Yh:n arki: Ihan hyvin mä vedän!

Joskus minulta kysytään miten pärjään lapsen kanssa kaksin. Yleensä vastaus haetaan lapsesta toteamalla että vaikuttaa hyvin hoidetulta kun on niin rauhallinen ja hyväntuulinen. Hyvältähän se tuntuu. Sellainen toteamus on jonkinlainen "testi on läpäisty" -lause. 

Olen ollut varsin tyytyväinen neuvolapalveluihin. Toisaalta kaikessa itsekkyydessäni toivoisin että myös lasta pääasiassa hoitavan vanhemman kuulumisia kysyttäisiin hieman enemmän. -Siis muutenkin kuin muodollisuutena. Luulen että moni vanhempi kaipaisi mahdollisuutta kertoa, myös silloin kun heille kuuluu oikeasti hyvää. 

Ne oikeat kuulumiset

Kenties ilmiö on osa suomalaista kulttuuria, mutta niiden ns. oikeiden kuulumisten tuominen näyttää olevan yhtä ääripäissä liikkuvaa kuin alkoholin käyttö. Joko selkeästi paljon tai ei lainkaan. Kohtuuden rajoissa on vaikeampi pysyä. 

Olen itse sekä valittaja että vaikenija. Riippuu aiheesta, kaudesta ja ties mistä tekijöistä. Joskus omaksuin vaikenemisen, sillä oletin sen tekevän minusta jonkinlaisen sankarin. Lopputulos on aina ollut katastrofaalinen ja aiheuttanut haittaa myös heille jotka ovat olleet lähellä. 

Vaikka itse toistaiseksi olen kokenut yh-arjen ongelmattomaksi ja itse asiassa elämäni parhaaksi ajaksi aikuisuudessa, joskus sitä kaipaa tulleensa huomatuksi. Ei huomiota. On vaikea keksiä adjeltiiveja ja muita sanoja miten erottaisin nuo kaksi toisistaan. Jos haluaisin huomiota, haluaisin että minua ja toimintaani seurataan. Kun toivon tulevani huomatuksi, haluan olla muuta kuin näkymätön. Luulen että moni yh-vanhempi kaipaisi samaa: että joku miettisi sen vaunuista kurkkivan hymysuun kanssa on aikuinen joka pitää huolta. 

Sääli on turhaa

Kuten totesin, koen eläväni aikuisiällä parasta aikaa. Toki sitä parasta aikaa on ollut aiemminkin, mutta eri tavalla parasta. Toisaalta ajattelen varsin karusti. Ajattelen että jo lapsen pitäminen on oma valinta. Kun tikussa näkyy kaksi viivaa, on valinnan aika. Mitä ikinä valitseekaan, sillä on seurauksensa. 

Itselläni yksinhuoltajuus oli valinta, mihin vaikuttivat monet tekijät. Valinta ei ollut helppo, ja poden siitä syyllisyyttä. Toisaalta valinta perustui riskien arviointiin sekä siihen, missä olosuhteissa voin olla riittävän hyvä äiti. 

Koska taustalla on niin monta omaa valintaa, vierastan sääliä. Vaikka arjen "helppouteen" vaikuttavat monet tekijät, päätin jo ennen lapsen syntymää taistella viimeiseen asti uhriutumista ja itsesääliä vastaan. Toisaalta päätin myös elää päivän kerrallaan. Tosin alkuvaiheessa se taisi olla tunti kerrallaan. Olihan siinä alussa haasteita. Vauvan kanssa sujui, enemmän "taistelun jäljet" aiheuttivat riesaa. Alkuvaiheessa sain onneksi paljonkin apua, mistä olen äärimmäisen kiitollinen. 

Sääli on siis turhaa. Oikeastaan itse kullakin on omat haasteensa, oli lapsia tai ei. Mitä vähemmän asioista tekee ongelmia, sitä helpommin ne ovat selätettävissä. Niin no... on yksi hetki haluasin todella sääliä itseäni: vauvan kynsien leikkaaminen.. ei kyseistä asiaa voisi hoitaa jossain kauneushoitolassa? "Hei, haluaisin ranskalaisen manikyyrin. Ei, ei minulle vaan hänelle." 

Ovatko vaikeat asiat oikeasti vaikeita? 

Vauvan itku.. olin revetä nauruun lukiessani Eve Hietamiehen kirjasta Yösyöttö Antti Pasasen ajatuksia: "Opin että vauvan itku on kommunikointia, ei v*ttuilua". Tästä lauseesta pitäisi tehdä juliste! Niin on, on toki hetkiä joina tuon "kommunikoimisen" voisi ajoittaa paremmin. Esim. kun äiti juo kahvia tai lukee lehteä. 

Onneksi moni asia on järjestettävissä. Lehden voi lukea useassa erässä, jäähtyneen kahvin voi lämmittää ja suihkussa voi todellakin käydä niin että hommaan menee yksi minuutti. Lisäksi fakta on, että aika harva vauva ei itke. On toki päiviä joina Juniorille riittää pelkkä kitinä. Enemmän on kuitenkin päiviä joina palvelu ei Juniorin mielestä täytä viidn tähden kriteereitä. Henkilökunta eli äiti hyväksyy tämän ja tekee parhaansa ajoittain varsin tiukastakin palautteesta huolimatta.

Vauva-arkeen kuuluu asioita jotka eivät aina ole mukavia, mutta niiden ei parane antaa häiritä. Itse kuittaan monet tilanteet huumorilla. Juniori on päiväunilta herättyään usein kiukkuinen ties misyä syystä. Olen alkanut todeta: oletan että itket onnesta. Sitten poika syliin ja suupielet kääntyy ylöspäin. -Molemmilla. Tämän jälkeen päivä jatkuu ja elämä jatkuu. Ehdimme itkeä vielä monet ja toisaalta nauraa vatsamme kipeäksi.

"Hyvin sä vedät!"

Vaikka haluan pysyä hyvässä fyysisessä kunnossa, kehittyä, opiskella ja pitää kotini siistinä, en yritä enkä halua olla superäiti enkä yli-ihminen. Koska tämäkään aika ei kestä ikuisesti eli työtkin kutsuvat joskus, haluan nauttia jokaisesta päivästä ja suorittaa vähemmän. Toisaalta organisoinnilla ja ajanhallinnalla voi saada yllättävän paljon aikaiseksi kun on aika palata töihin. 

Vaikka tässä vaiheessa on helppoa sillä saan vielä olla lapsen kanssa koko päivän, välillä myönnän kaipaavani pientä arvostusta. Toisaalta järkevintä on itse tiedostaa tekevänsä riittävästi ja riittävän hyvin. -Meitä lasta itsekseen hoitavia vanhempia on sen verran runsaasti, että mikään ei erota minua muista. Eikä tarvisekaan. Samalla viivalla tässä ollaan. 

Uskon silti että jälleen moni vanhempi haluaisi tässäkin mielessä tulevansa nähdyksi: "Hyvin sä vedät!" Tietenkin ensisijaisesti tämä olisi parasta tiedostaa itse. Se on vain helpompaa kuin joku muukin toteaa asia. 

Yksi (eniten läsnäoleva) vanhempi ja lapsen kehitys

Jo ennen raskautta kritisoin vahvasti ajatusta siitä, että lapsi kasvaisi kieroon tai ympäristö olisi muutrn puutteellinen ilman toista vanhempaa. Tarkoitan siis jatkuvaa läsnäoloa. On lukuisia lapsia jotka ovat syystä tai toisesta kasvaneet vain, tai suurimmaksi osaksi toisen vanhemman kanssa. Taustalla voi olla mitä vain: ero, työ joka verottaa läsnäolosta, kuolema tai muu asia miksi toinen vanhempi ei voi osallistua lapsen elämään ainakaan jatkuvasti. 

Olen lukuisten esimerkkien myötä saanut nähdä, että yhden vanhemman lapset kasvavat aivan "normaaleiksi", mitä se sitten tarkoittaakaan. Olennaisempaa on miten lasta kasvattaa sekä ennen kaikkea turvallinen ja rakastava aikuinen lapsen lähellä. 

Mikäli taustalla on vaikkapa riitaisa ero, ei pelisäännöistä kotona aina päästä yksimielisyytren. Toisaalta vanhemmat saattavat enemmän tai vähemmän tiedostamatta "pelata"  lapsen suosiolla. Tällaisen voin melko varmasti todeta lapselle haitalliseksi. Vanhemmat saattavat myös purkaa exään liittyvää kaunaa lapseensa, mikä hämmentää lasta. 

Toinen vanhempi saattaa myös joutua työnsä puolesta esimerkiksi matkustelemaan, jolloin lapsi viettää enemmän aikaa toisen vanhempansa kanssa. Siitäkin huolimatta lapsella voi olla asiat hyvin. Ensisijaisena näen sen, että pääasiassa lapsesta huolehtivalla vanhemmalla asiat ovat kunnossa. Hänellä itsellään on turvallista, tukiverkkoa sekä mahdollisuus kerätä voimia. En koe enkä edes halua että puolestani tehdään asioita. Mutta myönnän että joskus ihan hauskaa vaikkapa.. käydä suihkussa wc:n ovi kiinni niin ettei Juniori ole toljottamassa? 

En ole ensimmäinen jonka korvaan särähtävät kommentit toisen vanhemman läsnäolon puuttumisesta. Siis 24/7. Samalla tavalla toinen vanhempi saattaa tehdä töissä niin pitkää päivää, ettei lapsi näe häntä kuin vilaukselta. Siitä huolimatta lapsella voi olla kaikki ihan hyvin. Voisin vastakohdaksi asettaa perheet, joissa vanhempien välit ovat aina kireät, toisella tai molemmilla vanhemmilla on vakavia mielenterveysongelmia tai vanhemmista toisella tai molemmilla on alkoholiongelma. Tuskin nämäkään ovat lapselle hyväksi. 

Arkemme käytännössä tällä hetkellä

Jokainen päivä on omalla tavallaan ihana. Aamulla Juniori herää, leikkii pinnasängyssä minkä aikana ehdin syömään aamupuuron ja juomaan mukillisen teetä. Nostan hänet sängystä. Ennen aamutoimia jutellaan ja kysyn tuleeko tästä hyvä päivä. Hän nauraa takaisin. Ilmeisesti tyhmä kysymys, tietenkin tulee!

Syötän pojan ja teen tarvittavat kotityöt: pyykkään, imuroin tai laitan ruokaa. Näille on omat päivänsä. Syön itse ja lähdemme ulkoilemaan. Vedän pienen treenin ulkosalla, tarvittaessa käymme kaupassa jos on sille varattu päivä. Kauppareissun jälkeen vaunuissa protestoidaan koska siellä on tylsää ja kenties nälkäkin vaivaa. Kotona syödään, sitten äitikin pääsee syömään. Juniori leikkii hetken itsekseen ja äiti joogaa tai jumppaa. Taas on ruoka-aika ja äiti lukee samalla. Lähempänä iltaa tehdään vauvajumppaa/lauletaan/pelleillään yms. Ennen iltatoimia äiti treenaa soittoa ja Juniori tykkää kuunnella. Juniori saa itsekin kokeilla pianonsoittoa. Sitten äiti käy helkkarin nopeasti suihkussa, mitä seuraavat iltatoimet ja iltamaito. Juniori saa nukkua äidin sylissä vielä hetken koska siinä näyttää olevan mukavaa. Lopuksi omaan sänkyyn. Siinä on meidän tyypillinen päivä. Mukaan mahtuu myös vaipanvaihtoa, pukemista, riisumista, huutoa ja äidin komentelua, mutta se kuuluu asiaan. Illan päätteeksi totean Juniorin olleen oikeassa: tästä tuli hyvä päivä. 

Pienet lapset, pienet huolet. Isot lapset, isot huolet. Lapset kasvavat nopeasti, mutta onneksi edes ajoittain sen verran hitaasti että moniin asioihin ehtii edes vähän sopeutua. En voi sanoa ettenkö hieman jännittäisi tulevaa aina liikkumaan oppimisesta töihin palaamiseen. On 99,9 %:sen varmaa että haasteita tulee, mutta harva vanhempi selviää ilman. 

Siirappista ja ärsyttävän kuuloista ehkä, mutta udkon että positiivisella asenteella pääsee yllättävän pitkälle. Toisaalta myös sillä, että pysähtyy hetkeksi miettimään onko sen hetken ongelma varsinainen ongelma. Kuten todettua tuli, kahvin saa lämmitettyä uudelleen mikrossa. "Mutta odotas vaan kun.." Skippaan odottamisen. Mieluummin elän tässä ajassa ja hetkessä. 

Avoin yliopisto, kansanopistot, liikuntaseurat: Näissä on mahdollista opetella uutta aikuisenakin

 Vaikka 40 vuotta alkaa olla armotta lähempänä kuin aiemmat pyöreät  vuodet, edelleen tässä tulee mietittyä mitähän sitä haluaisi tehdä "isona". Jos iso viittaa kokoon, raskausaikana ja etenkin loppuvaiheessa tuntui ettei yhtikäs mitään. Tekeminen loppui pala palalta. Jouduin koronariskin vuoksi jäämään varhennetulle äitiysvapaalle, ja viimeinen avoimen yliopiston kurssikin tuli suoritettua n. kuusi viikkoa ennen Juniorin syntymää. Halusin saada suorituksen pois alta jos eräs olisikin vaikka syntynyt hieman aiemmin. 

Aloin oppia opiskelemaan ja opettelemaan uutta vasta aikuisiällä. Lapsena ja nuorena minussa oli taipumus joko alisuoriutumiseen, tai jos yritin, opiskelu- ja harjoittelutekniikkani olivat vääriä. Näitä yhdisti toistaminen ilman suurempaa keskittymistä. Olin opintojen puolessa välissä teologisessa tiedekunnassa, kun todella opin opiskelemaan. Yllättäen arvosanat nousivat. Soittamisessa kehityin harjoittelutaidoissa 18-vuotiaana aloitettuani viulunsoiton. Minulla oli aivan mahtava ja motivoiva opettaja, joka opetti myös huolelliseen harjoitteluun. Tätä ennen minulla oli vain kiire oppia. Huolellisuudesta ei niin väliä. Meni melkein 10 vuotta, kun jäälle palattuani opin saman taktiikan. Aloin tietoisesti keskittyä, en vain vilkaisemaan toisella silmällä kuinka liike tehdään. 

Kiinnostuin uusien asioiden opettelusta vasta aikuisena, ja sitä motivoi erityisesti löytämäni artikkeli uusien taitojen opettelun ja aivojen harmaan aineen tuotannon lisääntymisen yhteydestä. Mitä enemmän aivoille antaa haastetta, sitä tehokkaammin harmaata ainetta kehittyy. Näin suoraan netistä lainattuna harmaa aine on tärkeä tekijä mm. muistin ja stressinsietokyvyn suhteen. Harmaata ainetta lisäävät aktiviteetit, jotka vaativat keskittymistä, havainnointia ja uuden opettelemista. Liikuntalajeista erityisesti tanssi ym. koordinaatiota ja keskittymistä vaativat lajit ovat ihanteellisia. 

Sitten eteen tulee haaste? Tai ehkä vain kysymys. Uuden opettelu on tehty helpoimmaksi kouluikäisille ja sitä nuoremmille. Jo teineille valikoima tahtoo kaventua. No, käyväthän hekin koulua. Mutta hei, kuinka moni peruskoulunsa ja muutkin koulunsa päättäneet voivat aivan rehellisesti väittää olleensa koko sen vähintään 9 vuotta 100%:sen motivoituneita? En kiistä etteikö sellaisiakin olisi, mutta jotenkin luulen heidän edustavan vähemmistöä. 

Haasteena on myös se, etteivät monetkaan aikuiset voi sitoutua säännölliseen tai merkittävää sitoutumista vaativaan toimintaan.Tässä jokunen kokemuksen kautta hankittu idea opetella uutta. Huom, jokainen seuraavista liittyy omaan kokemukseeni. 

Avoin yliopisto 

Avoin yliopisto oli itselleni kätevä keino kokeilla opiskelua ja tutustua eri oppiaineisiin/aihepiireihin. Toisaalta avoimen yliopiston kursseilla tuli myös karsittua pois sellaisia vaihtoehtoja, jotka eivät pitkällä tähtäimellä tuntuneet mielekkäiltä. Olen avoimen yliopiston kautta mm. täydentänyt opintojani, mutta myös kokeillut uutta. 

Melko monilla kursseilla asuinpaikalla ei ole myöskään merkitystä, sillä etänä suoritettavia kursseja on paljon. Itselläni on erittäin positiivisia kokemuksia. Toki välillä sitä kaipaisi ns. lähiopetusta, ja sitäkin on tarjolla. Toisaalta mikäli asuinpaikkasi on helpon matkan päästä oppilaitoksesta tai lähelläsi asuu muita saman kurssin suorittajia, mikään ei estä tapaamasta heitä esimerkiksi opiskelupiirin merkeissä. Itse olen suorittanut kursseja Helsingin avoimessa yliopistossa. Jos kiinnostus heräsi, voit tarkastella valikoimaa täältä. 

Mitä itse en ole vielä kokeillut mutta haluaisin kokeilla jos mahdollista: Olisi hauska päästä esimerkiksi taideaineiden avoimille kursseille. Ehkä joskus kun mahdollista on. Ne kuitenkin (käsittääkseni) vaativa läsnäoloa, ja mieluiten olisin esim. maalauskurssilla paikan päällä. 

Kansanopistot

Kanopistoilla on pitkä historia, mutta jätetään se vähemmälle. Kansanopistoissa voi esim. suorittaa korkeakouluopintoja, ja monet tekevät yhteistyötä korkeakoulujen kanssa. Itse kävin aikoinaan teologian opinnot sekä pääsykoevalmennuksen Helsingin evankelisessa opistossa HEO:ssa. 

Kokemus oli positiivinen ja tuotti tulosta. Aivan halpoja kansanopistot eivät ole, mutta mielestäni hyvä investointi jos mahdollisuus tulee. Itselläni vuosi HEO:ssa oli mahdollinen säästäväisen elämäntyylin ansiosta. Lisäksi kokopäiväopiskelijana sain opintotukea. 

Kansalais- ja työväenopistot

Näihin tuli tutustuttua jo lapsena! Itse asiassa kansalaisopistossa sain ensimmäiset pianotuntini. Valitettavasti olin hieman riehakas ekaluokkalainen ja todella nirso opettajien suhteen. Vuosia myöhemmin palasin samaisen alueen kansalaisopistoon ja aivan uudella motivaatiolla. Kansalaisopistossa olen perehtynyt lähinnä soittotunteihin. Pienenä miinuksena on soittohetken kesto, mikä on vain 15 minuuttia. Toisaalta osalle tämä aika on toimivampi kuin 45 minuuttia, sillä keskittymiskyky on parhaimmillaan eikä soittotunnin kestoon tarvitse varata kokonaista tuntia.

Kansalais- ja työväenopistoissa itseäni viehättää kurssivalikoima ja eräänlainen luovuus siinä. Vaikken osaa kuvitella itseäni ihan kaikkeen, on mukavaa kun ihmiset voivat kokeilla erilaisia asioita ja taitoja joiden olemassaolosta harva tietää.  

Vähän erilaista liikuntaa: Tankotanssia ja tanssiakrobatiaa

Taitoluistelu taisi olla ensimmäinen liikuntalaji mitä harrastin. Siis niin, että käytiin paikan päällä ohjatussa ryhmässä. Ohessa tuli myös kokeiltua yhden kesän ajan pesäpalloa, mitä en itsekään tajua. Nim. kaikki mihin liittyy pallo, on jossain suuressa maailmankaikkeudessa käännettyä minua vastaan. Lenkkeily tuli kuvioihin silloin, kun fysiikkani ja kenties myös aikaansaamis- ja vastuunottokykyni riittivät koiran lenkittämiseen. Lenkkeily oli minulle jostain syystä pitkään "ongelma". Oli tylsää vain kävellä. Oikeastaan löysin lenkkeilyn ja hiihtämisen viehätyksen vasta aikuisiällä. 

