Kuten joissain sivulauseissa on ilmennnyt, opiskelen edelleen. Opiskelu tosin tapahtuu hitaasti ja työn ohessa. Suoritin aikoinaan teologian maisterin tutkintoon liittyvänä sivuaineena erityispedagogiikan perusopinnot. Aihealue oli totta puhuen vähän kiireessä heitetty ja valintaan vaikutti myös mahdollisuus etäopiskeluun. Tämä taas mahdollisti gradun ja muiden pääaineeseen liittyvien opintojen saamista loppuun.
Vuosi 2018 oli opintojen suhteen ehkä elämäni rankin. Suoritin todella paljon opintoja lyhyessä ajassa. Itselleni tuo asetelma ei sopinut, sillä olisin halunnut kiinnittään enemmän huomiota itse aiheisiin kuin suoritettuihin määriin. Muita mahdollisuuksia ei tuntunut kuitenkaan olevan. En pidä teologiaa lainkaan vääränä valintana ja olen huomannut oppiaineen olevan monipuolisesti hyödynnettävissä. Erityispedagogiikka oli kuitenkin ala, josta haluaisin oppia lisää. Tällä hetkellä yritän siis suorittaa verkkaaseen tahtiin aineopintoja. Verkkaassa tahdissa olen onnistunut varsin hyvin. Mitä kaikkea erityispedagogiikka on tarjonnut viimeisen 30 opinpisteen aikana?
Oman oppimisen ymmärtäminen
Edustan ikäluokkaa jolle oppimisvaikeudet ja erilaiset diagnoosit ovat olleet vieraampia käsitteitä. Ehkä lukivaikeudet, keskittymisvaikeudet yms. ovat olleet olemassa omana peruskouluaikanani 90-luvun alusta sen loppumetreille, mutta en muista että niistä olisi paljoa puhuttu. Opin lukemaan ensimäisellä luokalla, eli ihan kohtuulliseen aikaan. Muistan myös ettei laskeminenkaan tuottanut ongelmia, huolimattomuus ehkä jossain määrin.
Motivaationi oli vaihteleva. Joskus vaikean asian aloittaminen oli tuskallista, joskus haasteet taas eivät haitanneet lainkaan. Uppouduin herkästi omiin maailmoihini, mutta ajoittain myös aiheen mukaisesti. Saatoin esimerkiksi nähdä edessäni Raamatun kertomukset lähes visuaalisesti.
Aikuisia saattoi kiusata erikoiset kysymykseni ja ajoittain ei ikäluokalle ominaiset vastaukset. Esimerkiksi "synti on Jumalan tahtoa vastaan rikkomista" ei liene perinteisin vastaus ekaluokkalaisen suusta. Samana päivänä saatoin vääntää itkua vähennyslaskujen parissa. Ongelmana ei ollut niinkään se ettenkö olisi osannut. Minusta vähentäminen ja miinus -merkki itsessään olivat masentavia. Oli kurjaa ottaa kirjoitetusta luvusta pois toinen luku.
Olen ollut varmaan syntymästäni asti yliherkkä "tosikko". Reagoin voimakkaasti äänen korottamiseen ja komentamiseen. Onneksi näistä ei kuitenkaan luovuttu, lopputulos olisi muuten ollut.. katastrofaalinen? Jos mielessäni olikin vähänkin ajatusta epäonnistumisesta, alisuoriutumis -vaihde meni välittömästi päälle. Tämä taas johti siihen että tekeminen vaikeutui. Vaikka nk. huutaminen pahensi tätä ongelmaa, en koe tulleeni kohdelluksi väärin. -Pitihän minuakin kasvattaa siinä missä lapsia yleensä.
Miten voin vaikuttaa osaamiseeni?
Vaikka olen enemmänkin kiitollinen vältyttyäni diagnooseilta, myönnän että jotkut heikommin hallitsemani aihealueet ovat vaikuttaneet negatiivisesti myös aikuisiällä. Näin jälkeen voin todeta että vika oli enemmänkin opiskelutaidoissa. Tein kyllä runsaasti kirjoitusvirheitä, mutta en usko että se olisi liittynyt lukivaikeuksiin, vaan enemmänkin keskittymisen herpaantumiseen. Keskittymisen herpaantumiseen taas vaikuttivat motivaatio ja toisaalta mahdollinen hermostuminen/jännittäminen.
Ainoa missä epäilen vahvasti omaavani jonkinlaisia hahmotusongelmien on reittien ja paikkojen hahmottaminen kartan ulkopuolella. Kansankielellä kyse on heikosta suuntavaistosta. Joudun toistamaan vähänkin monimutkaisempia reittejä uudelleen ja uudelleen. Toisaalta tiedä häntä miten inteevisinen "tukiopetus" vaikuttaisi osaamiseen. Mutta olen lapsesta asti havahtunut eri paikoissa siihen, että olen "kadottanut" paikan missä olen. Joskus mielessä kävi myös asian mahdollinen liittymien epilepsiaan.
Yleisesti monet vaikeudet ylipäänsä uuden oppimisessa liittyvät epävarmuuteen oppimisen suhteen. Jännitän edelleen opinko vai en. Lapsena jännittäminen saattoi ilmetä kiukutteluna tehtävien ääressä tai yrityksinä välttää vaikeita aihealueita. Taustalla on aina ollut jokin näkymättömän sanktion pelko jos tehtävä asia menee pieleen.
Eniten minua auttoi esimerkiksi opettajan rauhallinen ja ystävällinen "interventio". Muistan miten minuuttien hahmottaminen kellosta ei onnistunut. Piiloudun tekemään kirjan tehtäviä joiden kyllä tiesin menevän väärin. "Kiinnijäämisen" seurauksena ihana opettajani ei haukkunut, huutanut, sättinyt tms., vaan otti rauhallisesti kirjan viereeh ruutupaperin ja näytti miten viisiminuuttiset lasketaan viiden kertotaulua käyttäen. Asia oli sillä selvä, opin asian reilusti alle minuutissa. Itse asiassa samalla metodilla sisareni opetti minut lukemaan: ystävällisesti ja ilman aikataulua. Silloin opin nopeasti.
Vaikka aina en itseäni onnistukaan psyykkaamaan irti aikatauluista, hyödynnän tätä edelleenkin. Tai käänteisesti päätän tehdä ajan X esseetä, kuunnella luentoa tai lukea tenttimateriaalia. Irtaudun täysin deadline -ajatuksesta.
Niin absurdilta kuin kuulostaa, maantiedon ohella historia aiheutti minulle todellista päänvaivaa peruskoulussa ja lukiossa. Nk. sotahistorian hahmottamisen muisteleminen saa edelleenkin deodorantin pettämään. Mutta.. miten ihmeessä pääaineeni oli lopulta Suomen ja Skandinavian kirkkohistoria ajoittain jopa kiitettävillä tenttiarvosanoilla? Syy on yksinkertainen: Ilmeisesti aivoni kypsyivät hitaasti ja opiskelutekniikka löytyi vasta aikuisiällä.
Virheeni erityisesti lukiossa oli yritys opetella ulkoa. Toki ulkoakin on osattava, mutta erityisesti historiaan liittyvät asiat on tärkeä oppia hahmottamaan laajempina kokonaisuuksina. Toisaalta lukiossa ja yliopistossa arvostettiin eri asioita. Lukiossa painopisteenä tuolloin oli opeteltavan asian hallitseminen standardien mukaisesti. -Täysin ymmärrettävää tämäkin. Yliopistossa puolestaan haettii analyyttisyyttä. Toki teoria tuli hallita riittävän hyvin, mutta itse pidin paljon kontekstien riippuvuussuhteiden pohtimisesta ja esimerkiksi millaiset asiat vaikuttivat mihinkin. Historiasta tuli elävämpää vaikeasti opittavan teorian sijaan.
Kielten oppimisessa deadline -ajattelu jarrutti jälleen oppimista, samoin pelko epäonnistumisesta. Näin kävi erityisesti englannin kohdalla. Saksa taas.. totta puhuen ainoa vaikeus oli kiinnostuksen lopahtaminen. Ruotsissa sen sijaan pärjäsin paremmin, kiitos selkeän kieliopin.
Englannin kielen omaksuin itse asiassa paremmin aikuisiällä, sillä kieltä alkoi löytyä enemmän oppikirjojen ulkopuolelta. Oikeastaan tämä auttoi paljon. Nykyään uskallan puhua ja lukea englanninkielisiä tekstejä (kirjallisuus, oppimateriaalit) sekä kuunnella/katsoa elokuvia ilman tekstityksiä. Vieraamman sanaston kohdalla putoan herkästi kärryiltä, mutta aihepiirin hahmottaminen auttaa. Ei sillä... putoan kärryiltä välillä muutenkin, oli kieli mikä tahansa. Erityisesti englanninkielisten materiaalien kohdalla olen kohdannut uuden vaikeuden: en aina osaa kääntää asiaa suomeksi vaikka ymmärrän mistä on kyse.
Kyky tutustua vaikeisiin aiheisiin
Erityispedagogiikan perusopinnot sisälsivät ajoittain varsin rankkoja aiheita. Yksi näistä oli kriminaalipsykologia. Joskus lähes sairaalloisen neutraali äänensävyni ja sanavalintani aihepiirin liittyen on aiheuttanut hämmennystä. Ajoissain olen saanut kauhistuneita kysymyksiä hyväksynkö esimerkiksi sarjamurhaajan toiminnan. Vastaus: en todellakaan. Kaikkien etiikan, moraalin, ihmisarvon ja kaiken muun mahdollisen kannalta toiminta on vääri, brutaalia ja täysin sairasta. Se on henkilökohtainen mielipiteeni.
Tuo sairaalloinen neutraalius oli kuitenkin pakollinen taito jotta asioihin pystyisi perehtyä objektiivisesti. Karu fakta on, että maailma on täynnä toimintaa jossa ihmisarvo hengestä puhumattakaan saavuttaa korkeintaan rihkaman arvon. Ihmiset jotka näiden asioiden parissa työskentelevät muuttaakseen tilannetta (psykologit, psykiatrit, sosiaalityöntekijät, poliisit, vahnkilatyöntekijät jne.) pyrkivät työllään vähentämään rikollisuutta. Jotta tavoite olisi realistinen, näiden ihmisten on ymmärrettävä mitä rikollisten päässä liikkuu.
Myönnän että vatsassani kiersi lukiessani sarjamurhaaja Ted Bundysta sekä hänen tekojensa seikkaperäisestä kuvauksesta. Materiaalia lukiessani kuitenkin tajusin, että aiemmin mainittujen ammattien edustajat joutuvat säännöllisesti kohtaamaan konkreettisesti vastaavanlaisia tapauksia: murhia, pahoinpitelyjä, välivaltaa jne. Jotta tapauksia voitaisiin ennaltaehkäistä ennen kuin ne ehtivät tapahtua tai tapahduttuaan toistua, on ymmärrettävä ns. rikoksen anatomiaa ja fysiologiaa. Valitettavasti sellainen ei (uskoakseni) onnistu jos omat tunteet ja mielipiteet päästää liiaksi valloilleen. Toki työn sisältö mainittujen kaltaisten rikollisten parissa lienee niin kuormittavaa, että omasta henkisestä jaksamisesta on huolehdittava äärimmäisen tarkkaan.
Vaikka kykenen vaikeiden asioiden objektiiviseen tarkasteluun, en tiedä olisiko minusta vastaavanlaiseen työhön. Kykenen ottamaan vastaan ja käsittelemaan raskasta informaatiota ja puhumaan neutraalisti mikä toiminnassa on väärää jne. Mutta toistaiseksi en usko että minusta olisi esimerkiksi vankilatyöhön. Ongelmana ei olisi pelko. Todennäköisesti suurin ongelma olisi manipuloivien henkilöiden kanssa, sillä ei-rikollisten henkilöiden antaman kokemuksen perusteella olen liian altis manipuloimiselle. Mutta muussa tapauksessa uskon että kyky kohdata neutraalisti vaikeita asioita tulee auttamaan monella alalla. Parempi vain pitäytyä säässä puhumisessa jotta pahimmat väärinkäsitykset jäisivät vähemmälle.
Kenelle suosittelisin?
Ihan ensimmäisenä (tai tekstirakenteen kannalta viiveellä) totean ettei taustalla ole kaupallista yhteistyötä minkään tahon kanssa. Ensijaisesti suosittelisin erityispedagogiikkaa alasta kiinnostuneille vaikkei konkreettista hyötyä olisikaan. Terveen itsekkäällä tavalla koen opintojen sisällön auttaneen myös itseäni, sillä olen oppinut hahmottamaan millaisia asioita ns. heikkojen osaamisalueiden taustalla on. Tällä on ollut sekä huojentava vaikutus että käytännön hyöty: Olen uskaltanut oppia jälleen, ja myös asioita aiemmin vaikeiksi luulluista aihepiireistä.
Toisaalta olen "jäänyt kiinni" itselleni esimerkiksi heikentyneestä keskittymiskyvystä. Suureksi onnekseni ja toisaalta harmikseni potentiaaliset syyt ovat hoidettavissa. Mutta mukavuusalueen ulkopuolelle on siirryttävä säännöllisesti.
Itse olen kokenut erityisesti kriminaalipsykologian lukemisen eräänlaisena pelkojen voittamisena, sillä kykenin perehtymään objektiivisesti ja neutraalisti aiheeseen mikä suorastaan inhotti. Tämä ei kuitenkaan tarkoita hyväksymistä, vaan kykyä astua tarpeen vaatiessa omien tunteiden ulkopuolelle. Uskon että tästä taidosta voi olla kenelle tahansa yllättävää hyötyä. Toteaisin kuitenkin ettei kyse ole opettelemisesta esim. tunteettomaksi persoonaksi.
Yhteenveto: oman itsensä ja toisaalta muiden oppimisen ymmärtäminen, oppimisprosessi, oppiminen ja ikä, vaikeiden asioiden kohtaaminen jne. Jos nämä kiinnostavat, suosittelen lämpimästi tutustumaan aiheeseen.
Mukavaa päivää kaikille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti