Aina
elämä ja arki eivät tuo mukanaan mukavia muutoksia. Tällä kertaa
minut yllätti tuttava vuosien takaa: epilepsiakohtaus, siis grand
mal -tyyppinen. Kohtaukset ovat olleet poissa lähes kuuden vuoden
ajan, ja muutama vuosi sitten (??) sain lopettaa lääkityksen.
Epilepsiaani ei tutkimusten perusteella koskaan löytynyt selitystä
esimerkiksi rakenteellisista poikkeamista. Lopputuloksena todettiin,
että ”kohtauskynnys” vain on tällainen.
Alkoiko
pelottaa?
Periaatteessa
voisin pelätä, mutta olen tainnut käsitellä potentiaaliset pelot.
Kohtaus tuli taas kerran ilman varoitusmerkkejä, ja tajusin
tilanteen vasta jälkeenpäin. Ilmeisesti olin ehtinyt bussipysäkille
bussia odottamaan. Jossain vaiheessa huomasin oman bussini saapuvan.
Kun yritin nousta, vieressä istuva henkilö nappasi kädestäni ja
sanoi että odotamme ambulanssia. Miksi ihmeessä?! Juuri silloin
ambulanssi saapui ja hoitajat nappasivat minut mukaansa. Jossain
vilahti sana epilepsiakohtaus. Ei jukoliste! Ei voinut olla!
Olo
oli sen verran järkyttävä että asia oli pakko hyväksyä, etenkin
kun silminnäkijöitä oli runsaasti. Onhan se tavallaan pelottavaa
kun itse ei voi lainkaan kontrolloida oman kehonsa toimintaa. Entä
jos kohtaus tulee jäällä, uidessa, saunassa, kallioilla tms.??
Taitaa olla niin, että nämä pelot ehdin käsitellä vuosia sitten.
Entä jos saunassa putoaisin kiuasta vasten? Voihan sitä jossitella.
Mutta sellainen putoaminen voi huonolla onnella tapahtua ilman
kohtaustakin. Ehkä olen tullut vanhaksi: En jaksa enää murehtia
siitä mitä voisi tapahtua.
Ajokielto?
Yleensä
yhdestä kohtauksesta tulee vuoden ajokielto, mutta asia selviää
varmaan lähipäivinä. Aiemmin asia ei harmittanut pätkääkään.
Vaikken ole autoilusta erityisen kiinnostunut vieläkään, se
saattaa olla jossain vaiheessa töiden suhteen ns. pakollinen paha.
Jos siis rehellisiä ollaan, työelämän kannalta ajokiellon
vaikutukset huolestuttavat.
Lääkitys
pysyväksi
Näin
ymmärsin asian, mutta tämäkin vaatii varmistuksen. Asia ei
oikeastaan ole ongelma, sillä tuo Keppra viidentenä lääkekokeiluna
on ollut varsin ongelmaton. Valproaattia sisältävä Deprakine sen
sijaan ei tulee enää kysymykseenkään. Suoranaisesti minulla ei
ollut mitään niitä kolmea muuta lääkettä vastaan, mutta
kroppani oli eri mieltä. Osa huononsi valkosolujen määrää, ja
osa laski natriumarvot liian alas. No, onneksi jotain löytyi.
En
usko että Keppran kanssa tulee ongelmia nytkään, mutta kieltämättä
ehkä pientä jännitystä on. Kun kyseessä on viides lääke ja
jokaiseen kokeiluun liittyi omat haasteensa, sama rumba ei liioin
innosta. Tai ”rumba” on hieman liioiteltu kuvaus. Parissa
lääkkeessä oli käyttöönoton aikana omat haasteensa: nykimistä
ja/tai kutinaa. Ei siis mahdottomia totuteltaviksi, mutta epämukavia.
Tulevaisuus?
Kuten
taisi käydä ilmi, mitään radikaaleja toimenpiteitä tämä ei
tule aiheuttamaan. Tuo ajokielto rajoittaa toki lisää
työmahdollisuuksia, mutta tuskin laskee niitä nollaan. Onneksi
elämäntavat muuten ovat olleet säännölliset ja alkoholin
kulutuskin on laskenut varsin tervellisiin lukemiin. -Siis se on
ollut sellaista jo vuosien ajan. Lisäksi vuosi takaperin aloin
kiinnostua vähän suuremmasta unimäärästä. Ja liikunnan suhteen
tärkeää on palautuminen.
Luulen
että stressinhallintaan joudun kiinnittämään enemmän huomiota.
Vaikka olen onnistunut pysymään rauhallisena, ilmeisesti stressi
kalvaa omalla tavallaan sisältäpäin. Miten aion asiaan puuttua
käytännössä? -Vielä en tiedä, mutta säännölliset joogatunnit
ovat ainakin listalla.
Vaikken
tästä aiheesta haluakaan kirjoittaa tarkkoja selostuksia, menköön
tällä kertaa. Jos/kun perheenlisäys tulee ajankohtaiseksi, olen
ymmärtänyt että epilepsian vuoksi seuranta lisääntyy. Mitäpä
teologi tuohon voi todeta? Esimerkiksi jotain tyyliin: Tehdään
sitten niin. Mutta palaan asiaan vasta kun ajankohtaiseksi tulee.
Ilmeisesti
suolasta ei kuitenkaan tarvitse luopua.. hah! Tähän loppuun voisi
todeta: Satunnaisesta sätkimisestä huolimatta elämä jatkuu. Sitä
ei ylimääräiset äkkinäiset liikkeetkään saa pysähtymään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti