Tervehdys pitkästä aikaa! Tänään tajusin blogiharrastuksen kestäneen jopa 10 vuotta! Muutamia kertoja lopettaminen on käynyt mielessä. Nyt sellainen tavallaan tapahtuukin, ainakin osittain. Blogien suosio on selkeästi laskenut. Instagram ja TikTok ovat tainneet kiriä edelle. Taas herää kysymys: lopettaisinko kirjoittamisen?
Aliisan angstinen alku
Blogini alkoi anoreksia ja angstailun siivittämänä. Kokonaisuus ja yleisasenne oli varsin negatiivinen. Näin jälkeenpäin en osaa suhtautua sen ajan Aliisaan kovinkaan ymmärtäväisesti. Vaikka taustalla oli sairaus, näen sen aliisan laitostuneena, uhriutuvana ja erittäin itsekeskeisenä. No, tyypillisiä piirteitä anorektikolle.
Luulen että syömishäiriön saama suosio aiheena edesauttoi lähinnä anoreksiassa jumittamista. Blogin kautta saatu myötätunto taisi kannustaa enemmän sairausstatuksessa pysymiseen kuin sairaudesta irtautumiseen. Vasta askel konkreettisen elämän puolelle kannusti skarppaamaan. - Ja sekin, että anoreksian määrittelemän elämäntyyli etäännytti ns. normaalista elämästä ja toisaalta normaaleista ihmisistä. Eikä ihme, syömishäiriö ei tee ihmisestä kovin miellyttävää.
Aliisan elämä otti askeleen kohti normaalia opiskelun kautta aluksi HEO:ssa, ja sitten Helsingin yliopistossa. Toipuminen ja siirtyminen normaaliin elämään sekö vastuun kantamiseen kehittyivät vähitellen, joskin kompastellen. Anorektisella aikuisella pikkutytöllä oli useita uhmakohtauksia ja kasvukipuja. Opiskelun lisäksi toipumisprosessissa auttoivat mm. läheiset, parisuhde ja uusien mielenkiinnon kohteiden löytäminen. Näistä yksi oli taitoluistelu.
Taitoluistelu astui kuvioihin
Harrastin taitoluisteluista lapsesta teini-ikään. Koska aloitin lajin liian myöhään eli 9-vuotiaana, minulla ei koskaan ollut asiaa kilparyhmiin. Olisin halunnut, mutta tiedä häntä miten pitkään sitkeys olisi riittänyt. Teini-iässä aloin turhautua koska koin kehitykseni polkevan paikallaan. Tuolloin seuralla ei ollut aikuisryhmää, joten aloin myös olla turhan vanha siihen ainoaan ryhmään missä harjoittelin. Loppujen lopuksi luisteluharrastus päättyi negatiivisissa tunnelmissa. Kieltämättä lopettaminen jätti suuren aukon. Olihan laji ollut iso asia seitsemän vuoden ajan.
Yli kymmenen vuoden ajalla kokeilin yhtä sun toista: lenkkeilyä, kuntosalia, maraton -juoksua, tankotanssia ja balettiakin. Vähän alle kolmekymppisenä palasin silloisen puolisoni kanssa lähelle kotipaikkakuntaa ja kävelymatkan päähän jäähallista. Kuin sattumalta, lapsuuden aikainen ystäväni ja myös luistelukaverini asui lähes naapurissa. Päätimme laittaa luistimet uudelleen jalkaan ja siitä paluu uudella innolla alkoi. Minulla oli paljon opittavaa lajista, sen hengestä ja oikeanlaisesta harjoittelusta. Kärsivällisyyden ja pikkutarkkuuden oppiminen ei ollut helppoa, mutta jokainen ahaa-elämys oli suuri.
Taitoluistelu pääsi myös osaksi blogia. Kirjoitin paljon treenikuulumisia, ja alkuvaiheessa ilmenee selkeästi lähes holtiton ja liiallinen harjoittelua ilman järkeä ja kohtuullisuutta. Juurikin kohtuullisuuden ja heikkojen alueiden kehittämisen tiedostamiseen meni.. ikuisuus? Tänäkin päivänä joudun pinnistelemään heikkouksien kehittämistä. Tähän kuuluvat erityisesti askeleet, teränkäyttö ja ylävartalon sekä hartioiden käyttö. Harjoittelua, harjoitelua..
Verkostoiduttuani muiden aikuisluistelijoiden kanssa, taitoluistelu aiheena sai uusia suuntia. Ehkä antoisimpia kokemuksia oli kirjoittaa aikuisluistelijoista tekstisarjana "Aikuisluistelijakuvia". Perehtymällä lisää lajiin kirjoitin myös erilaisia harjoitteluvinkkejä itsenäiseen harjoitteluun.
Rankkoja muutoksia yksityiselämässä
Muutama vuosi takaperin yksityiselämässä tapahtui suuria ja raskaita muutoksia. Jouduin tekemään ikäviä valintoja monissa asioissa, enkä kyennyt tekemään pelkästään järkeviä ratkaisuja puhumattakaan ratkaisuista jotka olisivat miellyttäneet kaikkia osapuolia.
Ei mitään niin pahaa etteikö jotain hyvääkin. Nämä kokemukset opettivat sekä katsomaan kriittisesti omaa toimintaa, mutta toisaalta myös vetämään rajoja siihen, miten itseäni kohdellaan, mikä on ok ja mikä ei. Tajusin myös, että vaikka miten toisen osapuolen reaktio pelottaisi, mieltä kaihertavat asiat on tärkeää ottaa esille reaaliajassa.
Opin kantapään kautta myös sen, että toisen ihmisen mokaamisesta ei voi ottaa vastuuta. Esim. alkoholisti kaataa juomaa kurkkuunsa omasta toimestaan, vaikka vaistomaisesti hakeekin syytä juomiselleen. Ihan sama miten hyvin asiat teet. Alkoholisti löytää sinusta virheen jonka verukkeella hän voi juoda. Jos mitään ei löydy, hän juo jos sanot vaikka sanan "kukko". Hän juo siksi, koska sillä sanalla vihjailet selkeästi että hänellä on kilpailijoita. Hän juo myös, jos ruoka on valmista klo 12:n sijaan 12:03.
Toisaalta näiden asioiden seurauksena pääsin työhön mistä pidin, minua alettiin kohdella kuin ihmistä, sain itse päättää mitä työtä teen ja mistä pidän, minun ei tarvinnut enää miellyttää ja mikä parasta: turvallisuus. Se oli kova juttu.
Juniorin saapuminen
Kun Juniori ilmoitti tulostaan, olin varma että raskaustesti oli viallinen. Neljännen liuskan kohdalla aloin epäillä että testi saattaa oikeasti olla positiivinen. Olin viimeisen parin vuoden aikana uskonut etten voisi tulla raskaaksi. Mitään lääketieteellistä näyttöä ei ollut, mutta olihan ikää kertynyt ja uskoin myös anoreksian vieneen mahdollisuudet. Kyllähän siinä ensimmäinen ajatus oli luokkaa "oho!". Kaiken koetun jälkeen se "oho" muuttui suureksi iloksi. Minustai saattaa sittenkin tulla äiti.
Raskaus oli sekä helppo että vaikea. Riittävän helppo että sen jaksoi vetää loppuun asti. Toisaalta vaihtoehtojen vähyys saattoi kummasti motivoida. Kiireinen elämä sivuutti suuren osan raskausoireista, tosin olin nukahtaa työpaikalle sen ohella että nukuin pitkät unet niin yöllä kuin päivällä. Toki matkan varrella oli pahoinvointia, supistuksia, kremppoja ja vatsa kasvoi absurdiin kokoluokkaan. -Siis suhteessa omaan kokooni. Koronatilanteen pahentuessa jouduin jäämään varhennetulle äitiyslomalle, mikä ei tehnyt pääkopalle hyvää. Onneksi olin itsekseni, sillä olin varmasti vaaraksi ympäristölleni ketutuksen vuoksi. Asiaa ei auttanut raskauden meneminen yliajalle.
Juniori sanoi vuokrasopimuksen irti paria päivää ennen käynnistysaikaa. Ilmeisesti vakuumiin pakatun broilerin imitoiminen alkoi kyllästyttää myös häntä. Viivyttelyn vastapainoksi Juniori eteni mukavan systemaattisesti ja oikeaan suuntaan ilman suurempia pohdintoja. Seuraavan päivän iltana pusersin tuon 52-senttisen kaverin ulos. En tiedä olinko tästä perspektiivistä hänelle karmiva vai iloinen yllätys, mutta maito maistui alusta asti ja viihtyi muutenkin sylissä.
Ensin laskettiin tunteja, sitten päiviä, sitten viikkoja ja nyt kuukausia. Nyt Juniori on suurimmaksi osaksi hyväntuulinen ja liikkuva puolivuotias vesseli. Varsinaiset lelut eivät kiinnosta, mutta esimerkiksi sukat ovat yksi maailman hienoimmista asioista. Hän viihtyy sekä seurassa että itsekseen, tykkää musiikista ja soitosta, ja on itsekin päässyt osallistumaan soittamiseen. Hän on myös oppinut vierastamaan, mutta saadessaan tutustua uusiin tai vähemmän nähtyihin ihmisiin rauhassa hän tykästyy melkein jokaiseen. Erityisesti Juniori tykkää rauhallisista ja hymyilevistä ihmisistä.
Äitiyden yhdistäminen muuhun elämään
Itsenäisyys, pärjääminen ja myös oma elämä ovat minulle tärkeitä asioita. Alusta asti tiesin ja hieman murehdinkin sitä, että minusta ei koskaan tulisi 100%:sesti lapselle ja kodille omistautunutta äitiä. Sana "pullantuoksuinen" ei sovi minuun lainkaan, sillä pulla on jotain minkä valmistuksessa olen aina epäonnistunut. Kompensaationa olen kerran viikossa "sämpyläntuoksuinen" äiti. Toisaalta tuoksu tulee sämpylöistä, ei minusta. Tiedä häntä miten paljon kyseinen aromi tarttuu vaatteisiin.
Olen ikuinen opiskelija, mutta erittäin mielelläni käyn myös töissä. En varmaan koskaan tule tietämään mihin työhön jään, vaikka ilmiö nimeltä "vakituinen työpaikka" olisi ihan mukava asia. Olen vain skeptinen onko omilla aloillani (siis niillä kahdella) sellaisia kovin helposti tarjolla. Toisaalta pääasia on, että töitä riittää. -Vaikka sitten määräaikaisesti. Miksi sitten opiskelen? Minullahan on kaksi korkeakoulututkintoa. No, ns. kokopäiväopiskelijaksi tuskin alkaisin. Välillä haaveilen etenemisestä akateemisella uralla, mutta en tiedä riittävätkö taitoni. Ehkä joskus? Nyt opiskelen lähinnä siksi, että mahdollisuuteni saada töitä kasvaisivat, ja että saavuttaisin pätevyyden. Jos aikaa jää, perehdyn myös aiheisiin ihan puhtaasta kiinnostuksesta.
Opiskelu vauva-arjessa ei ole ollut helppoa, muttei mahdotontakaan. Se on vaatinut lähinnä pientä pelisilmää ja pienten aikojen hyödyntämistä. Tällä hetkellä tavoitteet ovat luokkaa päivä kerrallaan ja kurssi kerrallaan. Tämän hetken kurssi on vain 3 op:n laajuinen, eli pehmeä aloitus. Jos sen suorittaminen onnistuu, uskallan kokeilla toista kurssia.
Kuuntelin pitkään odotas vaan -lausahduksia erityisesti liikunnasta. Tällä hetkellä olen asioita yhdistämällä päässyt liikkut liikkumaan yhtä paljon kuin ennenkin. En tosin ihan missä vain ja milloin vain, mutta se ei haittaa. On hyvinkin mahdollista että lähestyvä taaperoikä tuo rajoituksia, mutta sen näkee sitten. Toisaalta taaperoikä lisää myös mahdollisuuksia liikkua lapsen kanssa yhdessä.
Yllättävän monen asian yhdistäminen vauva-arkeen on siis onnistunut. On vain pitänyt ajoittaa oikein, muuttaa määriä ja toisaalta luopua joistain asioista. Kuvataiteen olen jättänyt tauolle, mutta ehkä siihenkin pääsee palaamaan kun Juniori saavuttaa sellaisen iän että voimme vaikkapa maalata yhdessä. Pitännee ennen sitä vuorata asunto muovilla..
Blogin tulevaisuus
Miten blogille siis käy? Karu fakta on, että blogien suosio ylipäänsä on laskenut, tai ehkä rajoittunut tiettyihin ikäluokkiin. Olen aktivoinut mm. Instagramissa, mutta pidän myös kirjoittamisesta. Ja oli kohdeyleisöä tai ei, toivon myös kehittyväni kirjoittajana.
Tällä hetkellä näyttäisi siltä, että blogin kirjoittamisessa jonkinlainen päätepysäkki on tullut vastaan. Olen kasvanut ihmisenä ja kirjoittajana. Myönnän myös ikääntyneeni, eikä siinä taida suunta muuttua. Korvien välissä ehkä?
Eli jotain suurta muutosta on luvassa, mutta kerron enemmän kun asia varmistuu. Näillä fiiliksillä ja ajatuksilla toivotan kaikille mukavaa alkanutta viikkoa!
Oliko sinulla lapsuudessa haaveammattia tai unelmia mitä haluaisit tehdä? Omani taisivat vaihdella epärealistisen ja äärimmäisen epärealistisen välillä. Tosin muistan että nukkeleikeissä esimerkiksi leikittiin harvoin kotia. Oli päiväkotia ja sairaalaa. Ilmeisesti haaveeni asettuivat jonnekin sosiaali- ja terveydenhuoltoalan tai kenties opetusalan alueille. Joskus haaveilin muusikon ammatista. -Tai tarkemmin ottaen siitä, että osaisin soittaa jotain soitinta mahdollisimman hyvin. Ajoittain halusin olla muun muuassa prinsessa, merenneito ja melko pitkään vampyyri. Kuten huomattavissa on, joukossa oli siis realistisia haaveita. -Kuten vampyyri.
Peruskoulun edetessä haaveammatit vaihtuivat, ja lukion loppusuoralla todellakin alkoi lyödä tyhjää. Musiikki ja taide kiinnostivat. Itse asiassa yritinkin molempiin, Valitettavasti lähtökohdat molempiin olivat liian hatarat. En ollut kummassakaan huono, mutten myöskään riittävän hyvä. Musiikissa (soittaminen) olin itseoppinut. Äkkiseltään soittoni saattoi kuulostaa hyvältä, mutta ammatti-ihmiset kyllä havaitsivat lukuisat puutteet tekniikassa. Lopputuloksena oli luonnollisesti välivuosi. Välivuoden vietin koulunkäyntiavustajana ja korotin yo-arvosanojani. Samalla mietin mikä minusta isona tulisi.
Keväällä pääsin minut hyväksyttiin kaksiin pääsykokeisiin: Silloisen Stadian (nykyään Metropolia amk) bioanalyytikon koulutusohjelman sekä Tampereen yliopiston luokanopettajakoulutuksen pääsykokeisiin. Valitsin ensimmäisen, sillä tuolloin luokanopettajakoulutukseen oli suuren hakijamäärän vuoksi (kuulemma) vaikea päästä. En halunnut toista välivuotta, ja ammattikorkean pääsykoemateriaalitkin ehdin saada. Myönnän että tätä päätöstä kaduin, vaikka se turhaa onkin. Niin opiskellessa ja työelämässä koin työtehtävät epämielekkääksi ja liian vaikeiksi. Koin olevani liian huono, ehkä olinkin? Mitä en kuitenkaan kadu, on koulutuksen käyminen loppuun ja saatu työkokemus.
Entä nyt? Joko tässä ollaan löydetty sopiva ammatti? Ehkä, ehkä ei? Entä kumpi merkitsee enemmän: työn mielekkyys vai palkka?
Mikä saa valitsemaan koulutuksen ja ammatin?
Jos rehellisiä ollaan, niin tärkeä osa kuin opinto-ohjaus onkin, se ei kuulunut lempitunteihini ainakaan aluksi. Kieltämättä olisi kannattanut kuunnella, mutta tätä teiniä eivät opiskelutekniikat yms. kiinnostaneet. Myös jatko-opiskelupaikoista en viitsinyt kuunnella, sillä lukio oli itsestäänselvyys. Oikeastaan mitä enemmän perehdyin käytännön osaamista vaativiin oppiaineisiin, sitä selkeämmäksi lukio tuli valintana. Ja koska erikoislukioissa melkein lähialueilla oli vaihtoehtona matematiikka -painotteinen lukio, valinta lähilukiosta oli sitäkin selvempi.
2000 -luvun alkumetreillä omassa tuttavapiirissäni ammatin mielekkyys tuntui olleen etusijalla. Silloin abeja (mielestäni) pyrittiin enemmän tai vähemmän hienovaraisesti hakeutumaan ns. järkeviin koulutuksiin, mikä toisaalta oli myös ymmärrettävää. Erityisesti tyttöjä kannustettiin hoitoalan puolelle. Mainittakoon että 20 vuotta sitten ammatit olivat sukupuolittuneita. Erityisesti matematiikassa eteviä oppilaita luonnollisesti kannustettiin oppilaitoksiin, joissa matemaattisesta lahjakkuudesta olisi hyötyä: lääketieteellinen, matematiikka, kauppatieteellinen jne. Taidealoja yms. ei mainostettu samaan tapaan. Toisaalta tämäkin on ymmärrettävää, sillä tarkoitus oli saada abeille jatko-opiskelupaikka.
Viime vuosina palkka ja erilaiset palkkavertailut ovat olleet keskusteluiden kohteena. Minulla ei toistaiseksi ole aavistustakaan mikä yleisesti on hyvä palkka. Jos oikein olen käsittänyt, 4000 eurosta ylöspäin voidaan puhua hyvästä palkasta. Itselleni taas mikä tahansa Kelan tukia suurempi summa on suuri. -Kiitos mm. ajan ensin opiskelijana, sitten työkyvyttömänä ja sitten taas opiskelijana. Toki "hyvän" palkan määritelmään vaikuttavat ne oikeasti pakolliset menot: asumiskulut (mahdollinen vuokra, sähkö jne.), puhelinlaskut, vakuutukset sekä ruokakulut. Näiden määrään taas vaikuttavat mm. ruokakunnan koko, asumismuoto jne. Toisaalta menoihin vaikuttaa paljon myös totuttu elämäntyyli ja kulutustottumukset.
Yritin mielenkiinnosta etsiä tietoa nuorten toiveammateista, mutta aivan ajankohtaista tietoa en (vielä) löytänyt. Korkeintaan yleisimmistä ammatista. Kieltämättä olisi mielenkiintoista saada tietää, millaisiin ammatteihin nuoret tänä päivänä haluaisivat tähdätä. - Ja me vähän vähemmän nuoret. Nim. en edelleenkään ole lyönyt mitään lukkoon. Mikä toiveammatti onkaan, mihin valinta perustuu? Palkkaan? Työn sisältöön? Työn sopivuuteen muun elämän kanssa?
Voisinko tehdä mitä vain kunhan palkka on hyvä?
En. Kuulun heihin, jotka haluavat viihtyä työssään. Olen viimeisen muutaman vuoden ajan (tosin nyt olen äitiysvapaalla) saanut tehdä työtä, jossa voin toteuttaa mielenkiinnon kohteita, opiskella ja oppia uutta sekä käyttää luovuutta. Palkka on ollut lähinnä mukava sivutuote ja aivan riittävä. Tosin jos lapsia olisi enemmän ja heillä olisi ikää muutama vuosi lisää, kulutustietoisuutta ei ainakaan parane unohtaa.
Toisaalta en ole koskaan tehnyt yleisesti hyväpalkkaiseksi määriteltyä työtä, joten en tiedä miltä tuntuisi tienata hyväpalkkaisen työn mukaisia summia. Hupaisaa sinänsä, koulutuksesta huolimatta minulla tuskin olisi mahdollisuus tehdä ns. yleisten käsitysten mukaisesti hyväpalkkaista työtä. Eli tiedoksi vain, koulutus ja tulotaso eivät kulje aina käsi kädessä. Niin oudolta kuin kuulostaa, minusta olisi upeaa saada työskennellä tutkijana tai esimerkiksi kirjoittaa tieteellisiä artikkeleita. - Tai ylipäänsä saada kirjoittaa työkseni. Todellisuudessa akateemisen tason tutkijoista monet tekevät nimenomaan kutsumustyötä. Suhteessa työn määrään ja vaativuuteen palkka harvoin on ainakaan liian suuri. Tilanne lienee oikeastaan sama kuin vaikkapa taiteilijoilla. -Kutsumusammatteja.
Hyvä palkka on mielestäni kuitenkin suhteellinen käsite. Jos elämäntyyli on kulutuspainotteinen ja kyky käyttää rahaa heikko, lieneekö hyväkään palkka riittävä? Millaista työtä minun olisi vaikeinta tehdä? En tiedä alkaisinko pitää alkuperäisen tutkintoni mukaisesta työstä jos saisin rauhassa perehtyä ja hankkia itsevarmuutta. Myös sihteerin tehtävissä olisin varsin huono. Ja tietenkin ammateissa joihin liittyy paljon käytäntöä. Lopputulos: työn on oltava mielekästä. Tietenkin pakon edessä sitä tekee ainakin väliaikaisesti mitä vain. Melkein?
Kannattaako tänä päivänä yrittää seurata unelmia?
Takana on hieman haastavat ajat: korona, lisää koronaa, sota, energiakriisi, inflaatio ja mitä lie seuraavaksi. Karu totuus on, että vaikka turvallisuus säilyisi, eläminen tulee muuttumaan tulevina kuukausina hintavaksi. Ei siis ihme jos hyvä palkka, eli käytännössä turvattu taloudellinen tilanne houkuttelee. Erityisesti korona jätti monet taide- ja viihdealan ihmiset tyhjän päälle, samoin sellaisten palveluihin liittyy ihmisten kokoontuminen: baarit, ravintolat, harrastustoiminta yms. Sodan, energiakriisin ja sen seurauksena tapahtuneiden hintojen nousemisen myötä varmasti yksi jos toinen haluaa ns. varman työpaikan.
Nostan hattua jokaiselle, jolla sitkeys ja rohkeus riittää valitsemaan alan, jossa riskit ovat suuret. Kieltämättä harmittaa se, miten vähän olen viime vuosina tukenut erilaisia kulttuuria tuottavia ihmisiä. En ole käynyt taidenäyttelyissä, konserteissa, teatterissa enkä elokuvissakaan. Tätä saamattomuutta ei voi laittaa täysin äitiyden piikkiin, sillä ei olisi mikään ongelma poiketa esimerkiksi paikallisessa taidemuseossa. Vaikka minun luulisi olevan se joka ensisijaisesti pyrkii estradille, minusta on mukava olla välillä yleisön joukossa. Erityisen mieluisia muistoja ovat antaneet mm. kansalaisopiston konsertit (okei, esiinnyin aikoinaan itsekin), tanssikoulujen esitykset sekä koululaisten juhlat.
Kulttuuria tuottavat ihmiset eivät ole ainoita, mutta nostan heidät esimerkiksi. On toisaalta ymmärrettävää että esimerkiksi terveydenhuoltopalveluiden tukeminen priorisoidaan valtion budjettia jakaessa. Kysymys on haasteellinen. Ns. somaattisen terveyden vaaliminen vaatii toimivaa terveydenhuoltoa, mutta kulttuuri ja vapaa-ajan aktiviteetit ovat usein merkittävä osa mielenterveyden ylläpitämistä. Tästä syystä en pidä taide- ja viihdealoja lainkaan turhina. Taiteen eri muodot eivät ainoastaan auta irtautumaan arjesta, vaan kehittävät mm. ajattelua, muistia ja motoriikkaa.
Toisaalta.. rahalla saa. Kannattaako sittenkään ryhtyä kutsumuksesta huolimatta taiteilijaksi tai vaikkapa kirjailijaksi? Saatan olla osan mielestä naiivi, mutta on asia johon uskon: Uskon siihen, että ihminen voi saavuttaa unelmansa (realismin rajoissa), jos hän valmis antamaan riittävästi unelmansa eteen. On toki asioita jotka ovat aloitettava jo lapsena. Kyse ei ole kuitenkaan vain taiteesta tai esimerkiksi kilpaurheilusta. Pari ystävääni aikoinaan hakivat korkeakouluun johon oli todella vaikea päästä. Molemmat pääsivät toisella yrittämällä. Kun kysyin toiselta mistä hän saa uskoa ja energiaa siihen työmäärään mitä hän tavoitteelleen antaa, vastaus oli pysäyttävä: "Koska minä haluan tätä niin paljon."
Olen tänäkin päivänä tuosta vastauksesta kiitollinen, sillä juuri se on kannustanut ja motivoinut minua niin pienissä kuin suurissa asioissa. Otsikkoon vastaisin: "Kyllä kannattaa, jos se unelma on oikeasti jotain mitä haluat tehdä."
Voiko kiinnostuksen kohteita toteuttaa myös omassa työssä?
Joskus unelma sellaisenaan voi olla esimerkiksi lähtökohtien tai olosuhteiden vuoksi vaikea toteuttaa työmäärästä huolimatta. Hyväksyin jo vuosia sitten, ettei minusta taida tulla muusikkoa eikä kuvataiteilijaa. Vampyyri ja merenneito ovat vielä kysymysmerkin alla. Prinsessan statuksen ymmärsin hylätä ymmärrettyäni että kotimaani ei ole monarkia. Onneksi pöytälaatikossa kuitenkin jokunen vara-ammatti uusien kriisien varalle.
Työt joita olen viimeisen kolmen vuoden aikana tehnyt, ovat mahdollistaneet myös musiikin ja kuvataiteiden ja jopa liikunnan hyödyntämisen. Alkuperäistä unelmaa ei siis tarvitse välttämättä hylätä, vaan siihen liittyvää toimintaa voi soveltaa jossain muussa ammatissa. Näin jälkeenpäin ajattelen, että oikeastaan parempi että musiikki, kuvataide ja liikunta ovat pysyneet harrastuksina, vaikka niihin tuleekin panostettua vähän enemmän kuin harrastustasolla. Tämä tyyli sopii mainiosti, sillä en ehkä kestäisi kilpailuasetelman luomia paineita, joita mainittujen taitojen harjoittaminen varsinaisena ammattina vaatisi. -Ellen sitten ammatikseni opettaisi kyseisiä asioita.
Koodaaminen on taito, jonka itsekin haluaisin oppia, samoin videoiden editointi yms. Olen ollut havaitsevani, että "tubettaminen" oli ainakin jossain vaiheessa melko yleinen haave lasten ja nuorten keskuudessa. Saatan olla myös väärässä. On totta, että yksittäiset ihmiset saivat tästä ammatin. Toisaalta kuten esimerkiksi muusikoilla, tubettajien ja sometähtien toimeentulo on kiinni seuraajien määrästä. Eli kilpailuasetelma jälleen. Toisaalta esimerkiksi hyvät TVT-taidot ja koodaus mahdollistavat esimerkiksi pelien ja sovellusten tekemisen, mitä taitona (ilmeisesti?) arvostetaan työmarkkinoilla. Mainittakoon että omat taitoni kyseisellä alueella ovat.. surkeat? Pahoittelen siis mahdollisia asiavirheitä.
Kokonaisuudessaan luovat taidot ja ominaisuudet eivät välttämättä mene hukkaan, eikä niistä tarvitse luopua välttämättä luopua työelämässä. Vaikka alkuperäinen haaveammatti ei toteutuisikaan, se ei sulje pois mahdollisuutta käyttää kykyjä jossain muussa ammatissa. Toki työn laatu ja työhkuvaan liittyvä liikkumatila vaikuttavat tähän mahdollisuuteen.
Oman taustan vaikutus
Tämä on haasteellinen kysymys, joka usein herättää myös voimakkaita tunteita: Onko kaikilla oikeasti mahdollisuus tehdä ihan mitä vain? Itselläni ei ole antaa tähän selkeää vastausta. Koen oman ikäluokkani saaneen melko vapaasti päättää tulevaisuudestaan, mutta uskallan todeta että perhetausta vaikutti ainakin osalla. -Tosin ei niin voimakkaasti kuin aikana jolloin kansa jaettiin selkeämmin "herroihin" ja "duunareihin". Omassa ikäluokassani vanhempien koulutus tuntuu vaikuttaneen jälkikasvun valintoihin, mutta ehkä enemmän arvomaailman perspektiivistä. Toisaalta myös kiinnostus koulunkäyntiin peruskoulussa oli toinen merkittävä tekijä, mihin tosin perhetausta saattoi vaikuttaa.
En halua yleistää, mutta koen että ns. duunariperheiden jälkikasvulta ei odotettu koulumenestystä tai jatko-opiskelua. Poikkeuksia toki oli. Asuinpaikallani lukioita oli vähän. Ns. lähempänä eli bussi- tai junamatkan päässä kaksi. Vähän kauempana oli ns. erikoislukio, mutta kovin moni ei sinne hakenut. Asuinpaikallani ei siis tunnettu liioin ajatusta paremmista ja huonommista lukioista. Jako "amistolaisten" ja "lukiolaisten" välillä sen sijaan oli vahvempi. Lukiolaisista vähemmistö alentui hengailemaan amistolaisten kanssa. Amistolaisista taas harva lähestyi snobeja lukiolaisia. Ja kyllä, asenteet ainakin täälläpäin olivat näinkin räikeitä.
Nyt kun tarkemmin muistelen, omistakin tuttavistani osa muokkasi haaveitaan taustansa mukaan. -Tavallaan. Vanhempien koulutustaso vaikutti osaltaan valintoihin, tosin aivan suoraa korrelaatiota ei tuolloinkaan ollut. Mutta uskallan väittää, että jälkikasvun valinta esimerkiksi ammattikoulun ja lukion välillä seurasi vanhempien valintoja. Toisaalta, ehkä tavallisempaa oli, että jälkikasvu valitsi lukion vaikka vanhemmat eivät olisi olleet ylioppilaita. Sen sijaan ammattikoulun valitseminen korkeasti koulutettujen vanhempien jälkikasvuna taisi olla harvinaisempaa. Joskus vanhemmat ohjasivat jälkikasvuaan oman koulumenestyksensä perusteella. Puhuttiin "lukupäästä". Jos sellaista oli, ehdottomasti lukioon, jos ei niin ammattikouluun. Korostan jälleen: tämä kokemus ja käsitys perustuu vain omaan suppeaan tuttavapiiriini.
Työ: tavoiteltava asia vai kirosana?
Minua on hämmentänyt lisääntyneet negatiiviset asenteet työntekoa kohtaan. Joskus työ oli nuoren ensimmäisia askeleita aikuisten maailmaan, ja suorastaan kunnioitettava asia. -Toisaalta myös välttämätön erityisesti perheissä, joissa tulotaso oli pieni. Olin sen verran monta vuotta poissa työelämästä, että ensimmäiset kerran ns. oikeissa töissä (ei työharjoittelussa) oli jotain aivan huikeaa. Olin päässyt ns. normaalien ihmisten joukkoon. Se mitä joku kutsuu oravanpyöräksi, tuntui saavutukselta minulle. Toisaalta minulla on ollut onni tehdä työtä, mistä todella pidän. Mutta.. olen myös tehnyt paljon työtä saadakseni tehdä sellaista työtä.
Toisaalta ymmärrän että rahakin houkuttelee. Toisaalta ns. korkeapalkkainen työ sisältää usein enemmän vastuuta ja vaatii korkeampaa koulutusta. -Tai sisältää vähintäänkin suuren määrän työtunteja. Esimerkiksi yrittäjä voi parhaassa tapauksessa yhdistää korkeat tulot ja mielekkään tekemisen, mutta tuottavuus lähtee harvoin ihan nousuun. Ns. hyväpalkkainen, mutta korkean koulutuksen vaativa työ puolestaan sisältää vastuuta, ja useamman vuoden hieman vaatimattomampaa elämää. -Ja paljon jälleen paljon työtä opintojen eteen.
Näin eri lähteisiin tutustuneena työnteko kokonaisuudessaan tuntuu muuttuneen kirosanaksi ja asiasta josta halutaan päästä eroon enemmän tai vähemmän helpolla rahalla. Lottovoitto on esimerkki mitä minun ei pitäisi käyttää, mutta on se kuuluisa kysymys: "Mitä sinä tekisit jos..?" Yksittäiset päävoitot saavat meidät kokeilemaan onneamme. Mitä itse olen kuullut, yksi jos toinen toteaisi että työnteko loppuisi siihen. Tavoitteena on siis helppoa raha, jolla pääsisi irti työelämästä. Mitä elämä olisi sen jälkeen? Jos saisin valita, en lopettaisi työntekoa. Toisaalta ehkä tekisin vapaaehtoistyötä.
Tilanteissa joissa työtä tehdään vain rahan vuoksi huolestuttaa yksilön oma jaksaminen ja henkinen terveys. Mikäli työ on todellakin äärimmäisen epämielekästä ja viikonlopun odottaminen alkaa sunnuntai-iltana, onko saatu palkka sen arvoista? Toisaalta on myös ihmisiä, joille todellakin on ihan sama mitä työtä tekee. Joskus toivon että kuuluisin tähän joukkoon.
Mitä mieltä sinä olet palkan merkityksestä ja työn mielekkyydestä? Onko/oliko sinulla ns. toiveammattia?
Teinivuosinani kasvisruokavalio oli eräänlainen kannanotto. Kouluissa ei ollut varsinaisia kasvisruokapäiviä. Oli toki esim. puuro- ja pinaattilettupäiviä, mutta osuutta "kasvisruoka" ei korostettu. -Kasvissosekeittopäiviä unohtamatta! Kun kasviruokapäivät tulivat kouluihin, ne saivat sekä äärimmäisen positiivista että äärimmäisen negatiivista palautetta. Osa pelkäsi lastensa kuolevan nälkään tai tulevan käännytetyiksi johonkin outoon kapinoivaan sakkiin jolle HK:n sininen ei enää kelpaisi. Vaikka itse siirryin "jyrsiöiden" -kategoriaan, en itsekään ole koskaan perustanut aggressiivisista vegaaneista. Luulen että sellaisella asenteella saa käännytettyä kohdehenkilöt entistä lähemmäksi HK:n sinistä.
Peruskoulu- ja lukioaikoina kasvisruoka oli melko yksinkertaista, joskus jopa... erittäin huono yritys? Tai ehkä sanktio? Kouluruuasta haluaisin viimeiseksi valittaa, mutta esimerkiksi lihakeittopäivinä tarjottu "talonpojan keitto" oli käytännössä samaa keittoa mutta ilman lihaa. Ihmettelen lähinnä sitä, ettei joukkoon lisätty edes palkokasveja tuomaan proteiinia. Mietin myös, kuinka pitkään talonpojat aikoinaan selvisivät näillä keitoilla. Muutettuani omilleni kiinnostuin myös vegaaniruuasta, mikä toisaalta oli "hifistelyä". Vegaaniruuan raaka-aineet olivat melko kalliita soijarouhetta laskematta. Tofua sai todella edullisesti etnisistä kaupoista, mutta ruokakaupoissa se oli melko hintavaa. Lisäksi valikoima oli melko suppea. Nyt tilanne on erilainen, ja erityisesti sotatilan seurauksena vielä erilaisempi.
Monipuolisempi valikoima
Kasviperäisten tuotteiden tarjotan ruokakaupoissa on laajentunut todella paljon. Jopa "halpismerkeillä" on oma versionsa perustuotteissa. Tämä ilmenee erityisesti maitotuotteiden korvikkeissa, eli juomissa jogurttihyllyn tarjonnassa. Vegaanisten juustoa korvaavien tuotteiden määrä näyttää myös lisääntyneen. Tuorejuustoa korvaavien levitteiden kohdalla tarjona näyttää pysyneen sen sijaan ennallaan. Toisaalta ehkä menekki ei ole kovin suuri.
Maidon korvikkeista kaurajuomat eri versioineen näyttävän kelpaavan monille. Niistä sovelletut makeat välipalajuomat ovat suosiossa myös lasten ja nuorten keskuudessa. Itsekin olen joskus katsellut esim. Pätkis -ja Dumle -kaurajuomia, mutta en ole saanut aikaiseksi maistaa. Minulla kaurajuoma maidon korvikkeena on jääkaapin vakiovarustus, mitä laitan teehen, kahviin ja myös puuron päälle.
Pakasteosastolla vegaaniset tuotteet ovat myös lisääntyneet hurjasti. Tosin paljon innostusta aikoinaan saanut nyhtökaura katosi hyvin pian saapumisensa jälkeen. Härkäpaputuotteet, quorn ja seitan ovat sen sijaan pysyneet. Ostan quornia (valmistettu sieniproteiinista) todella harvoin, mutta suosittelen testattavaksi! Koostumus on todella mukava, muistuttaa ehkä eniten kanaa ja maustamalla sopivasti siitä saa esimerkiksi todella ruokaisia wokkeja ja paistoksia.
Tähän väliin korjaus ja kiitos kommentista: Nyhtökauraa on siis edelleen/jälleen saatavilla! Täytyykin tsekata seuraavalla kauppareissulla :)
Myös soijatuotteita (rouheena, suikaleina ja paloina) näyttää saavan ihan tavallisista lähikaupoista. Suuremmissa marketeissa valikoima on tietenkin laajempi, mutta esimerkiksi harvasta kaupasta ei soijarouhetta saa.
Hintaerojen tasaantuminen
Kuten totesin, esimerkiksi 10 vuotta sitten erityisesti vegaaniruokaa karsastettiin valikoiman ja hinnan vuoksi. Muistan itsekin miten esimerkiksi soijamaito (ennen kaurajuomien tuloa) oli hintavaa verrattuna ns. tavalliseen maitoon. Tarjonnan laajentuessa Alpro menetti monopoliasemansa ja sai kilpailevia tuotteita. Muistan miten aluksi juomat olivat haasteellisia kahvin seassa. Oli yhtä arpomista mikä "leikkaantuu" ja mikä toimii. Sama päti kaurajuomiin. Nyt tarjolla on erikseen ns. Barista -versioita, mutta jostain syystä esimerkiksi Pirkan ja S-ryhmän Kotimaista -kaurajuomat toimivat oikein hyvin kahvin ja teen seassa.
Laajentunut valikoima on näyttänyt myös tasoittaneen hintaeroja. Vegaanisten tuotteiden hinta joillain alueilla (esim. tofu ja juuston korvikkeet) ovat selkeästi korkeampia, mutta maitoa korvaavat tuotteet ja muun muuassa soijarouhe alkavat olla samalla tasolla kuin vastaavat eläinperäiset tuotteet. Litrahinnalta esimerkiksi kaura -ja soijajogurtit ovat vielä korkeamman puolella, mutta nyt esimerkiksi kaurajuoma ei pahemmin lompakkoa rasita.
Itse käytän arkiruuissani melko usein soijarouhetta tai soijapaloja. Hinta on hieman päälle 3 euroa, ja samasta pussista on riittänyt todella suureen määrään ruokaa. Erityisesti soijarouhe on erittäin riittoisaa, ja alkaa tulla halvemmaksi kuin eläinperäiset tuotteet.
 |
| Ns. luottotuote |
Edelleen myös hintavia tuotteita
Hifistely ei ole päättynyt, mukana on siis myös varsin hintavia tuotteita. Tämä ilmenee viimeistään kilo- tai litrahintaa katsoessa. Toisaalta kyseiset tuotteet ovat usein pienempien valmistajien tuotteita, ja sitä kautta kalliimpia. Näiden tuotteiden valitseminen olisi tietenkin suositeltua.. ehkä joskus opin tekemään hieman eettisempiä ostovalintoja? Omalla kohdallani ns. eettisin ruoka lienee kotimaisista herneistä ja vihanneksista valmistettu hernekeitto.
Hinta riippuu paljolti merkistä ja tuotteesta. Ns. "hienompien" merkkien tuotteet ovat luonnollisesti kalliimpia. Toisaalta esimerkiksi soijarouhetta ei ole kovin montaa merkkiä. K-ryhmän kauppojen Sallinen myy periaatteessa hieman edullisempaa soijarouhetta, mutta määrä on pienempi, jolloin myös kilohinta on todennäköisesti samaa luokkaa kuin muillakin merkeillä.
Kasviperäisistä maidon korvikkeena käytettävistä juomista kaura- ja soijamaito ovat edullisempia, mutta esimerkiksi manteli- ja cashew -maito ovat jo eri hintaluokassa. Toisaalta mantelit ja cashew -pähkinät ovat sellaisenaankin hintavampia verrattuna ensin mainittuihin, jolloin hintaero on täysin looginen. Itse suosin kaurajuomaa (käytän sanaa "kauramaito" direktiiveistä huolimatta), sillä tuote on ainakin osittain kotimainen ja näin myös edes osittain lähiruokaa. -Siis juomaa.
Ruokiin proteiinia antavista lähteistä soijatuotteet sekä erilaiset pavut ovat edullisimpia. Oma suosikkini jälkimmäisistä ovat kikherneet, mutta pidän myös kidneypavuista. Tofua en ole ostanut hetkeen, mutta tarkoituksena olisi ostaa pari pakettia lähistölle avatusta etnisestä kaupasta. Ns. perusmarkettien tofu on usein hintavampaa, mikä ilmenee tarkemmin kilohinnassa. Vehnäproteiinista eli gluteenista valmistettu seitan sekä aiemmin mainittu quorn ovat puolestaan hitavampia. Mikäli vatsa sallii, suosittelen silti testaamaan molempia vaikka muutaman kerran vuodessa.
Mahdollisuus tavalliseen kotiruokaan
Jälleen totean etten ole vegaani, en edes 100%.sesti vegetaristi. Ainoa mitä en syö, on punainen liha. Kanaa ja kalaa syön, joskin harvoin. Käytän myös maitotuotteita, kananmunaa ja ruoka saa sisältä liivatetta. Vegaanisten tuotteiden määrä kokonaisuudessaan on kuitenkin suurin ruokavaliossani, ja tapa lienee pysyvä. Toki eettiset tekijät vaikuttavat, mutta monet täysin kasviperäiset ruuat ovat sopineet minulle parhaiten. Nyt hintojen muutokset ja toisaalta kasviperäisten tuotteiden käytön helppous ovat muuttaneet jääkaapin ja ruokakaappien sisältöä vegaanisempaan suuntaan.
En totea tätä painostuksena tai propagandana, mutta suosittelen ainakin parin vegaanisen tuotteen ottamista käyttöön jos vatsa ja makumieltymykset vain antavat myöten. Esimerkiksi soijarouhe yms. säilyy hyvin, ja tavallisen kotiruuan valmistaminen on mielestäni lähes helpompaa kuin eläinperäisten tuotteiden kanssa.Tämä toki on mielipidekysymys, eli en voi puhua toisten puolesta. Kasviperäisten tuotteiden käyttöönotto osaksi viikon ruokalistaa ei tarkoita siirtymista hulluksi ituhippivegaaniksi. Tosin en ole tutkinut paljonko tällaisia vaarallisia muutoksia on tapahtunut.
 |
| Makeaakin löytyy.. |
Kasviperäisistä tuotteistaa on mahdollisuus valmistaa hyvinkin tavallista kotiruokaa, ja usein jopa edullisemmin. Soijarouheesta mielipiteet jakautuvat pariin leiriin: osan mielestä eroa jauhelihaan ei huomaa, osan mielestä ero taas on huomattava ja negatiivisella tavalla. Makuasia? Mikä pätee myös lihatuotteiden käyttöön, jopa jauheliha aika monen mielestä kaipaa mausteita. Sama pätee vegaanisiin ruokiin. Toisaalta kannattaa myös lähteä hakemasta identtistä kopiota lihalle, ja sen sijaan maustaa ruokaa sellaiseksi että siitä pitää. Mikäli sekään ei auta, ei näiden tuotteiden käyttö ole pakollista. Ns. peruskotiruuasta pitäville ainakin itselläni on positiivisia kokemuksia näistä:
- Marakonilaatikko soijarouheesta
- Soijarouhekeitto (vastaa jauhelihakeittoa)
- Kiusaukset
- Suurustettu kastike soijarouheesta
- Bolognese -kastike soijarouheesta
Mutta kuten totesin, osa karsastaa soijarouheen rakennetta, mikä ei ole kiellettyä. Myös pavut saattavat aiheuttaa "yök, en syö!!!" -reaktion. Jos itsenäinen kokeilu tuntuu liian suurelta riskiltä, esimerkiksi työpaikan ruokala (jos sellainen löytyy) voi kokeilla kasvisvaihtoehtoa. Toisaalta itse samoihin ruokiin jumittuneena ymmärrän myös kynnyksen kokeilla uutta. Jos perheessä on pieniä lapsia, vegaaniset vaihtoehdot voivat olla pieni "riski" mikäli lapsella on nirsoiluvaihe. Tällöin ruoka lienee hyvä valmistaa sellaiseksi, että siitä on karsittu "vaaralliset" osat minimiin. Itse olisin niin ilkeä etten kertoisi soijarouheesta..
Jatkossa...
Miten sitten Juniorin ruokavalio? Kasvatanko hänestäkin 70%:sesti (luku on karkea arvio) vegaanin? Vastaus on kielteinen. Yritän kotona totuttaa hänet yhteisiin ruokiin. Varasuunnitelmaa epäonnistumisen varalle ei vielä ole. Yritän välillä laittaa kala- tai kanaruokaa, mutta esimerkiksi päiväkodissa ja koulussa hän syö sekaruokavalion mukaisesti. Mahdolliset allergiat ovat ainoa asia, mitkä tietenkin määräävät ruokavalion muodon.
Ainoa mitä toivon, on "herkkujen", napostelvien ja pikaruuan pitäminen vähäisenä. Toivon että Juniori oppisi tykkäämään kotiruuasta. Herkut eivät tule olemaan kiellettyjä, mutta niiden tarkoitus ei ole syrjäyttää kotiruokaa. Oikeastaan ensisijaisen tärkeää on, että energiaa ja ravintoaineita tulee riittävästi niin, että kasvu ja jaksaminen ovat turvattu. Koska itse käytän kauramaitoa, luulen että maitojuoman kanssa lapsi saa itse valita juoko "tavallista" maitoa vai kauramaitoa. - Oho, siis kaurajuomaa. Toki joku ehkä kiistelisi tässä vaiheessa kauraJUOMAN ravintosisällötä. Itse pidän kokonaisuutta tärkeämpänä kuin yksittäistä osaa. Kaurajuomassa olennaista ovat kalsium sekä D-vitamiini.
Näiden valinnoilla en halua kritisoida vegaaniperheiden toimintaa. Itselläni ei vain ole riittävästi taitoa eikä tietämystä rakentaa ruokavaliota sellaiseksi, että se toimisi myös kasvavalla lapsella. Toisaalta vegaanius on useimmiten (muutamaa poikkeusta laskematta) valinta, ja haluan antaa Juniorille mahdollisuuden valita itse jos vegaanius jonain päivänä onkin hänen juttunsa.
Kokonaisuudessaan linja pysyy samana, riippuen toki millaisia muutoksia hintoihin ja valikoimaan tulee. Sota, energiakriisi ja ties mitkä tuleva kriisit tuntuvat vaikuttavan mm. kaikkeen. Mutta näiltä näkymin ostoskassin sisältö ei paljoa muutu. Ainoa mikä muuttuu edes vähän, ovat ruuat. Tai muutan sisältöä, en runkoa.
Oletko tehnyt samoja havaintoja vegaaniruokien hinnoissa ja toimivuudessa?
Vauva-arjesta yhdistettynä opiskeluun ja treeniin ei aina löydy vapaita hetkiä juuri silloin itse haluaisi. Kun löytyy, on yleensä aika mennä nukkumaan. Toisaalta erityisesti nyt ilmojen viiletessä ja iltojen pimetessä nukkuminen ei tunnu lainkaan epämukavalta vaihtoehdolta. Myönnän että joskus kaipaan ns. omaa aikaa niin, että voin keskittyä johonkin minkä koen rentouttavaksi. En vieläkään ole saanut aikaiseksi hankkia televisiota, enkä läppärin ruudustakaan saa aikaiseksi katsoa ohjelmia.
Äänikirjat ovat sen minulle "se juttu" mikä rentouttaa ja vie arjen ulkopuolelle. Vajaa vuosi takaperin uskaltauduin kokeilemaan Bookbeatiä. Myönnän että päiväkin ilman edes pientä hetkeä ilman äänikirjaa aiheuttaa vieroitusoireita. Seuraavaksi hieman omia kokemuksia äänikirjoista ja millaisia äänikirjoja tulee kuunneltua. Tekstiin ei liity kaupallista yhteistyötä.
Taustalla, treenatessa, lenkkeillessä, imettäessä..
Äänikirjat sopivat todella moneen hetkeen ja tilanteeseen. Kotitöitä tehdessä (paitsi imuroidessa) on mukava kuunnella samalla jotain mielenkiintoista tarinaa, samoin treenatessa jos musiikki ei inspiroi. Lenkkeillessä äänikirja saa ajatukset mukavasti pois arjesta. Imettäessä taas on sopiva hetki itsekin rentoutua ja nauttia siitä mitä kuuntelee.
Tilanne toki määrää millainen äänikirja on paras. Jos teen samalla jotain muuta, kirjan on parempi olla sisällöltään selkeä, tai sellainen minkä olen lukenut joskus "tavallisena" kirjana. Enemmän keskittymistä vaativa teksti menisi helposti ohi. Toisaalta.. minusta on mukava kuunnella välillä myös samoja äänikirjoja.
Millaisia äänikirjoja kuuntelen?
Olen ylipäänsä kirjojen suhteen hieman ennakkoluuloinen. Kun löydän jonkun aihealueen, pysyn siinä pitkään. Sama jos löydän kirjailijan jonka yhdestä teoksesta pidän, innostun kuuntelemaan saman kirjoittajan muitakin teoksia. Ehkä erityisiä kestosuosikkeja ovat historialliset romaanit ja erilaiset elämäkerrat. Molemmissa olen myös rajoittunut: historialliset romaanit sijoittuvat yleensä melko samalla aikakaudelle ja samankaltaiseen ympäristöön. Jostain syystä päähenkilö on erittäin usein naispuolinen.
Elämäkerroissa vaihtelua on enemmän, mutta myönnän ennakkoluuloisuuteni niidenkin kohdalla. Jossain vaiheessa valitsin tarinoita karuista kohtaloista jotka tavalla tai toisella tai ihmeen kaupalla päätyivät onnistumiseen. -Tai pelastumiseen. Hieman yllätyksenä elämäkertojen ja historiallisten romaanien rinnalle tulivat mm. Eve Hietamiehen kirjat Antti Pasasen matkasta Paavon vauva-ajoista varhaisteini-ikään ja Raija Orasen Puhtaat valkeat lakanat sekä Ruusun aika. Nämä tuli luettua silkasta nostalgian kaipuusta, sillä kyseisiä tv-sarjoja tuli tapitettua lapsena todella lumoutuneena. Kerran mielenkiinnosta ja jälleen nostalgian kaipuussa kuuntelin mielenkiinnosta jopa pari Anni Polvan Tiina -kirjaa.
Äänikirjat vs. tavalliset kirjat
Joskus mietin "haittaavatko" äänikirjat lukutaidon ylläpitämistä. Vastaus on kokemuksen perusteella kielteinen. Ns. lukutaito ei katoa mihinkään eikä huonone, jos vain lukee säännöllisesti. Vaikka lukeminen on harrastus, siihen liittyy eräänlaista oppimista: mitä kirjan sisällöstä jää mieleen. Itse olen ilmeisesti osittain auditiivinen oppija, mutta opin myös lukemalla. Joskus kirjan sisältö on sellainen, että kuuntelemalla saan siitä paremmin selkoa.
Äänikirjat ovat minulle ehkä hieman helpompia, mutta pidän myös ihan perinteisestä lukemisesta. E-kirjoihin en tykästynyt, mutta en niitä kritisoikaan. Ehkä osalle sopii, mutta minä kaipaan konkreettista kirjaa jonka sivuja voin kääntää. Ehkä taustalla on myös halu pysytellä edes hetki poissa ruudun äärestä.
Luulen että äänikirjat ovat minulle tv-sarjojen ja elokuvien korvike, muttei yhtään huonompi. Ehkä jopa parempi, sillä mielikuvitus pääsee rauhassa visualisoimaan kuultua tarinaa. Toisaalta elokuva tai tv-sarja voi näiden jälkeen olla jopa pettymys. Ja mitä tv-sarjoihin tai elokuviin tulee ylipäänsä, en vieläkään ole saanut aikaiseksi hankkia televisiota. Taustalla syy ovat edelleen samat: en ole kokenut tarvetta kyseiselle rakkineelle enkä todennäköisesti saisi aikaiseksi avata televisiota kuin uutisten ajaksi. Mainittakoon etten kritisoi tv:n katsomista. Itse olen vain mennyt hieman vieraantumaan siitä.
Historialliset romaanit
Jälleen nousee esille yksi nimi: Enni Mustonen. Toisaalta myös Pirjo Tuomisen teokset ovat alkaneet kiinnostaa. Mutta viimeisen kymmenen vuoden aikana Enni Mustosen kirjat ovat olleet historiallisista romaanteista listan kärjessä. Toisaalta pidän myös lukijasta. Erja Manto eläytyy samaan aikaan sopivan paljon, mutta myös sopivan vähän. Mustosen kirjoilla on muitakin lukijoita, eivätkä huonoja hekään.
Mustosen kirjoihin tutustuin nimenomaan kuuntelemalla aikana, jolloin äänikirjat olivat CD-levyn muodossa. Muistaako kukaan tällaisia(kaan) kiekkoja enää? Nim. omistan edelleen CD-levyjä ja jopa CD-soittimen. Aloitin kuuntelemalla sarjan Järjen ja tunteen tarinoita. Sarjan ensimmäinen kirja Nimettömät tempaisi mukaan niin, että oli välittömästi saatava kuunella muutkin kirjat. Toinen, erittäin koukuttava sarja oli Syrjästäkatsojan tarinoita. Kirjoista ilmeni vahvasti Mustosen tarkka taustatutkimus kirjoitusprosessin ohella. Mustonen oli nokkelasti saanut hahmonsa seuraamaan erilaisten tunnettujen historiallisten henkilöiden toimintaa aina kotimaisesta Topeliuksesta Armi Kuuselaan.
Tykästyin kovasti myös sarjaan Koskivuori sekä Pohjantuulen tarinoita. Suosittelen lämpimästi tutustumaan myös Mustosen vanhemaan tuotantoon. Kun innostus historiallisiin romaaneihin iskee jälleen (säännöllinen ilmiö), kuuntelen ihan mielenkiinnosta Pirkko Koskenkylän Pohjantuuli -sarjan kirjat. Joskus vuosia sitten nämä kirjat tuli luettua, mutta nyt kiinnostaisi miltä ne kuulostavat kuunneltuina.
Elämäkerrat
Näillä on pitkä historia. Oikeastaan ne liittyvät historiaan. Olen pitkään ollut historiasta kiinnostunut, mutta kiinnosta laimensi kyky ymmärtää kirjoitettua historiaa luettuna. Erityisen negatiivinen kokemus oli ns. sotahistoria kohdistuen ensimmäiseen maailmaansotaan. Luin ja pänttäsin, mutta en saanut tapahtumasarjasta otetta. noudatin lukuisia neuvoja: mietin mitä luin, luin ajatuksella jne. En vain kyennyt ymmärtämään kokonaisuuksia. Tämä oli harmi, sillä olin kiinnostunut, mutta jatkuvat epäonnistumisen latistivat kiinnostuksen minimiin.
Olisin tarvinnut tarinoita henkilöistä, jotka sitä aikaa mitä opiskeltava historia käsitteli. Oikeastaan Enni Mustosen romaanit olivat syy, miten minä joka olin historiassa todella huono, päädyin valitsemaan pääaineekseni kirkkohistorian. Samalla tavalla toimivat elämäkerrat. Ensimmäinen kuuntelemani elämäkerta oli Eeva Kilven lapsuuden muistelun talvisodan ajalta. Kilpi yhdisti ajan tapahtuman lapsen näkökulmaan, mutta kertoi samalla tarkkaan ajan tapahtumista ja henkilöistä. Tämä auttoi hahmottamaan historiaa paremmin, mikä taas herätti kiinnostuksen kyseiseen aihealueeseen.
Viime aikoina olen kuunnellut eri julkisuuden henkilöiden tarinoita aina suurista vaikuttajista näyttelijöihin, kirjailijoihin ja urheilijoihin. Erityisen mielenkiintoinen oli Kaari Utrion tarina. Olen myös kyseenalaistanyt juorulehtiin pohjautuvia käsityksiäni muutamista julkisuuden henkilöistä. Kolme henkilön tarinat omasta elämästään ja urastaa kumosivat ennakkoluuloni täysin. Yksi heistä on Linda Lampenius. Olin itsekäs ja pinnallinen teini, jolle juorut olivat totuus. Ne "totuudet" eivät antaneet kunniaa lahjakkaalle muusikolle. Kuunneltuani Lampeniuksen tarinan, olin miltei järkyttynyt siitä, miten ikävästi olin hänestä ajatellut. -Vaikka sitten teini-iässä. Lindan tarina kosketti todella. Olin järkyttynyt siitä, millaisen kuvan julkisuus yritti antaa tästä lahjakkaasta muusikosta. Myös Eva Wahlströmin molemmat kirjat ovat koskettaneet!
Toinen tarina oli Hannele Laurin elämäkerta. Minulla ei ollut hänestä suurempia ennakkoluuloja, ehkä ajattelin hänen elävän lähinnä pinnallista näyttälijälle (käsitykseni mukaan) ominaista bilettäjän elämää. Laurin elämäkerta oli todella mielenkiintoinen, ja arvostukseni häneen erityisesti näyttelijänä nousi. Olen toki pitänyt Hannele Laurista näyttelijänä, elinhän lapsuudeni siteeraten Speden tuotanon parhaita lausahduksia.
Kolmannen tarinnan kuuntelu yllätti itsenikin: Martina Aitolehti. Nähtyäni kirjan olin siirtymässä jo toiseen ajatuksella "ei voi olla totta!", Itse asiassa en ollut perehtynyt siihen, mitä Martina oikeastaan teki, sillä perehtymiseni tv-maailmaan oli jäänyt jo ajat sitten vähemmälle. Myönnän kuitenkin että en kuulunut kyseisen henkilön ihailijoihin. Vähän puolihuumorilla avasin äänikirjan ja sitähän sitten unohduin kuuntelemaan. Kuunneltuani kirjan kokonaan, myönnän että aiemmat hatarat käsitykseni Martinasta osoittautuivat erittäin virheellisiksi. Ehkä saaton jopa tuntea pientä kateutta Martinan rohkeudesta mennä, tehdä ja sitä kautta onnistua.
Tietokirjat
Seuraavaksi tavoitteena olisi kokeilla myös tietokirjoja. Kevyenä aloituksena kuuntelin Susanne Valkeakarin kirjan Löydä liikunnan ilo. Valitsin kirjan ihan mielenkiinnosta ja aihepiirin perusteella. Toisaalta nyt pöydällä on pinossa opintoihin liittyvää kirjallisuutta siinä määrin, että saldo konkreettisten tietokirjojen suhteen on täynnä. Valkeakarin teos oli mielenkiintoinen ja herätti kieltämättä ajatuksia. Erityisen kiinnostava oli erittely eri liikkujatyypeistä ja heille ominaisista keinoista löytää ja säilyttää motivaatio.
Seuraavaksi voisin kokeilla esimerkiksi historiaa käsitteleviä teoksia, tai ehkä jotain ihan erilaista verrattuna siihen mitä tulee luettua. En ole vielä selaillut, mutta joskus olisi mielenkiintoista kuunnella vaikkapa biologiaan tai lääketieteeseen liittyviä kirjoja. Toisaalta niiden olisi oltava ns. virallista materiaalia. Kyllä, olen vaativa.
Pohdintaa
Äänikirjat ovat todellakin olleet rikastuttava lisä koko hereilläoloaikaan. Kunhan Juniori tulee siihen ikään että häntäkin alkavat äänikirjat kiinnostaa, kuuntelutan niitä hänelle myös. Toivon että hänkin löytäisi niistä keinon rauhoittua ja keskittyä kuulemaansa. Toki haluan itse lukea hänelle ääneen päivittäin ja vierailla kirjastossa säännöllisesti. Aivan mahtavaa olisi saada Juniori kiinnostumaan kirjoista ja lukemisesta.
Äänikirjat ovat minulle myös yksi tapa vähentää ruutuaikaa, vaikka kuunteleminen toki tapahtuu puhelimesta, mutta ruudun käyttäminen jää varsin vähäiseksi. Sen verran että laittaa äänikirjan päälle ja pysäyttää? Niin, ja uusien äänikirjojen selailuun menee oma aikansa. En ole BookBeatin lisäksi kokeillut kuin oman kirjaston äänikirjoja. Toki voisin joskus tutustua myös muihin palveluihin, mutta toisaalta olen ollut Bookbeatiin tyytyväinen.
Millaisia kokemuksia teillä on äänikirjoista?
Treeni, opiskelu, vauva-arki ja yksinhuoltajuus. Jo omaankin korvaani tuo kuulostaa lähes mahdottomalta yhtälöltä. Jotenkin se silti on onnistunut. Mainittakoon jälleen, että hyvin tukiverkon vuoksi en koe olevani ainakaan yksin. Lisäksi Juniori on (toistaiseksi) varsin helppo vauva, minkä ansiosta pystyn tekemään yllättävän paljon hänen kanssaan ollessani. Erityisesti hyödynnän hetkiä joina hänellä on jokin oma projekti. Edellisessä tekstissä käsittelin opiskelua vauva-arjessa. Tällä seuraa oma kokemukseni kuinka ehtiä liikkumaan.
Vaunulenkit
Vaunulenkit ovat edelleen itselleni tärkeä osa päivää. Ajoitettuna aamupäivälle Juniori nukkuu pidemmät päiväunet, ja minä saan "omaa" aikaa. Liikuntamuotona vaunulenkit taipuvat moneen suuntaan. Hitaalla ja leppoisalla vauhdilla vaunulenkit menevät palauttavasta liikunnasta ja hyvissä maisemissa aivotkin saavat levätä. Kun energiaa ja intoa on enemmän, vauhti voi olla reippaampi ja mukaan voi liittää hölkkää tai peräti spurtteja.
Vaunulenkkien kuten muunkin liikunnan kuormitusta kannattaa nostaa todella maltillisesti jos synnytyksestä ei ole kulunut pitkää aikaa. Kevyemmällä keholla olisi varmasti suuri houkutus vetäistä heti se 5-10 kilometrin lenkki. Jo oman ja sitä kautta vauvankin hyvinvoinnin turvaamiseksi on tärkeää antaa keholle toipumisrauha. Vaikka minulla tarvittaessa löytyy tukiverkkoa lapsen hoitamiseen, haluan pitää kehoni siinä kunnossa että tukiverkko on enemmänäkin Junioria varten. Näiden ihanien ihmisten kautta Juniori näkee muitakin ihmisiä kuin äitiään.
Jumppatuokiot
Näitä tulee päivän aikana useita! Aika usein teen nk. off-ice -harjoittelua vaunulenkin ohessa. Käytännössä tämä tarkoittaa luisteluhyppyjä maalla sekä erilaisia rotaatio- eli kierroshyppyjen harjoittelua.
Itse tympäännyn ajan myös pelkkään lenkkeilyyn. Myös kehoni tympääntyy jos liikkuminen on liian yksipuolista. Tästä syystä olen todella usein liittänyt vaunulenkkiin jumppatuokion. Näin vaunulenkkiin tulee vaihtelua ja mahdollisuus vähintään ylläpitää aiempia taitoja. Esimerkiksi jääharjoittelu on tällä hetkellä vielä satunnaista, mutta ehkä säännöllistyy muutaman viikon aikana. Ns. off-ice -harjoittelu mikä käytännössä tarkoittaa esimerkiksi hyppyharjoituksia tukee jääharjoittelua niin, etten joudu joka kerta aloittamaan aivan nollasta. Vaikka jääharjoittelu on oma juttunsa, siellä tarvittavaa kehonhallintaa voi onneksi tukea myös jään ulkopuolella.
Suunnitelmallisuus
Yritän hieman katsoa minä päivänä teen mitäkin. Joinain päivinä teen enemmän notkeusharjoittelua, joinain huomio on ylävartalon lihaksissa, joinain hyppyharjoituksissa jne. Lisäksi mukaan mahtuu lepopäiviä. Jälkimmäisten muistaminen ei aina ole helppoa, mutta rytmittäminen edes suunnilleen samoille päiville on auttanut. Vaikka en ole vielä(kään) kyennyt samanlaiseen suunnitelmallisuuteen kuin esimerkiksi opiskeluaikoina käytettävissä olevien liikuntatilojen vuoksi, jo suuntaa-antava viikkosuunnitelma on auttanut.
Suunnitelmallisuus mahdollistaa nimenomaan liikkumisen monipuolisuuden ja sen, ettei samaan alueeseen kohdistuvaa kuormitusta tule liikaa tai liian vähän tietyn ajan sisällä. Toisaalta viikkosuunnitelma muistuttaa tekemään harjoituksia myös osa-alueilla, jotka ovat tällä hetkellä heikommassa kunnossa. Omalla kohdallani nämä ovat esimerkiksi koordinaatioharjoitukset joilla yritän enemmän tai vähemmän epätoivoisesti oppia yhdistämään käsien ja jalkojen käytön yhdistämistä samaan. Ja koska taitoluistelun luonne on "hieman" muuttunut 90-luvun tyylistä johon olen jämähtänyt, erityisesti ylävartalon ja käsien käyttö on.. vaikeaa?
Lyhyempiä hetkiä ei kannata väheksyä!
Se ettei vauva-arki anna mahdollisuutta vaunulenkkiä laskematta pidemmän treenituokion pitämiseen, ei sulje pois mahdollisuutta tehdä muutakin kuin vaunulenkkejä. Toki en voi puhua muiden puolesta. Osalle se esim. 1-2 tunnin treenituokio on tärkeä. Hänen mielensä voi vaatia sellaista, tai sitten laji on sellainen että keskeytykset haittaisivat harjoittelua. Tai sitten ympäristö on sellainen ettei vauvaa yksinkertaisesti voi ottaa mukaan. Ensimmäiseksi mieleeni tulee uimahalli. Ehkä on olemassa erittäin taitavia harjoittelijoita, mutta itse en voi kuvitella esim. vauvauinnin ja kilpauinnin yhdistämistä. -Tai uimahypyn.
Mutta liikuntamuodoissa joissa pienemmissä erissä harjoitteleminen on mahdollista, ei kannata väheksyä lyhyempiä harjoitteluhetkiä. Tietenkin ne voivat aluksi turhauttaa, mutta skippaaminen ihan vain siksi että aikaa on maksimissaan 5-10 minuuttia en ainakaan itse suosittele. Tekemiseen tulee taukoa, mikä taas voi vaikeuttaa aloittamista kun niiden pidempiä tuokioiden pitäminen taas onnistuu. Vaikka pidän vauva-arjesta ja vauvan hoitamisesta, se ei ole liikkumismuotona aina ihan ergonomista monipuolisuudesta puhumattakaan. Tästä syystä ne yksittäisten minuuttienkin mittaiset jooga- tai jumppahetket ovat tärkeitä ihan jo siksi että kroppani kestää.
Notkeusharjoittelu on "laji", jossa säännöllinen ja riittävän usein tekeminen on tärkeää. Taitoja voi pitää yllä harjoittelemalla usein ja lyhyempiä aikoja, mutta jättäminen pois pidemmäksi aikaa tuntuu. Venyttely- ja liikkuvuusharjoitteet ylipäänsä ovat jotain, mitä suosittelen taukojumpaksi vaikka spagaatti ei olisikaan oma tavoite. Liikkuvuus on kuitenkin merkittävä osa arkea ihan jo arjen sujuvuuden kannalta. Kun Juniorin taidot tuosta laajentuvat, sille että pääsen kyykkyyn ja ties mihin asentoon kurottamaan tuolin alle menneitä, mukamas kadonneita tavaroita tulee varmasti taitona olemaan käyttöä. Eli niitä lyhyitäkin jumppahetkiä on hyvä hyödyntää.
Lapselle voi hyvin antaa huomiota "kesken" liikkumisen
Erityisesti kotona jumpatessa Juniori on aina vieressä. Hän leikkii välillä itsekseen ja välillä kaipaa huomiota. Nostan hänet syliin, juttelen, vastaan "kommentteihin" eli huuteluun yms. Tämä ei kuitenkaan ole treenistä pois. Koska kommunikoin ja nostelen Junioria säännöllisesti "vauvajumpan" pariin, hän tulkitsee asian niin, että äiti leikkii hänen kanssaan. Toki tilanne voi muuttua erityisesti siinä vaiheessa kun Juniori lähtee liikkeelle. Tai oppii puhumaan. Tai oppii leikkimään "oikeasti", ei vain äidin juksaamana.
Tässä vaiheessa onnistumista on vaikea ennustaa, mutta yritän Juniorin kasvaessa järjestää suurimman osan omista liikkumisistani sellaiseen muotoon, että Juniori sopii mukaan. Hiekkalaatikkoleikit tulevat olemaan pienoinen haaste, mutta ehkä saan olla vaikkapa.. trukki joka kuljettaa esimerkiksi työntekijää eli Junioria työpisteeltä toiselle. Meneeköhän läpi?
Puolisalaa toivon että tämä nykyinen meno toimisi vielä sen aikaa että Juniorilla kävely alkaa sujua. Riippuen mahdollisuuksista voisimme kokeilla Juniorin liikunnallista valmiuksen kehityttyä esimerkiksi vanhempi-lapsi -voimistelua tai akrobatiaa. Paikallisella voimisteluseuralla on välillä tällaisia järjestetty, mutta eri asia onko sellaisia ensi vuonna ja missä ryhmät pidetään. Myönnän että haluaisin opettaa Juniorin luistelemaan. Tosin yritän "ulkoistaa" osan opetuksesta kotiseuran luistelukoululle. Juniorin ei tarvitse kiinnostua taitoluistelusta, mutta hän saa kiinnostua siitä innostus lähtee hänestä itsestään.
Mutta tällä hetkellä Juniori tykkää kovasti vauvajumpasta ja seuraa kiinnostuneena kun äiti harjoittelee käsilläseisontaa ja notkeusharjoituksia. Miten paljon äidin jumppa kiinnostaa kun Juniori itse pääsee liikkeelle.. se jää nähdäväksi? Yritän parhaani mukaan houkutella hänet mukaan. -Siis turvallisuustekijät muistaen. Juniorin turvallisuus on melko taattua. Tapaturma-alttiista äidistä en mene takuuseen.
"Häiriötekijöitä"
Yksi merkittävimmistä lienevät ei ennustettavissa olevat asiat. Vauva saa päähänsä olla tyytymätömän erityisesti sillä hetkellä kun hän saisi keskittyä omaan leikkiin tai syödä leppoisasisti niin että kurssimateriaalien lukeminen onnistuu samaan aikaan. Nälkä voi myös yllättää eri aikaan kuin oli odotettu. Bodyyn voi tulla sen sortin pulautus että koko asu menee vaihtoon. Näitä sattuu ja tapahtuu. Ja tosiaan, jonain päivänä vauvalle voi tulla esimerkiksi flunssa.
Omalta osaltani nk. hormonaalinen unettomuus ei ole paras kumppani tähän. Toisaalta tiedän että tila on väliaikainen. Toisaalta "oikeisiinkaan" vaihdevuosiin ei ole pitkä aika. Tuo unettomuus on kieltämättä ärsyttävää, sillä aivot eivät toimi optimaalisesti kun huonosti nukuttuja öitä alkaa olla useampi. Lapsi tosin nukkuu sitäkin paremmin, mikä tietenkin on todella mukava asia ja helpottaa arkea. -Ja omaa nukkumista silloin kun uni tulee.
Myös sää on ratkaiseva tekijä. Kuulun niihin mukavuudenhaluisiin jotka eivät ole valmiita (vapaaehtoisesti) liikkumaan säässä kuin säässä. Vaikka olen viimein saanut aikaiseksi kerätä edes osan tarvittavista sadevarusteista, en voi sanoa että pitäisin ulkoilusta sadesäällä. Tällä hetkellä Juniorin vaunujen sadesuojan lisäksi käytössäni on sadetakki. Kumisaappaat ja sadehousut odottavat vielä. Nim. olen huono ostamaan mitä tahansa mikä ei kuulu perinteiseen kauppalistaan. En myöskään viihdy ulkona liian kovalla pakkasella, loskasäällä yms. epämukavassa. Usein mietin mikä geeni minusta tässäkin puuttuu.. Toisaalta nyt kun vaunulenkit ovat merkittävä osa päivää niin "oman ajan" kuin Juniorin päiväunien kannalta, en entiseen tapaan jahkaile ulkoilun kanssa. Sen verran mukavuusaluekin on laajentunut, ettei pieni sade haittaa.
Asenne kohdilleen: aloita armollisuudesta
Älä tee liikkumisesta lapsen kanssa suorittamista. Kokeile mikä on sinulle sopiva keino liikkua, ja mieti sitten miten yhdistää se vauva-arkeen. Maailma ei toisaalta kaadu, jos joinain päivinä ei yksinkertaisesti huvita, tai jaksaminen ei riitä. Jos voi väsyttää silloinkin, kun vauva on nukkunut hyvin ja itse olet nukkunut hyvin. Toisaalta itse henkilökohtaisesti suosittelen liikkumaan tällöin edes vähän, vaikka sitten vain käväisemään ulkona. -Etenkin hyvällä säällä.
Väsymys katsoo harvoin ikää ja elämäntilannetta. Toki nämä saattavat provosoida, mutta anna itsellesi lupa olla väsynyt myös silloin, kun sinun ei "pitäisi" olla väsynyt. Itse kannatan kompromisseja. Kuten mainitsin, esimerkiksi ulkoilua etenkin hyvällä säällä ei kannata jättää väliin. -Tosin tuskin maailma kaatuu siihen jos kerran pari jättää väliin ilman sen suurempia perusteita. Jos koen olevani (fyysisesti) väsynyt ja ulkoilu tuntuu jo ajatuksena vaikealta, teen lyhyemmän lenkin. Mikään ei myöskään estä ottamasta kirjaa mukaan ja istahtamista lukemaan kun vauva on nukahtanut. Tosin osa vauvoista on turhankin fiksuja: jopa vaunuista he tietävät että yrität lukea kirjaa, ja juuri silloin vaunujen pysähtyminen on suuri katasrofi.
Sitten mukavuusalueen ulkopuolelle. Henkilökohtaisesti inhoan asenteen ja mukavuusalueen ulkopuolelle poistumisen kohtaamista. Lieneekö siinä sitten se tosiasia, että oma toiminta joutuu tarkastelun kohteeksi. -Nim. olisin mieluummin aina vain oikeassa. Äärimmäisen ärsyttävää on itsekin huomata tehneensä jotain tavalla, missä todellakin olisi parantamisen varaa. Itse suhtauduin aikoinaan äärimmäisen negatiivisesti ajatukseen liikkumishetkien pilkkomisesta. Lähes pakkomielteisesti uskoin, että esim. vain tunnin mittainen treeni on "oikea" treeni. Vuosien varrella olen valitettavasti joutunut toteamaan olleeni väärässä.
Se, että liikkumisen luonne ja muoto muuttuvat, ei tarkoita että liikkuminen muuttuisi tehottomaksi. Oikeastaan näkisin jopa parempana sirotella liikkuminen suuremmalle ajalle, jolloin myös arkiaktiivisuus lisääntyy. Ne 3-5 minuutin mittaiset taukojumpat, venyttelyt ja joogahetket eivät ole turhia. Toki kehitystä tavoitellessa joissain lajeissa taukojumppa saattaa olla enemmänkin ylläpitävää liikuntaa, mutta onko sekään turhaa? Olen vaunulenkkien ohessa tehdyn jumppahetken aikana tehnyt rotaatioharjoituksia lähinnä muutaman toiston verran. Se määrä on palauttanut taidot lähes alkuperäiselle tasolle parissa kuukaudessa. Toki on lajeja, joissa tuollaiset taukojumpan kaltaiset hetket eivät ihan toimi. Harva menisi esim. uimahalliin viideksi minuutiksi.
Vauvat ovat erilaisia, samoin vanhemmat. Melko usein pieni luovuus antaa yllättävän paljon toimintamahdollisuuksia. On liikuntamuotoja- ja paikkoja joihin vauvan tai ylipäänsä alaikäisen lapsen sovittaminen mukaan on vaikeaa. Ja vaikkei olisi, on eri asia viihtyykö lapsi mukana. Itse pääsen siinä mielessä helpolla, koska pidän liikuntamuodoista joihin liittyy tavalla toisella kehon käyttämistä: luistelu, akrobatia ja ties mikä temppuilu. Vaikka haluaisin päivittäin ajan pysähtyvän, odotan myös aikaa kun saan itse riehua Juniorin kanssa trampoliinilla, kiipeillä leikkipuiston telineillä yms. Juniorin on siis varhaisessa iässä opittava yksi oleellinen numeroyhdistelmä liittyen puhelimen käyttöön: 112. Perustelu: tapaturma-altis äiti. En ylläty jos lapsestani tulee itsesuojelun suhteen varhaisessa iässä äitiään fiksumpi.
Tähän loppuun muistuttaisin vielä huonon omantunnon jättämisestä pois. Äiti, isä, tai ylipäänsä lapsen kanssa eniten oleva aikuinen: älä pode huonoa omaatuntoa jos kaipaat myös liikkumista omassa rauhassa. Vauvan kanssa liikkuminen onnistuu muutamilla kikkailuilla. Taaperoajasta en vielä tiedä, mutta otan mielenkiintoisena haasteena löytää keinoja liikkua taaperoikäisen kanssa. Olen jälleen saanut niitä kuuluisia odotas vaan -kommentteja liittyen juurikin aikaan kun vauva keksii päästä enemmän liikkeelle. Odotan mielenkiinnolla ja kehittelen keinoja yhteisiin liikuntahetkiin.
Näillä fiiliksillä toivotan kaikille oikein mukavaa viikonloppua!
Vauva-arki sai taas hieman uutta lisää, tai oikeastaan paluuta "edelliseen elämään": palasin opintojen pariin. Mainittakoon että palasin työelämässä tarvittavia opintojen pariin. Toki pari muuta aihepiiriä kiinnostaisi paljon enemmän, mutta pitännee priorisoida. Näen opinnot jatkon kannalta yhtä tärkeänä kuin tilille säästetyt eurot. CV:ssä jokainen merkintä on töiden saamisen kannalta tärkeää. -Minä kun eksyin aloille joihin ei vain pääse. Toisaalta kaukana menneisyydessä ovat ajat joina työpaikka todellakin löytyi paikan päällä kysymällä. Vauva-arki, treenaaminen ja opiskelu: olenko mennyt haukkaamaan liian ison palan. -Taas kerran..
Hieman jännittää..
Tai ehkä vähän enemmänkin. Pidän opiskelusta, tosin olen pitänyt myös edellisistä työpaikoistani. Toisaalta olen pitänyt niistä ehkä juuri siksi, koska niihin on liittynyt tavalla tai toisella opiskelu, tai vähintäänkin "kartalla" pysyminen. Opiskelu on minulle melkein nolostuttavan tuttua. Toisaalta pitkä kokemus opiskelusta sekä säännöllinen lukeminen ja kirjoittaminen auttavat paljon. Moni asia menee osaksi rutiinilla. Aihealue jonka opintoja suoritan, on myös melko tuttu.
Jännitän kuitenkin. Onko minusta tähän? Myönnän että haluaisin saada hyviä arvosanoja, mutta varaudun siihen että rimaa on laskettava. Etuna on melko korkea motivaatio sekä kiinnostus aihepiiriin. No, pari muuta kiinnostaisi tietenkin enemmän, mutta hyvä näinkin. Yritän parhaani mukaan tehdä tehtäviä aina sopivan hetken tulleen saadakseni pöytää siistittyä. Älkää vaan kysykö miltä pöytäni konkreettisesti näyttää.. Todennäköisesti opiskelutuokiot ovat lyhyitä, mutta niitä saa päivään useita.
Varovainen aloitus
Koska vauva-arki on sisällöltää edelleen hieman ympäripyöreää, katsoin viisaammaksi aloittaa kolmen opintopisteen kurssilla. Näin saan pehmeämmän aloituksen sekä harjoitella päivärytmin saamista sellaiseksi, että myös opiskelu onnistuu. Mutta koska olen muutosten suhteen erittäin hitaasti lämpiävää sorttia, katsoin parhaaksi aloittaa kolmen opintopisteen laajuisella kurssilla.
Riippuen miten aloitus sujuu, kokeilen hieman laajempaa kurssia tämän jälkeen, mutta en edes yritä ottaa esimerkiksi kahta kurssia samalla ajalle. Koska ensisijainen työni on olla 24/7 äitinä Juniorille, opiskelu on ns. sivutoimi. Ehdin varmasti opiskella intensiivisemminkin tulevina vuosina jos sellaiseen tulee tarve ja mahdollisuus. Jotenkin minun on vaikea kuvitella että osaisin jättää opiskelun tai ylipäänsä uuden opettelun..
Lapsi on edelleen priorisoitu
Tämä oli alkujaankin itsestäänselvyys. Juniori on edelleen etusijalla, muut projektit menevät hänen ehdoillaan. Toisaalta Juniori on todellakin helppo vauva, minkä vuoksi energiaa riittää muuhunkin. En yritä leikkiä sankaria, mutta opiskeluni tai muukaan sellainen toiminta mikä ei liity lapseen ovat suurimmaksi osaksi vapaaehtoisia. Näin ollen en ainakaan nyt ota erilistä "lapsivapaata" koska en edelleenkään koe tarvetta sellaiseen.
Toisaalta tätä kaikkea helpottaa myös se, miten asiat ovat hoidettavissa. Etäopiskelu on vauvankin kanssa melko toimiva ratkaisu. Voin hyvin kuunnella luentoa sekä syöttää Junioria tai kiikuttaa sitteriä jos nokosten aika sattuu samaan aikaan. Toki leikkiminen lapsen kanssa on luennon aikana hieman vaikeaa, mutta kyse on 1,5 tunnista. Ehkä tuollainen aika on kohtuullinen huomion jakamiseen.
Ajanhallinnan ja arjen suunnittelun merkitys
Ajanhallinta ja suunnitelmallisuus ovat pitkään olleet ainakin itselleni tärkeitä työvälineitä ylipäänsä siihen että saan asiat tehtyä. Olen todella huono hyppäämään vanhoista rutiineista uusiin. Tosin leirityö on poikkeus. Leirityöhön liittyvä selkeä aikataulu sopi minulle erittäin hyvin mainiosti! Kun itse laadin aikatauluja, projekti tuntuu haasteellisemmalta. Toisaalta en mielelläni elä päivästä toiseen minuuttiaikataululla. Onneksi imetyshetket pakottavat pysähtymään.
Voin rehellisesti todeta että näin parin päivän työskelyn jälkeen opislelun liittäminen vauva-arkeen ei ainakaan tunnu helpolta. Toisaalta uskon että saan muokattuani päivät sellaisiksi, että opiskelukin onnistuu. -Joskin pienissä erissä. Pidemmän päälle on kuitenkin mentävä vauvan ehdoilla. Onneksi Juniorin kohdalla taktikointi on mahdollista. Käytännössä tämä tarkoittaa esimerkiksi syöttämisen ajoittamista sopivalle ajalle. Päiviuniaika ei tosin ole hyödynnettävissä, sillä Juniori ei ole kanssani aivan samaa mieltä pidemmistä unista muulloin kuin vaunulenkillä ja yöllä.
Asiat jotka muuttavat päivän kulkua ovat yksinkertaisia ja yleensä pakollisia. Sellaisia ovat päivät joina esimerkiksi siivoan tai laitan ruokaa. Jälkimmäisen toteutan tekemällä ruokaa useammaksi päiväksi. Ns. laiskan ihmisen taktiikka siis. Tämä ominaisuus aikoinaan saikin aikaan reseptit kategoriassa "helppoa, edullista ja vegaanista".
Miten hyvin päivän aikana saa tehtyä riippuu siis paljolti suunnitelmallisuudesta ja ajanhallinnasta. Olen kantapään kautta oppinut, että päivää ei kannata ahtaa liian täyteen aktiviteetteja. Vaikka "listan" jokainen kohta saisi rastin ruutuun, lopputuloksena voi olla väsyminen. Myönnän pitäväni siitä, että saan paljon aikaiseksi. Ehkä suorittaja -puoli nostaa tällöin päätään. Toisaalta sekä minä ja uskon että Juniorikin tarvitsee säännöllistä kiireettömyyttä.
Käytännön tasolla otan tietyt hetket joina keskityn kurssitehtävien tekemiseen. Yritän tehdä pakolliset/ suositeltavat kotityöt alta pois hyvissä ajoin sekä miettiä miten paljon aikaa mihinkin menee. Hyödynnän myös imetyshetkiä kurssimateriaalien lukemiseen. Vaikka kurssitehtävät ovat pääasiassa esseitä ja joskus verkkotenttejä, materiaaleihin perehtyminen auttaa merkittävästi esseiden kirjoittamisessa. Yliopistossa taktiikkaani oli ottaa kirja tuntemattomana selailtavaksi kun kirjoitin. Kaivatun informaation löydyttyä kirjoitin kohdan viitteineen muistiin. Tämä oli silloin toimiva keino, mutta nykyisissä olosuhteissa vie liikaa aikaa.
Varasuunnitelmia?
Oikeastaan ainoa varasuunnitelmani on, että minun ei ole pakko onnistua. Jos opiskelu tässä vaiheessa käy liian haasteelliseksi, voin jatkaa opintoja myöhemmin sopivammalla ajalla. Tässä kuitenkin hyväksyttävä sekin tosiasiassa, että yksinhuoltajan roolissa ns. kaikkea mahdollista tekevän "superäidin" status ei ole kannattavin tavoiteltava asia. Olen ennen äidiksi tuloa juossut päin puuta sen verran useasti, että lapsen kanssa en halua toistaa ainakaan samoja virheitä. Ei hätää, keksin varmasti uusia virheitä.
Miksi en keskity vain tähän aikaan ja vauva-arkeen? Syitä on sekä itsestäni tulevia että ulkoisia. Kaipaan myös "omia" projekteja ja asioita joissa voin kehittää osaamistani. Pidän tavoitteellisuudesta, mutta olen vuosien mittaan oppinut liittämään tekemiseen rentouden. Tosin opiskelusta rentous on ajoittain kaukana. Vaikka haluan olla lapselleni riittävän hyvä äiti ja olla läsnä, kaipaan tosiaan myös jotain omaa. -Niissä määrin kuin ne omat projektit ovat liitettävissä vauva-arkeen. Ulkoisena tekijänä on työllistyminen. Koska koronan jälkeen tuli uusia globaaleja haasteita, töiden saaminen ei ole itsestäänselvyys. Kaipaan ns. oman alani töitä, mutta työajat eivät ole pienen lapsen kanssa aivan helposti järjestettävissä. "Vara-ammattini" tuntuu kuitenkin työnä mielekkäältä ja panostamalla nyt alan opintoihin voin lisätä osaamistani.
Varasuunnitelmaksi voisi siis kiteyttää jälleen rentouden sekä ajatuksen siitä, ettei maailma kaadu siihen jos en nyt onnistu. Toisaalta pidän opiskelusta ja kieltämättä haaveilen työstä johon liittyisi säännöllistä perehtymistä ja tutkimista. Vaikka graduni ei ollut menestys, silti puolisala haaveilen tutkimustyöstä esimerkiksi teologian, historian tai valtiotiedein parissa. Tällaisiin ajatuksiin voin vain todeta, että varasuunnitelmiin on hyvä lisätä keskittyminen juuri tämän hetken projektiin, eli tämänhetkisen opintokokonaisuuden täydentämiseen.
Näillä eväillä eteenpäin, mutta täydennän niitä myös helpoilla, edullisilla ja (usein) vegaanisilla ruuilla joita teen useaksi päiväksi.
Mukavaa päivää kaikille ja voimia loppuviikkoon!
