Positiivinen kasvatus 1600-luvulla

 Puhuttaessa "entisaikojen" kouluista, pelko nousee päällimmäiseksi tunteeksi. Opetus oli ankaraa. Fyysinen kuritus sekä julkinen nöyryyttäminen olivat arkipäivää. En kiellä etteikö näin olisi ollut. Jopa omina kouluvuosina 90-luvulla sain todistaa tällaista toimintaa. Puiset karttakepit tosin olivat muuttuneet muovisiksi, ja kohteena oli todellakin kartta. -Ja muut kohteet joihin opettaja ei yltänyt. Me oppilaat saimme siis olla turvassa. Sen sijaan tukistamista ja oppilaan raahaamista luokasta ulos ehdin todistaa. Tosin jälkimmäisessä kyseinen toimintatapa saattoi olla perusteltua. 

Millaista oli koulunkäynti 1600-luvulla? Tarkkaa tietoa on vaikea saada tuon ajan lasten arjesta. Kenties jotain lähdemateriaalia voisi löytyä, mutta tuskin helposti. Kyseessä oli aika, jona esimerkiksi mahdollisuus kirjoittaa päiväkirjaa oli harvinaisempaa kuin kaksisataa vuotta myöhemmin. Kirjapaino oli yleistymässä, mutta kirjojen saaminen seurakunnan käyttöön ei ollut itsestäänselvyys. Tuolloin Suomi oli osa Ruotsia, eikä kuningas ollut aina innokas tukemaan kansanopetuksen kehitystä. 

Tämä tuntuu hivenen ristiriitaiselta, sillä kansanopetus oli osa puhdasoppisuuttaa, mitä kuninkaan oli suosittava taistellakseen katolilaisuuden mukanaan tuomia poliittisia haasteita vastaan. Tästä syystä seurakunta saattoi joutua itse kustantamaan opetukseen tarvittavan materiaalin. Näin ollen lähdemateriaaliksi sopivaa dataa oppilaiden kautta saattoi olla vaikea tuottaa.

Ajatus oppimisen ilosta ja kannustamisesta 

Piispa Johannes Gezelius vanhempi vaikuttaa olleen monessa asiassa "itseoppinut". Pedagogiikassa hän oli ottanut vaikutteita muualta muokaten omaksuttuja ajatuksia ja asenteita antamiinsa ohjeistuksiin. Gezelius ei tahtonut oppimisen tapahtuvan pakotettuna ja ahdistuksen kautta. Sen sijaan Gezelius halusi painottaa oppimisen iloa ja kannustamista. Opetuksen tuli edetä systemaattisesta ja sellaisella nopeudella, että lapset ehtivät omaksua edellisen asian ennen uuden opettelemista. Tämä ilmeni erityisesti lukutaidon opettamisessa. 

Vastoin kuten tänä päivänä, Gezelius painotti myös ulkoluvun merkitystä. Samat kriteerit ilmenivät myös kinkereiden yhteydessä. Mikäli oppilaalla oli vaikeuksia omaksua jokin asia, häntä tuli kannustaa työstämää asiaa niin, että taidot kyseisellä osa-alueella vahvistuisivat. Edistyneiden oppilaiden tehtäväksi puolestaan annettiin muiden oppilaiden auttaminen. 

Toteutuko tämä aina? 

Johannes Gezelius vanhemmat ohjeistukset papistolle kuulostavat kieltämättä varsin identtisiltä nykypäivän asenteellisten metodien kanssa. Miksi sitten olemme kuulleet kouluista lähestulkoon kauhutarinoita ankarista opettajista? Voimme lähteä liikkeelle yhdestä tosiasiasta: Opettajat ovat ihmisiä. Valitettavasti kautta aikojen joukkoon eksynyt yksilöitä, jotka purkavat patoutumiaan oppilaisiin. Oppilaan tarpeet ja valmiudet unohtuvat. Lapsi tai nuori muuttuu omalla tavallaan osaksi negatiivista vallankäyttöä. Mikäli 1600-luvun metodit tuntuvat nykypäivänä puutteellisilta samasta ajatuksesta huolimatta, annettakoon se anteeksi. -Kasvatustieteet alana ja akateemisena oppiaineena nimittäin syntyi vasta paljon myöhemmin.  

Opetuksen valvonta ei ole uusi keksintö. Puhdasoppisuuden aikakaudella tällaista harjoitettiin piispantarkastuksissa. Eri asia on, saiko piispa tarkastuksen kohteena olevasta opetusympäristöstä realistisen kuvan. Mikäli huomautuksia tuli, kuinka kauan ja kuinka paljon toimintaa pyrittiin oikaisemaan? Samaa voisi kysyä ajalta vuosisatoja myöhemmin minun lapsuudestani: Miksi opettaja sai tukistaa oppilasta? -Ei hän saanutkaan. Mutta toimintaa ei kaiketi raportoitu virallisiin kansioihin, eikä viety eteenpäin. Se oli sen yhden päivän jännityksen hetki, minkä jokainen muistaa. -Erityisesti se oppilas, jonka maksimissaan kahden millimetrin mittaisen kuontalon tukistaminen saattoi vaatia opettajalta sorminäppäryyttä. 

Elämäkerrat yms. muistelmateokset sisältävät kertomuksia myös positiivisista koulukokemuksista. Opettajaa ja opetusta muistellaan lämmöllä. Kenties 1600-luvulla tilanne oli sama. Oli opettajia jotka aidosti välittivät työstään ja ymmärsivät lapsia. Sitten oli heitä, jotka opettivat vain, koska oli pakko. 

"Positiivinen kasvatus"

Tänä päivänä puhutaan paljon positiivisesta kasvatuksesta. Se kohdistetaan koko ihmisen elämänkaareen. Kouluopetus kehittyy hurjaa vauhtia, ja käsite innovaatio toistuu säännöllisesti. Lukiessani opetusmetodien asenteellisesta puolesta 1600-luvulla, havaitsen jotain tuttua. Se, mitä tänä päivänä korostetaan lasten kasvatuksessa, ei olekaan aivan uusi keksintö. Toisaalta ajatus lapsuudesta tämän päivän perspektiivistä alkoi ilmeisesti kehittyä 1500-1700 -luvuilla. Milloin tämä käsite ehti koteihin ja kansanopetukseen, saattoi olla tapauskohtaista. Toisaalta Johannes Gezelius vanhemman ajatuksissa korostui vivahde siitä, ettei lapselta voi vaatia sama kuin aikuisilta. Tämä ilmeni esimerkiksi kehotuksessa rajoittaa lapselle annettua työmäärää koulunkäynnissä. 

Jälleen lienee hyvä pohtia aikakauden kontekstia. Vaikka Gezelius ohjeisti esimerkiksi välttämään opetuksessa julkista nöyryytystä, on eri asia noudatettiinko ohjetta aina. Luulen, että moni aikuinenkin vasta prosessoi lapsuuden käsitettä, ja mitä sellaisen kunnioittaminen käytännössä tarkoittaa. Lapset olivat olleet täydellisen alisteisessa asemassa suhteessa auktoriteetteihin, eli aikuisiin. Lapsen tehtävä oli alistua ja muokkautua siten, että kunnon kansalaisen kriteerit täyttyisivät. 

Asiat, joita kulttuurimme kasvatusihanteissa korostetaan, eivät siis ehkä olekaan syntyneet tässä ja nyt. Vaikuttaisi sen sijaan siltä, että niiden juuret ovat jossain paljon kauempana. Yksi merkittävä muutoksia tekevä ilmiö oli luterilaisuuden tuomat muutokset. En halua todeta tätä yksisuuntaisena totuutena, vaan eräänlaisena peilaamisena menneisiin aikoihin. Toistaiseksi kuitenkin vaikuttaa siltä, että ajatus varsin monista tämän päivän ihanteista rantautui tuon ajan muutosten myötä. 

Kirkon toiminta 1600-luvun Suomessa: Vallankäyttöä vai huolenpitoa?

 Kirjoitin aiemmin tekstin kirkon ja hallitsijoiden välisistä valtasuhteista sekä kirkon alisteisesta asemasta suhteessa hallitsijoihin. Tässä tekstissä tavoitteenani on pohtia, millä osa-alueilla kirkolla oli suurempi auktoriteetti, ja mihin se olisi verrattavissa nykypäivänä. 

Kansanopetus

Puhdasoppisuuden aikakausi toi mukanaan vahvan panostamisen lukutaitoon, ja ylipäänsä kansanopetukseen. Oppiaineet olivat pääasiassa kristinuskoon liittyviä. Toisaalta lienee hyvä muistaa, että ne asiat olivat merkittävä osa jokaisen arkea, elämää ja ennen kaikkea arvomaailmaa. Kirkko osaltaan pyrki kasvattamaan lapsista kelvollisia kansalaisia. Vaikuttaisi vahvasti myös siltä, että velvollisuus opetukseen osallistumisesta ei ollut sukupuolisidonnaista. Näin ollen opetukseen pyrittiin saamaan sekä pojat että tytöt. 

Järjestyksen ylläpito

Mahdolliset rikkomukset saattoivat liittyä tavalla tai toisella huonoon käytökseen, laiminlyönteihin, messussa häiritsemiseen tai vaikkapa siveysrikkeisiin. Lisäksi kirkon edustajat pyrkivät välttämään tilanteita tai toimintaa, joiden seurauksena ilmenisi esimerkiksi holtitonta juomista ja sen seurauksena väkivaltaisuutta. Mahdollisissa väkivaltatilanteissa valtiota edustavan nimismiehen oli mahdollista puuttua asiaan, mutta lähteiden perusteella ensisijainen vastuu näytti olevan kirkolla. 

Köyhäinhoito

Kirkko pyrki ottamaan vastuulleen köyhäinhoidon köyhäintalojen avulla. Pääsykriteerit eivät olleet kevyet. Mikäli asukkaalla oli pienikin mahdollisuus tehdä edes jotain työtä, hänen tuli siihen tarttua. Lisäksi tavoitteena oli saada läheiset ja perheenjäsenet huolehtimaan hakijasta, jos suinkin mahdollista. Tähän mennessä löydettyjen lähteiden perusteella köyhäinhoidolla ei ollut aivan menestyksekkäitä tuloksia. 

Ovatko nämä kadonneet?

Eivät. Mutta vastuu siirtyi vuosisatojen varrella kunnalliselle tasolle, toki sen mukaan miten käsite "kunta" kehittyi. Voisi siis todeta: maallisten edustajien vastuun alaisiksi. Järjestyksen ylläpitäminen oli ilmeisesti sekä valtion että kirkon vastuulla, mutta kenties kirkon toiminta pitäjissä oli riittävää? Toki tämä vaatisi perehtymistä aineistoon siitä, millaista mahdollinen häiriökäyttäytyminen ja rikollisuus olivat 1600-luvun Suomessa. Haasteena toki on, että todennäköisesti vain osa tapauksista tuli siinä määrin julki, että niitä saatettiin käsitellä. 

Kansanopetus siirtyi lopulta täysin valtiolle, mutta kirkon rooli alkuopetuksessa oli merkittävä 1900-luvulle asti. Tämän taustalla oli se, ettei valtion järjestämään alkuopetusta ollut saatavilla syrjään asutuilla alueilla. Nyt, yli 400 vuotta myöhemmin keskittäminen vähentää pienten sekä harvaan asuttujen alueiden kouluja. -Juuri niitä, joiden piti täydentää lasten oikeutta perusopetuksen saamiseen. 

Pelkkää vallankäyttöä?

Olisi helppoa vain kritisoida kirkon työn jälkeä. Tämän päivän kansalaisista se kaikki saattaa tuntua jyrkältä, dominoivalta ja kyvyttömältä muutoksiin. Historiallisesta kontekstista tarkasteltuna kirkko itse sai aikaan merkittävän muutoksia siihen, mitä tänä päivänä kutsumme hyvinvointiyhteiskunnaksi. On myös hyvä pohtia, millä rakennusmateriaaleilla esimerkiksi koulutusta ja köyhäinhoitoa saatettiin kehittää. Esimerkiksi piispa Johannes Gezelius vanhempi joutui toimimaan paljolti itsenäisesti, ja itse hankkimansa osaamisen pohjalta. Ottaen huomioon esimerkiksi ajatuksen oppimisesta "ilon kautta", emme voi kehua sosiaalisessa mediassa paljon puhutun positiivisen kasvatuksen olevan tämän päivän innovaatio. 

Onko tämän, nk. modernin aikakauden toiminta todellisuudessa idealtaan modernia? Ehkä rakennusaineet hyvinvointiyhteiskuntaan ovat olleet olemassa pidempään, mutta kehityskulku on aaltoilevaa. On alkuja, nousuja, laskuja, hajoamisia ja uusimisia. Vastuu minkä kirkko kantoi, ei ehkä ollutkaan pelkkää vallasta ja auktoriteetista nauttimista. Ehkä siinä oli myös ajatus huolenpidosta, välittämisestä ja oman aikansan kontekstissa panostamisesta ihmisten hyvinvointiin. 

Reformaatio ja jokaiselle kuuluva lukutaito

Reformaatio ja luterilaisen kirkon kehitys ei tapahtunut yhdessä päivässä. Luther ei myöskään saanut muutosta aikaan vain toteamalla katolisen kirkon edustajille "ei näin" ja kiinnittämällä teesejä. Työ oli intensiivistä, ja vei vuosia. Myös nk. puhdastoppisuuden aika jona reformaation sisältö levisi esimerkiksi pohjoismaihin, oli siirtymänä hidas ja suuritöinen. Vaikutukset eivät kuitenkaan liittyneet vain kirkkoon, vaan paljon laajemmalle alueelle. Merkittävää työtä tällä alueella teki myös itse suomen kielen eteen Mikael Agricola, joka kuului Lutherin oppilaisiin. 

Kansan oman äidinkielen huomioiminen

Lutherin yksi merkittävä projekti kirkon dogmaattisen sisällön uudelleenjärjestämisen ohessa oli uskonnollisten tilaisuuksien sisällön sekä siihen liittyvän kirjallisuuden kääntäminen kansan omalle kielelle. Mitä tämä käytännössä vaati? Lutherin oli tehtävä intensiivistä käännöstä työtä vähintään kolmesta eri kielestä saadakseen kirjallisuuden teologisen sisällön sellaiseksi, että itse sanoma säilyy. Lisäksi Luther panosti myös virsiin, joista meille yksi tunnetuimmista on jouluvirtenä tunnettu Enkeli taivaan. 

On myös hyvä muistaa, että kristinuskon sisältö esimerkiksi lakeineen oli osa kyseisen ajan ihmisten elämää ja arkea. Raamattu ja siitä rakennetut lisämateriaalit olivat se, mitä tuolloin oli tarjolla. Messuun osallistuminen oli tapahtumana kollektiivinen, mutta mahdollisuus kuulla päivän sanaa omalla äidinkielellä tarjosi kävijöille jotain merkittävää: mahdollisuuden ymmärtää. 

Lukeminen 

Vaikka kansan lukutaitoon panostaminen ei käynyt hetkessä, ajan myötä lukutaito antoi kansalle välineitä, joita heillä ei aiemmin ollut. He eivät olleet enää pelkään suullisen tiedon varassa. Tätä prosessia lienee hyvä tarkastella eräänlaisena hitaana ketjureaktiona: Jokaisella uudistuksella on seurauksensa. Lukutaidon muuttuessa säädystä tai ylipäänsä yhteiskunnalliseksi statuksesta riippumattomaksi asiaksi, yhä useampi ihminen sai mahdollisuuden itse nähdä sivulle painetun informaation ja tulkita sitä ilman välikäsiä. 

Toki on tärkeää muistaa, että myös kirjapainon kehittymisen jälkeen kirjat olivat pitkään ylellisyys. Aika jona mahdollisuus tuohon ylellisyyteen lisääntyi, oli pitkä. Kun siirrymme yli 200 vuotta eteenpäin Suomeen, oli lukutaidon oppiminen jo yleisempää. On helppoa tarkastella ilmiötä mieluummin kauhistelemalla kirkollisen opetuksen jyrkkää kurinpitoa sanktioineen kuin sitä, mitä luku- ja laskutaito saattoivat merkitä tavallisen kansalaisen elämässä. Ainoa keino lienee vaihtaa perspektiivi nykyaikaan ja erilaisten hyväntekeväisyysjärjestöjen toimintaan, jotka keräävät varoja edistääkseen erityisesti tyttöjen lukutaitoa kehitysmaissa. 

Noin viisisataa vuotta myöhemmin? 

Lukutaidon tasosta kertovat uutiset eivät ole olleet hyviä. Ihmiset lukevat yhä vähemmän, ja kyky ymmärtää luettua tekstiä laskee. Kirjoihin liittyvä pitkäjänteisyys ja keskittyminen on muuttunut yhtä vaikeammaksi, etenkin kun älylaitteet tarjoavat lyhyitä ja nopeasti vaihtuvia tekstejä. Aivot tottuvat nopeutuneeseen tempoon ja pienempään määrään materiaalia. Kirjoittaminen käsin on vähenemään päin, eikä kaunokirjoitusta enää vaadita opeteltavaksi. 

Myös luetun tiedon laadun ymmärtäminen on heikentynyt. Kyky lähdekritiikkiin näyttää laskeneen. Ihmiset eivät enää ymmärrä, millainen lukemisto on luotettavaa. Teknisesti saatamme osata lukea, ja voimme nopeasti vilkaista päivän uutiset mahdollisilta verkkosivuilta tai suoraan sovelluksista. Tämä mahdollistaa aivoillemme nopean reitin vilkaista ja omaksua havaitun tekstin sisältöä. Saatu informaatio jää kuitenkin herkästi pintapuoleiseksi, ja unohtuu herkästi. 

Se, mitä ihmisten lukutaidolle on vähitellen tapahtunut ja tulee tapahtumaan, on huolestuttava ja surullinen ilmiö. Ne mahdollisuudet, joiden ensimmäisten askelien eteen nuo reilu viisisataa vuotta sitten vaikuttaneet henkilöt työstivät projektiaan uhraten suurimman osan ajastaan ja energiastaan, on valumassa hukkaan. Itse näen tämän suunnan merkittävänä uhkana yksilön hyvinvoinnin, valinnanvapauden ja tulevaisuuden kannalta. Mitä enemmän lukutaito heikkenee, sitä suurempi riski on, että ihmiset jäävät vaille sellaista informaatiota mikä jo heidän tavallisessa arjessaan olisi olennaista. 

Voimme tukea taloudellisesti kehitysmaiden tyttölapsien lukutaidon parantamisen puolesta, mutta samaan aikaan annamme itse oman, ja tulevien sukupolvien lukutaidon valua hukkaan. Koska suunnan on oltava kehityskeskeinen, ilmeisesti tarvitsemme uuden reformaation, tai vaihtoehtoisesti käänteisen sellaisen. 

Kirkon asema Suur-Ruotsissa puhdasoppisuuden aikakaudella: hallitseva vai alisteinen?

Ajoittain ihmisten käsitys kirkkohistoriasta erityisesti ennen valistuksen aikaa siirtyy ajatukseen kirkon merkittävästä vallasta. Kirkon valta oli selkeästi suurempi kuin nykyään. Tänä päivänä määräysvaltaa yhteiskunnallisista asioista ei ole lainkaan. Suomessa uskonnolliset yhteisöt voivat ottaa kantaa, mutta vaikutusvaltaa ei ole. Tässä tekstissä esitän hieman toisenlaista näkökulmaa kirkon vallasta 1600-luvulla.

Poliittiset suhteet ratkaisivat  

Esivallan merkitys oli suuri. Vaikka hallitsijaan yhdistettiin ajatus Jumalan osuudesta hänen työhönsä, esivaltaa kunnioitettiin. Tämä ilmenee esimerkiksi brittiläisessä kulttuurissa hallitsijan merkittävänä ihailuna. Kirkko puolestaan oli eräänlainen tiivis yhteistyökumppani. Kirkon rooli yhteiskunnassa oli suuri, samoin vaikutus hallitsijaan. Katolisen kirkon valtakautena ennen reformaatiota tilanne saattoi olla toinen. Alueilla, joihin reformaatio ylsi, esivallan rooli vaikutti kirkon toimintaan. 

Esimerkiksi Ruotsissa 1600-luvulla Kaarle-herttua teki kirkon toimintaa koskevat ratkaisut paljolti poliittisten tekijöiden perusteella. Hänen valtaansa uhkasi katolilaisen kasvatuksen saanut Puolan kuningas Sigismund. Näin ollen oli taktisesti viisaampaa taistella myös katolilaisuutta vastaan, ja panostaa luterilaisuuden vahvistamiseen Suur-Ruotsin alueilla. 

Papisto yritti saada enemmän toimivaltaa

Papisto ei saanut toimia täysin vapaasti. Esimerkiksi virkojen täyttäminen vaati hallitsijan hyväksyntää. Upsalan kokouksessa 1593 papisto toivoi saavansa olla toiminnassaan vähemmän riippuvainen hallitsijan suostumuksesta. Kirkko toivoi esivallan enemmänkin tukevan kirkkoa sen toimessa sekä kirkkokurin ylläpitämisessä. Näille ajatuksille Kaarle-herttua ei myöntynyt. Hallinnollisella tasolla kirkon valta jäi siis alisteiseksi suhteessa hallitsijaan. 

Toisaalta kirkon ja papiston rooli itse kansalaisten keskuudessa oli erilainen. Lienee kuitenkin hyvä pohtia, mitä käsitteellä "valta" tarkoitetaan. Kirkon ja papiston rooli saattaa äkkiseltään antaa kuvan hallitsevasta roolista. Kohteen ollessa pitäjän yksittäinen asukas perheineen, hänen tuli perheineen elää kirkon oppien mukaisesti. Kuka kuka annettujen käskyjen takana oli, ja kuka pääasiassa oli velvollinen viemään käskyjä eteenpäin. 

Lopuksi

Voisi siis todeta, että poliittisella ja hallinnollisella tasolla luterilainen kirkko oli suhteessa hallitsijaan alisteisessa asemassa. Vaikka reformaatio muutti kirkon ja politiikan välistä suhdetta, kirkko ja valtio tekivät tiivistä yhteistyötä. Kirkon toiminta toisaalta ylsi usealle tasolle: akateeminen maailma, kirkon omat hallinnolliset tehtävät, hengellisen elämän jakaminen kansalle, kansanopetus, kirkkokurin ja kansan siveyden vaaliminen ja tietenkin osallistuminen elämän merkittäviin hetkiin: kaste, ripillepääsy, avioliittoon siunaaminen ja hautaan siunaaminen. -Toisin sanoen: koko elämänkaaren merkkihetkiin.

Esimerkiksi yksittäisellä pitäjällä kirkko saattoi pitää yllä järjestystä laaditun säännöstön, ja tarvittaessa sanktioiden kautta. Lisäksi kansaa kasvatettiin "oikeaoppisen elämisen" suhteen kollektiivisuuteen, mikä kenties helpotti yleisen järjestyksen ylläpitoa. Voisiko siis olla niin, että kirkkokuriin panostaminen kohdistui myös rikkeiden ennaltaehkäisyyn ja seurausten hoitamiseen siten, ettei valtiollisen tason tukea tarvittu kuin poikkeustilanteissa? 

Lopuksi muistuttaisin, että kirjoittamani teksti oli jälleen vain yksi näkökulma. Ei itse totuus. Valta on käsitteenä laaja. Se, miten Suur-Ruotsin tai ylipäänsä yhdenkään suurvallan valtahierarkkia jakautuu, on harvoin yksinkertainen rakennelma. Lienee tarpeellista pohtia, oliko kirkon valta todellisuudessa yksiselitteisesti sellainen, kuin yleisesti saatetaan olettaa? Ehkä hallitsijan ja kirkon suhde oli molemminpuoleisesti toisistaan riippuvainen, mutta konkreettinen käskynjako oli rajoittunut vain yhteen tahoon. 

Kirkko hyvinvointivaltion esiasteen rakentajana

 Varoitus: aihepiiri vaihtuu täysin. Työstän paria aihetta osaksi harrastuksena, ja osaksi sumuisena haaveena saada olla kyseisen aiheen parissa hieman enemmänkin. Olen teologi. Yliopistossa pääaineeni oli Suomen ja Skandinavian kirkkohistoria. Tosin kuluneen vuoden aikana tehtyäni paluuta teologian koko sisällön pariin, olen saanut kipinään myös aihealueista, jotka opiskeluaikojen kiireessä olivat "pakkopullaa". Näihin kuuluivat mm. eksegetiikka. En kritisoi yliopistoa vaan vaatimuksia: Tiukat aikataulut tekevät vaikeaksi nauttia useammasta osa-alueesta. Toki tietyillä aloilla yliopistolla on mahdollista "asua", mutta omalla kohdallani ikä ja elämäntilanne pakottivat pitämään edes jotain aikataulua. 

Suhteeni historiaan ylipäänsä on ristiriitainen. Minun on vaikea oppia historiaa, sillä suuret kokonaisuudet tuntuivat jo peruskoulussa liian vaikeilta sisäistää. Yliopistossa etuna oli se, että kun tenttimisestä selvisi, ei asioita tarvinnut enää opetella ulkoa. Nk. pänttääminen jäi vähemmälle, sillä aineistoa alettiin tutkia. Tämä oli minulle uusi perspektiivi, ja myönnän että se taisi viedä minut. Esimerkiksi gradun tekeminen oli mielestäni yliopiston yksi parhaista osuuksista. Sääli vain, että arvosana jäi keskitasolle. Mitä aion yrittää nyt? Kirjoitan tänne oppimispäiväkirjan ja pohdintatekstien kaltaisia julkaisuja aiheista joihin olen perehtynyt. Ehkä tämä ajan myötä kehittyy tieteelliseksi kirjoittamiseksi. Tämän päivän pohdinta on seuraava: 

Kirkko hyvinvointivaltion esiasteen rakentajana Suomessa 1600-luvulla

Taustalla on kaksi Pentti Laasosen teosta: Johannes Gezelius vanhempi ja suomalainen täysortodoksia sekä Suomen kirkkohistoria 2. Käsite ortodoksia ei tässä kontekstissa viittaa ortodoksiseen eli nk. kreikkalaiskatoliseen kirkkoon, vaan reformaation ohessa tulleeseen puhdasoppisuuteen, mikä suuntautumuksena taisteli katolista kirkkoa vastaan. 1600-luvulla Suomi oli osa Ruotsia. Kirkko ja politiikka kulkivat käsi kädessä. Mitä suuntautuneisuutta hallitsija suosi riippui paljolti siitä, keiden hallitsijoiden kanssa välit olivat hyvä, ja keiden kanssa eivät. 

Suomen kirkkoon puhdasoppineisuuden aikakausi toi mukanaan merkittäviä muutoksia. Yksi suurimmista vaikuttajista oli piispa Johannes Gezelius vanhempi. Virkavuosinaan Gezelius vaikutti mm. köyhäinhoitoon esittämällä vaatimuksen, että jokaisen seurakunnan tuli pitää köyhistään huolta. Hieman epäselväksi jäi, mikä merkitys nk. hospitaaleilla oli. Nimi luonnollisesti saa aikaan assosiaation paikkaan jossa hoidetaan sairaita. Näyttää siltä, että hospitaalit olivat joissain pitäjissä köyhäintaloja vastaavia paikkoja, mutta oli myös ohjeistetty, että hospitaaliin vietäisiin tarttuvaan tautiin sairastuneita. Oliko kyseessä eristys vai mahdollisuus saada hoitoa? Se jäi epäselväksi. 

Gezelius panosti vahvasti myös kirkon järjestemään kansanopetukseen, jonka tavoitteena oli lukutaidon opettaminen. Edistystä seurattiin mm. rippikirjoista. Pedagogisella tasolla Gezelius toi mukanaan uusia suuntia panostaessaan sisälukuun, ulkolukuun ja ymmärtämiseen. Lisäksi Gezelius painotti oppimisen iloa ja kannustamista. Oppilasta joka ei tiennyt vastausta ei saanut nolata tai rangaista, vaan häntä tuli kannustaa oikean vastauksen löytämiseen. 

Hyvinvointiyhteiskunnan aineksia

Kirkko siis panosti asioihin, jotka vuosisatoja myöhemmin olivat nk. hyvinvointiyhteiskunnan aineksia: Köyhistä huolehtiminen ja kansanopetus. Vaikka näiden sisältö ei ollut yhtä kattavaa kun aikana jona Suomi virallisesti identifioitui hyvinvointivaltioksi, on hyvä huomioida aikaan liittyvä konteksti. 1600-luvulla lukutaito ei ollut itsestäänselvyys. Vaikka syrjäseudulla asuva maatilan pitäjien jälkikasvu ei päätynyt akateemisen maailman vietäväksi, on hyvä pohtia mitä lukutaito merkitsi tulevaisuuden kannalta. Tiedämme myös nykyajan maailmasta miten merkittävä asia lukutaito on, ja mitä sen puuttuminen merkitsee. 

Siveyden vaaliminen oli kirkolle tärkeä tehtävä. Tälle aiheelle modernin länsimaalaisen yhteiskunnan jäsenen on helppo nauraa ja ivailla. Luettuani aiheesta hieman enemmän, siveyden vaalimisella näyttäisi olleen kauskantoiset vaikutukset. Siirryn ajassa yli parisataa vuotta eteenpäin lukemiini pappeinkokouksien pöytäkirjoihin. Kävi ilmi, että siveyden "mittari" oli selkeimmin aviottomien lasten määrä. 

Tässä kohden on hyvä pohtia, mitä aviottoman lapsen syntyminen tarkoitti. Se ei tarkoittanut vain määrättyä aikaa jalkapuussa. Avioton lapsi itse oli asemassa, jossa syrjäytymisriski oli suuri. Samoin lapsen äiti, joka saattoi iältään olla hyvinkin nuori. Avioliitto mahdollisti sinetin turvattuun tulevaisuuteen monesta eri näkökulmasta. Rajoittunutta ja tasa-arvon vastaista? Vastaukseni jälleen: Muistakaa konteksti. Näin voidaan siis ajatella, että kirkkokuri ja siveellisyyden vaaliminen saattoi ennaltaehkäistä köyhyyttä ja syrjäytyneisyyttä. 

Asiat joita kirkko pyrki työstämään muistuttavat mielestäni paljon sitä, mitä satoja vuosia myöhemmin "oikea" hyvinvointiyhteiskunta pyrki tekemään. On hyvä muistaa, että käsite yhteiskunta kävi läpi merkittäviä muutoksia 1600-luvusta 1900-luvulle ja tähän päivään. Lisäksi Suomessa hallitsija vaihtui kertaalleen, ja lopulta Suomi muuttui itsenäiseksi. Kirkon asema heikkeni, jolloin sen toiminta-alueista suuri osa siirtyi valtiolle. Näkisin silti tärkeäksi uskaltaa nähdä ne elementit, jotka kirkko 1600-luvulla Suomeen rakensi.

Koska materiaalini koostuu vain sekundaarilähteistä, en koe mahdolliseksi tehdä vahvoja johtopäätöksiä. Toistaiseksi näyttäisi kuitenkin olevan viitteitä siitä, että kirkko 1600-luvun Suomessa (Ruotsi-Suomessa) rakensi eräänlaisen esiasteen sille, mitä me voimme nykyään luonnehtia hyvinvointiyhteiskunnaksi. 

 

Miksi päädyin autismi -tutkimuksiin?

Olen jo pidemmän aikaa kertonut enemmän tai vähemmän rivien välistä, että saatan kuulua autismikirjoon. Jos tarkkoja ollaan, luulen että lähes jokainen siihen kuuluu enemmän tai vähemmän. Omalla kohdalla kyseiset piirteet ovat aiheuttaneet siinä määrin haasteita, että ne itsestäänselvyyden ja arki eivät ole sujuneet aina aivan helposti. Tällä hetkellä tutkimukset on aloitettu, mutta edessä on odottamista. Koska en ole täysin selkeä tapaus, prosessi voi kaatua milloin vain. Toivon ettei näin käy, sillä on asioita joissa tarvitsen tukea. 

Haasteet sosiaalisissa tilanteissa

Vieraassa joukossa ja tilanteessa menen paniikkiin. Pystyn olemaan pienessä, maksimissaan noin neljän ihmisen joukossa melko mukavasti, mikäli kyseiset henkilöt ovat riittävän tuttuja. Suurin painajainen on saapua joukkoon, mistä en tunne ketään. Ja vaikka tuntisin, olen hukassa jos minulla ei ole selkeää roolia tai toimintatapaa. Työ mitä on olen tehnyt, sisältää tilanteita joissa joudun menemään suurempaan ihmisjoukkoon. Tämä ei tuota vaikeuksia, sillä työtehtäväni antavat minulle selkeän toimintamallin. Tästä syystä olen pikkulapsesta asti pelännyt esimerkiksi juhlia. 

Kun ihmiset keskustelevat, koen tilanteen "tulikokeeksi". Seuraan tarkkaan mitä muut sanovat, ja yritän kommentoida. En saa kiinni keskustelun aiheen nk. punaisesta langasta, vaan joudun arvailemaan. Kommentoin ja yritän puhua. Pahempaa olisi vastata kysymykseen "miksi olet noin hiljainen?". Useimmiten kommenttini ja mahdolliset kysymykseni periaatteessa liittyvät siihen mistä puhutaan, mutta huomioni kiinnittyy aina eri asioihin. Joskus tämä on hyvä asia, joskus ei. Joskus saan aikaan kommentteja ja kysymyksiä jotka saavat muut ajattelemaan. Joskus taas saan paheksuvia katseita, sillä puheenvuoroni sisältö ei vastannut odotuksia. 

Helpot asiat ovat monimutkaisia

Päivän tehtävä: Imuroi asunto. Asian pitäisi olla helppo, sillä kyseessä on vähän päälle 50 neliön suuruinen kaksio. Aivoni eivät ole helppoudesta yhtä mieltä, vaan purkavat koko tehtävän mikrotasolle: 

Tarkista onko lattialla pieniä asioita, tarkista tämä jokaisesta tilasta, suunnittele mistä aloitat ja miten etenet, mihin siirrät imurointia häiritsevät esineet, kävele siivouskaapille, avaa kaappi, ota pölynimuri kaapista, aseta pölynimuri sopivaan paikkaan, vedä johto pölymurin sisältä, laita johto pistorasiaan, aloita eteisen nurkasta, imuroi matto huolellisesti aloittaen vasemmasta reunasta oven läheltä, siirry oikeaan reunaan, nosta mattia välillä sillä sen alla voi olla hiekkaa, etene maton toista päätä kohden jne. Tässä oli noin puolet eteisestä. 

Juuri näissä helpoissa asioissa aivoni alkavat prosessoida kyseistä toimintaa täydellä teholla ja yksityiskohtaisesti. Tästä syystä pahimpia ovat tällaiset yksinkertaiset arkiset tehtävät. Selviydyn niistä, mutta joudun riuhtaisemaan itseni pisteestä A pisteeseen B, sillä muutan aikaa kuluisi valehtelematta nelinkertainen aika. Tästä syystä kirjoitan iltaisin itselleni lapulle päivän tehtävät siten, että pystyn ohjeiden avulla suoriutumaan tehtävästä edes vähän nopeammin. 

Ärsykeyliherkkyys

Tämä on ollut riesa niin kauan kuin muistan. Koska omassa lapsuudessani autimistia tai Aspergeria autismikirjosta puhumattakaan ei ollut olemassa, olen joutunut mukautumaan. Oikeasti vaikeita paikkoja ovat: meluista kahvilat ja ravintolat, uimahalli, jäähalli jossa harjoittelee samaan aikaan kiekkoilijoita (se pauke) ja samaan aikaan soi musiikki, metro ja vanhat junat. Myös meluisat kokoontumiset esimerkiksi juhlatilaisuuksissa on haasteellinen tilanne. 

Näin aikuisiällä on tuntunut oudolta saada kuulla, että mainitut tilanteet voivat olla ns. oikeasti vaikeita ja kuormittavia. Itse olen 38 vuotta elänyt siinä ajatuksessa, että nuo tilanteet vain "vedetään läpi" valittamatta. PIenoisen kammoni suurempia juhlallisuuksia ja meluisia tiloja kohtaan olen oppinut perustelemaan huonolla asenteella. Kyllähän noista selviää, mutta se melun ja kakofonian määrä vyöryy tilaan saavuttaessa yli kuin joku pudottelisi suuria kiviä niskaan. Nykyään saan päästessäni yksin kauppaan laittaa napin korville ihan vain siksi, että ne vaimentavat taustaääniä. Todellisuudessa en kuuntele musiikkia. Joskus mietin kuulosuojaimien käyttöä, mutta kynnys tähän on vielä liian korkea. Perustelu: Mitähän ihmiset oikein ajattelee.. 

Onneton hahmotuskyky ja kasvomuisti

Yksi painajainen: Tuntematon ihminen tervehtii minua nimeltä. Hän puhuu työpaikasta. Mistä niistä? Hän mainitsee ajan pari päivää sitten. Viimein hän alkaa kertoa edes jostain, minkä yhdistän paikkaan, aikaan ja tilanteeseen. Kas, tämä on siis joku, joka ilmeisesti puhui myös minulle käydessään tilassa jossa työskentelen. Mutta koska hän on niin ikään väärässä paikassa, en kyennyt häntä muistamaan. En myöskään tunnista edes henkilöitä joiden väitetään olevan minulle sukua. Nyt en siis tarkoita lähisukulaisia. 

Olen työskennellyt lasten parissa. Nimien ja kasvojen yhdistäminen on aina ollut useamman viikon mittainen projekti. Silti saatan unohtaa. Tämä ominaisuus on kiusallinen, sillä se antaa hieman välinpitämättömän kuvan. En myöskään tunnista julkisuuden henkilöitä kuvasta, ellei henkilö ole todella tunnettu ja sellainen jonka kuvan olen nähnyt riittävän usein. Toivon hartaasti etten koskaan joudu rikoksessa todistajaksi, sillä tällä kasvomuistilla ei liioin ketään tunnisteta. 

Vahvuudet?

Niitä on, mutta ne eivät ole erityisen käytännöllisiä. Ajatteluni on varsin perusteellista ja kaikki mahdolliset näkökulmat huomioonottavaa. Kykenen pikkutarkkuuteen ja löydän yksityiskohtia. Minulle on helppoa toimia lähes kurinalaisesti, sillä rutiinit ja selkeys tuovat turvallisuuden tunnetta. Jos innostun jostain, panostan siihen täysillä. Osaan nähdä vaivaa asioiden eteen. Olen sinnikäs ja kärsivällinen, ja pystyn nauttimaan etenemisestä mikä on havaittavissa vain harvoin. Kykenen myös tekemään laajoja projekteja loppuun asti, siis vaikka aikaa menisi useampi vuosi. Tästä syystä esimerkiksi opiskelu ei ole tuottanut ongelmia. 

 

Ei VIP-lippu vastuusta vapautumiseen

En tiedä miten tutkimusten kanssa käy, mutta jos ns. virallinen diagnoosi tulee, autismi ei tule olemaan minulle VIP-lippu vastuusta vapautumiseen. Minulla ei edelleenkään ole lupaa käyttäytyä ns. huonosti, eikä jättää asioita tekemättä. Ainoa mitä toivon, on että saisin tiettyihin haasteisiin edes vähän tukea. Tässä kohtaa voisi todeta miten olen tähänkin asti pärjännyt. Olen toki, mutta en voi kehua helppoudella. Ei ole aivan itsestäänselvää yrittää esittää ja muuttua "normaaliksi", jos sitä ei ole. 

Mitä loppujen lopuksi toivon? Toivon että löydän alan ja ns. oman tapani elää ja olla niin, että se ei myöskään ole muilta pois. Ehkä ennen kaikkea toivon että jopa tässä iässä voisin löytää ns. oman paikkani ja mahdollisuuden hyväksyä itseni. 

Työt loppuvat, mitä seuraavaksi?

 Hävettää myöntää, mutta minusta on ilmeisesti taas tulossa ainakin väliaikaisesti työtön. Jotenkin tuo kuulostaa sekä solvaukselta että nöyryyttävältä tuomiolta. Tiedän että tila on väliaikainen, mutta silti se hävettää ja ahdistaa. Asiaa ei liioin auta se, että haaveilen alan vaihtamisesta. Toisaalta mietin myös sitä, että nyt olisi hyvä tilaisuus täydentää aiempaa osaamista. 

Opiskelun mahdollisuus?

Vannoin etten enää opiskele kuin harrastuksena. No, työttömänä on ainakin aikaa "harrastaa". Alkujaan ajattelin, että opiskelen mitä tahansa ilman, että mietin aihepiirin hyötyarvoa. Eri alojen kartoitus on kuitenkin osoittanut, että tarvitsen lisää osaamista parilta osa-alueelta. Maisteritutkintoa en ainakaan alustavasti tule tekemään, mutta perusopinnot ovat ensisijainen tavoite. Kyseiseltä alalta kandidaatin tutkinto mahdollistaisi jo työpaikan. -Etenkin yhdistettynä aiempaan koulutukseeni. Mutta kandidaatin tutkinto vaatii jo aikaa, ja mielellään kokoaikaopiskelua. Työn ohessa opiskelu ei ole mahdottomuus, mutta joudun pohtimaan pystynkö esimerkiksi tekemään kanditutkielman kaiken muun ohessa. 

Osaaminen mitä tavoittelen, on toivottavasti yksittäisten kurssien ja itsenäisen harjoittelun päässä. Enemmän minua huolestuttaa se, osaanko vielä opiskella ja miten ajanhallinta tässä elämäntilanteessa onnistuu. Vauvavuotena suoritin yhden perusopintokokonaisuuden loppuun, mutta lapsen kanssa oli erilaista. Taaperon kanssa opiskelu vaatii hieman enemmän järjestelyitä. Mutta.. en halua vielä kategorioida tätäkään mahdottomuudeksi. 

Onneksi on keikkatyö

Keikkatyö ei taloudellisesti ole se paras vaihtoehto, mutta ainakin se pitää edes vähän kiinni työelämässä. Lisäksi keikkatyö tuo kuitenkin sitä työllä ansaittua rahaa, mikä on aina parempi kuin tuet. Keikkatyön huono puoli on epävarmuus ja ennalta-arvaamattomuus. -Eli kaksi heikkouttani. Aikoinaan päätin etukäteen tietyn määrän keikkoja joita minun on "pakko" tehdä esimerkiksi kahden viikon aikana. Toki tähän vaikutti erityisesti sijainti. Jos matka on todella pitkä, siihen on vaikea liittää esimerkiksi nämä: Vie lapsi päiväkotiin sillä aikaikkunalla mitä on sovittu ja ole työpaikalla ajoissa. Jos matka työkohteeseen vie yli tunnin, mainittujen asioiden yhdistäminen on käytännössä mahdotonta. 

Ajattelin kuitenkin hieman laajentaa keikkatyön kohteita niin, että hieman lähemmäksi olisi mahdollista päästä. Niin hullulta kuin kuulostaa, en tee keikkatyötä rahasta. Teen sitä enemmänkin siksi, että saisin päiviin vaihtelevaa sisältöä. Oikeastaan tämä on suurin syy miksi haluan käydä töissä: Jotten lojuisi kotona. Kyllä, säännölliset tulot ovat oikein mukava lisä, mutta töiden tuoma mielenterveydellinen vaikutus on sitäkin arvokkaampi. Täytyy vain toivoa, että niitä pitkäaikaisempia työpaikkoja löytyy taas. Vakituisesta työstä en edes uskalla haaveilla. 

En lopeta työhakemusten tekemistä

Teen hakemuksia aina, kun kiinnostavia tai edes potentiaalisia kohteita löytyy. Ns. varmoja työpaikkoja on, mutta en haluaisi jämähtää sille alalle missä olen ollut. Voin työskennellä näissä tehtävissä määräaikaisena, mutta yritän silti päästä toisiin tehtäviin. Näin ollen myös hakemusten tekeminen jatkuu. Alan vaihtamisessa näin aloittelijalla on hieman ikävä asema, sillä minun on todistettava työnantajalle kykeneväni kyseiseen tehtävään vähäisemmällä näytöllä kuin hakija, jolla kokemusta on enemmän. 

Panostaisinko osaamiseni ilmentämiseen? 

Kyllä. Kunhan vain pääsen alkuun. Kunhan pääsen rauhoittumaan, teen tarkempaa kartoitusta millaisiin paikkoihin yritän hakea. Selvitän mitä niihin vaaditaan, ja yritän parhaani mukaan tuottaa näyttöä työn vaatimasta osaamisesta. Kaikessa tämä ei ole mahdollista. Käytän esimerkkinä kirjoittamista. Jos haluan päästä tehtäviin joissa voin kirjoittaa, minulla tulee olla näyttöä siitä, että kirjoitan aktiivisesti. Tekstit eivät voi olla pelkkiä vapaita blogitekstejä, vaan myös asiatekstejä joihin liittyy materiaaleihin perehtymistä. 

Riippuen siitä, miten aika ja osaaminen riittävät, olen myös pohtinut vapaaehtoisen näytön antamista kysymältä suoraan sopivilta tahoilta, pääsenkö esimerkiksi osallistumaan joihinkin tehtäviin. Tosin tämä vaatisi virallista työharjoittelua. Itse asiassa voisin sellaiseenkin suostua, jos vain mahdollisuus tulee. Kuulostaa ehkä hullulta. Miksi en vain suoraan mene palkkatöihin? -Koska olen valmis näkemään vaivaa. Minun ei tarvitse saada asioita helpoimman kautta vain siksi että "tienaan". Olen valmis näkemään vaivaa sen eteen, että voin haastaa itseni. 

Lopuksi

Edessä on siis täysin uudenlaiset haasteet ja seikkailut. Vaikka töiden loppuminen ahdistaa, samalla se tuntuu tavallaan vapaudelta. Kotona lojuminen on vaihtoehdoista ainut, täysin suljettu pois. Vaikka elämäntilanteeni ei ehkä ole se helpoin, haluan silti testata mihin pystyn. Nyt on aika hieman pysähtyä ja levätä. Sen jälkeen... etenen askel kerrallaan, mutta eteenpäin. -Vaikka se vaatisi mukavuusalueelta poistumista ja vaivannäköä.