lauantai 22. kesäkuuta 2024

Kun normaalia arkea ja elämää häiritään

 Täällä taas. Olosuhteet ovat olleet hieman keskimääräistä haasteellisempia. Tämän seurauksena kirjoittaminen on jäänyt vähemmälle. Pari viikkoa sitten tuli keskimääräistä suurempaa draamaa, tosin minusta riippumattomista syistä. Tavallaan haluaisin kirjoittaa asioista niiden oikeilla nimillä, mutta tietosuojan ja osaksi henkilökohtaisen turvallisuuteni vuoksi joudun kirjoittamaan todelle kierrellen. -Kenties rasittavuuteen asti. Kannattaako sitten aiheesta kirjoittaa? Ehkä ei, mutta jokin avautumisen tarve tässä ilmeisesti on. Ehkä meissä jokaisessa asuu pieni kimittävä huomioh**ra. 

Kun sitä normaalia arkea häiritään

Nautin arjesta. Vaikka joskus esimerkiksi kiire tuo oman epämukavuutensa, minulla ei ole tarvetta paeta arkea. Pidän myös ihan tavallisista päivistä, sillä jokaiseen tavalliseen päivään mahtuu aina useampi mukava asia. Erittäin pitkällä aikavälillä arkeani on häiritty ensin vähän, sitten enemmän. Ajan myötä tilanne paheni. Lopulta tämä tekijä teki arjesta taistelua. Oli siedettävä, jaksettava, varottava ja pelättävä. Vaikka moni saattaa tästä käsittää millaisesta häiriötekijästä on kyse, tarkennan sen verran ettei kyse ole esimerkiksi mielenterveysasioista. 

Arjen ei tarvitse olla juhlaa. Joskus arki on lapsen kiukuttelua, väsyneitä jalkoja kun pitäisi taittaa kauppareissu ja jaksaa laittaa ruokaa työpäivän päätteeksi, tai joskus monet pienet asiat ovat huonosti. Kontrastina arki on sitä, kun pieni älytön asia naurattaa sekä minua että Junioria, kun kalapuikot pitkästä aikaa osoittautuvat äärimmäisen herkullisiksi tai kun ne Hera Hakkaraisen aakkoset ovatkin kuukauden isoin juttu. Ja sitten se päivän ihanin hetki: Juniori joka juoksee syliin kun haen hänet päiväkodista. 

Kun turvallisuus ei ole enää itsestäänselvyys

Vähitellen tilanne meni siihen suuntaan, että yksityisyys ja turvallisuus eivät enää olleet itsestäänselvyyksiä. Tuntui lähes absurdilta joutua pitämään puolia asioissa, jotka kaiketi kuuluvat ihmisen perusoikeuksiin. Jossain vaiheessa jokainen vähänkin normaali päivä muuttui lomapäiväksi. Lopulta tilanne kärjistyi niin, että oma koti ei enää taannut turvaa ja yksityisyyttä. Tässä kohtaa aloin itsekin olla äärimmäisen väsynyt. Ehkä myös pelkäsin. 

Tilanteessa rauhoittumisen merkkejä

Lopulta minua kuultiin. Tilanteeni otettiin tosissaan. Ihan oman jaksamiseni vuoksi elän vahvasti siinä toivossa että tilanne helpottaa koko ajan, ja että saisin elää rauhassa ilman sellaisia häiriötekijöitä joita kenenkään ei tarvitse sietää. Vielä on asioita joiden yli on jaksettavat, mutta jo se että asioiden muuttumisesta on toivoa, antaa valtavasti energiaa. Kuten asiaan kaiketi kuuluu, tilanteen rauhoittuminen on laukaissut väsymyksen. Luulen että keho ja mieli ovat poistumassa henkiinjäämis -asemasta. 

Pikku hiljaa kohti normaaliutta

Todennäköisesti varuillaan on oltava vielä tovi, mutta uskallan toivoa ettei kuluneiden lukuisten kuukausien tapahtumat enää toistu. Jos toistuvat, tiedän saavani apua. Keho ja mieli oireilevat jossain määrin. Selviydyin töistä ja arjesta, mutta mainitsemani väsymys iskee ajoittain. Joskus pinta nousee erilaisia tunteita ja kysymyksiä. Joskus mietin mitä olen tehnyt niin väärin että tällaisia asioita piti tapahtua. Olen varmuuden vuoksi ottanut vastaan keskusteluapua, sillä haluan kyetä olemaan lapselleni riittävän hyvä äiti. 

Vielä kapasiteetti ei riitä täyteen tehoon, mutta yritän joka viikko tehdä myös mukavia asioita. -Vaikka sitten ihan pieniä sellaisia. Onneksi töissä on nyt rauhallista ja vähemmän ihmisiä. Kotona Juniorin kanssa olemisen lisäksi keskityn arjen perusasioihin, ja yritän saada niihin vähän uutta vivahdetta. Esimerkiksi perjantaina täydensin maustevarastoja saadakseni varovaista vaihtelua ruokiimme. Tulevalla viikolla toivon, että löytyisi sopiva hetki käydä Juniorin kanssa rannalla. Ja sitten taas se iänikuinen ruutuajan kontrolloiminen.. 

lauantai 1. kesäkuuta 2024

En siis olekaan outo ja vaikeasti ymmärrettävä vaan...

 Edelleen väsymystä ilmassa. Toki aurinko ja lämpenevä sää piristävät, etenkin kun vietän osan työpäivästä ulkosalla. Tämä lienee työnkuvan merkittävä etu. -Ottaen huomioon vuodenajan. Viime aikoina on tapahtunut kaikenlaista. Töitä on paljon, ja nk. palautumisaikaa todella vähän. Toisaalta, haluan hyödyntää vapaahetkiä myös asioiden tekemiseen. Järkevää tai ei, tuntuisi ankealta jättää asioita tekemättä vain siksi ettei aikaa ole niin paljon kuin haluaisi. 

Viime aikoina on tullut esille sekä vapauttava että kuormittava asia. Olen viimein saanut mahdollisuuden "tulla kaapista ulos", mutta tämä vaatii vielä perusteellisia testejä ja tutkimuksia. Koska elämme vuotta 2024, oletettavasti itse kukin arvaa ettei kyseessä ole seksuaalinen suuntautuminen. Jos olisi, en kyseisestä aiheesta kirjoittaisi aiheen kärsimän inflaation vuoksi. Sen sijaan nostan esille toisen aiheen, joka myös on kärsinyt pahan inflaation: autismikirjo. 

Haasteita jo lapsena

En muista lapsuuttani kovin tarkasti, mutta mieleen ovat jääneet pahat raivokohtaukset. Muistan etten tuntenut suoranaisesti kiukkua, vaan samanaikaisesti pelkoa, ahdistusta, vahvaa henkistä pahaa oloa, toivottomuutta yms. Se kaikki tuntui niin pahalta, että tunsin joskus tarvetta jopa lyödä itseäni. Tuntui kuin sisälläni olisi tapahtunut useita kivuliaita räjähdyksiä. Raivokohtauksia ei tullut usein, mutta ne olivat pitkäkestoisia. 

Sosiaalisissa tilanteissa olin sinut itseni kanssa yläasteikään asti. Sitä ennen minulle oli luontaista puhua siteeraten esimerkiksi vuorosanoja kirjoista tai elokuvista. Lisäksi saatoin tahdosta riippumatta toistaa muiden puhetapaa, lauseiden sisältöä yms. Toimintani perustui pääasiassa esikuviin, jotka saattoivat olla myös usean esikuvan muodostama kokonaisuus. Kaveripiirini oli pieni, mutta hyväksyi minut sellaisena kuin olin. 

Koulussa vihasin ryhmätöitä ja joukkuepelejä. En yksinkertaisesti ymmärtänyt miten niissä toimitaan. Vaikka halusin pärjätä kaikessa, yhteistyö kaikessa oli vaikeaa, sillä en hahmottanut omaa rooliani ja tehtävääni. Tein aina jotain, mutta tietämättä miksi ja oliko se juuri sitä, mitä minun piti tehdä. Inhosin ryhmätöitä siksikin, koska lopputulos oli käytettyyn aikaan nähden mielestäni säälittävä: A2 -kokoinen kartonki, jossa oli ranskalaisilla viivoilla merkitty tekstiä, kuvia yms. johon yksin tehden olisi mennyt aikaa 10 minuuttia. Kyse ei ollut paheksunnasta. En vain käsittänyt tehtävän hyötyarvoa. Toki tein ja osallistuin, sillä opettajan käsky oli laki. 

Oppimateriaalin sisällön laajentuessa haasteet lisääntyivät. Olin 5. luokkaan asti opetellut sisältöjä ulkoa, sillä se oli luontaista. Luin kirjoja säännöllisesti, mutta jostain syystä en hahmottanut ohjetta "lue ajatuksella". Historia ja maantieto olivat minulle erityisen vaikeita. Sen sijaan biologiassa ja uskonnossa pärjäsin hyvin. Myöhemmin maantiedon ongelmat lisääntyivät, mutta toisaalta paikallistuivat: kartat ja maan rakenne. Esimerkiksi lukiossa maapallon väestöön liittyvillä kursseilla pärjäsin paremmin. Myöhemmin olen tajunnut, että vaikeuksien taustalla saattaa olla todellinen hahmottamisvaikeus liittyen spatiaaliseen hahmotuskykyyn. Kansankielellä: minulla e ole suuntavaistoa. 

Miksi en tajua enkä osaa...

Tämä oli raskasta jo lapsena. Olin aina se, joka ei tajua jotain yksinkertaista asiaa joko teknisissä ohjeissa tai käytöksessä. Sitten olin se, joka pohti asioita mitä kukaan "normaali" ei miettinyt. Ja olin se, jonka pohdinnat saivat aikuiset kiusaantuneiksi tai vähintäänkin turhautuneiksi. Ja se kuuluisat, usein kuulemani toteamukset: 1. Ajattelet liikaa. 2. Teet helpot asiat vaikeiksi. Todennäköisesti näin onkin. Haasteena vain on se, etten tee kumpaakaan näistä tahallani. En myöskään ole edes ahkeralla, tietoisella työskentelyllä kyennyt vaikuttamaan kumpaankaan erityisen paljon. 

Toinen haaste on asioiden ymmärtäminen. Usein tuntuu siltä, että ymmärrän ylipuolet asioista "väärin". Tai en suoranaisesti väärin, mutta fokus on eri kohteessa kuin oletetaan. Tässä esimerkki: seurasin sivusta leikkiä jossa tietyssä kohtaa musiikkia tuli hypätä niin monta kertaa, kuin hyppyä tarkoittava ääni kuului. Säkeistöjä oli seitsemän, ja hypyt lisääntyivät joka säkeistössä yhdellä. Ohjaaja kysyi, kuinka monta hyppyä tuli hypättyä. Hieman paniikissa suositin aivojumpan ja sain nopealla päässälaskulla vastaukseksi 32. Vastaus oli 7. Luulin että kysyjä tarkoitti kaikkia hyppyjä yhteensä. 

Tällaista on tapahtunut niin kauan kuin muistan. Tosin 8. luokan keväänä opettaja kirjoitti taululle sen päivän päivämäärän ja kysyi mikä siinä siinä oli harvinaista. Oli vuosi 2000. Vastasin välittömästi että kaikki luvut ovat parillisia. Vastaus oli oikea. Pienenä selvennöksenä mainittakoon, että tiettyyn pisteeseen asti pidän matematiikasta, mutta en todellakaan ole matemaattisesti orientoitunut. -Ainakaan pitkän matematiikan tasolle. 

Sosiaalisissa tilanteissa minun on lähes aina ollut vaikea ymmärtää muita. Olen aina elänyt ikätovereihin nähden hieman eri todellisuudessa. Esimerkiksi murrosikän suhteen olin pitkään autuaan tietämätön, koska ne asiat eivät yksinkertaisesti kiinnostaneet. Toki kaksimielinen huumori nauratti. Mutta se vaati oikeaa koomisuutta. Esimerkiksi "päiväntasaajan" alapuolella sijaitsevien kehonosien nimet sellaisenaan eivät riittäneet naurattamaan. 

 Jos tekisin jonkinlaisen yhteenvedon asioiden tajuamisesta kuten pitäisi, kerrankin osaisin selittää lyhyesti: En tajua. Joskus kyllä, mutta satunnaisen säännöllisesti huomioni kiinnittyy kerrottavassa asiassa johonkin aivan muuhun kuin kertoja olettaisi. Kommentointini saattaa tästä syystä kuulostaa epäkohteliaalta ja jopa "tenttaavalta", sillä saatan kysyä jostain yksityiskohdasta mitä kertoja ei pidä olennaisena. -Eli ihan ymmärrettävää jos minusta ei tule se joukon tykätyin henkilö. 

Tunnereaktioita ja räpyttelyä

Minua on luonnehdittu ilmeettömäksi ja puhettani monotoniseksi. Vastapainona näille saatan purskahtaa nauriin spontaanisti ja tilanteissa joissa sellaista ei odoteta. Toki minulla on siinä määrin tilannetajua, että en naura oikeasti vakavissa tilanteissa. Vaikka minun on vaikea ymmärtää tietynlaista sarkasmia, harrastan sellaista paljon. Samoin itseironiaa ja mustaa huumoria. Saatan nauraa vakavan uutisen otsikoinnille, jos asia on muotoiltu minusta erikoisella tavalla. Tämä on hieman haasteellinen ominaisuus, sillä itse uutisen sisältö voi järkyttää muita. 

Naurahdukset tulevat usein "puun takaa". Toisaalta koen voimakkaasti iloa toisten onnistumisista, ja se tuntuu lähes omalta onnistumiselta vaikkei asia liittyisikään minuun. Kääntöpuolena toisten suru koskee paljon. Puhuessani ja joskus itsekseni ollessani, erityisesti hermostuneena saatan ravistella tai "räpytellä" kämmeniäni. Olen vuosikausia vedonnut käsillä puhumiseen. Ehkä osalla on mennyt läpi, mutta liike ei mene puheen rytmiin eikä vastaa sisältöä. Tämä on myös hivenen kiusallista. Samanlaista liikehdintää tulee myös esimerkiksi kun ulkoilemassa ilman Junioria, jolloin käteni eivät ole rattaissa. 

Onko diagnoosi VIP-lippu vastuun pakenemiseen?

Autismitutkimusten ensimmäiset vaiheet eli alkukartoitus ja labrat on käyty läpi. Alkukartoituksen perusteella näyttöä on vahvasti autismin puolelle, mutta erikoissairaanhoidon puoli määrittelee loput. En siis anna itselleni diagnoosia täysin, mutta tavallaan tähän asti selvinneet asiat ovat olleet sekä helpotus että ahdistuksen aiheuttaja. En siis tee tuota kaikkea tahallisesti. Toisaalta vuosikausien "korjaustyö" on ollut turhaa, enkä siis muuttuisi nk. normaaliksi. 

Mikäli lopputuloksena on diagnoosi joka heittää minut autismin puolelle, luulen että luvassa on pienoinen identiteettikriisi. Voi olla että tulevan tarvitsemaan "rakennusaikaa", mutta vain siihen asti että saan rakennettua itselleni uuden alun. En halua jättäytyä työelämän ulkopuolelle, mutta toivon että onnistuisin pääsemään töihin joissa voisin hyödyntää vahvuuksiani. Pidän silti edelleen kiinni siitä, että minua koskevat samat säännöt kuin muitakin ihmisiä. Minunkin on pyrittävä käyttäytymään asiallisesti ja täytettävä velvollisuuteni. Huolehdin asianmukaisesti lapsestani, itsestäni ja työstäni, mitä se tuleekaan olemaan. Lisäksi huomioin läheiseni sekä muut ihmiset. Mikäli saan palautetta esimerkiksi loukkaavasta puheesta, otan palautteen vastaan ja yritän ottaa opikseni. 

Mitä itse taas toivon? Toivon ymmärrystä nk. outoon käytökseen, omalaatuiseen puheeseen, katsekontaktin vähäisyyteen sekä ylipäänsä siihen, että on asioita joita en tee tahallani, mutta yritän parhaani. Seuraavat kuukaudet määrittelevät mikä suunta tulee olemaan. 

sunnuntai 12. toukokuuta 2024

Miksi kirjoitan nykyään harvemmin?

Olen joskus kyennyt tuottamaan tekstiä miltei joka toinen päivä. Nykyään tahti on nopeimmillaan yksi teksti viikossa. Mistä moinen hitaus johtuu? Motivaatio? Aiheet vähissä? -No ei. Syy se yleisin: aikaa on rajallisesti. Kun työaikani vastaa nk. virka-aikaa ja kotona odottavat taaperon ja kodin hoitamiseen liittyvät asiat, kirjoittaminen jää vähemmälle. Se pieni määrä vapaa-aikaa mitä joskus jää, hyödynnän mieluummin lyhyen ulkoilun parissa sään salliessa. 

Minuuttiaikataulu
On tällaista eletty ennenkin. Tiedän jo entuudestaan miltä tuntuu, kun ehtiminen paikasta A paikkaan B vaatii juoksuaskelia, oli sitä edeltä aika miten tehokasta ja ripeää tahansa. Tiedän miltä tuntuu kun ainoa hetki välipalalle on liukuportaissa seisominen. Erittäin tuttua. Poikkeuksena aiempaan, välipäiviä on heikosti. Vapaapäivät ovat luonnollisesti aikataulullisesti väljempiä, mutta se ei sulje pois tekemisen määrää. -Siis pakollisen tekemisen. 

Ei tässä suoranaisesti mitään, sillä tällaista on monen normaali arki. Kiireistä ja täynnä tekemistä. Joskus ne juoksuaskeleet todellakin ovat pakollisia. Toisaalta.. kunto kasvaa? Tosin myönnän ajoittain kaipaavani sitä ajallisesti ja sisällöllisesti tasapaksua vauva-arkea. Se oli aikaa ennen pakollisia toimenpiteitä. Sitten niitä tuli. Pieninä annoksina, mutta jäädäkseen.

Ensin oli aika, mikä koostui imetyksestä, vaipanvaihdosta, säännöllisestä kylvetyksestä, pyykkäämisestä, siivoamisesta, ruuanlaitosta ja ulkoilusta. Se oli aikaa kun vielä saattoi lukea kirjaa, tehdä omaan tahtiin opintoja, pohtia miltä tuntuisi käydä kahvilassa tai ravintolassa, tai vaikkapa miltä tuntuisi katsoa Euroviisut. Jälkimmäistä en tosin ole kokenut muutamaan vuoteen.  

Mihin yritän panostaa?
Kirjoitin aiemmin kunnianhimosta ja tavoitteellisuudesta. Tekstissä myönsin, että minulla on myös omia projekteja joihin haluan panostaa sen mukaan, miten olosuhteet antavat myöten. Liikunta on tällä hetkellä ylläpitävää erityisesti taitojen suhteen. Lenkkeilen säännöllisesti, yritän panostaa myös juoksemiseen, ja mahdollisuuksien mukaan eli 1-2 kertaa viikossa harjoittelen esimerkiksi rotaatiohyppyjä ja muita sellaisia asioita, jotka toivottavasti auttavat kehonhallinnan löytymisestä jos joskus taas pääsen jäälle. 

Vapaa-ajallani pyrin päivittäin harjoittelemaan viulunsoittoa, ja satunnaisesti myös pianonsoittoa. Lisäksi projektinani on opiskella minulle alkujaan vierasta kieltä siinä toivossa, että hyötyisin kyseisestä taidosta erityisesti työelämässä. En kuitenkaan panosta pelkkään tavoitteelliseen tekemiseen. Päivässä on näiden ja liikunnan ohessa kaksi, ehkä kaikkein tärkeintä asiaa: Riittävä ja monipuolinen ravinto sekä riittävä määrä unta. Jälkimmäisen kanssa on ajoittain pienoista taistelua, mutta onneksi operaatio nukkumaanmenon aikaistaminen on onnistunut. 

Ravintoon ja nukkumiseen panostaminen ovat oikeastaan lapsen hoitamisen ohessa toinen prioriteettini, sillä niiden kautta ylläpidän jaksamistani ja hyvinvointiani. Tiedän kyllä kokemuksesta miten univaje vaikuttaa esimerkiksi fyysiseen jaksamiseen, kognitiivisiin kykyihin ja ennen kaikkea mielialaan. -En suosittele kenellekään, vaikka surullisen moni tietää seuraukset.  

Haluaisin kirjoittaa enemmän mutta.. 
..Tämä on asia minkä joudun asettamaan prioriteeteissa alemmalle tasolle. Kieltämättä olisi mukavaa päästä kirjoittamaan useammin, mutta se olisi pois nukkumiseen varatusta ajasta. Kun lapsi on hereillä, istahtaminen ja keskittyminen ovat käytännössä mahdottomia toteuttaa. Mutta tämä ei haittaa. Elämässä on sellainen vaihe, että aikaa on parempi viettää muualla kuin ruudun ääressä. Vaikka kotona osa ajasta menee kotitöiden ja lapsen kanssa olemisen yhdistämiseen. Ja onneksi yhteistä leikki- ja läheisyysaikaa mahtuu jokaiseen päivään. 

Minulla on siinä mielessä hyvä onni, että soittamista voin harjoitella työpaikalla, mutta vieraan kielen opiskelu ajoittuu lyhyisiin hetkiin joina Juniori nukkuu, tai esimerkiksi siihen 25 minuutin mittaiseen bussimatkaan kodin ja työpaikan välillä. Joskus mietin olisiko opiskeluprojektit parempi lopettaa, mutta miten käyttäisin saman ajan? Selaisin somea ja tuijottaisin videoklippejä? Lopulta unohtuisin näiden ääreen ja hups, nukkumaanmenoaika olisi kaksi tuntia myöhässä. Sen sijaan tekstien lukeminen ja ne pari erää Duolingoa ovat sopivan virkistävä ja väsyttävä yhdistelmä. Ja jossain vaiheessa on lopetettava, ja siirryttävä nukkumaan. 

Ehkä joskus taas tulee hetkiä kun pääsen kirjoittamaan useammin. Tämä kai on nyt niitä ruuhkavuosia. Joskus kaipaan aikaa kaksi vuotta sitten. Samalla muistan miten vuosi sitten aloin turhautua. On hetkiä kun olen äärimmäisen väsynyt. On myös hetkiä kun töissä koen onnistumisen iloa. Sitten arkena on se hetki mikä on ehkä paras: Kun menen hakemaan Junioria päiväkodista, ja vastaan kipittelee tyyppi jolla on ehkä aurinkoisin hymy ikinä. Ja tämä tyyppi on heti valmiina hyppäämään syliin. Luulen että tuo hetki tekee tästä ajasta omalla tavallaan ihanaa. Siispä olkoon tämä aika nyt, ja ehkä tulee taas aika kun ehdin kirjoittaa enemmän. 

torstai 9. toukokuuta 2024

Osaanko pukeutua ikäni mukaisesti?

 Tänään tuli nopea mahdollisuus käydä vaatekaupassa. Säästääkseni muutenkin rajallista aivokapasiteettiani valitsin jälleen tutun ja turvallisen Newyorkerin. Tämä tosiaan kuuluu kauppoihin, joiden kohdalla joudun deletoimaan mielestäni käsitteet "eettinen" ja "ekologinen". Mitään perusteltua dataa kyseisen toimenpiteen taustalle ei ole, mutta vaatteiden materiaali ja valmistusmaa antavat omat vihjeensä -Ja hinta. Tarkoituksena oli löytää treenicaprit ja jokin kevyempi vetoketjullinen pitkähihainen ulkoilua varten. 

