Harrastaminen ennen ja nyt: pakollinen osa sosiaalista elämää?

Olen kotoisin pieneltä paikkakunnalta, jossa 90-luvulla ei ollut kovin laajaa valikoimaa harrastusten suhteen. -Ei ainakaan sellaisten suhteen, joihin saattoi kulkea jalan. Nyt jo useita vuosia suuremmilla paikkakunnilla asuttuani harrastusten rooli on muuttunut. Harrastus on lähes pakollinen, ja vaatii erillisen paikan. Paikan tarjoavat mm. kuntosalit, urheiluseurat, musiikkikoulut yms. Näitä yhdistää se, että toiminta tapahtuu juuri tietyssä paikassa. Entä silloin kauan sitten?

Oli tavallista ettei käy missään harrastuksessa

Tämä ei tarkoittanut pelkkää kotona könöttämistä. Jopa omina lapsuus -ja teinivuosinani oli pelikoneita aina Nintendosta Playstationiin. Näiden lisäksi oli tietokonepelejä. Mutta kavereiden kanssa ei chattailtu, vaan heidän luokse mentiin. Toki tekstiviestejä saattoi lähettää, mutta jossain vaiheessa laskusta saattoi tulla sanomista.

Vaikka itselläni oli säännöllinen harrastus joka vaati lisäksi kyyditsemistä, oli paljon yleisempää ettei säännöllistä harrastusta jossa käydä ollut. Tästä huolimatta tekemistä riitti, ja eikä liikuntakaan ollut aivan vähäistä. Tähän saattoivat vaikuttaa tosiaan se, että kavereita nähtiin enemmän ”livenä”. Toki puhelimen käyttä oli mahdollista, mutta siihen kuului sivuilmiö nimeltä puhelinlasku.

Tekemistä ei tarvinnut erikseen nimetä harrastukseksi

Minä ja moni kavereista esimerkiksi piirsi säännöllisesti ja puolitavoitteellisesti. Tätä ei kuitenkaan pidetty erikseen harrastuksena, paitsi ystäväni -kirjojen kysymyksiin vastatessa. Myös lukeminen oli yleisempää, mutta se oli enemmänkin vapaa-ajan aktiviteetti. Harvempi kavereista sanoi harrastavansa lukemista.

Vaikka osa aktiviteeteista niin ikään vaatii opetusta tai opastusta, esimerkiksi kitarasäestyksen opettelu oli tyypillinen projekti erityisesti rippileirin jälkeen. Näin omakin soittoharjoittelu alkoi: ensin tulkittiin sointutaulukoita, sitten alkoi kömpelö soittaminen pitkine taukoineen kun sointua piti vaihtaa. Jossain vaiheessa soitto muuttui sujuvammaksi.

Paikallisharrastusten yhteisöllisyys

Asuinpaikallani oli kyllä harrastusmahdollisuuksia. Näihin liittyi usein jonkinlainen yhteisöllisyys. Itsekin kävin satunnaisen säännöllisesti joskus aerobicissa. Siellähän näkyi pari kaveria, mutta erityisesti heidän vanhempiaan. Tuntia taas ohjasi tuttu myyjä. Yllättäen siis paikkakunnan toisesta ruokakaupasta.

Mm. partio ja VPK taisivat olla harrastuksia, joissa yhteisöllisyys erityisesti ilmeni. No, mikäs siinä, sehän oli osa paikalliskulttuuria. Itse en käynyt kummassakaan, mutta pidän molempia todella fiksuina harrastuksina.

Onko vanhaan paluuta?

Hyvä kysymys! Luulen että paikkakunta vaikuttaa asiaan. Minullahan ei ole varaa pahemmin kritisoida, sillä itsehän harrastan juuri sellaista lajia, joka vaatii erityisen paikan, ja ainakin ajoittain ohjausta. Silti pidän mahdollisuudesta tehdä ja toimia ilman, että tuota kaikkea tarvitsisi nimetä harrastukseksi. En niinkään itseni takia, vaan siksi, ettei harrastaminen olisi pakollista ollakseen mukana jossain. Toisaalta onneksi Internetin ihmeellinen maailma on helpottanut verkostoitumista, ja sitä kautta mahdollisuutta yhteiseen toimintaan. 

Toisaalta harrastuksilla on positiivinenkin puoli: tekeminen, kehittyminen, hauskanpito ja hyvällä onnella mukavat kanssaharrastajat. Kuitenkin arvostan sitä, että ”tekemisen” keksiminen onnistuisi myös omasta takaa. Mutta kuten totesin, näkemykseni ovat sekä puolesta että vastaan. Haasteena harrastuksilla on sitoutuminen menemiseen paikkaan X tiettyyn kellonaikaan. Jos tällainen ei ole mahdollista, jää myös harrastus syrjään. Toisaalta onneksi monessa harrastuksessa on mahdollisuus itse valita ajankohta, mutta ei aina. Erityisesti kurssimuotoiset harrastukset tahtovat olla juuri sellaisia, joita joutuu sovittamaan yhteen muiden menojen ja velvollisuuksien kanssa.

Onko harrastusten rooli mielestänne muuttunut vuosien aikana?