sunnuntai 31. lokakuuta 2021

Palasin opintojen pariin!

Keväällä opinnot jäivät kesken. Yritin niitä kesällä jatkaa, mutta heikoin tuloksin. Edellisenä syksynä aineopintojen ensimmäinen kurssi lähti mukavasti liikkeelle ja olin toiveikas. Toinenkin alkoi hyvin, mutta lopulta siviilielämän suuremmat haasteet alkoivat vaikeuttaa opintoihin keskittymistä. Kevät oli niin täynnä draamaa, että henkinen kapasiteettini riitti enää työhön ja arjen pyörittämiseen. 

Lisäksi opintojen jatkamista vaikeutti se alas tallottu itsetunto liittyen korkeakouluopintoihin. Ilmeisesti saldoni opiskelijoiden ja opiskelun jatkuvalle mollaamiselle oli tullut täyteen. Myönnän tämän ilmiön inspiroineen korkeakoulussa opiskelevien ja tutkinnon suorittaneiden puolustamiseen. Tekstin voit lukea täältä. Muita opiskelua hidastavia tekijöitä ovat olleet uusi työ ja kieltämättä myös alkuraskaus oireineen ei ollut aivan helppoa seuraa. Nyt kun sillä saralla tilanne on helpottanut ja itsetunto ajan myötä noussut, uskaltauduin taas palaamaan opintojen pariin. Tavoitteena on siis kurkotella vähän lähemmäksi alani ammatillista pätevyyttä. Matka on pitkä, mutta katson kuinka pitkälle pääsen. 

Puoli tuntia päivässä riittää
Yleensä tämäkin aika on pilkottu osiin. En ole mikään mestari uuteen sopeutumisessa, jolloin tilanteen salliessa teen siirtymät asteittain. Tämä on toistaiseksi toiminut ilahduttavan hyvin. "Alaraja" on toistaiseksi puoli tuntia päivässä, mutta vaadittaessa vähempikin riittää. Esimerkiksi ensi viikolla kahtena päivänä työpäivät venähtävät sen verran pitkiksi, että en ole varma ehdinkö edes avaamaan Moodlea. Tämä sallittakoon koska päivät ovat poikkeuksellisen täynnä. 

Viikko sitten aloitin aivan minimistä. Pääasiassa että kirjaudun Moodleen ja teen edes jotain. Tämä oli eräänlaista tunnustelua. Nyt keskittymiskyky ja sinnikkyys ovat lisääntyneet niin, että aikataulullisesti väljempinä päivinä tuo puoli tuntia on ylittynyt oikein mukavasti. Ilmeisesti aivot kehittyvät niitä harjoittaessa. Ehkä jonkun ahkeramman korvaan tällainen kuulostaa lähes naurettavalta. Hyvä jos olen antanut päivän naurut. Omalla kohdallani tilanne opiskelun suhteen on aivan uudenlainen, ja annan siksi itselleni aikaa sopeutua ja totutella. 

Pystynkö tähän?
Myönnän että juuri tämä kysymys on lopputulosta siitä, miten koulutustani on jatkuvasti mollattu. Vaikken haluaisi antaa sellaisille ajatuksille valtaa, ajoittain epävarmuus omasta osaamisesta niin opiskelun kuin "oikean" työn suhteen hiipii mieleeni. Harmillinen efekti on jonkinasteinen onnistumisen kokemusten tarve. 

Koska riippuvuus onnistumisen kokemuksiin johtaa harvoin mihinkään hyvään, yritän repiä onnistumisia niin pienistä asioista kuin mahdollista. -Kuten esimerkiksi säännölisestä ja päivittäisestä työskentelystä. Lasken onnismiseksi siis rohkeuden yrittää ja aloittaa. No, on toki hetkiä joina aloittamista hidastaa pienoinen aikaansaamattomuus. Toisaalta.. sen jos minkä ylittäminen on onnistuminen!

En mieti päämäärää
Koska olotilaa raskauden (toivottavasti) edetessä ei voi ennustaa, taktiikkani on luokkaa "kurssi kerrallaan". Erityisesti loppuraskauden aikana ajatukset voivat olla pikkuisen muualla kuin opiskelussa, ja näin toisaalta kuuluukin. Viimeisellä kolmanneksella vauva ja vauvan tuloon valmistautuminen nousee ehdottomaksi prioriteetiksi. -Ja tietenkin myös omasta hyvinvoinnista huolehtiminen. 

Tällä hetkellä aloitan uuden kurssin ja viimeistelen keskenjääneen lopputehtävää. Voi olla että pidän materiaaleja saatavilla, mutta keväällä opiskelu saa jäädä tauolle. Toki mielessä kävi josko tilanteen ja jaksamisen mukaan yrittäisi saada kesällä taas jonkin kurssin suoritettua. mutta en uskalla miettiä sinne asti. Onko syksy realistisempi ajankohta? Ehkä? Tai sitten ei? Sen näkee sitten. Nyt yritän saada saada ne kurssit päätökseen joihin olen ilmoittautunut. 

Minun ei ole pakko saada kiitettäviä arvosanoja
Toki vähintäänkin hyvät arvosanat (3) ovat toivottavia, mutta juuri nyt minun ei tarvitse saada kiitettävää. Yritän ajatella niin, että panostan parhaani mukaan esseiden tehtävänannon noudattamiseen ja luen tentteihin niin, että koen hallitsevani luetut materiaalit. Annettu arvosana kertoo onko tarve täydentää osaamista. Itse suhtaudun arviointiin siten, että se vain mittaa miten työskentelyni on sujunut. Jos arvosanaksi tuleekin vähemmän kuin 3, en ole epäonnistunut. No, ainoa mitä kieltämättä inhoan on palaute josta en meinaa saada selvää.. 

Mutta lähestymistapa jossa arvosanan sijaan tähtään osaamiseen on toiminut jo pitkään. Aika usein olen tällä tyylillä ollut arvosanaankin tyytyväinen. Teen parhaani sen hetken mittapuun mukaan, ja tarvittaessa sekä mahdollisuuksien mukaan yritän hyödyntää saatua palautetta. 

Tehtävä kerrallaan
Tämä on myös auttanut jo opiskeluaikoina. Mitä enemmän toljotan tekemättömien tehtävien määrää, sitä todennäköisemmin lamaannun enkä saa paljoakaan aikaiseksi odottavan tehtäväpinon kummitellessa edessäni. En mieti deadlineja ja paljonko on tekemättä. Minä vain teen, sillä siten olen valmis ennemmin tai myöhemmin. Usein nimenomaan enemmin, sillä tekeminen ilman tehtävän valmistumiseen liittyvää stressiä saa työskentelemään tehokkaammin. Kas kummaa.. 

Pohdintaa
Kieltämättä ihan mielenkiintoista nähdä miten paljon erityisesti ennen loppuraskautta tässä ehtii saamaan opintoja eteenpäin. Olen siinä mielessä helpossa asemassa että paniikinomaista kiirettä ei ole. Lisäksi on ylipäänsä epävarmaa saavutanko omalla alallani opintojen suhteen koskaan ammatillista pätevyyttä. Kiitos koronan, työelämäni alue laajeni aika tavalla. Sitäkään en tiedä tuleeko joskus tehdä alkuperäistä tutkintoani vastaavia töitä. -Vai päädynkö muutamien sattumien kautta taas uudelle alalle. Huh, jo näin käy, toivottavasti sellaiselle alalle minkä omaksun nopeasti!

"Nollatason" stressi lienee tavoitteena mahdoton, mutta ainakin mahdollisimman pieni stressiä ja toisaalta myös stressaamista lienee ihan hyvä tavoite. Jo saatuani tietää raskaudesta pidin tätä tärkeänä pyrkimyksenä, sillä omat stressitason heijastuvat myös vauvaan sekä vauvan hyvinvointiin. Pakko siis olla myös tilaa hengähtää. 

Toisaalta ajattelen niinkin, että opintojen suorittaminen itselleni sopivaan tahtiin tuo mahdollisuuden tehdä myös jotain "omaa" silloin kun mahdollista. Koska liikunta on karsiutunut lenkkeilyyn ja jumppaan, ihan mukavaa että arjessa on muutakin kuin työ ja ulkoilu. Toki niistäkin oppii nauttimaan enemmän. -Etenkin jos kroppa päättääkin tulevina kuukausina olemaan yhteistyökyvytön minkään liikkumisen suhteen. 

Eli ainakin melkein joka päivä jotain, vaikka sitten vähän. Sen taktiikan luulisi vievän ainakin johonkin suuntaan. Ai niin, nyt täytyy varmaan tehdäkin jotain opiskeluun liittyvää.. syyttäisin kellojen siirtämistä mutta tällä kertaa se toi tunnin lisää. Ehkä keksin vielä jonkun hätävalheen..

Mukavaa sunnuntaita kaikille ja jaksamista pian alkavaan uuteen viikkoon!

torstai 28. lokakuuta 2021

Kasvava vatsa, kertyneet kilot ja liikkumisen rajoittuminen: Joko paniikki iskee?

Neuvolakäynti meni tosiaan mukavasti ja pikkutyypin sydänäänet löytyivät ilman suurempia etsintöjä. Tähän mennessä kaikki on siis ollut kunnossa. Periaatteessa lapsen sukupuolen voisi saada jo nyt selville, mutta odottelen ihan mieluusti rakenneultraan. -Tai synnytykseen, riippuen pikkutyypin häveliäisyydestä. Luonnollisesti matkan varrella mieleen on noussut myös kysymyksiä ja ehkä pieniä pelkojakin. Eli aika tyypillinen "tapaus" taidan olla. 

Kehon muuttuminen ja ruokavalio

Reaktiotani tähän kaikkeen on vaikea luonnehtia. Olen ottanut muutokset vastaan kylmän realistisesti. Joskus painon nouseminen ahdistaa. Selviän tästä muistuttamalla itselleni mistä kertynyt paino koostuu. Lisäksi psyykkaan itseni vaikka väkisin asennoitumaan positiivisesti muutamaan kiloon laardia jotta imetys onnistuisi. En syyllistä itseäni ajatuksista joiden yhteydessä koen ahdistusta kasvavasta kehosta. En myöskään usko että kyse on ensisijaisesti anorektisesta ajattelusta, joskaan en sulje sellaista pois. Luulen että "tervekin" nainen vierastaa nopeasti muuttuvaa kehoaan. 

Saatuani äitiysvaatteet ylle koin helpotusta, mutta lähinnä mukavuuden ja istuvuuden vuoksi. En ole kokenut "rakastan tätä ihanaa vauvamasulia" -fiiliksiä, toisaalta en myöskään inhoa. Joskus entisen toimintakyvyn heikkeneminen (notkeus, luistelu, hyppiminen yms.) turhauttaa. Tämäkin lienee normaalia siirtymää. Itselläni vatsa kasvoi/turposi aika varhain. Nyt tilalle alkaa tulla "oikea" raskausvatsa. Harmikseni turvotus ei helpottanut vaikka sitä lupailtiin. Höh. 

Ruokavalion suhteen en ole tehnyt suurempia muutoksia. Ennen raskautta söin määrällisesti paljon, mutta en laskenut kaloreita. Linja on varsin sama, toki raskauteen liittyvät rajoitukset huomioiden. Nälkä iskee herkemmin. Ehkä se on kehoni tapa viestittää että joku muukin tarvitsee ruokaa. Koska BMI oli lähtötasoltaan alipainon puolella, jo neuvolassa totesivat että paino voi nousta yli 10 kiloa ilman varsinaista "lihoamista". 

Sen voin rehellisesti todeta, että se "timmi sikspäkki" on parin kuluneen viikon aikana osoittanut haittapuolensa. Kun vatsan kasvaminen siirtyi turvotuksesta ns. oikean raskausvatsan puolelle, en voi kehua että vatsalihaksissa olisi tuntunut mukavalta. Turvotus (mikä ei sitten lähtenytkään) ja kohdun kasvaminen saivat lihakset kiristymään niin, että erityisesti syönnin jälkeen mietin räjähdänkö kohta palasiksi. Nyt olen rasvannut vatsaani aamulla ja illalla siinä toivossa, että iho tykkäisi kosteuttamisesta ja lihakset pienestä hieronnasta. 

Liikunta

Liikunnan kanssa on ollut eniten työtä, ja tulee olemaan lisää viikkojen edetessä. Alkuraskauden "kestokrapula" sekä infernaalinen väsymys söivät energiaa niin, että jo lenkkeily oli vaikeaa. Tosin se helpotti oloa. Samoin luistelu. Mutta se lähteminen.. tsiisus! Kova pala oli myös asteittainen mutta vääjämätön luopuminen "taitoliikunnasta". Jo vähän ennen raskaustestiä selkäni notkeus katosi. Oletin että kyseessä on väliaikainen jumi mikä menee vetreyttämällä ohi. Vaan eipä mennyt. 

Sitten jäivät kärrynpyörät, sillat, käsilläkävely yms. Pari viikkoa sitten loppui hyppiminen. Vaikken puoliväliin on matkaa, huomaan että esim. juostessa kasvanut kohtu pomppii hieman epämukavasti rakon päällä. Se siitä hölkkäämisestä. Onneksi reipas lenkkeily onnistuu vielä, samoin jooga. Vatsalihastreeniä pystyn vielä tekemään, mutta luulen että ensi viikolla on aika toivottaa heipat sillekin. Olen asteittain ottanut mukaan raskauteen sopivia jumppaliikkeitä ja yritän vahvistaa ylävartaloa vastuskuminauhalla. Uintia en ole uskaltanut vielä kokeilla. Venyttely on edelleen vahvassa roolissa. Raskausjooga kiinostaisi kovasti, mutta valitettavasti ohjattuja ryhmiä ei asuinpaikassani taida olla. Ehkä netin tarjonta toimii myös. Vinkkejä?? 

Elämä vauvan kanssa??

Totta puhuen tämä tuntuu vielä kaukaiselta ajatukselta. Luulen että ajatukset konkretisoituvat kun lapsen liikkeet alkavat tuntua. Jotenkin tuntuu siltä, että tässä vaiheessa raskaus ja sen eteneminen turvallisesti ja tietenkin vauvan terveys ovat tärkeimmässä asemassa nyt. Tietenkin sitä miettii välillä millaista arki vauvan kanssa mahtaa olla. On mahdotonta ennustaa kaikkea. Vauva voi olla "helppo", hyväntuulinen ja hyvä nukkumaan. Tai sitten vauva voi heittää äidille ja isälle haasteen jos toisenkin. Tai sitten se on jotain siltä väliltä, ehkä on hyviä ja huonoja päiviä. 

Ainoa ennakkoasenteeni minkä olen voinut ottaa, on elämän ja arjen muuttumisen tiedostaminen. Kyllä, on totta etten pääse edes syksyllä jäälle milloin haluan. En ehkä voi lukea kirjaa tai vaikkapa harjoitella soittamista milloin haluan. Elän kylläkin siinä toivossa, että vaunulenkkien tekeminen sujuu vapaammin, mutta omat voimavarat ja tietenkin kehon palautuminen erityisesti alussa saattavat rajoittaa myös liikkumista. Pikku hiljaa siis ja tilanteen mukaan. 

Ajattelen niin, että muokkaan arkeni vauvan tarpeet ja vanhemmuuden priorisoiden. Omat aktiviteeni joko yhdistän vauvan kanssa olemiseen (vaunulenkit) tai yritän keksiä mihin väliin ottaisin esim. 15 minuuttia omaa aikaa. Millaista elämä sitten tulee olemaan.. sen näkee sitten. Jos jotain olen päättänyt, en halua muuttua "paremmaksi ihmiseksi" lapsen saamisen myötä. Hyvä lukijat, jos yllätätte minut joskus vähättelemästä sellaisten ihmisten elämää joilla lapsia ei ole, antakaa välittömästi palautetta..

Pohdintaa

Näillä viikoilla ja tuskin viikkoja myöhemminkään en osaa priorisoida kasvatusoppaita yms. Voipi olla etten edes vauvan synnyttyä. Huono äiti jo nyt? Koska puoliväli on vielä n. neljän viikon päässä (laskutavasta riippuen), keskityn raskauteen ja siihen että pidän vauvasta (eli itsestäni koska oma hyvinvointini heijastuu vauvan hyvinvointiin) huolta parhaani mukaan nyt. Se mihin haluaisin panostaa päivittäin hyvinkin pian, olisi pienet rentoutumishetket. Suureksi onnekseni raskausoireita ja ultraan liittyvää jännitystä laskematta stressitasot ovat pysyneet kohtuullisissa lukemissa. 

Tarvikkeiden ja vaatteiden katsominen saa odottaa joulukuulle, jolloin puoliväli ja rakenneultra ovat takana. Joten se rakenneultra tuntuu vielä yhdeltä kysymysmerkiltä ennen kuin uskallan alkaa miettiä asioita pidemmälle. Tällä hetkellä olen priorisoinut kehon kuuntelemisen, stressinhallinnan, liikunnan muuttamisen raskautta ja palautumista tukevaksi ja tietenkin tiukoilla olevan kasvavan vatsan rasvaamiseen. Voi pojat mitä elämää.. 

Vaikka anorektisten ajatusten herääminen vähän huolestutti, toistaiseksi koen ottaneeni muutokset vastaan... ihan hyvin? Tai ainakin normaalisti. Kuten totesin, luulen että kehon nopeat muutokset herättävät ajatuksia "normaaleissakin" ihmisissä. Myönnän että fyysisen suorituskyvyn ja esim. notkeuden väheneminen ovat turhauttaneet. Jälleen uskon etten ole ensimmäinen. Sopeutuminen vain vaatii syntyneiden tunteiden kohtaamista, käsittelyä ja lopulta hyväksymistä. 

Tällaiset asiat ovat siis mielen päällä nyt. Ties mitä huomenna.. 

Mukavaa loppuviikkoa kaikille!


tiistai 26. lokakuuta 2021

Vauva tulossa!

Näin tosiaan pääsi käymään! Nyt viikkoja alkaa on sen verran siinä missä asian näkyvyyttäkin, että uskaltauduin aiheesta kirjoittamaan. Ehkä aiemmissa teksteissä oli pieniä suuntaa-antavia kirjoituksia. Tällainen oli esimerkiksi postaus väsymyksestä. Vaikka aluksi "uutisessa" oli itsellänikin sulateltavaa, joka hetki onni valtasi mielen yhä enemmän. Kaikkien, oikeastaan useiden vuosien vaikeuksien jälkeen tämä tuntui niin uskomattomalta. Vastoinkäymisten ohella olin psyykkautunut vahvasti ajatukseen etten tule raskaaksi. -Ainakaan helposti. 

Sitten itse asiaan! Miten viikot ovat sujuneet? Entä miten ne ovat vaikuttaneet arkeeni? Voin alkuun todeta etten ilmeisesti kuulu mihinkään ääripäähän. 

Testi on varmasti viallinen.. 

Minulla oli pieni aavistus että nyt jokin ei ole aivan ennallaan. Kuukautisten pieni viive ei muutenkin epäsäännöllisen kierron vuoksi herättänyt epäilyjä. Edellisellä viikolla sen sijaan tuli muutama "oire", jotka eivät olleet tuttuja. Varoitus: luvassa on naistenvaivojen kuvailemista. Ei hätää, kuvailu on vain kirjallista.

Vatsaani juili siihen malliin että oletin menkkojen alkavan pian, joskin joitakin päiviä etuajassa. Mitään ei tapahtunut, mutta satunnainen juiliminen jatkui. Alavatsani turposi, minkä oletin tarkoittavat että nyt alkaa. Mitään ei tapahtunut. Minuun iski outo makeanhimo. Jäätelö mikä ei vuosiin ole ollut ns. suuri herkku (sellainen silloin tällöin maistuu) alkoi houkutella. Pian vessareissut lisääntyivät tasolle, mitä jopa minä aktiivisen rakkoni kanssa pidin outona. Menkkoja ei kuulunut. Lopulta päätin ostaa raskaustestiliuskoja vaikka olin täysin varma että ostos oli turha. 

Nähtyäni kontrolliviivan lisäksi yhden haalean viivan oletin liuskan olevan viallinen. No way.. tein illalla toisen testin. Sekin näytti positiivista. No jo on viallinen erä! Pari päivää myöhemmin kokeilin vielä kolmannen kerran. Sekin oli positiivinen. Hetkinen.. Nyt saa nauraa: ostin varmuuden vuoksi vielä hieman hintavampaa merkkiä olevan testin. Halpiksiin ei voi luottaa. Nyt tulee varmasti negatiivinen. -No eipä tullut. Tässä vaiheessa päässä risteili satoja ajatuksia jotka tiivistyivät laadukkaaseen toteamukseen: "Tsiisus! Olen raskaana!" Aikani seinille hypittyäni tajusin että pitää kai soittaa neuvolaan. Näin ensikertalaisena kuulostin varmaan varsin typerältä. Naisihmisen onniteltua olin kysyä "mistä onnittelet??". Sitten ajatus juoksi taas. Niin joo, raskaudesta tosiaan onnitellaan!

Viikot 5-7 

Ensimmäinen viikko meni asiaan totutellessa. Kerroin lapsen isän ohelle muutamille läheisilleni. Luonnollisesti tässä vaiheessa olin vielä varpaillani, sillä keskenmenon riski oli suuri. Odon jännityksellä myös oireita: infernaalista pahoinvointia, kipeitä rintoja, väsymystä yms. Valmistauduin henkisesti viettämään tulevat viikot vessanpönttö uskollisimpana tuttavanani. 

Ensimmäinen oire oli järkyttävä väsymys ja fyysisen kunnon laskeminen. Itse asiassa jo ennen testin tekemistä havaitsin selän notkeuden kadonneen. Oletin että kyse olisi jumista. No, se jumi ei koskaan helpottanut. Viimeisen "sillan" tein viikolla 7. Sen jälkeen päätin antaa liikkeen odottaa liikkuvampia aikoja. Sitten iski väsymys. Edes yhdeksän tunnin yöunet eivät riittäneet. 

Pahoinvointi oli erilaista kuin odotin. Se ei ollut oksennustautimaista, vaan jatkuvaa kuvotusta. Kuin verensokerit olisivat koko ajan olleet alhaalla mutta moni ruoka inhotti. Kestokrapula sanoisinkos. Luonnollisesti töissä olo oli pahimmillaan. Ulkoilu ja luistelu autttoivat, mutta joskus väsymys teki lähtemisen todella vaikeaksi. Näinä viikkoina pidin käsitettä "raskauden hehku" puhtaana v**tuiluna. 

Viikot 8-10

Kuvotus paheni, samoin väsymys. Nyt aloin nukahdella tunniksi pariksi töiden jälkeen ja keho oli kuin tainnutettu. Suoraan sanottuna en päässyt sängystä ylös. Päätin antaa itselleni armoa: lepo saa lisääntyä. Ehkä keho kaipasi sitä. Tässä vaiheessa kävin jäällä normaalisti ja hypin myös. 

Oksentaminen jäi vain muutamaan aamuun, mutta usein jouduin hetken makaamaan lattialla lieventääkseni pahoinvointia. Oksentaminen ajoittui aamuun, pahin kuvotus edelleen työajalle. Absurdia kyllä, mutta kuvotuksesta ja ällötyksestä huolimatta söin enemmän. Söin kunnon ruokaa nälän mukaan, en pihistänyt ruuan määristä lainkaan. Sen sijaan herkut ym. jätin todella paljon vähemmälle. -Eikä niitä pahemmin tehnyt mieli sillä söin reilusti töissä ja kotona itse laitettua ruokaa. Riisikakkuja tuli tosin napsittua. 

9. viikolla lääkärikäynnillä minua odotti iloinen yllätys: varhaisultra! Tämä oli todella hieno asia, sillä mietin paljon mm. kohdun ulkoista raskautta sekä keskeytynyttä keskenmenoa. Hiljakseen kasvava kohtu aiheutti (näin aloittelijan näkökulmasta) hyvin epäilyttäviä kipuja koko alavatsan alueelle. Monitoriin ilmeistyi näkymä jossa oli pieni pallero. Sitten lääkäri jo totesikin "täällä ollaan ihan oikeassa paikassa ja sydänkin lyö!". Huojennuksen ohella ensimmäisen kerran raskaus konkretisoitui. Tässä vaiheessa vauva kylläkin muistutti enemmän katkarapua. Nytkään en saa täysin tolkkua ultrakuvaa katsoessani. No, lääkärin sanat riittivät: kaikki hyvin!

Viikot 11-14

Joskus 9. viikon jälkeen raskausoireiden muututtua aaltoileviksi sain taas syyn hyppiä seinille. Sen sijaan että olisin iloinnut kuvotuksen helpottamisesta, olin varma että jotain on vialla. Havaittuani epäilyttävää vuotoa olin varma että nyt menee kesken. Menin päivystykseen valmistautuneena kuulemaan huonot uutiset. Pari tuntia odoteltuani pääsin tutkimuksiin. Ei mitään keskenmenoon viittaavaa. Tunsin itseni hieman tyhmäksi. Henkilökunta onneksi lohdutti sanomalla että oli fiksumpaa hakeutua päivystykseen kuin jäädä itse arpomaan mistä on kyse. 

Sain seuravana päivänä ajan lääkärille joka ultrasi varmuuden vuoksi. Olin jälleen varautunut huonoihin uutisiin. Sen sijaan sain nähdä pientä nukkea muistuttavan tyypin joka ojensi jalkojaan kuin pilates -treenissä. Kaikki oli hyvin ja syke vahva! Kotiin mennessä silmääni oli mennyt roska jos toinenkin. 

Oireet helpottivat, mutta kasvava kohtu ja lähestyvä nt-ultra saivat yöunet vähenemään. Nt-ultra tehtiin siis 13. viikolla. Tässä vaiheessa käyttökelpoiset housut olivat vähentyneet kahteen pariin. Tällä kertaa oma mukavuuteni oli koetuksella, sillä tämä ultra tehtiin rakko täynnä. Ounou.. toisaalta huomoni siirtyi vauvan terveydestä muualle. Monitoriin ilmestyikin tuttu pikkutyyppi, joskin taas vähän muuttuneena. Valitettavasti pikkutyyppi ei saanut jatkaa uniaan. Tuleva äitikään ei liioin perusanut alavatsan vatkuttamisesta.. ainakaan täydellä rakolla. Luoja kiitos toinen heräsi nopeasti.. 

Niskaturvotus normaali, aivot normaalit, sisäelimet normaalit, koko normaali.. kaikki hyvin. Kas, vilkutus! Tai mikä lie käden ojennus.... Ainoa muutos oli lasketun ajan aikaistuminen parilla päivällä. Itse olin veikannut vähintään viikkoa. Ei haittaa, pääasia että olin oikeassa. Hah! Mutta.. valtakunnassa kaikki hyvin <3

Viikko 15

Jos edellisellä viikolla havaitsin housujeni käyneen ahtaiksi. Tällainen kasvaminen on minulle uutta, sillä yleensä kasvu alkaa ahterista. Kasvava vatsa on jotain aivan uutta. Kun edes vähän käytännöllisiä housupareja on enää yhden jäljellä, tajusin että pitännee hankkia äitiyshousut. Tässä mainittakoon että vatsan kasvaminen alkoi paria viikkoa aiemmin kuin oletin. Tähän voi toisaalta liittyä muuten pieni koko ja luonnollisesti rakenne. 

Oireet ovat helpottaneet, mutta väsymys iskee edelleen kuin lekalla päähän. Kuvotus iskee lähinnä jos ruokailuvälit pitenevät. En ole käynyt vaa'alla enkä mietin kaloreita yms. Liikun oman jaksamisen mukaan. Jäällä käyn vielä jonkin aikaa, mutta hyppimisen päätin lopettaa kätilön kehotuksesta. Istukan sijainti oli kuulemma sellainen, että turhaa tärähtelyä on hyvä välttää. 

Kokonaisuudessaan tämä viikko oli vähemmän stressaavaa aikaa (kiitos syysloman), mutta toisaalta pieni malttamattomuus sekä niiden tuomat huolet pyörivät mielessä. Rakenneultraan on vielä nelisen viikkoa, ja vauvan liikkeiden tuntumista saa odotella. Onneksi pian on neuvola. 

Pohdintaa..

Vaikka raskaus (mikä toivottavasti tulee menemään hyvin) tulee olemaan oleellinen osa arkeani lapsen syntymään asti (mihin toivottavasti päästään), en ole tekemästä blogistani 100%:sesti raskaus- ja vauva-aiheista. Toki näistäkin tulen kirjoittamaan säännöllisesti. Liikunta on sattuneesta syystä jäänyt aiheena vähemmälle, mutta tutustuttuani raskauteen sopiviin liikuntamuotoihin siitäkin tulee varmasti tekstiä. Toisaalta mikään ei estä kirjoittamasta myös muunlaisesta liikunnasta. Mahdollinen kuvamateriaali vain tulee olemaan ennen raskautta otettua. Kas kummaa..

Huolimatta niistä lukuisista kerroista joina olen vannonut etten kirjoita anoreksiasta yms, käännän takkini jälleen. Anoreksia saa jäädä sikseen, mutta myönnän että muuttunut ja muuttuva keho on hämmentänyt siinä missä painonnousukin. 

Nyt viikkoon 16 (15+2) mennessä olen saanut hankittua parit äitiyshousut ja muutaman paidan. Olo oli samaa luokkaa kuin teininä ensimmäisen kerran terveyssiteitä ostamassa. Sovituskopissa huojennus oli suuri: vaatteet eivät olleet "noloja" ja kasvavalle vatsalle suunnittelut housut helpottivat oloa kummasti. No, ensimmäisellä kerralla saa vierastaa.. hieman jännityksellä odotan talvitakin etsimistä. Talvi.. olethan leuto..

Neuvolassa tein päätöksen: en halua tietää vaa'an lukemaa. Riittää että sanovat onko painon muutos sopiva vai ei. Vauva ja sen kehitys olkoot etusijalla. Tänään olikin oikein perusteellinen käynti. Onneksi kaikki näytti olevan kunnossa ja sykkeet löytyi nopeasti dopplerilla kuunnellessa. Myös (toivottavasti tuleva) äiti on ilmeisesti hoitanut osuutensa hyvin. Seuraava ultra hieman jännittää ja aikaa on vajaa kuukausi. Siispä kärsivällisyyttä.. Mutta tästä on hyvä jatkaa, seuraavaksi puoliväliä tavoitellen! 

torstai 21. lokakuuta 2021

Korkeakouluopiskelija ja sieltä tutkinnon saanut: osaatko lainkaan tehdä oikeaa työtä?

 Haluan lähtökohtaisesti pitää jokaista ihmistä samanarvoisena. Ja mielellään lähtökohdasta eteenpäinkin. Jokainen meistä saa alkunsa (lähestulkoon) samalla tavallaan. Uskon myös että jokaisella on mahdollisuus päättää itse millaista elämää haluaa. Toisaalta käsitän myös sen, että henkilökohtaiset lähtökohdat vaikuttavat näihin mahdollisuuksiin, mutta harvoin esimerkiksi estävät täydellisesti. 

En ole käytännön ihmisiä..

Olen lapsesta asti ollut suuntautuneempi teoriaan ja sen soveltamiseen, joskin edelleen teoreettisessa muodossa. Musiikki ja kuvataiteet alkoivat kiinnostaa erityisesti teini-iässä. Minua on aina kiinnostanut niihin liittyvät vapauden ja toisaalta rajoissa pysymisen yhdistelmä. Toisaalta tämä riippuu täysin omasta lähestymistavasta. Kuvataidetta voi tehdä täydellä vapaudella, ja musiikkia voi improvisoida. Toisaalta molemmissa perustaidot auttavat ja antavat enemmän liikkumatilaa. 

Eniten minua ahdistivat oppiaineet joissa oli tehtävä jotain konkreettista. Toisaalta koulukiusaaminen vaikutti tähän voimakkaasti. Erityisesti 7. ja 8. luokalla työskentelyäni pyrittiin sabotoimaan aktiivisesti vähintäänkin työrauhaa häiritsemällä. Rohkeuteni ei aina riittänyt sanomaan vastaan tai kertomaan opettajalle. Vaikka oppiaineisiin liittyvät käytännön kokeet pelottivat, joskus ne tuntuivat jotenkin turhauttavilta. Ne hidastivat itse oppitunnin aiheessa etenemistä. Sen sijaan että olisin hakenut pihalta lehden ja liimannut vihkoon, olisin mieluummin a) halunnut katsoa mikroskoopista lehtisolujen rakennetta tai b) kuunnellut oppitunnin aihetta eteenpäin. 

Lukio oli valintana minulle selkeä. Se kiinnosti enemmän, ja toisaalta sinne siirtyi tuttuja. Ajatuskin ammattikoulussa räveltämisestä saa kylmän hien pintaan. Ehkä olen syntynyt teoriatason ajattelijaksi. Ehkä tästä syystä kiinnostus on kohdistunut tieteenaloihin, joissa opitusta sovelletaan uusia teoioita. Onneksi edes arjessa muistan astua hetkellisesti käytännön elämän puolelle. 

Kaikkia tarvitaan

Itse pidän koulutustason arviointia ja käytännössä katsoen "mollaamista" turhana, ja toimintana suoraastaan ala-arvoisena. Myönnän kasvaneeni alueella jossa lukiolaisten ja "amistolaisten" välillä oli varsin tiukka luokkajako: elitistit ja luuserit. Toisaalta kummassakin oli tasapuolisesti vikoja. Minulle selvisi vuosien mittaan myös, etteivät näiden edustajat edes vuosien jälkeen osanneet olla keskenään. Surullista. Itse arvostan ammatillisen koulutuksen saaneita "duunareita" (pahoittaako joku mielensä tästä sanasta?). He ovat tärkeä osa yhteiskunnan toimintaa. Oikeastaan heidän varaansa rakentuu se, että perusasiat toimivat. Toisaalta korkeammin koulutetut voivat puolestaan ohjata ja suunnitella ja kehittää asioita niin, että asiat edelleet toimivat ja seuraavat aikaansa. Näin rautalankamallin kaltaisesti todettuna..

En pidä aiheesta "turhat ammatit". Usein tällaiseen kategorioidaan esimerkiksi tutkijat ja taiteilijat. Urheilijoiden asema vaihtelee. Usein kritisoija seuraa silmät palaen lajeja joissa Suomi pärjää, mutta kilpailukauden ulkopuolella puheet kääntyvät urheilijan vuositulojen arvuuttelemiseen kitkeryyden sävyttämänä. 

Eivätkö ne opiskelijat koskaan tee oikeaa työtä..

On ihmisiä jotka vielä lukiossa voivat saada vain kirjaa vilkaisemalla kiitettäviä arvosanoja. Monet heistä suuntaavat korkeakouluopintojen pariin. En halua yleistää, mutta mitä itse olen sivusta seurannut, monelle heistä opiskelu korkeakoulussa osoittautuu haasteelliseksi. Pelkkä oppimateriaalin vilkaisu ei enää riitä. Toisaalta (käsitteekseni) esimerkiksi lukion opintoja on muokattu hieman lähemmäksi korkeakoulujen opiskelutapaa: ei pelkkiä tenttejä. 

Minulle sekä tentit että esseet ovat aina käyneet työstä. En hallitse pikalukua eikä teksti tule suoraan valmiina eteeni. Tyylini on aina ollut ns. prosessikirjoittaminen. Kyllä tämä kaikki on vaatinut minulta ja ties kuinka monelta opiskelijalta hyviä perslihaksia. 

Mihin kritisoijat viittaavat "oikealla työllä"? Jos palkkatyö riittää kriteeriksi, erittäin suuri opiskelija tekee sellaista vähintäänkin kesäisin, tai esimerkiksi ilta- tai keikkatyönä opiskelun ohella. Lupaa tuleva tutkinto miten hienolta kuulostavaa ammattia tahansa, monelle opiskelijalle esimerkiksi siivous ja työskentely kaupan kassalla tulevat tutuiksi. Itse puudutin hanuria muutaman kesänä labrassa, pari muuta kesää enemmän liikkeesä muun hoitotyön parissa ja loput rippikoulutyössä. Pari kesää yliopistossa käytin opiskeluun sillä se oli silloin paras vaihtoehto. Vaikka heprean opiskelu oli mielenkiintoista, 10 op:n intensiiviopinnot kesällä teettivät töitä. MInä kun en ole koskaan ollut mikään lahjakkuus kielissä. 

Valmistumisen jälkeen harva pääsee suoraan juuri sille alalle mihin tutkinto mahdollistaisi. Kokemuksen hakeminen jatkuu edelleen keikkatöiden yms. kautta. Vaikken esimerkiksi kyseistä alaa liioin tunne, olen hyvin skeptinen onko vaikkapa kauppakorkeasta valmistuneen ensimmäinen työpaikka pankinjohtajan paikalla. Työnteko nk. oikean työn parissa tulee siis tutuksi erittäin monelle opiskelijalle. 

"Sehän sulta sujuu, opiskelu. Muuta et näytä osaavan."

Alkuun tuo kysymyksen saattoi päästää toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Ja hieman pidempäänkin. Jossain vaiheessa se alkoi tuntua ärsyttävältä. Sitten jopa hieman loukkaavalta. Itsekään en perusta "kukasta kukkaan hyppimisestä" opintojen kanssa. Tällä tarkoitan opintojen aloittamista ja jättämistä kesken kerta toisensa jälkeen siksi koska ei kiinnosta tai ei ollutkaan "kivaa". Toisaalta en osaa arvostaa tällaista työelämässäkään. Nyt en tarkoita heitä joilla lopettamisen ja vaihtamisen taustalla ovat esimerkiksi terveydelliset tai mielenterveydelliset tekijät. 

Amk-tutkinton oli oikeasti kovan työn takana. Ei ollut ihan helppoa suorittaa opintoja samaan aikaan mm. anoreksian ja masennuksen jyllätessä taustalla. Asiaa ei liioin auttanut heikko motivaatio itse tulevaan ammattiin. Minulle oli silti tärkeää saada tutkinto suoritettua. -Siitäkin huolimatta että tiesin etten tekisi kyseisen alan töitä. Vaikka palaute oli rehellinen, tuntui ikävältä kuulla koulun puolesta että tulen heille kalliiksi koska en valmistunut ajallani. Kyseessä oli vuoden viive. 

Myös epilepsia heikensi työmahdollisuuksia. Minua ei suoraan todettu soveltumattomaksi alalle, mutta usein toistuviin grand mal -kohtauksiin ei myöskään suhtauduttu luottamuksella. HEO:ssä vietetty vuosi ja sitä seuraava opiskelupaikka teologisessa tiedekunnassa olivat uusi alku ja mahdollisuus päästä työelämään. Halusin opiskella ja pidin siitä. Pidän edelleenkin. Halusin myös tehdä töitä ja elää "tavallista" arkea. Kieltämättä myös mahdollisuus elää ilman tukia houkutteli. 

Korona muutti alkuperäisiä urasuunnitelmia radikaalisti. Onneksi sivuaineen ja työkeikkojen avulla minulla oli toinen mahdollisuus. Pätevöityäkseni (parantaa työmahdollisuuksia osaamisen ohella) yritän työn ohella suorittaa vaadittuja opintoja kurssi kerrallaan. Kun ensimmäinen kurssi oli läpäisty kiitettävällä arvosanalla, ensimmäinen kuulemani kommentti oli: "Sehän sulta sujuu, opiskelu. Muuta et näytä osaavan." Kyllä, tämä kirpaisi. -Etenkin kun opiskelu tapahtui työn ohesssa. 

"Ne opiskelleet ovat niin tietävinään..."

Tunnusta tällaisen ihmistyypin olemassaolon. Toisaalta ilmiö ei liity aina koulutukseen. Ns. kaikkitietäviä ja "yhden totuuden ihmisiä" löytyy mistä vain. Myönnän itsekin omaavani ainakin ripauksen kyseistä piirrettä. Toisaalta näkemykseni on laajennettavissa hyvillä perusteluilla. Olemmeko me "oppineet" tietävinämme kaikesta mm. kaiken? -Kyllä, ainakin itseironian muodossa. Erittäin moni (tietämäni) akateeminen ihminen nimenomaan tunnustaa tietämättömyytensä, sillä opiskelu on laajentanut tiedon määrän ohella perspektiiviä. Monelle suurin oivallus on ollut, että asiat ovat harvoin mustavalkoisia. 

Kyllä, omalla alallame meillä saattaa olla tietämystä, mutta olemme myös unohtaneet paljon. Jos keskustelisin DI:n kanssa, voisin vain nyökätä ja kuunnella, mutta myös toivoa itsekin oppivani jotain. Näin olisi myös automekaanikon kanssa keskustellessa. Toisaalta on myös hyvä muistaa, että usein fyysikko ja automekaanikko saattavat olla toisistaan riippuvaisia. Ilman automekaanikkoa ei olisi toimivaa autoa. Ilman DI:tä ei ehkä kyseistä autoa olisi. Molempien seurassa olisin se, joka ei tiedä tosiaankaan mitään. -Ainakaan heidän osaamisalueestaan. 

Ehkä itse kukin on ulkopuolisen näkökulmasta "niin tietävinään" kyseen ollessa henkilön omasta osaamisalueestaan. Tietoa ja mahdollisuus hankkia ainakin vähän osaamista mistä on jokaisen saatavilla: kirjastoissa, netissä, avointen korkeakoulujen opintotarjonnassa, työväen -ja kansalaisopistossa ja ties missä. Oikeastaan vaaditaan vain kiinnostuksen ohella rohkeutta ottaa asioista selvää. Kiitos peruskoulujärjestelmämme, jokainen peruskoulun läpäissyt on sen verran luku-ja laskutaitoinen, että uuden opettelu on harvoin mahdotonta. 

Pohdintaa

Vaikka teksti piti sisällään opiskelijoiden ja korkeasti koulutettujen puolustamista, haluan edelleen pitää ihmisiä samanarvoisina "statuksesta" riippumatta. On totta ettei yhteiskunta toimi ilman "duunareita", mutta toisaalta heidän työnsä on usein riippuvaisia korkeammin koulutettujen osamisesta. Yhteistyötä siis. Kummankin osapuolen tulisi siis kunnioittaa toisiaan, ja toisaalta arvostaa osaamistaan. 

Tänä päivänä monilla, korkeamman koulutuksen aloilla palkkataso ei ole erityisen kaukana ammatillisen koulutuksen saaneiden palkkoihin. Toki on poikkeuksia. Toisaalta on hyvä muistaa, että ammatillisen koulutuksen saanut ehtii ansaita rahaa useamman vuoden verran enemmän kuin korkeasti koulutettu. Kuten todettua tuli, aika harvan ensimmäinen työpaikka valmistumisen jälkeen on pankinjohtaja. On myös hyvä muistaa, että johtotehtävissä työskentelevien vastuu on suuri, eikä työaika aina pääty kahdeksan tunnin täytyttyä. 

Voin myöntää rehellisesti vähitellen ärtyneeni ja jopa loukkaantuneeni saamiini kommentteihin. Vaikken jäänyt labra-alalle, myös siitä minulle jäi tietoa ja jopa osaamista mitä tarpeen/pakon vaatiessa voin hyödyntä. -No, pientä kertausta toki tarvitsisin. Näytteenotossa vähän suurempaakin kertausta. Mitä oikeaan työhön tulee... mitä se oikea työ sitten on? 

Kun kesäaikaan menet kauppaan ja näet kassalla tai hyllyttämässä parikymppisen työntekijän, kyseessä on todennäköisesti opiskelija, ja vieläpä korkeakouluopiskelija. Hän tekee työtä voidakseen maksaa vuokransa, laskunsa ja ruokansa sekä saadakseen rahaa säästöön tuleva lukuvuotta varten. Hän haluaa todennäköisesti saada rahaa säästöön myös siksi, että voisi keskittyä täysin opiskeluun ja valmistua ajallaan. -Päästäkseen töihin. Lisäksi näkemäsi työntekijä on "kesälomalla". 

Näin loppuun ehkä pieneen katkeruuteen herättävä kysymys nykyisille ja entisille korkeakouluopiskelijoille: Oletteko saaneet kuulla vastaanlaista "kritiikkiä" opiskelustanne ja koulutuksestanne? 


maanantai 18. lokakuuta 2021

Syysloman suunnitelma: mikään ei ole pakollista!

 Syyloma! Kieltämättä tätä on odotettu! Erityisesti opiskeluaikoina tällaiset välilomat tuntuivat jo ajatuksena epätodelliselta. Toki ns. kokopäiväopiskelijoilla oli opiskelutaukoja, joiden ajoitus kohdistui vastaaviin loma-aikoihin. Aika usein osa lomasta meni kuitenkin tentteihin lukien tai esimerkiksi kandityön tai gradun parissa. Toisaalta lomalla työskentely oli vähemmän stressaavaa, sillä tuntui ettei aikapaine ollut yhtä suuri. Entä miten loman viettäminen tapahtuu näin työelämässä?

Reissuun!

Ensimmäinen askel irtiottoon oli lähteä reissuun, minkä tarkoitus olisi kestää lähes koko loman ajan. Tosin kotimaan puolella ollaan pysytty. Itse lykkään matkustamista ulkomaille kunnes koronatilanne ihan oikeasti helpottaa. Tärkein syy lähtöön oli mahdollisuus viettää aikaa ihmisten parissa joita kaipailee. Toinen taas oli mahdollisuus oikeasti irtautua arjesta. Kun työpaikka ja koti ovat samalla alueella, on hyvä vaihtaa maisemia kerralla kunnolla. Seuraavaa lomaa kun saa odottaa jouluun asti. 

Vaikka useampi tunti maskin kanssa junassa ei ole mitään luksusta, matka meni oikein mukavasti. No, osaksi nukkuen mikä luonnollisesti nopeutti ajankulua. Mukana oli toki matkaluettavaa, mutta väsymys rajoitti lukemista. Pohjoiseen matkustaessa oli hämmentävää nähdä miten maa oli joissain paikoissa hieman valkoisena. Tosin enimmäkseen satoi räntää. Tällä hetkellä taivas näyttää juuri sellaiselta, että lumentuloon ei varmasti ole pitkä aika. Etelemmässä sitä saakin odotella hieman pidempään. Tai sitten ei? Jo lapsuudesta muistan että poikkeuksia ensilumen satamisen ajankohdalle oli runsaasti. Joskus se tuli jo lokakuussa, mutta useammin on saatu odottaa joulukuuhun. 

Saisinko palattua opintojen pariin edes vähän?

Nyt kun energiatasot ja keskittyminen ovat alkaneet normalisoitua, uskaltauduin selvittämään voisinko palata kurssille mikä jäi kesken. Vastausta ei vielä ole tullut, mutta onneksi lopputehtävän tekeminen on mahdollista vastausta odotellessa. Toivon kovasti että kysymykseni saisi myöntävän vastauksen, sillä haluaisin kovasti tehdä keskenjääneet tehtävät "palautuskuntoon" ennen uusien aloittamista. Toisaalta ymmärrän että rajallisten resurssien vuoksi vastaus voi olla kieltävä. 

Työn ohella opiskelu ei tosiaan osoitunut vahvuudekseni. Selittelyä tai ei, viime kevät jolloin opinnot jäivät kesken oli äärimmäisen kuormittava. Jostain oli luovuttava suosiolla jotta perusasioihin keskittyminen olisi ollut mahdollista. 

Mutta nyt.. nyt tosiaan on sellainen fiilis että motivaatio ja innostus tuntuvat heräilleen. Hieman "paheellisesti" pohdin sellaistakin, että jos juuri nyt noiden työni kannalta olennaisten kurssien suorittaminen ei ole mahdollista (vaan esim. kesällä), kehtaisinko opiskella kurssin pari jotain vähemmän hyödyllistä.. vaihtoehtona olisi siis jotain mikä kiinnostaa. Opiskelu olisi tällöin osaksi harrastus. Miksi ei? 

Selitys on lähinnä korvieni välissä. Vuosia sain kuunnella opiskelun ja koulutuksen mollaamista. Tämä luonnollisesti sai häpeämään meneillään olleita ja suoritettuja kursseja. Jos itse kuuntelisi tuollaisia ajatuksia, toteaisin tiukasti "höpö höpö, älä koskaan häpeä koulutustasi!", Itselleen tällaista on harvinaisen vaikea sanoa. Aiheesta lisää myöhemmin, aivan omana tekstinään. 

Unta!

Tämä on ollut luksusta! Ei sillä ettenkö olisi panostanut nukkumiseen arkena, mutta näin lomalla on mahdollisuus nukkua hieman pidempään jos uni syystä tai toisesta on katkonaista tms. Luksusta on ylipäänsä se, että voi nousta halutessaan vasta kun siltä tuntuu. Vaikka tavallisena arkena nukkumaanmenoaika on pysynyt kohtuullisena, usein kello soi liian aikaisin. 

Itse inhoan eniten sitä, kun herää lähes pirteänä tuntia ennen herätystä. Huojentuneena kellonajasta mieleen nousee mahdollisuus kunnolla herättävästä torkkuhetkestä. Kas kummaa, torkkumisen sijaan sitä nukahtaakin oikein kunnolla, ja herätyksen aikaan olo on kaikkea muuta kuin virkeä ja skarppi..Onneksi tätä ilmiötä ei siis tarvitse miettiä viikkoon!

Vuorokausirytmin pysyvyys

Vaikka nyt onkin mahdollista nukkua pidempään, olen välttänyt valvomista. No joo.. nukkumaanmenoaika on siirtynyt puoli kymmenestä suunnilleen puoli yhteentoista. Shame on me! Toisaalta tällainen heitto ei aiheuta ongelmia arkeen palaamisessa jos siirtoa muuten ei tule enempää. 

Vuorokausirytmin pitäminen tasaisena ei iltaväsymyksen ansiosta ole ollut mikään ongelma. Viimeistään yhdeksän maissa kaipailen ruutininomaista iltapalaa ja sitä seuraavaa lukemishetkeä. Ajastetun yövalon vuoksi puhelinkin pimenee siinä määrin, ettei sen katsominen liioin houkuttele. Joskus esimerkiksi chattailun lopettaminen oli hieman vaikeaa. Nyt olen uskaltautunut lopettamaan keskustelut ellei kyse ole aivan dramaattisesta asiasta.

 Toisaalta ruutuaikaan liittyvät ongelmat ovat omalla kohdallani vaihtelevia. Ongelmilla tarkoitan liiallista puhelimen ääressä olemista vähemmän hyvällä syyllä. Valitettavasti juuri illan ruutuaika on nukkumaanmenon kannalta huono vaihtoehto. Säännöllisen epäsäännöllisesti lipsahdan puhelimen ääreen liikaa, ja joudun taas komentamaan itseäni pitämään taukoja. No, ikuisuusprojektien parissa ei tule tylsää. 

Ei lomatavoitteita!

Ennen lomaa päätin ettei loman aikana ole mitään pakollista tekemistä lepäämisen ohella. Ei kirjatavoitteita, liikuntaan panostamista eikä muutakaan. Halutessani voin vain olla ja ihmetellä. No, ulkoilua olisin kaivannut enemmän mutta sää on ollut järkyttävä. Tänään näyttää jo lupaavammalta..

Toki opintojen jatkamista olen selvitellyt, mutta sitäkin ilman pakollisuutta. Mikään ei suoranaisesti pakottaisi minua jatkamaan opintoja, mutta tulevaisuutta ajatellen yritän saada opintoja eteenpäin edes vähän kerrallaan. Mieluummin näin kuin kiireellä ja paineen alla. Jälkimmäisessä paineensietokykyni ei nimittäin ole huipputasoa. 

Mutta joo, aloitin loman ajatuksella "saa tehdä, muttei ole pakko tehdä". Jo tämä ajatuksena vapauttaa. Soittimia ei ole mukana, eli harjoitteluun tulee silläkin saralla viikon paussi siinä missä luisteluunkin. Kokemuksesta tiedän että joskus tällainen tauko tekee hyvääkin. 

Pohdintaa

Erityisesti opiskeluaikoina loma tosiaan oli harvinaista herkkua. Myönnän ajoittain jopa ottaneeni itseeni kun opiskelun aktiiviset mollaajat päivittelivät opiskelijan helppoa elämää: vähän lukemista, tentit vain suoritetaan (lukeminen on luonnollisesti helppoa) ja muu aika biletetään eikä tehdä koskaan "oikeaa" työtä. Ehkä tällaisiakin tapauksia löytyy, muttei omasta tuttavapiiristäni. Tenttejä ei päästä lukematta läpi, ja kesälomaa laskematta loma-ajasta osa meni myös opiskeluun. 

Nk. kesäloma oli todellisuudessa korkeintaan parin viikon mittainen, sillä muu aika meni kesätöiden parissa. Kuka kaupan kassalla, kuka siivoaa jne. Itse vietin kolme tai neljä kesää terveydenhuoltoalan töiden parissa, ja useamman rippikoulutyössä. Aika moni opiskelija siis tekee myös "oikeaa" työtä, mitä kritisoijat sillä sitten tarkoittavatkaan. Tällainen viikon kestävä loma jolloin oikeasti ei ole pakko ajatella opiskelua missään muodossa oli harvinaisuus. Erityisesti loppuaikoina esimerkiksi gradu seurasi mukana myös loma-aikoina. 

Tulipas taas muistoja.. no, opiskelu on tähän asti ollut suuri osa elämääni ja toisaalta keino päästä eteenpäin. Tosin varsinaisesta aiheesta eli syylomasta tuli myös poikettua hieman harhateille. Ajatuksen on siis viettää viikko ilman pakollisia velvollisuuksia, sillä aiemmin sellainen ei ole ollut mahdollista. Noin, aasinsilta opiskeluun perusteltu. -Ainakin jotenkin. 

Oikein mukavaa alkanutta viikkoa kaikille!



perjantai 15. lokakuuta 2021

Kauppa taas kävelymatkan päässä: miten muutokset asuinpaikassa ovat vaikuttaneet rahankäyttööni?

 Olen asunut tämänhetkisessä paikassa muutaman kuukauden. Erona edelliseen ovat mm. kerrostaloasunto, käveltävät välimatkat niin töihin kuin suurempiin kauppoihin. Maalla asuessani Pitkät välimatkat kaikkiin mainittuihin opettivat pitämään erityisesti turhat kauppareissut minimissä. Kantapään kautta opin suunnittelemaan ostoslistat ja viikon "menun" niin, että ne kaksi kauppareissua todellakin riittivät. Suuremman tavaramäärän kuljettamista tosin helpotti käytössä oleva auto. 

Myös heräteostosten ja vaikkapa välipalojen osaminen väheni/loppui, sillä fokus oli oltava siinä mitä tarvitaan. -Ja sen mitä tarvittiin tuli myös riittää seuraavaan kauppareissuun asti. Nim. en koskaan oppinut tykkäämään ajamisesta vaikka todella yritin. Itsestäänselvyys tai ei, ruokamenot vähenivät tuntuvasti. 

Entäs nyt kun kaupat ovat turhankin lähellä? Miten rahankäytölle ylipäänsä on tapahtunut kaupunkiin siirtymisen seurauksena?

Kauppaan kolmesti viikossa

Koska autoa ei ole enää käytössä, viikkoon tuli yksi kauppareissu lisää. Aluksi yritin sinnitellä kahdella kerralla. Sitten tuli päiviä joina olisi pitänyt ostaa mm. kaurahiutaleita, vehnäjauhoja, maitoja ja jogurttia. Lopulta päädyin antamaan itselleni luvan kolmanteen kauppareissuun. Toisaalta tämä ei haittaa, sillä yhdistän mukaan mukavan mittaisen lenkin, jolloin myös tulee ulkoiltua. Kauppareissu tapahtuu siis lenkin päätteeksi. Kas kummaa...

Olen edelleen välttänyt välipalojen ostamista. Maalla asuminen sai minut lievästi inhoamaan kauppareissuja. Etunsa tästäkin: en halua käydä kaupassa päivittäin. Kolmas kauppareissu on kuitenkin sen verran pieni lisäys, että sen kestää ongelmitta. Mutta päivittäin.. tuo todellakin oli tapana pari vuotta sitten! Nyt ei houkuttelisi.. itse asiassa koen myös shoppailun todella rasittavaksi puuhaksi. Valitettavasti sellaistakin on edessä pian. 

Ruokamenojen määrä?

Kolmas kauppareissu viikossa sai automaattisesti olettamaan että ruokamenot kasvaisivat. Näin ei kuitenkaan käynyt. Toki eri viikoilla on pientä vaihtelua riippuen siitä, mitä listalla on. Esimerkiksi harvemmin ostettavat kodintarvikkeet tuovat usein lisähintaa, mutta tosiaan vain satunnaisesti. 

Ns. perustason arkiruoka on myös pitänyt ruokamenot kohtuullisena. Helppoa ja edullista.. motivaationi ja energiani eivät yksinkertaisesti nykyään tahdo riittää minkään monimutkaisemman ruuan valmistamiseen. Tästä syystä listan kärjessä ovat kastikkeet, laatikkoruuat ja keitot. Jotten aivan hehkuttaisi, ehkä pientä nousua menoissa on ollut, mikä johtuu mm. "tavallisesta maidosta" sekä rasvaisemmista juustoista luopumisesta. Viikkotasolla kyse on vain yksittäisistä eurosta. Vuositasolla määrä on luonnollisesti suurempi. Toisaalta.. mainittuihin tuotteisiin siirtyminen tapahtui terveydellisistä syistä. Eli hintansa väärti. 

Mitkä menot lähtivät pois?

Koska en tarvitse säännöllisesti edes joukkoliikennettä, pääsen häpeällisen helpolla. Asunon vuokraan menee suunnilleen saman verran kuin asumiskuluihin ennen, itse asiassa jopa vähemmän. Vesimaksu on kiinteä, mutta yritän silti pitää kulutuksen kohtuullisena. Periaatteessa sähköön menee vähemmän rahaa, mutta Carunan ansiosta lasku on aina odotettua suurempi. Tämä hieman harmittaa. No, en liene ainoa. 

Autoon liittyvien menojen poistuminen oli kieltämättä suuri vähennys. Vaikka ajotaito pääsee taas rapistumaan, ajoin säännöllisemmin ja enemmän kuin koskaan ennen. Ehkä siis opin taas. Toisaalta auton vaatimien kustannusten poistuminen oli kyllä merkittävä muutos. 

Vaikka alkoholia tuli muutekin nautittua aika laiskasti, sen lopettaminen tulee varmasi tuntumaan menoissa pidemmällä aikavälillä. Luulen tosin että terveydelliset vaikutukset menevät taloudellisen voiton edelle. 

Pohdintaa

Vaikka maalla asuminen ei loppujen lopuksi mennytkään minusta riippumattomista syistä nappiin, aika ei mennyt hukkaan. Erityisen tyytyväinen olen kauppareissujen vähenemisestä. Toisaalta kun 29 km:n mittainan työmatka väheni käveltäväksi matkaksi, olen oppinut arvostamaan mahdollisuutta autottomuuteen. Välillä naurattaa miten hehkutin "korvessa" asumista. Kyllä, siellä oli puolensa ja aika siellä opetti paljon. Nyt kuitenkin hehkutan kaupungissa asumista. Toisaalta kyseessä on pikkukaupunki ja liikenteen läheltä pääsee helposti pois. 

Näin epileptikon näkökulmasta mahdollisuus autottomuuteen on osaltaan vähentänyt stressiä. Työni ja ylipäänsä itsenäinen arki eivät kaadu yhteen kohtaukseen mikä tässä vaiheessa veisi kortin puoleksi vuodeksi. Viime kevään ollessa ehkä stressaavampi kuin koskaan, laskin suunnilleen päiviä koska kohtaus "saa" tulla. Eli niin etten enää joudu ajamaan. 

Vaikka ruokamenot kasvaisivat, automenojen poistuminen kompensoi merkittävästi. Toisaalta luistelun jatkaminen kompensoi hieman tuota muutosta, mutta ei silti lähellekään. Koska jäähallikin on kävelymatkan päässä, esimerkiksi matkakortille ei ole tarvetta. Junalla matkusta keskimäärin kerran viikossa, tosin lyhyen matkan. 

Uskomatonta mutta totta, olen todennut ettei liika "niuhottaminen" kannata. Toki laitan rahaa erikseen "syrjään" (siis omalle tililleen) esim. vaateostoksia varten. Sama koskee muita, ei jokapäiväisiä hankintoja. Ehkä vähän kontrolloitua mutta... ainakin turvallista. 

Onko lopputulos plussan vai miinuksen puolella verrattuna aiempaan? Luulen että tilanne vaihtelee menoista riippuen. Ja ehkä pari kertaa vuodessa on hyvä hankkia jotain "turhaa". Nyt päivien pimetessä ja ilmojen kylmetessä taidan viimein käydä kosmetologilla. Shame on me.. 

Mitkä ovat sinun ensisijaisia keinoja säästämisessä?

sunnuntai 10. lokakuuta 2021

Helppoa ja edullista arkiruokaa: Currylla maustettu kiusaus kanasuikaleista

 Se olisi vaihteeksi helpon ja edullisen arkiruuan aika! Minuun iskee ajoittain hirveä laiskuus/ motivaation puute ruuanlaitossa. Näinä hetkinä en turvaudu eineksiin, vaan tee kerralla suuren satsin jotain riittävän helppoa. Tällaisia ovat erityisesti keitot ja laatikkoruuat. Vaikka jälkimmäisessä menee aikaa, loppupeleissä uuni hoitaa pitkäkestoisimman työvaiheen. 

Yksityiskohtiin menemättä.. vatsani ajoittain ryhtyy yhteistyökyvyttömäksi. Käytännössä tämä tarkoittaa vegaaniruokien vähentämistä siksi aikaa että tilanne helpottaa. Itse asiassa tofu on sellainen mitä en ole päässyt testaamaan huonon saatavuuden vuoksi. Mutta nuo prosessoidut soijatuotteet on säännöllisesti jätettävä vähemmälle. Työpaikan ruokalassa tarjonta on mitä parhain, mutta viime aikoina juurikin soija- ja hernerouheesta valmistettuja ruokia oli keskimääräistä enemmän. -Ja samaa tuli tehtyä kotonakin. 

Kuten olen usein todennut, en ole vegaani. Suosin kyllä vegaaniruokia ja raaka-aineita, mutta ilman (vahvaa) ideologista taustaa. Maitopohjaisia "kermoja" tai maitoa ylipäänsä en pahemmin käytä. Juustoa ja jogurttia sen sijaan menee. Lisäksi syön välillä kalaa ja kanaa. Tällä kertaa hyvin pitkästä aikaa kana pääsikin estradille. 

Currylla maustettu kiusaus kanasuikaleista

1 iso pussi peruna-sipuli -sekoitusta (anna sulaa riittävästi)

2 keskikokoista porkkanaa pilkottuina

1 paprika pilkottuna

450 g maustamattomia kanasuikaleita

2 prk kaurakermaa (tai mitä haluat käyttää)

currya

suolaa

mustapippuria

1. Paista kanasuikaleet ohjeiden mukaan (yleensä 10 minuuttia). Lisää joukkoon pilkotut vihannekset (porkkanat ja paprika). Paista sen aikaa että kasvikset kypsyvät hieman. Mausta halutessasi suolalla ja pippurilla. 

2. Sekoita esim. kulhossa kaurakerma ja mausteet (curry ja suola). Suolaa kannattaa laittaa reilusti, sillä se "laimenee" kypsentäessä. 

3. Laita voidellun (riittävän suuren) vuoan pohjalle kerros peruna-sipulisekoitusta, sitten osa paistetusta kanasta ja kasviksista, peruna-sipulisekoitusta jne. niin, että päälimmäiseksi tulee vielä peruna-sipuli -sekoitusta. 

Huomatkaa: villasukat..

4. Kaada maustettu kaurakermaseos tasaisesti ruuan päälle. Voit hieman auttaa esim. haarukalla jotta kaurakermaseos leviäisi tasaisemmin. 

5. Paista 225 asteessa 30-40 minuuttia kunnes pinta saa  väriä. 


Huom! Meikäläisen suola-aineenvaihdunta tai mikä lie poikkeaa suomalaisesta perinteestä. Itse käytän suolaa runsaasti jotta verenpaine kohoaisi edes lähelle normaalia. Jos tiedät ettet siedä suolaa samassa mittakaavassa, lisäile oman makusi ja sietokykysi mukaan. 

Tästä tosiaan riitti ruokaa useammaksi päiväksi ja pari annosta pakkaseen sellaisten päivien varalla kun ruuanlaitolle ei ole aikaa, motivaatia, energiaa tai yhtäkään näistä. 

Mukavaa päivää kaikille!

Testissä Bellavitan uudistettu versio

Olen edelleen pysynyt "uskollisena" Bellavita -voiteelle. Tuotteessa on sekä plussia että miinuksia. Plussaa on sopivuus iholleni, kosteuttava vaikutus sekä riittoisuus. Miinuksia "töhnämäinen" koostumus, paha haju oli tuote sitten hajustettu tai hajustamaton sekä alkuun korkealta näyttävä hinta. Toisaalta riittoisuus kompensoi tämän. Nyt apteekkeihin on tullut päivitettyjä versioita Bellavita -voiteista. Hieman skeptisenä päätin kokeilla. 

Kyseessä on siis apteekista saatava A-vitamiinia sisältävä voide, jonka ainakin väitetään tekevän hyvää niin nuorelle kun tällaiselle keski-ikää lähestyvän rupsahduskynnystä lähestyvän ihmisen iholle. Itse kokeilin Bellavitaa aikoinaan ajatuksella "no tämän kerran". Vähitellen tuote tuntuikin sopivan iholleni hyvin. No, en voi kehua että mitään anti-age -vaikutuksia olisi erityisemmin ilmennyt, mutta ihoni on tykännyt tästä tuotteesta. -Ainakin vanhoista versioista.. 

Vaikea valita..

Apua! Vaihtoehtoja oli useita! Todellisuudessa valikoima tosin ei tainnut olla laajentunut, mutta jokaisen tuubin löytyminen valikoimasta loi kyseisen illuusion. Voiteita löytyi sekä yö-että päivävoiteena, hajustettuna tai hajustamattomana ja vielä sellainen jossa oli A-vitamiinin lisäksi C- ja E-vitamiinia. 

Koska jälkimmäinen oli minulle vieras, päädyin siihen. Näin syksyn edetessä ja ilmojen vähitellen kylmetessä erityisesti E-vitamiini kuulosti hyvältä lisältä. Tiedä häntä onko siitä todellisuudesta hyötyä, mutta kokeillaan nyt sitten. Koska "vanhasta" versiosta käytössä oli viimeksi hajustamaton (silti pahanhajuinen) versio, päätin kokeilla hajustettua voidetta. 

Nätimpi ulkoasu!

Myönnän että pakkaukset ovat nyt jotenkin nätimpiä! Edellinen tuote tuntui erittäin apteekkimaiselta ulkoasun kannalta. Tämä näytti hieman enemmän kosmetiikkatuotteelta. Lisäksi värien lisääminen oli ihan mukavaa vaihtelua. Toki ulkonäkö voi aina pettää, mutta joskus ripaus esteettisyyttä kieltämättä piristää. 

Toinen mistä pidän tuubeissa (vaikka viimeisten rippeiden puristaminen ärsyttää) on realistinen kuva tuotteen määrästä. Erityisesti kannellisissa purkeissa tahtoo olla huijauksen makua. Purkki saadaan näyttämään suuremmalta paksumpien reunojen avulla. Itse tuotetta on todellisuudessa puolet vähemmän. 

Arvioni tähän asti.. 

Koostumus on kieltämättä parantunut! Voide on sopivasti ohuempaa ja levittyy paremmin. Väri hieman epäilytti jo ihon reaktiotakin ajatellen. Mutta toistaiseksi mitään dramaattista ei ole tapahtunut. Myös tuoksu on selkeästi parempi. Plussaa mietoudesta! Itse en pidä voimakkaasti hajustetuista voiteista, sillä ihoni tuntuu reagoivan niihin. 

Erittäin suurella todennäköisyydella tulen pysymään Bellavitassa, tosin ensi kerralla voisin kokeilla hajustamatonta versiota ja vaikkapa sellaista jossa on vain A-vitamiinia. Yövoiteiden kokeilemista en ole vielä miettinyt. Ns. vanhassa versiossa yövoide teki kyllä iholle hyvää, mutta koostumus oli jopa minun mielestäni liian rasvainen. Ihoni näytti siltä kuin olisin epähuomiossa hieronut rypsiöljyä kasvoilleni. No, katsotaan jossain vaiheessa josko kokeilisi.

Yhteenveto: Jatkoon! 

lauantai 2. lokakuuta 2021

Miksi vaivannäkö pelottaa?

Nopeasti, helposti, enemmän yhdellä kerralla jne. Tämä tuntuu suorastaan trendiltä. Esimerkiksi arjen helpottaminen kodinkoneilla tarkoittaa työstä suoriutumista nopeammin ja vaivatta. Ei imuroimista, tiskaamista ja suurin osa ruuista valmistuu itsestään. Sama pätee työelämään. Mitä itse olen vuosien mittaan todennut, työn määrä sisällöllisesti ei ole erityisemmin vähentynyt. Vapautunut aika täytetään uusilla tehtävillä. 

Itselläni ei suoranaisesti ole mitään arjen ja työtehtävien helpottamista vastaan, etenkin jos tarjotut keinot todella helpottavat ja työn jälki on odotusten mukainen. Mikä puolestaan huolestuttaa, on helppouden etsiminen kaikesta mahdollisesti. Jokaisen projektin kohdalla on löydettävä "oikoreitti". 

Vaivannäön vaikeutuminen

Luulen että "työnegatiivisuuteen" vaikuttaa useampi asia, ei ainoastaan asioiden jatkuva helpottaminen. Toisaalta ehkä osalla ajatusmallit muokkautuvat odottamaan mahdollista helpompaa keinoa suoritaa annettu tehtävä loppuun. Valitettavasti tämä ei onnistu jokaisella osa-alueella. Erityisesti asioissa jotka vaativat mieleenpainamista ja jonkin taidon omaksumista, oikoreittejä on tavallisesti vähemmän. 

Toisaalta "helpotettu" tapa voi olla helpompi vain näennäisesti. Mielestäni käsin kirjoittaminen on hyvä esimerkki. Osa naputtelee mieluummin vaikkapa ostoslistan puhelimeen, tai tekee esimerkiksi kokouksen tai luennon muistiinpanot koneella. Olen kokeillut molempia. Jostain syystä käsin kirjoittaminen on vienyt voiton. Ajallisesti se on jopa nopeampaa, vaikken mikään hidas kirjoittaja ole tietokoneenkaan kanssa. Kymmensormijärjestelmää en ole koskaan hallinnut. Seuraava kynnys on kirjoittaminen ylipäänsä. Piti se tehdä sitten käsin tai koneella, kumpikin ovat muuttuneet ylitsepääsömättömiksi haasteiksi. 

Ilmiönä vaivannäön muuttuminen yhä vaikeammaksi tuntuu surulliselta. Monen asian omaksuminen ja toisaalta myös ylläpitäminen vaatii nimenomaan harjoittelua ja kertaamista. Lopputuloksena moni pienempikin haave jonkin asian oppimisesta voi jäädä syrjään jo alkuvaiheessa vaivannäöen muuttuessa ylitsepääsemöttömäksi haasteeksi. 

Entä omat unelmat?

Jokaisen taidon oppimisen ei tarvitse olla osa tulevaisuutta, ainakaan liikaa. Myönnän joskus haaveilleeni mm. muusikon ammatista. No, ihan sinne asti taidot eivät riittäneet, eikä toisaalta motivaatiokaan. Tai en sentään muusikon, mutta esimerkiksi musiikin opettamisesta ammatikseni. En päässyt sinne asti, mutta melko pitkälle. Erityisesti soittamisesta tuli pitkäaikainen harrastus jota teen puolitosissan: haastan itseni oppimaan uutta. 

Mutta haaveet esim. työelämässä. Shame on me, en saanut itseäni syttymään labra-alalle. Minä tosissani kyllä yritin. Vaihtoehdot olivat seuraavat: työttömyys tai opiskelu uuteen ammattiin. On/off -kautena testasin toipilaselämää, mutta se ei pitkään napannut. Ehkä aloin hieman miettiä mitä teen väärin kun muiden elämä jatkuu ja etenee. Ainoa ratkaisu oli opiskella. En ole koskaan ollut "lukematta läpi" -tyyppiä. Korkeakoulussa vielä vähemmän. Töitä oli tehtävä, enkä voi kehua että olisin jokaisen kurssin, tehtävän ja tenttimateriaalin kanssa hihkunut onnesta. Mutta valmistumisen hintana oli tehdä mitä tutkinnon vaatimuksiin kuuluu. 

Ehkä on olemassa ihmisiä jotka ovat saavuttaneet vähintäänkin haluamansa työn tekemättä mitään. Tai sitten kyseessä on urbaani legenda johon kaikki yksinkertaisesti uskovat. Harvasta tulee yhdessä illassa menestyvä julkisuuden hahmo. -Ainakaan positiivisella tavalla. Ilmeisesti some-julkisuus on yhä suositumpi haave. Harva heistä vain pääsee statukseensa hetkessä. Takana on vuosien työ. -Niin, työ. Oli kyse mistä ammatista tahansa, vaivannäköä pelkäämällä harva pääsee perille. 

Vaivannäön ja onnistumisen välinen yhteys

Harjoitus tekee mestarin. Tämä pätee niin Halla-ahoon kuin alansa osaajiin. Kumpikaan ei ole tyhjästä noussut. Mikäli joku ehti pahoittaa mielensä tai maalata silmiensä eteen poliittista propagandaa, muistuttaisin Suomen kielen hauskuudesta: sanaleikit. En koe itseäni poliittisten ideologioiden aivopesemäksi. Taitoluistelun ja soittoharrastuksen kyllä. Molempia yhdistää harjoittelun, toistojen ja lopulta onnistumisen välinen yhteysä. Oppiminen ja onnistuminen vaativat harjoittelua. 

Toki realismi on tärkeää. Haluaisin julkisesti kirjoittaa että kuka tahansa voi harjoittelemalla oppia mitä tahansa. Tavallaan ehkä voikin. Mutta käytännössä haasteet ovat suuria. Esimerkiksi liikunnassa vastaan tulevat mahdollisuus harjoitella, kehon kestävyys, käytettävissä oleva aika yms. Karua mutta totta. Itse olen puoliksi skeptinen voinko vielä oppia vaikkapa kaikki kaksoishypyt. Toisaalta.. voinhan harjoitella niitä harjoittelumahdollisuuksien lisäännyttyä ja katsoa mihin asti yllän. 

Toisaalta erityisesti pelit ovat muuttaneet monien ihmisten tapaa reagoida onnistumiseen. Erityisesti addiktoiviksi tarkoitetut pelit ovat suunniteltu aktivoimaan aivojen ns. palkkiojärjestelmää. Tällöin on varsin loogista miksi uuden oppiminen ilman visuaalista tai selkeää palkkiota tuota samanlaista tyydytystä kuin pelien aina vain upeammalla grafiikalla varustetut kehut ja pisteet. Lieneekin hyvä kysymys kuinka onnistumisen ja oppimisen ilo on koettavissa niin voimakkaasti, että motivaatio jatkamiseen pysyisi. Toisaalta opiskeluaikoina minulle riittivät mainiosti lisääntyneet opintopisteet vaikkei ruudulla vilkkuneet kirkkaat valot yms. Hmm, kieltämättä tällainen muutos olisi aika erikoinen. 

Pohdintaa

Onnistuminen ja uuden oppiminen vaativat siis usein työstämistä ja vaivannäköä. Psykologian ja neurologian näkökulmasta herää kysymys: onko asioiden säännöllinen helpottuminen myös muuttanut ajattelutapaamme? Itse myönnän hieman nolonakin, että keskittymiskykyni yhden asian parissa juurikin älylaitteiden käytön myötä ei ole lainkaan samaa luokkaa kuin ennen esimerkiksi teini-ikäisenä Nokian halkojen aikaan. 

Toisaalta mahdollisuus harjoitella ja panostaa mihin tahansa asiaan vaikuttaa paljon. Harjoittelu voi vaatia mm. oman tilan, aikaa ja usein myös rahaa. Erityisesti aikuisiällä motivaatio ei siis ole ainoa tekijä miksi erityisesti suuritöisten asioiden oppiminen ei ole itsestäänselvyys. Toisaalta on hyvä kartoittaa kuinka paljon jotain asiaa haluaa ja onko ajankäyttö aivan onnistunutta. Joskus on vain päädyttävä hyväksymään että aika ja olosuhteet todellakaan eivät tue tavoitteeseen pääsemistä. Itse en olisi valmis luopumaan kaikesta mukavuudesta saati sitten mahdollisuudesta hengähtää välillä. En vain yksinkertaisesti jaksa olla tehokas 24/7. 

Olemme siis vain ihmisiä. Toisaalta uskon monien asioiden onnistumisen riippuvan paljolti siitä, miten tärkeitä ne ovat ja kuinka paljon niitä haluaa. Eräs tuttavani aikoinaan pyrki opiskelemaan paikkaan johon pääsy oli todella vaikeaa. Toisella kerralla hänen vaivannäkönsä pääsykokeisiin valmistautumiseen oli suorastaan hämmentävää. Ei vain määrällisesti, vaan myös laadullisesti. "Teen tämän kaiken koskan minä todella haluan saada opiskelupaikan." Tämä vastaus hämmensi. Näinhän se on. Tietenkin jokaisen elämäntilanne on erilainen, ja panostaminen vaatii eri määrän toimenpiteitä eikä saatavaa aikaa ole loputtomiin. Mutta oikoteita ei tässäkään tilanteessa ollut. Työ tuotti tulosta ja tuttavani saavutti tavoitteensa.

Tähän loppuun toteaisin vielä, että pienistäkin onnistumisista on hyvä oppia iloitsemaan. Oli kyse sitten toistuvista arjen tilanteista tai mistä vain. Jokainen itselleen annettu kehu on aina antamisen arvoinen. 

Mukavaa viikonloppua kaikille!