perjantai 12. helmikuuta 2016

Yläasteen lahjakkaat ihmistuntijat

Pitkästä aikaa mieleeni nousi muistoja peruskoulun, erityisesti yläasteen ajoilta. En todellakaan kuulunut "coolien" oppilaiden joukkoon sen enempää olemuksen, kuin ulkonäönkään suhteen. Valtaosa opettajista määritteli minut diplomaattisesti persoonallisesti, ja luokanvalvojani vähäosaiseksi tai päästäni naksahtaneeksi. Kehut eivät siis jääneet ensimmäisen luokan opettajani pohdintaan mahdollisesta kehitysvammasta. Yksi taas totesi minulle suoraan, että yläaste on vaikea paikka minunlaiselleni, ikäluokkaani nähden älykkäämmälle oppilaalle. Valinnanvaraa siis riitti. Olin jonkin sortin idealisti, halusin puolustaa tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta. Minulla oli myös erikoisia tapoja siteerata eläytyen kirjojen henkilöiden tai tv:ssä olleiden hahmojen lauseita. Valitettavasti valitsemani hahmot ja henkilöt taisivat olla muille tuntemattomia, kuten näin ollen myös heidän viisaat lauseensa. Tai viisaat ja viisaat, ne vain mielestäni sopivat tilanteeseen.

Koulukiusaaminen ei omalla kohdallani ollut aivan dramaattisella tasolla. Minua ei hakattu, eikä tavaroitani tuhottu. Kiusaaminen ilmeni lähinnä haukkumisena, selän takana puhumisena, sulkemalla ulkopuolelle muista, avoimena kieltäytymisenä työskennellä tai edes istua lähelläni sekä seksuaalisena ahdisteluna, mihin luonnollisesti myös opettajat suhtautuivat huvittuneina. Valitettavasti murrosikäni ajoittui huonosti, minkä seurauksena en osannut antaa arvoa takamuksen kourimiselle tai muulle "mukavalle" toiminnalle. Tosin en oppinut kyseistä taitoa koskaan, enkä ole aikeissa sitä opettaa kenellekään.

Ala-aste jota kävin, oli oppilasmäärältään pienehkö, ja vain yksi luokka oli jaettu kahdeksi. Tosin oma luokkani oli melko suuri. Parhaimmilla meitä oli 31 tai 32. Nostan hattua niille opettajille, joiden vastuulla luokkamme oli. Luokkamme oli mukava. Kaikki eivät toki olleet kavereita keskenään, mutta luokkakokouksessa erään luokkatoverin toteamusta siteeratakseni voin todeta, että kukaan ei jäänyt yksin. Jokaisella oli aina joku kaveri, tai peräti ystävä. Yläasteelle menin yksin. En sopeutunut "kaupunkilaisten" joukkoon, mikä tosin ei ollut täysin oma syyni. Yritin parhaani, mutta minut sysättiin ulkopuolelle. Onneksi muutama ystävä löytyi, vaikkakin eri luokilta. Heidän ollessaan poissa vietin välitunnin omassa ylhäisessä yksinäisyydessä. Silloin taisin kokea elämäni pisimmät viisitoistaminuuttiset!

Juoruilu ja selän takana puhuminen saivat aivan uuden ulottuuden. Ilmeisesti minulla oli jossain määrin huumorintajua ja itsesuojeluvaistoa (sekä suodatuskykyä), että kyseinen meno miltei nauratti. Seitsemännellä luokalla seurustelin kuulemma rinnakkaisluokan pojan kanssa, ja sain kuulla tarkat selostukset mitä kaikkea olimme tehneet, ja miten aloitteellinen olin. Itse en muista olleeni osallisena missään kuulemassani, enkä itse asiassa koskaan tavannut "poikaystävääni". Ilmeisesti hän oli todellinen henkilö, mutta omassa tietoisuudessani jäin tästä, ilmeisesti seksiä tihkuvasta suhteesta ulkopuolelle. No, ainakin olin aloitteellinen, joskin fiktiivisellä tasolla. Jos tarina olisi ollut totta, se olisi ollut klisee. Taitoluistelusta innostunut finninaamainen ja silmälasipäinen "luuseri" muuttuu pimeän tullen raskaan sarjan seksihulluksi alistaen poika -rukkaa. No, 13-vuotiaana jälkimmäinen rooli ei olisi minulle istunut, siispä hyvä että asia jäi fiktiiviselle tasolle. Kieltämättä nostan hattua kiusaajille. Heistä olisi tullut ehkä hyviä eroottisen tekstin taitajia, siis jos vain olisivat osanneet kirjoittaa muutakin kuin "vittu", tai piirtää "kirkkoveneiden" ja erektoituneiden penisten ohella muutakin. Itse piirtämistä ja kirjoittamista pitkään harrastaneena joudun kuitenkin toteamaan, että erityisesti heidän piirustuksensa olivat varsin taitamatonta jälkeä.

Toinen juoruilun ilmenemismuoto oli myös koominen. Jos joku koulun oppilaista oli nähnyt minut jossain, tai ollut samassa harrastuksessa hetken aikaa, sain kuulla hänen kertoneen jollekin toiselle, että olin vähän.... yleensä lause päättyi tähän, tai sitten kertoja totesi: "tota.. se vähän kertoi susta..". En koskaan saanut selville mitä minusta kerrottiin, enkä muista edes kommunikoineen mainittujen henkilöiden kanssa. Siitä huolimatta he tiesivät minusta enemmän kuin minä itse. Jos näin oli, hehän olivat harvinaisen lahjakkaita ihmistuntijoita jo 12-vuotiaina! Näin jälkeenpäin mietin, että olipa minulla tuuria, kun satuin samaan kouluun niin monen tulevan psykologin kanssa. Koskaan ei selvinnyt mitä oli se "vähän" sisällöllisesti. Koulukiusaajan ajatusmaailma on mielenkiintoinen. Hänellä on loistava mielikuvitus, ja kyky tuottaa kohteestaan kokonainen psykoanalyysi. Se miten suuri osa siitä kaikesta perustuu todellisuuteen, onkin eri asia. Moni näistä henkilöistä päätyi kaupan kassalle ja hyvissä ajoin useamman lapsen äideksi, sekä paikallisen kantapaikan vakioasiakkaiksi. Harmi sinänsä. Hehän olivat lahjakkaita, jo melkein valmiita psykologian ammattilaisia. Nyt minä, vähäosainen ja päästäni naksahtanut etenen opinnoissani, minulla on amk -tutkinto, elän urheilullista elämää, maksani ei ole kirjoitamassa sopimusta irti, en ole 20 kiloa ylipainoinen, elän parisuhteessa ja pidemmän päälle elämä on vakaata, ja peräti miellyttävää. Että asiat voivatkin mennä epäoikeudenmukaisesti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti