Toistoa tai ei, viikko meni todella nopeasti! Toisaalta hyvä niin, ainakaan en ehtinyt tylsistyä. Kandiesitelmästä tulleen palautteen aiheuttama harmistus meni onneksi nopeasti ohi. Tosin priorisoin ensi perjantaina olevan tentin sekä Uskonto ja kansalaistoiminta -kurssin tehtävät ensisijaiseksi projektiksi. Kun tentti on ohi, saa kandiessee palata työn alle. Valitettavasti joudun siinä määrin mukavuusalueeni ulkopuolelle, että en voi työskennellä ainoastaan etänä. Voi miksi, voi miksi pappein -ja piispainkokousten pöytäkirjoja ei voi saada paikallisesta kirjastosta?! Todellisuudessa junareissu Helsinkiin ja yliopiston kirjastoon ei ole niin dramaattinen koettelemus. Olen vain lapsesta asti ollut huono lähtemään paikasta A paikkaan B, tai ylipäänsä aloittamaan asioita. Kun aloittamisen epämukavuudesta on päästy yli, saatan usein uppoutua täysin tekeillä olevaan projektiin. Vaikka en ole kissaihmisiä, ilmeisesti muistutan kissaa yhdessä asiassa (sen ohella että hiuksiani saa siivota jatkuvasti milloin mistäkin): uiminen ei ole ongelma, en vain pidä kastumisesta. Viime torstaina minuun iski ahkeruuskohtaus. Nousin ennen kellonsoittoa sen verran ajoissa, että ehdin 7:14 lähtevään junaan. Miten loistavasti olikaan käynyt! Minullahan oli mahdollisuus mennä kirjastoon työskentelmään ennen luennon alkamista, sillä juna oli perillä n. 8:15. Päästyäni yliopiston kirjaston ovelle suunnille klo: 8:18 huomasin jotain vieläkin riemastuttavampaa: kirjasto aukeaa vasta yhdeksältä. Siispä kohti Porthaniaa vähemmän mukaville penkeille. Onneksi aivoni väliaikaisesti toimivat aikaisesta herätyksestä huolimatta. Muistin viedä kielikeskuksen postilaatikkoon hakemuksen opintojen hyväksilukemisesta. Jos hyvin käy, minun ei tarvitse käydä ruotsin kurssia, sillä amk:ssa suoritettu kurssi saattaa kelvata korvaavaksi. Toisaalta ruotsi ei ole ollut samanlainen ongelma kuin englanti. Ilmeisesti kuulun vähemmistöön? Jostain syystä ruotsi vain luonnistui paremmin, ehkä kieliopin "jämptiyden" vuoksi.
Torstain luento/seminaari oli antoisa, mutta hämmentävä. Välillä tunnen oloni turhautuneeksi optimismia ja toivoa tankattujen opiskelijoiden keskellä. Minä, kyynistynyt kolmekymppinen kun en aina jaksa uskoa siihen, että jokainen ihminen on viime kädessä hyvä. Ehkä ole hieman kateellinen opiskelujakollegoilleni, sillä he jaksavat nähdä asiat parhain päin. Minä taas.. mielestäni avun tarpeessa olevia ihmisiä tulee auttaa, mutta ennemmin tai myöhemmin heidän tulee kyetä seisomaan omilla jaloillaan, sillä muuten jatkuva auttaminen ja puolesta tekeminen kääntyy kaikkea muuta kuin auttamiseksi. Syrjäytynyt pysyy syrjäytyneenä ja rikollinen rikollisena, sillä itsenäisyys sekä oma-aloitteinen sopeutuminen yhteiskuntaan tahtovat jäädä väliin. Kun otin tämän puolen hyväntekeväisyydestä esille, syntyi hiljaisuus, mutta kurssilaiset nyökyttelivät. Pari juuri näitä negatiivisia puolia nähnyt vahvisti teorian omien, tai tuttavien kokemusten perusteella. Mitä minä opin? Ongelmia ei sovi sanoa ääneen, sillä se aiheuttaa epämukavuuden tunnetta kuulijoissa. Kun aiheeksi nousi ihmisarvo, uskaltauduin nostamaan esille minua mietityttäneen kysymyksen: onko ihmisarvo itsestään selvä asia, vai tuleeko se ansaita? Itse kallistuisin jälkimmäiseen. Jos henkilö X sopivan uhrin nähtyään raiskaa, kiduttaa ja lopuksi tappaa uhrin, mielestäni hän on riistänyt uhrilta ihmisarvon brutaalilla tavalla henkeä myöten. En keksi yhtäkään selitystä, mitä tällaisen rikoksen tehnyt henkilö ihmisarvolla tekee. Suunnilleen 15-vuotiaana mietin, että tällaiset ihmiset tulisi siirtää koe-eläinten paikalle. Uutisia lukiessani samainen ajatus tulee usein mieleen. Kerrottuani tämän ajatuksen julki, yksi opiskelija miltei ponnahti seisomaan todeten, että ajatuksen on ihmisarvoa alentava, brutaali, järkyttävä ja naurettava. Jokaisella ihmisellä tulee olla mahdollisuus olla taas hyvä ihminen ja näin ollen myös jokaista on autettava, myös mainitsemiani esimerkkihenkilöitä. En pahastunut tästä reaktiosta, kenties nolostuin lähinnä kun en huomannut kääntää verbaalista suodatintani pienemmälle teholle. Kokoontumisen jälkeen tuo opiskelija juoksi minut kiinni ja pyysi anteeksi kommenttiaan. Ilmeisesti hän pelkäsi minun pahoittaneen mieleni. Vastasin kohteliaasti että selviydyin kyllä, ja että ihmisillä tulee olla erilaisia mielipiteitä. Vaikka en osaakaan nähdä maailmaa ja ihmisiä noin positiivisen asenteen valaisemina, on toisaalta hienoa, että jotkut jaksavat uskoa. Kyllä minäkin jaksan, olen vain vuosien mittaan ymmärtänyt, että asioiden muuttuminen vaatii paljon työtä ja välillä irtautumista kiltteydestä ja myötätunnosta. Olen itse kokenut saman. Jos minua ei aikoinaan olisi potkittu peffalle ja vain peitelty brutaalia realismia, aiheuttaisin vieläkin vahinkoa mielelleni, ruumiilleni ja läheisilleni.
