Olen ollut reippaasti yli 10 vuotta ns. pesco-vegetaristi. Tai mikä lie lakto-ovo-pesco-vegetaristi jos oikein viilataan pilkkua. Lyhyesti: En ole syönyt punaista lihaa enkä kanaa. Kuten joskus olen kirjoittanut, ruokavalioon ei liity ideologiaa, ekologista taustaa tai muutakaan vastaavaa. Ehkä terveydelliset syyt jossain määrin, sillä minulla on vahva taipumus korkeaan kolesteroliin.
Olin jo pidemmän aikaan pohtinut ruokavalion laajentamista, ja kana tuntui helpoimmalta vaihtoehdolta. Punainen liha edelleen on vaikea. En suoraan sanottuna osaa selittää miksi. Jotenkin se vain tuntuu ruualta mikä ei kuulu suuhuni eikä elimistööni. Kanan kanssa tahtoo olla samanlaiset tunteet. Olen kuitenkin ottanut kanan nyt takaisin. Ensimmäisellä kerralla sain alas nokareen, sitten työpaikalla kanapastaa ja kotona myöhemmin kanafileitä. Miten tämä lisäys on vaikuttanut..
Koostumus oli aluksi vaikea
Suussani kanan koostumus erosi sen verran kasviperäisistä tuotteista ja kalasta, että tottuminen vaati oman aikansa. Kun useamman kerran olen kanaa syönyt, koostumus on helpompi "hyväksyä". Suosin mieluummin esimeksi kanapastaa -ja vuokaa joissa kana on palasina. Fileitä, pihvejä tms. olen syönyt vähemmän.
Kuvottaisi jos ajattelisin vähänkin enemmän
Kalan kanssa on ajoittain sama ongelma: jostain syystä syöminen vaan inhottaa. Taustalla ei ole vegaanista ideologia tai muutakaan vastaavaa. Olen "mössöruokien" kannattaja, minkä vuoksi haasteellisemmat sattumat ruuassa aiheuttavat lisätyötä. Laiska syöjä voisi kuvata parhaiten?
Jos pysähtyisin hetkeksikään ajattelemaan mitä syön, minua alkaisi kuvottamaan. Ns. kaikkiruokaisen voi olla vaikea ymmärtää tätä. Tietenkin pyrin säännöllisesti astumaan syömisessä mukavuusalueeni ulkopuolelle, ja työpaikan ruokailu mahdollistaa tämän todella helposti. Mutta jos saisin valita, eläisin varmaan vauvanruokien kaltaisilla puolikiinteillä mössöillä. Syy: koostumus ei vaadi suurempaa aivokapasiteettia.
"Show" ahdistaa
Kun kirjoitan "showsta" jonka syömiseni saa aikaan, en tarkoita sitä syyttävässä mielessä vaan muistojen aikaansaamasta epämiellyttävänä tunteena. Osastolla syöminen vaikeuksineen oli julkista ja sitä tarkkailtiin. Olen aina ollut huono tekemään asioita jos tekemistä seurataan. Kun syöminen vielä oikeasti oli vaikeaa, tuo arkinen itsestäänselvä toimenpide muuttui uudella tavalla ahdistavaksi: siitä tuli suoritus.
Miten syöminen muka voi olla vaikeaa? Sen kun ottaa ruokaa lauteselta asianmukaisella välineellä, laittaa suuhun, pureskelee jos on tarvis ja nielee. Vaikeudet vaihtelevat eri ihmisillä. Itselläni helppo koostumus on aina helpottanut syömistä "teknisellä" tasolla. Luulen että helppo koostumus assosioituu myös vatsaystävällisyyteen. Puuro on tästä hyvä esimerkki.
Itse koin syödessäni joutuneeni puun ja kuoren väliin. Hoitohenkilökunta (jonka työtä arvostan) kyttäsi (se tuntui siltä, mutta toki ymmärrän heidän tehneen vain työtään) vieressä vahtiakseen että syön kaiken ja riittävän nopeasti. --> Suorituspaineita. Syömishäiriöön liittyvät ajatukset samaan aikaan sättivät minua epäonnistumisesta koska söin. Tänäkin päivänä minulle on helpointa syödä yksin.
En voi odottaa että tällaisia tuntemuksia pitäisi ymmärtää samaistumisesta puhumattakaan. Mutta myönnän että muisto osastoajoilta vaikeuttaa merkittävästi ruokavalion laajentamista, sillä koen syömiseni muuttuvan liian julkiseksi. Ymmärrän täysin että "normaali" ihminen ei välttämättä ole erityisen motivoitunut kokeilemaan miltä tällainen tilanne tuntuu. Ei hänen tarvitsekaan, hänen syömisensä ovat terveellä pohjalla.
Vaikka itse kykenen syömään ongelmitta, myönnän että lisäykset ovat hankalia. Luulen että ns. normaali ihminen pääsisi hyvin lähellä samaisia tuntemuksia syömällä jotain ei houkuttelevalla tavalla eksoottista. Syömistilanteessa olisi vähintään kaksi henkilöä seuraamassa ja syömisestä pitää suoriutua tietyssä ajassa.
Tästä eteenpäin?
Yritän edelleen pitää kanan osana ruokavaliota. Töissä tämä on helppoa, sillä syöminen onnistuu "anonyymisti". Kukaan ei tiedä taustaani, jolloin olen normaali muiden joukossa. -Siis päällisin puolin. Punaisen lihan kohdalla mietin asiaa. Jos otan punaisen lihan takaisin ruokavaliooni, kulutus tuskin tulee olemaan suurta. Veikkaan että se olisi luokkaa 2-4 kertaa kuukaudessa. Edelleenkin pidän kovasti kasvisruuasta. Myös helppous ja edullisuus houkuttelevat pitämään arkiruuat kasvisruokien puolella.
Ns. punaisen lihan ottaminen takaisin juuri harvoin syötynä ei myöskään ole ideologinen kysymys. Jälleen koen koostumuksen epämiellyttäväksi, eikä makukaan juuri houkuttele. Siis sen mitä yli 10 vuoden takaa muistan. Kala on maistunut pienestä pitäen paremmin. Hupaisaa sinänsä, pippuripihvi kuului lapsena suosikkeihin, mutta totta puhuen kastike taisi olla etusijalla..
Se mitä olen kummastellut pitkään, on hemoglobiini. Aikana jona söin myös punaista lihaa, hb-arvo oli säännöllisesti alle viitearvojen. Siirryttyäni kala-kasvis -ruokavalioon arvot olivat keskimäärin paremmat. Itse asiassa edes anoreksian vaikeimpana aikana hemoglobiini ei pudonut merkittävän alas. Mutta tämä on ihmiskohtaista, osan keho taas tarvitsee myös punaista lihaa jottei rautaa tarvitsisi napsia purkista.
Loppuun voisin siis todeta että jatkan samalla linjalla ilman suurempia päätöksiä tai pakollisia askeleita. Koen löytäneeni jo pidemmän aikaa sitten itselleni sopivan näkökulman syömiseen: ruoka on polttoainetta jota keho tarvitsee. Tämä ajatus sopii minulle parhaiten, sillä se tekee syömisestä helppoa. Siispä näillä eväillä eteenpäin. -Kirjaimellisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti