Olen ollut varsin tyytyväinen neuvolapalveluihin. Toisaalta kaikessa itsekkyydessäni toivoisin että myös lasta pääasiassa hoitavan vanhemman kuulumisia kysyttäisiin hieman enemmän. -Siis muutenkin kuin muodollisuutena. Luulen että moni vanhempi kaipaisi mahdollisuutta kertoa, myös silloin kun heille kuuluu oikeasti hyvää.
Ne oikeat kuulumiset
Kenties ilmiö on osa suomalaista kulttuuria, mutta niiden ns. oikeiden kuulumisten tuominen näyttää olevan yhtä ääripäissä liikkuvaa kuin alkoholin käyttö. Joko selkeästi paljon tai ei lainkaan. Kohtuuden rajoissa on vaikeampi pysyä.
Olen itse sekä valittaja että vaikenija. Riippuu aiheesta, kaudesta ja ties mistä tekijöistä. Joskus omaksuin vaikenemisen, sillä oletin sen tekevän minusta jonkinlaisen sankarin. Lopputulos on aina ollut katastrofaalinen ja aiheuttanut haittaa myös heille jotka ovat olleet lähellä.
Vaikka itse toistaiseksi olen kokenut yh-arjen ongelmattomaksi ja itse asiassa elämäni parhaaksi ajaksi aikuisuudessa, joskus sitä kaipaa tulleensa huomatuksi. Ei huomiota. On vaikea keksiä adjeltiiveja ja muita sanoja miten erottaisin nuo kaksi toisistaan. Jos haluaisin huomiota, haluaisin että minua ja toimintaani seurataan. Kun toivon tulevani huomatuksi, haluan olla muuta kuin näkymätön. Luulen että moni yh-vanhempi kaipaisi samaa: että joku miettisi sen vaunuista kurkkivan hymysuun kanssa on aikuinen joka pitää huolta.
Sääli on turhaa
Kuten totesin, koen eläväni aikuisiällä parasta aikaa. Toki sitä parasta aikaa on ollut aiemminkin, mutta eri tavalla parasta. Toisaalta ajattelen varsin karusti. Ajattelen että jo lapsen pitäminen on oma valinta. Kun tikussa näkyy kaksi viivaa, on valinnan aika. Mitä ikinä valitseekaan, sillä on seurauksensa.
Itselläni yksinhuoltajuus oli valinta, mihin vaikuttivat monet tekijät. Valinta ei ollut helppo, ja poden siitä syyllisyyttä. Toisaalta valinta perustui riskien arviointiin sekä siihen, missä olosuhteissa voin olla riittävän hyvä äiti.
Koska taustalla on niin monta omaa valintaa, vierastan sääliä. Vaikka arjen "helppouteen" vaikuttavat monet tekijät, päätin jo ennen lapsen syntymää taistella viimeiseen asti uhriutumista ja itsesääliä vastaan. Toisaalta päätin myös elää päivän kerrallaan. Tosin alkuvaiheessa se taisi olla tunti kerrallaan. Olihan siinä alussa haasteita. Vauvan kanssa sujui, enemmän "taistelun jäljet" aiheuttivat riesaa. Alkuvaiheessa sain onneksi paljonkin apua, mistä olen äärimmäisen kiitollinen.
Sääli on siis turhaa. Oikeastaan itse kullakin on omat haasteensa, oli lapsia tai ei. Mitä vähemmän asioista tekee ongelmia, sitä helpommin ne ovat selätettävissä. Niin no... on yksi hetki haluasin todella sääliä itseäni: vauvan kynsien leikkaaminen.. ei kyseistä asiaa voisi hoitaa jossain kauneushoitolassa? "Hei, haluaisin ranskalaisen manikyyrin. Ei, ei minulle vaan hänelle."
Ovatko vaikeat asiat oikeasti vaikeita?
Vauvan itku.. olin revetä nauruun lukiessani Eve Hietamiehen kirjasta Yösyöttö Antti Pasasen ajatuksia: "Opin että vauvan itku on kommunikointia, ei v*ttuilua". Tästä lauseesta pitäisi tehdä juliste! Niin on, on toki hetkiä joina tuon "kommunikoimisen" voisi ajoittaa paremmin. Esim. kun äiti juo kahvia tai lukee lehteä.
Onneksi moni asia on järjestettävissä. Lehden voi lukea useassa erässä, jäähtyneen kahvin voi lämmittää ja suihkussa voi todellakin käydä niin että hommaan menee yksi minuutti. Lisäksi fakta on, että aika harva vauva ei itke. On toki päiviä joina Juniorille riittää pelkkä kitinä. Enemmän on kuitenkin päiviä joina palvelu ei Juniorin mielestä täytä viidn tähden kriteereitä. Henkilökunta eli äiti hyväksyy tämän ja tekee parhaansa ajoittain varsin tiukastakin palautteesta huolimatta.
Vauva-arkeen kuuluu asioita jotka eivät aina ole mukavia, mutta niiden ei parane antaa häiritä. Itse kuittaan monet tilanteet huumorilla. Juniori on päiväunilta herättyään usein kiukkuinen ties misyä syystä. Olen alkanut todeta: oletan että itket onnesta. Sitten poika syliin ja suupielet kääntyy ylöspäin. -Molemmilla. Tämän jälkeen päivä jatkuu ja elämä jatkuu. Ehdimme itkeä vielä monet ja toisaalta nauraa vatsamme kipeäksi.
"Hyvin sä vedät!"
Vaikka haluan pysyä hyvässä fyysisessä kunnossa, kehittyä, opiskella ja pitää kotini siistinä, en yritä enkä halua olla superäiti enkä yli-ihminen. Koska tämäkään aika ei kestä ikuisesti eli työtkin kutsuvat joskus, haluan nauttia jokaisesta päivästä ja suorittaa vähemmän. Toisaalta organisoinnilla ja ajanhallinnalla voi saada yllättävän paljon aikaiseksi kun on aika palata töihin.
Vaikka tässä vaiheessa on helppoa sillä saan vielä olla lapsen kanssa koko päivän, välillä myönnän kaipaavani pientä arvostusta. Toisaalta järkevintä on itse tiedostaa tekevänsä riittävästi ja riittävän hyvin. -Meitä lasta itsekseen hoitavia vanhempia on sen verran runsaasti, että mikään ei erota minua muista. Eikä tarvisekaan. Samalla viivalla tässä ollaan.
Uskon silti että jälleen moni vanhempi haluaisi tässäkin mielessä tulevansa nähdyksi: "Hyvin sä vedät!" Tietenkin ensisijaisesti tämä olisi parasta tiedostaa itse. Se on vain helpompaa kuin joku muukin toteaa asia.
Yksi (eniten läsnäoleva) vanhempi ja lapsen kehitys
Jo ennen raskautta kritisoin vahvasti ajatusta siitä, että lapsi kasvaisi kieroon tai ympäristö olisi muutrn puutteellinen ilman toista vanhempaa. Tarkoitan siis jatkuvaa läsnäoloa. On lukuisia lapsia jotka ovat syystä tai toisesta kasvaneet vain, tai suurimmaksi osaksi toisen vanhemman kanssa. Taustalla voi olla mitä vain: ero, työ joka verottaa läsnäolosta, kuolema tai muu asia miksi toinen vanhempi ei voi osallistua lapsen elämään ainakaan jatkuvasti.
Olen lukuisten esimerkkien myötä saanut nähdä, että yhden vanhemman lapset kasvavat aivan "normaaleiksi", mitä se sitten tarkoittaakaan. Olennaisempaa on miten lasta kasvattaa sekä ennen kaikkea turvallinen ja rakastava aikuinen lapsen lähellä.
Mikäli taustalla on vaikkapa riitaisa ero, ei pelisäännöistä kotona aina päästä yksimielisyytren. Toisaalta vanhemmat saattavat enemmän tai vähemmän tiedostamatta "pelata" lapsen suosiolla. Tällaisen voin melko varmasti todeta lapselle haitalliseksi. Vanhemmat saattavat myös purkaa exään liittyvää kaunaa lapseensa, mikä hämmentää lasta.
Toinen vanhempi saattaa myös joutua työnsä puolesta esimerkiksi matkustelemaan, jolloin lapsi viettää enemmän aikaa toisen vanhempansa kanssa. Siitäkin huolimatta lapsella voi olla asiat hyvin. Ensisijaisena näen sen, että pääasiassa lapsesta huolehtivalla vanhemmalla asiat ovat kunnossa. Hänellä itsellään on turvallista, tukiverkkoa sekä mahdollisuus kerätä voimia. En koe enkä edes halua että puolestani tehdään asioita. Mutta myönnän että joskus ihan hauskaa vaikkapa.. käydä suihkussa wc:n ovi kiinni niin ettei Juniori ole toljottamassa?
En ole ensimmäinen jonka korvaan särähtävät kommentit toisen vanhemman läsnäolon puuttumisesta. Siis 24/7. Samalla tavalla toinen vanhempi saattaa tehdä töissä niin pitkää päivää, ettei lapsi näe häntä kuin vilaukselta. Siitä huolimatta lapsella voi olla kaikki ihan hyvin. Voisin vastakohdaksi asettaa perheet, joissa vanhempien välit ovat aina kireät, toisella tai molemmilla vanhemmilla on vakavia mielenterveysongelmia tai vanhemmista toisella tai molemmilla on alkoholiongelma. Tuskin nämäkään ovat lapselle hyväksi.
Arkemme käytännössä tällä hetkellä
Jokainen päivä on omalla tavallaan ihana. Aamulla Juniori herää, leikkii pinnasängyssä minkä aikana ehdin syömään aamupuuron ja juomaan mukillisen teetä. Nostan hänet sängystä. Ennen aamutoimia jutellaan ja kysyn tuleeko tästä hyvä päivä. Hän nauraa takaisin. Ilmeisesti tyhmä kysymys, tietenkin tulee!
Syötän pojan ja teen tarvittavat kotityöt: pyykkään, imuroin tai laitan ruokaa. Näille on omat päivänsä. Syön itse ja lähdemme ulkoilemaan. Vedän pienen treenin ulkosalla, tarvittaessa käymme kaupassa jos on sille varattu päivä. Kauppareissun jälkeen vaunuissa protestoidaan koska siellä on tylsää ja kenties nälkäkin vaivaa. Kotona syödään, sitten äitikin pääsee syömään. Juniori leikkii hetken itsekseen ja äiti joogaa tai jumppaa. Taas on ruoka-aika ja äiti lukee samalla. Lähempänä iltaa tehdään vauvajumppaa/lauletaan/pelleillään yms. Ennen iltatoimia äiti treenaa soittoa ja Juniori tykkää kuunnella. Juniori saa itsekin kokeilla pianonsoittoa. Sitten äiti käy helkkarin nopeasti suihkussa, mitä seuraavat iltatoimet ja iltamaito. Juniori saa nukkua äidin sylissä vielä hetken koska siinä näyttää olevan mukavaa. Lopuksi omaan sänkyyn. Siinä on meidän tyypillinen päivä. Mukaan mahtuu myös vaipanvaihtoa, pukemista, riisumista, huutoa ja äidin komentelua, mutta se kuuluu asiaan. Illan päätteeksi totean Juniorin olleen oikeassa: tästä tuli hyvä päivä.
Pienet lapset, pienet huolet. Isot lapset, isot huolet. Lapset kasvavat nopeasti, mutta onneksi edes ajoittain sen verran hitaasti että moniin asioihin ehtii edes vähän sopeutua. En voi sanoa ettenkö hieman jännittäisi tulevaa aina liikkumaan oppimisesta töihin palaamiseen. On 99,9 %:sen varmaa että haasteita tulee, mutta harva vanhempi selviää ilman.
Siirappista ja ärsyttävän kuuloista ehkä, mutta udkon että positiivisella asenteella pääsee yllättävän pitkälle. Toisaalta myös sillä, että pysähtyy hetkeksi miettimään onko sen hetken ongelma varsinainen ongelma. Kuten todettua tuli, kahvin saa lämmitettyä uudelleen mikrossa. "Mutta odotas vaan kun.." Skippaan odottamisen. Mieluummin elän tässä ajassa ja hetkessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti