkä kiinnostivat. -Ai miten niin en ollut historiasta kiinnostunut?? Aivan oikein. En ollut. 25 vuotta myöhemmin pääaineeni oli Suomen ja Skandinavian kirkkohistoria. Äärimmäisen loogista. Kenties jouduin tyytymään suunnitelma B:hen, sillä minusta ei tullutkaan olympiatason taitoluistelijaa. 

Lukio: oli opittava kuuntelemaan

Lukiossa oppimistapani ei muuttunut paljoakaan. Kamppailin ulkoa-opettelemisen muuttamisesta tekstin ymmärtämiseksi, mutta se oli todella vaikeaa. Olin arvosanojen suhteen keskitasoa, edelleen kiinnostus määritteli miten hyvin pärjäsin. Vaikeimpia oppiaineita minulle olivat maantieto, englanti sekä osa historian osa-alueista. Tänäkään päivänä en mielelläni lähesty 1. maailmansotaa aiheena, sillä kokonaisuus on pelkkiä sirpaleita: Oli Sarajevon laukaukset, meni useampi vuosi, sota päättyi. Ja sitten tuli toinen maailmansota, mikä olikin helpompi tapaus. -Siis.. oppimisen näkökulmasta. 

Maantiedon haasteet selkiytyivät minulle vasta myöhemmin aikuisiällä. En ole käynyt testeissä, mutta epäilen vahvasti hahmotusvaikeuksia mm. karttojen, suuntien yms. suhteen. Tänäkään päivänä en osaisi asettaa edes Suomen karttaan kuin muutaman kaupungin edes vähän oikeaan paikkaan. Noloa mutta totta. Navigoin katujen nimien perusteella. Autoillessa osasin ajaa vain tuttuja reittejä. Mutta kun aiheena oli esim. väestö, kehitysmaat yms, olin täysin mukana. 

Lukiossa meille esiteltiin erilaisia oppimistapoja. Kokeilin nk. miellekarttaa, mutta en pitänyt sen ulkoasusta. Minulle sopi paremmin kirjoittaminen. Toisaalta lukio kannusti myös kommentoimaan. Lisäksi oli opittava löytämään opettajan puheesta se olennainen. Hyvä on, en löytänyt. Tai löysin jos aihe kiinnosti. Itse asiassa löysin myös paljon lisätietoa. 

Ammattikorkeakoulu: kun opittavan asian määrä lisääntyi

Suoritin lukion kohtuullisin arvosanoin. En ollut "kympin oppilas". Arvosanani vaihtelivat 7:n ja 10:n välillä, tietenkin kiinnostuksesta riippuen. Päättötodistuksen keskiarvo olin hieman alle 8, mikä kävi itsetuntoni päälle. Tavoitteeni oli korkeampi. Opiskelin ammattikorkeakoulussa bioanalytiikkaa, ja sain jopa tutkinnon suoritettua. En osannut opiskella, ja moni asia tuntui todella vaikealta. Asiaa ei auttanut se, että ryhmä oli täynnä vahvoja osaajia matemaattis-luonnontieteiden alueelta. En minä niissä ehkä ollut huono, mutta alemmuuskompleksi saattoi hidastaa oppimista. 

Jälleen mielenkiinto ratkaisi arvosanan. Tässä vaiheessa tein töitä ahkerasti, kiinnosti aihe tai ei. Virheelliset ajattelumallit olivat haaste: En ymmärtänyt jotain riittävän nopeasti, oletin että olen liian "tyhmä". Opiskelu muuttui paniikinomaiseksi, ja yllättäen moni asia meni pieleen. Toinen haaste oli opeteltavan informaation määrä. Esimerkiksi biokemia oli aihepiiri, mikä on täynnä pieniä yksityiskohtia. Opettajani varmaan piti minua harvinaisen idioottina, sillä unohdin pieniä, mutta olennaisia yksityiskohtia. Ehkä juuri ne suorituspaineet saivat unohtamaan. Solubiologiassa sen sijaan pärjäsin paremmin. 

En osannut opiskella tätä alaa. Yritin edelleen opetella ulkoa, ja jo pelkkien käsitteiden painaminen mieleen tuoti haasteita. Kuitenkin kynän ja paperin käyttö toimivat parhaiten, mutta informaation määrän ollessa suuri, muistiinpanojen tekeminen oli vaikeaa. Osa ryhmäläisistä naureskeli varsin avoimesti kirjoittamiselleni. Osa oli siirtynyt kannettavan tietokoneen käyttöön, osalle riitti kuunteleminen. 

Rehellisesti: ammattikorkeakoulu oli korkeakoulukokemuksistani epämukavin monella tapaa. En näe aiheelliseksi syyttää sitä ketään. Oppimiseni oli hajanaista osaltaan vaikeiden aikojen, ja osaltaan puutteellisen opiskelutekniikan vuoksi. Lisäksi amk-aikoina alkoi siirtymä verkko-opiskeluun. 

Muutos digiopiskeluun

"Te olette nyt tässä hommassa pioneereja". Amk:ssa tuo lause tuntui olevan kurssin aloituslause vähintään joka toisella kurssilla. Innovaatio -käsitteen tultua muotiin, yhtenä innovationa harrastettiin verkko-opiskelun käyttöönottoa. Ensimmäinen kokemukseni oli katastrofi. Oli totuttava käsitteeseen "Moodle", ja seurattava sähköpostin, opintosuoritesivuston sekä tilanvarausjärjestelmän lisäksi taas uutta alustaa. -Ja opeteltava sen käyttö. 

Suuren tekstimäärän lukeminen näytöltä on ollut minulle aina haaste. En koskaan oppinut "lukemaan" esimerkiksi e-kirjoja. Pystyn silmäilemään tuttua tekstiä, mutta koen epämiellyttäväksi jopa verkkouutisten lukemisen. Se on lähinnä silmäilyä ja "skrollaamista", ei kunnollista lukemista. Tämä luonnollisesti vaikuttaa myös sisäistämiseen. Jos materiaali on laajaa ja yksityiskohtaista, lukeminen ruudulta ei tunnu luontevalta. Tablettia en itse asiassa ole testannut. Tosin asiaan saattaa vaikuttaa lievä hajataitto, minkä vuoksi kaipaan paperia tai viivotinta avuksi lukemiseen. 

Olen käyttänyt Moodlea nyt useamman vuoden. Olen oppinut käyttämisen myötä mistä mikäkin löytyy, mutta edelleen kaiken vaadittavan hahmottaminen tuntuu vaikealta. Oli kyse sitten Googlen alustoista tai Moodlesta, kokonaisuus tuntuu aina rikkonaisemmalta kuin klassinen "luonto, muistiinpanot ja tentti" -tyyli. Myös erilaisten välitehtävien tekeminen tuntui helpommalta kun kyseessä ei ollut verkko-opiskelu. Absurdia ehkä, mutta näistä kokemuksista huolimatta opiskeluni on viime aikoina ollut 100%:sesti verkko-opiskelua. -Kyllä, kaipaan luentoja. 

Yliopisto: hybridiä

Teologia alana luonnistui minulle helpommin kuin bioanalytiikkaan liittyvät vaikeimmat kurssit. Toki oli sellaista missä vaikeuksia oli, ja kenties heikon motivaation vuoksi. Joskus motivaatiota laski kiireinen kausi. Yliopistossa opiskelu oli sekä lähi- että etäopiskelua. Valinnaisten kurssien kohdalla valintaan vaikutti paljolti ajankäyttö, mutta edelleen viihdyin paremmin lähiopetuksessa. Nykyinen elämäntilanne lähinnä estää sellaisen. 

En halua täysin kritisoidakaan hybridi -tyylistä opiskelua. Se mahdollisti joustavan ajankäytön, mikä puolestaan ajoittain nopeutti opintoja. Asia ei kuitenkaan ole mutkaton. Mahdollisuus etäopiskeluun luo herkästi illuusion helposta ja nopeasta opiskelusta. Tämä lienee toki kontekstisidonnaista, mutta itse koin tehtävien määrän usein varsin suureksi suhteessa opintopisteiden määrään. Toisaalta tämä on loogista: käytettävän ajan on korreloitava sen ajan kanssa, mikä menisi luennolla istuessa. Etäopiskelu voi siis olla ajankäytöllisesti tehokasta vaihtoehto, mutta vaatii todella intensiivistä työskentelyä. Erityisesti auditiivisesti oppiva saattaa selvitä selkeästi rennommalla otteella luennoilla istuen. 

Ottaen huomioon työelämän vaatimukset, hybridi -tyylinen opiskelu valmentaa suhteellisen hyvin. -Siis sellaisiin tehtäviin, joihin sisältyy mahdollisuus etätyöhön ja työnkuva on enemmän sidoksissa tehtäviin kuin työaikaan. Etäopiskelu vaatii itsekuria, ajanhallintakykyä sekä kykyä organisoida oma tekeminen niin, että vaadittavat tehtävät tehdään ajallaan ja laadukkaasti. -Jälkimmäinen toki riippuu henkilökohtaisista tavoitteista, mutta työelämässä tavoitteet ovat sidoksissa työpaikan kriteereihin. 

Jos rehellisiä ollaan..

..Olen oppinut parhaiten "vanhanaikaisilla" metodeilla. Jo ryhmätyöt hidastivat oppimista, mikä tosin on yksilöllistä. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka moni muu näillä kahdella tyylillä opiskellut omaa samanlaisia kokemuksia. Jostain syystä uskon, että kirjan, kynän, paperin ja opetuksen kuuntelemisen käyttö takaa melko yleisellä tasolla parempia oppituloksia kuin digiopiskelu. Tässä kohtaan myönnän jättäväni sivuun mahdolliset erilaiset oppijat. Toki digiaikakaudelle syntyneet voivat kokea toisin. Toisaalta pientä skeptisyyttä luovat julkaisut heikentyneistä oppituloksista. 

Mikä olisi paras keino? Minun, jolla pedagogista koulutusta on kasvatustieteen perusopintojen verran, onkin varmaan varaa neuvoa. Toisaalta kokemusasiantuntijuus voi antaa erittäin pienet lisäpisteet, nyt puhuttaisiin siis mikrotasosta. En hylkäisi digiopiskelua täysin, mutta siirtäisin sitä pisteeseen, kun riittävät perustaidot on hankittu. Käytännössä tämä tarkoittaisi digivapaata opiskelua uutta tietoa omaksuessa, ja digityöskentelyn tasolle, kun perustaitoja hyödynnetään. Ja vielä enemmän käytännössä tämä tarkoittaisi sitä, että esimerkiksi peruskoululainen opiskelee "perinteiseen" tapaan vaikkapa biologian kursseja, suoritettu koe mukaanlukien. Saavutettuaan riittävän osaamisen, hän voi harjoitella vaikkapa tutkielman tekemistä IT-osaamista samalla harjoitellen. 

Kieltämättä toivon, että julkisuuteen nousisi tutkimuksia, joissa verrataan oppimisen tuloksia perinteisen ja digiopiskelun välillä erityisesti peruskoulun ja toisen asteen tutkinnon suorittaneiden keskuudessa. Toisaalta digimateriaalit esimerkiksi ovat hieman kierosti markkinoitu työväline: markkinnoinnissa korostetaan miten tärkeää on opetella hyvissä ajoin "uuden ajan" työskentelyyn, vaikka tulokset kärsisivät. Todellisuudessa kyse lienee säästötoimenpiteistä, sillä konkreettiset kirjat maksavat enemmän. 

Voi olla että olen pudonnut kehityksen kärryiltä, mutta joskus paluu muutama askel taaksepäin voi pitää suunnan paremmin oikeana. 

Kun intiaanileikkien suurin riski oli tulipalon vaara

Toisella luokalla kaksi ensimmäistä luokkaa olivat yhdistyneet. Meitä oli 30, tai ehkä 31. Opettajamme toimi yksin, avustajia ei ollut. Ainoa helpotus lienee ollut jako A-ja B-ryhmään. 90-luvulla ei ollut erityisoppilaita. Oli vain hyväkäytöksisiä ja huonokäytöksisiä oppilaita. Me pidimme opettajastamme kovasti. Silti mietin, miten ihmeessä hän pärjäsi niin suuren joukon kanssa. Muistan edelleen päivän, kun opettaja oli tuonut luokkaan "mankan". Se tiesi jotain uutta ja jännittävää. 

Nousimme opettajan kehotuksesta seisomaan. Opettaja laittoi mankan päälle, ja sieltä se tuli: Sutsisatsi. Se oli meidän ensimmäinen kokemuksemme Fröbelin palikoista. Silloin suurilukuinen porukkamme oli aivan innoissaan mukana laululeikissä, ja opettajamme aivan pokkana näytti liikkeet täydellisellä heittäytymisellä. Fröbelin palikat olivat kovin juttu ikinä! Nyt, yli 30 vuotta myöhemmin lapset edelleen tykkäävät samoista ja vuosien saatossa ilmestyneistä uusista kappaleista. 

"Inkkarityttö" 

Olen syntynyt ja elänyt lapsuutta ennen monikulttuurista aikaa. Kyseisellä paikkakunnalla sellainen aika ei liene vieläkään tullut. Minulla oli tummanruskea tukka ja ihoni ruskettui kesäisin. Meille opetettiin suvaitsevaisuutta eri etnisten taustojen edustajia kohtaan, tosin saatoimme nähdä heitä vain kirjojen kuvissa tai televisiossa. Luokassa oli erittäin vaaleatukkaisia oppilaita, sitten kenties enemmistönä jotain vaalean ja tumman väliltä, ja tummatukkaisia. Erittäin vaaleahiuksiset ja erittäin tummahiuksiset lienevät olleet vähemmistö. 

