30 ja risat

Miltä mahtaisi näyttää juuri 30-vuotispäiviään juhlineen henkilön blogikirjoitus? Esimerkiksi seuraavanlaiselta: täytin tänään pyöreitä vuosia, mutta jollain ihmeen keinolla vältin dramaattisemmat ikäkriisit ainakin tämän vuorokauden osalta. Vastoin "normaaleja" käytäntöjä, halusin juhlia syntymäpäiviäni sulhaseni sekä vanhempieni seurassa. Ilta meni oikein mukavasti ja rennosti, aivan kuten olin olettanutkin. Olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat minulle vanhempien ohella hyviä ystäviä. Voin vapaasti heittää härskiä huumoriani, eikä minun tarvitse varoa sanojani. Toisin sanoen: saan olla oma itseni. En toki tunne tarvetta provosoida liikoja, puheeni ulottuvat vai niille rajoille, jotka ovat osa minua. Tuntuu hienolta, että minut hyväksytään juuri sellaisena kuin olen.

Kuten aiemmin kirjoitin, "ennustukseni" 10 vuotta sitten verrattuna tähän aikaan, eivät aivat täsmää. Aluksi tunsin pettymystä itseäni kohtaan, mutta sitten mietin muita asioita, joita olen ehtinyt tehdä ja kokea. Elämä itsessään on kouluttanut minua, mutta ei tämän päivän versioksi elämänkoululaisesta. Saatan olla iästäni huolimatta vielä opiskelija, enkä edes valmistumassa. Minulla ei ole lapsia ja olen hurahtanut opintojeni ohella lajiin, joka vangitsi minut lapsena ja teininä. Vaihtoehtoisesti olisin voinut pakottaa itseni perustamaan perheen. Nyt voisin olla elämääni tyytymätön 2-3 lapsen äiti ja tehdä työtä, mistä en pidä. Voisin olla katkeroitunut elämääni ja purkaa katkeruuttani muihin ihmisiin äärettömän kateuden muodossa. Toisena vaihtoehtona olisin voinut jäädä baariseikkailijan rooliin ja olla nyt alkoholosoitunut elämäntapatyötön seuranani muutama pysyvä sukupuolitauti sekä kokemus epäonnistuneista suhteista. Onko taitoluisteluun hurahtanut 30-vuotias teologiksi tähtäävä opiskelija huono vaihtoehto?

Vertasin itseäni usein muihin ja itseäni nuorempiin vielä jonkin aikaa sitten. Erityistä huonommuuden tunnetta herättivät he, joilla on parisuhteen ohella lapsia sekä vakituinen työpaikka. Sitten muistin menneisyyteni. Vaikka haluaisin jättää mielenterveysongelmat ja syömishäiriön täysin taakse, ne ovat omalla tavallaan osa minua. En osaa edes arvioida tarkkaa lukua, mutta veikkaisin sairastamisen vieneen 4-5 vuotta elämästäni. Aluksi opiskelu sujui, mutta asteittain se vaikeutui ja lopulta se ei onnistunut. En halua pitää syömishäiriötä selityksenä, mutta minun on hyväksyttävä sen vaikutukset. Jos voisin poistaa maailmasta tuon mokoman, tekisin sen. Moni muukin saman ja enemmän kokenut olisi tehnyt saman jo kauan sitten. En kykene muodostamaan niistä vuosista mitään kunnollista muistikuvaa, lähinnä yksittäisiä muistoja, joiden ajankohtaa en osaa asettaa kronologisesti oikeaan järjestykseen. Muistan lähinnä sen, että epilepsia puhkesi vuonna 2010 ja oireili vuoteen 2013 asti. Varsinainen syy ei koskaan selvinnyt. Todettiin vain, että herkkyys on kohdallani suurempi. Vaikka kohtausriski on laskenut minimiin ja parin vuoden kuluttua lääkitys voidaan lopettaa, pyrin silti viimeiseen asti pitämään kiinni terveellisistä elämäntavoista. Syömishäiriön suhteen olen varautunut sen olevan osa elämääni jatkossakin sekä "kummittelevan" heikkoina hetkinä. Sillä ei kuitenkaan ole väliä, sillä vuosien mittaan olen oppinut tunnistamaan oireet sekä kieroon kääntyneet ajatukset ja näin ollen sivuuttamaan ne. No, se taito ei tullut aivan ensimmäisten vuosien aikana. Mielenterveysongelmat ylipäänsä opettivat minulle erään brutaalin asian. Terveydenhuollon puolelta on mahdollista saada apua ja tukea, mutta se varsinainen työ on tehtävä itse. Kukaan ei tule kotoa hakemaan kohti normaalia elämää. Lisäksi täydellisen normaalia elämää ei ehkä koskaan tule olemaan, mutta miksi sen täytyisi olla täydellistä? Ensisijaisen tärkeäksi huomasin rutiinien muodostumisen sekä selkeän päivärytmin noudattamisen. Tylsää, mutta totta. Paras keino erakoitua ja eristäytyä on elää päinvastaisessa päivärytmissä kuin muut ihmiset.

Tulipas pitkä selostus mielenterveysongelmista! Tosin epilepsia lienee kategorioitavissa neurologisiin ongelmiin. Kumma kyllä, en koskaan kokenut epilepsiaa traumatisoivana ilmiönä. Ehkä osittain siksi, että minä en tavallaan ollut osallisena asiaan. Toki joissain riskipaikoissa kohtausta saattoi jännittää, mutta itse kohtaus.. ei se koskettanut minua. Kaikki oli jo tapahtunut kun heräsin. Jos hampaat ja suun alue olivat säilyneet ehtinä, kaikki oli hyvin. Aivan alkuvaiheessa kohtaukset todennäköisesti johtuivat elämäntavoistani, mutta suuri rooli oli myös lääkityksen sopimattomuudella. Vajaan neljän vuoden aikana kokeilin neljää eri lääkettä. Ainoastaan yhden koin itse epäsopivaksi, muut aiheuttivat liian ongelmallisia oireita. Pari vuotta sitten käyttöön otettu Keppra on toiminut muutamaa sivuvaikutusta laskematta moitteettomasti. Silti odotan innolla sitä, kun pääsen lääkityksestä eroon.

No, onhan elämäni ollut paljon muutakin kuin sairastelua, itse asiassa sairastelu on vienyt siitä keskimäärin pienimmän osan. Mitään selkeää suuntaa elämälle minulla ei ole ollut. Vaihtoehdot ovat syntyneet hetken mielijohteesta, mutta realismista ei ollut tietoakaan. Yläasteella ollutta kiusaamista laskematta minulla oli hyvä lapsuus. Ehkä hienoimpana asiana pidän sitä, että minulle kehittyi melko varhain selkeä ajatus -ja arvomaailma, joita ilmensin erityisesti äidinkielen ainessani. Minulla ei ollut montaa ystävää, mutta ne muutamat vastasivat montaa kymmentä. Olin omana aikanani melko uusavuton, mutta tarpeen vaatiessa opin nopeasti. Oma-aloitteisuus ei valitettavasti koskaan kuulunut vahvuuksiini. Koska yläasteella kiusaaminen sai minut nitistetyksi, lukiossa taisi alkaa murrosikä, joka jatkui Helsinkiin muutettuani pitkään sivuvaikutuksineen. No,  kantapään kautta opimme viimeistään?

Sitten oli vielä se yksi pirulainen, itsetunto. Kun sellainen oli tallattu maan tasalle jo 12-vuotiaana, keinot nostamiseen 19-vuotiaana eivät ehkä olleet kaikkein järkevimmät. Itsetuntoani nostatti vastakkaisen sukupuolen antava huomio. Oli toki havainnut bi -ominaisuuteni jo lukiossa, mutta vastakkainen sukupuoli tuntui helpommalta ratkaisulta. Olin otettu. Muutettuani Helsinkiin minulle tarjottiin drinkkejä, kanssani haluttiin tanssia ja yhteystietoja vaihtaa. Elämä oli ihanaa, minäki olin ihana! Muuten tuo kaikki olisi ollut pysyvää, jos olisin arvostanut itseäni hieman enemmän. Koska koin olevani oma surkea nörtti ja friikki itseni, oli otettava kaikki mitä tarjolla oli. Tällainen asennehan ei tuo yhtään tuonut vaikeuksia mukanaan.. Parisuhteissakin meni hyvin siihen asti, kunnes erehdyin tuomaan julki oman mielipiteeni. Sen jälkeen vastapuoli tavallisesti totesi, että meillä ei synkannut. Muussa tapauksessa voisi syyttää vastapuolta, mutta jo myötäilee useita kuukausia, mitä muuta voi odottaa? Ajan myötä muodostui komplekseja. Suhteita alkoi ja päättyi. Päästyäni sh-osastolta liikunta palasi osaksi elämääni ja syöminen.. sen onnistuvuus vaihteli. Kroppa oli "timmissä" kunnossa, mikä vetosi vastakkaiseen sukupuoleen. Valitettavasti minua ei otettu tosissaan ja kiinnostuksen kohteeksi päätyi lähinnä kroppani sekä sen hyödyntäminen fysiologisten perustarpeiden tyydyttämiseen.

Olen tätä tarinaa hokenut aiemmminkin, mutta pidän kertaamisen arvoisena. Miten tapasin nykyisen mieheni, tarinoita on kertynyt pari kappaletta. Merkkipäivän kunniaksi voisin sepittää uuden: oli itsenäisyyspäivän aatto 2013. Veteraaneja nuori edustava armeijan alokas oli lahjoittanut minulle pienen siniristilipun. Sitä kanniskellen kävelin kohti Sörnäisten asemaa. Olisin voinut nousta metroon jo Kampista, mutta kaipasin raitista ilmaa. Anarkistien mielenosoitukset olivat olleet hyvin pienimuotoisia tähän mennessä. Hämeentiellä hieman Hakaniemen jälkeen siniristilippuni kuitenkin herätti negatiivista huomiota. Alkuillan liikenne oli jo vähentynyt, jolloin neljä henkilöä juoksi nopeasti tien yli luokseni. Yksi heistä huusi: "Miten sinä kehtaat kantaa mukanasi tätä sorron merkkiä, sinä kapitalistinen huora?!" Silloin minä karjaisin: "Olin vain aikeissa mennä kotiin Kontulaan, sinä anti-kapitalistinen.. miespuolinen huora!" Voi minua, he olivat tämän päivän anarkisteja! Olin uhostani huolimatta tuhon oma. Yksi anarkisti tarttui kaulaani ja yritti kuristaa minua. Silloin jostain Hakaniemen ja Sörkän välisestä pimeydestä syiksyi hahmo. Pian hän yhdellä iskulla löi tajuttomaksi minua kuristaneen anarkistin ja heti perään sen huorittelevan kaverin. Kun tuo mysteerimis veti pois kommandopiponsa, näin vain hänen sinivihreät silmänsä. Silloin välittömästi syttyi rakkaus välillämme. Hmm, olisi tarina voinut mennä näinkin?

Meni tarina miten meni, edelleenkin olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että olen löytänyt ihmisen jota rakastan ja jonka kanssa haluan viettää lopun elämääni. Olen valmis tekemään uhrauksia ja haluan olla hänelle sellainen kumppani, jonka kanssa hän myös haluaa olla lopun elämäänsä. En koe tällaista rakkautta uhrautumiseksi, sillä hänen kanssaan saan olla aina juuri sellainen kuin olen.

Mitä olen siis oppinut vaihtoehtoisten tarinoiden,virheiden ja sairasteluiden ohella viimeisen 30 vuoden aikana? 1. Kovalla pakkasella on hyvä suojata kasvot. Jos näin ei toimi, ongelma ei niinkään ole kudosten jäätymisessä, vaan kylän hyvää tarkoittavassa neuvolantädissä, joka koulumatkallasi laittaa luiskahtaneen huivin suojaamaan kasvojasi. 2. Älä ole oma itsesi, opettajasi voi diagnosoida sinut jälkeenjääneeksi. 3. jos sinulla on kykyjä asian X suhteen, kuuntele ohjeet kokonaan, voit jopa päästä eteenpäin. 4. Rajoita tv-sarjoista lainattujen fraasien määrää seurassa. 5. Uskaltaudu huijaamaan idiootteja älykkyytesi kautta, saatat saada kunnon naurut. 6. Opettele pitämään suusi kiinni välillä. 7. Jos olet voimakkaasti likinäköinen, älä kommunikoi ihmisten kanssa ilma laseja tai piilolinssejä. 8. Tuntemattomien pulloista ei oikeasti kannata juoda. 9. Ihmisten erittäin oudon käytöksen takana saattaa ajoittain olla huumeet, ei huono päivä. 10. vahinkoja sattuu, ota opiksesi.

Yhteenvetona pohdinnoista voin siis todeta, että en voi antaa mitään järkeviä ohjeita, joilla olisi varma suunta eteenpäin. Toisaalta voin kehottaa jokaista lukijaa tekemään jotain sellaista, mistä aidosti pitää. Älkää seuratko muotia tai muiden odotuksia. Jos ns. yleiset odotukset ovat sitä mitä haluatte oikeasti tehdä, älkää hävetkö seurata sitä tietä. Ihanteet eivät eivät aina välttämättä ole juuri sitä, mitä aidosti itse haluatte. Mutta onko se loppujen lopuksi paha asia? Jokainen voi olla voimakas ja rohkea omalla tavallaan.