sunnuntai 21. heinäkuuta 2024

En pystykään auttamaan jokaista..

Järkytyin eilen siitä, millaiseksi olen tullut. Olen yleensä lähes neuroottisesti halunnut tukea ja auttaa ihmisiä lähelläni. Olen halunnut auttaa heitä elämässä eteenpäin, tukea vastoinkäymisissä ja toivoa että he saisivat elämästä kiinni. Kuluneiden viikkojen aikana tajusin, että olen joutunut "luovuttamaan". Olen joutunut toteamaan etten pysty auttamaan, enkä enää jaksa. Millaisissa tilanteissa uskoni sitten on loppunut?

Pohjattomat kaivot
On ihmisiä, jotka haluavat ainoastaan jatkuvaa lohtua, empatiaa, mahdollisuutta kertoa kurjuudestaan. He haluavat ohjeita, neuvoja ja kannustusta. -Myös konkreettisia. Menee tovi, ja uudessa yhteydenotossa sama teksti toistuu. Jokainen ohje on unohtunut, ja yritysten määrä on pyöreä nolla. Vaikka haluaisin auttaa ja tukea, olen joutunut toteamaan etten enää voi auttaa. 

Vaikka haluaisin auttaa ja tukea, huomaan että keskustelu alkaa herättää minussa kielteisiä tunteita empatian ja auttamisen halun sijaan. Muutun turhautuneeksi. Ehkä olotilassani on ripaus katkeruutta. En voi kehua että olisin menestynyt, mutta pärjään omillani ja hoidan lasta yksin. Lisäksi taistelen paikastani yhteiskunnassa jossain muualla, kuin joukossa jonka ainoa vaihtoehto on elää tukien varassa. Olen valmis kouluttautumaan lisää ja ylipäänsä näkemään vaivaa. Ainoa mistä en luovu, että lapsen priorisoiminen. Mistä voin luopua paljonkin, on omat mahdolliset huvitukseni. 

Kun itse oikeasti näkee vaivaa saadakseen elämää johonkin kuosiin, valitus sellaisen ihmisen suusta joka ei ole valmis tekemään mitään vaikka pystyisi, herättää ristiriitaisia tunteita. Minulta pyydetään empatiaa, tukea ja ohjeita, mutta kaikki se mitä oikeasti tosissani annan, katoaa hetkessä jonnekin. Tässä vaiheessa en enää tiedä mitä tehdä. Nyt en tarkoita tilanteita joissa ihminen on aidosti esimerkiksi työkyvytön, vaan tilanteita joissa on vapaaehtoisesti juurruttu esimerkiksi negatiivisuudella varustettuun elämänasenteeseen ja katkeruuden aikaansaamaan uhriutumiseen. 

Ihmisen oma vastuu omasta elämästään
Jokaisella aikuisella, ns. kykenevällä ihmiselle on vastuu omasta elämästään. Apua voi saada, ja todella paljon. Samoin tukea. Kaikki tuo on tarkoitettu väliaikaiseen käyttöön siihen asti, kunnes asianomainen kykenee seisomaan omilla jaloillaan. Osan korvaan tämä kuulostaa karulta. Minä taas näen asian niin, että jokaisella on mahdollisuus saada elää itsensä näköistä näköistä elämää, elää omanlaistaan arkea ja tehdä sellaista työtä, mikä tuntuu mielekkäältä. 

On totta, että aivan kaikkeen ei välttämättä pääse. Osa "unelmatöistä" voi vaatia pitkäaikaista harrastuneisuutta, tai muuta perehtyneisyyttä. Esimerkiksi minulla ei olisi mitään asiaa konservatorioon vaikka soitankin pianoa kohtuullisen hyvin. Minä en ole soittanut intensiivisesti pikkulapsesta astin, enkä ole opiskellut musiikkiopistossa. Mutta olen silti saanut hyödyntää soittotaitoa työssäni, ja viedä sitä niin pitkälle kuin vain olen harjoittelemalla pystynyt. Mutta.. tämäkin on vaatinut vaivannäköä. Mitä teen kun tämä työ loppuu pian? -Teen parhaani. Haen töitä ja hankin odotellessa lisää osaamista jotta mahdollisuudet saada töitä lisääntyisivät. En kysy itseltäni haluanko tai onko minulla "kivaa". Minä yksinkertaisesti teen tätä kunnes onnistun. 

Edelleen haluan auttaa ja tukea mutta...
..Oman jaksamiseni vuoksi joudun rajoittamaan. Autan ja tuen mielelläni jokaista, joka aidosti haluaa päästä eteenpäin ja taistella. En aseta aikarajaa enkä vaadi minkäänlaista tavoitteisiin pääsemistä. Tiedän itsekin että taistelu on ajoittain edestakaista sahaamista ennen kuin edistysaskelia tulee. Joskus ne askeleet ovat niin mikroskooppisen pieniä, että matkan huomaa vasta pidemmän ajan kuluttua. Olen mielelläni se, joka saa toisen havahtumaan tähän. 

Poden jossain määrin huonoa omaatuntoa, sillä joudun sanomaan "ei". Toisaalta olen alkanut hyväksyä, että tällaisten "pohjattomien kaivojen" auttaminen saattaa olla todellisuudessa jotain, mikä vain pahentaa tilannetta. Jos annat alkoholistille tai narkomaanille rahaa, tuet hänen riippuvuuttaan. Joskus se ikävämpi vaihtoehto eli kieltäytyminen voi olla todellisuudessa parempi. Samoin niille ihmisille, joiden addiktio kohdistuu saatuun huomioon ja myötätuntoon. Jokainen meistä tarvitsee tukea, myötätuntoa, huomiota ja läheisyyttä. Se on ihmisen perustarve. Mutta eri asia on vaatia sellaista loppumattomiin niin, että muut ongelmat pysyvät. Haluan tukea ihmisiä taistelemaan. 

tiistai 9. heinäkuuta 2024

Miksi jätin Priden väliin tänäkin vuonna?

 Osallistuin Prideen vuosia sitten kahtena kesänä peräkkäin. Kyseessä oli Helsingin kulkue. Toisella kerralla ehdin perehtyä hieman myös muihin tapahtumiin. Näiden jälkeen innostukseni laski. Vaikka pidän tapahtumaa ja sen sanomaa tärkeänä, oman identiteettini selkeydyttyä ja toisaalta tapahtuman liiallisen politisoitumisen seurauksena jäin kulkueesta pois. Olin toki ns. hengessä mukana, mutta en enää halunnut mennä paikan päälle. Taustalla ei ole katkeruus, viha tai muukaan negatiivinen ajatus. En vain löytänyt paikkaani kyseisestä tapahtumasta. 

Minä olen monta

Tuolla nimellä John Irving kirjoitti yhden lukuisista kirjoistaan. Kirja oli koskettava, ja omalla tavallani samaistuin päähenkilöön. Päähenkilö omasi piirteitä niin hetero- kuin homoseksuaalisuudesta. Biseksuaalisuus oli kirjan tapahtumien aikana jotain käsittämätöntä. Määritin itseni ennen biseksuaaliksi, mutta ajan myötä en kokenut soveltuvani täysin siihenkään. Oikeastaan kaikki parisuhteeni ovat olleet heteroparisuhteita. 

Jos ihastun, ihastuksen kohde on kokonaisuus. Hän ei ole vain mies, nainen tai muun sukupuolen edustaja. Hän on ihminen johon olen mieltynyt. Hänessä olevat asiat ovat ihania sukupuolesta riippumatta. Jos henkilö on mies, pidän niistä nk. miehisiksi määritellyistä ominaisuuksista koska ne ovat osa kyseistä ihmistä. Samalla tavalla kaikki viehättäisi henkilössä jos hän olisikin nainen. 

Aihe on arkaluontoinen. Sen kuitenkin voin julkisesti todeta, etten edusta aseksuaaleja. Minua viehättävät tietynlaiset ihmiset, mutta ne asiat eivät ole sukupuolisidonnaisia. Sana "seksuaalisuus" oikeastaan jopa häiritsee, sillä se lokeroi asiaa liikaa. Se pakottaa määrittelemään kumpi, tai mikä sukupuoli herättää seksuaalisen vetovoiman. Minulla se kaikki tapahtuu taas sen perusteella, onko itse ihminen puoleensavetävä, miellyttävä ja ylipäänsä sellainen joka saa aikaan kipinän. Se mitä hän biologisesti on, muuttuu yhtä rakastettavaksi koska se on osa häntä. 

Liiallista lokerointia

Minulla saattoi olla yksinkertaisesti huonoa tuuria sen suhteen, millaisten ihmisten kanssa keskustelin. Minua ei pidetty riittävän biseksuaalina koska kumppanini oli miesoletettu. Toisaalta tietyt piirteet eivät myöskään sopineet riittävän hyvin heterouteen. Kysymys mitä eniten inhosin: Kumpaa sä loppupeleissä mieluummin panisit? Miestä vai naista? Minulle tuo kysymys oli samaan aikaan hämmentävä ja se herätti hieman jopa ärtymystä. Kaikella kunnioituksella: Tuo kysymys oli minulle hälytysmerkki raskaan sarjan junttiudesta. -Eikä hyvällä tavalla. 

Ainoa missä olen valmis pysymään uskollisena on parisuhde henkilön kanssa jota rakastan. Se mitä itse olen, siihen en halua asettaa liiallisia rajoitteita. Vaikka vähemmistöjen puolia pitävät tahot korostavat liberaaliutta ja mahdollisuutta olla oma itsensä, minä en ole kokenut saamaani vastakaikua sellaisena. Koin, etten sovi oikein mihinkään valmiiseen lokeroon mitä minulle käytännössä pakkosyötettiin. 

Ehkä joskus.. 

Jos joskus löydän kaltaisiani enemmän, ehkä vielä juhlistan Pridea julkisesti. Toki asiaan vaikuttaa elämäntilanne, sekä ajan ja energian määrä. Ilmeisesti joudun etsimään joukon joka on liberaalista vielä astetta liberaalimpi. Toisin sanoen joukon, jossa on halutessaan sallittua myös olla käyttämättä räikeitä värejä. -Ja ennen kaikkea lupa olla vähemmän näkyvä, mutta omana itsenään. 

Jos rehellisiä ollaan, en ymmärrä miksi esimerkiksi Hetero Pride oli niin suuri ongelma. Miksi hetero ei saisi olla ylpeänä hetero ja oma itsensä? Olennaista mielestäni on, ettei ei-heteroita syrjitä. Toki huonoa käytöstä tahtoo ilmetä. Toisaalta en hyväksy sitäkään, jos ei-hetero hyökkää heteroiden kimppuun. Olen ehdottomasti molemminpuoleisen suvaitsevuuden kannalta, minkä vähemmistölläkään ei mielestäni ole oikeutta huudella mitä sattuu. 

Eli ehkä joskus. Katson miltä tuntuu, ja löydänkö lisää kaltaisiani. Eli ihmisiä jotka eivät osaa, eivätkä oikeastaan edes halua päättää mitä he ovat. Haluan vain olla kaikkine piirteineni, rakastaa luvan kanssa, olla samaan aikaan äiti, mutta myös paljon muutakin. En myöskään halua lokeroida ihmistä jota rakastan sukupuolen asettamiin rajoihin, vaan katson häntä mieluummin kokonaisuutena jossa on lukuisia rakastettavia yksityiskohtia niin fyysisesti kuin hänen luonteessaan ja ajatuksissaan. Onneksi aina voin olla vapaasti se mikä olen: Montaa eri asiaa ja piirrettä. 

perjantai 5. heinäkuuta 2024

Paluu melkein normaaliin

Toissa viikolla pääsin palaamaan töihin ja enemmän tai vähemmän normaaliin arkeen. Suurta luksusta on ollut tavallisten asioiden tekeminen. Juuri nyt elän tilannetta, jona kesäloma ei ole paras mahdollinen vaihtoehto. Sen sijaan töihin meneminen oli sitäkin suurempaa terapiaa. Toki lomalle tulee olemaan käyttöä, mutta tulevan kuukauden vietän vielä töissä ainakin osapäiväisesti. 

Tunteiden käsittelyä
Jotenkin olen havainnut, että erityisesti pysähtyessä vaikeat tunteet nousevat pintaan. Sellaisia ovat pelko, epävarmuus ja jopa häpeä. Jälkimmäiseen liittyvät kysymykset siitä, mitä oikein olen tehnyt väärin, ja miten ylipäänsä olen onnistunut tekemään valintoja jotka ovat johtaneet tähän tilanteeseen? Taustalla ovat opitut soimaukset liian hätiköidystä toiminnasta ja sinisilmäisyydestä. Olivat asiat miten tahansa, silti en voisi kuvitella esimerkiksi elämää ilman Junioria. 

On hyvä hetkiä ja huonoja hetkiä. Arkipäivisin saan työskennellä yksin ja omaan tahtiin. Tällainen kiireettömyys ja rauha ovat mitä parhain vaihtoehto nykyisessä tilanteessa. Huomaan, että tehdessä pyörittelen päässäni monia ajatuksia. Joskus ne ahdistavat, joskus yksittäisiä pieniä solmuja aukeaa. Samaan aikaan toivoisin juttuseuraa, mutta samaan aikaan olen myös kiitollinen että saan olla yksin. Ristiriitaista. 

Jotain tekemistä
Se että on jatkuvasti tekemistä tuntuu nyt tärkeältä. Onhan se omanlaistaan pakenemista, mutta enemmän ajattelen työntekoa lievänä puudutusaineena: Se taitaa ahdistukselta terän, ja samalla voin hieman vähemmän energiaa kuluttavalla tavalla käsitellä mielessäni tapahtunutta. Toisaalta se että jotain tekemistä on, kohottaa tavallaan itsetuntoa. Saan edes jotain aikaiseksi, ja vieläpä konkreettisella tasolla. 

Tiedän kokemuksesta myös sen, että aikatauluton oleminen ja päivät ilman selkeää sisältöä eivät tee minulle hyvää. Ajatukset laukkaavat liian helposti reitille, mistä kontrolli puuttuu täysin. Tämän seurauksena on liian helppoa jäädä jumittamaan ahdistukseen ja negatiivisiin asioihin. Toki nekin on kohdattava, mutta näitä ajatuksia ja niihin liittyviä asioita on myös käsiteltävä. 

Pois kotoa edes hetkeksi
Koti on tärkeä paikka, mutta sieltä on tärkeää myös poistua säännöllisesti. Mitä enemmän kotona ihmettelee ja eksyy puhelimen ääreen, sitä todennäköisemmin ahdistusprosentti kasvaa. Tässä kohtaa sekä vanhemmuus että työ ovat tärkeitä asioita: Ne pakottavat poistumaan kotoa säännöllisesti. Päivän tärkeä vapaapäivinä sekä minulle että Juniorille on pitkä ulkoilu, johon liittyy aina leikkihetki milloin missäkin. Tämän reissun päätteeksi Juniori on valmis päiväunille, ja minä kahvihetkeen. Kotonakaan ei enää seinä kaadu päälle, kun sieltä poistuu säännöllisesti. 

Saman mahdollistaa työt. Poden huonoa omaatuntoa siitä, että Juniori on loma-aikaan päivähoidossa, mutta onneksi vain osa-aikaisesti. Ja onneksi lähiaikoina meillä on edessä yhteinen loma. Nyt töissä käyminen on ollut kuitenkin lähes terapeuttista aikaa, ainakin siinä vaiheessa kun saan huonon omantunnon nostattamat kyyneleet kuivatuiksi. Tämä siis liittyy Juniorin päivähoitoon. 

Jatkoa..
Työt jatkuvat vielä muutaman viikon ajan. Sitä seuraa tavallaan pakkoloma, sillä nykyinen määräaikainen työsopimukseni päättyy. Kieltämättä hieman ahdistaa ja jännittää mitä seuraavaksi ja milloin. Olen kuluneiden kuukausien tapahtumien vuoksi ottanut vastaan keskusteluapua, ja minulle on vahvasti suositeltu sairaslomaa jotta saisin käsitellä kuluneiden kuukausien tapahtumia. Olen sekä puolesta että vastaan. Jos suostun, haluan että päivillä on sisältöä. -Vaikka sitten terapiakäyntejä, ulkoilua, sosiaalista elämää jne. Kunhan ei päämäärätöntä haahuilua. Tässä lapsi on onneksi todella hyvä tilanteen pelastaja. 

Kaiken ohessa tarkastelen mahdollisia työpaikkoja ja laitan hakemuksia. Toistaiseksi ei ole tärpännyt. Osaltaan tähän vaikuttaa sekin, että yritän vaihtaa alaa ja vähäinen työkokemus kohteissani on merkittävä hidaste. Yritän silti. Toki haen varmuuden vuoksi myös sellaisia töitä, joihin pääseminen on todennäköisempää. 

Ehkä tämä tästä. Se mikä tuo paljon toivoa, on elämän ja arjen normalisoituminen edes vähän kerrallaan. Haluan uskoa että asiat menevät ennen pitkää hyvin. -Tai ainakin riittävän hyvin. 

lauantai 22. kesäkuuta 2024

Kun normaalia arkea ja elämää häiritään

 Täällä taas. Olosuhteet ovat olleet hieman keskimääräistä haasteellisempia. Tämän seurauksena kirjoittaminen on jäänyt vähemmälle. Pari viikkoa sitten tuli keskimääräistä suurempaa draamaa, tosin minusta riippumattomista syistä. Tavallaan haluaisin kirjoittaa asioista niiden oikeilla nimillä, mutta tietosuojan ja osaksi henkilökohtaisen turvallisuuteni vuoksi joudun kirjoittamaan todelle kierrellen. -Kenties rasittavuuteen asti. Kannattaako sitten aiheesta kirjoittaa? Ehkä ei, mutta jokin avautumisen tarve tässä ilmeisesti on. Ehkä meissä jokaisessa asuu pieni kimittävä huomioh**ra. 

Kun sitä normaalia arkea häiritään

Nautin arjesta. Vaikka joskus esimerkiksi kiire tuo oman epämukavuutensa, minulla ei ole tarvetta paeta arkea. Pidän myös ihan tavallisista päivistä, sillä jokaiseen tavalliseen päivään mahtuu aina useampi mukava asia. Erittäin pitkällä aikavälillä arkeani on häiritty ensin vähän, sitten enemmän. Ajan myötä tilanne paheni. Lopulta tämä tekijä teki arjesta taistelua. Oli siedettävä, jaksettava, varottava ja pelättävä. Vaikka moni saattaa tästä käsittää millaisesta häiriötekijästä on kyse, tarkennan sen verran ettei kyse ole esimerkiksi mielenterveysasioista. 

Arjen ei tarvitse olla juhlaa. Joskus arki on lapsen kiukuttelua, väsyneitä jalkoja kun pitäisi taittaa kauppareissu ja jaksaa laittaa ruokaa työpäivän päätteeksi, tai joskus monet pienet asiat ovat huonosti. Kontrastina arki on sitä, kun pieni älytön asia naurattaa sekä minua että Junioria, kun kalapuikot pitkästä aikaa osoittautuvat äärimmäisen herkullisiksi tai kun ne Hera Hakkaraisen aakkoset ovatkin kuukauden isoin juttu. Ja sitten se päivän ihanin hetki: Juniori joka juoksee syliin kun haen hänet päiväkodista. 

Kun turvallisuus ei ole enää itsestäänselvyys

Vähitellen tilanne meni siihen suuntaan, että yksityisyys ja turvallisuus eivät enää olleet itsestäänselvyyksiä. Tuntui lähes absurdilta joutua pitämään puolia asioissa, jotka kaiketi kuuluvat ihmisen perusoikeuksiin. Jossain vaiheessa jokainen vähänkin normaali päivä muuttui lomapäiväksi. Lopulta tilanne kärjistyi niin, että oma koti ei enää taannut turvaa ja yksityisyyttä. Tässä kohtaa aloin itsekin olla äärimmäisen väsynyt. Ehkä myös pelkäsin. 

Tilanteessa rauhoittumisen merkkejä

Lopulta minua kuultiin. Tilanteeni otettiin tosissaan. Ihan oman jaksamiseni vuoksi elän vahvasti siinä toivossa että tilanne helpottaa koko ajan, ja että saisin elää rauhassa ilman sellaisia häiriötekijöitä joita kenenkään ei tarvitse sietää. Vielä on asioita joiden yli on jaksettavat, mutta jo se että asioiden muuttumisesta on toivoa, antaa valtavasti energiaa. Kuten asiaan kaiketi kuuluu, tilanteen rauhoittuminen on laukaissut väsymyksen. Luulen että keho ja mieli ovat poistumassa henkiinjäämis -asemasta. 

Pikku hiljaa kohti normaaliutta

Todennäköisesti varuillaan on oltava vielä tovi, mutta uskallan toivoa ettei kuluneiden lukuisten kuukausien tapahtumat enää toistu. Jos toistuvat, tiedän saavani apua. Keho ja mieli oireilevat jossain määrin. Selviydyin töistä ja arjesta, mutta mainitsemani väsymys iskee ajoittain. Joskus pinta nousee erilaisia tunteita ja kysymyksiä. Joskus mietin mitä olen tehnyt niin väärin että tällaisia asioita piti tapahtua. Olen varmuuden vuoksi ottanut vastaan keskusteluapua, sillä haluan kyetä olemaan lapselleni riittävän hyvä äiti. 

Vielä kapasiteetti ei riitä täyteen tehoon, mutta yritän joka viikko tehdä myös mukavia asioita. -Vaikka sitten ihan pieniä sellaisia. Onneksi töissä on nyt rauhallista ja vähemmän ihmisiä. Kotona Juniorin kanssa olemisen lisäksi keskityn arjen perusasioihin, ja yritän saada niihin vähän uutta vivahdetta. Esimerkiksi perjantaina täydensin maustevarastoja saadakseni varovaista vaihtelua ruokiimme. Tulevalla viikolla toivon, että löytyisi sopiva hetki käydä Juniorin kanssa rannalla. Ja sitten taas se iänikuinen ruutuajan kontrolloiminen.. 

lauantai 1. kesäkuuta 2024

En siis olekaan outo ja vaikeasti ymmärrettävä vaan...

 Edelleen väsymystä ilmassa. Toki aurinko ja lämpenevä sää piristävät, etenkin kun vietän osan työpäivästä ulkosalla. Tämä lienee työnkuvan merkittävä etu. -Ottaen huomioon vuodenajan. Viime aikoina on tapahtunut kaikenlaista. Töitä on paljon, ja nk. palautumisaikaa todella vähän. Toisaalta, haluan hyödyntää vapaahetkiä myös asioiden tekemiseen. Järkevää tai ei, tuntuisi ankealta jättää asioita tekemättä vain siksi ettei aikaa ole niin paljon kuin haluaisi. 

Viime aikoina on tullut esille sekä vapauttava että kuormittava asia. Olen viimein saanut mahdollisuuden "tulla kaapista ulos", mutta tämä vaatii vielä perusteellisia testejä ja tutkimuksia. Koska elämme vuotta 2024, oletettavasti itse kukin arvaa ettei kyseessä ole seksuaalinen suuntautuminen. Jos olisi, en kyseisestä aiheesta kirjoittaisi aiheen kärsimän inflaation vuoksi. Sen sijaan nostan esille toisen aiheen, joka myös on kärsinyt pahan inflaation: autismikirjo. 

Haasteita jo lapsena

En muista lapsuuttani kovin tarkasti, mutta mieleen ovat jääneet pahat raivokohtaukset. Muistan etten tuntenut suoranaisesti kiukkua, vaan samanaikaisesti pelkoa, ahdistusta, vahvaa henkistä pahaa oloa, toivottomuutta yms. Se kaikki tuntui niin pahalta, että tunsin joskus tarvetta jopa lyödä itseäni. Tuntui kuin sisälläni olisi tapahtunut useita kivuliaita räjähdyksiä. Raivokohtauksia ei tullut usein, mutta ne olivat pitkäkestoisia. 

Sosiaalisissa tilanteissa olin sinut itseni kanssa yläasteikään asti. Sitä ennen minulle oli luontaista puhua siteeraten esimerkiksi vuorosanoja kirjoista tai elokuvista. Lisäksi saatoin tahdosta riippumatta toistaa muiden puhetapaa, lauseiden sisältöä yms. Toimintani perustui pääasiassa esikuviin, jotka saattoivat olla myös usean esikuvan muodostama kokonaisuus. Kaveripiirini oli pieni, mutta hyväksyi minut sellaisena kuin olin. 

Koulussa vihasin ryhmätöitä ja joukkuepelejä. En yksinkertaisesti ymmärtänyt miten niissä toimitaan. Vaikka halusin pärjätä kaikessa, yhteistyö kaikessa oli vaikeaa, sillä en hahmottanut omaa rooliani ja tehtävääni. Tein aina jotain, mutta tietämättä miksi ja oliko se juuri sitä, mitä minun piti tehdä. Inhosin ryhmätöitä siksikin, koska lopputulos oli käytettyyn aikaan nähden mielestäni säälittävä: A2 -kokoinen kartonki, jossa oli ranskalaisilla viivoilla merkitty tekstiä, kuvia yms. johon yksin tehden olisi mennyt aikaa 10 minuuttia. Kyse ei ollut paheksunnasta. En vain käsittänyt tehtävän hyötyarvoa. Toki tein ja osallistuin, sillä opettajan käsky oli laki. 

Oppimateriaalin sisällön laajentuessa haasteet lisääntyivät. Olin 5. luokkaan asti opetellut sisältöjä ulkoa, sillä se oli luontaista. Luin kirjoja säännöllisesti, mutta jostain syystä en hahmottanut ohjetta "lue ajatuksella". Historia ja maantieto olivat minulle erityisen vaikeita. Sen sijaan biologiassa ja uskonnossa pärjäsin hyvin. Myöhemmin maantiedon ongelmat lisääntyivät, mutta toisaalta paikallistuivat: kartat ja maan rakenne. Esimerkiksi lukiossa maapallon väestöön liittyvillä kursseilla pärjäsin paremmin. Myöhemmin olen tajunnut, että vaikeuksien taustalla saattaa olla todellinen hahmottamisvaikeus liittyen spatiaaliseen hahmotuskykyyn. Kansankielellä: minulla e ole suuntavaistoa. 

Miksi en tajua enkä osaa...

Tämä oli raskasta jo lapsena. Olin aina se, joka ei tajua jotain yksinkertaista asiaa joko teknisissä ohjeissa tai käytöksessä. Sitten olin se, joka pohti asioita mitä kukaan "normaali" ei miettinyt. Ja olin se, jonka pohdinnat saivat aikuiset kiusaantuneiksi tai vähintäänkin turhautuneiksi. Ja se kuuluisat, usein kuulemani toteamukset: 1. Ajattelet liikaa. 2. Teet helpot asiat vaikeiksi. Todennäköisesti näin onkin. Haasteena vain on se, etten tee kumpaakaan näistä tahallani. En myöskään ole edes ahkeralla, tietoisella työskentelyllä kyennyt vaikuttamaan kumpaankaan erityisen paljon. 

Toinen haaste on asioiden ymmärtäminen. Usein tuntuu siltä, että ymmärrän ylipuolet asioista "väärin". Tai en suoranaisesti väärin, mutta fokus on eri kohteessa kuin oletetaan. Tässä esimerkki: seurasin sivusta leikkiä jossa tietyssä kohtaa musiikkia tuli hypätä niin monta kertaa, kuin hyppyä tarkoittava ääni kuului. Säkeistöjä oli seitsemän, ja hypyt lisääntyivät joka säkeistössä yhdellä. Ohjaaja kysyi, kuinka monta hyppyä tuli hypättyä. Hieman paniikissa suositin aivojumpan ja sain nopealla päässälaskulla vastaukseksi 32. Vastaus oli 7. Luulin että kysyjä tarkoitti kaikkia hyppyjä yhteensä. 

Tällaista on tapahtunut niin kauan kuin muistan. Tosin 8. luokan keväänä opettaja kirjoitti taululle sen päivän päivämäärän ja kysyi mikä siinä siinä oli harvinaista. Oli vuosi 2000. Vastasin välittömästi että kaikki luvut ovat parillisia. Vastaus oli oikea. Pienenä selvennöksenä mainittakoon, että tiettyyn pisteeseen asti pidän matematiikasta, mutta en todellakaan ole matemaattisesti orientoitunut. -Ainakaan pitkän matematiikan tasolle. 

Sosiaalisissa tilanteissa minun on lähes aina ollut vaikea ymmärtää muita. Olen aina elänyt ikätovereihin nähden hieman eri todellisuudessa. Esimerkiksi murrosikän suhteen olin pitkään autuaan tietämätön, koska ne asiat eivät yksinkertaisesti kiinnostaneet. Toki kaksimielinen huumori nauratti. Mutta se vaati oikeaa koomisuutta. Esimerkiksi "päiväntasaajan" alapuolella sijaitsevien kehonosien nimet sellaisenaan eivät riittäneet naurattamaan. 

 Jos tekisin jonkinlaisen yhteenvedon asioiden tajuamisesta kuten pitäisi, kerrankin osaisin selittää lyhyesti: En tajua. Joskus kyllä, mutta satunnaisen säännöllisesti huomioni kiinnittyy kerrottavassa asiassa johonkin aivan muuhun kuin kertoja olettaisi. Kommentointini saattaa tästä syystä kuulostaa epäkohteliaalta ja jopa "tenttaavalta", sillä saatan kysyä jostain yksityiskohdasta mitä kertoja ei pidä olennaisena. -Eli ihan ymmärrettävää jos minusta ei tule se joukon tykätyin henkilö. 

Tunnereaktioita ja räpyttelyä

Minua on luonnehdittu ilmeettömäksi ja puhettani monotoniseksi. Vastapainona näille saatan purskahtaa nauriin spontaanisti ja tilanteissa joissa sellaista ei odoteta. Toki minulla on siinä määrin tilannetajua, että en naura oikeasti vakavissa tilanteissa. Vaikka minun on vaikea ymmärtää tietynlaista sarkasmia, harrastan sellaista paljon. Samoin itseironiaa ja mustaa huumoria. Saatan nauraa vakavan uutisen otsikoinnille, jos asia on muotoiltu minusta erikoisella tavalla. Tämä on hieman haasteellinen ominaisuus, sillä itse uutisen sisältö voi järkyttää muita. 

Naurahdukset tulevat usein "puun takaa". Toisaalta koen voimakkaasti iloa toisten onnistumisista, ja se tuntuu lähes omalta onnistumiselta vaikkei asia liittyisikään minuun. Kääntöpuolena toisten suru koskee paljon. Puhuessani ja joskus itsekseni ollessani, erityisesti hermostuneena saatan ravistella tai "räpytellä" kämmeniäni. Olen vuosikausia vedonnut käsillä puhumiseen. Ehkä osalla on mennyt läpi, mutta liike ei mene puheen rytmiin eikä vastaa sisältöä. Tämä on myös hivenen kiusallista. Samanlaista liikehdintää tulee myös esimerkiksi kun ulkoilemassa ilman Junioria, jolloin käteni eivät ole rattaissa. 

Onko diagnoosi VIP-lippu vastuun pakenemiseen?

Autismitutkimusten ensimmäiset vaiheet eli alkukartoitus ja labrat on käyty läpi. Alkukartoituksen perusteella näyttöä on vahvasti autismin puolelle, mutta erikoissairaanhoidon puoli määrittelee loput. En siis anna itselleni diagnoosia täysin, mutta tavallaan tähän asti selvinneet asiat ovat olleet sekä helpotus että ahdistuksen aiheuttaja. En siis tee tuota kaikkea tahallisesti. Toisaalta vuosikausien "korjaustyö" on ollut turhaa, enkä siis muuttuisi nk. normaaliksi. 

Mikäli lopputuloksena on diagnoosi joka heittää minut autismin puolelle, luulen että luvassa on pienoinen identiteettikriisi. Voi olla että tulevan tarvitsemaan "rakennusaikaa", mutta vain siihen asti että saan rakennettua itselleni uuden alun. En halua jättäytyä työelämän ulkopuolelle, mutta toivon että onnistuisin pääsemään töihin joissa voisin hyödyntää vahvuuksiani. Pidän silti edelleen kiinni siitä, että minua koskevat samat säännöt kuin muitakin ihmisiä. Minunkin on pyrittävä käyttäytymään asiallisesti ja täytettävä velvollisuuteni. Huolehdin asianmukaisesti lapsestani, itsestäni ja työstäni, mitä se tuleekaan olemaan. Lisäksi huomioin läheiseni sekä muut ihmiset. Mikäli saan palautetta esimerkiksi loukkaavasta puheesta, otan palautteen vastaan ja yritän ottaa opikseni. 

Mitä itse taas toivon? Toivon ymmärrystä nk. outoon käytökseen, omalaatuiseen puheeseen, katsekontaktin vähäisyyteen sekä ylipäänsä siihen, että on asioita joita en tee tahallani, mutta yritän parhaani. Seuraavat kuukaudet määrittelevät mikä suunta tulee olemaan. 

sunnuntai 12. toukokuuta 2024

Miksi kirjoitan nykyään harvemmin?

Olen joskus kyennyt tuottamaan tekstiä miltei joka toinen päivä. Nykyään tahti on nopeimmillaan yksi teksti viikossa. Mistä moinen hitaus johtuu? Motivaatio? Aiheet vähissä? -No ei. Syy se yleisin: aikaa on rajallisesti. Kun työaikani vastaa nk. virka-aikaa ja kotona odottavat taaperon ja kodin hoitamiseen liittyvät asiat, kirjoittaminen jää vähemmälle. Se pieni määrä vapaa-aikaa mitä joskus jää, hyödynnän mieluummin lyhyen ulkoilun parissa sään salliessa. 

Minuuttiaikataulu
On tällaista eletty ennenkin. Tiedän jo entuudestaan miltä tuntuu, kun ehtiminen paikasta A paikkaan B vaatii juoksuaskelia, oli sitä edeltä aika miten tehokasta ja ripeää tahansa. Tiedän miltä tuntuu kun ainoa hetki välipalalle on liukuportaissa seisominen. Erittäin tuttua. Poikkeuksena aiempaan, välipäiviä on heikosti. Vapaapäivät ovat luonnollisesti aikataulullisesti väljempiä, mutta se ei sulje pois tekemisen määrää. -Siis pakollisen tekemisen. 

Ei tässä suoranaisesti mitään, sillä tällaista on monen normaali arki. Kiireistä ja täynnä tekemistä. Joskus ne juoksuaskeleet todellakin ovat pakollisia. Toisaalta.. kunto kasvaa? Tosin myönnän ajoittain kaipaavani sitä ajallisesti ja sisällöllisesti tasapaksua vauva-arkea. Se oli aikaa ennen pakollisia toimenpiteitä. Sitten niitä tuli. Pieninä annoksina, mutta jäädäkseen.

Ensin oli aika, mikä koostui imetyksestä, vaipanvaihdosta, säännöllisestä kylvetyksestä, pyykkäämisestä, siivoamisesta, ruuanlaitosta ja ulkoilusta. Se oli aikaa kun vielä saattoi lukea kirjaa, tehdä omaan tahtiin opintoja, pohtia miltä tuntuisi käydä kahvilassa tai ravintolassa, tai vaikkapa miltä tuntuisi katsoa Euroviisut. Jälkimmäistä en tosin ole kokenut muutamaan vuoteen.  

Mihin yritän panostaa?
Kirjoitin aiemmin kunnianhimosta ja tavoitteellisuudesta. Tekstissä myönsin, että minulla on myös omia projekteja joihin haluan panostaa sen mukaan, miten olosuhteet antavat myöten. Liikunta on tällä hetkellä ylläpitävää erityisesti taitojen suhteen. Lenkkeilen säännöllisesti, yritän panostaa myös juoksemiseen, ja mahdollisuuksien mukaan eli 1-2 kertaa viikossa harjoittelen esimerkiksi rotaatiohyppyjä ja muita sellaisia asioita, jotka toivottavasti auttavat kehonhallinnan löytymisestä jos joskus taas pääsen jäälle. 

Vapaa-ajallani pyrin päivittäin harjoittelemaan viulunsoittoa, ja satunnaisesti myös pianonsoittoa. Lisäksi projektinani on opiskella minulle alkujaan vierasta kieltä siinä toivossa, että hyötyisin kyseisestä taidosta erityisesti työelämässä. En kuitenkaan panosta pelkkään tavoitteelliseen tekemiseen. Päivässä on näiden ja liikunnan ohessa kaksi, ehkä kaikkein tärkeintä asiaa: Riittävä ja monipuolinen ravinto sekä riittävä määrä unta. Jälkimmäisen kanssa on ajoittain pienoista taistelua, mutta onneksi operaatio nukkumaanmenon aikaistaminen on onnistunut. 

Ravintoon ja nukkumiseen panostaminen ovat oikeastaan lapsen hoitamisen ohessa toinen prioriteettini, sillä niiden kautta ylläpidän jaksamistani ja hyvinvointiani. Tiedän kyllä kokemuksesta miten univaje vaikuttaa esimerkiksi fyysiseen jaksamiseen, kognitiivisiin kykyihin ja ennen kaikkea mielialaan. -En suosittele kenellekään, vaikka surullisen moni tietää seuraukset.  

Haluaisin kirjoittaa enemmän mutta.. 
..Tämä on asia minkä joudun asettamaan prioriteeteissa alemmalle tasolle. Kieltämättä olisi mukavaa päästä kirjoittamaan useammin, mutta se olisi pois nukkumiseen varatusta ajasta. Kun lapsi on hereillä, istahtaminen ja keskittyminen ovat käytännössä mahdottomia toteuttaa. Mutta tämä ei haittaa. Elämässä on sellainen vaihe, että aikaa on parempi viettää muualla kuin ruudun ääressä. Vaikka kotona osa ajasta menee kotitöiden ja lapsen kanssa olemisen yhdistämiseen. Ja onneksi yhteistä leikki- ja läheisyysaikaa mahtuu jokaiseen päivään. 

Minulla on siinä mielessä hyvä onni, että soittamista voin harjoitella työpaikalla, mutta vieraan kielen opiskelu ajoittuu lyhyisiin hetkiin joina Juniori nukkuu, tai esimerkiksi siihen 25 minuutin mittaiseen bussimatkaan kodin ja työpaikan välillä. Joskus mietin olisiko opiskeluprojektit parempi lopettaa, mutta miten käyttäisin saman ajan? Selaisin somea ja tuijottaisin videoklippejä? Lopulta unohtuisin näiden ääreen ja hups, nukkumaanmenoaika olisi kaksi tuntia myöhässä. Sen sijaan tekstien lukeminen ja ne pari erää Duolingoa ovat sopivan virkistävä ja väsyttävä yhdistelmä. Ja jossain vaiheessa on lopetettava, ja siirryttävä nukkumaan. 

Ehkä joskus taas tulee hetkiä kun pääsen kirjoittamaan useammin. Tämä kai on nyt niitä ruuhkavuosia. Joskus kaipaan aikaa kaksi vuotta sitten. Samalla muistan miten vuosi sitten aloin turhautua. On hetkiä kun olen äärimmäisen väsynyt. On myös hetkiä kun töissä koen onnistumisen iloa. Sitten arkena on se hetki mikä on ehkä paras: Kun menen hakemaan Junioria päiväkodista, ja vastaan kipittelee tyyppi jolla on ehkä aurinkoisin hymy ikinä. Ja tämä tyyppi on heti valmiina hyppäämään syliin. Luulen että tuo hetki tekee tästä ajasta omalla tavallaan ihanaa. Siispä olkoon tämä aika nyt, ja ehkä tulee taas aika kun ehdin kirjoittaa enemmän. 

torstai 9. toukokuuta 2024

Osaanko pukeutua ikäni mukaisesti?

 Tänään tuli nopea mahdollisuus käydä vaatekaupassa. Säästääkseni muutenkin rajallista aivokapasiteettiani valitsin jälleen tutun ja turvallisen Newyorkerin. Tämä tosiaan kuuluu kauppoihin, joiden kohdalla joudun deletoimaan mielestäni käsitteet "eettinen" ja "ekologinen". Mitään perusteltua dataa kyseisen toimenpiteen taustalle ei ole, mutta vaatteiden materiaali ja valmistusmaa antavat omat vihjeensä -Ja hinta. Tarkoituksena oli löytää treenicaprit ja jokin kevyempi vetoketjullinen pitkähihainen ulkoilua varten. 

Koska capreissa oli lisätty ahterin kohdalle sisentävä sauma, minulta loppui rohkeus. Vaikka olen melko sinut vartaloni kanssa, en ole valmis esittelemään pakaroitani ulkona liikkuville ihmisille. -Ainakaan vielä. Toisaalta.. olihan nämä nykyiset, nyt päivittäisessä käytössä oleva treenitrikootkin vaikea hyväksyä. Nyt en enää näe niiden pitämisessä minkäänlaista ongelmaa. Lisäksi löysin lyhyttä mallia olevan kevyen hupparin. Päästyäni kaupasta tajusin, että taisin ostaa vaatteita joita n. 15-vuotiaat käyttävät. Ja sitten minä.. joka täytän syksyllä 39 vuotta. 

Epäsopivaa?

Sopiiko keski-ikäisen pukeutua teinien tapaan? Luulen että tässä ajat ovat hieman muuttuneet. Ero eri ikäluokkien vaatetuksessa on vähentynyt. Tässä on puolensa ja puolensa. Myönnän että paljastava pukeutuminen nuorilla tytöillä huolestuttaa. -Siis heidän turvallisuutensa vuoksi. Ja ehkä siksikin, kun omaan kehoon liittyvä viattomuus poistuu varhain. Toki keho muuttuu jokaisella hieman eri aikaan, ja aikajana kokonaisuudessaan on laaja. Käytin toki itsekin 15-vuotiaana ajan muotiin vedoten paljastavia vaatteita, vaikka lopputulos oli enemmänkin surullinen. Toisaalta en häpeä tätä nyt, sillä haluan ymmärtää sitä yhdeksäsluokkalaista tyttöä joka yritti keinolla millä hyvänsä sopia joukkoon. 

Entä nyt? Yritänkö olla "cool" pukeutumalla samoihin vaatteisiin kuin 15-vuotiaat? Lähdetään liikkeelle siitä, että myös minua vanhemmat käyttävät saman liikkeen vaatteita. On myös todennäköistä, ettei moni heistä edes mieti onko kyseisten vaatteiden käyttö epäsopivaa. Ehkä sopivuuden ja epäsovuuden raja kulkee jossain tilanteen mukaisen etiketin sekä yksilön oman näkemyksen välimaastossa. Tai yhdistämisessä. -Ja ehkä osalle kankut paljastavat housut ovat niin luonnollinen asu, että se kuuluu kategoriaan "casual". 

No, mitä Aliisa oikeasti ajattelee jos huomaa jonkun pukeutuneena oletetua paljastavampaan asuun? Jos kohteena on esimerkiksi selkeä ekshibitionisti eikä hyvällä tavalla, käännän katseeni ja toivon unohtavani asian. Jos taas kaula-aukko ei jätä omistajansa rinnuksen anatomiaa arvailun varaan, todennäköisesti totean asian mielessäni ja jatkan elämääni. Reaktio on sama noiden ahterin paljastavien housujen kohdalla. Yleensä monilla ihmisillä on pakarat, joten sen ei pitäisi olla shokki. Vaikka itse on omiani kehoani halua esitellä niin tarkoin, jostain syystä en jaksa pahoittaa mieltäni jos joku muu tekee niin.  Joten.. miksen voisi pukeutua "teinivaatteisiin"? -Koska ne eivät mitä ilmeisimmin edes ole vain ja ainoastaan teineille? 

Ikäkriisi?

Jos rehellisiä ollaan, en edes tiedä millaisia vaatteita 39-vuotiaan naisihmisen pitäisi käyttää. Lähden liikkeelle parista asiasta, joiden varaan pukeutuminen on hyvä rakentaa: 1. Että päällä on vaatteet. Tämä mahdollistaa myös selviytymisen täälläpäin maapalloa, jossa lämpötila ei aina suosi alastomuutta. Lisäksi UV-säiteily on kuluneen 30 vuoden aikana muuttunut vaaralliseksi, joten vaatteet voivat myös suojata. Toki 30 vuotta sitten ja sitä ennen tilanne oli helpompi, sillä UV-säteily ei ollut mikään ongelma. -Vähän samaan tapaan kuin tupakointi joskus muinoin. Ja sitten nro 2. Vaatteet ovat siinä määrin puhtaat että status "hyvä hygienia" on saavutettu. Toki tästäkin voivaisiin kiistellä, etenkin jos palataan historiassa riittävästi taaksepäin. 

Teininä ajatus "tätivaatteista" tuntui absurdilta. Ne olivat jakkuja, suoria housuja, ehkä polvenpituinen hame, bleiseri olkatoppauksilla jne. Kankaan kuosissa oli kukkasia, epäsymmetrisiä raitoja ja kaikkea muuta sellaista mikä meidän matalavyötäröisiin farkkuihin, paksupohjaisiin kenkiin ja naruolkaintoppeihin pukeutuneiden teinien silmissä oli yksi painajainen. Oletin, että alan käyttää tätivaatteita varmaan kun olen täyttänyt 30 vuotta. Toisin kävi, mutta kyseiseiä vaatteita myydään edelleen. 

Miksi tätivaatteet jäivät pukematta? Tarkkaa syytä en osaa sanoa, mutta ehkä siksi että vuosien varrella minullekin on kehittynyt oma pukeutumistyylini. Se on joustava (kirjaimellisesti), ja muuntuu sen mukaan mitä tilanne vaatii. Olkatoppauksista kieltäydyn ehdottomasti. Jos minun pitäisi valita puuterinväristen alusvaatteiden (inhoan sitä väriä) ja olkatoppausten välillä, valitsisin puuterinväristet alusvaatteet. -Ja tarvittaessa vaikkapa.. sen Marimekon tunikan ja hameen välimuodon mitä kotitalouden opettajat käyttivät 2000-luvulla? En tiedä miksi se ei miellyttänyt silmääni. Kyse saattoi olla myös assosiaatiosta, sillä ahdistuin kotitalouden tunneilla.  

Mikä minut sai päätymään vartaloa myötäileviin vaatteisiin, jotka muistuttavat lähes aina treenivaatteita? Syitä on kaksi. Ensinnäkin anoreksiasta toivottuani aloin lopettaa vartaloni häpeämisen. En suoranaisesti rakasta sitä, mutta olen sen kanssa sinut. Lopulta uskalsin luopua väljistä vaatteista. Tosin se oli aikaa kun ns. tiukemmat vaatteet tulivat muotiin, mikä rajoitti väljien vaatteiden saatavuutta. Toiseksi pidän mahdollisuudesta liikkua milloin vain. Tästä syystä en viihdy esimerkiksi "oikeissa" farkuissa tai ylipäänsä materiaalissa mikä ei jousta. 

Mikä sitten olisi noloa?

Kauneus on katsojan silmissä, ehkä siis myös nolous. Toisaalta olen kriittisin itseäni kohtaan. En osaa kauhistella mitään vaatetta mikäli en itse ole siihen pukeutunut. Vierastan suurta määrää glitteriä, paljetteja yms. En myöskään ole oppinut pitämään vaatteista, joiden kankaan sävy on kulta tai hopea. -Etenkään jos materiaali on kiiltävää. kuinka monesti olen jo maininnut olkatoppaukset? Luulen että siinä on sellainen osa vaatetta mitä en koskaan tule ymmärtämään. 

Voin käyttää voimakkaita värejä, mutta mieluummin vain osana kokonaisuutta. Vierastan räikeitä housuja, mutta yläosassa räikeys ei haittaa. Nk. bodya en ole koskaan ymmärtänyt. Itse asiassa pidän sellaista turhan epäkäytännöllisenä. Vauvoilla toimii kunnes tulee se päivä, jona nepparit alkavat ärsyttää pukijaa? Lisäksi vierastan sellaisia vajaamittaisia housuja, jotka ovat liian pitkät capreiksi, mutta liian lyhyet ns. pitkiksi housuiksi. 

Jos kesän helteitä ei lasketa, en ole kovin innokas paljastamaan kehostani ihan kaikkea. Alusvaatteiden ei tarvitse paistaa läpi sen enempää värin, kuin saumojen suhteen. Tosin tämäkin riippuu tilanteesta ja asusta. On asuja, joista esimerkiksi rintaliivien kuuluu hieman kuultaa läpi. Mutta tämä vaatii hieman fiinimmät liivit. Miksi näin eksaktia pohdintaa? -Muuten vain?

Lopuksi..

Jokainen valitkoon ja määritelköön tyylinsä itse. Luulen että olennaisempaa on kyetä sovittamaan se nk. oma tyyli tilanteeseen sopivaksi. Kuten olen todennut, minusta on katsoa ihmisiä ja löytää erilaisia pukeutumistyylejä. Sekin on mukavaa, kun vaatteet eivät ole niin ikäsidonnaisia. Toki voi olla "joukkoja" joissa pukeutuminen iän mukaan on tarkempaa. Ainoa mitä toivon on, että lapset saisivat olla lapsia mahdollisimman pitkään myös vaatteiden suhteen. 

Hyvä maku on mielestäni subjektiivinen käsite. En usko että kukaan kykenee pukeutumaan tavalla mikä oikeasti miellyttäisi jokaisen silmää. Siksi tärkeää lienee se, että itse viihtyy omassa tyylissään. Toki tietyissä tilanteissa on tärkeää noudattaa etikettiä, mutta usein nekin ovat varsin joustavia jopa silloin, kun vaatteen väri on tarkoin määritelty. Päätän väsyneiden aivojeni tuottamat ajatukset kliseeseen: Kukin tyylillään.