90-luvun alussa niin hapsuhelmaiset paidat ja mekot olivat suosittuja. Rakastin keltaista mekkoani, jossa oli hapsuhelma. Valitettavasti jopa minä kasvoin, eikä kyseistä mekkoa päässyt esittelemään pitkään. Osasyynä oli sekin, ettei kesämekko oikein soveltunut talvella juhlamekoksi. Jotkut aikuiset kutsuivat minua "inkkaritytöksi". Se oli positiivinen lempinimi. Intiaanitytöt olivat lasten silmissä kauniita, ja pojat/miehet urheita sotureita. 

On erittäin totta, että käsityksemme intiaaneista perustuivat stereotypioihin, ja ymmärrän myös, miksi sellainen nähdään tänä päivänä loukkaavaksi. Toisaalta pidän surullisena sitä, että tänä päivänä harvoin puhutaan nimenomaan siitä ihailuista, mitä lapset kokiva intiaaneja kohtaan. Lasten näkökulmasta intiaanit elivät tavalla, mistä moni saattoi vain haaveilla: He ratsastivat hevosilla, metsästivät, kunnioittivat luontoa, ja heillä oli kaunista sekä lähes taianomaista musiikkia. 

Disneyn elokuva Pocahontas toi uutta perspektiiviä käsitykseemme intiaaneista. He kunnioittivat luontoa, olivat rohkeita, viisaita ja elivät sellaista elämää, mitä me ala-asteikäiset ihailimme. Elokuva antoi meille pohdittavaksi eettisiä kysymyksiä, ja toisaalta ajatuksen kaiken elävän arvostamisesta. 

Ajankuva muuttuu

Se aika, kun Fröbelin palikat pukeutuivat intiaaneiksi, oli aikaa aikaa kun intiaanileikit olivat lapsille tärkeä asia. Intiaaneille ei irvailtu, vaikka laulujen sävy olikin leikkisä. Kun me lapset leikimme intiaaneja, emme todellakaan ajatelleen intiaaneja mitenkään alempana etnisenä ryhmänä. -Päinvastoin. Ehkä harrastimme jonkin tason kulttuurin omimista, mutta emme olleet ainoita. Olihan paikallisella kansalaisopistolla itämaisen tanssin ryhmä, missä joukko keski-ikäisiä naisia opetteli liikuttamaan lantiotaan sulavasti. 

Ajankuva muuttuu. Tänä päivänä samanlaisten laulujen tekeminen tuntuisi tökeröltä. Ja jos kantaani kysytään silmien venyttelyyn, kuulun siihen tylsään kategoriaan jota kyseinen ele ei ole koskaan naurattanut. Minusta se on aina ollut vähän "nolo". Kansankielellä tyhmä, ja erittäin väkisin väännetty vitsi. Olemisessa porukan tylsimys, olin ilmeisesti aikaani edellä. Ja kieltämättä sillä eleellä irvaillaan tietyn etnisen taustan omaavan ulkonäöllä.

Silmien venyttelyn, ihon maalaamisen ruskeaksi ym. näen tänä päivänä toiminnaksi, missä on itsestään selvää ettei sellainen ole sopivaa tänä päivänä. -Ja täysin perustellusti. 90-luvulla ajateltiin eri tavalla. -Tai pikemminkin ei ajateltu, ainakaan erityisen tarkasti. Toisaalta erityisesti ulkonäön kommentointi ylipäänsä tapahtui matalammalla kynnyksellä. Minua kiusattiin mm. suurten etuhampaiden takia, ja pidin niitä itsekin koomisina. Kiusaaminen toki tuntui pahalta, mutta jostain keskivertomitoista poikkeavat etuhampaani olivat pilkan kohteena itsestäänselvyys. Eihän se oikein ollut, mutta luulen että yleisten asenteiden mukaista käytöstä. Toisin sanoen: Se oli sitä aikaa ja sen ajan asennetta. 

Täytyykö historia kieltää?

Kannatan avoimuutta. Suomen historia sekä sen sisäiset muutokset ovat osa kansallista identiteettiämme. Yksilön identiteetti on ikuinen rakennustyömaa. Yksi olennainen tekijä tasapainon saavuttamiseen on omien puutteiden ja virheiden myöntäminen sekä hyväksyminen, sillä vain siten kasvu toivottuun suuntaan (mikä edelleen voi olla täysin väärä) on mahdollista. Ajattelen samaa kansallisesta identiteetistä. Ikäluokkani on kokenut erilaisia muutoksia aina asenteiden muuttumisesta digitalisaatioon. 

Niin kauan kuin historiaa on kirjoitettu ja sitä ennenkin, ihmiset tekevät asioita, jotka vuosien jälkeen osoittauvat huonoiksi ideoiksi. Toisaalta, usein huonoja ideoita ja virheitä tarvitaan, jotta jokin parempi olisi realistinen skenaario. Tästä syystä näkisin tärkeäksi, että me suomalaiset kykenemme katsomaan avoimin silmin vaikkapa asennehistoriaamme, ja keskustelemaan siitä ääneen. En usko, että lastenlaulujen, vanhan Aapisen tai minkään muunkaan konkreettisen asian deletointi ja sitä seuraava puhumattomuus on paras ratkaisu. Kuitenkin jälkikasvumme saattaa esittää joka vuosi kiperämpiä kysymyksiä, ja heillä on oikeus saada niihin rehellisiä ja laadukkaita vastauksia. 

Pienenä kevennyksenä tulkoon tähän loppuun lista, mitä kaikkea meidän tulisi samaa logiikkaa seuraten kieltää: 

- Pocahontas -elokuva

- Notre Damen kellonsoittaja -elokuva

- Itämainen tanssi (kulttuurin omiminen)

- Afrikkalainen tanssi (kulttuurin omiminen) 

- Etniset ruuat (erityisesti julkaistut reseptit koska kulttuurin omiminen ja ei todellakaan asianmukainen valmistustapa)

- Vieraskieliset lainasanat sekä "Finglish"

- Itämaiset kamppailulajit

- Shakira (sulauttaa itämaisia vaikutteita länsimaiseen poppiin)

- käyttämämme numerot, jotka ovat arabialaisia

Kun Kissanpolkka mittasi soittotaidon tason

 Lapsuudessani soittotaito oli yllättävän yleistä. En tarkoita "pro-tason" soittoa, mutta lähes jokainen kykeni jo korvakuulolta tai jonkun opettamana soittamaan esimerkiksi pianolla tuttuja melodioita. Kissanpolkan osasi lähes jokainen. Kitaransoiton oppiminen ainakin muutamalla soinnulla oli tavallinen tuliainen rippikoulun aikana. Kas, unohdin melkein mainita nokkahuilun (oma akilleenkantapääni). Jopa minä kykenin soittamaan kappaleen Ukko Nooa, joskaan en virheettömästi. 

Soittotaitoa mittasivat kappaleet Ukko Nooa ja Tuiki tuiki tähtönen. Jokainen osasi soittaa nuo kaksi edes jollain instrumentilla. Tosin silloin niitä ei kategorioitu soittotaidoksi. Tyypillinen vastaus soittotaidon määrittelyyn olikin: "En todellakaan osaa soittaa. Osaan pianolla/kitaralla/nokkahuilulla Ukko Nooa, eli en osaa." Itse asiassa, mielestäni Ukko Nooa vaatii jo hieman omaksumista. Kappale vaatii viiden nuotin käyttöä, ja korvakuuloa. 

Toinen kappale oli Kissanpolkka. Yksi jos toinen halusi oppia sen, lieneekö taustalla kappaleen koomisuus, vai jokin yhteisöllinen juttu? Minäkin osasin sen. -Siis Kissanpolkan. Yhteisöllisyys olikin toinen juttu. Nyt en hallitse kumpaakaan: en yhteisöllisyyttä, enkä Kissanpolkkaa. Eilen kokeilin Mozartin pianosonaattia C-duurissa. Muistin perusosasta melkein kaiken, mutta pahuksen Kissanpolkka on unohtunut täysin. 

Rehellisesti, en edes tiedä mikä nykyään on sellainen "yleismelodia", minkä jokainen osaisi soittaa esimerkiksi pianolla. Tai kitaralla näppäillen. Tai sillä ristiriitaisia tunteita herättävällä nokkahuilulla. Mitä olen havainnut, yhä harvemmin tulee edes koskemaan mihinkään soittimeen. Tosin jos oikein olen ymmärtänyt, esimerkiksi peruskoulussa ukulele on varsin suosittu oppilassoitin. Tämä on loogista: ukulele on sopivan kokoinen, ja ilmeisesti hintakin on kohtuullinen. Ilmeisesti myös sointujen löytäminen on kohtuullisen helppoa? -Ai olenko itse kokeillut ukulelen soittamista? En. 

Mutta ottaen huomioon asuinalueemme ja sen faktan, että muutaman vuoden kuluttua koulun musiikintunneilla lapseni saa opetella ukulelen soittoa.. todennäköisesti kotiimme saapuu ukulele. En ole lemmikkejä vastaan, mutta toistaiseksi eri eläinlajien sijaan taidamme haalia uusiksi perheenjäseniksi soittimia. Mutta aivan kuten lemmikkien kanssa, kerrostaloasunnossa on otettava huomioon millainen lemmikkisoitin soveltuu, ja millainen ei. Kiellettyjen listalla ovat esimerkiksi harppu (ei näillä neliöillä), alppitorvi (toki jos saamme asunnon jonka pohjaratkaisu mahdollistaa) ja suurimmat vaskipuhaltimet. Naapurisopua ei parane ajatella liikaa, sillä mekkalointiaikamme loppuu reilusti ennen järjestyssäännöissä ilmoitettua hiljaisuusaikaa. 

Ottaen huomioon Kissanpolkka -ajan, tuon tason soittotaitoa ei voi selittää sosioekonomisella asemalla eikä taloudellisilla tekijöillä. Kyse oli kiinnostuksesta. Tiettyjen kappaleiden soittaminen oli sosiaalinen ilmiö: joku opetti toiselle, ja tämä taas toiselle. Todennäköisesti opin Kissanpolkan sisareni avittamana, ja todennäköisesti minä opetin saman kappaleen kaverilleni. Mainittakoon vielä, että opin kyseisen kappaleen ennen pianotuntien aloittamista. Lisäksi sen oppi moni, joka ei koskaan käynyt millään soittotunneilla. 

Soittotaidon opettelu ei kuitenkaan ole kadonnut. Kiitos Tetris -tyylisten opetusvideoiden (mitkä haluaisin kieltää), moni on opetellut soittamaan toivekappaleitaan. Mutta soittotaidon ilmaiseminen vaikuttaa privaatilta, lukuunottamatta sosiaalista mediaa. Vaikka taideaineet lasketaan täydellisen turhiksi erityisesti perusopetuksessa, toivoisin että musiikkiin panostettaisiin hieman enemmän, ja nimenomaan soittotaidon suhteen. Tietenkin itse tehty "konemusiikki" on oppilaiden mielestä hienoa. Soittotaito kuitenkin saa aikaan merkittäviä hyötyjä myös neurologisella tasolla, mikä edesauttaa oppimista myös muissa oppiaineissa. Ikuisesti muistan erään ilmiön yläasteella ja lukiossa: Musiikkiopistossa jonkin soittimen soittoa opiskelevat pärjäsivät matematiikassa. 

Lopuksi kevyempi fakta: Soittaminen voi olla oikeasti hauskaa niin yksin kuin yhdessä. Itse pelkäsin yhteissoittoa pitkään, mutta olen viimein uskaltautunut sitä kokeilemaan. Yhteisessä tempossa pysyminen oli merkittävä haaste, mutta omaksuin sen nopeasti. Taustalla oli yksinkertainen asia: harjoittelu. Some on täynnä videoita, jotka lupaavat näyttävänsä keinoja, joilla opit minuutissa asian, minkä oppimiseen todellisuudessa menee pari vuotta. Voin heti todeta, että nuo videot ovat huijausta. Ellet satu olemaan kyseisessä asiassa nero, et todennäköisesti opi minuutissa soittamaan viululla puhtaasti paljoakaan. Mutta sen minuutin aikana saat käsityksen, kuinka harjoittelu tapahtuu. 

Miten yleistä soittotaito oli sinun lapsuudessasi? Kuulutko Kissanpolkka -kategoriaan? 

Se liian aliarvostettu nukkuminen

 Uni ja lepo. Siinä kaksi perustarvetta, jotka moni teoreettisesti muistavat, mutta käytännössä käsitys voi muuttua. Mielenterveysongelmat ovat lisääntyneet monien ikäryhmien keskuudessa. Syitä on lukemattomia, mutta jossain vaiheessa ymmärrys riittävän unen tärkeydestä hämärtyy. Tämä ei koske jokaista. On paljon ihmisiä, jotka pitävät kiinni riittävästä unimäärästä ja vuorokausirytmistä. Toisaalta on myös monia, jotka jaksavat huolehtia vain esimerkiksi jälkikasvunsa, mutta eivät omasta nukkumisestaan. 

Kun oletin etten tarvitse unta

Olin nuori ja kuolematon. Kompensoin univelkoja kofeiinilla. Kyllähän se alkuun toimi. Kofeiini oli ratkaisu muun muassa kaikkeen. Jaksoin istua luennoilla, lähdin aamulla reippaasti liikkeelle ja pieni tujaus energiajuomaa sai jälleen "koneet käyntiin". Arkisin varasin aikaa nukkumiseen maksimissaan kuusi tuntia, yleensä vähemmän. Tämä oli aikaa ennen älypuhelimia, mutta Internetillä varustettu tietokone minulla oli. 

Facebook oli vasta tullut, mutta eri tavat chattailla olivat tuttuja. Nk. Messenger toimi muistaakseni ilman Facebookia. Oli myös Skype, ja monen suosima IRC-galleria. Siellä tulikin tavattua monenlaista tuttavuutta. -Yöaikaan. Se oli sen ajan normaali: keskustelut tapahtuivat yöllä. Jokainen meni nukkumaan joskus, yleensä todellakin joskus. Ehkä silloin, kun silmät eivät pysyneet auki. 

Heikko lähimuisti, ahdistus, lennokkaat ajatukset..

Loistavia ideoita ja oivalluksia syntyi jatkuvasti. Jostain syystä ajatus vain katkesi. Nk. punainen lanka vähän katosi, tai meni kenties umpisolmuun. Periaatteessa opinnot olisivat sujuneet. Oppiminen alkoi lupaavasti, mutta siinäkin kävi jossain kohtaa katkeaminen. Tämä ilmeni esimerkiksi todella hyvin alkaneista tenttivastauksista, joissa jossain kohtaa jokin vain meni pieleen. 

Unohtelin asioita. Jopa sellaisia, joiden unohtamisen piti olla mahdotonta. Minulle oli lapsesta asti tärkeää pitää tavaroista ja velvollisuuksista huolta. Peruskoulussa tämä tarkoitti lähinnä läksyjä, kotiavaimia ja koulutarvikkeita. Vastuu puhelimesta alkoi ollessani n. 13-vuotias. Silloin Nokiani oli tosin sitä kokoluokkaa, että kadottaminen oli vaikeaa. Parikymppisenä moni asia alkoi mennä pieleen. Laskut sentään muistin maksaa. -Kiitos "maksa heti" -periaatteen. 

Mieliala siirtyi alaspäin, ja ahdistus muuttui yhä yleisemmäksi vieraaksi. Oletin sen johtuvan vain siitä, etten kykene olemaan kuten muut. Täysin väärin tämäkään ei ollut, sillä "maskaaminen" kuului päivittäiseen toimintaani, vaikka yritin samalla kapinoida vaihtoehtoisella pukeutumisella. Mieliala ja olotilat tekivät sellaisen siirtymän, että lopulta jouduin syömään pariakin lääkettä. 

Myöhemmin pitkäaikaisessa parisuhteessa päivärytmi normalisoitui. Vuoden sisällä epilepsialääkitystä lukuunottamatta kaikki muu lääkitys sai poistua. -Kiitos nukkumisen muututtua riittäväksi. 

Onko somen sisältö todella niin tärkeää että..?

Olen jo pidemmän aikaa asettanut itselleni säännön: Kellonajan X jälkeen puhelimeen ei vilkaista. Sitä ennen tarkistetaan onko herätys päällä, seuraavan päivän sää ja toivotettu muutamalle henkilölle hyvät yöt. Siitä hetkestä eteenpäin puhelin on käyttökiellossa herätykseen asti. Myös päivän aikana on "käyttökieltohetkiä". Aina näin ei ollut. Kun lapsi nukahti, unohduin selaamaan somea ja viestittelemään tuttujen kanssa. Siinähän se aika vierähtikin. 

En ole ainoa, joka sortuu samaan. Kun nukkumaanmenoajan aikaistaminen ei tahtonut onnistua, aloin pohtia, mikä somen sisällöstä tekee niin tärkeää, että laitan sen oman hyvinnvointini edelle? Mikä chattailusta ja meme -kuvien jakamisesta tekee niin tärkeää, että niitä kannattaa tehdä sinä aikana, kun pitäisi nukkua? Perusteluja oli vaikea löytää. Tajusin myös, että vastauksena "oma aika" on todella surkea. Mietin, miksi ihmeessä käytän sen ns. oman ajan oman hyvinvointini tuhoamiseen. 

Muutokset eivät näy heti

Omalla kohdallani 30 min. aikaistaminen nukkumaanmenoajassa teki suuren muutoksen. Yritän aikaistaa nukkumaanmenoaikaani vielä toiset 30 min, mutta myönnän että haasteita on. Toisaalta olen tyytyväinen kyettyäni pysymään uudessa ajassa. Muutoksia kuitenkin ilmeni jo näinkin pienellä erolla. Nyt nukkumiseen (eli kun suljen kirjan) on varattu hieman yli 8 tuntia. Näin ollen varsinaista nukkumista on n. 7 tuntia, eli edelleen hieman liian vähän. Tavoitteenani olisi varata nukkumiseen aikaa niin, että lopulta unen määrä olisi selkeästi 8 tunnin puolella. Olen hidas muuttuja, mutta muutokset ovat yleensä pitkäkestoisia. Viikonlopun valvominen on edelleen huono tapani, etenkin lapsivapaalla. 

Ensimmäisen yön jälkeen oli se perinteinen "univelkani on kuitattu" -olotila, mikä tavallisesti ilmenee viikonloppuisin. Seuraavina päivinä nukutti. Jouduin mahdollisuuksien salliessa turvautumaan 20 minuutin mittaisiin nokosiin, jotta jaksaisin loppupäivän. Tulevina päivinä mieliala alkoi hiljalleen kohota, ja mielen "sumuisuus" väheni. Meni pari viikkoa, kun huomasin päiväväsymyksen selkeästi vähentyneen. Lopulta myös peilikuva alkoi näyttää erilaiselta. -Hyvällä tavalla. 

Tätä "kokeilua" on takana vajaa kuukausi. Toivon että saisin aikaistettua nukkumaanmenoaikaa, mutta taipumukseni pysyä rutiineissa ja tehdä asiat samalla tavalla on vahva. Joudun etukäteen miettimään ja suunnittelemaan toimintani. Myös asioiden tekeminen eri kellonaikaan on muutoksena suuri, suorastaan epämukava. Mutta loppujen lopuksi yksi onnistunut kerta riittää. Narsistista tai ei, lisätäänpä vielä kuva nykyisestä habituksesta. Kuvan ainoa muokkaus on valo. Kuvan ottamiseen ei ollut syynä tämä postaus, vaan 40 täyttynyttä ikävuotta. 

Mitä pukeutumiseen tulee, myönnän etten ehkä noudata iän noudattamaa etikettiä. Mutta kenties käytän sellaisen pohtimiseen vaadittavan energian siihen, että onnistun jälleen aikaistamaan nukkumaanmenoaikaa. 

Leviävä disinformaatio: Mitä tehdä?

 Yleistä disinformaatiosta: salaliittoteoriat yms. sosiaalisessa mediassa

Suoraan määriteltynä disinformaatiolla viitavaan virheelliseen tietoon. Disinformaatiota näyttäisin esiintyvän erityisesti lääketieteeseen, luonnontieteisiin ja käsityksiin eri kulttuureista. Salaliittoteorioissa ajatuksena on, että ihmisiä huijatan tavalla tai toisella. Salaliittoteorioita voidaan liittää esimerkiksi rokoteohjelmiin ajatuksella, että todellisuudessa rokottamisen tavoitteena on tehdä ihmisille pahaa, tai pitää ihmisiä esimerkiksi "koe-eläiminä" tieteellisille kokeille. Myös kouluopetuksesta voidaan rakentaa salaliittoteorioita ajatuksella, että lapset "aivopestään" ajattelemaan tietyllä tavalla, vaikka todellisuus olisi toinen. 

Näiden asioiden taso ja mahdolliset haittavaikutukset vaihtelevat. Terveydenhoitoon liittyvä toiminta voi olla neutraalia, haitallista, tai pahimmassa tapauksessa johtaa kuolemaan. Luonnontieteissä kasvihuoneilmiön olemassaolo on myös tyypillinen esimerkki niin disinformaatiosta kuin salaliittoteoriasta. Jos oikein korkealle tasolle siirrytään, salaliittoteorioissa vaikuttavina tekijöinä ovat yliluonnolliset ilmiöt. Tosin tällaisten ajatusten ilmentyminen on vähäisempää. 

Salaliittoteoriat ja uskonto voivat muistuttaa toisiaan. Itse ajattelen salaliittoteorian olevan enemmänkin uskonnon hyödyntämistä. Allekirjoitan myös näkemuksen salaliittoteorioista uskontoa politisoivana tekijänä. 

Sosiaalinen media informaation lähteenä

Sisällön luominen sosiaaliseen mediaan helpottuu jatkuvasti. Lisäksi saman sisällön voi julkaista usealla alustalla. Julkaisijaa ihailevat henkilöt voivat jakaa julkaisun, jolloin katsojamäärä saadaan kasvamaan eksponentiaalisesti. Julkaisijan ei tarvitse olla perehtynyt aiheeseen, hän voi olla kuka tahansa. Olennaista on karisma. Miksi tällaiset julkaisut vetävät puoleensa enemmän katsojia kuin kirjallisuus, uutiset ja esimerkiksi tieteelliset artikkelit? 

Oma käsitykseni on, että esimerkiksi Tiktok -videossa houkuttelee efektien lisäksi helppous. Videon pituus on katsojalle vaivaton, eli maksimissaan 30 sekuntia. Mukana voi olla musiikkia, visuaalisia tehosteita, yksittäisiä iskulauseita ja jokin mieleenpainuva ja tarttuva lause. Itse sisältö ei enää ole olennainen. Mahdolliset vastustajat ja palauttetta antavat katsojat usein vain ruokkivat julkaisijan suosiota. 

Lukutaidon ja lähdekritiikin merkitys

Lukutaito on käsitteenä laaja. Se ei tarkoita vain teknistä lukemista, vaan kykyä ymmärtää luettua. Pidän skeptisyyttä tärkeänä. Nk. kyseenalaistava disinformaatio on mielestäni lähtökohtaisesti ymmärrettävää ajatus, mutta jossain kohtaa raja ylittyy. Sosiaalisessa mediassa leviävä disinformaatio on petollisinta katsojille, joiden lukutaito on heikentynyt puhtaasti liian vähäisen lukemisen seurauksena. Jottei asia pysyisi liian yksinkertaisena, lisätään tähän vielä yksi käsite: medialukutaito. 

Pidän lähdekritiikkiä osana lukutaitoa. Lähdekritiikki tosin on taito, minkä oppiminen vaatii riittävää käsityskykyä. Esimerkiksi juuri oppimaan koululaisen, saati sitten sitä nuoremman lapsen vastuuseen ei kuulu arvioida kuullun tai luetun tiedon luotettavuutta. En rehellisesti sanottuna tiedä, kuinka paljon lähdekritiikkiä harjoitellaan peruskoulussa, tai saati sitten toisen asteen oppilaitoksissa. Itse perehdyin sen taidon harjoittelemiseen vasta ammattikorkeakoulussa. Perusteellisinta kyseisen taidon opettelu oli yliopistossa. 

Mikäli tilanne ei ole parantunut, tilanne on varsin epätasa-arvoinen: Lähdekrittiikki voi parhaimmillaan lisätä henkilökohtaista turvallisuutta, mutta sen oppimiseen opastusta ja tukea tarjotaan vain korkeakoulutasoisissa opinnoissa. Näin ollen vähemmän koulutetut ihmiset saavat vastuulleen opetella lähdekritiikin taidon itse. Toisaalta.. ennen sosiaalista mediaa ja Internettiä "oppineet duunarit" olivat arkipäiväinen ilmiö. Moni ihminen luki, oli koulutustausta mikä tahansa. -Eikä pelkkää viihdekirjallisuutta.  Lapsuuden tuttavapiirissä oli itse asiassa varsin runsaasti paljon lukevia ja asioista kiinnostuneita aikuisia vailla akateemista taustaa. 

Disinformaation vaarat

Disinformaatio voi johtaa vaaratilanteisiin, toki tämä riippuu paljolti kontekstista. Erilaiset konfliktit lienevät toinen vaihtoehto. Toisaalta nekin voivat eskaloitua. Terveydelliset vaarat voivat olla seurausta esimerkiksi rokotteista kieltäytymisestä. Rokotteiden ansiosta olemme saanee kitkettyä pois tauteja, jotka aikaisemmin ovat olleet peräti tappavia, vai jättäneet vakavia vaurioita kehoon. Lievemmät varsiot taudeista voivat olla vaarallisia väestölle, joiden immuneetti on heikko. Toisaalta on hyvä pohtia myös sitä, että ne taudit voivat olla äärimmäisen ikäviä. 

Ympäristöön ja luontoon liittyvä disinformaatio johtaa puolestaan herkästi välinpitämättömyyteen ja toimintaan, mikä vahingoittaa ympäristöä merkittävästi. Kasvihuoneilmiö on ajoittain aihe, minkä olemassaoloa epäillään. Aiheena tämä on haasteellinen, sillä se näyttää houkuttelevan ihmiset varsin suoraviivaiseen ajatteluun. -Puolin ja toisin. 

Mitä missä milloin.. 

Disinformaation tunnistaminen näyttää olevan asia, mikä todellakin jakautuu eriarvoisesti. Niin kauan, kuin niin lukutaito, medialukutaito ja kyky lähdekritiikkiin heikkenevät, disinformaation leviämisen ja omaksumisen riski pysyy. Disinformaation leviämistä näyttäisi provosoivan asioiden politisoituminen ja nk. polarisaatio. Kansankielellä: Ihmisten tyytymättömyys heidän omaan elämäänsä vaikuttaviin asioihin provosoi etsimään tietoa "vaihtoehtoisista" lähteistä. Mitä helpommin ja vaivattomammin saatu informaatioksi koettu asia on saatavilla, sitä suurempi houkutus lienee olla yhtä mieltä lähteen sisällön kanssa. 

Toki olen tietoinen, että itse kuulostin äsken salaliittoteorioiden kannattajalta. Ja oletukseni kyvystää tunnistaa mahdollinen disinformaatio oli peräti loukkaava: Minähän kategorioihin ihmisiä, tai tarkemmin ottaen heidän kognitiivisia kykyjään koulutustason perusteella. Varsinainen itseään täynnä oleva elitisti siis. Ehkä asian tunnistaminen, ja kyky itseironiaan kompensoi hieman. Mainittakoon vielä, etten usko koulutuksen olevan ainoa keino saavuttaa joitain taitoja ja osaamista. Mahdollisuus lukea itsenäisesti ja tarkastella erilaista kirjallisuutta, tietoa ja lähteitä ei ole poissuljettu mahdollisuus keneltäkään. 

Kyse on enemmänkin tottumuksesta. Minä en saisi tältä seisomalta (hyvä on, istumalta) juostua puolimaratonia. Mutta uskon, että etsimällä tietoa oikeanlaisesta harjoittelusta voisin ehkä saada itseni sellaiseen fyysiseen kuntoon, että ainakin selviäisin itse matkasta. Samaan tapaan kuka tahansa voi etsiä tietoa, harjoitella lähdekritiikkiä ja medialukutaitoa. Mutta kuten juoksuharjoittelu, myös nuo asiat vaativat työstämistä. -Paitsi siltä rasittavalta ihmisryhmältä, joka osaa kaiken ilman suurempaa vaivannäköä. 

Kun juoksukoulut teettävät harjoitteita joissa harrastelijakin pääsee testaamaan käsitettä "ääriraja", korkeasti koulutettuja "rääkätään" säännöllisesti asioilla, jotka vaativat lukutaitoa, ja kehittävät sitä. Korkeakouluopiskeluja saa kokea mentaaliset maitohapot, mutta hänet saadaan kyseiseen tilaan ohjatusti. -Samaan tapaan kuin juoksuvalmentaja tekisi. Mitä yritän näillä epämääräisillä metaforilla kertoa? -Opettajan, ohjaajan tai urheilussa valmentajan johdolla asioiden opettelu on (ainakin minun mielestäni) helpompaa. 

Ja sitten ratkaisuja? Kuten moni itseään asiantuntijaksi hetkellisesti kutsuva, myös minä kuulun heihin, jotka kykenevät kirjoittamaan laajasti itse ongelmasta. Ratkaisujen kohdalla tuleekin kiire esimerkiksi kuvitteelliseen palaveriin. Kuitenkin uskallan kirjoittaa yhden asian: motivaatio ja kiinnostus lukea. Toki tämä vaatisi paluuta aikaan 40-50 vuoden taakse, kun perheen statuksessa riippumatta jokaisen perheen kirjahyllyyn kuuluivat tietokirjat ja sen ajan kirjasarjat. Ja jokainen lukutaitoinen niitä todellakin luki. Se mahdollisuus ei ole kadonnut mihinkään. 

Mieltymykseni: Suurimmaksi osaksi "kielletty" musiikki

 Otan riskin. Taustamateriaaliin perustuvan tekstin sijaan kirjoitan selkeän mielipiteeni. Tosin edellinen tekstini keinovalon haitoista saattoi mennä myös hieman subjektiiviseksi, kirjoitinhan ei kaamosmasennusta kokevan näkökulmasta. Mielipideteksti on haasteellinen laji ihmiselle, joka haluaisi loppujen lopuksi olla kaikille mieliksi. Yritäpä siinä sitten mieltä pidellä, kun sitä pitäisi jakaa tasapuolisesti kaikille niin, että lopputulos olisi epärealistinen: Kukaan ei pahoittaisi mieltään. -Toisaalta, epärealistiset skenaariot ja tavoitteet ovat olleet erikoisalaani pienestä pitäen. 

Piilotin kuvitteelliseen hattuun muutamia tulenarkoja aiheita, joista kirjoittamalla varmasti tulen loukkaamaan ihmisiä, pahoittamaan mieliä ja kannustamaan lukijaa kateogorioimaan minut johonkin tiettyyn joukkoon. Hattuun putosivat muun muassa sukupuolten määrä, sota, naisen euro, rasismi, seksismi sekä rokotteet. Tällä kertaa arvonnassa voitti sota. Ehkä se on lempeä aloitus, sillä seksismi ja naisen euro aiheina ovat oikoreitti tulla poltetuksi roviolla. -Ja voi kun tarkoittaisinkin pelifirmaa. 

Pakollinen puolueellisuus

Oma ajatukseni sodasta: Kun sotaan joudutaan, kaikki on jo pielessä, eikä mitään ole pelastettavissa. Sota on tila, jossa on pelkkiä häviäjiä. Joskus sota on tasapuolisesti siihen päätyvien osapuolten toiminnan tulos, joskus taas ei. Joskus joku osapuolista on tehnyt kaikkensa välttääkseen sodan, mutta siitä huolimatta joutuu sotaan. Sodassa henki on halpaa. Tavallisesti uhrit ovat siviileitä, mikä toki on loogista: päättäjien on vaikea antautua, jos he menettävät henkensä. 1600-luvulla sodankäynti oli kieltämättä tasapuolisempaa, sillä myös maan hallitsijat osallistuivat taisteluihin. 

Usein mietin, milloin sotaa voitaisiin käydä esimerkiksi pelaamalla Nintendoa. "Pleikkaa" en ehdota, sillä olen vannoutunut Nintendon kannattaja. Tosin siinäkin raja kulkee Supernintendossa. Mieluiten 8-bittinen Nintendo sopisi taisteluvälineeksi. Aluksi voitaisiin hyödyntää Mario -pelejä. Kun taistelu menee tiukaksi, Super Mario Bros 1 alkaa tarjota vastusta, koska siinä ei voi palata taaksepäin. Jos tilanne menee äärimmäisen pirulliseksi, valitsisin peliksi Simpsons -teemaisen Bart Against the World -pelin. Ohjattavuus on äärimmäisen epäonnistunut, ja siksi todella hankalaa. Siinä jos missä voidaan mitata, kenelle mikäkin raja kuuluu. 

Kun sota syttyy, seuraa siitä vaatimus asettautua jonkin tietyn osapuolen puolelle. Tämäkin kuulostaa loogiselta. Ehkä ihmsiluonnolle on ominaista valita, kuka on "pahis". Kun jokin on pielessä, etsimme jotain mitä syyttää. Jos alle kouluikäisten joukossa vaikkapa ulkopelissä käytetty pallo katoaa, etsiessä jokainen pohtiin, kenen syytä pallon katoaminen oli. Asia unohtuu kun pallo löytyy, mikäli merkittävää riitaa aiheesta ei ehtinyt syntyä. 

Sotaan liittyvä puolueellisuus ei ilmeisesti liity niinkään mielipiteisiin, vaan siihen, mitä kukin edustaa syntyperältään tai näkemyksiltään. Joukkosi määrittelee ketä kannatat, ja ketä vihaat. Välimuotoja sallitaan vain silloin, kun keskustelu on turvallista, ja eikä puheen sisältö kuulu muualle. 

Kieli ja kulttuuri

Itse ajattelen, että kieli ja kulttuuri ovat irrallisia poliittisista tai muuten idealogisista näkemyksistä. Sama pätee uskontoon. Esimerkiksi mielestäni jostain yksittäisestä virrestä pitäminen on sallittua myös ateistille, tai jonkin muun kuin kristinuskon edustajalle. En myöskään rajoittaisi maakuntalauluja vain siihen, mitä maakuntaa itse kukin edustaa. Tosin itse äärimmäisen puolueellisena pidän Hämäläisten laulusta, vaikka sisältö kaipaisi hieman päivitystä. -Ihan vain realismin nimessä. Kotiseutuni sijaitsee Hämeessä, ja pidän lähinnä aikamoisena sattumana, että pidän tuon alueen maakuntalaulusta. Kerrankin hyvä tuuri! Itse ulkonäöllisesti olemukseltani olen kylläkin "Hämeen neidon" vastakohta. 

