Taas alkoi marraskuinen arki, mikä tosin pian vaihtuu joulukuiseksi arjeksi. Maanantaina oli pelätty kandiesitelmän käsittely ja saatu palaute tuntui musertavalta. Onneksi olin varautunut negatiiviseen palautteeseen, ja oikeastaan olin tietoinen niistä asioista, joita työstä pitäisi korjailla. Näin jälkeenpäin luulen, että suurin kolaus oli sen työmäärän muistaminen sekä ajatus sen toistumisesta. Olin tapani mukaan haukannut liian suuren palan. Koska ensimmäinen palautuspäivä on vasta helmikuussa, etenen rauhallisesti, mutta pidän työskentelyä yllä. Jos totta puhutaan, taisin väsähtää kandiesitelmän tekemisestä enemmän kuin oletin. Viimeisen parin viikon aikana opiskelumotivaatio on ollut jossain kaukana ja se pieni opiskelumääräkin mitä nyt yritän saada aikaiseksi, on tuntunut ylitsepääsemättömän raskaalta. Onneksi olen saanut potkittua itseäni takamukselle (tosin en kirjaimellisesti). Muutaman kuluneen päivän aikana olen kirjoittanut oppimispäiväkirjaa torstain luentokurssista sekä lukenut ensi viikon tenttiin. Tämän päivän luku-urakasta olen todella ylpeä! Lukivaikeuksien ilmeneminen ei ole ollut kaikkein motivoivin vieras, mutta vähitellen ymmärtäminen on parantunut. Vaikka alun perin olikin tarkoitus ottaa tämä toinen periodi hieman rennommin, tunnen itseni hävettävän laiskaksi etenkin siksi, koska lähiopetusta on ollut vain parina päivänä viikossa. Viime viikolla tein suunnitelmia tammikuussa alkavan kolmannen periodin kursseista. Toistaiseksi pitäydyn kandityön korjaamisen ohella kolmessa 5 op:n kurssissa. Siinä suorituksia etsiessäni kirosin myös sitä, miten vähän on mahdollista suorittaa kursseja tenttimällä tai kirjoittamalla.
Viikonloppu meni oikein mukavasti, mutta erityisesti lauantaista jäi viimeisen päälle hyvä mieli. Oli kyllä vapauttavaa poiketa kunnolla rutiineista! Muutenkin sosiaalinen elämäni on jäänyt siinä määrin vähälle, että ihmisten tapaaminen (tai saaminen vieraiksi) on mitä mukavinta vaihtelua. Laittelimme puolison kanssa myös ruokaa, mikä onnistui oikein mainiosti! Tai oikeastaan tarjottavat koostuivat salaatista ja patongista. Lisäksi pöydässä oli juustoa, levitteitä, paistettua vaaleaa soijarouhetta ja suolapähkinöitä. Jälkimmäisestä on muuten tullut melkein vakituinen lisä aamupalajogurttiin. Jälkiruuaksi tehty suklaakakku kelpasi myös, tosin se oli siinä määrin tuhtia, että kukaan ei ruuan päälle jaksanut yhtä palaa enempää. Hieman harmitti kun rakenne ei ollut aivan toivomani. Olin nimittäin leiponut kakun jo keskiviikkona, jotta tekemistä olisi loppuviikolla vähemmän. Valitettavasti pakastaminen "konsentroi" taikinaa, jolloin siitä tuli kiinteämpi. Ehkä ensi kerralla maltan jättää leipomisen saman päivän aamulle. Mutta viis kakusta, kiitos vieraille ja onnittelijoille muistamisesta! Ja vielä erityiskiitos puolisolle suuresta avusta <3
Ei se juhliminen kuitenkaan niin rajua ollut, että olisin jättänyt sunnuntain jäävuoron väliin. Myönnettäköön että pientä väsymystä ja tutinaa oli ilmassa, mutta kummasti ne jäivät jään ulkopuolelle. Kehittyminen on todella hidasta, mutta jokaisen viikon jälkeen varmuus lisääntyy aina pikkuisen. Nuo työn alla olevat hypyt ovat aina vähän lähempänä, joten nyt on vain yritettävä niin monta kertaa, että onnistuminen tulee viimeinkin vastaan. Jalkakin kestää kohtuullisesti, mutta kärkiaskeleet ovat oikotie kipuun. Nyt on vain hieman hankala vaihe harjoituksissa. Ohjatuissa harjoituksissa erityisesti hyppyjen kanssa on pientä "ristiin menemistä". Toki erilaisten yksöishyppyjen variaatioiden harjoitteleminen on tehokasta tekniikan kehittämistä, mutta kaksoishypyt jäävät aina väliin. Toki ymmärrän sen, että molemmissa ryhmissä luistelijoiden taidot vaihtelevat, mutta usein harmittaa se, että kaksoishyppyjen harjoittelu on mahdollista vain itsenäisesti. Sen sijaan askeleissa on paljon tekemistä. Kun koin tämän pienoisen dejá vu -ilmiön (miten kirjoitusasu menikään?), mietin todella että olenko keskimääräistä lapsellisempi. Haluaisin päästä lähemmäksi tavoitteitani, mutta en haluaisi saada valittajan leimaa etenkään tässä iässä. Harrastuksena tämä ei kuitenkaan ole edullisin mahdollinen. Ehkä voisin uskaltautua keskustelemaan asiasta niin kohteliaasti kuin mahdollista. Tai ehkä joudun taas kerran hyväksymään sen, että ihanneversiota harrastuspaikasta ei ole. Mutta uskaltaudun vielä toivomaan, että tulisi vielä mahdollisuus harjoitella.
Huomenna olisi aamupäivän verran lähiopetusta. Loppuviikolle ei ole mitään erityisiä suunnitelmia. Yritän lähinnä lukea, jotta löytynyt rutiini pysyisi yllä. Jotenkin luulen, että motivaation laskeminen liittyy myös itsetunnon laskemiseen. Muistan usein "väsyväni" työskentelyyn ilman onnistumisia. Sama pätee lähes kaikkeen aina opiskelusta harrastuksiin. Ehkä muutama onnistunut lukemispäivä tuo myös lisää voimia mukanaan. Välillä kummastelen riippuvuuttani onnistumisen tunteesta, mutta ominaisuutensa kullakin. Minusta ei tarvitse tulla minkään alan huippuosaajaa, mutta jatkuva pysyminen paikoillaan ilman minkäänlaista siirtymää tekee kaiken värittömäksi, suoraan sanottuna tylsäksi ja turhaksi. Väärinkäsityksiä välttääkseni mainitsen vielä, että en pidä huonompana ihmisiä, jotka viihtyvät juuri saman asian parissa. Oikeastaan kadehdin heitä. Toki tietyt asiat haluan myös pitää stabiileina, mutta myös oppia uutta.
Näiden pohdintojen myötä lienee aika siirtyä tenttikirjan ääreen, sillä muuten pysyvyyteni yliopistolla voi muuttua vähän turhankin stabiiliksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti