Kirkko hyvinvointivaltion esiasteen rakentajana

 Varoitus: aihepiiri vaihtuu täysin. Työstän paria aihetta osaksi harrastuksena, ja osaksi sumuisena haaveena saada olla kyseisen aiheen parissa hieman enemmänkin. Olen teologi. Yliopistossa pääaineeni oli Suomen ja Skandinavian kirkkohistoria. Tosin kuluneen vuoden aikana tehtyäni paluuta teologian koko sisällön pariin, olen saanut kipinään myös aihealueista, jotka opiskeluaikojen kiireessä olivat "pakkopullaa". Näihin kuuluivat mm. eksegetiikka. En kritisoi yliopistoa vaan vaatimuksia: Tiukat aikataulut tekevät vaikeaksi nauttia useammasta osa-alueesta. Toki tietyillä aloilla yliopistolla on mahdollista "asua", mutta omalla kohdallani ikä ja elämäntilanne pakottivat pitämään edes jotain aikataulua. 

Suhteeni historiaan ylipäänsä on ristiriitainen. Minun on vaikea oppia historiaa, sillä suuret kokonaisuudet tuntuivat jo peruskoulussa liian vaikeilta sisäistää. Yliopistossa etuna oli se, että kun tenttimisestä selvisi, ei asioita tarvinnut enää opetella ulkoa. Nk. pänttääminen jäi vähemmälle, sillä aineistoa alettiin tutkia. Tämä oli minulle uusi perspektiivi, ja myönnän että se taisi viedä minut. Esimerkiksi gradun tekeminen oli mielestäni yliopiston yksi parhaista osuuksista. Sääli vain, että arvosana jäi keskitasolle. Mitä aion yrittää nyt? Kirjoitan tänne oppimispäiväkirjan ja pohdintatekstien kaltaisia julkaisuja aiheista joihin olen perehtynyt. Ehkä tämä ajan myötä kehittyy tieteelliseksi kirjoittamiseksi. Tämän päivän pohdinta on seuraava: 

Kirkko hyvinvointivaltion esiasteen rakentajana Suomessa 1600-luvulla

Taustalla on kaksi Pentti Laasosen teosta: Johannes Gezelius vanhempi ja suomalainen täysortodoksia sekä Suomen kirkkohistoria 2. Käsite ortodoksia ei tässä kontekstissa viittaa ortodoksiseen eli nk. kreikkalaiskatoliseen kirkkoon, vaan reformaation ohessa tulleeseen puhdasoppisuuteen, mikä suuntautumuksena taisteli katolista kirkkoa vastaan. 1600-luvulla Suomi oli osa Ruotsia. Kirkko ja politiikka kulkivat käsi kädessä. Mitä suuntautuneisuutta hallitsija suosi riippui paljolti siitä, keiden hallitsijoiden kanssa välit olivat hyvä, ja keiden kanssa eivät. 

Suomen kirkkoon puhdasoppineisuuden aikakausi toi mukanaan merkittäviä muutoksia. Yksi suurimmista vaikuttajista oli piispa Johannes Gezelius vanhempi. Virkavuosinaan Gezelius vaikutti mm. köyhäinhoitoon esittämällä vaatimuksen, että jokaisen seurakunnan tuli pitää köyhistään huolta. Hieman epäselväksi jäi, mikä merkitys nk. hospitaaleilla oli. Nimi luonnollisesti saa aikaan assosiaation paikaan jossa hoidetaan sairaita. Näyttää siltä, että hospitaalit olivat joissain pitäjissä köyhäintaloja vastaavia paikkoja, mutta oli myös ohjeistetty, että hospitaaliin vietäisiin tarttuvaan tautiin sairastuneita. Oliko kyseessä eristys vai mahdollisuus saada hoitoa? Se jäi epäselväksi. 

Gezelius panosti vahvasti myös kirkon järjestemään kansanopetukseen, jonka tavoitteena oli lukutaidon opettaminen. Edistystä seurattiin mm. rippikirjoista. Pedagogisella tasolla Gezelius toi mukanaan uusia suuntia panostaessaan sisälukuun, ulkolukuun ja ymmärtämiseen. Lisäksi Gezelius painotti oppimisen iloa ja kannustamista. Oppilasta joka ei tiennyt vastausta ei saanut nolata tai rangaista, vaan häntä tuli kannustaa oikean vastauksen löytämiseen. 

Hyvinvointiyhteiskunnan aineksia

Kirkko siis panosti asioihin, jotka vuosisatoja myöhemmin olivat nk. hyvinvointiyhteiskunnan aineksia: Köyhistä huolehtiminen ja kansanopetus. Vaikka näiden sisältö ei ollut yhtä kattavaa kun aikana jona Suomi virallisesti identifioitui hyvinvointivaltioksi, on hyvä huomioida aikaan liittyvä konteksti. 1600-luvulla lukutaito ei ollut itsestäänselvyys. Vaikka syrjäseudulla asuva maatilan pitäjien jälkikasvu ei päätynyt akateemisen maailman vietäväksi, on hyvä pohtia mitä lukutaito merkitsi tulevaisuuden kannalta. Tiedämme myös nykyajan maailmasta miten merkittävä asia lukutaito on, ja mitä sen puuttuminen merkitsee. 

Siveyden vaaliminen oli kirkolle tärkeä tehtävä. Tälle aiheelle modernin länsimaalaisen yhteiskunnan jäsenen on helppo nauraa ja ivailla. Luettuani aiheesta hieman enemmän, siveyden vaalimisella näyttäisi olleen kauskantoiset vaikutukset. Siirryn ajassa yli parisataa vuotta eteenpäin lukemiini pappeinkokouksien pöytäkirjoihin. Kävi ilmi, että siveyden "mittari" oli selkeimmin aviottomien lasten määrä. 

Tässä kohden on hyvä pohtia, mitä aviottoman lapsen syntyminen tarkoitti. Se ei tarkoittanut vain määrättyä aikaa jalkapuussa. Avioton lapsi itse oli asemassa, jossa syrjäytymisriski oli suuri. Samoin lapsen äiti, joka saattoi iältään olla hyvinkin nuori. Avioliitto mahdollisti sinetin turvattuun tulevaisuuteen monesta eri näkökulmasta. Rajoittunutta ja tasa-arvon vastaista? Vastaukseni jälleen: Muistakaa konteksti. Näin voidaan siis ajatella, että kirkkokuri ja siveellisyyden vaaliminen saattoi ennaltaehkäistä köyhyyttä ja syrjäytyneisyyttä. 

Asiat joita kirkko pyrki työstämään muistuttavat mielestäni paljon sitä, mitä satoja vuosia myöhemmin "oikea" hyvinvointiyhteiskunta pyrki tekemään. On hyvä muistaa, että käsite yhteiskunta kävi läpi merkittäviä muutoksia 1600-luvusta 1900-luvulle ja tähän päivään. Lisäksi Suomessa hallitsija vaihtui kertaalleen, ja lopulta Suomi muuttui itsenäiseksi. Kirkon asema heikkeni, jolloin sen toiminta-alueista suuri osa siirtyi valtiolle. Näkisin silti tärkeäksi uskaltaa nähdä ne elementit, jotka kirkko 1600-luvulla Suomeen rakensi.

Koska materiaalini koostuu vain sekundaarilähteistä, en koe mahdolliseksi tehdä vahvoja johtopäätöksiä. Toistaiseksi näyttäisi kuitenkin olevan viitteitä siitä, että kirkko 1600-luvun Suomessa (Ruotsi-Suomessa) rakensi eräänlaisen esiasteen sille, mitä me voimme nykyään luonnehtia hyvinvointiyhteiskunnaksi. 

 

Miksi päädyin autismi -tutkimuksiin?

Olen jo pidemmän aikaa kertonut enemmän tai vähemmän rivien välistä, että saatan kuulua autismikirjoon. Jos tarkkoja ollaan, luulen että lähes jokainen siihen kuuluu enemmän tai vähemmän. Omalla kohdalla kyseiset piirteet ovat aiheuttaneet siinä määrin haasteita, että ne itsestäänselvyyden ja arki eivät ole sujuneet aina aivan helposti. Tällä hetkellä tutkimukset on aloitettu, mutta edessä on odottamista. Koska en ole täysin selkeä tapaus, prosessi voi kaatua milloin vain. Toivon ettei näin käy, sillä on asioita joissa tarvitsen tukea. 

Haasteet sosiaalisissa tilanteissa

Vieraassa joukossa ja tilanteessa menen paniikkiin. Pystyn olemaan pienessä, maksimissaan noin neljän ihmisen joukossa melko mukavasti, mikäli kyseiset henkilöt ovat riittävän tuttuja. Suurin painajainen on saapua joukkoon, mistä en tunne ketään. Ja vaikka tuntisin, olen hukassa jos minulla ei ole selkeää roolia tai toimintatapaa. Työ mitä on olen tehnyt, sisältää tilanteita joissa joudun menemään suurempaan ihmisjoukkoon. Tämä ei tuota vaikeuksia, sillä työtehtäväni antavat minulle selkeän toimintamallin. Tästä syystä olen pikkulapsesta asti pelännyt esimerkiksi juhlia. 

Kun ihmiset keskustelevat, koen tilanteen "tulikokeeksi". Seuraan tarkkaan mitä muut sanovat, ja yritän kommentoida. En saa kiinni keskustelun aiheen nk. punaisesta langasta, vaan joudun arvailemaan. Kommentoin ja yritän puhua. Pahempaa olisi vastata kysymykseen "miksi olet noin hiljainen?". Useimmiten kommenttini ja mahdolliset kysymykseni periaatteessa liittyvät siihen mistä puhutaan, mutta huomioni kiinnittyy aina eri asioihin. Joskus tämä on hyvä asia, joskus ei. Joskus saan aikaan kommentteja ja kysymyksiä jotka saavat muut ajattelemaan. Joskus taas saan paheksuvia katseita, sillä puheenvuoroni sisältö ei vastannut odotuksia. 

Helpot asiat ovat monimutkaisia

Päivän tehtävä: Imuroi asunto. Asian pitäisi olla helppo, sillä kyseessä on vähän päälle 50 neliön suuruinen kaksio. Aivoni eivät ole helppoudesta yhtä mieltä, vaan purkavat koko tehtävän mikrotasolle: 

Tarkista onko lattialla pieniä asioita, tarkista tämä jokaisesta tilasta, suunnittele mistä aloitat ja miten etenet, mihin siirrät imurointia häiritsevät esineet, kävele siivouskaapille, avaa kaappi, ota pölynimuri kaapista, aseta pölynimuri sopivaan paikkaan, vedä johto pölymurin sisältä, laita johto pistorasiaan, aloita eteisen nurkasta, imuroi matto huolellisesti aloittaen vasemmasta reunasta oven läheltä, siirry oikeaan reunaan, nosta mattia välillä sillä sen alla voi olla hiekkaa, etene maton toista päätä kohden jne. Tässä oli noin puolet eteisestä. 

Juuri näissä helpoissa asioissa aivoni alkavat prosessoida kyseistä toimintaa täydellä teholla ja yksityiskohtaisesti. Tästä syystä pahimpia ovat tällaiset yksinkertaiset arkiset tehtävät. Selviydyn niistä, mutta joudun riuhtaisemaan itseni pisteestä A pisteeseen B, sillä muutan aikaa kuluisi valehtelematta nelinkertainen aika. Tästä syystä kirjoitan iltaisin itselleni lapulle päivän tehtävät siten, että pystyn ohjeiden avulla suoriutumaan tehtävästä edes vähän nopeammin. 

Ärsykeyliherkkyys

Tämä on ollut riesa niin kauan kuin muistan. Koska omassa lapsuudessani autimistia tai Aspergeria autismikirjosta puhumattakaan ei ollut olemassa, olen joutunut mukautumaan. Oikeasti vaikeita paikkoja ovat: meluista kahvilat ja ravintolat, uimahalli, jäähalli jossa harjoittelee samaan aikaan kiekkoilijoita (se pauke) ja samaan aikaan soi musiikki, metro ja vanhat junat. Myös meluisat kokoontumiset esimerkiksi juhlatilaisuuksissa on haasteellinen tilanne. 

Näin aikuisiällä on tuntunut oudolta saada kuulla, että mainitut tilanteet voivat olla ns. oikeasti vaikeita ja kuormittavia. Itse olen 38 vuotta elänyt siinä ajatuksessa, että nuo tilanteet vain "vedetään läpi" valittamatta. PIenoisen kammoni suurempia juhlallisuuksia ja meluisia tiloja kohtaan olen oppinut perustelemaan huonolla asenteella. Kyllähän noista selviää, mutta se melun ja kakofonian määrä vyöryy tilaan saavuttaessa yli kuin joku pudottelisi suuria kiviä niskaan. Nykyään saan päästessäni yksin kauppaan laittaa napin korville ihan vain siksi, että ne vaimentavat taustaääniä. Todellisuudessa en kuuntele musiikkia. Joskus mietin kuulosuojaimien käyttöä, mutta kynnys tähän on vielä liian korkea. Perustelu: Mitähän ihmiset oikein ajattelee.. 

Onneton hahmotuskyky ja kasvomuisti

Yksi painajainen: Tuntematon ihminen tervehtii minua nimeltä. Hän puhuu työpaikasta. Mistä niistä? Hän mainitsee ajan pari päivää sitten. Viimein hän alkaa kertoa edes jostain, minkä yhdistän paikkaan, aikaan ja tilanteeseen. Kas, tämä on siis joku, joka ilmeisesti puhui myös minulle käydessään tilassa jossa työskentelen. Mutta koska hän on niin ikään väärässä paikassa, en kyennyt häntä muistamaan. En myöskään tunnista edes henkilöitä joiden väitetään olevan minulle sukua. Nyt en siis tarkoita lähisukulaisia. 

Olen työskennellyt lasten parissa. Nimien ja kasvojen yhdistäminen on aina ollut useamman viikon mittainen projekti. Silti saatan unohtaa. Tämä ominaisuus on kiusallinen, sillä se antaa hieman välinpitämättömän kuvan. En myöskään tunnista julkisuuden henkilöitä kuvasta, ellei henkilö ole todella tunnettu ja sellainen jonka kuvan olen nähnyt riittävän usein. Toivon hartaasti etten koskaan joudu rikoksessa todistajaksi, sillä tällä kasvomuistilla ei liioin ketään tunnisteta. 

Vahvuudet?

Niitä on, mutta ne eivät ole erityisen käytännöllisiä. Ajatteluni on varsin perusteellista ja kaikki mahdolliset näkökulmat huomioonottavaa. Kykenen pikkutarkkuuteen ja löydän yksityiskohtia. Minulle on helppoa toimia lähes kurinalaisesti, sillä rutiinit ja selkeys tuovat turvallisuuden tunnetta. Jos innostun jostain, panostan siihen täysillä. Osaan nähdä vaivaa asioiden eteen. Olen sinnikäs ja kärsivällinen, ja pystyn nauttimaan etenemisestä mikä on havaittavissa vain harvoin. Kykenen myös tekemään laajoja projekteja loppuun asti, siis vaikka aikaa menisi useampi vuosi. Tästä syystä esimerkiksi opiskelu ei ole tuottanut ongelmia. 

 

Ei VIP-lippu vastuusta vapautumiseen

En tiedä miten tutkimusten kanssa käy, mutta jos ns. virallinen diagnoosi tulee, autismi ei tule olemaan minulle VIP-lippu vastuusta vapautumiseen. Minulla ei edelleenkään ole lupaa käyttäytyä ns. huonosti, eikä jättää asioita tekemättä. Ainoa mitä toivon, on että saisin tiettyihin haasteisiin edes vähän tukea. Tässä kohtaa voisi todeta miten olen tähänkin asti pärjännyt. Olen toki, mutta en voi kehua helppoudella. Ei ole aivan itsestäänselvää yrittää esittää ja muuttua "normaaliksi", jos sitä ei ole. 

Mitä loppujen lopuksi toivon? Toivon että löydän alan ja ns. oman tapani elää ja olla niin, että se ei myöskään ole muilta pois. Ehkä ennen kaikkea toivon että jopa tässä iässä voisin löytää ns. oman paikkani ja mahdollisuuden hyväksyä itseni. 

Työt loppuvat, mitä seuraavaksi?

 Hävettää myöntää, mutta minusta on ilmeisesti taas tulossa ainakin väliaikaisesti työtön. Jotenkin tuo kuulostaa sekä solvaukselta että nöyryyttävältä tuomiolta. Tiedän että tila on väliaikainen, mutta silti se hävettää ja ahdistaa. Asiaa ei liioin auta se, että haaveilen alan vaihtamisesta. Toisaalta mietin myös sitä, että nyt olisi hyvä tilaisuus täydentää aiempaa osaamista. 

Opiskelun mahdollisuus?

Vannoin etten enää opiskele kuin harrastuksena. No, työttömänä on ainakin aikaa "harrastaa". Alkujaan ajattelin, että opiskelen mitä tahansa ilman, että mietin aihepiirin hyötyarvoa. Eri alojen kartoitus on kuitenkin osoittanut, että tarvitsen lisää osaamista parilta osa-alueelta. Maisteritutkintoa en ainakaan alustavasti tule tekemään, mutta perusopinnot ovat ensisijainen tavoite. Kyseiseltä alalta kandidaatin tutkinto mahdollistaisi jo työpaikan. -Etenkin yhdistettynä aiempaan koulutukseeni. Mutta kandidaatin tutkinto vaatii jo aikaa, ja mielellään kokoaikaopiskelua. Työn ohessa opiskelu ei ole mahdottomuus, mutta joudun pohtimaan pystynkö esimerkiksi tekemään kanditutkielman kaiken muun ohessa. 

Osaaminen mitä tavoittelen, on toivottavasti yksittäisten kurssien ja itsenäisen harjoittelun päässä. Enemmän minua huolestuttaa se, osaanko vielä opiskella ja miten ajanhallinta tässä elämäntilanteessa onnistuu. Vauvavuotena suoritin yhden perusopintokokonaisuuden loppuun, mutta lapsen kanssa oli erilaista. Taaperon kanssa opiskelu vaatii hieman enemmän järjestelyitä. Mutta.. en halua vielä kategorioida tätäkään mahdottomuudeksi. 

Onneksi on keikkatyö

Keikkatyö ei taloudellisesti ole se paras vaihtoehto, mutta ainakin se pitää edes vähän kiinni työelämässä. Lisäksi keikkatyö tuo kuitenkin sitä työllä ansaittua rahaa, mikä on aina parempi kuin tuet. Keikkatyön huono puoli on epävarmuus ja ennalta-arvaamattomuus. -Eli kaksi heikkouttani. Aikoinaan päätin etukäteen tietyn määrän keikkoja joita minun on "pakko" tehdä esimerkiksi kahden viikon aikana. Toki tähän vaikutti erityisesti sijainti. Jos matka on todella pitkä, siihen on vaikea liittää esimerkiksi nämä: Vie lapsi päiväkotiin sillä aikaikkunalla mitä on sovittu ja ole työpaikalla ajoissa. Jos matka työkohteeseen vie yli tunnin, mainittujen asioiden yhdistäminen on käytännössä mahdotonta. 

Ajattelin kuitenkin hieman laajentaa keikkatyön kohteita niin, että hieman lähemmäksi olisi mahdollista päästä. Niin hullulta kuin kuulostaa, en tee keikkatyötä rahasta. Teen sitä enemmänkin siksi, että saisin päiviin vaihtelevaa sisältöä. Oikeastaan tämä on suurin syy miksi haluan käydä töissä: Jotten lojuisi kotona. Kyllä, säännölliset tulot ovat oikein mukava lisä, mutta töiden tuoma mielenterveydellinen vaikutus on sitäkin arvokkaampi. Täytyy vain toivoa, että niitä pitkäaikaisempia työpaikkoja löytyy taas. Vakituisesta työstä en edes uskalla haaveilla. 

En lopeta työhakemusten tekemistä

Teen hakemuksia aina, kun kiinnostavia tai edes potentiaalisia kohteita löytyy. Ns. varmoja työpaikkoja on, mutta en haluaisi jämähtää sille alalle missä olen ollut. Voin työskennellä näissä tehtävissä määräaikaisena, mutta yritän silti päästä toisiin tehtäviin. Näin ollen myös hakemusten tekeminen jatkuu. Alan vaihtamisessa näin aloittelijalla on hieman ikävä asema, sillä minun on todistettava työnantajalle kykeneväni kyseiseen tehtävään vähäisemmällä näytöllä kuin hakija, jolla kokemusta on enemmän. 

Panostaisinko osaamiseni ilmentämiseen? 

Kyllä. Kunhan vain pääsen alkuun. Kunhan pääsen rauhoittumaan, teen tarkempaa kartoitusta millaisiin paikkoihin yritän hakea. Selvitän mitä niihin vaaditaan, ja yritän parhaani mukaan tuottaa näyttöä työn vaatimasta osaamisesta. Kaikessa tämä ei ole mahdollista. Käytän esimerkkinä kirjoittamista. Jos haluan päästä tehtäviin joissa voin kirjoittaa, minulla tulee olla näyttöä siitä, että kirjoitan aktiivisesti. Tekstit eivät voi olla pelkkiä vapaita blogitekstejä, vaan myös asiatekstejä joihin liittyy materiaaleihin perehtymistä. 

Riippuen siitä, miten aika ja osaaminen riittävät, olen myös pohtinut vapaaehtoisen näytön antamista kysymältä suoraan sopivilta tahoilta, pääsenkö esimerkiksi osallistumaan joihinkin tehtäviin. Tosin tämä vaatisi virallista työharjoittelua. Itse asiassa voisin sellaiseenkin suostua, jos vain mahdollisuus tulee. Kuulostaa ehkä hullulta. Miksi en vain suoraan mene palkkatöihin? -Koska olen valmis näkemään vaivaa. Minun ei tarvitse saada asioita helpoimman kautta vain siksi että "tienaan". Olen valmis näkemään vaivaa sen eteen, että voin haastaa itseni. 

Lopuksi

Edessä on siis täysin uudenlaiset haasteet ja seikkailut. Vaikka töiden loppuminen ahdistaa, samalla se tuntuu tavallaan vapaudelta. Kotona lojuminen on vaihtoehdoista ainut, täysin suljettu pois. Vaikka elämäntilanteeni ei ehkä ole se helpoin, haluan silti testata mihin pystyn. Nyt on aika hieman pysähtyä ja levätä. Sen jälkeen... etenen askel kerrallaan, mutta eteenpäin. -Vaikka se vaatisi mukavuusalueelta poistumista ja vaivannäköä. 

En pystykään auttamaan jokaista..

Järkytyin eilen siitä, millaiseksi olen tullut. Olen yleensä lähes neuroottisesti halunnut tukea ja auttaa ihmisiä lähelläni. Olen halunnut auttaa heitä elämässä eteenpäin, tukea vastoinkäymisissä ja toivoa että he saisivat elämästä kiinni. Kuluneiden viikkojen aikana tajusin, että olen joutunut "luovuttamaan". Olen joutunut toteamaan etten pysty auttamaan, enkä enää jaksa. Millaisissa tilanteissa uskoni sitten on loppunut?

Pohjattomat kaivot

On ihmisiä, jotka haluavat ainoastaan jatkuvaa lohtua, empatiaa, mahdollisuutta kertoa kurjuudestaan. He haluavat ohjeita, neuvoja ja kannustusta. -Myös konkreettisia. Menee tovi, ja uudessa yhteydenotossa sama teksti toistuu. Jokainen ohje on unohtunut, ja yritysten määrä on pyöreä nolla. Vaikka haluaisin auttaa ja tukea, olen joutunut toteamaan etten enää voi auttaa. 

Vaikka haluaisin auttaa ja tukea, huomaan että keskustelu alkaa herättää minussa kielteisiä tunteita empatian ja auttamisen halun sijaan. Muutun turhautuneeksi. Ehkä olotilassani on ripaus katkeruutta. En voi kehua että olisin menestynyt, mutta pärjään omillani ja hoidan lasta yksin. Lisäksi taistelen paikastani yhteiskunnassa jossain muualla, kuin joukossa jonka ainoa vaihtoehto on elää tukien varassa. Olen valmis kouluttautumaan lisää ja ylipäänsä näkemään vaivaa. Ainoa mistä en luovu, että lapsen priorisoiminen. Mistä voin luopua paljonkin, on omat mahdolliset huvitukseni. 

Kun itse oikeasti näkee vaivaa saadakseen elämää johonkin kuosiin, valitus sellaisen ihmisen suusta joka ei ole valmis tekemään mitään vaikka pystyisi, herättää ristiriitaisia tunteita. Minulta pyydetään empatiaa, tukea ja ohjeita, mutta kaikki se mitä oikeasti tosissani annan, katoaa hetkessä jonnekin. Tässä vaiheessa en enää tiedä mitä tehdä. Nyt en tarkoita tilanteita joissa ihminen on aidosti esimerkiksi työkyvytön, vaan tilanteita joissa on vapaaehtoisesti juurruttu esimerkiksi negatiivisuudella varustettuun elämänasenteeseen ja katkeruuden aikaansaamaan uhriutumiseen. 

Ihmisen oma vastuu omasta elämästään

Jokaisella aikuisella, ns. kykenevällä ihmiselle on vastuu omasta elämästään. Apua voi saada, ja todella paljon. Samoin tukea. Kaikki tuo on tarkoitettu väliaikaiseen käyttöön siihen asti, kunnes asianomainen kykenee seisomaan omilla jaloillaan. Osan korvaan tämä kuulostaa karulta. Minä taas näen asian niin, että jokaisella on mahdollisuus saada elää itsensä näköistä näköistä elämää, elää omanlaistaan arkea ja tehdä sellaista työtä, mikä tuntuu mielekkäältä. 

On totta, että aivan kaikkeen ei välttämättä pääse. Osa "unelmatöistä" voi vaatia pitkäaikaista harrastuneisuutta, tai muuta perehtyneisyyttä. Esimerkiksi minulla ei olisi mitään asiaa konservatorioon vaikka soitankin pianoa kohtuullisen hyvin. Minä en ole soittanut intensiivisesti pikkulapsesta astin, enkä ole opiskellut musiikkiopistossa. Mutta olen silti saanut hyödyntää soittotaitoa työssäni, ja viedä sitä niin pitkälle kuin vain olen harjoittelemalla pystynyt. Mutta.. tämäkin on vaatinut vaivannäköä. Mitä teen kun tämä työ loppuu pian? -Teen parhaani. Haen töitä ja hankin odotellessa lisää osaamista jotta mahdollisuudet saada töitä lisääntyisivät. En kysy itseltäni haluanko tai onko minulla "kivaa". Minä yksinkertaisesti teen tätä kunnes onnistun. 

Edelleen haluan auttaa ja tukea mutta...

..Oman jaksamiseni vuoksi joudun rajoittamaan. Autan ja tuen mielelläni jokaista, joka aidosti haluaa päästä eteenpäin ja taistella. En aseta aikarajaa enkä vaadi minkäänlaista tavoitteisiin pääsemistä. Tiedän itsekin että taistelu on ajoittain edestakaista sahaamista ennen kuin edistysaskelia tulee. Joskus ne askeleet ovat niin mikroskooppisen pieniä, että matkan huomaa vasta pidemmän ajan kuluttua. Olen mielelläni se, joka saa toisen havahtumaan tähän. 

Poden jossain määrin huonoa omaatuntoa, sillä joudun sanomaan "ei". Toisaalta olen alkanut hyväksyä, että tällaisten "pohjattomien kaivojen" auttaminen saattaa olla todellisuudessa jotain, mikä vain pahentaa tilannetta. Jos annat alkoholistille tai narkomaanille rahaa, tuet hänen riippuvuuttaan. Joskus se ikävämpi vaihtoehto eli kieltäytyminen voi olla todellisuudessa parempi. Samoin niille ihmisille, joiden addiktio kohdistuu saatuun huomioon ja myötätuntoon. Jokainen meistä tarvitsee tukea, myötätuntoa, huomiota ja läheisyyttä. Se on ihmisen perustarve. Mutta eri asia on vaatia sellaista loppumattomiin niin, että muut ongelmat pysyvät. Haluan tukea ihmisiä taistelemaan. 

Miksi jätin Priden väliin tänäkin vuonna?

 Osallistuin Prideen vuosia sitten kahtena kesänä peräkkäin. Kyseessä oli Helsingin kulkue. Toisella kerralla ehdin perehtyä hieman myös muihin tapahtumiin. Näiden jälkeen innostukseni laski. Vaikka pidän tapahtumaa ja sen sanomaa tärkeänä, oman identiteettini selkeydyttyä ja toisaalta tapahtuman liiallisen politisoitumisen seurauksena jäin kulkueesta pois. Olin toki ns. hengessä mukana, mutta en enää halunnut mennä paikan päälle. Taustalla ei ole katkeruus, viha tai muukaan negatiivinen ajatus. En vain löytänyt paikkaani kyseisestä tapahtumasta. 

Minä olen monta

Tuolla nimellä John Irving kirjoitti yhden lukuisista kirjoistaan. Kirja oli koskettava, ja omalla tavallani samaistuin päähenkilöön. Päähenkilö omasi piirteitä niin hetero- kuin homoseksuaalisuudesta. Biseksuaalisuus oli kirjan tapahtumien aikana jotain käsittämätöntä. Määritin itseni ennen biseksuaaliksi, mutta ajan myötä en kokenut soveltuvani täysin siihenkään. Oikeastaan kaikki parisuhteeni ovat olleet heteroparisuhteita. 

Jos ihastun, ihastuksen kohde on kokonaisuus. Hän ei ole vain mies, nainen tai muun sukupuolen edustaja. Hän on ihminen johon olen mieltynyt. Hänessä olevat asiat ovat ihania sukupuolesta riippumatta. Jos henkilö on mies, pidän niistä nk. miehisiksi määritellyistä ominaisuuksista koska ne ovat osa kyseistä ihmistä. Samalla tavalla kaikki viehättäisi henkilössä jos hän olisikin nainen. 

Aihe on arkaluontoinen. Sen kuitenkin voin julkisesti todeta, etten edusta aseksuaaleja. Minua viehättävät tietynlaiset ihmiset, mutta ne asiat eivät ole sukupuolisidonnaisia. Sana "seksuaalisuus" oikeastaan jopa häiritsee, sillä se lokeroi asiaa liikaa. Se pakottaa määrittelemään kumpi, tai mikä sukupuoli herättää seksuaalisen vetovoiman. Minulla se kaikki tapahtuu taas sen perusteella, onko itse ihminen puoleensavetävä, miellyttävä ja ylipäänsä sellainen joka saa aikaan kipinän. Se mitä hän biologisesti on, muuttuu yhtä rakastettavaksi koska se on osa häntä. 

Liiallista lokerointia

Minulla saattoi olla yksinkertaisesti huonoa tuuria sen suhteen, millaisten ihmisten kanssa keskustelin. Minua ei pidetty riittävän biseksuaalina koska kumppanini oli miesoletettu. Toisaalta tietyt piirteet eivät myöskään sopineet riittävän hyvin heterouteen. Kysymys mitä eniten inhosin: Kumpaa sä loppupeleissä mieluummin panisit? Miestä vai naista? Minulle tuo kysymys oli samaan aikaan hämmentävä ja se herätti hieman jopa ärtymystä. Kaikella kunnioituksella: Tuo kysymys oli minulle hälytysmerkki raskaan sarjan junttiudesta. -Eikä hyvällä tavalla. 

Ainoa missä olen valmis pysymään uskollisena on parisuhde henkilön kanssa jota rakastan. Se mitä itse olen, siihen en halua asettaa liiallisia rajoitteita. Vaikka vähemmistöjen puolia pitävät tahot korostavat liberaaliutta ja mahdollisuutta olla oma itsensä, minä en ole kokenut saamaani vastakaikua sellaisena. Koin, etten sovi oikein mihinkään valmiiseen lokeroon mitä minulle käytännössä pakkosyötettiin. 

Ehkä joskus.. 

Jos joskus löydän kaltaisiani enemmän, ehkä vielä juhlistan Pridea julkisesti. Toki asiaan vaikuttaa elämäntilanne, sekä ajan ja energian määrä. Ilmeisesti joudun etsimään joukon joka on liberaalista vielä astetta liberaalimpi. Toisin sanoen joukon, jossa on halutessaan sallittua myös olla käyttämättä räikeitä värejä. -Ja ennen kaikkea lupa olla vähemmän näkyvä, mutta omana itsenään. 

Jos rehellisiä ollaan, en ymmärrä miksi esimerkiksi Hetero Pride oli niin suuri ongelma. Miksi hetero ei saisi olla ylpeänä hetero ja oma itsensä? Olennaista mielestäni on, ettei ei-heteroita syrjitä. Toki huonoa käytöstä tahtoo ilmetä. Toisaalta en hyväksy sitäkään, jos ei-hetero hyökkää heteroiden kimppuun. Olen ehdottomasti molemminpuoleisen suvaitsevuuden kannalta, minkä vähemmistölläkään ei mielestäni ole oikeutta huudella mitä sattuu. 

Eli ehkä joskus. Katson miltä tuntuu, ja löydänkö lisää kaltaisiani. Eli ihmisiä jotka eivät osaa, eivätkä oikeastaan edes halua päättää mitä he ovat. Haluan vain olla kaikkine piirteineni, rakastaa luvan kanssa, olla samaan aikaan äiti, mutta myös paljon muutakin. En myöskään halua lokeroida ihmistä jota rakastan sukupuolen asettamiin rajoihin, vaan katson häntä mieluummin kokonaisuutena jossa on lukuisia rakastettavia yksityiskohtia niin fyysisesti kuin hänen luonteessaan ja ajatuksissaan. Onneksi aina voin olla vapaasti se mikä olen: Montaa eri asiaa ja piirrettä. 

Paluu melkein normaaliin

Toissa viikolla pääsin palaamaan töihin ja enemmän tai vähemmän normaaliin arkeen. Suurta luksusta on ollut tavallisten asioiden tekeminen. Juuri nyt elän tilannetta, jona kesäloma ei ole paras mahdollinen vaihtoehto. Sen sijaan töihin meneminen oli sitäkin suurempaa terapiaa. Toki lomalle tulee olemaan käyttöä, mutta tulevan kuukauden vietän vielä töissä ainakin osapäiväisesti. 

Tunteiden käsittelyä

Jotenkin olen havainnut, että erityisesti pysähtyessä vaikeat tunteet nousevat pintaan. Sellaisia ovat pelko, epävarmuus ja jopa häpeä. Jälkimmäiseen liittyvät kysymykset siitä, mitä oikein olen tehnyt väärin, ja miten ylipäänsä olen onnistunut tekemään valintoja jotka ovat johtaneet tähän tilanteeseen? Taustalla ovat opitut soimaukset liian hätiköidystä toiminnasta ja sinisilmäisyydestä. Olivat asiat miten tahansa, silti en voisi kuvitella esimerkiksi elämää ilman Junioria. 

On hyvä hetkiä ja huonoja hetkiä. Arkipäivisin saan työskennellä yksin ja omaan tahtiin. Tällainen kiireettömyys ja rauha ovat mitä parhain vaihtoehto nykyisessä tilanteessa. Huomaan, että tehdessä pyörittelen päässäni monia ajatuksia. Joskus ne ahdistavat, joskus yksittäisiä pieniä solmuja aukeaa. Samaan aikaan toivoisin juttuseuraa, mutta samaan aikaan olen myös kiitollinen että saan olla yksin. Ristiriitaista. 

Jotain tekemistä

Se että on jatkuvasti tekemistä tuntuu nyt tärkeältä. Onhan se omanlaistaan pakenemista, mutta enemmän ajattelen työntekoa lievänä puudutusaineena: Se taitaa ahdistukselta terän, ja samalla voin hieman vähemmän energiaa kuluttavalla tavalla käsitellä mielessäni tapahtunutta. Toisaalta se että jotain tekemistä on, kohottaa tavallaan itsetuntoa. Saan edes jotain aikaiseksi, ja vieläpä konkreettisella tasolla. 

Tiedän kokemuksesta myös sen, että aikatauluton oleminen ja päivät ilman selkeää sisältöä eivät tee minulle hyvää. Ajatukset laukkaavat liian helposti reitille, mistä kontrolli puuttuu täysin. Tämän seurauksena on liian helppoa jäädä jumittamaan ahdistukseen ja negatiivisiin asioihin. Toki nekin on kohdattava, mutta näitä ajatuksia ja niihin liittyviä asioita on myös käsiteltävä. 

Pois kotoa edes hetkeksi

Koti on tärkeä paikka, mutta sieltä on tärkeää myös poistua säännöllisesti. Mitä enemmän kotona ihmettelee ja eksyy puhelimen ääreen, sitä todennäköisemmin ahdistusprosentti kasvaa. Tässä kohtaa sekä vanhemmuus että työ ovat tärkeitä asioita: Ne pakottavat poistumaan kotoa säännöllisesti. Päivän tärkeä vapaapäivinä sekä minulle että Juniorille on pitkä ulkoilu, johon liittyy aina leikkihetki milloin missäkin. Tämän reissun päätteeksi Juniori on valmis päiväunille, ja minä kahvihetkeen. Kotonakaan ei enää seinä kaadu päälle, kun sieltä poistuu säännöllisesti. 

Saman mahdollistaa työt. Poden huonoa omaatuntoa siitä, että Juniori on loma-aikaan päivähoidossa, mutta onneksi vain osa-aikaisesti. Ja onneksi lähiaikoina meillä on edessä yhteinen loma. Nyt töissä käyminen on ollut kuitenkin lähes terapeuttista aikaa, ainakin siinä vaiheessa kun saan huonon omantunnon nostattamat kyyneleet kuivatuiksi. Tämä siis liittyy Juniorin päivähoitoon. 

Jatkoa..

Työt jatkuvat vielä muutaman viikon ajan. Sitä seuraa tavallaan pakkoloma, sillä nykyinen määräaikainen työsopimukseni päättyy. Kieltämättä hieman ahdistaa ja jännittää mitä seuraavaksi ja milloin. Olen kuluneiden kuukausien tapahtumien vuoksi ottanut vastaan keskusteluapua, ja minulle on vahvasti suositeltu sairaslomaa jotta saisin käsitellä kuluneiden kuukausien tapahtumia. Olen sekä puolesta että vastaan. Jos suostun, haluan että päivillä on sisältöä. -Vaikka sitten terapiakäyntejä, ulkoilua, sosiaalista elämää jne. Kunhan ei päämäärätöntä haahuilua. Tässä lapsi on onneksi todella hyvä tilanteen pelastaja. 

Kaiken ohessa tarkastelen mahdollisia työpaikkoja ja laitan hakemuksia. Toistaiseksi ei ole tärpännyt. Osaltaan tähän vaikuttaa sekin, että yritän vaihtaa alaa ja vähäinen työkokemus kohteissani on merkittävä hidaste. Yritän silti. Toki haen varmuuden vuoksi myös sellaisia töitä, joihin pääseminen on todennäköisempää. 

Ehkä tämä tästä. Se mikä tuo paljon toivoa, on elämän ja arjen normalisoituminen edes vähän kerrallaan. Haluan uskoa että asiat menevät ennen pitkää hyvin. -Tai ainakin riittävän hyvin. 

Kun normaalia arkea ja elämää häiritään

 Täällä taas. Olosuhteet ovat olleet hieman keskimääräistä haasteellisempia. Tämän seurauksena kirjoittaminen on jäänyt vähemmälle. Pari viikkoa sitten tuli keskimääräistä suurempaa draamaa, tosin minusta riippumattomista syistä. Tavallaan haluaisin kirjoittaa asioista niiden oikeilla nimillä, mutta tietosuojan ja osaksi henkilökohtaisen turvallisuuteni vuoksi joudun kirjoittamaan todelle kierrellen. -Kenties rasittavuuteen asti. Kannattaako sitten aiheesta kirjoittaa? Ehkä ei, mutta jokin avautumisen tarve tässä ilmeisesti on. Ehkä meissä jokaisessa asuu pieni kimittävä huomioh**ra. 

Kun sitä normaalia arkea häiritään

Nautin arjesta. Vaikka joskus esimerkiksi kiire tuo oman epämukavuutensa, minulla ei ole tarvetta paeta arkea. Pidän myös ihan tavallisista päivistä, sillä jokaiseen tavalliseen päivään mahtuu aina useampi mukava asia. Erittäin pitkällä aikavälillä arkeani on häiritty ensin vähän, sitten enemmän. Ajan myötä tilanne paheni. Lopulta tämä tekijä teki arjesta taistelua. Oli siedettävä, jaksettava, varottava ja pelättävä. Vaikka moni saattaa tästä käsittää millaisesta häiriötekijästä on kyse, tarkennan sen verran ettei kyse ole esimerkiksi mielenterveysasioista. 

Arjen ei tarvitse olla juhlaa. Joskus arki on lapsen kiukuttelua, väsyneitä jalkoja kun pitäisi taittaa kauppareissu ja jaksaa laittaa ruokaa työpäivän päätteeksi, tai joskus monet pienet asiat ovat huonosti. Kontrastina arki on sitä, kun pieni älytön asia naurattaa sekä minua että Junioria, kun kalapuikot pitkästä aikaa osoittautuvat äärimmäisen herkullisiksi tai kun ne Hera Hakkaraisen aakkoset ovatkin kuukauden isoin juttu. Ja sitten se päivän ihanin hetki: Juniori joka juoksee syliin kun haen hänet päiväkodista. 

Kun turvallisuus ei ole enää itsestäänselvyys

Vähitellen tilanne meni siihen suuntaan, että yksityisyys ja turvallisuus eivät enää olleet itsestäänselvyyksiä. Tuntui lähes absurdilta joutua pitämään puolia asioissa, jotka kaiketi kuuluvat ihmisen perusoikeuksiin. Jossain vaiheessa jokainen vähänkin normaali päivä muuttui lomapäiväksi. Lopulta tilanne kärjistyi niin, että oma koti ei enää taannut turvaa ja yksityisyyttä. Tässä kohtaa aloin itsekin olla äärimmäisen väsynyt. Ehkä myös pelkäsin. 

Tilanteessa rauhoittumisen merkkejä

Lopulta minua kuultiin. Tilanteeni otettiin tosissaan. Ihan oman jaksamiseni vuoksi elän vahvasti siinä toivossa että tilanne helpottaa koko ajan, ja että saisin elää rauhassa ilman sellaisia häiriötekijöitä joita kenenkään ei tarvitse sietää. Vielä on asioita joiden yli on jaksettavat, mutta jo se että asioiden muuttumisesta on toivoa, antaa valtavasti energiaa. Kuten asiaan kaiketi kuuluu, tilanteen rauhoittuminen on laukaissut väsymyksen. Luulen että keho ja mieli ovat poistumassa henkiinjäämis -asemasta. 

Pikku hiljaa kohti normaaliutta

Todennäköisesti varuillaan on oltava vielä tovi, mutta uskallan toivoa ettei kuluneiden lukuisten kuukausien tapahtumat enää toistu. Jos toistuvat, tiedän saavani apua. Keho ja mieli oireilevat jossain määrin. Selviydyin töistä ja arjesta, mutta mainitsemani väsymys iskee ajoittain. Joskus pinta nousee erilaisia tunteita ja kysymyksiä. Joskus mietin mitä olen tehnyt niin väärin että tällaisia asioita piti tapahtua. Olen varmuuden vuoksi ottanut vastaan keskusteluapua, sillä haluan kyetä olemaan lapselleni riittävän hyvä äiti. 

Vielä kapasiteetti ei riitä täyteen tehoon, mutta yritän joka viikko tehdä myös mukavia asioita. -Vaikka sitten ihan pieniä sellaisia. Onneksi töissä on nyt rauhallista ja vähemmän ihmisiä. Kotona Juniorin kanssa olemisen lisäksi keskityn arjen perusasioihin, ja yritän saada niihin vähän uutta vivahdetta. Esimerkiksi perjantaina täydensin maustevarastoja saadakseni varovaista vaihtelua ruokiimme. Tulevalla viikolla toivon, että löytyisi sopiva hetki käydä Juniorin kanssa rannalla. Ja sitten taas se iänikuinen ruutuajan kontrolloiminen..