Uusavuttoman Aliisan joulu maalla (sivuraiteille poiketen)

Vaikka olen pyrkinyt välttämään tai vähintäänkin rajoittamaan maalaisromantiikkaan haksahtamista, näin jouluaattona sellainen sallittakoon: Ulkona paistaa aurinko ja maa on valkoinen, leivinuunissa rätisee tuli, joulusauna puulämmitteisessä pihasaunassa jne. 

Mikäli jonkun lukija vatsa ehti kääntyä nurinpäin, tässä kompensaatiota: Lattialla on puista lähteneitä roskia, kuusta ei ole (vähempi siivous kannusti skippaamaan) jne. Osa "epäkohdista" on taas riippuvaisia itse kokijasta. Puiden hakeminen on pakollista, itselleni siitä on tullut normaali rutiini. Mutta jos vaikka tässä sairastuisi tai kroppaan tulisi kremppoja, varmasti tavallista lämpöpatteria tulisi ikävä. Ja saahan puiden hakemista yms. myös inhota. 

Jouluaatto maalla. Edelleen olen tietoinen että Suomessa asuu lukuisia ihmisiä samaan tapaan. Mutta se ei sulje pois sitä tosiasiaa että asuin kaupungissa n. 15 vuotta. Vaikka ensimmäiset 19 vuotta asuin taajamassa mutta kuitenkin omakotitalossa, 15 vuotta on pitkä aika. 

Ripaus "wanhaa" aikaa/maalaistyyliä

Näin kaupunkilaisen, taajamalaisen ja maalaisen sekoituksena myönnän että puulämmityksessä on tunnelmaa. Järkyttävää matalapainetta laskematta osaan laittaa tulet suht ongelmitta, tosin leivnuuniin ja pönttöuuniin tulet saa aika ongelmitta. Hienostuneempi sana olisi "pystyuuni", mutta kaksimielisyyteen taipuvaisella mielikuvituksellani käytän mieluummin koomisempaa sanaa. 

Jotain mukavaa siinä oli kun joululaatikot sai lämmitettyä leivinuunissa. -Ja kieltämättä kätevää. Edelleen olisi mukava kokeilla ruokien kypsentämistä leivinuunissa. No, nyt on joululoman verran aikaa. 

Ja joulusauna vanhassa pihasaunassa. Yritä siinä sitten olla fiilistelemättä! Vaikka tuosta pihasaunasta on saatu nauttia kesästä asti, näin talvella siinä on oma tunnelmansa. Menomatkalla on pieni kiire vaikkei edes pakkasta ole. Pitkä matka saunaan ei ole, mutta sen verran että ehtii tulla vilpoista. Mutta sitten on autuus kun saa kylmät varpaat lämpiämään. 

Läheiset lähellä

Vieläkään en ole tottunut siihen tosiasiaan, että minulle läheiset ihmiset asuvat lyhyen matkan päässä. Ei nyt ihan kävelymatkan, mutta autolla ei menee kovinkaan pitkään. Jos kuntoa ja intoa riittää, kuka ties vaikka tulisi pyöräiltyä. Suunnitelmia, suunnitelmia..

Mutta se läheisten asuinpaikka on erityisesti näin joulun alla ja muulloinkin todella mukava juttu. Jos työt tai muut menot eivät häiritse, spontaanimpikin reissu onnistuu koska matkaan menee vain 15-20 minuuttia. Menisi varmaan vähemmänkin mutta olen kuskina hivenen hidas. Nim. yleensä vähän yli alimman sallitun nopeuden. Nopeudesta viis, pääasia että matka taittuu aiempaa helpommin. 

Kuten alussa tuli mainittua, en ole aivan sisäistänyt välimatkan helppoutta. Joulupäivänä oli kuitenkin aivan mahtavaa kun lähtemisen aikataulu ei ollut yksittäisistä minuuteista kiinni. Toki kannatan joukkoliikenteen hyödyntämistä jos sellainen on mahdollista. Mutta täällä auto on käytännössä ainoa vaihtoehto ja kieltämättä käteväksi havaittu. 

Pohdintaa

Tekstin sisältö karkasi ajoittain joulussa yleisemmälle tasolle, mutta ehkä ainakin näin lomalla saa hieman eksyä alkuperäisestä sisällöstä. Romantisointia tai ei, joulu maalla oli... siinä oli sitä jotain mikä ainakin minuun vetosi. En kuitenkaan halua moittia city-joulua tai muita vaihtoehtoisia tapoja. 

Vaikken itse esimerkiksi haluaisi viettää joulua vaikkapa ulkomailla, jokaiselle tyylille löytyy oma kohdeyleisönsö. Pääasia että joulun viettäjä itse pitää siitä missä on. Ja vaikka itse en (vielä) koe ongelmaksi tänne kuuluvia ns. pakollisia toimenpiteitä, ymmärrän täysin logiikan miksi ne jollekulle toisella olla epämieluisia. Itse en esimerkiksi ole vuosiin viihtynyt suurissa kauppakeskuksissa,  en koe tarvetta kritisoida heitä jotka sellaisissa käyvät mielellään. -Ja jottei entinen elämä unohtuisi, testattu on! Nim. asuin suuren kauppakeskuksen vieressä ennen tätä. 

Kuulun ilmeisesti siihen joukkoon jolle eristäytyminen, hiljaisuus ja oma rauha sopivat. Luulin aikoinaan olevani viallinen yksilö kun en jaksanut jatkuvaa hälinää ympärilläni keinotekoisista valoista ja äänistä puhumattakaan. Ihmisen ja eläinten äänet on eri asia. -Elämän ääniä. Äänistä puheenollen, ai että nuo pellon toisella puolella olevat lehmät vetävät kunnon konsertin ruokinta-aikaan!

Vaikka tässä edelleen on parempi nauttia talvesta (talvi ja talvi..), odotan innolla myös kevättä ja kesää. Luvassa on nimittäin kaikenlaista mukavaa projektia, joiden parissa ei ainakaan tylsää pitäisi tulla. Mutta nyt huomio vielä lomapäiviin joina on tullut lepuuteltua oikein olan takaa!

Mukavaa päivää kaikille!

John Irvingin kirjat kannustavat uusiin näkökulmiin

Nyt kun arjet perusasiat alkavat luonnistua, yksittäisiä viisiminuuttisia vapautuu päivästä aiempaa enemmän. Pikku hiljaa lukeminen on taas palannut kuvioihin, tosin vain iltalukemisen muodossa. Työn ohella yritän uhrata yksittäisiä viisiminuuttisia tenttimateriaalien läpikäymiseen. Pitkäaikaisemmilla lukuhetkillä en toistaiseksi voi kehua. 

Paikallisten kirjastojen läpikäyminen on jäänyt oikeastaan kokonaan pois, ja koronatilanne vähentää sitä entisestään. Tästä syystä olen lukenut lähinnä omia kirjoja jotka ovat olleet odottaneet seuraavaa lukukertaa. Hidastunut lukunopeus ja harittava keskittyminen ovat kieltämättä turhauttaneet, mutta onneksi nekin helpottavan ajan ja lukemisen kanssa. Nyt aivokapasiteettini alkaa riittämään lähes ulkoa osaamistani Enni Mustosen kirjoista pitkäaikaiseen suosikkiini, John Irvingiin. 

Jokin niissä viehättää

Mainittakon että minulta taitaa olla lukematta 1-2 John Irvingin kirjoittamaa kirjaa. En myöskään voi sanoa että jokainen olisi "kolahtanut". En kuitenkaan kritisoi kyseisiä kirjoja, en vain tainnut kuulua sisällön kohdeyleisöön. Toisaalta tämä ei tarkoita sitä, ettenkö joskus uudella lukemisyrityksellä pitäisi kyseisistä kirjoista. Yhteisenä tekijänä näissä on ollut se, etten suoraan sanottuna pysynyt kärryillä. Toisaalta esim. Vesimies ja Ihmeiden tie tuli luettua aikana, jona ulkoisten tekijöiden kutistama aivokapasiteettini olisi sopinut Aku Ankka -sarjakuville. 

Ehkä eniten sykähdyttäviä Irvingin teoksia minulle ovat olleet, aivan ensimmäisenä luettu Oman elämänsä sankari, Neljäs käsi, Garpin maailma, Kunnes löydän sinut, Kaikki isäni hotellit, Leski vuoden verran ja Minä olen monta. Kas, yllättävän monta oli kirjojakin. 

Irvingin kirjat eivät ole ainakaan omasta mielestäni helppolukuisimmasta päästä. Fontti on pieni, sivuja runsaasti ja luonollisesti ne ovat ohuita ja kerronta varsin yksityiskohtaista. Myönnän putoavani kärryiltä säännöllisesti tästä syystä. Silti teksti koukuttaa. Irving kuvailee tilanteita tarkkaan omalla persoonallisella huumorillaan nokkelia ja rohkeita letkautuksia unohtamatta. Totta puhuen olen yllättänyt itseni nauramasta yksittäisille tokaisuille. 

Irvingin huumori on rohkeaa, suorasanaista ja ehkä joku voi tulkitan sen jopa koputtelevan loukkaavuuden rajoja. Itse luonnehtisin Irvingin huumoria samaan tapaan kuin South Parin uudempien kausien huumoria: Kyllä, v***uilu on suorasukaista, mutta se on jaettu tasapuolisesti jokaisen osapuolen kesken. Näin ollen lopputulos on turvallisen puolueeton ja mahdollistaa myös itselleen nauramisen. 

Kuten totesin, putoan säännöllisesti kärryiltä, mutta onnistuneet tapauskuvaukset pitävät kirjan auki. Mainittujen kirjojen jälkeen on seurannut oivallus. Kun kirja päättyy tai on loppusuoralla, juonen kokonaisuus hahmottuu. Lopputuloksena on hämmennys, ihmettely, ja ihailu tuota kirjoittajaa kohtaan. 

Kiellettyjä kysymyksiä ja johdatusta vastapuoseen dialogiin

John Irving on teoksissaan hyödyntänyt monia ajankohtaisia ja puhututtavia aiheita löytäen niihin uuden näkökulman. Esimerkiksi homojen ja AIDSin yhteys puhututti erityisestä 80-luvulla, ja aiheutti lopulta seksuaalivähemmistöjen uudenlaisen ja ikävän leimaamisen. Kirjassa Minä olen monta päähenkilö oli haasteellisessa asemassa. Hän oli biseksuaali, eikä näin ollen ollut valmis lokeroitavaksi. Häntä yritettiin määritellä homoksi. Kokeiluista ja kokemuksistaan huolimatta hän ei sitä tuntenut olevansa sen enempää kuin heterokaan.

 Päähenkilön tuttavapiiriin kuului vahvasti homoseksuaaleja, jotka AIDS yllätti. Tässä kohtaa Irving lisäsi uudenlaisen piirteen: Päähenkilö tunsi syyllisyyttä siitä, ettei hän itse sairastunut. Myönnän että kirjan päähenkilö jotain mihin itsekin saatoin samaistua. En tosin AIDSin, vaan biseksuaalisuuden suhteen. Vahva yritys lokeroida on edelleen ikävän yleistä.  

Mikä Irvingin hahmoissa ja tarinoissa myös viehättää on, ettei hän pakota hahmojaan 100%:sest "kääntämään kelkkaansa" näkemyksissään ja arvomaailmassaan. Moni heistä oivaltaa ja katsoo aiemmin kritiikkinsä kohteena olevaa asiaa uudesta näkökulmasta. -Usein käytännön kokemuksen opettamana. Voisin todeta, että monissa teoksissaan Irving ei pyri saamaan lukijaansa käännytetyksi, vaan kannustaa vastavuoroiseen dialogiin: Oman mielipiteen säilyttämiseen mutta samalla vastapuolen näkemysten ymmärtämiseen. 

Pohdintaa..

Tällä hetkellä en harrasta erityisen "vaikeaa" kirjallisuutta, sillä haluan pitää lukemisen "nollaavana" toimintana jonka avulla pääsee irti arjesta ja erityisesti töistä. Vaikka viihdyn nykyisessä työpaikassani, päivän tapahtumat jäävät herkästi pyörimään mieleen. No, eihän Irvingin kirjojen sisältö ole aina (ainakaan omasta mielestäni) parasta iltalukemistoa, mutta ainakin ajatukset ja pohdinnat siirtyvät työasioista muualle. Pidän myös siitä oivaltamisen tunteesta, mikä näitä kirjoja lukiessa ilmenee kerran jos toisenkin. 

Itse en kannata kirjallisuuden tai vaikkapa elokuvien kategorioimista miesten tai naisten materiaaliksi. Kuitenkin tosiasia on, että joskus jotkut kirjat ja elokuvat saavat kohdeyleisöönsä enemmän toisen sukupuolen edustajia verrattuna toiseen. No, en näkisi tarpeelliseksi tehdä tästä ongelmaa. 

Jotta olisin viimeisen päälle ristiriidassa edellisen kappaleen ensimmäisen lauseen kanssa, kategorioisin Irvingin kirjat "sukupuolineutraaleiksi". En ole perehtynyt lukijakunnan sukupuolijakaumaan, mutta ihan tuttavien keskuudessa olen löytänyt sekä mies- että naispuolisia lukijoita. Nk. muun sukupuolen asemasta en valitettavasti voi kommentoida puutteellisten tietojen vuoksi. Ehkä en kuitenkaan saa tämän perusteella (vielä) syrjijän leimaa. 

En ole alan asiantuntija, mutta ensimmäisiä kertoja Irvingin kirjoja lukeville suosittelen lukemaan hetkessä eläen. Itse koen Irvingin tyylin monisanaiseksi ja värikkääksi, ja joskus kokonaisuus voi unohtua. Jos punainen lanka joskus katoaa, suosittelen lukemaan ja nauttimaan Irvingin tavasta kuvata yksittäisiä hetkiä ja (mielestäni) aivan loistavasta huumorista. 

Uusavuttoman Aliisan sopeutuminen maaseudulle jatkuu..

Huh, viikko onkin mennyt vauhdilla! No niin, hieman uusavuttomana maaseudulle Aliisa on asustellut maalla ja sopeutunut hivenen uudenlaiseen ympäristöön kuukauden ajan. Mainittakoon jälleen, että asuin taajamassa (tästä olen tarkka!) 19-vuotiaaksi asti. Asumismuoto oli omakotitalo, jolloin ilmiöt nimeltä puulämmitys, vesilasku kulutuksen mukaan sekä rajallisempi joukkoliikenne ovat olleet tuttu juttu. Sitten 15 vuotta kaupungissa hieman vei tuota tuttuutta opettaen toisaalta uusia asioita.

Ajan yksin!!

Viimein sekin päivä koitti! Viime viikon perjantaina ajoin ensimmäistä kertaa töihin (ja takaisinkin) yksin. Toistaiseksi valikoima reittien suhteen on hieman suppea, mutta eiköhän se harjoittelun myötä laajene. Jos vain työajat antavat myöten, alan olla toiveikas jäälle pääsemisen suhteen.

Miltä meni on tuntunut? Periaatteessa tuo 29 km:n reittini on melko armollinen: maantietä paljon, yksi "iso tie" muttei moottoritie ja vähän taajama-ajoa. Sellainen varsinainen kaupunkiajo siis puuttuu kokonaan. 

Liian helppoa ei kuitenkaan ole: hieman huonokuntoista tietä, risteyksiä joissa näkyvyys on heikko, ja reitti jonne lumiaura taatusti ehtii vasta viimeisenä kun sellaiset kelit tulevat. Juuri nyt leuto ja kuiva talvi eivät harmittaisi.. (unohdetaan hetkeksi luonto)

Muistan (yleensä) hakea puut illalla..

Vahingosta viisastuu.. se hyvä puoli monissa askareissa on, että unohtaminen varmasti ilmoittaa itsestään. Erityisesti nyt kun ilma on ollut korkeampaa, kummasti ne edellisenä iltana haetut puut palavat paremmin kun ovat saaneet olla sisällä. Vaikka matka puuvajaan on erittäin lyhyt, kovemmalla sateella väkisinkin kastuvat edes jonkin verran sekä puut että kantaja.

Muistanko aivan joka ilta.. No, muistissa ei tämän suhteen ole vikaa. Viitsiminen sen sijaan on eri asia jos sisällä on mukavan lämmintä ja muutenkin haukotuttaa.. Laiskuus luonnollisesti kostautuu seuraavana päivänä. 

Lisääntynyt liikunta

Pariin ensimmäiseen viikkoon verrattuna liikunta on lisääntynyt merkittävästi. Toistaiseksi ei ole vielä samaa luokkaa kuin aiemmin. Lauantain ja sunnuntain otan edelleen rennommin ellei sää houkuttele aamulla hölkkäämään. Arkena hyödynnän edelleen askelmittaria. Luulen että luovun siitä kun saan rakennettua ja aseteltua päivän liikunnat ideaaliin muotoon. 

Askeltavoitteen lisäksi olen alkanut pienimuotoisesti mutta säännöllisesti tekemään pihassa rotaatio-ja hyppyharjoituksia. Luulen että parin viikon aikana toistojen määrä ja monipuolisuus lisääntyvät myös. Kehoni on jostain syystä erityisesti kehonhallintaa vaativissa liikkeissä tarkka toistojen määrästä: se oppii väärän tekniikan jos toistojen määrä on liian suuri. Lihaskuntoa kehittävissä liikkeissä ei luonnollisesti ole niin tarkkaa.

Seuraavia haasteita ja ajatuksia ylipäänsä..

Kunhan ajamiseen tulee varmuutta ja kodin ja työpaikan välinen reitti alkaa kyllästyttämään, jäähalli lienee seuraava kohde. Muita taas.. No, tilanteen ja motivaation mukaan. Töissä on onneksi mennyt mukavasti ja yritän haalia uusia vastuutehtäviä valmiukseni mukaan. Opintojen ohella yritän saada suoritettua opintoja, mutta melko pienellä kunnianhimolla. Syy: oma jaksaminen kaiken uuden keskellä. 

Myönnän että minulla on ollut kuukauden aikana jonkinlainen tarve  näyttää että osaan. Voisin sanoa että haluan näyttää muille. Todellisuudessa olen halunnut näyttää sen itselleni. Se että pääsin ajamaan viimeinkin yksin oli suuri askel. Myös se että rohkeus riitti ensinnäkin lähteä ja ottaa vastaan työ ei aivan helpolta alalta sekä muuttaa hieman erilaiseen asuinympäristöön oli myös "kova juttu". Nyt kun moni vaadittava perusasia alkaa sujua, tässä on ehtinyt viimeinkin vähän nauttia siitä mitä on: rauhaa, luontoa, hiljaisuutta mutta sopivassa määrin ihmisiä ympärillä. Lisäksi on ollut ihanaa asua sen verran lähellä vanhempiani että heitäkin näkee paljon useammin kuin viime vuosina. 

Käytännön tasolla joulu tulee aiheuttamaan pieniä haasteita sillä kaupathan eivät enää ole tien toisella puolella, tai edes vajaan 10 km:n päässä. Siellähän on lähinnä ruokakauppoja.. no, ehkä keksin jotain.. siis muutakin kuin epätoivoisia askarteluyrityksiä. 

Yhteenveto: Uusavuton Aliisa on taas vähän itsenäisempi. 

Kana mukaan ruokavalioon yli 10vuoden tauon jälkeen

 Olen ollut reippaasti yli 10 vuotta ns. pesco-vegetaristi. Tai mikä lie lakto-ovo-pesco-vegetaristi jos oikein viilataan pilkkua. Lyhyesti: En ole syönyt punaista lihaa enkä kanaa. Kuten joskus olen kirjoittanut, ruokavalioon ei liity ideologiaa, ekologista taustaa tai muutakaan vastaavaa. Ehkä terveydelliset syyt jossain määrin, sillä minulla on vahva taipumus korkeaan kolesteroliin. 

Olin jo pidemmän aikaan pohtinut ruokavalion laajentamista, ja kana tuntui helpoimmalta vaihtoehdolta. Punainen liha edelleen on vaikea. En suoraan sanottuna osaa selittää miksi. Jotenkin se vain tuntuu ruualta mikä ei kuulu suuhuni eikä elimistööni. Kanan kanssa tahtoo olla samanlaiset tunteet. Olen kuitenkin ottanut kanan nyt takaisin. Ensimmäisellä kerralla sain alas nokareen, sitten työpaikalla kanapastaa ja kotona myöhemmin kanafileitä. Miten tämä lisäys on vaikuttanut..

Koostumus oli aluksi vaikea

Suussani kanan koostumus erosi sen verran kasviperäisistä tuotteista ja kalasta, että tottuminen vaati oman aikansa. Kun useamman kerran olen kanaa syönyt, koostumus on helpompi "hyväksyä". Suosin mieluummin esimeksi kanapastaa -ja vuokaa joissa kana on palasina. Fileitä, pihvejä tms. olen syönyt vähemmän.

Kuvottaisi jos ajattelisin vähänkin enemmän

Kalan kanssa on ajoittain sama ongelma: jostain syystä syöminen vaan inhottaa. Taustalla ei ole vegaanista ideologia tai muutakaan vastaavaa. Olen "mössöruokien" kannattaja, minkä vuoksi haasteellisemmat sattumat ruuassa aiheuttavat lisätyötä. Laiska syöjä voisi kuvata parhaiten?

Jos pysähtyisin hetkeksikään ajattelemaan mitä syön, minua alkaisi kuvottamaan. Ns. kaikkiruokaisen voi olla vaikea ymmärtää tätä. Tietenkin pyrin säännöllisesti astumaan syömisessä mukavuusalueeni ulkopuolelle, ja työpaikan ruokailu mahdollistaa tämän todella helposti. Mutta jos saisin valita, eläisin varmaan vauvanruokien kaltaisilla puolikiinteillä mössöillä. Syy: koostumus ei vaadi suurempaa aivokapasiteettia. 

"Show" ahdistaa

Kun kirjoitan "showsta" jonka syömiseni saa aikaan, en tarkoita sitä syyttävässä mielessä vaan muistojen aikaansaamasta epämiellyttävänä tunteena. Osastolla syöminen vaikeuksineen oli julkista ja sitä tarkkailtiin. Olen aina ollut huono tekemään asioita jos tekemistä seurataan. Kun syöminen vielä oikeasti oli vaikeaa, tuo arkinen itsestäänselvä toimenpide muuttui uudella tavalla ahdistavaksi: siitä tuli suoritus. 

Miten syöminen muka voi olla vaikeaa? Sen kun ottaa ruokaa lauteselta asianmukaisella välineellä, laittaa suuhun, pureskelee jos on tarvis ja nielee. Vaikeudet vaihtelevat eri ihmisillä. Itselläni helppo koostumus on aina helpottanut syömistä "teknisellä" tasolla. Luulen että helppo koostumus assosioituu myös vatsaystävällisyyteen. Puuro on tästä hyvä esimerkki. 

Itse koin syödessäni joutuneeni puun ja kuoren väliin. Hoitohenkilökunta (jonka työtä arvostan) kyttäsi (se tuntui siltä, mutta toki ymmärrän heidän tehneen vain työtään) vieressä vahtiakseen että syön kaiken ja riittävän nopeasti. --> Suorituspaineita. Syömishäiriöön liittyvät ajatukset samaan aikaan sättivät minua epäonnistumisesta koska söin. Tänäkin päivänä minulle on helpointa syödä yksin. 

En voi odottaa että tällaisia tuntemuksia pitäisi ymmärtää samaistumisesta puhumattakaan. Mutta myönnän että muisto osastoajoilta vaikeuttaa merkittävästi ruokavalion laajentamista, sillä koen syömiseni muuttuvan liian julkiseksi. Ymmärrän täysin että "normaali" ihminen ei välttämättä ole erityisen motivoitunut kokeilemaan miltä tällainen tilanne tuntuu. Ei hänen tarvitsekaan, hänen syömisensä ovat terveellä pohjalla. 

Vaikka itse kykenen syömään ongelmitta, myönnän että lisäykset ovat hankalia. Luulen että ns. normaali ihminen pääsisi hyvin lähellä samaisia tuntemuksia syömällä jotain ei houkuttelevalla tavalla eksoottista. Syömistilanteessa olisi vähintään kaksi henkilöä seuraamassa ja syömisestä pitää suoriutua tietyssä ajassa. 

Tästä eteenpäin?

Yritän edelleen pitää kanan osana ruokavaliota. Töissä tämä on helppoa, sillä syöminen onnistuu "anonyymisti". Kukaan ei tiedä taustaani, jolloin olen normaali muiden joukossa. -Siis päällisin puolin. Punaisen lihan kohdalla mietin asiaa. Jos otan punaisen lihan takaisin ruokavaliooni, kulutus tuskin tulee olemaan suurta. Veikkaan että se olisi luokkaa 2-4 kertaa kuukaudessa. Edelleenkin pidän kovasti kasvisruuasta. Myös helppous ja edullisuus houkuttelevat pitämään arkiruuat kasvisruokien puolella. 

Ns. punaisen lihan ottaminen takaisin juuri harvoin syötynä ei myöskään ole ideologinen kysymys. Jälleen koen koostumuksen epämiellyttäväksi, eikä makukaan juuri houkuttele. Siis sen mitä yli 10 vuoden takaa muistan. Kala on maistunut pienestä pitäen paremmin. Hupaisaa sinänsä, pippuripihvi kuului lapsena suosikkeihin, mutta totta puhuen kastike taisi olla etusijalla..

Se mitä olen kummastellut pitkään, on hemoglobiini. Aikana jona söin myös punaista lihaa, hb-arvo oli säännöllisesti alle viitearvojen. Siirryttyäni kala-kasvis -ruokavalioon arvot olivat keskimäärin paremmat. Itse asiassa edes anoreksian vaikeimpana aikana hemoglobiini ei pudonut merkittävän alas. Mutta tämä on ihmiskohtaista, osan keho taas tarvitsee myös punaista lihaa jottei rautaa tarvitsisi napsia purkista. 

Loppuun voisin siis todeta että jatkan samalla linjalla ilman suurempia päätöksiä tai pakollisia askeleita. Koen löytäneeni jo pidemmän aikaa sitten itselleni sopivan näkökulman syömiseen: ruoka on polttoainetta jota keho tarvitsee. Tämä ajatus sopii minulle parhaiten, sillä se tekee syömisestä helppoa. Siispä näillä eväillä eteenpäin. -Kirjaimellisesti. 

Kieroutuneesta kehonkuvasta tähän päivään: Miltä näytän "niinku omasta mielestä"?

 Luulen että harvan, niin naisen kuin miehen kehonkuva pysyy läpi elämän ns. positiivisella puolella. En tosin kiellä tällaista vaihtoehtoa. Omalla kohdallani jokin meni selkeästi pieleen joskus vuoden 2006-2007 paikkeilla. Tai oikeastaan jokin oli mennyt pieleen jo paljon aiemmin, mutta näkyvä oireilu alkoi ilmetä tuolloin. 14 vuotta tähän päivään oli ajanjaksona vaihteleva.

Vaikein aika osaston jälkeen 

Outoa mutta totta. Vaikeinta oli palloilla terveen ja sairaan kehon välillä. Lisäksi keho oli alkanut protestoida sille liian pitkään kestäneeseen rääkkiin. Anorektikoiden kategoriassa olin suurikokoinen, sillä BMI oli vasta vähän alle 16. Se oli taistelua kahden puolen välillä. Sairas puoli näki uuden kehon liian suurena, mutta samalla terve puoli halusi elämälle sisältöä. Ihanteellisinta olisi ollut yhdistää nuo kaksi, mutta realismin lait vastustivat: jostain kumman syystä ei ollut mahdollista pyrkiä sairaalloiseen laihuuteen ja pärjätä opinnoissa. 

Deprakinen käyttöönotto oli myös oma haasteensa. Minulle valproaatti ei sopinut lainkaan. Väsyin, hidastuin ja turposin. Lääkettä oli vaihdetta tämän jälkeen vielä kahdesti ennen kuin sivuvaikutuksia oli riittävän vähän. Itse olisin pysyttäytynyt jo ensimmäisessä epilepsialääkkeessä, mutta valkosoluarvot laskivat vaarallisen alas. 

Osaston jälkeinen aika oli niin ikään harjoittelua ja sopeutumista normaaliin elämään, mihin kyllä halusin. Halusin parisuhteen, arjen, opintojen etenemisen jne. Anoreksia oli vain vielä korvien välissä. Paranemiseni ei tapahtunut helposti tai yllättäen minkään suuren oivalluksen seurauksena. Se oli vaiheittaista, mutta suunta sentään oli oikea. Minulla oli ajoittain vaikeita kausia ja voimakasta itseinhoa kehostani jonka olin päästänyt pahasti säästöliekille. 

Vähän ennen ja nyt..

Luulen että ratkaiseva askel oli muutama vuosi sitten aloitettu "dieetti", joka alkoi havahduttuani päivittäiseen energiamäärään. Suostuin viimeinkin uskomaan että kehoni ja mieleni voivat huonosti liian vähäisen energiamäärän vuoksi. Lähtökohtana oli alle 1400 kcal päivässä. Elämäntyyli aktiivinen ja treeni päivittäistä. 

Ei ihme että väsytti, ketutti, ahdisti ja painokin huiteli joka suuntaan, lähinnä kasvusuuntaan. Lisäsin energiamäärää asteittain, ja pääsin lopulta yli 2000 kcal:iin. Kummasti kaikki alkoi sujua paremmin, keho voi paremmin ja paino alkoi pysyä samana. -Kunnes päätin lopulta hankkiutua vaa'asta eroon. Syy ei ollut painosta, vaan kyllästymisestä sen jatkuvaan seuraamiseen. En ole käynyt vaa'alla.. lähes kahteen vuoteen?

Entä nyt? Ajoittain olen väsynyt, mutta sallin sen itselleni. Treenaan ja ylipäänsä liikun säännöllisesti. Jos en pääse jäälle tai salille silloin kun "pitäisi", maailmani ei kaadu. Tosin päivittäin ulkoilu on mukava saada tehtyä ihan jo raittiin ilman vuoksi. Mutta mihinkään ei liity pakkoa. No, venyttelystä ja keskivartalotreenistä pidän tiukemmin kiinni, mutta niistä on siinä määrin hyötyä etten mielelläni niistä lipsu. 

Miltä näytän nykyään? Omasta mielestäni ihan hyvältä. En ole malli, missi tai mikään muukaan kaunotar. En olen laiha tai lihavat, olen ihan sopiva. Kehoni on ehkä keskivertoa lihaksikkaampi, mutta se kaikki on tullut liikkumisen ilosta ja lajeista joista pidän. Ne eivät syntyneet pakottamalla. Silmänaluset nyt ovat välillä tummemmat kuin toivoisin, mutta kauneuspilkkunsa kullakin. Yhteenveto: Ihan kiva. -Sen verran kiva että, en enää mieti kehoni kokoa tai ulkonäköä. Sen verran kiva että voin keskittyä täysin liikkumisen iloon. Ja loppuun pilke silmäkulmassa napattu kuva (päätelkää ilmestä). Tältä näytän nykyään:

 Tämä saa olla ensimmäisen ohella myös viimeinen sali-selfie. Ei ollut minun juttuni, taidan olla liian kärsimätön. Mieluummin kuvaan liikkeitä ja ylipäänsä tekemistä. 

Pedanttius ja suunnitelmallisuus treenissä sekä muussa toiminnassa

Jos joku pitää minua pedanttina ja hivenen tosikkona, pilke silmäkulmassa myönnän hänen olevan aika tavalla oikeassa. Näitä piirteitä ilmenee eri asteisina siinä missä muitakin. Itse en lähtisi ihmisiä arvioimaan sen perusteella mitä kategoriaa he edustavat. Kukin tyylillään. 

Niin liikunnassa kuin monessa muussakin työstämistä vaativassa asiassa teen automaattimisesti edes jonkinlaisen suunnitelman päämäärineen, harjoituskertojen määrästä, sisällöstä ja kenties jonkinlaista analyysiä itse matkan varrella. Tämä ei ole pakonomaista toimintaa, eikä myöskään sisäsyntyistä. Se on kehittynyt motivaation, ja toisaalta myös tarpeen mukaan. 

Taipumus haahuiluun ja panikointiin

Perimmiltäni olen hajamielinen haahuilija. En ole suoranaisesti laiska, mutta unohdun helposti omiin ajatuksiini tai johonkin täysin muuhun aktiviteettiin mitä oli määrä tehdä. Samalla suuri osa minusta haluaa yrittää ja kehittyä, ja nautin tunteesta kun aloitettu tehtävä saadaan päätökseen. Tästä tunteesta nauttiminen jäisi kuitenkin todella vähäiseksi, sillä unontuminen ja sitä kautta aloittamisen vaikeus hidastavat etenemistä kummasti. 

Kyse ei ole ainoastaan harrastuksista. Samainen taipumus on ollut esillä jo opiskeluaikoina ja työelämässä. Tarvitsen selkeän suunnitelman mitä teen, milloin ja kuinka usein. Tästä syystä minulla on muistilappuja aina kauppalistasta työtehtäviin ja treenin sisältöön. Nyt taas soittotunteja antaessani soittotaitoja on hyvä vähintäänkin pitää yllä, jolloin myös soittamisen on hyvä olla systemaattisesti suunniteltua. Ilmaisu kuulostaa todellisuutta hienommalta: Todellisuudessa soitonoppaat huolehtivat systemaattisesta etenemisestä. Senkus vaan soitat kappaleen kerrallaan. 

Millainen työskentely sopii sinulle paremmin: suunniteltu vai "vapaalla kädellä" määritelty?

Jos en hahmota päivän tai minkä tahansa ajanjakon "tehtävälistaa", menen helposti lukkoon. Ilman havainnollistamista päivän sisältö tuntuu sekasotkulta josta selviäminen on lähes mahdotonta. Osaksi kyse lienee lähinnä huonosta muistista. Kun asiat on kirjoitettu ylös, hahmottamisen ohella muistaminen on helpompaa. 

 

Omien voimavarojen hahmottaminen

Erityisesti treenin sisältöä suunniteltaessa olen todennut esimerkiksi viikkosuunnitelman hyödylliseksi myös palautumisen kannalta. Valmiiksi suunniteltu sisältö mahdollistaa monipuolisemman harjoittelun, mutta toisaalta myös riittävän palautumisen. Näin kauden alkuvaiheessa olen todennut tärkeäksi edetä porrastetusti oman jaksamisen mukaan. Erityisesti hyötyliikunnan lisäännyttyä on parempi pitää kuormittavuus kohtuullisena. 

Käytännössä treeniviikkoni on seuraavanlainen: maanantaina salitreeni joka tavallisesti sisältää hyppyharjoittelua, jalkatreeniä ja kehonhallintaa, tiistaina lähinnä hyötyliikuntaa sekä keskivartalotreeni, keskiviikkona sama, torstaina jää, hyötyliikuntaa sekä keskivartalotreeniä, perjantaina sama mutta hyötyliikuntaa aikataulujen vuoksi vähemmän, ja viikonloput lepuuttelua. Mukaan olisi tarkoitus lisätä lauantaille lenkkeilyä hölkkäämisen kera, mutta vähitellen edeten. 

Jos hyvin käy, maanantaille saattaa tulla jäävuoro, mutta olen tällä hetkellä hieman skeptinen. Tällä hetkellä harjoitusmäärän lisäämisellä ei ole mikään kiire. Jos lisäystä tulee, se voi olla kevyttä kehonhallintaa ja koordinaatiokykyä parantavaa harjoittelua. -Eikä keston tarvitse olla pitkä. 

Onko päämäärä aina saavutettava?

Miksi olisi? Toki työt olisi hyvä saada tehdyksi ja mielellään kohtuullisella laadulla. Mutta ehkä lopputuloksen ei tarvitse aina ylittää odotuksia. Sama pätee treeniin. Jos päivän lihaskuntoharjoittelusta jää yksi tai kaksikin liikettä pois, maailma tuskin kaatuu siihen. 

Toki ihmiset ovat erilaisia. Itse kuulun kategoriaan jota suunnittelu ja konkreettisuus auttavat tekemään, tai ylipäänsä aloittamaan. Vaikka 98% tapauksista on sellaisia joissa aloittaminen tapahtuu ripeästi, en voi kehua sen tuntuvan helpolta. -Erityisesti jos motivaatio ei ole korkein mahdollinen. Jostain syystä mieleen nousee latinan pakollinen kurssi opiskeluajoilta. Minä en vain saanut otetta tuon upean kielen viehättävyydestä, ja tekeminenkin oli sen mukaista. 

Sama pätee jääharjoitteluun. Olen kyllä jo vuosia ollut kiusallisen tietoinen perusluistelun harjoittelun tärkeydestä. Ongelmana oli vain se, etten tykännyt sen harjoittelusta. Kas kummaa, jotenkin se unohtui. -Hivenen tietoisesti. Lopulta ei auttanut muu kuin kirjoittaa ylös jokainen harjoiteltava askel toistomäärineen. Noloa myöntää, mutta tämän toiminut ja vaikuttanut positiivisesti kokonaisuuteen. Perusluistelun harjoittelun osuus ei edelleenkään vastaa sitä mitä pitäisi, mutta edistystä sentään on tapahtunut. 

Mikään ei myöskään estä muuttamasta tavoitteita itse projektin aikana. Jos alkuperäinen päämäärä ei vaikuta realistiselta tai muuten sopivalta sellaisenaan, pienten muutosten tekeminen tuskin on kielletty vaihtoehto. No, konteksti, tilanne jne. Rehellisyyden nimissä olen saanut kunnian laskea rimaa monella osa-alueella, mutta eipä tuo ole kaikkea kaatanut kumoon. 

Kaikessa on puolensa

Osalle tällainen toimintamuoto ei sovi, ja täysin ymmärrettävistä syistä. Itselläni suunnitelmallisuus ja pedanttius tuovat mielenkiintoa, perspektiiviä, mutta toisaalta auttavat itse tekemisesta aloittamista helpottamalla. Osa taas kokee tällaisen metodin liian kahlitsevaksi, ja ehkä turhaksi. -Ymmärrettävää erityisesti heidän kohdalla jotka todella muistavat kaiken ja hahmottavat tehtävät kokonaisuudessaan paremmin. 

Sitten on taas tällaisia hajamielisiä haahuilijoita, jotka todellakin tarvitsevat selkeän ohjeistuksen mitä milloinkin tehdään. Olen toki kokeillut rennompaa otetta ja muistamista, mutta hivenen.. heikoilla tuloksilla. Minä vain saan enemmän aikaiseksi kun kirjoitan tehtävät asiat etukäteen muistiin. 

Pedanttius puolestaan liittyy yksinkertaisesti kiinnostukseen tarkastella milloin mitäkin projektia "mikrotasolla". Niin korkealentoiselta kuin edellinen ilmaus kuulostaakin, pyrkimys ns. viimeisen päälle hiomiseen mahdollistaa kehittymisen laaja-alaisemmin. Ja jos ei kehitystä, niin ainakin uusien näkökulmien löytämisen. Pedanttiuden ei siis tarvitse liittyä suorittamiseen, vaan motivaatioon löytää erilaisia reittejä kehittyä. 

Pohdintaa

Toistan itseäni: Kukin tyylillään. Jo itsekurini ja muistini olisivat omasta takaa eri tasoa kuin nyt, luopuisin mielelläni muistilapuista. Koska itsekuri ja kyky toimia ilman ohjenuoria eivät mene lainkaan yksiin päämäärien (edes vähän sinne päin) kanssa, pysyttelen muistilapuissa ja suunnitelmissa. 

En koe tällaista painostavaksi tai stressaavaksi, vaan enemmänkin mahdollisuukseksi seurata tilannetta, oppia millaiset tavoitteet ovat realistisia ja toisaalta arvioimaan mikä työskentelyssä toimii ja mikä ei. Oikeastaan tämä eräänlaista vapauttava itsereflektointia, jonka myötä työskentelyä voi muokata ihanteellisempaan muotoon niin tekijän itsensä kuin päämäärän lähestymisen kannalta. Ja koska päämäärän saavuttaminen ainakaan sellaisenaan ei ole kiveen kirjoitettu sääntö, menetettävää on vähän. Sen sijaan opittavaa ja oivallettavaa sitäkin enemmän. 

Lopuksi voisi todeta: on vain niin mielenkiintoista suunnitella, seurata ja analysoida. Ehkä kyseessä on eräänlainen eettinen ihmiskoe, sillä koehenkilö on asianomainen itse. Toki eri filosofian ja etiikan koukerot voivat poimia tällaisesta viitteitä epäeettisyyden suuntaan, mutta kierrän kyseisen esteen ekskursiolla psykologiaan: sehän on itsensä opiskelua. Ihmisen opiskellessa omaa toimintaansa se sopivin koehenkilö löytyy harvinaisen läheltä. 

Millainen työskentelytapa sinulle sopii parhaiten? 

Maskisuositus: moralisointia ja pirteitä kuoseja

Tuli päivä jona maskisuositus astui voimaan. Osassa maissa suositus on ollut pidempään voimassa. Koska kyseessä on suositus, pakkoa ei luonnollisesti ole. Itse olen käytännössä noudattanut suositusta ehkä hieman laiskemmin kuin suositeltaisiin. Saatuani kaksi kankaista maskia ommeltua olen alkanut käyttää maskia joukkoliikenteessä. 

Viime viikolla ennen toisen maskin valmistumista Ratkaisuni oli yksinkertainen: Kävelin ne matkat jotka olivat käveltävissä. Tämäkään vaihtoehto ei ollut huono, sillä päivään tuli mukavasti lisää arkiliikuntaa. Maskisuosituksen tuomat sivuvaikutukset ovat kuitenkin herättäneet ristiriitaisia ajatuksia. 

Maskimoralisointi

Olen ommellut kaksi maskia vanhasta Ikean tyynyliinasta. Jo ensimmäisen lauseen kirjoittaminen houkuttelee pyyhkimään kaiken pois. Maskinihan ei ole huippuluokkaa vaadittavine ominaisuuksineen! Itse päädyin käyttämään maskia sillä ajatuksella, että suojelen muita. Sen verran voin todeta, että kangasta on kaksinkertainen kerros. 

Seurattuani jonkin aikaa ihmisten laittamien maskikuvien kommentteja kuvien saama harvinaisen suuri määrä kritiikkiä harmittaa hieman. Sen sijaan että henkilö saisi kehuja riskiryhmien suojelemisesta kommentoijat kiinnittävät ensisijaiset huomiota mm. maskin laatuun, onko puettu täydellisesti jne. Itse olen valmis kehumaan jokaista, joka käyttää nk. kansanmaskin tasoista suojaa paikoissa joissa maskin käyttö on aiheellista: käyttäjä suojelee muita.

Vaikka en maskista erityisemmin pidä, olen valmis käyttämään sitä esimerkiksi jäällä tai vaikka salilla  (ei kuulosta mukavalta..), jos maskin käyttäminen on paikan käyttömahdollisuuden hinta. 

Ekolologisuus ja taloudellisuus

Olen nuuka: mielestäni kertakäyttöiset maskit tulevat tyyriiksi. Lisäksi minua hieman ärsyttää käyttäjien vajavaiset taidot heittää maski roskikseen käytön jälkeen. Voi toki olla roskikseen tähtääminen on vain niin vaikeaa, että maski päätyy maahan. 

Pienen käynnistymisvaikeuden seurauksena sain ommeltua kaksi maskia. Jos vielä 2-3 saisi tehtyä, niin riittävät varmasti. Kokeilin aluksi ns. "suoraa" mallia, eli kaksi (siis neljä) kappaletta ommellaan yhteen ja keskelle jää sauma. Lopputulos oli turhankin istuva, mutta käyttökelpoinen. Laskostettu malli sen sijaan onnistui paremmin. Molempiin kiinnitin kuminauhat ihan käsin ompelemalla. Seuraavaan voisi ommella kujan jonka läpi nauha pujotetaan. Tällöin kuminauhaa ei tarvitsisi erikseen kiinnittää. Ihana laiskuus..

Eivät kertakäyttömaskit nyt niin kalliita ole etteikö niitä voisi ostaa. En ole huippuompelija, mutta sen verran ompelutaitoinen että lopputulos on ollut kohtuullinen. Samalla vanhat, alunperin roskikseen menevät tyynyliinat saivat "uuden elämän". 

Hyviä puolia?

Ompelukone oli pitkään kaapissa pölyttymässä monista suunnitelmista huolimatta. Maski on ollut itse asiassa sopiva tekele ompelutaitojen herättämiseen: riittävän helppo ja jopa käyttöön tuleva väline. Pysyttelen toistaiseksi ihan tylsän tavallisissa maskeissa, eli ei tyylikkäitä kuoseja, koristeita tms. 

Jos mukaan ottaa hieman huumoria, maskin toinen hyvä puoli näyttäisi olevan mahdollisuus peittää kasvoista juuri se olennainen osa. Ei haittaa vaikka olisi nukkunut miten huonosti tahansa, maski peittää myös tummat silmänaluset. Mitähän vielä? Kai maski antaa ainakin jonkaisen UV-suojan?

Pohdintaa

Näin pk-seudulla asustelevana ja joukkoliikennettä käyttävänä pyrin käyttämään maskia siellä missä käyttö on aiheellista: kulkuvälineissä, kaupassa sekä ylipäänsä paikoissa joissa ihmisiä on runsaasti. Jäällä ja salilla en toistaiseksi käytä maskia. Tosin mikäli yleisövuorot saadaan pitää ja väkeä alkaa olla runsaammin, harkitsen vakavasti maskin käyttöä. 

Itse en näe aiheelliseksi tarkkailla onko maskia käyttävien maskit kansanmaskeja, puettu täydellisesti, tai onko henkilöllä pelkästään huivi suojana. No, toki maski olisi hyvä vetää myös nenän päälle. Sen verran minussa vielä on terveydenhuoltoalan ihmisen "vikaa" jäljellä. 

Vaikka pidän toivottavana maskin pitämistä erityisesti paikoissa joissa turvavälin pitäminen on vaikeaa, en näe maskien käyttöönottoa realistisena skenaariona. Ymmärrän miksi käyttöönotto voi osalle vaikeaa. Uskon että maskit yleistyvät kun saanti tehostuu ja valikoima laajenee. Esimerkiksi Kiinassa ja Japanissa maskit ovat kuuluneet katukuvaan jo pitkään, ja muuttuneet enemmänkin asusteeksi. Tuskin sekään ilmiö tapahtui hetkessä. 

Uskallan kuitenkin uskoa että lokakuuhun mennessä maskeja näkyy katukuvassa selkeästi enemmän. Asiaa voisi nopeuttaa lisäämällä positiivisia assosiaatioita samaan tapaan kuin ajatuksella maskista asusteena. Vaikka itse olen pysytellyt tylsässä valkoisessa puuvillassa, kieltämättä maskit erilaisia kuoseilla on varsin veikeä näky katukuvassa. 

Millaisia ajatuksia maskisuositus on herättänyt sinussa?

Saatu ja annettu palaute: Tasavertaisuutta ja tiivistä yhteistyötä

Ihminen joutuu jo elämänsä alkumetreillä totuttelemaan ilmiöön nimeltä palaute. Periaatteessa palautteen pitäisi liittyä objektiivisella tasolla suoritetun toiminnan arviointiin. Käytännössä palautteen antaminen ja vastaanottaminen voi luistahtaa tunteiden ilmaisemisen puolelle puolin ja toisin. -Eikä aina aivan positiivisten tunteiden. 

Vaikka palautteen saamisen tottutelu yhdistetään tavallisesti peruskouluun, se alkaa oikeastaan jo silloin, kun kun lapsi aloittaa vuorovaikutuksen ympäristönsä kanssa. Pikkuvauvan saama palaute ensimmäisestä hymystä, vatsan toiminnasta, käsiten heiluttamisesta yms. ilmenee tavallisesti muutamaa sävelaskelta korkeammalla äänellä lausuttuina toteamuksina. Myöhemmin mukaan astuu kriittisempi palaute, joka ilmenee ei -sanana. Palautteen vastaanottaminen ei välttämättä ole kypsin mahdollinen, mutta laitettakoon se nuoren iän piikkiin. 

Negatiivisen palautteen kurjuus

Täytän syksyllä 35 vuotta. Näiden kilometrien jälkeen myös negatiivisen/kriittiseen palautteeseen pitäisi suhtautua kypsästi. Valitettavasti en voi kehua että näin olisi käynyt. Toki kestän palautteen, mutta edelleen assosioin saadun palautteen täydelliseen epäonnistumiseen. En kiukuttele tai suutu, Sen sijaan omaehtoisesti annan muutenkin "hieman" hataralla pohjalla olevan itsetunti romahtaa pohjalukemien alapuolelle. -Aikuismaista. 

Negatiivinen palaute käsitteenä ei ehkä ole paras, tai ainakaan sävyltään mukava. Toisaalta rakentava palaute kuulostaa astetta turhan siloitellulta, vaikka varmaankin vastaa realismia ja käyttötarkoitusta. -Ellei palautteen antaminen ja vastaanottaminen nuoremman sukupolven ilmaisua lainaten "mene tunteisiin". 

Koska asiat ovat ainoastaan huonosti, erityisesti etätyön yhteydessä havaitsin ylipäänsä minkäänlaisen palautteen vähäisyyden olevan ongelma: Olenko tehnyt työni onnistuneesti vai epäonnistuneesti? Tarkoittaako palautteen puuttuminen ilmaisematta jätettyä tyytyväisyyttä, vai ehkä armosta vaiennettua kritiikkiä? Itsetuntoni laadusta voi päätellä millaisiin johtopäätöksiin palautteen vähäisyys johti. 

Negatiivinen/kriittinen/rakentava palaute ei siis ole ainoastaan ihmisten kiusaamista ja itsetunnon romuttamista, vaan mahdollisuus parantaa tehdyn työn ja toiminnan laatua. Itsetunnon romuttuminen vaatii usein vähintään kahta osapuolta: sitä joka aktiivisesti pyrkii romuttamaan, ja sitä sitä jolla on alttius tai vaihtoehtoisesti taipumus antaa itsetuntonsa romuttua. Jos nuo kaksi tekijää yhdistyvät, lopputulos on suhteellisen varma. 

Posiitisen palautteen kompastuskivet

Henkilökohtaisesti näen positiivisen palautteen saamisen yksinkertaisesti mukavampa kuin negatiivisen. -Anteeksi, rakentavan palautteen. Myönnän kuuluvani joukkoon jolle posiitivinen palaute liian usein ei tee hyvää. Matala itsetuntoni "suojelee" siltä, ettei k**i nouse päähän. Äkkiseltään tämä kuulostaa siltä kuin olisi noussut jo: Anna ymmärtää, että pidän itseäni jonkinlaisena pyhimyksenä vailla liiallista ylpeyttä. 

Todellisuus ei ole aivan ongelmaton. Olen saanut runsaasti palautetta taipumuksesta pitää itseäni vähintään maailman surkeimpana ihmisenä joka huomaamattaan pyytää anteeksi olemassaoloaan. Kyseessä on siis ollut rakentava palaute. Samaista palautetta olen saanut varsin monelta. Tarkastallessani asiaa objektiiviselta tasolta, voin vain todeta että moisen asenteen seuraaminen olisi ainakin itselleni rasittavaa. Käytännössä tämä siis tarkoittaa sitä, että käyttäydyn tavalla mitä itse olisin valmis kritisoimaan. 

Omalla kohdallani positiivinen palaute voi johtaa perfektionismin lisääntymiseen: saavutettua tasoaa pitää nostaa, tai se on pidettävä vähintään samana. Tämän havaitsin erityisesti kolmantena tai neljäntenä vuotena yliopistossa korotettuani arvosanojani opiskelutekniikan parannuttua. Tätä ennen olin tottunut arvosanoihin 2-3. 3 oli kuin peruskoulun 8. Hyvä ja turvallinen. Kun arvosanat 4 ja 5 yleistyivät, jälkimmäinen edelleen harvemmin, 3 alkoi olla musertava. Sama pätee posiiviseen palautteeseen: aiemmin hyvästä tulee huono, 

Palautteen "hampurilaismalli"

Kyseinen käsite tuli tutuksi graduseminaarissa. Yksi opiskelijakollega toi esille tuon nk. "hampurilaismallin", mistä tulikin ihanan joukkomme vakiotyyli. Positiivinen palaute vastaa sämpylää, kriittisempi pihviä. Käytännössä palaute annettiin seuraavanlaisesti: aloitetaan positiivisella, siirrytään asioihin jotka kaipaavat parantamista ja päätetään positiiviseen. Viimeiseksi jätetty palautteen tyyli kannusti gradun puurtajaa jatkaamaan ja korjaamaan tarvittavat asiat. 

Toki kyseinen malli pidentää annettavaa palautetta. Toisaalta, onko monipuolinen palaute huono asia? Sekä palauttaan antajalta että vastaanottajalta vaaditaan hieman enemmän, mutta en näkisi tällaista vaivannäköä negatiivisena asiana. Korkeintaan käytettävissä oleva aika voi rajoittaa. 

Palautteen antamisen haasteet 

Joskus tulee päivä, jona omalle vastuulle siirtyy palautteen antaminen. Toki yleistä toiminnan arviointia pääsee tekemään jo varhain. Itse myönnän erityisesti rakentavan (nyt muistin!) palautteen antamisen vaikeaksi erityisesti tehtävissä, joihin tavalla tai toisella liittyy oppimisen arviointi. Haluaisin antaa ainoastaan posiitivista palautetta. 

Tässäkään kohden ei ole tarpeellista nostaa pyhimys -korttiä pöydälle, sillä aiheeton positiivinen palaute tai oikeammin kehuminen johtaa harvoin hyvään lopputulokseen. Valkoinen valhe lienee asia erikseen. Rakentava palaute kriitikillä maustettuna vain tuntuu ikävältä, siis myös sellaisen antaminen. Toisaalta asiaa helpottaa runsaasti kohteen kyky ottaa vastaan palautetta, mutta toisaalta myös tapa ilmaista annettava palaute. 

 

Pohdintaa

Palautteen toiminnasa on kaksi osapuolta: vastaanottaja ja antaja. Egosentrisesti omasta näkökulmasta näen palautteen tärkeäksi asiaksi, jota toisaalta on kyettävä käsittelemään. Kritiikki mahdollistaa toiminnan parantamisen, ja posiitivinen palaute kertoo edistymisestä tai onnistumisesta. Vaikka olen oppinut nauramaan surkealle itsetunnolleni ja suorastaan absurdille järjenjuoksulle, arvostan saamaani palautetta. 

En ehkä koskaan pääse ihanteelliseen tilaan itsetunnon kannalta, mutta jotain on oivallettu: toimintaan kohdistettu palaute ei määrittele palautteen saajaa ihmisenä, eikä laske hänen arvoaan ihmisenä. Toisaalta vaikka hän onnistuisi toiminnassaan paremmin, hän on edelleen samanarvoinen muiden ihmisten kanssa. 

Parempi näin: Kun ihminen pysyy arvokkaana omana itsenään, on huojentavaa ettei esimerkiksi muutos toiminnan laadussa laske häntä muiden alapuolelle. Tämä tekee liiallisesta perfektionismista huojentavan tarpeetonta. 

Palautteen antajan näkökulmasta aiheellisen kritiikin antaminen on kai vain hyväksyttävä vaikka miten kirpaisisi. Toisaalta tapa ilmaista annettu palaute vaikuttaa paljon. Itse pyrin perustelemaan antamani kritiikin sekä perustelemaan muutoksen tarpeellisuuden yksilön oman edun kannalta. Joskus tämä toimi, joskus ei. Asiaan vaikuttivat lukuisat tekijät: henkilön mielentila, osasinko esittää asiani niin hän henkilö tulkitsi sen toivotulla tavalla, tähtien asento, päivämäärä, kellonaika yms. 

Oikeastaan myös palautteen antaja joutuu hyväksymään oman epätäydellisyytensä mutta muistuttamaan itseään siitä, että hän voi tehdä vain parhaansa. Lieneekö ihanteellinen skenaario sitten se, että molemmat osapuolet pääsisivät samalle viivalle ja tasapuoliseen asemaan. Skenaarion realistisuudesta en tiedä, mutta ehkä päämääristä on aina apua. -Myös häilyvistä sellaisista. 

Valmistavaa treeniä kauteen josta ei ole varmuutta

 

Koska viime aikoina on ollult hieman muutoksia ja menoa, treenirintamalla on ollut hieman vaihtelevaa. Jäälle olen päässyt todella harvoin. Ehkä enemmän parin viikon päästä jos korona suo. Asiasta on turha valittaa tai harmitella tuon enempää, sillä tilanne ja rajoitukset eivät koske ainoastaan minua. Viime kevät toisaalta todisti, että rajoitukset eivät rajoita kaikkea. Oma asenne ratkaisee paljon

Tämän hetken harjoittelu ja liikkuminen ovat niin ikään valmistelevaa, eli varovaista yleis- ja lihaskunnon kohottamista sekä koordinaation, notkeuden ja kehonhallinnan parantamista.

Käsilläseisontaa ja tasapainoa

Näitä tulee tehtyä hieman enemmän kuin aikaisemmin. -Toisaalta ei niin paljon kuin olisi suotavaa, kiitos hieman matalan motivaation. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, etten ole kummassakaan erityisen taitava. Kyllä, olen sitä tyyppiä joka pitää enemmän asioissa jotka osaa paremmin, ei niistä jotka vaativat runsaasti harjoittelua.

Näiden, ei ihan lempiharjoitteiden tarkoituksena olisi parantaa kehonhallintaa ja tasapainoa. Pyrin myös kiinnittämään tasapainoharjoituksissa huomiota jalkojen ojennuksiin, mikä toivottavasti heijastuu myös jääharjoitteluun.

Rotaatioharjoituksia monipuolisesti

Rotaatiossa on ollut satunnaista edistymistä, mikä mahdollisesti oli harjoitteiden monipuolistamisen ansiota. Periaatteessa palasin alkeisiin:

• ½ kierroksen hyppyjä molempiin suuntiin

• Sama yhdellä jalalla

• Yhdenkierroksen hyppyjä

• Varsinaisia rotaatiohyppyjä rajoitettu määrä

Erityisesti olen kiinnittänyt huomiota ryhtiin sekä ylävartalon linjaan. No, juuri niihin perusasioihin mihin olisi pitänyt kiinnittää huomiota alusta pitäen. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.. Varsinaisissa rotaatiohypyissä en uskalla panostaa vielä korkeuteen, sillä muutamien kokeilujen jälkeen totesin kehonhallinnan katoavan totaalisesti. Sen sijaan puolen kierroksen hypyissä korkeuteen voi jopa panostaa.

Notkeusharjoittelu

Tällä saralla ei ole suoranaisesti kehitystä, mutta toisaalta kesän aikana notkeusharjoittelu oli hivenen satunnaista. Toki ne ns. Pakolliset venytykset tuli tehtyä, mutta kunnon harjoitukset jäivät vähemmälle. Nyt toistan askelharjoituksia. 

Leppoisaa arkiliikuntaa ja lenkkeilyä

Tällä hetkellä olen saanut ajankäyttöni arkena sellaiseen kuosiin, että pienimuotoinen lenkkeily on ollut mahdollista. Kunhan keho ja mieli ehtivät palautua, yritän lisätä viikkoon 1-2 kertaa sykettä nostavaa harjoittelua. Mikäli syksyllä pääsee jäälle ja mukaan tulee kisaohjelman harjoittelua, yksi kerta viikossa riittää hyvin.

Lihastreeniä maltillisesti mutta säännöllisesti

Tällä hetkellä pidän esimerkiksi jalkatreenin leppoisana, mutta säännöllisenä. Käytännössä tämä tarkoittaa esimerkiksi jännehyppyjä, askelkyykkyjä ja luisteluhyppyjä vastuksen kanssa. Toistojen määrä vastaa lähinnä lihasten herättelyä hieman kuormittavampaan työskentelyyn. Tarkoitus ei siis ole tehdä lihaksista käyttökelvottomia useammaksi päiväksi. Aivan rapakuntoon lihakset eivät ole päässeet, sillä esimerkiksi pistoolikyykky hypyllä näyttää onnistuvan.

Yhteenvetoa

Kokonaisuudessaan yritän ottaa rennosti ja pitää tavoitteet lyhyen tähtäimen tavoitteina. Jos yhtenä päivänä jokin ei onnistu, se ei tarkoita etteikö seuraavalla kerralla menisi paremmin. Taas kerran yritän panostaa lepoon. Tällä hetkellä olen onnistunut pitää kerran viikossa päivän ilman liikunnallisia “velvollisuuksia”. Vaikka olen venyttelyiden suhteen tarkka, päätin niin ikään pakottaa itseni pinnaamaan.

Miksi? -Ihan vain siksi, että haluan nähdä pystyväni siihen. Korona-ajan etuna kehityksen kannalta oli se, että kehitystä oli tauosta huolimatta tapahtunut. Luulen että taustalla oli jonkinlainen rentous jonka epätietous harjoittelun mahdollisuudesta sai aikaan: Hyväksyin tauon mahdolliset vaikutukset jolloin myös odotukset olivat armollisella tasolla. Ainoa mitä siinä vaiheessa saattoi tehdä, on käydä mielessä miten liike teknisesti tapahtuu. Lopputuloksena oli paremmin onnistunut liike verrattuna kevään yrityksiin.

Kävi harjoittelumahdollisuuksien miten vain, jotain harjoittelua voi sentään aina tehdä. Näillä eteenpäin siis!

Liikevinkkejä notkeutta ja tasapainoja kaipaaville

Koska edellinen teksti jäi varsin kuvattomaksi, tulkoon tämän kanssa täysin päinvastainen linja. Viime aikoina on tosiaan tullut tehtyä erilaisia harjoitteita kehonhallinnan parantamiseksi. Tehosta en lupaa mitään, mutta esimerkiksi tasapainon ja notkeuden kehittämisen kannalta seuraavat liikkeet ovat hyväksi havaittuja. -Osa kaipaa meikäläisenkin kohdalla harjoittelua..

Kuten huomattavissavissa on, kaikkiin liittyy liikkeen tekeminen ns. joka askeleella. Näin liikettä toistetaan riittävän usein, ja myös "huonompi" puoli tulee käyttöön.

Jalanheitto eteen ja taakse

Bielmann joka askeleella

Jalanheitto - polvivaaka

Erityisesti jälkimmäinen oli mielestäni vaikeammasta päästä, tai sitten allekirjoittaneen tasapainossa on kehittämisen varaa. Siispä näitä säännöllisesti. Jos jalka ei nouse tai selkä taivu, ei haittaa! Biellmanin voi korvata myös esim. ikkunavaa'alla. Ideana on ensisijaisesti liikkeen tekeminen joka askeleella. Eli vastoin kuten joissain videoissa "opastaja" itse tekee, vain yhden jalan tulisi olla alustaa vasten.

Mukavia treenihetkiä kaikille!

Syksyn treeniskenaario: rentoa asennetta ja kehonhallintaa

Ikäväkseni joudun tunnustamaan että viihdyn lomalla. Toisaalta tätä kompensoi se, että menen mielelläni seuraavalle... kas, tunnin kuluttua! Balanssi saavutettu? Korona -rajoitteiden vähennyttyä pääsin kokemaan myös ripauksen jotain "omaa", eli mahdollisuuden käydä jäällä ja salilla. Jäälle pääsin peräti kaksi kertaa, salille kerran. Luonnollisesti mieleen rakentui suuntaa-antavia tavoitteita. 

Ei liian täsmällisiä tavoitteita

Sellaisia on helppo sortua tekemään, ja toki jonkinlaiset etappimaiset tavoitteet ovat kehityksen kannalta hyväkin asia. Yritän kuitenkin välttää liian selkeitä tavoitteta tyyliin "aion oppia elementin X". Tällä hetkellä minulle riittää että kehityn elementissä, liikkeessä tai missä tahansa mitä tuleekin harjoiteltua. Hidaskin kehitys riittää, kunhan se on juuri ja juuri havaittavissa. 

Toki esimerkiksi jääharjoittelun aloitettuani yllätyin positiivisesti: pääsin parilla yrityksellä kaksoissalchowin piikille alas. No, tulin useita kertoja myös lonkalle alas. Torstain jäävuorossa kadotin hypyn hetkeksi, mutta keskittymisen ja muutaman harjoiteliikkeen myötä tekniikka löytyi taas. - Tosin lopputuloksena oli jälleen kaatuminen. Toivottavaa olisi että hyppy vakiiintuisi syksyn aikana ja alastuloon ei joka kerta liittyisi kaatumista.. 

Pyrkimyksenä sulavuus
Niinhän se on ollut parin vuoden ajan.. eli projekti jatkuu. Jäällä tämä tarkoittaa käytännössä polven joustoa, syvempiä kaaria, parempaa vauhtia ja ylipäänsä kaikkea mikä saa luistelun näyttämään vähemmän tönköltä. Pientä lohtua tuo se fakta, että tämä on ikuisuusprojekti myös huipputason luistelijoilla. Huh helpotusta!

Vaikka mahdollisuudet ovat pienet, tanssi edelleen olisi hyvä oheislaji. Toisaalta harjoittelu peilin edessä ja ylipäänsä liikkeiden hakeminen tuskin on ainakaan haitaksi. Se mitä todella inhoan, on videointi. Vaikka esimerkiksi IG:ssä jaan auliisti liikevinkkejä, itse kuvaaminen ei edelleenkään ole helppoa. Tai siis liikkeen tekeminen kuvaamisen aikana. Valitettavasti juuri kuvaamisen kautta näkyvät mahdolliset virheet ja puutteet, joiden näkeminen on siedettävä jotta korjaaminen ylipäänsä olisi mahdollista. Inhottava realismi..

Kilpaileminen?
Tämä on täydellisen avoin kysymys! Kun olen noista suurista muutoksista ystävällisesti vihjaillut, pohtinut ja luonnollisesti myös valittanut, sen verran voin todeta että edessä on parikin muuttoa, vuodenvaihteessa toiselle paikkakunnalle. Siinä vaiheessa koko luistelu voi jäädä väliaikaisesti tauolle/pienemmän harjoittelumäärän varaan, mikä taas vähentää mahdollisuuksia kilpailla. Tällä hetkellä en asiaa viitsi murehtia, sen näkee sitten. 

Oli kilpaileminen tai luistelu ylipäänsä mahdollista syksyn jälkeen, harjoittelen ja parantelen ohjelmaa syksyn aikana. Jos kilpaileminen edes kerran tutuissa kisoissa on mahdollista, ainakin ohjelma on valmiina. Jos kilpaileminen ei onnistu, korkeintaan toivon ettei syynä ole tällä kertaa pandemia.. Mutta jos kuvitellaan että mainittu tekijä ei estä kilpailemista, kilpailuun valmistautuminen vaatisi vähintään muutaman harjoittelukerran viikossa, joinakin viikkoina enemmän. 

Lisäksi kilpailemiseen vaikuttaa mitä muuta jään ohella on. Jos esimerkiksi mahdollinen työ (mitä toivottavasti tuolloin on) vie runsaasti energiaa, voi kilpaileminen muuttua hauskan rajojen ja taitojen testaamisen sijaan stressaavaksi. 

Uusia painopisteitä
Tai ovatko erityisen uusia.. itse asiasiassa jonkin aikaa kokeiltuja hyväksi havaittuja. Olen tosiaan ottanut kuluneen vuoden aikana vaikutteita ns. tavallisesta sekä rytmisestä voimistelusta. Sen ohella totesin pitäväni näistä harjoitteista, huomasin niiden tukevan myös kehonhallintaa ja tasapainoa. 

Jos kävisi niin että mahdollisuus luisteluun vähenisi tai jopa poistuisi, näitä harjoitteita yhdistettynä ns. alkeistason akrobatiaan voisi jatkaa. Toki jonkinlainen valmennus olisi mukava lisä, mutta ehkä muutaman kerran vuodessa jotain löytyy. Käytännössä tämä kai tarkoittaisi yhteydenottoa johonkin lähes paikalliseen voimisteluseuraan josta ehkä löytyisi joku kilpailemisen lopettanut mutta kokenut teini-ikäinen opettamaan tekniikkaa keski-ikää lähestyvälle täti-ihmiselle. 

Kas, aika juoksee, juoksenpa perässä! Pahoittelen kuvien puutetta, valitettavasti tämänhetkinen tietokone ei ole kovinkaan halukas yhteistyöhön kuvien siirtämisessä. Ei väkisin siis..

Mukavaa viikkoa kaikille!

Leirikuulumisia ja vähän muutakin!

Täällä jälleen pitkästä aikaa! Kuten huomattavissa on, blogini on "osa-aikaisesti" tauolla. Tämä johtuu osaksi suurista muutoksista ja vaikeista päätöksistä, toisaalta myös töistä. Jos totta puhutaan, viime aikoina en ole keksinyt mitään mistä kirjoittaa. Ikää ja kaipuuta yksityisyyteen alkaa olla siinä määrin, että avautuminen viime kuukausien haasteista ei myöskään houkuttele. Ehkä kerron joskus jossain muodossa, ehkä en.

Sen sijaan pieni päivitys kuulumisista tuntuu sopivan itsekeskeisen ajankohtaiselta. Juuri nyt olen yliväsynyt sekä altis niin nauruun kuin itkuun. Taustalla ei ole sen dramaattisempaa kuin leiriviikko. Itse henkilökohtaisesti pidän leirityöstä vaikken sitä liian kevyeksi voikaan moittia. 

Ruoka..
Yhdelläkään leirillä ruoka ei ole ollut pettymys! No, yhdellä pieniä miinuspisteitä voisi antaa ruuan epäesteettisyydestä. Toisaalta epäesteettiset ruuat ovat bravuurini keittiössä. Jääköön miinuspiste neljäsosan suuruikseksi. Tälläkin leirillä ruoka kelpasi, ja kollegoita huvitti hivenen suuret annokseni. Myönnetään! 

Sori, ehdin popsia salaatin ennen kuvan ottamista :D

Toisaalta taisin olla ainoa jolle makea välipala kahvin kanssa ei maistunut, ja joka ei ollut salakuljettanut leirille herkkuja. Lisäksi leirityössä on harvoin mahdollisuus mennä jääkaapille välipalan ääreen jos nälkä yllättää. Ja jos nälkä pääsee yllättämään, työn laatu voi laskea. Toisaalta lieneekö tuo taso nytkään korkeimmasta päästä.. nim. naurukohtaus kesken opetuksen. Allekirjoittanut toimi siis itse opetustehtävissä. 

Taas aivan mahtava porukka!
Vaikka jokaisen leirin jälkeen tuntuu tältä, jokainen porukka ainutlaatuinen, samoinen jokainen nuori, isonen ja kollega. Kokonaisuudessaan nämä kaikki tekevät leiristä onnistuneen. Vaikka itse olen ohjaajan ja opettajan roolissa, jokaisen leirin jälkeen tuntuu siltä, että nuoriso opettaa minua. Jokaiselle oppitunnille minulla on valmiina runko ja suunnitelma opetuksen sisällöstä. Silti jokaisella kerralla nuoriso täydentää ja parantaa sitä mitä olin suunnittelut: joskus vahingossa, joskus tietoisesti. 

Hyvä esimerkki tällaisesta opettajan oivalluksesta on teema jota olen kammonnut: Ihmissuhteet ja tunteet. Kiitos varovaisen dialogin, onnistuin puhumaan rakkaudesta edes jotain: 

Rakkautta ei voi määritellä yleisesti, sillä jokainen kokee sen omalla tavallaan. Tiedämme vain, että tunne on hyvä. Itse näen kahden ihmisen välisen rakkauden joksikin, mikä tekee rakkauden kohteen täydelliseksi ja maailman parhaaksi ihmiseksi kaikkine virheineen ja vajavaisuuksineen. Samalla tavalla myös teidän vanhempanne näkevät teidät: Siitä päivästä lähtien kun tulitte tähän maailmaan, vanhempanne ovat rakastaneet teitä. Siksi te olette heidän silmissään täydellisiä, ja maailman parhaita juuri sellaisina kuin olette. Jumala näkee meidän samalla tavalla: tärkeinä, ainutlaatuisina ja parhaina juuri omana itsenämme. 

Ehkä tämä määritelmä oli hitusen siirappinen 15-vuotiaiden korvaan, mutta ainakin se tuli suoraan sydämestä. Toisaalta he itse antoivat rakennusainekset tälle määritelmälle. 

Saimme nauttia myös aivan mahtavista maisemista. Myös nuoriso vaikuttui näkymästä joka pienen kiipeämisen jälkeen avautui silmien eteen. 

Pieni tauko ennen seuraavaa leiriä..
Yleensä toisena päivänä ja puolivälissä iskee väsymys. Väsymys voi ilmetä tarpeena laskea päiviä, tai vaihtoehtoisesti esimerkiksi hillittöminä naurukohtauksina. Itse koin jälleen molempia. Asiaa ei auttanut virsivalinta aamun "jumikseen". Juuri tuo..

Nyt yritän parhaani mukaan palautua, tosin välipäiville on runsaasti pakollista tekemistä. Toisaalta niiden tekeminen hyvissä ajoin saattaa auttaa. Nyt illan hurja projekti lienee laittaa pesukone päälle, sillä viikossa likapyykkiä ehtii kertyä.  Onneksi seuraavan leirin paikka on jossain määrin tuttu, eli alueen opettelua ei tarvitse miettiä. 

Huomenna odottaakin jäävuoro. Toissa viikolla pääsin testaamaan uusia kenkiä pitkän tauon jälkeen. Lopputuloksena oli ensimmäinen kaksoissalchow piikille useaan kertaan. No, jokaisen tulin alas myös piikiltä lonkalle, parantamisen varaa on siis. Mutta huomista odotellessa!

Mukavaa viikkoa kaikille! Hmm, tänään oli kai maanantai.. 

Miten kävi osittaisen kahvilakon? No arvatkaa vaan..

Jospa viimeinkin olisi ravintoaiheiden aika. Tai miten sen nyt määrittelee. Ryhdyin tosiaan alkuvuodesta niin ikään joustavaan kahvilakkoon. Käytännössä tämä tarkoitti kahvinjuonnin radikaalia vähennystä ja vaihtamista mustaan teehen. Koska kahvilakon vaikutukset eivät loppujen lopuksi olleet niin suuria kuin odotin, päätin ottaa kahvin takaisin vähitellen. Toki yritän olla palaamatta aikaisempiin määriin. Tässäpä muutamia toteamuksia:

Se vaan on niin hyvää..

Makuasioista ei sovi kiistellä. Mutta meikäläisen suussa kahvi vaan maistuu niin hyvältä! Myös kofeiiniton menee, tosin maku on hivenen tunkkainen, eli ehta kahvi saa enemmän pisteitä. -Riippuu toki kuka tai mikä taho on toiminut keittäjänä. Itse taidan tehdä hieman laihaa kahvia, tai ehkä keskivahvaa? Olen sen verran “neiti” etten perusta kahvista jota joutuu lusikoimaan.

Mutta mitä kahvin makuun tulee, pidän siitä. Osa juo kahvia pelkän kofeiinin takia, itse voisin siitä luopua jos maku vaan on kohdallaan. Itse olen testannut vain muutamaan kofeiinitonta, joista kaksi ovat olleet murukahvia. Kas kummaa, nehän olivat Lidlin ja Pirkan tuotteita..

Edelleen kahvittomia päiviä

Ainakin toistaiseksi? En aseta mitään turhan tarkkoja rajoja kellonaikaa lukuunottamatta. Aikaraja kahvikupposelle lienee yksilöllinen ilmiö, mutta näyttäisi liikkuvan klo: 16 ja 18 välillä. Itse taidan kuulua tuohon kello neljän -porukkaan, herätyksestä riippuen aikaisempaankin.

Ovatko kahvittomat päivät pysyvä ilmiö? -Totta puhuen motivaationi asian pohtimiseen on liian pieni. Toki pyrin pitämään kahvinjuonnin kohtuullisena, eli ei entiseen tapaan litraa päivässä (aamulla kaksi mukillista → 2,5 dl x 2 ja päivällä toinen mokoma). Esimerkiksi 0,95 l:n kohdalla lopetan viimeistään?

Huonoja puolia vaikken haluaisi myöntää..

Niin no, kaikella on kääntöpuolensa. Refluksivaiva tahtoo tehdä yllätysvierailuja, mutta toisaalta myös kahvittomina päivinä. Asiaan vaikuttaa mitä kaikkea tulee suuhun laitettua ja missä määrin. Esimerkiksi jos välipala kattaa pari palaa ruisleipää ja kahvia, kas kummaa jotain voi tapahtua.

Omalla kohdallani huonona puolena on kahvin vaikutus ruokahaluun. Kahvi tosiaan vähentää näläntunnetta ja ruokahalua. Toki asiaan vaikuttavat mm. Keppra, mahdollinen stressi yms. Taustastani huolimatta tykkäisin nauttia ruuasta enemmän vaikka kiinnostus ruokaan lienee keskivertoa pienempi (tykkäisin tykätä enemmän). Mutta sitten tulee hetkiä kun toljotan ruokalautasta samalla fiiliksellä kuin aloittaessa vaatekaapin siivousta: “Mistä ihmeestä oikein aloitan?? Eikö tämä koskaan lopu??” Minulla on tosiaan se periaate, että lautanen syödään tyhjäksi, vaikka sitten vähän pidemmällä ajalla.

Yhteenvetoa

Monet mainituista huonoista puolista ovat onneksi sellaisia, että se kuuluisa maalaisjärki auttaa kummasti. Tuon ruokahalun vähenemisen suhteen “täydellisyyttä” näyttää olevan mahdotonta saavuttaa ilman kahviakin. Ja vaikka Keppra jäisi pois, kuulun siihen porukkaan jolla stressi ja muu vastavaa vähentää ruokahalua. Riittävästä syömisestä on vain huolehdittava oli ruokahalua tai ei.

Kahvittomien päivien suhteen pitännee olla rehellinen: viimeiset kaksi päivää eivät olleet kahvittomia vaan teettömiä. Vaihtelu virkistää? No, jos muutama ylimääräinen kupillinen kahvia tarkoittaa kohdallani "vaarallisesti elämistä", ehkä asia ei ole niin vakava. Luulen että liiallinen stressi ja sen lisääminen omasta takaa pahentaa refluksivaivaa ja lisää mahahappoja yhtä tehokkaasti kuin kahvi. 

Tällaisia kahvipohdintoja tällä kertaa. Ylihuomenna koittaa perinne joka ei onneksi sittenkään peruuntunut: Leiriviikko! Luvassa viikon verran mahdollisuus valmiiseen ruokaan, ulkoiluun, mahtavien tyyppien kanssa työskentelyyn yms. Kolikon kääntöpuolelta löytyvät itseaiheutetut univelat, jotka kuittaantuvat paluureissulla. 

Mukavaa päivää kaikille!

"Kyllä tämä tästä" - Asia kerrallaan uusiksi

Kesäkelit! Niitä on kaivattu! Itse kuulun siihen erikoiseen joukkoon joka nauttii lämmöstä. Toki helteelläkin on rajansa. Mutta jos vain yöt saa nukuttua, esimerkiksi päälle 30 astetta päivälämpötilana ei ole mikään ongelma. Onhan sillä toki jokunen sivuvaikutus, mutta suurimmaksi osaksi pidän lämmöstä. -Siis kunnon lämmöstä. Kuvitus jääköön tällä kertaa pois, sillä juuri nyt mitään sopivaa ei ole käytettävissä. 

Edellisestä kirjoituskerrasta on vierähtänyt tovi. Osa asioista on mennyt parempaan suuntaan, osa on hieman vaiheessa, osaan on löytynyt jotain vastaukseen viittaavaa, mutta ainakaan huonompaan suuntaan ei olla menty. Kokonaisuus vaikuttaa siis olevan positiivisen puolella. Asiaa helpotti myös pieni irtiotto ja siirtyminen lapsuuden ympäristöön. Tässä jokunen toteamus nykytilanteesta:

Some -toiminnan rajoittaminen
Vaikka täällä aiheesta jonkin verran avaudun, pieni hiljeneminen somessa on ollut hyvä ratkaisu. Alkuvaiheessa minun oli todella vaikea pukea edes sanoiksi sen hetkistä tilannetta ja suurta määrää ongelmia joiden ratkaisut ovat ties missä. Somessa on paljon hyvää, mutta ympäristönä sieltä loppuu herkästi ns. oma rauha. Tai eihän se lopu, vaan on erittäin riippuvainen omasta toiminnasta. 

Vaihdettuani julkaisuni liikuntapainotteiseksi ("lajitovereille" kuulumisia ja vinkkejä) ja poistettuani kaiken vähänkin omaan elämääni viittavan sisällön mieli on rauhoittunut. Asian oivaltaminen nolottaa: Mikä pakko somessa on kertoa seikkaperäisesti omasta elämästä? 

Kieltämättä tämän tekstin sisältö on pienoisessa ristiriidassa tuon kysymyksen kanssa. Luulen että kirjoitan tästä aiheesta siksi, että tuon mielelläni esille pienen tosiasian: Saatan tykätä liikkumisesta ja tuon siihen liittyvää sisältöä esille siinä toivossa, että sisältö antaisi lukijoille jotain. Toisaalta olen ihminen siinä missä muutkin, ja myös minun elämäni heittää välillä kuperkeikkaa suuntaan josta on haasteellista kömpiä ylös ensimmäisellä yrityksellä.

Asia kerrallaan..
Niinhän se on. Minulla on taipumus käydä usean haasteen kimppuun samanaikaisesti vaikka aika riittäisi asioiden priorisointiin. Nyt olen taas kerran yrittänyt ja jossain määrin onnistunut. Myönnettäköön että tarvitsen tällaisen toiminnan ylläpitämiseen jatkuvasti muistuttamista.

Nyt kun asiat ovat pikku hiljaa menneet eteenpäin, jo kyseisen suunnan havaitseminen keventää oloa. Koko matkalla en ole vielä saavuttanut edes puolta väliä, mutta onneksi suunta on oikea. Matkaan haastetta lisää se, että edessäni on asioita joiden ratkaiseminen/läpikäyminen on minulle täysin uutta. Niiden kohtaaminen vaatii keskimääräistä enemmän rohkeutta ja itsenäistä otetta. 

Korvaamaton tukiverkko
Olen pitänyt itseäni hieman erakkona. Nyt joudun kuitenkin myöntämään, että saamani tuki ja kannustus ovat olleet korvaamaton voimavara. Tulen olemaan ikuisesti kiitollinen ihmisille jotka ovat jaksaneet tukea minua sekä kertoa oman näkemyksensä eteeni tulleista asioista. En tiedä pystynkö ikinä korvaamaan tai auttamaan itse samalla tavalla. Toivon että onnistun tavalla tai toisella ilmaisemaan kiitollisuuteni. 

Luonnollisesti kyllä toivon ettei kenelläkään tulisi vaikeita tilanteita vastaan. Mutta jos tulisi (elämällä on tapana heittää eteen vastoinkäymisiä), toivon kykeneväni osalta tukemaan näitä ihmisiä niin suuremmista kuin pienemmissä asioissa. 

Mieluummin valoa kohti
No, ei aina kirjaimellisesti, mutta kuvainnollisesti. Ties mihin sitä törmäilisi, minulla kun on muutekin taipumus hajamielisyyteen liikkuessani. Mutta jatkoa ajatellen yritän pitää pään kylmänä mutta mielen positiivisena. No, kenties välillä saa olla ärtynyt, harmistunut ja mitä kaikkea adjektiiveja perisuomalaisista sadattelukäsitteistä voikaan kehittää. 

Onneksi paljon on myös tehty. Olen ensimmäistä kertaa elämässäni uskaltanut ottaa askeleita, jotka aiemmin eivät tulleet kysymykseenkään. Kerran jos toisenkin olen väsähtänyt "takkki tyhjänä", mutta jälkeenpäin todennut sanottujen sanojen ja tehtyjen tekojen kannattaneen. Loppuun sopii tuttu paljon käytetty lause: Kyllä tämä tästä. 

Kun elämä ei tee itsestään ihan helppoa..

Niinhän se sanotaan, ettei elämä ole pelkkää ruusuilla tanssimista. Hyväksyn tämän tosiasian. Kirjoittaminen blogiin on vähentynyt viime aikoina reippaasti. Tavallaan haluaisin saada tänne enemmän tekstiä, mutta nyt vain tökkii. En ole enää aikoihin kovin mielelläni avautunut täällä vaikeista hetkistä. Mieluummin tsemppaan muita (jotenkin helpompaa). Nyt myönnän kuitenkin, että syynä vähentyneeseen kirjoittamineen ovat yksinkertaisesti vaikeat ajat. En tule niitä tarkemmin erittelemään. Ehkä sitten joskus.

Helpompi tsempata muita..

..vaan ei itseä. Vaikka tiedän että kyseessä on (ainakin toivon mukaan) väliaikainen tila, monella osa-alueella tuntuu siltä etteivät taidot ja osaaminen riitä. Kai se siitä, mutta juuri tällä hetkellä tuntuu tältä. Selityksiä ja diagnooseja on luonnollisesti etsittävissä maan ja taivaan välillä. Joskus niihinkin kyllästyy. Joskus vain on näin, eivätkä asiat mene helpoimman kaavan mukaan.

Suunnan neuvominen muile tahtoo aina olla helpompaa kuin navigoida itse jos näkyvyys katoaa. 

Saan voimia jos pystyn tukemaan ja tsemppaamaan muita. En ole todellakaan mikään pyhimys. Tulen vain paremmalle mielelle jos onnistun edes vähän saamaan toisten ihmisten mieltä paremmaksi. Parasta on etenkin se, jos onnistuu saamaan toisen uskomaan edes vähän enemmän itseensä ja tulevaan. Omalla kohdalla tilanne on toinen. Toisaalta en voi myöntää, että olisin erityisemmin panostanut itseni tsemppaamiseen. Omassa toiminnassa voi siis olla pientä korjattavaa.  

Kun ei keksi mitä pitäisi tehdä..

Jotenkin tältä tuntuu jälleen vähän jokaisella osa-alueella. Joskus vain tuntuu siltä että yksinkertaisiakin asioita joutuu pähkäilemään viimeisen päälle. Tällaiseenkin olisi varmasti lukuisia diagnooseja, mutta jälleen olen kyllästynyt käymään niitä läpi. Myönnän että tämä ketuttaa, sillä kognitiivisten kykyjen heikkeneminen on minulle aina kova pala. Kiitos epilepsian, olen joutunut opetelemaan niiden sietämistä.

"Kuinka monta puuta näet kuvassa?" -Ihan riittävän monta, se siitä. 

Mitä kuitenkaan ei..

Ensisijaisesti taistelen viimeiseen asti menneiden aikojen idiotismia vastaan. Yritän ajoittain p**kasta motivaatiosta huolimatta pitää huolta terveydestäni, syömisistä, riittävästä levosta jne. Edelleen rajoitan sekä kahvin että alkoholin käyttöä. Molemmissa pidän kiinni vanhasta linjasta: vältän ääripäitä. Tiedän ettei liiallinen kontrolli ole loppupeleissä hyvä vaihtoehto.

Yritetään siis edes jossain. Tällä hetkellä menestys on ollut kohtuullista, ainakin riittävää. Käytännössä tämä siis tarkoittaa syömistä säännöllisin väliajoin. Jos energiamäärä jää pieneksi, kompensoin asiaa siemenillä ja pähkinöillä. Vaikka ravinto ei ratkaise kaikkea, ainakin noiden hyvistä rasvoista voi olla edes vähän apua. Nyt vähän huumoria mukaan: Kirosin myös ongelmia kirjoja ja muita tekstejä lukiessa.Tällä kertaa ratkaisu löytyi läheltä. Kannatti kaivaa esille n. 10 vuotta sitten hommatut lukulasti. Kas kummaa, helpotti edes vähän :D 

Onneksi edes osa ratkaisuista löytyy läheltä. -Etenkin itse viitsii hieman käyttää järkeä :D Jestas, tuo kehysten malli ei ole yhtään "out"..

Jotain pohdintaan viittaavaa..

Ajatus tilan väliaikaisuudesta saa jaksamaan. Pyrin tylsän perusjärkevään asenteeseen nojaten nk. tarvehierarkiaan. Kun pitää huolta fysiologisista perustarpeista, ne antavat pohjan selviytyä muista haasteista. Vaikken muuhun ratkaisuja ja vastauksia keksisi, ainakin voin pyrkiä pitämään huolta aivojen ja kehon toimivuudesta. Jos näistä jokin tai molemmat kärsivät, kärsii muukin toiminta.

Kun solmuja alkaa tulla runsaammin, sekasotku on valtava. Sekasotkun havaitessa pienoinen paniikki tahtoo iskeä. Tässä kohden vanhalle hyväksi havaitulle metodille lienee taas käyttöä: Hengitä sisään, hengitä ulos. Toista tätä niin kauan kun paniikki astuu syrjään ja aivot toimivat. Siinä vaiheessa solmut on helpommin erotettavissa toisistaan, ja niiden avaaminen helpottuu. Tämän loppuun voin toistaa lausetta jota olen hokenut viimeisten viikkojen ajan: Kai tämä tästä. Ja sitten pienoinen tosiasia: Elämää tämäkin, sellaista se välillä on.

Ja sitten yksi olennainen huomio: Jos jotain energiaa antavaa ja piristävää tässä kaivataan välittömästi, se löytyy ulkosalta: Kesä on tuloillaan. Nyt siis katsetta vähän ylöspäin, aurinkolasit päähän ja ulos. Näin loppuun muutan hieman hokemaani lausetta: Kyllä tämä tästä. 

Aurinkoista viikonloppua kaikille ja mukavaa kesälomaa lukuvuotensa päättäneille!