Koska capreissa oli lisätty ahterin kohdalle sisentävä sauma, minulta loppui rohkeus. Vaikka olen melko sinut vartaloni kanssa, en ole valmis esittelemään pakaroitani ulkona liikkuville ihmisille. -Ainakaan vielä. Toisaalta.. olihan nämä nykyiset, nyt päivittäisessä käytössä oleva treenitrikootkin vaikea hyväksyä. Nyt en enää näe niiden pitämisessä minkäänlaista ongelmaa. Lisäksi löysin lyhyttä mallia olevan kevyen hupparin. Päästyäni kaupasta tajusin, että taisin ostaa vaatteita joita n. 15-vuotiaat käyttävät. Ja sitten minä.. joka täytän syksyllä 39 vuotta. 

Epäsopivaa?

Sopiiko keski-ikäisen pukeutua teinien tapaan? Luulen että tässä ajat ovat hieman muuttuneet. Ero eri ikäluokkien vaatetuksessa on vähentynyt. Tässä on puolensa ja puolensa. Myönnän että paljastava pukeutuminen nuorilla tytöillä huolestuttaa. -Siis heidän turvallisuutensa vuoksi. Ja ehkä siksikin, kun omaan kehoon liittyvä viattomuus poistuu varhain. Toki keho muuttuu jokaisella hieman eri aikaan, ja aikajana kokonaisuudessaan on laaja. Käytin toki itsekin 15-vuotiaana ajan muotiin vedoten paljastavia vaatteita, vaikka lopputulos oli enemmänkin surullinen. Toisaalta en häpeä tätä nyt, sillä haluan ymmärtää sitä yhdeksäsluokkalaista tyttöä joka yritti keinolla millä hyvänsä sopia joukkoon. 

Entä nyt? Yritänkö olla "cool" pukeutumalla samoihin vaatteisiin kuin 15-vuotiaat? Lähdetään liikkeelle siitä, että myös minua vanhemmat käyttävät saman liikkeen vaatteita. On myös todennäköistä, ettei moni heistä edes mieti onko kyseisten vaatteiden käyttö epäsopivaa. Ehkä sopivuuden ja epäsovuuden raja kulkee jossain tilanteen mukaisen etiketin sekä yksilön oman näkemyksen välimaastossa. Tai yhdistämisessä. -Ja ehkä osalle kankut paljastavat housut ovat niin luonnollinen asu, että se kuuluu kategoriaan "casual". 

No, mitä Aliisa oikeasti ajattelee jos huomaa jonkun pukeutuneena oletetua paljastavampaan asuun? Jos kohteena on esimerkiksi selkeä ekshibitionisti eikä hyvällä tavalla, käännän katseeni ja toivon unohtavani asian. Jos taas kaula-aukko ei jätä omistajansa rinnuksen anatomiaa arvailun varaan, todennäköisesti totean asian mielessäni ja jatkan elämääni. Reaktio on sama noiden ahterin paljastavien housujen kohdalla. Yleensä monilla ihmisillä on pakarat, joten sen ei pitäisi olla shokki. Vaikka itse on omiani kehoani halua esitellä niin tarkoin, jostain syystä en jaksa pahoittaa mieltäni jos joku muu tekee niin.  Joten.. miksen voisi pukeutua "teinivaatteisiin"? -Koska ne eivät mitä ilmeisimmin edes ole vain ja ainoastaan teineille? 

Ikäkriisi?

Jos rehellisiä ollaan, en edes tiedä millaisia vaatteita 39-vuotiaan naisihmisen pitäisi käyttää. Lähden liikkeelle parista asiasta, joiden varaan pukeutuminen on hyvä rakentaa: 1. Että päällä on vaatteet. Tämä mahdollistaa myös selviytymisen täälläpäin maapalloa, jossa lämpötila ei aina suosi alastomuutta. Lisäksi UV-säiteily on kuluneen 30 vuoden aikana muuttunut vaaralliseksi, joten vaatteet voivat myös suojata. Toki 30 vuotta sitten ja sitä ennen tilanne oli helpompi, sillä UV-säteily ei ollut mikään ongelma. -Vähän samaan tapaan kuin tupakointi joskus muinoin. Ja sitten nro 2. Vaatteet ovat siinä määrin puhtaat että status "hyvä hygienia" on saavutettu. Toki tästäkin voivaisiin kiistellä, etenkin jos palataan historiassa riittävästi taaksepäin. 

Teininä ajatus "tätivaatteista" tuntui absurdilta. Ne olivat jakkuja, suoria housuja, ehkä polvenpituinen hame, bleiseri olkatoppauksilla jne. Kankaan kuosissa oli kukkasia, epäsymmetrisiä raitoja ja kaikkea muuta sellaista mikä meidän matalavyötäröisiin farkkuihin, paksupohjaisiin kenkiin ja naruolkaintoppeihin pukeutuneiden teinien silmissä oli yksi painajainen. Oletin, että alan käyttää tätivaatteita varmaan kun olen täyttänyt 30 vuotta. Toisin kävi, mutta kyseiseiä vaatteita myydään edelleen. 

Miksi tätivaatteet jäivät pukematta? Tarkkaa syytä en osaa sanoa, mutta ehkä siksi että vuosien varrella minullekin on kehittynyt oma pukeutumistyylini. Se on joustava (kirjaimellisesti), ja muuntuu sen mukaan mitä tilanne vaatii. Olkatoppauksista kieltäydyn ehdottomasti. Jos minun pitäisi valita puuterinväristen alusvaatteiden (inhoan sitä väriä) ja olkatoppausten välillä, valitsisin puuterinväristet alusvaatteet. -Ja tarvittaessa vaikkapa.. sen Marimekon tunikan ja hameen välimuodon mitä kotitalouden opettajat käyttivät 2000-luvulla? En tiedä miksi se ei miellyttänyt silmääni. Kyse saattoi olla myös assosiaatiosta, sillä ahdistuin kotitalouden tunneilla.  

Mikä minut sai päätymään vartaloa myötäileviin vaatteisiin, jotka muistuttavat lähes aina treenivaatteita? Syitä on kaksi. Ensinnäkin anoreksiasta toivottuani aloin lopettaa vartaloni häpeämisen. En suoranaisesti rakasta sitä, mutta olen sen kanssa sinut. Lopulta uskalsin luopua väljistä vaatteista. Tosin se oli aikaa kun ns. tiukemmat vaatteet tulivat muotiin, mikä rajoitti väljien vaatteiden saatavuutta. Toiseksi pidän mahdollisuudesta liikkua milloin vain. Tästä syystä en viihdy esimerkiksi "oikeissa" farkuissa tai ylipäänsä materiaalissa mikä ei jousta. 

Mikä sitten olisi noloa?

Kauneus on katsojan silmissä, ehkä siis myös nolous. Toisaalta olen kriittisin itseäni kohtaan. En osaa kauhistella mitään vaatetta mikäli en itse ole siihen pukeutunut. Vierastan suurta määrää glitteriä, paljetteja yms. En myöskään ole oppinut pitämään vaatteista, joiden kankaan sävy on kulta tai hopea. -Etenkään jos materiaali on kiiltävää. kuinka monesti olen jo maininnut olkatoppaukset? Luulen että siinä on sellainen osa vaatetta mitä en koskaan tule ymmärtämään. 

Voin käyttää voimakkaita värejä, mutta mieluummin vain osana kokonaisuutta. Vierastan räikeitä housuja, mutta yläosassa räikeys ei haittaa. Nk. bodya en ole koskaan ymmärtänyt. Itse asiassa pidän sellaista turhan epäkäytännöllisenä. Vauvoilla toimii kunnes tulee se päivä, jona nepparit alkavat ärsyttää pukijaa? Lisäksi vierastan sellaisia vajaamittaisia housuja, jotka ovat liian pitkät capreiksi, mutta liian lyhyet ns. pitkiksi housuiksi. 

Jos kesän helteitä ei lasketa, en ole kovin innokas paljastamaan kehostani ihan kaikkea. Alusvaatteiden ei tarvitse paistaa läpi sen enempää värin, kuin saumojen suhteen. Tosin tämäkin riippuu tilanteesta ja asusta. On asuja, joista esimerkiksi rintaliivien kuuluu hieman kuultaa läpi. Mutta tämä vaatii hieman fiinimmät liivit. Miksi näin eksaktia pohdintaa? -Muuten vain?

Lopuksi..

Jokainen valitkoon ja määritelköön tyylinsä itse. Luulen että olennaisempaa on kyetä sovittamaan se nk. oma tyyli tilanteeseen sopivaksi. Kuten olen todennut, minusta on katsoa ihmisiä ja löytää erilaisia pukeutumistyylejä. Sekin on mukavaa, kun vaatteet eivät ole niin ikäsidonnaisia. Toki voi olla "joukkoja" joissa pukeutuminen iän mukaan on tarkempaa. Ainoa mitä toivon on, että lapset saisivat olla lapsia mahdollisimman pitkään myös vaatteiden suhteen. 

Hyvä maku on mielestäni subjektiivinen käsite. En usko että kukaan kykenee pukeutumaan tavalla mikä oikeasti miellyttäisi jokaisen silmää. Siksi tärkeää lienee se, että itse viihtyy omassa tyylissään. Toki tietyissä tilanteissa on tärkeää noudattaa etikettiä, mutta usein nekin ovat varsin joustavia jopa silloin, kun vaatteen väri on tarkoin määritelty. Päätän väsyneiden aivojeni tuottamat ajatukset kliseeseen: Kukin tyylillään. 

keskiviikko 1. toukokuuta 2024

Kunnianhimon eri ulottuvuudet

 Kunnianhimo ja suorittaminen: Joskus näiden välinen raja on vaikeasti määriteltävissä. Minussa taitaa olla molempia piirteitä. Toiminnan siirtyessä suorittamisen puolelle, olen vuosien mittaan oppinut ainakin jonkin verran käymään dialogia itseni kanssa. Tämä taito on ollut eduksi. Sen myötä henkinen kapasiteetti on parantunut. Usein myös työstämisen laatu, ja joskus jopa lopputulos ovat parantuneet. Tekemissäni asioissa lopputulos ei aina ole ennustettavissa. Tästä syystä edes työskentelyn laatu ei aina takaa toivottua lopputulosta. 

Haluan...

Pyrin harjoittelemaan esimerkiksi viulunsoittoa päivittäin koska haluan oppia uutta. Valehtelisin jos väittäisin ettenkö haluaisi kehittyä. Vuosien varrella olen kuitenkin oppinut sen, että kehitys on todella moniulotteinen käsite työstettävästä kohteesta riippumatta. Toisin sanoen: Voit kehittyä monella eri tavalla, ja jokainen alue jossa kehitystä on tapahtunut, on hyvä huomioida. Näin suhtaudun myös taitoluisteluun vaikka mahdollisuudet treenata ovat tällä hetkellä heikot. 

Kunnianhimo on käsitteenä sävyltään hieman negatiivinen. "Kunnia" antaa herkästi assosiaation pyrkimyksestä tavoitella enemmänkin ulkopuolista arvostusta kuin itse asian osaamista ja sisäistämistä. Tuossa mielessä minä en ole erityisen kunnianhimoinen. En halua että osaamiseni tulee julkisuuteen ainakaan omalla nimelläni. Toisaalta olen mielelläni sellainen näkymätön ja anonyymi tekijä, jonka työn jälki on tunnettua, mutta tavalla mikä ei saa ketään kiinnostumaan kuka työn takana on. 

Haluan oppia.. soittamaan Unkarilaisen tanssin viululla mahdollisimman sujuvasti, jäällä kaksoishyppyjä sekä puhtaampaa perusluistelu ja askelia, sellaista kielitaitoa että voisin käyttää sujuvasti myös muita kieliä kuin oma äidinkieleni, kirjoittamaan paremmin sekä muistamaan ja keskittymään paremmin. Vaikka kirjoitin nämä asiat julki, en halua oppia yleisen arvostuksen vuoksi. Haluan oppia (esimerkiksi) tällaisia asioita niiden itsensä vuoksi, sillä uskon että opittuna nämä asiat avaavat uusia "tutkimusalueita". 



Minun on pakko tai muuten..

Kun motiivi tehdä kuulostaa tuolta, kyse alkaa olla selkeästi suorittamisesta. Usein pakkoon liittyy jonkinlainen sanktio. Jos asiaa ei tee tai kykene siihen, sitä seuraa jokin negatiivinen asia. Mikäli suorittaja on vähänkin kiinni realismissa, usein merkittävin sanktio on tunne huonommuudesta. Jos asia hän ei kykene tekemään asioita jotka hän olettaa pakollisiksi ja tietyllä tasolla, hän on surkimus. 

Myönnän että on hetkiä, joina itsekin eksyn tähän ajattelumalliin. Usein taustalla on jotain muuta. Esimerkiksi stressi on varsin tehokas tekijä laukaisemaan suorittamisen tarpeen. Omalla kohdallani suorittaminen tahtoo osua arkisiin asioihin ja jopa lepoon. Haasteena on, että keinot jotka "normaaleja" ihmisiä rentouttaa, eivät välttämättä toimi minulla. Oikeastaan vasta nyt olen alkanut hyväksymään tällaiset piirteet. 

Kun ihminen alkaa suorittaa, hän olettaa että useampi asia on hänen tekemisistään ja tekemisen tasosta kiinni. Suorittamiselle ei ole ikärajaa. Siihen eksyvät niin lapset kuin aikuiset. Syitä on monia aina omista piirteistä ympäristön vaikutukseen. 



Laatu vai määrä? 

En ole nk. ruuhkavuosista huolimatta halunnut lopettaa asioita ajanpuutteen vuoksi. Joskus taukoa tulee koska minuutit päivästä yksinkertaisesti loppuvat kesken. Joskus taas hyödynnän esimerkiksi viisiminuuttisen mikä on käytettävissä. Kun aikaa on vähän, laadun merkitys korostuu. Ennen äidiksi tulemista ja ajassa joustavammalla ajankäytöllä sorruin herkästi panostamaan työskentelyn määrään laadun sijaan. Kantapään (ja pohjelihaksen) kautta olen oppinut panostamaan laatuun. 

On päiviä, kun aikaa työstämiseen tai harjoitteluun on todella vähän. Noina hetkinä teen sen verran kuin ehdin ja panostan keskittymiseen. Toki keskittymiseen olisi tärkeää panostaa aina, mutta kun aikaa on enemmän, kaiken kapasiteetin lataaminen tekemiseen ei ole niin helppoa. Diagnoosi: Olen ihminen. Oikeastaan sekin riittää, että päivittäin otan viulun kotelosta ja soitan edes vähän. Se voi olla intensiivisempi ja pitkäkestoisempi harjoitteluhetki olosuhteisen salliessa, tai sitten noin kahden minuutin mittainen harjoitteluhetki jona soitan asteikkoja. Sekin riittää. Osalle satunnainen tekeminen sopii, itse taas kaipaan säännöllisyyttä. 

Toisaalta asiaan vaikuttaa se mitä tekee. Kyseen ollessa aktiviteetista mikä mihin liittyy jonkin taitoalueen kehittäminen ja ylläpitäminen, säännöllinen harjoittelu on tärkeää. Ainakin ylläpitäminen vaatii säännöllistä tekemistä, jotta se mitä on, säilyy. Oikeastaan tätä voisi verrata puutarhan hoitamiseen. Jotta se kaikki mitä siellä kasvaa säilyisi hengissä, on esimerkiksi huolehdittava että kasvit saavat vettä. Jos laatuun halutaan panostaan ja saada esimerkiksi kukan kasvamaan toivotunlaisiksi yksilöiksi, on veden lisäksi hoidettava maata ja kenties lisättävä ravinteita. Panostaminen voi siis tähdä ylläpitoon eli hengissäpitämiseen, tai sitten vielä tarkempaan lopputulokseen. 

Mikä antaa mielihyvää? 

Olen hieman erikoinen tapaus kilpailemisen suhteen. Inhoan kilpailemista ihmisten kanssa. Silti kaipaan esimerkiksi mahdollisuutta treenata jäällä tavoitteellisesti ja ennen kaikkea kilpailemista. Edellisistä kisoista on jo vuosia. Itse asiassa olen tässä välissä siirtynyt vanhempaan ikäryhmään. Ikäkriisin paikka? -Harkitsen asiaa kun sille päälle satun. Mutta.. haluan kilpalla mutta väitän etten ole lainkaan kilpailuhenkinen? Tämä on totta. Kilpailen korkeintaan itseni kanssa, mutta vain henkisesti. Testaan mihin minusta mentaalisesti on. Taitojen oppiminen ja niissä kehittyminen sen sijaan on puhdasta halua oppia uutta monella eri tasoilla. 

Taitoluistelu ja soittoharrastus antava minulle mielihyvää mitä moni aktiviteetti ei kykenen antamaan. Tosin tankotanssi oli lähellä. Luulen että baletti toimisi samalla tavalla. Taitoluistelu tarjoaa mahdollisuuden itsensä ylittämiseen fyysisellä ja henkisellä tasolla. Jälkimmäinen viittaa erityisesti pelkojen voittamiseen, mutta toisaalta myös vaikkapa keskittymiseen. Lisäksi minua viehättää se, miten pikkutarkkaa tekeminen voi olla. -Tämä on luistelijasta itsestään kiinni. Toisaalta jää elementtinä tarjoaa aisteille ärsykkeitä joista jostain syystä pidän. En halua koskea jäätä paljain käsin, mutta pidän jäällä liikkumisesta sekä sen aikaansaamasta äänimaailmasta. Lisäksi jäähalli tilana on miellyttävä: avara, seesteinen ja antaa mahdollisuuden liikkeelle mikä ei muualla onnistu. Myös kaarteissa syntyvä ritinä on mukava ääni, sillä se kertoo huolellisuudesta. 



Viulunsoitto tarjoaa varsin samankaltaisia kokemuksia. Viulu on todella anteeksiantamaton. Pienikin virhe sormien asettelussa, ja sävelpuhtaus on tiessään. Turhaudun ajoittain siitä, kun en kykene tuottamaan viululla sellaisia sävyjä mitä taitavat soittajat osaavat tehdä. Mutta mikään ei estä harjoittelemasta sellaisia. Viulunsoittoa ja luistelua yhdistävät myös mahdollisuus systemaattiseen harjoitteluun. Harjoittelu on suunnitelmallista ja jossain määrin tavoitteellista. -Ja ennen kaikkea tutkivaa. Oikeastaan juuri se tutkiva tekeminen on parasta. 

Se, mikä kullekin tuottaa mielihyvää on yksilöllistä. Joku kaipaa leppoisaa ja meditativiistä hetkeä ulkoillessa, joku taas fyysisiä tuntemuksia. Joku kaipaa valtavaa määrää aistiärsykkeitä, joku taas haluaa nollata ne. Ei siis ole parempi-huonompi -asetelmaa. Itse kaipaan ajoittain omaa kuplaa ja intensiivistä perehtymistä, mutta minusta on mukava kuulla myös sellaisten ihmisten toiminnasta ja mieltymyksistä jotka poikkeavat omistani. Ehkä tämäkin on taas sitä kuuluisaa dialogia, minkä kautta ihmiset voivat tutustua toisiinsa eri tasoilla. 

Mikä jonkun silmissä voi näyttää peräti suorittamiselta, voikin toisella olla mielihyvää tuottavaa aktiviteettia. Kyse ei ole yleisen "kunnian" tavoittelemisesta, vaan ehkä itse asia on saanut mukaansa ja henkilö nauttii tekemiseen liityvän prosessin jokaisesta vaiheesta. Samaan aikaan joku toinen nauttii ja rentoutuu ihan vain olemalla. Mutta sekään ei ole "vain" olemista. Se jotain, mitä asianomaisen henkilön mieli kaipaa. 

Millainen "tekijä" sinä olet?

sunnuntai 21. huhtikuuta 2024

Ensimmäinen viikko töissä

 Se olisi jälleen perjantai! Erona moniin muihin perjantai -päiviin pitkästä aikaa tässä on se, että takana on myös ensimmäinen työviikko. Jäin tosiaan äitiysvapaalle koronan vuoksi hieman aikaistetusti helmikuussa 2022. Eli työelämästä on oltu poissa hieman päälle kaksi vuotta. Nykyinen työsuhteeni on määräaikainen, joten vaihtoa on taas luvassa. Mutta.. miltä tuntui palata työelämän puolelle nk. ruuhkavuosien merkeissä?

Minuuttiaikataulut..

Tämä ei kirpaissut niin paljoa kuin oletin. Asiaa on saattanut helpottaa se, että olemme Juniorin kanssa eläneet aikataulutettua arkea siitä asti kuin se oli mahdollista. Kun nukkuminen tasaantui, päivärytmi aikaistui. Tietenkin rauhoittumishetkien puuttuminen on kuormittavaa, mutta toisaalta olen päätynyt ajoittamaan levon iltaan ja yöhön. -Eli aikaan jolloin on tarkoitus nukkua. Toki viikonloppuisin on mahdollisuus hidastettuun tekemiseen ja pysähtymiseen. 

Aikataulullisesti kuulumme enemmistöön. Oma herätykseni on 06:00, ja Juniorin hieman ennen seitsemään. Kyllä, olen tuossa määrin pitänyt kiinni hitaista aamuista. Lähdemme matkan viimeistään klo 07:30. Juniorin päiväkoti on mukavan lähellä, samoin bussipysäkki. Suunnat ovat hieman eri, joten saan mahdolllisuuden pieneen aamulenkkiin. Ollessani liikkeellä rittävän ajoissa, olen kävellyt pari pysäkinväliä lisätäkseni hyötyliikuntaa. Samaa olen harrastanut iltapäivällä. 

Ovathan päivät aikamoista kellon katsomista, mutta niinhän ne ovat monilla muillakin niin samaa kuin eri vaihetta elävillä ihmisillä. Juniori on ollut varsin yhteistyökykyinen kiireessäkin. Osaltaan tähän vaikuttaa se, että tiedän hänen reagoivan hoputtamiseen. Asiat sujuvat paljon nopeammin jos ne vain tehdään ilmaan pakon ja kiireen korostamista. 

Juniorin sopeutuminen

Oli onni että Juniori sai totutella päiväkotiin porrastetusti. Alku oli rankkaa, mutta vähitellen Juniori sopeutui ja itku väheni. Myös hoitoaikaa pidennettiin, mutta ei niin pitkäksi kuin työpäivinäni. Kun hoitoaika piteni jälleen töiden alettua, mitään katastrofaalisia muutoksia ei tapahtunut. Juniori on jaksanut päiväkodissa hyvin, mutta kotona hän ilmaisee vahvasti että äitiä on ollut ikävä. Tätä ollan hoidettu pidennetyllä "läheisyysterapialla". -Siis syli- ja imetystuokiolla. 

Aamut ovat suureksi onneksi tosiaan sujuneet hyvin, ja olen itsekin kyennyt säilyttämään rauhallisuuden ja hyväntuulisuuden menneen yön laadusta laadusta huolimatta. Kotona on hämmentävää huomata Juniorin oppineen uusia taitoja. Ihanaa on myös se, että Juniori on ikävän aiheuttamaan itkuisuutta lukuunottamatta hyväntuulinen ja tykkää kovasti yhteisestä tekemisestä kun sellaisen aika on. Juniori on tosiaan siitä omanlaisensa, että hän edelleen haluaa myös leikkiä tai vaikkapa tutkia kirjoja itsenäisesti omassa rauhassa. 

Omat tuntemukset..

Rehellisesti? Minulle nuo Juniorin itkuhetket ovat olleet raastavia huonon omantunnon vuoksi. Minulle ei ole ongelma lohduttaa lastani ja olen itsekin hämmentynyt miten energiani on riittänyt työpäivän jälkeen. Mutta suurempi ongelma itselleni on tilanteen hyväksyminen: Minä olen töissä, ja joudun kestämään sen etten voi olla olla lapseni kanssa niin paljon kuin tämä ehkä haluaisi. Kyllä, tiedän että tällaista se on. Mutta tällaisia ovat myös ne tunteet joita tilanne nostaa pintaan. 

Haluaisin kovasti löytää keinoja olla lapseni kanssa enemmän, mutta se lienee mahdottomuus. Toki tiedän, että moni lapsi joutuu olemaan päivähoidossa melkein iltaan asti, ja selviävät siitä mainiosti. Tämä ei kuitenkaan poista huonoa omaatuntoa. Joskus mietin jopa mahdollisuutta työhön, mitä voisi tehdä enemmän etänä. Tosin tämä vaatisi silti päivähoitoa lapselle, sillä keskittyminen töihin taaperon ollessa paikan päällä (hereillä) ei ole aivan yksinkertaista. -Ainakaan minun keskittymiskyvylläni. 

Toisaalta on ollut mukava palata töihin ja päästä enemmän ihmisten pariin. Tunteet ovat siksi hieman ristiriitaiset. On ihanaa päästä työpaikan antaman sosiaalisen elämän pariin, mutta samalla taidan ikävöidä lastani ja toivoisin että voisin olla hänen kanssaan enemmän. Jälleen: Tiedän että tällainen on normaalia ja yksinkertaisesti kestettävä. Mutta sallin itselleni myös juuri nämä tunteet, enkä halua esimerkiksi hävetä niitä. 

Tästä eteenpäin? 

Koska määräaikainen työni ei kestä pitkään, viimeistään kesäkuussa on edessä uuden työpaikan etsiminen. Jostain syystä en jaksa olla erityisen huolissani, sillä olen huomannut ettei maailma kaadu jos paikkaa ei löydy heti. Toki toivoisin että löytäisin pitkäaikaisen työn, sillä pidemmän päälle lyhyet määräaikaiset työsuhteet ovat stressaavia. Se mitä kaipaisin, on pysyvyys. Työpaikka kuitenkin tuo taloudellisen turvan, ja rytmittää arkea. -Ja tuo omanlaistaan sisältöä arkeen. Lisäksi.. minusta on mukavampi tienata rahani itse tukien varassa elämisen sijaan. -Siis aina kun olosuhteet sallivat työnteon. Yksi olennainen asia on työpaikka. Jotta töissä voisi käydä, työpaikka on varsin oleellinen tekijä. 

Toivon että ajan kanssa oppisin sellaista priorisointia ja ajanhallintaa, mikä mahdollistaisi lapsen kanssa vietetyn laatuajan maksimoimisen. Kaikessa itsekkyydessäni haaveilen myös luistelun saamisesta säännölliseksi, mutta se ei ole prioriteeteissa aivan kärkisijoilla. Tällä hetkellä minulle on riittänyt riittävän hyvän peruskunnon ja kehonhallinnan ylläpitäminen sitä aikaa odottaen, kun säännöllinen harjoittelu jäällä on taas mahdollista. 

Toivon siis oppivani järjestämään asiat niin, että pystyisin panostamaan sekä lapseen että muuhun tekemiseen, toki lapsi etusijalla. Minulla on pari projektia jotka liittyvät ns. uuden osaamisen kehittämiseen, ja olen voinut työstää näitä niin ikään "ohessa". Kehitykselle ei ole liian selkeitä tavoitteita, sillä nykyisessä elämäntilanteessa voin sitoutua vain säännölliseen työstämiseen. Mutta tämä ei tarkoita sitä, ettenkö voisi panostaa harjoittelun laatuun. 

Ja lopuksi myönnän jotain: Väsyttää hieman. Mutta uskon sen johtuvan aloittamisesta ja uusien rutiinien omaksumisesta. En ole tällaisessa mitään kameleontti -tyyppiä. Hallitsen sen puolen vain sosiaalisissa tilanteissa joissa minulla on selkeä rooli. Mutta.. sillä mennään mitä on. Ja näillä ajatuksilla kohti uutta viikkoa. 

sunnuntai 14. huhtikuuta 2024

Elämä ja arki yhden vanhemman taloudessa: Meidän tapaus

Yhden vanhemman taloudet eivät ole harvinaisuus. Se, miksi vanhemmat eivät asu samassa osoitteessa voi johtua useista tekijöistä, eikä taustalla aina ole ero tai ylipäänsä se etteivät vanhemmat ole millään tavalla parisuhteessa. Olen itse kahden vaiheilla siitä miten pitäisi reagoida, kun parisuhteessa ja toisen vanhemman samassa taloudessa asuva luonnehdin itseään "yksinhuoltajaksi". Toki jos tämä vanhempi kokee olevansa kaikesta kotiin ja lapseen tai lapsiin liittyvässä vastuussa yksin, en häneltä voi kyseistä tunnetta kieltää. 

Toisaalta haluaisin hieman viilata pilkkua. Yksinhuoltajuus on juridisesti saatu "status", minkä saaminen ei ole helppoa edes tilanteissa, joissa se olisi lapsen etu. Vaikka henkilö olisi lapsen ainoa lähivanhempi, se ei tee hänestä yksinhuoltajaa. Ainoana lähivanhempana oleminen puolestaan tarkoittaa käytännössä sitä, että samassa taloudessa ei ole sitä toista vanhempaa tai muutakaan aikuista. Näin ainoan lähivanhemman roolissa olleena tekisi mieli todeta, että hetkinä joina saan paikalle toisen aikuisen joka esimerkiksi toteaa "käy vaan suihkussa kaikessa rauhassa, olen lapsen kanssa sen aikaa" on.. huikeaa. Se on kuin saisi jotain todella harvinaista minkä saatavuudesta ei ole takeita. Mitä ainoana lähivanhempana oleminen omalla kohdallani on tarkoittanut?

Alusta asti..
Olen tässä mielessä päässyt helpolla. Minulla on tukiverkostoa, mutta olen ollut lapsen kanssa yksin alusta asti. Uskon, että jos joutuisin esimerkiksi nyt kokemaan eron ja jäämään lapsen kanssa itsekseni, olisin varmasti aika hukassa ja peloissani. En suosittele omaa tyyliäni kenellekään, mutta silti uskon että yksinolo alusta asti on mahdollistanut pärjäämisen. Julkisesti en ole valmis tarinaani avaamaan tämän enempää: Kyseessä oli tarkoin ja pitkään harkittu, mutta oma valinta mahdolliset riskit tiedostaen. Taustalla ei myöskään ollut oma etuni tai tunteeni. 

Kun Juniori siirtyi oleskelemaan vartaloni ulkopuolella, koen että jonkinlainen symbioosi jatkui pitkään. Se ei edelleenkään ole poistunut, mutta iän myötä Juniori on oppinut kiintymään myös muihin aikuisiin. Olen ollut tästä ainoastaan helpottunut. Tietenkin haluan tehdä kaikkeni siinä, mitä lapsen äitinä minun tuleekin tehdä. Teen sen kaiken myös mielelläni, niin ikään jonkinlaisena kutsumuksena. Mutta se että Juniori on oppinut kiintymään myös muihin aikuisiin, tuo "pelivaraa". Kaikki ei enää ole täysin minun varassani. 

Myönnän että olen halunnut käydä itseni kanssa dialogia kokemistani tunteista. Olen esimerkiksi miettinyt herääkö minussa mustasukkaisuutta, haikeutta tai muita, yleisesti vähemmän sallittuja tunteita. Haikeuden myönnän, mustasukkaisuutta sen sijaan ei. Oikeastaan tunne on ollut helpotus. Minusta on ollut ihanaa kuulla päiväkotipäivän jälkeen, että Juniori on viihtynyt mainiosti. Sama pätee muihin tilanteisiin, joina Junioria hoitaa joku muu kuin minä. Helpotus liittyy nimenomaan siihen, ettei kaikki ole enää minun varassani. 

On itsestäänselvyys tehdä kaikki itse
Kuten itse kukin, oikeastaan minkä ikäisen lapsen tahansa vanhempi tietää, että tehtävälista arjessa on ajoittain mittava. Ja kuten jokainen yhden vanhemman taloutta edustava vanhempi tietää, on helppo arvata kuka ne hommat hoitaa: Se joka peilistä katsoo. Toki osa saa lapset käsipariksi siinä vaiheessa, kun lasten ikä ja taito riittävät. -Ja motivaatio. Itse toivon että onnistuisin kannustamaan lapseni osallistumaan kotitöihin. Kyllä, se vaikuttaisi viikkorahaan tai kuukausirahaan. Mutta olennaisempi syy olisi se, että lapsi saisi onnistumisen kokemuksia ja tunteen siitä, että hänestä on suuri apu. Tällä hetkellä vajaa kaksivuotias Juniori auttaa lelujen siivoamisessa paikoilleen. 

Myönnän etten oikein tiedä kuinka reagoida puheisiin, jotka ilmaisevat turhautuneisuutta siitä mitä kaikkea taloudessa oleva toinen aikuinen (yleensä kumppani) ei suostu tekemään. Osa minusta olisi valmis tuohtumaan ja toteamaan että taloudessa sentään on se toinen aikuinen. Toisaalta lienee turhauttavaa sekin, että taloudessa olisi toinen joka voisi tehdä osan askareista, mutta tunteitaan ilmaiseva osapuoli kokee tuon toisen aikuisen enemmänkin rekvisiittana. Joskus mietinkin, onko yksin olevilla vanhemmilla sittenkin tavallaan helppoa, koska heidän ei tarvitse miettiä kuka kaiken tekee. -Vastaus on yksinkertainen: He itse. 

Onko suu aina hymyssä?
Olen perusluonteeltani rauhallinen ja tunneilmaisuni on varsin tasaista. Ehkä jopa tylsää. On yksittäisiä hetkiä joina olen räiskyvämpi, mutta harvoin. Toisaalta perusolotila on positiivinen. Vaikka haluan kannustaa lastani tunnetaidoissa, pyrin itse pysymään rauhallisena. Perustelen tätä sillä, etten näe tarpeelliseksi enkä lainkaan reiluksi purkaa lapseni nähden sellaisia negatiivisia tunteita joihin lapseni ei ole osallinen. Kyllä, olen joskus äärimmäisen väsynyt. Silloin vedän henkeä ja teen mitä täytyy. Kun pakolliset hommat ovat tehty, osallistuminen lapsen leikkeihin esim. tutkimalla ja kyselemällä on omalla tavallaan jopa meditatiivista. 

Se mitä somessa tuon esille esimerkiksi Instagramin puolella, ei todellakaan ole koko totuus. Myös minulla on huoleni ja haasteeni, mutta en näe mitään syytä tuoda niitä ainakaan eksaktilla tasolla esille somessa. Mieluummin keskityn asioihin joista saan iloa ja energia. -Tämä ei  tarkoita kahvia. Tietenkin pidän tärkeänä tunteiden käsittelyä, mutta minun on tehtävä se "lapsiystävällisesti". Käytännössä tämä tarkoitta panostamista sellaisiin asioihin, joiden lomassa tunteiden käsitteleminen on mahdollista: Liikunta, musiikki, kirjoittaminen ja asioista puhuminen mahdollisuuksien mukaan. 

Tällä hetkellä minulla peräti kolme tahoa, joilta saan tällä osa-alueella tukea. Kyse on lähinnä keskusteluavusta, ja näistä ainakin yksi jää pian pois. Kolme voi jonkun korvaan kuulostaa suurelta määrältä. Kyse on eri aihepiireistä, joista kukin on erikoistunut omaansa. Mikäli tilanteeni muuttuu muutamilta osilta turvallisemmaksi, pystyn ehkä kertomaan hieman tarkemmin. 

Entä jos mukana olisi toinen aikuinen? 
Joskus tätä tulee mietittyä. Entä jos päätyisin kahden aikuisen talouteen, eli kansankielellä esimerkiksi avoliittoon johtavaan parisuhteeseen? Luulen että aluksi voisi olla sekä ihanaa että kamalaa. Kahden vuoden aikana "reviirini" on kehittynyt varsin pitkälle, osaltaan siksi että selviytyisin. Toisen aikuisen mukaantulo vaatisi siis monenlaista asenne- ja ajatustyötä. Toisaalta muutamien virheiden jälkeen olen asennoitunut siten, että parisuhteessa tulisi vallita tasavertaisuus, turvallinen ja positiivinen ilmapiiri sekä vapaus jokaiselle tunteelle. -Ja avoin keskusteluyhteys. Jos nämä tekijät toteutuvat ja kokonaisuutta tukee myös rakkaus, lopputulos voi olla varsin onnistunut. 

Toinen asia mitä pohdin: Miten pitkään osaisin arvostaa toisen aikuisen olemassaoloa? Ymmärtäisinkö loppuun asti miltä tuntuu kun kaikkea ei tarvitse tehdä yksi ja jaksaa yksin, vai unohtaisinko parissa kuukaudessa ja harmittelisin miten vaikeaa kaikki on? Joskus mietin tätäkin: Olenko vain sitä ihmistyyppiä joka on tyytyväinen kaikkeen vain väliaikaisesti? Tämä ei ole suoranaisesti itsesyytöstä, vaan eräänlaista reflektointia. Mielestäni jokaisen on tärkeä osata "katsoa peiliin" etenkin silloin, kun asiat menevät säännöllisesti haasteellisiksi. Joskus oma käytös ja valinnat todellakin voivat vaikuttaa kokonaisuuteen. Edelleen jättäisin pois syyttämiset. Ajatus on yksinkertainen: Jos havaitset jotain mikä ehkä vaatisi muutosta, käy asiaan kiinni. Siten voit itse vaikuttaa omaan elämääsi. 

Jos siis mukaan tulisi toinen aikuinen, joutuisin myös tarkastelemaan omaa toimintaani ja käyttäytymismallejani. Kyse ei ole siitä, että minun pitäisi muuttua. Mutta toimiva arki ja yhteiselo vaatisi molemmilta aikuisilta yhteistyötä, joustamista, sopeutumista ja toisaalta myös avoimuutta. Olen silti optimisti. Uskon edelleen, että tunnetaidot ovat tärkeä asia myös meillä aikuisilla. Juuri ne peitellyt tunteet ovat myrkkyä kaikelle sosiaaliselle elämälle aina parisuhteesta ystävyyssuhteisiin ja esimerkiksi työpaikalla vaadittavalle sosiaaliselle kanssakäymiselle.  Tunteista puhumisen ei tarvitse tarkoittaa muutaman tunnin mittaista syvällistä analyysia, vaan yksittäisen asian ilmaisemista reaaliajassa. 

Lopuksi..
Yhden vanhemman talouksia on erilaisia ja ihmiset ovat yksilöitä. Itse en ole kokenut tätä dramaattisen vaikeaksi, mutta minäkin olen "tapaus" muiden joukossa. Panostan asioihin jotka takaavat ensisijaisesti selviytymisen, ja sitä kautta paljon muutakin: Pidän huolta fyysisestä ja henkisestä terveydestäni jotta kykenisin pitämään huolta lapsestani ja olemaan hänelle riittävän hyvä vanhempi. 

Taipumukseni itsekritiikkiin ei ole syyttämishakuista, eli näin ollen en kannata tällaista lähestymistapa muidenkaan kohdalla. Mutta kannusta jokaista miettimään myös omaa toimintaa sekä mahdollisia tarpeita tehdä muutoksia. Itse olen joutunut tekemään nimenomaan itseni kanssa paljon töitä sekä astumaan mukavuusalueen ulkopuolelle. Toisaalta olen viimein hyväksynyt itsessäni muutamat piirteet ja oppinut löytämään niistä runsaasti vahvuuksia. 

Kyllä tämä tästä, sillä meillä menee Juniorin kanssa riittävän hyvin. Samalla olen avoin tulevalle, ja ehkä kaikenlaiselle onnelle. Olen valmis aloittamaan työt ja hyppäämään niihin aitoihin ruuhkavuosiin. Kyllä tuo kaksivuotias maailman ihanin vesseli tuo jokaiseen päivään sellaista valoa, että sen voimin jaksaa vaikka olisi talvihorroksesta herännyt.