Nostalgiahetki: Kun yläaste alkoi syksyllä 1998..

Kun nykyisyys ei inspiroi, nostalgia toimii onneksi harvinaisen usein jonkinlaisena hätävarana. Kirjoitukseni kouluajoista ovat sijoittuneet ehkä hieman enemmän ala-asteelle, joten siirrytäänpä vaihteeksi yläasteelle. Vaikka nykyisellä asuinpaikallani pk-seudulla yhteiskoulut lienevät yleinen ilmiö, Suomessa kun on muitakin alueita, ja näin ollen myös toisistaan erillään olevia ala -ja yläasteita. Näin oli myös lapsuudenkotini alueella.

Periaatteessa yläasteen sijainti oli ennalta määrätty oman kunnan alueelle, mutta naapurikuntiin saatettiin anoa paikkaa esimerkiksi harrastuksen perusteella. Itse pääsin tällä perusteella ns. naapurikunnan kouluun. Mutta oli koulu missä tahansa, matkaa oli sen verran, että bussilla se oli taitettava. Coolimmat puhuivat toki ”dösästä”. Samaan kouluun ei tullut yhtäkään tuttua, eli koulutie kohti yläastetta alkoi yksikseen. Millainen tämä muutos sitten oli kuplassa kasvaneelle, viimeiset kuusi vuotta samaa koulua käyneelle taajaman asukille..

Bussimatka pelotti!

Ensimmäinen kerta oli karmiva! Eniten pelotti osaanko jäädä oikealla pysäkillä pois, vaikka kyseinen paikka oli näytetty minulle etukäteen. Ja pyh, enhän minä enää mitään muistanut! Tosin en tiedä kuinka tarkkaan olin katsonut ympärilleni aiemmin.. Jollain ihmeen keinolla onnistuin kuitenkin jäämään oikealla pysäkillä pois. Päivän päättyessä oli tietenkin pelko tuleeko bussi oikeaan aikaan vai kenties etuajassa.

Kaikki meni lopulta hyvin, mutta kesti aikansa ennen kun bussimatkat kouluun ja sieltä pois sujuivat rennosti. Mainittakoon että minun koululleni ei pahemmin mennyt porukkaa, eli ohje ”mene muiden mukana” ei toiminut.

Järkyttävän suuri koulu!

Ala-asteeni oli n. 200 oppilaan koulu. Pienimmät oppilaat olivat päiväkotirakennuksessa, muut varsinaisessa koulurakennuksessa. Nyt oppilaita reippaasti enemmän. Oudolta tuntuivat myös luokat hämmentävän pitkällee menevine kirjaimineen. Ala-asteella taisi vain yhdellä luokalla olla A -ja B-luokat. Nyt luokkia riitti ainakin E:hen asti, joskus F:ään. Oman luokkani kirjain oli D, mikä myös tuntui käsittämättömältä. Toisaalta luokkaa kohden oppilaita oli vähemmän.

Entä koulurakennus? Se tuntui järkyttävän suurelta! Miten ihmeessä kaikkien luokkien sijainnit oppii? Navigoimista helpotti hieman se, että kolmesta numerosta ensimmäinen kertoi kerroksen. Lisäksi kerrokset oli nokkelasti maalattu eri värisiksi. Hämärästi muistan, että liikuntasaliin oli aluksi vaikea löytää, samoin koulun lähistöllä olevalle urheilukentälle.

Outoja opettajia

Sori, tältä tuntui! Oma luokanvalvojamme tuntui oikealta kummanjaiselta, eikä hänen oppitunneistaan saanut mitään tolkkua. Niin no, ehkä aikuisiällä se kaikki olisi vaikuttanut johdonmukaiselta, mutta 13-vuotiaana opettajan suusta tullut teksti oli täyttä sekasotkua. Osa vaikutti jo ensimmäisen kohtaamisen jälkeen työhönsä kyllästyneeltä. Ehkä se olivatkin?

Näin aikuisiällä suora teksti ”oudoista” opettajista voi kuulostaa töykeältä. Tuskin tänä päivänä yhdessäkään heistä olisi mitään outoa, mutta 13-vuotiaana sitä suhtautui aikuisiin hieman kovemmalla kritiikillä.

Köksä pelotti!

Tämä johtui paristakin syystä. Yläasteella kiusaaminen alkoi jo ensimmäisten päivien aikana, friikki ja hylkiö kun olin. Ei sillä että kiusaaminen olisi ollut oikeutettua missään tilanteessa tai tapauksessa.. Köksä oli oppiaineista pahimpia, sillä en tietenkään voinut muiden oppituntien tapaan olla edes omassa rauhassani. Yksikään pöytäryhmä ei olisi erityisen mielellään halunnut ottaa minua mukaan. -Enkä minä mennä niihin, en erityisesti muutaman pahimman oppilaan porukkaan.. Tarinaa tuskin tarvitsee avata tämän tarkemmin: Pakollinen yhteistyö tässä porukassa ei ollut mitään herkkua, vaikka tehdyt ruuat olisivatkin.

Toinen ongelma oli uusavuttomuuteni. Vaikka köksässä ajatuksena on nimenomaan päästä tuosta piirteestä eroon, koin jokaisen tunnin pelottavaksi. Pelkäsin jokaista laitetta ja välinettä, pelkäsin että pilaan ruuan jo katseen voimalla ja samalla rikon jotain. Opettaja ei liioin kannustanut, vaan tokaisi korkeintaan ”pistäs likka vähän vauhtia tuohon tekemiseen!”. Onneksi keittiötaidot karttuivat ajan kanssa, ja kahdeksannella luokalla numerokin nousi seitsemästä yhdeksikköön.

Paljon todistuksia

Yläasteella koulunkäynti muuttui jaksottaiseksi, mikä tiesi myös ainakin neljää todistusta vuoden aikana. En tiedä miksen millään saa päähäni oliko jaksoja neljä vai viisi..kyllä niitä taisi olla neljä, mihin väliin se viides olisi mahtunut? Anyway, tässä systeemissä oli se hyvä puoli, että omaa kehitystä oppiaineissa saattoi seuravat paremmin sekä asettaa tavoitteita.

Jos rehellisiä ollaan, numeroni etenivät kuin puujalkavitsi: Seitsemännellä luokalla tuli pääasiassa seiskoja, kahdeksannella kaseja ja yhdeksännellä alkoi tulla enemmän ysejä. Tähän tosin vaikutti varmaankin seitsemännellä luokalla koettu ”shokki” kaikesta uudesta. Toisaalta kiusaaminenkin taisi vähän hellittää 9. luokkaan mennessä, vaikkei kuitenkaan loppunut.

Fysiikkaa..

Jukoliste tuo oppiaine ei vaan napannut! Kemiasta tykkäsin ainakin alkuvaiheessa, samoin orgaanisesta kemiasta yhdeksännellä luokalla. Älkää kysykö miten lopulta päädyin teologiksi.. Mutta fysiikka oli oppiaineena niin julmetun kuiva! Vaikka matematiikassa pidin kaavojen soveltamisesta, fysiikassa siinäkään puuhassa ei ollut minkäänlaista hohtoa.

Jos rehellisiä ollaan, aloin päästä fysiikasta paremmin jyvälle vasta aikuisiässä, eli amk-opintojen yhteydessä. Tosin vielä tänäkään päivänä en ymmärrä miten olen selvinnyt sähkö -ja isotooppifysiikasta. Kai se kaavojen pyörittely alkoi viimeinkin sujua?

Ihana uskonnonopettaja!

Kaikkien outojen opettajien joukosta löytyi kuitenkin jotain inhimillistä: uskonnonopettaja! Samainen opettaja opetti myös psykologiaa. No, kuvaamataidon -ja äidinkielenopettaja olivat itse asiassa myös mukavia, mutta uskonnonopettaja jäi parhaiten mieleen. Jotenkin se lämpö millä hän kohteli jokaista oppilasta ”taltutti” myös pahimmat häiriköt. Miten ihmeessä minusta tuli teologi? -Ehkä tässä on yksi syy.

Pohdintaa

Vaikka näistä muistoista voi äkkiseltään saada varsin negatiivisen kuvan, koko yläaste ei ollut yhtä murhetta ja surkeutta. Pidin monista oppiaineista, erityisesti uskonnosta, psykologiasta, äidinkielestä, kuvaamataidosta ja ajoittain myös matematiikasta. No, jälkimmäinen alkui sujua vasta seitsemännen luokan jälkeen.

Ehkä ilman kiusaamista yläaste kokonaisuudessaan olisi ollut positiivisempi kokemus, mutta onneksi siitä tuli noinkin onnistunut. Vaikka uusavuttomuus niin kulkuvälineiden kuin keittiötöiden suhteen saattaa monen silmissä tuntua naurettavalta, tuskin olin ainoa. -Ja kyllähän sen kaiken oppi kun pääsi opettelemaan. Todiste: Tällä hetkellä pärjään varsin mainiosti keittiössa ja kulkuvälineiden kanssa. En omista autoa, ja selviän hienosti paikasta A paikkaan B, vaikka välissä olisi C ja D. En syö valmisruokaa lainkaan enkä käy ulkona syömässä, eli kotiruualla mennään viiliä myöten. Viilin valmistusta laskematta olen toiminut näin jo useita vuosia.

Vaikka ajat miten muuttuisivat, se jännitys mikä yläasteelle siirtymiseen liittyy, on tuskin poistunut. Toki tilanteita on erilaisia. On oppilaita joiden koulumatkat vaativat kulkuvälineen. Toisaalta monissa yhteiskouluissa ala -ja yläaste ovat jaettu koulurakennuksen eri osiin. Vaikka muutos ei maantieteellisesti ole suuri, jäähyväisen ala-asteen puolelle voivat tuntua haikealta, ja siirtyminen ”isojen” puolelle pelottavalta. Muistan hyvin miten pieniltä yläasteelle tutustuvat kuudesluokkalaiset olivat! -Ja yhtä suoraan me toljotimme heitä ikkunasta kuin meitä tuijotettiin aikoinaan.

Millaisia muistoja teillä on yläasteelle siirtymisestä?