tiistai 16. elokuuta 2022

Olen yksinhuoltaja mutta en koe olevani sellainen

 Kuten rivien välistä on välillä vilahtanut, asun lapseni kanssa kaksin. Juridisesti olen yksinhuoltaja ja hoitovastuu vauvasta on minulla. Lapsen isän kanssa olemme yhdessä, mutta käytännön sanelemasta pakosta eri osoitteissa. En näe tarpeelliseksi avata asiaa tarkemmin. Toki toivoisin että voisimme olla saman katon alla ja jossain vaiheessa voimmekin. Lapsen isä tulee aina mahdollisuuksien mukaan käymään ja vietämme hänen luonaan välillä pidempiä aikoja. Tällainen reissu tuli tehtyä esimerkiksi kesä-heinäkuun aikana. 

Olin tästä järjestelystä tietoinen jo ennen Juniorin syntymää. Myönnän että minua hieman jännitti ja ehkä pelottikin. Sain kuitenkin perheeni avustuksella pehmeän laskun, enkä joutunut aloittamaan yksin. Tämä helpotti paljon ja olen heille erittäin kiitollinen. Uskon että Juniorillekin tekee hyvää kun ympärillä on muitakin ihmisiä kuin äiti. Jos rehellisiä ollaan, en miellä itseäni "oikeaksi" yksinhuoltajaksi, sillä en koe olevani yksin. Minulla on tukiverkkoa ja mahdollisuus pyytää ja saada apua. Oikeastaan jo tämä antaa voimia ja tarmoa jokaiselle päivälle.  

Yksinhuoltajuus tuntuu oleva arka aihe, ja osalle käsitteen tarkka määrittely on tärkeää. Tämä on ymmärrettävää, sillä vastuun määrä ja millaiseksi sen kokee vaihtelee ihmiskohtaisesti. On myös vanhempia jotka asuvat yhdessä, mutta ovat esimerkiksi toisen vanhemman työn vuoksi hyvin vähän yhdessä. Toisaalta esimerkksi taloudellinen vastuu on jaettu. Tässä muutamia ajatuksia miten itse olen kokenut arjen kaksin Juniorin kanssa: 

Vauva-ajan autuus

Vauva-aika tuntuu yksinkin sellaiselta mistä selviää. Toki päivittäin vuorokaudesta loppuvat tunnit ja minuutit kesken, sillä minulle on tärkeää panostaa myös ns. omiin juttuihin siinä määrin kun ne eivät ole Juniorin hoitamisesta pois. Luen kirjoja imettäessä, treenaan vaunulenkkien ohella tai Juniorin leikkiessä vieressä. Voin myös treenata soittoa tai vaikkapa kirjoittaa. Käytettävä aika yhdellä kertaa on vain pienempi. 



Juuri nyt on melko selkeää. Moni asia on ennustettavissa ja siten järjestettävissä. Voin laittaa ruokaa kunhan se on sellaista minkä saa valmistettua niin, että keskeyttäminen on mahdollista. -Ja toinen käsi ja/tai toinen jalka on vapaana kiikuttamaan sitteriä kun Juniori kyllästyy seuraavaamaan ruuanlaittoa. Tästä syystä viikon menu koostuu padoista, keitoista ja laatikoista. Kauppareissuja on tehtävä hieman useammin, sillä vaunujen kanssa on haasteellista saada esim. koko viikon tarvikkeita kuljetettua. 

Nyt kun Juniori ei vielä liiku kuin paikoillaan, häntä ei tarvitse vahtia silmä kovana. Toki jos hän on lattialla tai sängyllä, pidän häntä silmällä. Sitteriin voi jättää vaikka imuroimisen ajaksi. Juniori ei onneksi osaa vielä (kunnolla) kääntyä, mutta hän pystyy keikauttamaan itsensä vatsaltaan selälleen. 

Ajanhallinnassa minulla on ennalta-arvattavuudesta huolimatta haasteita. Tällä hetkellä yritän kääntää vuorokausirytmiä aikaisempaan suuntaan, jolloin saisimme päivän alkuun aikaisemmin. Tällä hetkellä Juniorin nukahtaa n. 22:00 ja nukkuu 6-8 tuntia ja sen jälkeen pari tuntia. Koska Juniori huomaa radikaalit muutokset nukkumaanmenoajassa, aikaistan sitä pikku hiljaa. 

Yksinäistä?

Ei oikeastaan. Ehkä tähän liittyy sekin, että tiedän ettei minun tarvitse olla yksin. Minulla tässä lähellä perhe ja ystäviä. Ehkä syksyllä kokeilen ainakin satunnaisesti vauvakerhoja yms. Haaveilen hieman josko paikallisen somen kautta saisi yhteyden paikallisiin pikkulasten äiteihin ja saisi sitä kautta seuraa vaunulenkeille. 

Muuten päivät menevät vauhdilla. Ehkä jos aikaa olisi enemmän, voisin ehtiä tuntea itseni yksinäiseksi. Toisaalta, en osaa hahmottaa itseäni yksinäiseksi. Minulla on Juniori 24/7 ja aikuista seuraa tukiverkostossa lähellä. Toki aikuinen seura on mukavaa vaihtelua, minkä vuoksi kaipaan jäällekin: "lajitovereiden" tapaaminen on vuosia ollut tärkeää. 



Haasteita?

Riippuu millaiset asiat tuntuvat vaikeilta. Monet asiat arjessa sujuvat, mutta esimerkiksi tukanpesu on oma lajinsa. Vaikka olen oppinut erittäin vikkeläksi, silti aikaa tuntuu (Juniorin mielestä) menevän liian pitkään. Mutta silti tämä on onnistunut. Oikeastaan yllättävän moni asia onnistuu, mutta ne vaativat ajoittamista ja ennakoimista. Mikä itselleni on edelleen vaikeaa, on tehdä asiat tiettyyn kellonaikaan. 

Tällä hetkellä yritän aikaistaa meidän molempien rytmiä, sillä toivoisin päivän lähtevän liikkeelle aikaisemmin. Juniori (toistaiseksi) nukkuu oikein kiitettävästi ja toivon että yhtenäiset unet lisääntyisivät kun päästään kiinteitä maistelemaan. En siis ole missään nimessä luopumassa imetyksestä vielä aikoihin, sillä imetys on hetki läheisyydelle ja rauhoittumiselle yhdessä. Usein mietin pidänkö lastani riittävästi sylissä. Tästä syystä haluan aina kun mahdollista hoitaa nämä hetket mahdollisimman kiireettömästi. 

Erityisesti syöttäminen toisaalta tuo omat haasteensa, sillä siihen menevät aika vaihtelee. Kuten totesin, syöttämisen haluaisin tehdä kiireettömästi aina kun mahdollista. Tämä kuitenkin vaatii ennakointia jos päivälle on sovittu menemisiä selkeään kellonaikaan. Toki pientä edistystäkin on tapahtunut, mutta harjoittelu jatkuu. 

Joidenkin käytännön asioiden hoitaminen vaatii myös apua. Hyvänä esimerkkinä voisi olla käynti isännöitsijän toimistolla. Tämä on siis yksi ensi viikon projekteista. Tänään katsoin uloskäynnin ja tietenkin siinä on juuri sellaiset korkeat raput (ei tietoakaan rampista) että en pääse omin avuin vaunujen kanssa sisään. Toki on hetkiä joina ohikulkijat auttavat suosiolla, joskus taas vähemmän.   

Vaikeasti ymmärrettävä?

Myönnän että minun on vaikea kertoa tilanteestani ja ehkä tunnen jopa pientä häpeää. Vaikka jokaisella on oikeus yksityiseen eikä kenelläkään ole syytä arvostella toisen tilannetta, koen kysymykset minun ja lapsen isän tilanteesta kiusallisiksi. Olen saanut uteluita olemmeko yhdessä, olenko sinkku jne. Vaikka järjellä tiedän etteivät nämä asiat kuulu muille eikä minun tarvitse välittää näistä kysymyksistä, minulla ei ole erityisen vahvaa henkistä suojamuuria. 

Mitä ihmettelen, on yleinen takapajuisuus. Vaikka miten korostetaan kuinka monenlaisia perheitä on olemassa ja tärkeintä on toimivuus, koen että minuun suhtaudutaan joko jonkinlaisena "uhrina" tai vaihtoehtoisesti vähän kilahtaneena naisihmisenä joka viime hetkellä hankkiutui paksuksi ja elää nyt yh-elämää. Kumpikaan ei pidä paikkaansa. No, myönnän että ikää on eikä lapsen saaminen ole itsestäänselvyys. Asiat menivät omaan suuntaansa ja koin tapahtuneen pikemminkin suurena lahjana. 

On vaikea arvioida mitkä asiat ovat todellisia ja mitkä virheellisiä johtopäätöksiä. -Siis minun osaltani. Onneksi asuinpaikkani ei vaikuta esimerkiksi erityisen konservatiiviselta tai sisäänpäin lämpiävältä. Tai ehkä se olisi jälkimmäistä, mutta "asemani" on muutenkin niin olematon ettei ketään onneksi kiinnostaisi vaikka todellisia puheita tulisikin. Luulen että todellisuudessa murehdin turhia. Minun ei tarvitse hävetä nykyistä tilannetta eikä selitellä. Toisaalta.. helpommin sanottu kuin tehty. -Kiitos miellyttämiseen taipuvaisen persoonani. 

Tähän mennessä olen kertonut utelijoille totuuden, mutta sellaisella määrällä informaatiota mitä kysyjille suotakoon: Asumme pojan kanssa nyt kaksin, mutta jossain vaiheessa pääsemme kaikki asumaan saman katon alle. 

Nämä asiat jännittävät

Vaikka on ihanaa nähdä miten Juniori kasvaa ja kehittyy, jännitän hieman aikaa kun hän lähtee liikkeelle. Jännitän myös ensimmäisiä sairastumisia, joilta ei liene mahdollista välttyä. Tähän mennessä poika on pysynyt terveenä, eikä ensimmäisten viikkojen vatsavaivatkaan kääntyneet koliikiksi asti. Nyt pääsen sen verran helpolla, että ensimmäinen sairastuminen tulee olemaan pienoinen draama. -Tähän asti annetuista rokotuksistakaan ei tullut oireita. 

Jännitän myös pian alkavaa soseiden maistelua. Miten se sujuu? Miten vatsa reagoi? Ilmeneekö allergioita? Erityisesti kokeneiden korvaan nämä kuulostavat varmasti naurettavilta asioilta, mutta jostain syystä näitä jännitän. Voisin tiivistää jännitettävät asiat muutoksiksi ja siihen, miten niihin sopeutuu. Uuden oppiminen on ihanaa katseltavaa, mutta erityisesti liikkumisen kehittyminen tuo omat haasteensa. On oltava tarkempi ja lasta on vahdittava tarkkaan. Tosin lähikuukausina ajattelin hankkia leikkikehän.. 

Mietin myös pidänkö Junioria riittävästi sylissä ja kommunikoinko hänen kanssaan riittävästi. Toisaalta haluan antaa hänen leikkiä itsekseen jos hänellä selkeästi on oma leikki meneillään. Ajattelen että lapsellekin pitää antaa hänen omaa aikaa jos huomio on jossain. Toisaalta "keskeytän" pienimuotoisesti kysymällä mitä hän esim. katselee. Jos huomio ei kiinnity äitiin, oletan että nyt on oma juttu kesken. Seuraava projekti olisi alkaa Juniorin kanssa katselemaan enemmän kuvakirjoja ja kertomaan mitä kuvassa on. 

Toisaalta minua jännittää myös aika jona koko perhe pääsee saman katon alle. Vaikka odotan hartaasti sitä päivää kun tämä viimein toteutuu, ilman haasteita ei selvitä. Meille on Juniorin kanssa jo nyt kehittynyt oma päivärytmi rutiineineen. Päivä alkaa tietyllä tapaa, etenee saman kaavan mukaan (mikä on muokattavissa), asiat tehdään tietyssä paikassa, iltarutiinit ovat omanlaisiaan, samoin myös nukuttaminen tapahtuu aina samalla tavalla. En ole ammattilainen kasvatuksessa, mutta uskon että toistuvat rutiinit ja ennalta-arvattavuus tuovat myös vauvalla turhaa. No, kieltämättä äidillekin.. 

Miten oma pää ja kroppa jaksavat?

Mielestäni kohtuullisen hyvin. Myönnän olevani välillä väsynyt. Olen suurimmaksi osaksi joko hyvällä tuulella, tai vähintäänkin neutraalin rauhallinen. En itse asiassa edes muista koska itkin viimeksi. Ehkä synnärillä? Tai ehkä vielä viikon synnytyksen jälkeen? Muuten olotila on ollut melko tasainen. Olen myös jaksanut fyysisesti melko hyvin, sillä pidän tarkkaan kiinni riittävästä ravinnosta ja levosta. 

Melko hyvin, eli joskus väsyttää. Myönnän että loppuviikosta olen väsynyt. Usein lauantaina tuntuu siltä, että kaipaisin jopa päiväunia. Juniori nukkuu melko pitkiä pätkiä öisin, peräti 7-8 tuntia. Joudun usein ennen hänen heräämistään tekemään "aamulypsyn". Koska unta tulee noin paljon yhteen menoon, poikaapa ei väsytä aamusyötön jälkeen. Tunnin verran hän malttaa vielä nukkua, mutta sitten kaipaa jo tekemistä. Itse kaipaisin vielä toisen tunnin unta. Toisaalta pitäisi jotenkin itse kyetä mennä nukkumaan heti kun Juniori on nukahtanut. Valitettavasti onnistun aina valvomaan tunnin, sillä illan päätteeksi kaipaan kirjan lukemista ihan vain itseni kanssa. 

Kieltämättä voisin vaikuttaa väsymykseen tekemällä hieman vähemmän. Minulla on taipumus ahtaa päivä täyteen tekemistä, josta osa on liikuntapainotteista. Toisaalta treenaaminen on eräänlainen "henkireikä" joka pitää pääkopan kunnossa kehon ohella. Kieltämättä olen pohtinut josko vähempikin riittäisi, tai jos vaikka ottaisin joka toinen päivä kevyemmin esim. joogan ja venyttelyn merkeissä. 

Tulevaisuudessa..

Se toki mietityttää kun ei tiedä milloin asiat tapahtuvat. Samoin se, miten saan asenteeni pidettyä mahdollisimman positiivisena. Jos jotain olen oppinut, niin katkeruudelle ja siihen johtaville vertailuille ei parane antaa sijaa. Toki yksittäisinä turhautuneina hetkinä sitä jupisee mielessään mitä ihmettä sellaiset äidit valittavat joilla on edes iltaisin toinen aikuinen läsnä jne. Toisaalta minä en tiedä millaisia haasteita näillä äideillä on. Ja ehkä he jupisevat mielessään miten helppoa on heillä joilla ei ole lapsia. Ja taas: ehkä heilläkin on haasteita ja vaikeuksia joita me taas emme tiedä emmekä käsitä. Mainittakoon että en myöskään sulje isien/ toisen vanhemman kokemia haasteita pois. Sorrun vain automaattisesti kirjoittamaan pelkistä äideistä. Mutta tosiaan, vertailu ja katkeruus on paras pitää poissa. Myös pakkokiitollisuutta haluan ja kannustan välttömään. 

Toistaiseksi elämme Juniorin kanssa päivän ja viikon kerrallaan. Otamme arkeen pikku hiljaa ja vähän kerrallaan uusia asioita. Toivon kuitenkin että aikatauluissa tulisi olemaan väljyyttä hetkille joina ei ole kiire. Itse alan käydä mahdollisuuksien mukaan jäällä, muu treeni menee Juniorin kanssa niin kauan kuin mahdollista. 

Vaikka välillä kaipaisin takaisin töihin, toivon että voisin olla Juniorin kanssa ainakin niin pitkään että hän osaa kävellä ja puhua sen verran että ns. olennaiset sanat onnistuisivat. Tällä hetkellä en mielelläni jätä Junioria paria tuntia pidemmäksi aikaa hoitoon niin etten itse ole lähettyvillä. Ei siis sillä ettenkö luottaisi heihin jotka hoitavat ja ettenkö kykenisi irtautumaan lapsestani (okei, joskus se on haasteellista). Haasteena on nuoren herran välillä vaihtelevat ruoka-ajat ja se ettei tuttipullo aina kelpaa.. Ehkä tilanne helpotta kun kiinteät tulevat mukaan. Ja jos ne kelpaavat..

Mutta näin edetään. Vaikka elämme hieman kuplassa, se ei tarkoita etteikö päivän aikana saataisi tehtyä asioita. Ilman pakkokiitollisuutta nautin tästä ajasta kun vauvan kanssa pärjää kahdestaankin ilman suurempia ponnisteluja. Toki jos väsyttää vähän ja joskus enemmänkin. Voisin todeta että tässähän tämä menee ainakin toistaiseksi. 

Mukavaa päivää kaikille!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti