lauantai 2. lokakuuta 2021

Miksi vaivannäkö pelottaa?

Nopeasti, helposti, enemmän yhdellä kerralla jne. Tämä tuntuu suorastaan trendiltä. Esimerkiksi arjen helpottaminen kodinkoneilla tarkoittaa työstä suoriutumista nopeammin ja vaivatta. Ei imuroimista, tiskaamista ja suurin osa ruuista valmistuu itsestään. Sama pätee työelämään. Mitä itse olen vuosien mittaan todennut, työn määrä sisällöllisesti ei ole erityisemmin vähentynyt. Vapautunut aika täytetään uusilla tehtävillä. 

Itselläni ei suoranaisesti ole mitään arjen ja työtehtävien helpottamista vastaan, etenkin jos tarjotut keinot todella helpottavat ja työn jälki on odotusten mukainen. Mikä puolestaan huolestuttaa, on helppouden etsiminen kaikesta mahdollisesti. Jokaisen projektin kohdalla on löydettävä "oikoreitti". 

Vaivannäön vaikeutuminen

Luulen että "työnegatiivisuuteen" vaikuttaa useampi asia, ei ainoastaan asioiden jatkuva helpottaminen. Toisaalta ehkä osalla ajatusmallit muokkautuvat odottamaan mahdollista helpompaa keinoa suoritaa annettu tehtävä loppuun. Valitettavasti tämä ei onnistu jokaisella osa-alueella. Erityisesti asioissa jotka vaativat mieleenpainamista ja jonkin taidon omaksumista, oikoreittejä on tavallisesti vähemmän. 

Toisaalta "helpotettu" tapa voi olla helpompi vain näennäisesti. Mielestäni käsin kirjoittaminen on hyvä esimerkki. Osa naputtelee mieluummin vaikkapa ostoslistan puhelimeen, tai tekee esimerkiksi kokouksen tai luennon muistiinpanot koneella. Olen kokeillut molempia. Jostain syystä käsin kirjoittaminen on vienyt voiton. Ajallisesti se on jopa nopeampaa, vaikken mikään hidas kirjoittaja ole tietokoneenkaan kanssa. Kymmensormijärjestelmää en ole koskaan hallinnut. Seuraava kynnys on kirjoittaminen ylipäänsä. Piti se tehdä sitten käsin tai koneella, kumpikin ovat muuttuneet ylitsepääsömättömiksi haasteiksi. 

Ilmiönä vaivannäön muuttuminen yhä vaikeammaksi tuntuu surulliselta. Monen asian omaksuminen ja toisaalta myös ylläpitäminen vaatii nimenomaan harjoittelua ja kertaamista. Lopputuloksena moni pienempikin haave jonkin asian oppimisesta voi jäädä syrjään jo alkuvaiheessa vaivannäöen muuttuessa ylitsepääsemöttömäksi haasteeksi. 

Entä omat unelmat?

Jokaisen taidon oppimisen ei tarvitse olla osa tulevaisuutta, ainakaan liikaa. Myönnän joskus haaveilleeni mm. muusikon ammatista. No, ihan sinne asti taidot eivät riittäneet, eikä toisaalta motivaatiokaan. Tai en sentään muusikon, mutta esimerkiksi musiikin opettamisesta ammatikseni. En päässyt sinne asti, mutta melko pitkälle. Erityisesti soittamisesta tuli pitkäaikainen harrastus jota teen puolitosissan: haastan itseni oppimaan uutta. 

Mutta haaveet esim. työelämässä. Shame on me, en saanut itseäni syttymään labra-alalle. Minä tosissani kyllä yritin. Vaihtoehdot olivat seuraavat: työttömyys tai opiskelu uuteen ammattiin. On/off -kautena testasin toipilaselämää, mutta se ei pitkään napannut. Ehkä aloin hieman miettiä mitä teen väärin kun muiden elämä jatkuu ja etenee. Ainoa ratkaisu oli opiskella. En ole koskaan ollut "lukematta läpi" -tyyppiä. Korkeakoulussa vielä vähemmän. Töitä oli tehtävä, enkä voi kehua että olisin jokaisen kurssin, tehtävän ja tenttimateriaalin kanssa hihkunut onnesta. Mutta valmistumisen hintana oli tehdä mitä tutkinnon vaatimuksiin kuuluu. 

Ehkä on olemassa ihmisiä jotka ovat saavuttaneet vähintäänkin haluamansa työn tekemättä mitään. Tai sitten kyseessä on urbaani legenda johon kaikki yksinkertaisesti uskovat. Harvasta tulee yhdessä illassa menestyvä julkisuuden hahmo. -Ainakaan positiivisella tavalla. Ilmeisesti some-julkisuus on yhä suositumpi haave. Harva heistä vain pääsee statukseensa hetkessä. Takana on vuosien työ. -Niin, työ. Oli kyse mistä ammatista tahansa, vaivannäköä pelkäämällä harva pääsee perille. 

Vaivannäön ja onnistumisen välinen yhteys

Harjoitus tekee mestarin. Tämä pätee niin Halla-ahoon kuin alansa osaajiin. Kumpikaan ei ole tyhjästä noussut. Mikäli joku ehti pahoittaa mielensä tai maalata silmiensä eteen poliittista propagandaa, muistuttaisin Suomen kielen hauskuudesta: sanaleikit. En koe itseäni poliittisten ideologioiden aivopesemäksi. Taitoluistelun ja soittoharrastuksen kyllä. Molempia yhdistää harjoittelun, toistojen ja lopulta onnistumisen välinen yhteysä. Oppiminen ja onnistuminen vaativat harjoittelua. 

Toki realismi on tärkeää. Haluaisin julkisesti kirjoittaa että kuka tahansa voi harjoittelemalla oppia mitä tahansa. Tavallaan ehkä voikin. Mutta käytännössä haasteet ovat suuria. Esimerkiksi liikunnassa vastaan tulevat mahdollisuus harjoitella, kehon kestävyys, käytettävissä oleva aika yms. Karua mutta totta. Itse olen puoliksi skeptinen voinko vielä oppia vaikkapa kaikki kaksoishypyt. Toisaalta.. voinhan harjoitella niitä harjoittelumahdollisuuksien lisäännyttyä ja katsoa mihin asti yllän. 

Toisaalta erityisesti pelit ovat muuttaneet monien ihmisten tapaa reagoida onnistumiseen. Erityisesti addiktoiviksi tarkoitetut pelit ovat suunniteltu aktivoimaan aivojen ns. palkkiojärjestelmää. Tällöin on varsin loogista miksi uuden oppiminen ilman visuaalista tai selkeää palkkiota tuota samanlaista tyydytystä kuin pelien aina vain upeammalla grafiikalla varustetut kehut ja pisteet. Lieneekin hyvä kysymys kuinka onnistumisen ja oppimisen ilo on koettavissa niin voimakkaasti, että motivaatio jatkamiseen pysyisi. Toisaalta opiskeluaikoina minulle riittivät mainiosti lisääntyneet opintopisteet vaikkei ruudulla vilkkuneet kirkkaat valot yms. Hmm, kieltämättä tällainen muutos olisi aika erikoinen. 

Pohdintaa

Onnistuminen ja uuden oppiminen vaativat siis usein työstämistä ja vaivannäköä. Psykologian ja neurologian näkökulmasta herää kysymys: onko asioiden säännöllinen helpottuminen myös muuttanut ajattelutapaamme? Itse myönnän hieman nolonakin, että keskittymiskykyni yhden asian parissa juurikin älylaitteiden käytön myötä ei ole lainkaan samaa luokkaa kuin ennen esimerkiksi teini-ikäisenä Nokian halkojen aikaan. 

Toisaalta mahdollisuus harjoitella ja panostaa mihin tahansa asiaan vaikuttaa paljon. Harjoittelu voi vaatia mm. oman tilan, aikaa ja usein myös rahaa. Erityisesti aikuisiällä motivaatio ei siis ole ainoa tekijä miksi erityisesti suuritöisten asioiden oppiminen ei ole itsestäänselvyys. Toisaalta on hyvä kartoittaa kuinka paljon jotain asiaa haluaa ja onko ajankäyttö aivan onnistunutta. Joskus on vain päädyttävä hyväksymään että aika ja olosuhteet todellakaan eivät tue tavoitteeseen pääsemistä. Itse en olisi valmis luopumaan kaikesta mukavuudesta saati sitten mahdollisuudesta hengähtää välillä. En vain yksinkertaisesti jaksa olla tehokas 24/7. 

Olemme siis vain ihmisiä. Toisaalta uskon monien asioiden onnistumisen riippuvan paljolti siitä, miten tärkeitä ne ovat ja kuinka paljon niitä haluaa. Eräs tuttavani aikoinaan pyrki opiskelemaan paikkaan johon pääsy oli todella vaikeaa. Toisella kerralla hänen vaivannäkönsä pääsykokeisiin valmistautumiseen oli suorastaan hämmentävää. Ei vain määrällisesti, vaan myös laadullisesti. "Teen tämän kaiken koskan minä todella haluan saada opiskelupaikan." Tämä vastaus hämmensi. Näinhän se on. Tietenkin jokaisen elämäntilanne on erilainen, ja panostaminen vaatii eri määrän toimenpiteitä eikä saatavaa aikaa ole loputtomiin. Mutta oikoteita ei tässäkään tilanteessa ollut. Työ tuotti tulosta ja tuttavani saavutti tavoitteensa.

Tähän loppuun toteaisin vielä, että pienistäkin onnistumisista on hyvä oppia iloitsemaan. Oli kyse sitten toistuvista arjen tilanteista tai mistä vain. Jokainen itselleen annettu kehu on aina antamisen arvoinen. 

Mukavaa viikonloppua kaikille!

2 kommenttia:

  1. Ns. asiantuntijuuden (ehkä vähän huono termi ;) vaatii sitkeää harjoittelua. Nykypäivän tapa, jossa sosiaalinen media on pullollaan ns. onnistumiskuvia, ei tuo esille, että johonkin asiaan on perehdytty esim. tuhansien työtuntien ajan. Toki tässäkin asiassa piilee sudenkuoppa - joskus liiallinen sitkeys voi johtaa esim burn outiin tai sen kaltaiseen tilaan...osa asioista on sellaisia, että jokin vallitseva tekijä estää onnistumisen. Esim., erityislapsen kasvattaminen ja sen vaatima huomio saattaa vastata ajallisesti useamman keskimääräisemmän lapsen kasvattamista, jolloin tietyt helpotukset eivät tee elämästä helpompaa, vaan mahdollistavat itse elämän.

    VastaaPoista
  2. Itsekin mietin antavatko women "vaihe vaiheelta" -tyyppiset pikakelatut kuvat hieman oikaistun kuvan esim. harjoitteluprosessista johon todellisuudessa on uhrattu useita toistoja ja vaiheita. Luulen että burnout on enemmänkin liiallisen tavoitekeskeisyyden seurausta. Kuten lopussa totesin,arkisistakin asioista on hyvä kehua itseään. Olosuhteet esteenä/hidasteena otinkin myös esille. Jos tilanne vain osoittautuu sellaiseksi ettei työskentely onnistu samaan malliin kuin toivoisi. Toisaalta tämä ei sulje pois sitä, että oikoreittejääkään ei oikein ole tarjolla.

    VastaaPoista