Kun taitoluistelu loppui myrskyisissä merkeissä, takkini oli pitkään tyhjä liikunnan suhteen. Kokeilin myös salitreeniä ja jopa maraton -juoksua. Myös pyöräilyä tein aikani. Ei näissä suoranaisesti mitään vikaa ollut, mutta kaipasin lajiltani haastetta. Ainoa mistä sain jotain tyydytystä oli ennätysten rikkominen matkoissa. Lopulta hyväksyin että taitolajit ovat minun juttuni. Jäälle oli vielä liian pitkä matka, mutta silloin surullisen kuuluisan IRC-gallerian kautta löysin vahingossa kiinnostavan lajin: tankotanssin. 

Kesti aikansa ennen kuin pääsin ensimmäiselle tunnille. Piti perehtyä lajiin teoreettisesti jotta saatoin olla varma ettei kyseessä ole strippaus tms. Tankotanssi oli tuolloin siis aika uusi juttu ja yhdistettiin lähinnä "alan naisiin". Youtubesta löytyi jo mukavasti videoita, ja suomalainen, silloin vielä tuntematon Oona Kivelä ehti valloittaa minut taidoillaan. 

Uskaltauduin ottaman tankotanssitunteja Rock the Polella. Innostus oli sen verran suuri, että hankin oman tangon. Samaisessa paikassa kävin myös muutamia kertoja balettitunneilla. Opetus oli tasokasta niin tankotekniikassa kuin baletissa. Mikäli kyseinen paikka on lähettyvillä, suosittelen lämpimästi! 

Opiskelun alettua Unisportin tiloista tuli yksi kodeistani. Siinä vaiheessa näihin kuuluivat mm. jäähalli, kirjasto, paikalliset urheilupuistot sekä yliopiston tilat. Niin, ja Prisma missä onnistuin haahuilemaan harvinaisen pitkiä aikoja. Unisportissa perehtyin hieman tarkemmin kuntosalitreeniin, mutta taitoluistelua tukevassa muodossa. Tosin harjoitteluni oli turhankin paljon kestävyyteen painottuvaa. Vasta myöhemmin laajensin harjoittelua hyppyharjoituksiin ja akrobatian alkeisiin. Unisportissa kokeilin myös tanssiakrobatian kurssia, mikä tosin osoittautui enemmänkin breakdance -painotteiseksi. Ei haittaa, hauskaa oli! Unisportin tarjontaan voit perehtyä täällä.  

Rohkeasti kokeilemaan!

Harrastamisella on ajoittain negatiivinen sävy, erityisesti kun siihen liitetään raha. Tässä on valitettavasti ainakin omasta mielestäni paljon totuuttakin. Erityisesti lasten harrastuksilla on taipumus näyttää millainen on perheen varallisuus. Toisaalta raha voi olla vähintäänkin hidasteena myös aikuisten harrastamisessa. Miten minulla on ollut varaa harrastaa? Taitoluistelu ja tankotanssi kun eivät tunnetusti kuulu edullisimpiin lajeihin. 

Taktiikoita on monia. Yksi on panostaminen itsenäiseen harjoitteluun. Taitoluistelussa olen hyödyntänyt mm. yleisöjäitä sekä aikuisporukan yhdessä varaamia jäävuoroja. Olen pienissä määrin ottanut jopa yksityistunteja, mikä loppujen lopuksi ei tullut sen kalliimmaksi kuin seurassa treenaaminen. Parilla tunnilla imin niin paljon itseeni informaatio ja vinkkejä kuin mahdollista, ja harjoittelin niiden mukaan itsenäisesti. Toisaalta vähensin sellaisia asioita joihin rahaa meni, mutta pärjäsin ilmankin. Näihin kuuluivat mm. ulkona syöminen ja illat baarissa. Vaikken jälkimmäistä ole vuosikausiin tehnyt, jo kerran kuussakin rahaa meni pienilläkin ostoksilla viikon usean päivän ruokarahojen verran. 

Itse toivon että harrastaminen muuttuisi aktiviteetiksi mitä ihminen tekee vapaaehtoisesti ja hyvin vuoksi. Harrastuksella ei tarvitse määritellä sosioekonomista asemaa tai muutakaan statusta. Mukavaa olisi myös, että harrastaa voi ilman sitoutumista säännölliseen. Vaikka tekstissäni esille nousi lähinnä maksullisia vaihtoehtoja uuden opetteluun, myös itsenäinen opettelu on mahdollista. Kätevä kompromissi on hankkia opetusta ja panostaa mahdollisimman paljon itsenäiseen harjoitteluun hetkinä joina parhaiten sopii. Toki kursseilla yms. mukaan tulee usein myös sosiaalisuus. Toisaalta, mikä estää kurssilla tavattua porukkaa kokoontumassa myös muualla? 

Siispä rohkeasti kokeilemaan uutta! Valitettavasti ihan kaikkeen ei ole mahdollista saada opetusta tiloista puhumattakaan, mutta usein pääsee edes vähän sinne päin. Minua kiinnostaisi perehtyä mm. kilpa-aerobiciin. Yritin aikoinaan selvitellä onko aikuisten mahdollista harjoitella kyseistä lajia, tosin ilman kilpailua. Vastausta en koskaan saanut, mutta on ollut hauska yrittää napata omiin harjoitteisiin omaan tasooni sopivia liikkeitä harjoiteltavaksi. En myöskään ole vuosiin ottanut soittotunteja, mutta treenaan edelleen puolitavoitteellisesti ja yritän laajenta kappalevalikoimaa. 

Ja loppuun pieni utelu: mitä lajia tai muuta aktiviteettia haluaisit harjoitella? Millaisia uusia asioita haluaisit oppia? 

Olen yksinhuoltaja mutta en koe olevani sellainen

 Kuten rivien välistä on välillä vilahtanut, asun lapseni kanssa kaksin. Juridisesti olen yksinhuoltaja ja hoitovastuu vauvasta on minulla. Lapsen isän kanssa olemme yhdessä, mutta käytännön sanelemasta pakosta eri osoitteissa. En näe tarpeelliseksi avata asiaa tarkemmin. Toki toivoisin että voisimme olla saman katon alla ja jossain vaiheessa voimmekin. Lapsen isä tulee aina mahdollisuuksien mukaan käymään ja vietämme hänen luonaan välillä pidempiä aikoja. Tällainen reissu tuli tehtyä esimerkiksi kesä-heinäkuun aikana. 

Olin tästä järjestelystä tietoinen jo ennen Juniorin syntymää. Myönnän että minua hieman jännitti ja ehkä pelottikin. Sain kuitenkin perheeni avustuksella pehmeän laskun, enkä joutunut aloittamaan yksin. Tämä helpotti paljon ja olen heille erittäin kiitollinen. Uskon että Juniorillekin tekee hyvää kun ympärillä on muitakin ihmisiä kuin äiti. Jos rehellisiä ollaan, en miellä itseäni "oikeaksi" yksinhuoltajaksi, sillä en koe olevani yksin. Minulla on tukiverkkoa ja mahdollisuus pyytää ja saada apua. Oikeastaan jo tämä antaa voimia ja tarmoa jokaiselle päivälle.  

Yksinhuoltajuus tuntuu oleva arka aihe, ja osalle käsitteen tarkka määrittely on tärkeää. Tämä on ymmärrettävää, sillä vastuun määrä ja millaiseksi sen kokee vaihtelee ihmiskohtaisesti. On myös vanhempia jotka asuvat yhdessä, mutta ovat esimerkiksi toisen vanhemman työn vuoksi hyvin vähän yhdessä. Toisaalta esimerkksi taloudellinen vastuu on jaettu. Tässä muutamia ajatuksia miten itse olen kokenut arjen kaksin Juniorin kanssa: 

Vauva-ajan autuus

Vauva-aika tuntuu yksinkin sellaiselta mistä selviää. Toki päivittäin vuorokaudesta loppuvat tunnit ja minuutit kesken, sillä minulle on tärkeää panostaa myös ns. omiin juttuihin siinä määrin kun ne eivät ole Juniorin hoitamisesta pois. Luen kirjoja imettäessä, treenaan vaunulenkkien ohella tai Juniorin leikkiessä vieressä. Voin myös treenata soittoa tai vaikkapa kirjoittaa. Käytettävä aika yhdellä kertaa on vain pienempi. 

Juuri nyt on melko selkeää. Moni asia on ennustettavissa ja siten järjestettävissä. Voin laittaa ruokaa kunhan se on sellaista minkä saa valmistettua niin, että keskeyttäminen on mahdollista. -Ja toinen käsi ja/tai toinen jalka on vapaana kiikuttamaan sitteriä kun Juniori kyllästyy seuraavaamaan ruuanlaittoa. Tästä syystä viikon menu koostuu padoista, keitoista ja laatikoista. Kauppareissuja on tehtävä hieman useammin, sillä vaunujen kanssa on haasteellista saada esim. koko viikon tarvikkeita kuljetettua. 

Nyt kun Juniori ei vielä liiku kuin paikoillaan, häntä ei tarvitse vahtia silmä kovana. Toki jos hän on lattialla tai sängyllä, pidän häntä silmällä. Sitteriin voi jättää vaikka imuroimisen ajaksi. Juniori ei onneksi osaa vielä (kunnolla) kääntyä, mutta hän pystyy keikauttamaan itsensä vatsaltaan selälleen. 

Ajanhallinnassa minulla on ennalta-arvattavuudesta huolimatta haasteita. Tällä hetkellä yritän kääntää vuorokausirytmiä aikaisempaan suuntaan, jolloin saisimme päivän alkuun aikaisemmin. Tällä hetkellä Juniorin nukahtaa n. 22:00 ja nukkuu 6-8 tuntia ja sen jälkeen pari tuntia. Koska Juniori huomaa radikaalit muutokset nukkumaanmenoajassa, aikaistan sitä pikku hiljaa. 

Yksinäistä?

Ei oikeastaan. Ehkä tähän liittyy sekin, että tiedän ettei minun tarvitse olla yksin. Minulla tässä lähellä perhe ja ystäviä. Ehkä syksyllä kokeilen ainakin satunnaisesti vauvakerhoja yms. Haaveilen hieman josko paikallisen somen kautta saisi yhteyden paikallisiin pikkulasten äiteihin ja saisi sitä kautta seuraa vaunulenkeille. 

Muuten päivät menevät vauhdilla. Ehkä jos aikaa olisi enemmän, voisin ehtiä tuntea itseni yksinäiseksi. Toisaalta, en osaa hahmottaa itseäni yksinäiseksi. Minulla on Juniori 24/7 ja aikuista seuraa tukiverkostossa lähellä. Toki aikuinen seura on mukavaa vaihtelua, minkä vuoksi kaipaan jäällekin: "lajitovereiden" tapaaminen on vuosia ollut tärkeää. 

Haasteita?

Riippuu millaiset asiat tuntuvat vaikeilta. Monet asiat arjessa sujuvat, mutta esimerkiksi tukanpesu on oma lajinsa. Vaikka olen oppinut erittäin vikkeläksi, silti aikaa tuntuu (Juniorin mielestä) menevän liian pitkään. Mutta silti tämä on onnistunut. Oikeastaan yllättävän moni asia onnistuu, mutta ne vaativat ajoittamista ja ennakoimista. Mikä itselleni on edelleen vaikeaa, on tehdä asiat tiettyyn kellonaikaan. 

Tällä hetkellä yritän aikaistaa meidän molempien rytmiä, sillä toivoisin päivän lähtevän liikkeelle aikaisemmin. Juniori (toistaiseksi) nukkuu oikein kiitettävästi ja toivon että yhtenäiset unet lisääntyisivät kun päästään kiinteitä maistelemaan. En siis ole missään nimessä luopumassa imetyksestä vielä aikoihin, sillä imetys on hetki läheisyydelle ja rauhoittumiselle yhdessä. Usein mietin pidänkö lastani riittävästi sylissä. Tästä syystä haluan aina kun mahdollista hoitaa nämä hetket mahdollisimman kiireettömästi. 

Erityisesti syöttäminen toisaalta tuo omat haasteensa, sillä siihen menevät aika vaihtelee. Kuten totesin, syöttämisen haluaisin tehdä kiireettömästi aina kun mahdollista. Tämä kuitenkin vaatii ennakointia jos päivälle on sovittu menemisiä selkeään kellonaikaan. Toki pientä edistystäkin on tapahtunut, mutta harjoittelu jatkuu. 

Joidenkin käytännön asioiden hoitaminen vaatii myös apua. Hyvänä esimerkkinä voisi olla käynti isännöitsijän toimistolla. Tämä on siis yksi ensi viikon projekteista. Tänään katsoin uloskäynnin ja tietenkin siinä on juuri sellaiset korkeat raput (ei tietoakaan rampista) että en pääse omin avuin vaunujen kanssa sisään. Toki on hetkiä joina ohikulkijat auttavat suosiolla, joskus taas vähemmän.   

Vaikeasti ymmärrettävä?

Myönnän että minun on vaikea kertoa tilanteestani ja ehkä tunnen jopa pientä häpeää. Vaikka jokaisella on oikeus yksityiseen eikä kenelläkään ole syytä arvostella toisen tilannetta, koen kysymykset minun ja lapsen isän tilanteesta kiusallisiksi. Olen saanut uteluita olemmeko yhdessä, olenko sinkku jne. Vaikka järjellä tiedän etteivät nämä asiat kuulu muille eikä minun tarvitse välittää näistä kysymyksistä, minulla ei ole erityisen vahvaa henkistä suojamuuria. 

Mitä ihmettelen, on yleinen takapajuisuus. Vaikka miten korostetaan kuinka monenlaisia perheitä on olemassa ja tärkeintä on toimivuus, koen että minuun suhtaudutaan joko jonkinlaisena "uhrina" tai vaihtoehtoisesti vähän kilahtaneena naisihmisenä joka viime hetkellä hankkiutui paksuksi ja elää nyt yh-elämää. Kumpikaan ei pidä paikkaansa. No, myönnän että ikää on eikä lapsen saaminen ole itsestäänselvyys. Asiat menivät omaan suuntaansa ja koin tapahtuneen pikemminkin suurena lahjana. 

On vaikea arvioida mitkä asiat ovat todellisia ja mitkä virheellisiä johtopäätöksiä. -Siis minun osaltani. Onneksi asuinpaikkani ei vaikuta esimerkiksi erityisen konservatiiviselta tai sisäänpäin lämpiävältä. Tai ehkä se olisi jälkimmäistä, mutta "asemani" on muutenkin niin olematon ettei ketään onneksi kiinnostaisi vaikka todellisia puheita tulisikin. Luulen että todellisuudessa murehdin turhia. Minun ei tarvitse hävetä nykyistä tilannetta eikä selitellä. Toisaalta.. helpommin sanottu kuin tehty. -Kiitos miellyttämiseen taipuvaisen persoonani. 

Tähän mennessä olen kertonut utelijoille totuuden, mutta sellaisella määrällä informaatiota mitä kysyjille suotakoon: Asumme pojan kanssa nyt kaksin, mutta jossain vaiheessa pääsemme kaikki asumaan saman katon alle. 

Nämä asiat jännittävät

Vaikka on ihanaa nähdä miten Juniori kasvaa ja kehittyy, jännitän hieman aikaa kun hän lähtee liikkeelle. Jännitän myös ensimmäisiä sairastumisia, joilta ei liene mahdollista välttyä. Tähän mennessä poika on pysynyt terveenä, eikä ensimmäisten viikkojen vatsavaivatkaan kääntyneet koliikiksi asti. Nyt pääsen sen verran helpolla, että ensimmäinen sairastuminen tulee olemaan pienoinen draama. -Tähän asti annetuista rokotuksistakaan ei tullut oireita. 

Jännitän myös pian alkavaa soseiden maistelua. Miten se sujuu? Miten vatsa reagoi? Ilmeneekö allergioita? Erityisesti kokeneiden korvaan nämä kuulostavat varmasti naurettavilta asioilta, mutta jostain syystä näitä jännitän. Voisin tiivistää jännitettävät asiat muutoksiksi ja siihen, miten niihin sopeutuu. Uuden oppiminen on ihanaa katseltavaa, mutta erityisesti liikkumisen kehittyminen tuo omat haasteensa. On oltava tarkempi ja lasta on vahdittava tarkkaan. Tosin lähikuukausina ajattelin hankkia leikkikehän.. 

Mietin myös pidänkö Junioria riittävästi sylissä ja kommunikoinko hänen kanssaan riittävästi. Toisaalta haluan antaa hänen leikkiä itsekseen jos hänellä selkeästi on oma leikki meneillään. Ajattelen että lapsellekin pitää antaa hänen omaa aikaa jos huomio on jossain. Toisaalta "keskeytän" pienimuotoisesti kysymällä mitä hän esim. katselee. Jos huomio ei kiinnity äitiin, oletan että nyt on oma juttu kesken. Seuraava projekti olisi alkaa Juniorin kanssa katselemaan enemmän kuvakirjoja ja kertomaan mitä kuvassa on. 

Toisaalta minua jännittää myös aika jona koko perhe pääsee saman katon alle. Vaikka odotan hartaasti sitä päivää kun tämä viimein toteutuu, ilman haasteita ei selvitä. Meille on Juniorin kanssa jo nyt kehittynyt oma päivärytmi rutiineineen. Päivä alkaa tietyllä tapaa, etenee saman kaavan mukaan (mikä on muokattavissa), asiat tehdään tietyssä paikassa, iltarutiinit ovat omanlaisiaan, samoin myös nukuttaminen tapahtuu aina samalla tavalla. En ole ammattilainen kasvatuksessa, mutta uskon että toistuvat rutiinit ja ennalta-arvattavuus tuovat myös vauvalla turhaa. No, kieltämättä äidillekin.. 

Miten oma pää ja kroppa jaksavat?

Mielestäni kohtuullisen hyvin. Myönnän olevani välillä väsynyt. Olen suurimmaksi osaksi joko hyvällä tuulella, tai vähintäänkin neutraalin rauhallinen. En itse asiassa edes muista koska itkin viimeksi. Ehkä synnärillä? Tai ehkä vielä viikon synnytyksen jälkeen? Muuten olotila on ollut melko tasainen. Olen myös jaksanut fyysisesti melko hyvin, sillä pidän tarkkaan kiinni riittävästä ravinnosta ja levosta. 

Melko hyvin, eli joskus väsyttää. Myönnän että loppuviikosta olen väsynyt. Usein lauantaina tuntuu siltä, että kaipaisin jopa päiväunia. Juniori nukkuu melko pitkiä pätkiä öisin, peräti 7-8 tuntia. Joudun usein ennen hänen heräämistään tekemään "aamulypsyn". Koska unta tulee noin paljon yhteen menoon, poikaapa ei väsytä aamusyötön jälkeen. Tunnin verran hän malttaa vielä nukkua, mutta sitten kaipaa jo tekemistä. Itse kaipaisin vielä toisen tunnin unta. Toisaalta pitäisi jotenkin itse kyetä mennä nukkumaan heti kun Juniori on nukahtanut. Valitettavasti onnistun aina valvomaan tunnin, sillä illan päätteeksi kaipaan kirjan lukemista ihan vain itseni kanssa. 

Kieltämättä voisin vaikuttaa väsymykseen tekemällä hieman vähemmän. Minulla on taipumus ahtaa päivä täyteen tekemistä, josta osa on liikuntapainotteista. Toisaalta treenaaminen on eräänlainen "henkireikä" joka pitää pääkopan kunnossa kehon ohella. Kieltämättä olen pohtinut josko vähempikin riittäisi, tai jos vaikka ottaisin joka toinen päivä kevyemmin esim. joogan ja venyttelyn merkeissä. 

Tulevaisuudessa..

Se toki mietityttää kun ei tiedä milloin asiat tapahtuvat. Samoin se, miten saan asenteeni pidettyä mahdollisimman positiivisena. Jos jotain olen oppinut, niin katkeruudelle ja siihen johtaville vertailuille ei parane antaa sijaa. Toki yksittäisinä turhautuneina hetkinä sitä jupisee mielessään mitä ihmettä sellaiset äidit valittavat joilla on edes iltaisin toinen aikuinen läsnä jne. Toisaalta minä en tiedä millaisia haasteita näillä äideillä on. Ja ehkä he jupisevat mielessään miten helppoa on heillä joilla ei ole lapsia. Ja taas: ehkä heilläkin on haasteita ja vaikeuksia joita me taas emme tiedä emmekä käsitä. Mainittakoon että en myöskään sulje isien/ toisen vanhemman kokemia haasteita pois. Sorrun vain automaattisesti kirjoittamaan pelkistä äideistä. Mutta tosiaan, vertailu ja katkeruus on paras pitää poissa. Myös pakkokiitollisuutta haluan ja kannustan välttömään. 

Toistaiseksi elämme Juniorin kanssa päivän ja viikon kerrallaan. Otamme arkeen pikku hiljaa ja vähän kerrallaan uusia asioita. Toivon kuitenkin että aikatauluissa tulisi olemaan väljyyttä hetkille joina ei ole kiire. Itse alan käydä mahdollisuuksien mukaan jäällä, muu treeni menee Juniorin kanssa niin kauan kuin mahdollista. 

Vaikka välillä kaipaisin takaisin töihin, toivon että voisin olla Juniorin kanssa ainakin niin pitkään että hän osaa kävellä ja puhua sen verran että ns. olennaiset sanat onnistuisivat. Tällä hetkellä en mielelläni jätä Junioria paria tuntia pidemmäksi aikaa hoitoon niin etten itse ole lähettyvillä. Ei siis sillä ettenkö luottaisi heihin jotka hoitavat ja ettenkö kykenisi irtautumaan lapsestani (okei, joskus se on haasteellista). Haasteena on nuoren herran välillä vaihtelevat ruoka-ajat ja se ettei tuttipullo aina kelpaa.. Ehkä tilanne helpotta kun kiinteät tulevat mukaan. Ja jos ne kelpaavat..

Mutta näin edetään. Vaikka elämme hieman kuplassa, se ei tarkoita etteikö päivän aikana saataisi tehtyä asioita. Ilman pakkokiitollisuutta nautin tästä ajasta kun vauvan kanssa pärjää kahdestaankin ilman suurempia ponnisteluja. Toki jos väsyttää vähän ja joskus enemmänkin. Voisin todeta että tässähän tämä menee ainakin toistaiseksi. 

Mukavaa päivää kaikille!

Jäälle? Kilpailemaan? Uutta opittavaa? -Pieniä visioita tulevan syksyn treenistä

 Tässä ollaan Juniorin kanssa oltu osaksi kahdestaan ja välillä nähty mm. Juniorin isovanhempia, setää ja tätiä ja tietenkin Juniorin lemppareita eli serkkuja. Voisin luonnehtia itseäni osa-aika -yh:ksi, jos sellaisen nimikkeen käyttö tässä tilanteessa sallitaan. Periaatteessa olen kaksin Juniorin kanssa, mutta näemme kyllä viikoittain erityisesti Juniorin isovanhempia. Juniorin isä asuu toistaiseksi muualla, mutta siirtyy tänne kun mahdolisuus tulee. 

Toistaiseksi koen pärjääväni kohtuullisen hyvän reilu kolme kuukautta vanhan Juniorin kanssa (tosi vanha!). Olen saanut tehtyä kotitöitä, laitettua ruokaa sekä liikuttua Juniorin hoitamisen ohella. Toki jonkin verran on karsittava sekä hyväksyttävä että peruuntumisia, keskeytyksiä ja siirtämisiä tulee. Tämä ei haittaa, sillä näinkin saa ihan riittävästi tehtyä. Tällä kertaa fokus on liikunnan edistymisessä. Miten onkaan sujunut?

Pientä järjestelmällisyyttä

Minulla ei toistaiseksi ole selkeää viikko-ohjelmaa, mutta sellainen on alkanut kehittyä ainakin ympäripyöreästi. Viikko-ohjelma myös rytmittäisi harjoittelua, toisi järjestelmällisyyttä ja huomioisi myös palautumisen.

Notkeus

Notkeusharjoittelu on edennyt oikein mukavasti, ja alkuperäinen taso alkaa olla lähellä. Toisaalta tätä osuutta on helpointa harjoitella, sillä erilaiset venyttelyt yms. onnistuvat kotona helposti. 

Notkeusharjoittelu ja siinä kehittyminen tekevät siinäkin mielessä hyvää, että kehitys on todella hidasta tietyn pisteen jälkeen. Toisaalta myös omat rajat on hahmotettava. Tiettyjä liikkeitä on tehtävä päivittäin. 

Off-ice -harjoittelu

Taitorullaluistelu on reissulta palaamisen jälkeen jäänyt tauolle, mutta luulen että pian on aika päästä taas jäälle. Sen sijaan vaunulenkkien ohessa olen tehnyt mm. rotaatioharjoituksia sekä muita hyppyharjoituksia. Voin rehellisesti myöntää että hypyistä on lähtenyt mukavasti korkeutta ja kierrosmäärä on selkeästi pienempi kuin ennen raskautta. Myös rotaatioasento kaipaa parantamista. 

Toisaalta hyvää on se, että olen edes välillä muistanut kuvata hyppy-yrityksiä. Näin on helpompaa hahmottaa mihin asioihin on hyvä kiinnittää huomiota. Itselläni erityisesti ylävartalon käyttö on hakusessa, mutta yritän parantaa sitä puolen kierroksen hypyillä joissa huomio on nimenomaan  ylävartalossa. Käytännössä ongelmat ovat luokkaa hartioiden nouseminen ja kiertyminen väärään aikaan. 

Lisäksi ulkosalla tulee tehtyä erilaisia tasapaino- ja kehonhallintaharjoituksia. Vakiosettiä ovat polvivaaka, biellman ja näiden yhdistäminen erilaisiin liikesarjoihin. Edelleen olisi niin kiva päästä edes muutaman kerran kokeilemaan esimerkiksi rytmistä voimistelu. Siitä voisi nimittäin saada hieman ideoita harjoitteluun. 

Lihaskunto

Selkätreeni on saanut hieman laajennusta, samoin ylävartalon treenaaminen. Viimein olen onnistunut kerran viikossa pitämään myös ns. jalkapäivän, mikä kieltämättä tuntuu! Kun lihakset ovat alkaneet heräillä, voisin lisätä viikkoon päivänä jona teen teknisesti helppoja mutta korkeutta kehittäviä hyppyharjoituksia. 

Vatsalihasten treenaaminen on edelleen osittain tauolla. Toki monet muut liikkeet aktivoivat vatsalihakset, mutta esimerkiksi rutistuksia, lankutusta yms. en vieläkään ole uskaltanut tehdä. Toisaalta en vieläkään ole saanut aikaiseksi varata aikaa fysioterapeutille. Ylipäänsä lihastreeni on lähtenyt mukavasti käyntiin, mutta se on ollut enimmäkseen lihasten herättelyä, ei rajojen kokoilemista. Toisaalta pyrin saamaan lihaksiin enemmän voimaa ja kestävyyttä, en kasvattamaan kokoa. 

Yleiskunto

Kiitos vaunulenkkien, tämä puoli on melko hyvässä tilassa! Toisaalta en ole tehnyt aerobista treeniä.. paljon yhtään? Hieman kauhulla odotan kun uskallan taas kaivaa hyppynarun esille. HIIT -tyyppinen harjoittelu kieltämättä kiinnostaisi myös, on vain kehiteltävä runko sellaiseen. Toki esimerkiksi Youtube on täynnä kaikenlaista materiaalia. Jotenkin olisi kiva oppia enemmän ja itse ymmärtää paremmin miten hyvä treeni rakentuu. Tiedä häntä vaatiiko tämä jo pt-koulutuksen.. ainakin palvelujen hyödyntämistä?

Vaikka en ole päässyt kisaamaan enkä tiedä pääsenkö ennen eläkeikää, kisaohjelman kannalta HIIT -tyyppinen harjoittelu lienee paras, mutta siihen on hyvä lisätä myös nk. plyometristä harjoittelua. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että harjoittelun olisi tuettava kisaohjelman vaatimaa kuntoa: on oltava kestävyyttä, mutta myös kyettävä saamaan lihaksista mahdollisimman paljon voimaa sen vajaan kolmen minuutin ajan. -Jos siis minusta enää on kilpailemaan Gold -sarjassa. 

Jatkossa?

Kieltämättä jäälle pääsemistä odotan kovasti! Kilpaileminen houkuttelisi myös, aina ainakin kisaohjelman tekeminen ja harjoitteleminen. Kilpaileminen vaatisi kuitenkin säännöllistä harjoittelu ainakin kolmesti viikossa. En vielä tiedä pääsenkö niin usein jäälle, mutta selvittelen asiaa. Jos en pääse vielä, ehkä pääsen joskus. Jäällä haluaisin ainakin alkuun saada peruselementit ensin samalle tasolle ja hioa niitä siistimmäksi. Teränkäyttö ja hartiat tulevat olemaan merkittävin kohde missä parantamisen varaa löytyy. Ylipäänsä haluaisin luisteluuni rentoutta ja sujuvuutta. -Ja tietenkin vauhtia. Toki haluaisin päästä ainakin axelin ja kaksoissalchowin, mutta katsotaan riittääkö mahdollisuudet harjoitella. 

Luulen että seuraava askel olisi miettiä pientä tavoitteellisuutta, sillä monessa asiassa olen päässyt raskautta edeltävälle tasolle. Edelleen painopisteeni on oppia käyttämään kehoani monipuolisesti, ei sen muokkaamisessa. Olen varautunut siihen, että taitoluistelun harjoitteleminen voi vaikeutua niin, että lajia on hyvä vaihtaa tai siirtää enemmän akrobatian puolelle. Tai sellaiseen ylipäänsä mitä harjoittelupaikan voi valita itse. Myös korona on edelleen olemassa, eli senkään vaikutuksista ei tiedä. 

Se mikä seuraavaksi on siis edessä, on tavoitteiden kirjaaminen ylös sekä niitä edistävän harjoittelusuunnitelman kehitttäminen. Siinä on kuitenkin huomioita palautuminen, sillä päätoiminen työni on edelleen Juniorin hoitaminen ja ruokkiminen äidinmaidolla niin pitkään kuin mahdollista. Vihjeistä päätellen itse asiassa juuri nyt. Eli ei kun toimiin niin harjoittelun suunnittelussa ja päätoimisessa työssä!

Mukavaa päivää kaikille!

Kun kuplassa kasvanut kohtaa monikultuurisuuden

 Varoitus: luvassa arkaluontoinen aihe, nimittäin rasismi. Käsitteenä tämä on moniulotteinen, mutta virallisesti rasismi määritellään syrjimiseksi ihonvärin, etnisen taustan tai ylipäänsä "ulkomaalaisuuden" perusteella. Kielellisesti sana viittaa syrjimiseen rodun perusteella. Asuin vuosia pk-seudulla, missä monikultuurisuus ja erilaisuus olivat arkipäivää. Toki on asuinalueita, joissa asukkaat muodostavat vähemmän monikulttuurisen kokonaisuuden. Mutta jos koet että sinulla taipumus pahoittaa mielesi, suosittelen lämpimästi että lopetat lukemisen tähän. 

Myönnän että aivan ensimmäisenä vuotena tähän oli totuteltava, sillä tätä edeltävä kotipaikkani oli varsin yksipuolinen. Ns. kantasuomalaiset olivat todella suuri enemmistö. He jotka eivät siihen kuuluneet, herättivät huomiota. Heihin yritettiin olla kiinnittämättä huomiota, mutta erityisesti lapsena oli saatava katsoa edes salaa vaikka tuijottaminen oli kiellettyä. Jos totta puhutaan, taisin olla jo kouluikäinen kun näin "livenä" ensimmäistä kertaa tummaihoisen ihmisen. 

Kuplassa kasvaneen asenteet

Omiin asenteisiiin vaikuttivat vanhempien ja läheisten sekä koulun puolelta annettu kasvatus: ketään ei syrjitä hänen ihonvärinsä, syntyperänsä, uskontonsa, ulkonäkönsä yms. vuoksi. Voin rehellisesti myöntää käyttäneeni lapsena sanaa "homo" haukkumasanana. Tosin en tiennyt mitä kyseinen sana tarkoittaa. Ihonvääriin liittyvistä sanoista havaitsin varhain jotain vaikeasti tulkittavaa. Jotenkin aistin että joitain sanoja ei saisi käyttää. Jos joskus käytin, ns. väärien sanojen valinta tehtiin selväksi. -Hyvä näin. 

Tämä ns. asennekasvatus muokkautui iän ja käsityskyvyn mukaan. Kun käsityskyky laajeni iän karttuessa, myös kasvatusta saatettiin monipuolistaa. En kuitenkaan koe tulleeni aivospestyksi, sillä minulle perusteltiin asiat hyvin. Perustelut eivät siis ollee propagandaa, vaan loogisia ja järjellisiä toteamuksia tyyliin "mitä se on meiltä pois jos joku on erilainen?". 

Monikulttuurisuuteen liittyvien kokemusten kannalta olin 19 ikävuodesta huolimatta täysi lapsi kun muutin opiskelun perässä pk-seudulle. Oli vuosi 2005. Ensimmäinen asuinpaikkani oli Pohjois-Haagassa, mistä 2010 muutin Itä-Helsingin alueelle. Jälkimmäistä kauhisteltiin. Myönnän että paikallisen väestön rakenne oli todella monipuolista ainakin Pohjois-Haagaan verrattuna. Lapsuuden kodin ympäristöä ei parane edes mainita. Oli eksoottista jos joku oli yli 50 kilometrin päästä. 

Toisaalta juuri ne lapsena kuullut perusohjeet auttoivat sopeutumaan alueelle jossa monikulttuurisuus oli todella nähtävissä. Toisaalta ensimmäisen kerran hieman perinteisestä suomalaisesta nimistöstä poikkeavat etu- ja sukunimeni eivät herättäneet huomiota. Korkeintaan kysyttiin asiakaspalvelutilanteissa haluanko hoitaa asiani suomeksi vai ruotsiksi. Hämmentävää mutta huomaavaista! Tästä voinee päätellä kuinka moni lapsuuden kotini seudulla puhui muuta kuin suomea. 

Muuttaminen alueelle jossa yhtäkkiä olikin erilaisia ihmisiä ja eri kulttuureista oli eräänlainen elämys. Toki rauhattomalla alueella oli osattava olla myös varovainen, mutta rauhattomuuden taustalla oli niin monia eri tekijöitä. Ns. lähiö -ilmiö. Monikulttuurisuus ja erilaiset ihmiset tekivät oloni jollain tapaa turvalliseksi. Tyypillisin minua luonnehtinut adjektiivi ei hyvässä mielessä on vuosi kausia ollut "outo". Yritin erityisesti teininä epätoivoisesti sulautua joukkoon mutta huonoin tuloksin. Nuorena aikuisena yritin olla mahdollisiman erilainen. Sen aikaisella asuinalueella minusta tuntui ettei tarvitse miettiä pitääkö sulautua joukkoon vai olla ns. vastarannan kiiski ollakseen jotain. Harmi että anoreksia ja mielenterveysongelmat olivat silloin huonossa tilassa. Pääkoppani sisällä tapahtuvat asiat veivät sen vapauden minkä asuinympäristö olisi antanut. 

Nykyisen asuinpaikan asenteet

Asun tällä hetkellä jo lapsuudesta tutulla alueella missä vietin paljon aikaa mm. koulun ja taitoluistelun merkeissä. Tämä tyypillinen pikkukaupunki. Väestö ei erityisen "monenkirjavaa". Tällä en viittaa ulkoisiin asioihin. Maahanmuuttajien määrä on todella pieni ja pääasiassa täällä kuulee vain puhuttavan vain suomea. Asenteet täällä vaihtelevat. Osalla asenne ja puheet ovat räikäesti rasistisia. Itse perustelen tämän puheilla ja nimityksillä jotka ovat vain ja ainoastaan negatiivisia ja halventavia sekä täynnä stereotypioita. 

Osa taas suoraan sanottuna naurettavia, anteeksi vain. Tällä viittaan osoitteluun ja päivittelyihin jos joku sattuu näkemään ei-suomalaiseta vaikuttavan henkilön. Viis siitä sattuuko kyseinen henkilö olla esim. 3. Suomessa asuvan sukupolven edustaja. Rasismia tämäkin, mutta jotenkin tunnen enemmän myötähäpeää sellaista osoittelua kohtaan. Ja ei, kyse ei ole alle kouluikäisistä. 

Osalla asenteet taas ovat neutraaleja, mkä osaltaan johtuu kenties siitä, että asuinpaikkani väestössä ei tosiaan ole silmin havaittavissa montaakaan eri kulttuuria. Korkeintaan eri paikkakunnilta saapuneita. Moni heistä on asunut täällä koko elämänsä, tai vaihtoehtoisesti lähialueilla. 

Jos jotain yhtäläistä voin todeta, harvalla tuntuu olevan konkreettista kokemusta monikulttuurisessa ympäristössä asumisesta. En omilla kokemuksillani ole aikeissa nousta kenenkään yläpuolelle, sillä enhän koskaan osallistunut mihinkään. Seurasin vain sivusta ja katselin kiinnostuneena. En keskustellut enkä kysellyt. Vasta muutama vuosi sitten sain mahdollisuuden käydä todella onnistunutta dialogia muslimin kanssa islamista ja kristinuskosta. Keskustelu oli maanläheistä ja ennen kaikkea onnistunut. Harmi sinänsä etten ole onnistunut hankkimaan tällaisia kokemuksia enemmän. 

Ääripäitä

Mikä itseäni häiritsee, on ääripäiden keräämä väen määrä. Minulla on ajatuksia jotka osa saattaa mieltää rasistisiksi. Itse puhun tasa-arvosta. On tiettyjä perussääntöjä joiden mielestäni tulee koskea kaikkia, samoin niiden sääntöjen rikkomisesta tulleiden seuraamusten. Luen mukaan myös mahdolliset mielenterveyteen yms. liittyvät tekijät.

Varastaminen ja väkivalta ovat aina väärin, tosin täysin todistettavissa ja perusteltavissa oleva itsepuolustus on eri asia. Tällaisessa tilanteessa tapahtunut on mielestäni silti tutkittava tarkoin. Raiskaus ei todellakaan ole koskaan uhrin vika. Jos toinen sanoo "ei" vaikkakin viime hetkellä, se todella tarkoittaa "ei". Myös rattijuopumus on rikos, vaikka alkoholismi miten määritellään sairaudeksi. Rikos on aina rikos.

Sitten on toinen ääripää, jota esiintyy varmasti kaikkialla syntyperään ja kulttuuriin katsomatta. Ne jotka eivät edusta ns. omaa joukkoa, ovat aina alempana. Usein tähän liitetään vetoaminen heidän saamiinsa etuihin, työpaikkoihin yms. Näin äitiyslomalaisena (en voi sanoa että olisi yhtä lomaa) koen saavani valtiolta aivan riittävästi tukea millä pärjään mainiosti. Mieleeni ei tulisikaan alkaa valittaa tai pohtia ketkä kaikki saavat enemmän tukea kuin minä. 

Pohdintaa

Lopuksi haluaisin avata hieman mitä nationalismi itselleni tarkoittaa. Nationalismi, natsismi ja rasismi menevät harvinaisen monilla sekaisin. Itse pidän nationalismia positiivisena asiana, mutta rasismi on riisuttava siitä pois. Oikeastaan näen nationalismin merkittävänä osana monikulttuurisuuden toteutumista. Toisaalta nationalismillakin on useita suuntia. Esimerkiksi nk. laajenemishaluista nationalismia en aja takaa. Omassa pienessä kuplassani ei taida olla tilaa imperiumeille. 

Jotta monikulttuurisuus toteutuisi, jokaisen kulttuurin edustajan tulee omata myös ns. tervettä rakkautta omaa syntyperäänsä kohtaan. Tähän ei siis liity muiden kulttuurien tai ihmisten syrjiminen, vaan pikemminkin samaan aikaan mielenkiinto sekä heidän että omaa kulttuuriaan kohtaan. Näin lopputuloksena on parhaassa tapauksessa dialogi. Itse koen onnistuneimmat dialogit mahdollisuuksiksi kysyä ja kertoa. Tämä vaatii osapuolilta vain mahdollisimman täydellistä objektiivisuutta. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kuultua vastausta ei arvostella, vaan pohditaan ja sanoitetaan oman käsityksen laajentamiseksi. 

Kun elämä on taas mallillaan eikä jokainen palanen ole enää hajallaan, kaipaan välillä pk-seutua. En tiedä haluaisinko asua siellä, sillä alueen hektisyys ei tehnyt minulle hyvää. Tai en oikein oppinut elämään siinä. Ehkä viihtyisin jos oppisin. Monikulttuurisuutta kaipaan usein. En välttämättä saisi vieläkään aikaiseksi käydä yhdessäkään tapahtumassa, esityksessä, näyttelyssä yms, mutta tykkäisin katsella vaikkapa päivälenkin ohessa. No, ehkä syksymmällä voisi sinnekin reissata. On parikin aluetta joissa olisi mukava käydä pitkästä aikaa. 

Tähän lopuksi totean vielä jotain mikä peräti nauratti: mistä minä tiedän millaista näillä mukamas tutuilla alueilla on nykyään? Enhän ole asunut tai edes käynyt paikan päällä lähes kolmeen vuoteen. Muutettuani eron jälkeen maalle ylipäänsä ihmiset alkoivat olla harvinaisuus. Ne joita näin, olivat tuttuja. Sitten muutin nykyiselle asuinpaikalleni. Koko aikana olen käynyt pk-seudulla vain kahdesti. Mainittakoon että korona ja raskaus hieman jarruttivat. No, luulen että jatkossa tulee reissua hieman useammin niillekin suunnille. 

Ekologiset ja ilmastoystävälliset ratkaisut: onnistumisia ja mokia

Säästäminen ja ekologinen elämäntyyli ovat jotain mihin pyrin, mutta aina niiden yhdistäminen ei ole helppoa. Ja kieltämättä välillä sitä haluaa hieman mukavuuttakin, eikä se välttämättä täytä kumpaakaan mainituista kriteereistä. Toisaalta edelleenkään liika ehdottomuus ei sovi minulle. Toki pystyn siihen ja minulla on jopa taipumus sellaiseen. Loppujen lopuksi asiasta tulee herkästi joko pakkomielle tai sitten kiinnostus jää väliaikaiseksi koska ehdottomuus rajoittaa liikaa. Kas, klassinen ex-anorektikko- ja ortorektikko! -Eli enemmän tai vähemmän kontrollifriikki. 

Ns. matalan kynnyksen asioissa vähintään toisen kriteerin (taloudellisuus ja ekologisuus) täyttäminen onnistuu, ja ajoittain toinen tuo mukanaan toisen. Erityisesti tämä ilmenee keittiössä. Tällä kertaa paljastan sekä onnistumisen että syntilistan asioissa joihin en ole saanut panostettua. Todennäköisesti keksin kaikkeen "hyvän" selityksen. 

Näissä olen jopa onnistunut: 

Kasvispainotteinen ruokavalio: Tämä on onnistunut jo useamman vuoden ajan. Asiaa toisaalta helpottaa se, että kasvisruoka ylipäänsä sopii minulle. Toki jokunen poikkeus on. Esimerkiksi nyhtökaurasta luovuin muutamien kokeilujen jälkeen koska vatsani oli vahvasti eri mieltä tästä ruuasta. Ns. päivän lämmin ateria on usein täysin vegaaninen, mutta välillä käytän kananmunaa ja maitotuotteita. 

Kasvis- ja erityisesti vegaaniruoka nousevat esille erityisesti ilmastokysymyksissä. Mitä itse olen asiaan perehtynyt, asia ei ole aivan yksipuolinen. Itse haluan pitää ns. tehotuotannolla kasvatetuista eläimistä valmistetut raaka-aineet niin vähällä kuin mahdollista. Toisaalta on myös paljon kasviperäisiä tuotteita, joiden alkuperä ei ole aivan ilmastoystävällinen. Tällaisia ovat esimerkiksi kaukaa kuljetetut raaka-aineet sekä sellaiset, joiden kasvattaminen vaatii alueen muokkaamista huonompaan suuntaan. Eli kasvisruuassa ja kasvispainotteisessa ruuassa on kääntöpuolensa ellei todella perehdy ruuan alkuperään. 

Osittainen lähiruuan suosiminen: Edelliseen liittyen yritän edes välillä kiinnittää huomiota ostosteni alkuperään. Käytännössä tämä tarkoittaa lähiruuan suosimista mahdollisuuksien mukaan. Tai ehkä mahdollisuus olisi aina, mutta ajoittain laiskuus iskee.Koska tiedostan asian, pyrin tekemään ostovalintojen tekemisen ja ruokalistan suunittelun helpoksi. Tästä syystä monet arkiruokani sisältävät mm. porkkanaa, sipulia ja (kotimaista) pastaa. Perunaakin tulee välillä hyödynnettyä, jopa kotimaista. Esim. riisiä käytän vähiten. 

Koska kasvisruuan raaka-ainekset, erityisesti proteiinin lähteiden saaminen on hiemanyksipuolista 100%:sesti lähiruokana, panostan kotimaisiin kasviksiin, marjoihin ja viljatuotteisiin. Toisaalta.. jälkimmäisessä ja myös maitotuotteissa kotimainen ei aina ole täysin kotimaista. Itse raaka-aine voi olla kotimaista, mutta ostos kokonaisuudessan saattaa olla valmistettu useassa eri maassa. Edelleen eniten lähiruokaa sisältävä aikaansaannokseni lienee kasvishernekeitto.

Pyrin ensisijaisesti ostamaan käytettyä: Minulle second hand -tuotteet eivät ole keino säästää, vaikka se usein tulee ihan mukavana sivutuotteena. Jostain syystä poden tarvetta selittää asiaa. Oli kyse sitten vaatteista, huonekaluista tai vaikka arjen käyttöesineistä, kirpputoreilta tai annetaan pois -palstoilta voi käytyä aivan käyttökelpoista tavaraa, minkä kohtalo muussa tapauksessa olisi kaatopaikka. 

Tässä kohden mukana taitaa olla jo ideologiaa, sillä toivon voivani osaltani vaikuttaa siihen, että kierrätystä tapahtuisi mahdollisimman paljon. Vaatteet käytän tavallisesti joko loppuun tai vien kierrätykseen. Minusta on mukava myös kiertää kirppareita ja etsiä tarvittavaa vaatetta ensisijaisesti käytettynä. Sen verran olen hienostelija, että kengät ja alusvaatteet ostan uusina. Tosin nämä tulee käytettyä loppuun. Oikeastaan jopa yli "parasta ennen" -tilan. 

Rajoitan uusien tavaroiden hankintaan ja pyrin kierrättämään sen minkä voin: Tämä tavallaan liittyy edelliseen. Ns. minimalistinen tyyli ei palvele vain sisustustyylinä, vaan helpottaa arkea. Tavaraa ei ole liikaa. No, kirjat ovat poikkeus. Niistä en vain osaa luopua mutta olen liiankin hyvä haalimaan lisää jos mahdollisuus tulee. Omista kenkiä n. neljä paria. Näiden lisäksi kaapissa on pölyttymässä parit korkokengät niitä harvoja juhlia varten mihin joskus päädyn. Muuten pärjään näillä: juoksukengät, siistimmät "citylenkkarit" joita olen käyttänyt myös työpaikalla sekä yhdet mitkä lie sandaalit joita tosin käytän aika vähän. Olivat aikoinaan mm. saunareissuja varten. 

En voi sanoa että asunnostani löytyisi ainoastaan sellaista mitä tarvitsen, mutta olen saanut karsittua turhaa tavaraa ihan mukavasti. Osan mielestä asuntoni on turhankin askeettinen. No.. oikeastaan ymmärrän. Toisaalta helposti siivottava. Jotenkin riittävä määrä tyhjää tilaa tuntuu rauhoittavalta. Tosin Juniorin kasvaessa erityisesti leluikään ympäristö voi muuttua. En uskalla laskea sen varaan että harsoliina pysyisi lempileluna ikuisesti. 

Jätteiden lajittelu: Tämä ei ole koskaan ollut minulle vaikeaa, itse asiassa olen varmaan saanut jonkinlaista tyydytystä jätteiden lajittelusta. Toisaalta etu on myös siinä, ettei roskiksia tarvitse viedä jatkuvasti. Toisaalta mahdollisuus lajitella jätteitä riippuu paljon asumismuodosta ja paikkakunnasta. Jos lähimmät lajittelupisteet ovat 10 km:n päässä, on täysin ymmärrettävää että houkutus laittaa kaikki samaan pussiin houkuttelee. 

Yritän hoitaa suihkureissut nopeasti..: : Kun sähkön säännöstelu on yhä enemmän kysymyksenä esillä, sitä alkaa väkisinkin kiinnittää huomiota omaan toimintaansa. Olen lapsuudesta nuoreksi aikuiseksi asunut omakotitalossa ja myöhemmin sen jälkeenkin. Tämän vuoksi erityisesti veden kulutukseen opetettu kiinnittämään huomiota. Lämpimän veden kulutukseen tulee mukaan myös lämmitykseen tarvittava energia. 

Jos rehellisiä ollaan, Juniori on tehokkaampi motivaattori suihkureissujen pitämisessä riittävän lyhyinä. Jos sähköä aletaan säännöstelemään, hieman kyllä epäilyttää miten saan tukan pestyä viidessä minuutissa. Vaikka miten yritän nopeuttaa, tästä ristiselkään asti yltävästä kuontalosta erityisesti hoitoaineen huuhtominen saattaa tuoda pari lisäminuuttia. Täytyy kaiketin hyväksyä se, että viimeinen minuutti vietetään kylmässä vedessä. Hrrrr.. Ns. perussuihkuun menee maksimissaan alle viisi minuuttia. Tämä ei tosin tarkoita sitä, ettenkö viihtyisi suihkussa pidempään. 

Pyrin ostamaan vain tarvittavan määrän tavaroita: Tämä pätee mm. hygieniatarvikkeisiin, vaatteisiin, ruokaan jonka säilyvyys on rajallinen sekä muihin tavaroihin. Olen nuorempana hamstrannut erityisesti tarjoustarvikkeita, siis sellaisia joiden käyttö on niin ja näin. Kyse ei siis ole pyykinpesuaineesta, wc-paperista yms. Edes vaippoja en halua hankkia turhan paljoa varastoon etenkään silloin, kun sama koko on ollut käytössö hetken. Juniorilla nimittäin tahtoo olla taipumus kasvaa. 

Toisaalta on sellaista mitä olisi hyvä olla varastossa. Ns. varmuusvarasto vai mikä nimike olikaan on omalla kohdallani säälittävä. Itse asiassa sellaista ei pahemmin taida olla. Olisi kieltämättä fiksua varata kaappeihin säilyviä purkkiruokia yms. Vaikka avaruusolioiden hyökkäys ei tapahtuisikaan juuri nyt, jopa minä saatan sairastua niin etten pääse heti kauppaan. Toisaalta.. olenhan nytkin ollut aika terveenä..

Nämä asiat taas ovat aivan rempallaan..

Kestovaipat: Niin, kyllähän niitä piti kokeilla. Voisin vedota tuttuun selitykseen "ehtii vielä". Tätä selitystä kun aikansa toistaa, Juniori ehtii ensin puolen vuoden ikäiseksi, sitten vuoden, kahden, kolmen, neljän jne. Kas kummaa, vaippaikä loppui ajat sitten! On tämäkin toisaalta keino sivuuttaa koko asia. 

Onko ajatus kestovaipoista jäänyt? Sanoisinko että siinä ja siinä. Voisin vedota myös siihen, että kaipaan edes joihinkin asioihin helppoutta koska suurimman osan ajasta hoidan Junioria yksin 24/7. Toisaalta luulen että kestovaippojen käyttöönotto on suurin haaste, sillä olen todella huono kokeilemaan uusia asioita. Toisaalta nyt kun arki sujuu päivävältä toimivammin, kestovaipat eivät ole enää ylimääräinen riesa. Tietenkin käytön voisi ajoittaa vaikkapa niin, että se olisi päivää ennen 60 asteen pyykkäystä. Aina voi suunnitella.. 

Muovipakkauksia tulee mukaan: En ole onnistunut täysin näitä välttämään. En ole saanut aikaiseksi ostaa smoothieblenderiä josta saisin esim. vaunulenkeille tarvittaessa evästä, tai esimerkiksi ylipäänsä jääkaappiin niin että voin välipalana ottaa kulauksia smoothiesta tai proteiinijuomasta. 

Soijatuotteiden ahkera käyttö: Soijatuotteiden (soijarouhe, soijapalat yms.) ekologisuudesta kiistellään ilmeisesti. Prosessointi ja kasvatus eivät osan mielestä ole lainkaan ilmastoystävällistä, osan mielestä taas kyllä. -Ainakin lihakarjan kasvatukseen nähden. Itselläni ei tähän ole mitään tarkkaa näkökulmaa, sillä en ole saanut aikaiseksi hankkia riittävästi tietoa vankemman mielipiteen muodostamiseen. 

Oli miten oli, lähiruuasta ei ainakaan ole kyse. Rehuksi tarkoitetun soijan viljely ilmeisesti on "pahis", sillä viljely vähentää luonnon monimuotoisuutta. Kyllä, tämä oli sanaa "pahis" laskematta lähes suora lainaus WWF:n sivuilta. Siellä myös mainitaan, että soija on parempi syödä soijana kuin eläinten kautta kiertävänä rehuna. Onneksi lopussa korostettiin että kyse on soijatuotteesta. Anteeksi huumori vakavasta aiheesta, mutta tuosta lauseesta saisi jopa Fingerporiin sarjakuvan. 

Ympäristön kannalta soija kannattaa syödä soijana, ei eläinten kautta kiertävänä rehuna. Soijapihvi on hiilijalanjäljeltään selvästi parempi valinta kuin jauhelihapihvi (WWF).

Mikäli asia todellakin on näin, ilmeisesti riittää että omatunto soimaa vain osittain.Toisaalta minulla ei ole tarvetta kritisoida lihan syömistä. Syönhän itsekin välillä kanaa, kalaa, ja hyödynnän eläinperäisiä raaka-aineita. Edelleen juustokin on liian hyvää.  

Ei aina ihan lähiruokaa: No ei. Välillä tulee syötyä esim. nuudeleita, eivätkä ne palkokasvit joita ruuanlaitossa hyödynnän ole todellakaan kotimaisia. Erityisesti pidän kikherneistä. Jos ostan pakastemarjoja, kun mieli tekee smoothieta, esimerkiksi mansikat eivät aina ole kotimaisia. Toisaalta olen ratkaissut asian ostamalla kotimaisia puolukoita ja mustaherukoita. Nokkelaa! Vihannesten kohdalla asia on hieman helpottunut, sillä jopa Prismassa tarjolla on vain kotimaista kurkkua ja tomaattia, ei ulkomaalaisia vaihtoehtoja tuomaan hintakilpailua. Ainakin asia on tehty helpoksi. 

Halpisvaatteitakin tulee ostettua: Kyllä! Kaikki vaatteeni eivät ole laadukkaita second hand -löytöjä, vaan mm. Cubuksesta, Prisman huikeasta valikoimasta, New Yorkerista, Lindexiltä yms. Äitiysvaatteet hommasin H&M:ltä. Tämä oli kieltämättä kova pala, sillä olin boikotoinut kyseistä liikettä pitkään. Tosin edelleen ostan mieluummin vaatteita joita ihan varmasti käytän, ja yleensä käytän ne loppuun. Vaatteen "eläkepäivät" tapahtuvat nuhjaantuneen kotivaatteen muodossa. Sitä ei siis pidetä enää esim. työpaikalla. 

Ei ekohammasharjaa, tiskiharjaa yms.: Yhtäkään näistä en ole hankkinut. Ja mikä pahinta: en edes aina muista laittaa käytettyä hammasharjaa tai tiskiharjaa muoviroskikseen. Eli kaksinkertainen synti. Ei minulla ole mitään näitä tuotteita vastaan, en vain koskaan tajua ostohetkellä että voisin kokeilla ns. ekovaihtoehtoa. Tiskiharjan kohdalla erityisesti ei ole muuta kriteeriä kuin toimivuus. 

Hammasharjan kanssa taas... hävettää myöntää mutta tykkään siitä että kylpyhuoneet kaapin tuotteet näyttävät kivoilta. Toisaalta ehkei ekohammasharja pilaisi näkymään kovin pahasti. Tämä ei tarkoita kuitenkaan sitä, etteikö 95% hygieniatuotteistani olisi Lidlin Cien -merkkiä. Kai se miellyttävä ulkoasu tuo halpistuotteeseenkin oman ylellisyytensä. En tosin käytä halpistuotteita säästääkseni, vaan koska toimivat riittävän hyvin ja saatavuus on melko varmaa.  

Pohdintaa

Jos totta puhutaan, minusta kokonaisuus on ihan kohtuullinen. Elämäntyylini ja valintani eivät ole 100%:sen ekologinen tai ilmastoystävällinen, mutta onko sellainen edes mahdollista? -Siis jos siihen liittyy asianomaisen henkilön olemassaolo. Vaikka parantamisen varaa on, monista asioista on tullut tapa. Osassa valinnoista taas on puolensa ja puolensa. Näin on esimerkiksi vegaanisen ruuan kohdalla. Äkkiseltään se kuulostaa mahdollisuudelta pelastaa maapallo, mutta todellisuudessa asia ei olekaan aivan yksiselitteinen. Toisaalta vegaaniuden pyrkimyksenä lienee kiinnittää huomio ensisijaisesti eläinten oikeuksiin?

Mitä voisin parantaa? Katsotaan nyt miten niiden kestovaippojen kanssa käy.. toistaiseksi en koe suurta motivaatio tekemään radikaaleja muutoksia, mutta arjen pieniin tekoihin panostan mielelläni. Nämä voisivat liittyä esim. ruokaostoksiin yms. Sähkön säästämisessä alkaa loppua keinot kesken, sillä tuntuu etten enää keksi kuinka voisin sitä säästää. No, vähentämällä puhelimen käyttöä niin että sitä tarvitsee ladata vain joka toinen päivä? Tämä ei ole hyvä vaihtoehto mutta: katsotaan, kyllä tässä ehtii..