Minulla on erikoisia kiinnostuksen kohteita, ja ne ovat tavallisesti pitkäkestoisia. Kiinnostuin venäjän kielestä teinivuosinani. Opiskelin sitä itsenäisesti siinä määrin, kun se oli mahdollista. Lukiovuosinani kyseisen kielen opetusta ei saatu järjestettyä. Siispä valitsin saksan. Sotahistorian näkökulmasta valintani kuulostaisi kostolta. Kyse oli kuitenkin ihan vain kiinnostuksen ja käytännöllisyyden välimuodosta. Amk:ssa luin pari kurssia japania, ja pidin siitä. Yliopistossa pakollisina olivat klassiset kielet: kreikka, heprea ja latina. Pidin hepreasta eniten. Tosin kyseessä oli Raamatun heprea, ei nk. nykyheprea. Osaan lukea kyseistä kieltä edelleen, mutta muuten taito on rapistunut. 

Pidän edelleen venäjän kielestä, ja myös heprean kielestä. Duolingoa syvällisempää opiskelua en ole saanut aikaiseksi, mutta yritän pitää molempiin liittyvää taitoa edes jotenkin yllä. -Salaa. Pidän myös venäläisestä kansanmusiikista, ja itse asiassa myös juutalaisesta kansanmusiikista. Kuuntelen ja soitan niitäkin.. salaa. 

Entä jos vaan annan itselleni luvan tykätä.. 

Aika hyvä saavutus? Mieltymyksiini kuuluu kaksi sellaisen kulttuurin musiikkia ja kieltä, joista pitäminen ei ole juuri nyt ihan paras vaihtoehto. Mutta toisaalta, kuinka laaja puolueellisuusgiljotiinin oikein on oltava? Jos ihminen puhuu jotain tiettyä kieltä, tuleeko hänet kategorioida sen perusteella johonkin? Oli aika, kun kaikki saksankielinen oli pahasta. Tämän taustalla oli erään viiksekkään keskinkertaisen taiteilijan yritys vaihtaa alaa. Lopputulos vain oli hivenen katastrofaalinen ja johti johonkin sellaiseen kuin yksi historian merkittävimmistä kansanmurhista. 

Samaa kieltä kuitenkin puhuu "muutama" muukin ihminen, joista jokainen ei ehkä ollut aivan samoilla linjoilla kuin tuo viiksekäs keskinkertainen taiteilija. Ja olipa kerran itänaapurissa eräs, joka opiskeli pappisseminaarissa mutta päätyi myös radikaaliin alanvaihtoon, ja päätyi myös vastuuseen "muutamasta" ihmishengestä. Jos olisin lapsena näistä kuullut, olisin varmaan kauhistuneena ja syyllisyydentunnossa pohtinut, onkohan meillä samoja suosikkilauluja. Tai mikä pahinta: entä jos myös pahimman luokan diktaattori pitää vaaleanpunaisesta väristä kuten minä? Jos näin on, joudunko inhoamaan vaaleanpunaista?

Yhtään sotaa ja siihen liittyä kauheuksia väheksymättä toivon, ettei jokaista asiaa vedettäisi mukaan puolueellisuuspakkoon. Kieli ja kulttuuri ovat syntyneet eri reittiä, ja kauan sitten. Rajan voisi vetää sellaiseen tuotantoon, johon on liitetty jokin sellainen näkemys, mikä ei mene yksiin oman moraalisen ja eettisen näkemyksen kanssa. Esimerkiksi vaikka KKK-porukka tekisi miten upeaa musiikkia tahansa (mikä tilastollisen todennäköisyyden perusteella on epätodennäköistä), heidän sanomallaan täytetty musiikki kuuluisi boikottilistaani. 

Annan kuitenkin itselleni luvan pitää kappaleesta "Valkoakaasiat" ja "Uralin Pihlaja". Edelleen, ymmärrän nykytilanteen sekä ajatuksen siitä, että tiettyjä asioita "pitäisi" välttää. Kuitenkin ajattelen, että kaikki mitä nykyään tapahtuu, ei ole heidän syytään, jotka ovat esimerkiksi muutamia satoja vuosia sitten säveltäneet maailmankuulua musiikkia. Ja jos ei maailmankuulua, niin äärimmäisen kaunista. Jos luokittelemme ihmisiä heidän mieltymyksiensä mukaan, ei siitä tulisi loppua. 

Haaveilen uudesta viulusta. Olen äärimmäisen ihastunut pariin saksalaiseen viuluun. Olenko siis automaattisesti "natsi"? -Mikä sekin, paljon puhekielessä käytetty ilmaisu on erittäin virheellinen. En ole vuosiin syönyt punaista lihaa. Jos valinta on mahdollinen, en mielelläni myöskään käytä elintarvikkeita jotka sisältävät liivatetta. En siltikään ole vegaani, enkä myöskään edusta mitään sellaista uskontoa tai ideologiaa, joka kyseiset elintarvikkeet kieltäisi ruokavaliosta. Otan pukeutumisessani vaikutteita K-muodista, mutten silti ole K-pop -fani. Pidän matematiikasta, mutta en ole siinä lajissa lahjakkuus, enkä näin ollen päätynyt matemaattiselle alalle. 

Lopuksi paljastan vielä, että lähes pakonomainen tarpeeni olla diplomaattinen, puolueeton jne. sai aikaan sen, että tämän tekstin julkaiseminen viivästyi muutamalla päivällä. Pahoittelen jos pahoitin mieliä. Haluan edelleen pitää kiinni puolueettomuusta ja objektiivisuudesta. Mutta raja kulkee politiikka- ja ideologiavapaiden tekijöiden kohdalla. Viimeiseksi lisättäköön lista kaikesta riskialttiista musiikista: 

- Uralin pihlaja: liian venäjämielinen. 

- Viuluni: Tsekkiläistä alkuperää, eli liian neuvostomielinen. 

- Juutalainen kansanmusiikki: liian israelmielinen. 

- Viulu instrumenttina: näkyvästi länsimaalaismielinen instrumentti (siitäkin huolimatta että se on esim. Kiinassa todella suosittu). Loukkaa syvästi myös suomalaisia juuriani, sillä en valinnut perinteitä kunnioittaen jouhikkoa. 

- Hämäläisten laulu: Soitat tätä kappaletta pääkaupunkiseudulla????

- Pienen pieni veturi: Saattaa aiheuttaa VR:n kalustuksessa komplekseja. 

- Virsi "Herraa hyvää kiittäkää": Kristillinen (loukkaa muiden uskontojen edustajia sekä ateisteja), vahvasti sukupuolittunut. 

- Duuriasteikot: Missä melankolisten naapureiden huomioiminen??

- Kappale "Oodi ilolle": Edelleen ne melankoliset naapurit.. 

- Viheltäminen: Ei huomioi kuulijoita jotka kyseistä taitoa eivät hallitse (en tosin minäkään kunnolla). 

Mukavaa viikkoa itse kullekin säädylle, ja tasavertaisuuden nimissä myös säädyttömälle.