Ilmeisesti tuo muutaman tunnin seminaari herätti valtavasti ajatuksia, ainakin kappaleen pituuden perusteella. Satunnaisesti olen saanut itseni pianon ääreen harjoittelemaan, mutta olen ensisijaisesti yrittänyt saada itseni tenttikirjan ääreen. Maple Leaf Rag saa pian jäädä taakse, mutta toinen kappale, Presto (en taaskaan muista tekijää) kaipaa työstämistä. Uutena kappaleena työn alle otin Mozartin sonaatin D-duurissa. Näin alkuun opettelen kappeletta muutama rivi kerrallaan ja mahdollisesti jään ensimmäiseen osaan, missä toisaalta on tekemistä riittävästi. Viulun kanssa olen jälleen laiskistunut, mutta ehkä joululomalla harjoittelu taas lisääntyy. Koomista kyllä, Weberin Country Dance tuntuu vieläkin vaikeammalta kuin kuudennen kirjan pari kappaletta. Se mokoma jousitus.. Spiccatoa kokeilen välillä myös, mutta jousi hypähtelee vailla kontrollia. Vikahan on jousessa eikä minussa?
Jäällä on mennyt kohtuullisesti ja varmuus lisääntyy vähitellen. Ongelmia askeleissa aiheuttaa käännös-kantakäännös -yhdistelmä kroppani toispuoleisuuden vuoksi. Toisinpäin liike onnistuu jähmeästi, mutta toisinpäin ei lainkaan. Twizzle saisi onnistua kovemmasta vauhdista, mutta pikku hiljaa. Rotaatioaskeleessa koin koomisen ilmiön. Pyörivä liike onnistuu, mutta sulava pysähtyminen ei. Vaakapiruetti onnistuu hieman useammin, mutta en ole asentoon tyytyväinen. Se iänikuinen koukkupolvi! Vaikka vaakapiruetti sisäänpäin saattaa olla epärealistinen tavoite, yritän harjoitella sitä aina kun voin. Hypyissä hidas edistyminen jatkuu, mutta varsinainen onnistuminen on vieläkin saavuttamatta. Pitäisi kai olla ajattelematta "maalia" ja näin ollen keskittyä vain edistymiseen. Axelissa jalkojen asento parani tänään selkeästi, mutta alastulo ei onnistunut. Huomenna siis taas hieman paremmin! Rittiä hyppään vielä maltillisesti, jotta jalan kanssa ei tulisi takapakkia. Jalka on kestänyt hyppimistä selkeästi paremmin geelisuojan kanssa. Toki se kipeytyy harjoitellessa, mutta kipu lakkaa nopeasti ja jatkuu harvoin seuraavaan päivää. Olen uskaltautunut tekemään fysioterapeutin neuvomia liikkeitä, mutta hyppelyä varon vielä parin päivän ajan, jotta lihakset ehtisivät vahvistua. Tällä hetkellä jalkatreeni on varovaista, mutta esimerkiksi yhden jalan kyykkyjä olen uskaltautunut tekemään. Lisäksi teen kyykkyjä 12 kg:n kahvakuulan kanssa ensin 30 kappaletta, sitten keskivartaloa ja selkää vahvistavia liikkeitä ja lopuksi 15-20 kyykkyä. Kyllä tämä tästä.. Voima -ja notkeusharjoittelun ohelle suostuin ottamaan mukaan yhden pirulaisen: tasapainon harjoittamisen. Toisaalta tasapainoharjoitukset taitavat olla siinäkin mielessä hyvä lisä, koska niiden kautta myös keskittymiskykyä pääsee harjoittelemaan.
Ensi viikolla yritän parhaani mukaan lukea tenttikirjoja, minkä jälkeen lienee aika miettiä jouluvalmisteluja. Joka vuosi päätän hoitaa jouluostokset ajoissa, mutta käytännössä tämä on onnistunut harvoin. Tilastollisen todennäköisyyden lukemista huolimatta jatkan yrittämistä. Oikein mukavaa pian päättyvää marraskuuta kaikille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti