Kirjojen kohtalo kehittyvän teknologian rinnalla

Kuluneen viikon aikana opiskelumateriaalien siirtyminen sähköiseen muotoon konkretisoitui surullisen selkeästi. Osasyynä on kirjojen pieni määrä, mikä ilmiönä tuntuu vieläkin käsittämättömältä. Jos silloin kun sisareni kertoi kirjojen hankalasta saatavuudesta opiskellessaan yliopistossa, en voinut käsittää miksi kirjoja ei varata riittävää määrää. Asiaa helpottaa jossain määrin se, että luettavia materiaaleja siirretään PDF -muotoon, jolloin jokaisella on mahdollisuus saada materiaalit itselleen. Jos sivujen määrä ei lähesty sataa tai ylitä sitä, olen Suomen metsiä sen enempiä ajattelematta tulostanut sivut. Syynä tähän on kyvyttömättömyyteni lukea tietokoneen ruudulta pitkää tekstiä. Koomista ehkä, mutta kirjoitan sellaista kyllä mielelläni, tosin usein tahtomattani. Nyt olevat tenttimateriaalit ovat suurimmaksi osaksi tietokoneella, mutta onneksi yksi konkreettinen kirja mahtui joukkoon. Yksi on kaikkein haasteellisin. Arvostan todella heitä jotka jaksoivat nähdä vaivaa sivujen kuvaamiseen ja siirtämiseen koneelle, mutta luettavuuden kannalta saatu materiaali ei ole kaikkein helpointa. Osa kuvista on sumuisia ja kuvan sävy yleisesti haalea. Edes yliopiston kirjastosta kyseistä kirjaa ei käsittääkseni saanut, kuin korkeintaan yhtenä kappaleena. Kuinka 20 kurssilaista saisi jaettua sen? Taas kerran olen kiitollinen kuvaajille, ja yritän parhaani saadakseni selvää tekstistä. Todennäköisesti homman kanssa oli kiire, ja kuvien siirtäminen koneelle oli pois heidän omasta ajastaan. 

Kirjahistorian verkkokurssilla yhtenä tehtävänä tuli pohtia kirjojen kohtaloa, eli syrjäyttävätkö E-kirjat lopulta "tavalliset" kirjat. Toivon hartaasti ettei näin kävisi, tai jos käy, en halua olla asiaa todistamassa. Pidän kirjoista myös esineinä, ja konkreettinen sivujen kääntäminen on rituaali, mitä ilman lukeminen ei tunnu "kotoisalta". Sama pätee sanomalehtiin. Kaikkein mieluiten luen verkkolehden sijaan oikeaa lehteä. Toki kaikkeen tottuu, mutta kirjat ja lehdet ovat asioita, joista en halua totuttautua irti. Vaikka E-kirjojen kehutaan olevan laadultaan kirjojen kaltaisia, haluan arkeeni edes pienen välimatkan jatkuvasti kehittyvään teknologiaan. Internet voi kaatua ja tietokone hajota, mutta kirjat kestävät hakkeroinnit ja sähkökatkokset, kuten myös kynä ja paperi. Toki näitäkin uhkaavat ulkoiset tuhotekijät, kuten kosteus ja kenties tulipalo. No, muutosta laskematta mitään täydellisesti pysyvää on vaikea löytää.

En ole koskaan ollut mikään "mestarilukija". Luen mielelläni, mutta minulla on ennakkoluulojen vuoksi taipumus lukea samoja kirjoja uudelleen. Tosin viime aikoina olen onnistunut löytämään uusia teoksia, mutta nyt taas en tahdo keksiä millaisista kirjoista kiinnostuisin. Romaanit ja elämäkerrat vuorottelevat lukemistossa, ja nyt ovat elämäkerrat mielenkiinnon kohteina. Lähiaikoina pitää varmaankin hyödyntää nykyteknologiaa siinä määrin, että etsisin Internetistä aiheita lukemistooni. Pidän kuitenkin eniten kirjojen etsimisestä paikan päällä, toisin sanoen kirjastossa. Ehkä saman kirjan lukemista useaan kertaan saatetaan pitää outona, minä luen mielelläni kirjoja useaan kertaan. Tosin lukemiskertojen välille tarvitaan oma aikansa. Viime aikoina on vain käynyt niinkin koomisesti, että luulin löytäneeni uuden kirjan, mutta puolessa välissä tajuan lukeneeni samaisen kirjan joskus vuosia sitten. Ei hätää, se ei haittaa. Koska huomaan asian vasta jonkin aikaa luettuani, olen unohtanut suuren osan. 

Usein mietin, että miten suosittua lukeminen nykyään on. Erityisesti nuorilla ja lapsillakin on käytössään Internet missä tahansa ja milloin tahansa, sekä mahdollisuus katsoa elokuvia ja tv-sarjoja yhtä usein. Onko kirjoille enää aikaa, ja riittävätkö kärsivällisyys ja mielikuvitus lukemiseen? Jo omassa lapsuudessani huomasin, että kirjojen "vaikeustaso" laskee ajan myötä. Anni Polvan Tiina -kirjat joita kykenin lukemaan (vasta?) 4 -tai 5-luokkalaisena, olivat aikoinaan ilmeisesti paljon nuorempien lukijoiden suosikkeja. Nyt kun olen saanut tilaisuuden vilkaista uusia ala-asteikäisille suunnattuja kirjoja, kieli on muuttunut helpommaksi oman aikani kirjoista, ja kuvien määrä on lisääntynyt. Kun vertaan toisella luokalla ollutta lukukirjaa "Kumitarzan" (jostain syystä en muista kirjoitusasua!) tämän päivän samaa ikäluokkaa oleville lapsille suunnattuihin kirjoihin (siis niihin pariin), sisältö on muuttunut yksinkertaisemmaksi. Mainittakoon varmuuden vuoksi, että kautta aikojen on ollut lapsia, joiden lukemisto on ollut aikuisten tasoa. Ehkä suurempi haaste on siinä, että tulevia lukijoita aliarvioidaan. Itse ajoittain häpeän lukemistoani, vaikka se tässä vaiheessa lienee jo tarpeetonta. Ns. "oikeiden" kirjojen lukeminen alkoi ehkä kolmannella luokalla, ja nekin olivat koulun kautta löytyneitä helppolukuisia kirjoja. Kadehdin niitä oppilaita, jotka saivat luettua miltei aikuisten kirjoja. Minäkin yritin kuudennella luokalla lukea "Sinuhe egyptiläisen". Taisin lopettaa kymmenen sivun jälkeen. Kymmenen vuotta myöhemmin luin kirjan uudelleen ja loppuun asti. En ollut vakuuttunut, sillä Sinuhen ylidramatisoiva asenne peitti alleen ympäristön kuvaamisen jännittävyyden. Kiinnostuksen nousi lähinnä silloin, kun Sinuhe suoritti lääketieteellistä operaatiota. Ehkä siksikin, koska niinä hetkinä hän ei päässyt tekemään "kärpäsestä härkästä". 

En tainnut koskaan saada paljoakaan irti näistä suurista klassikoista, jotka jokaisen itseään kunnioittavan kansalaisen yleissivistykseen kuuluu, tai ainakin kuului. Tuntemattoman sotilaan hahmoista kylläkin pidin, mutta mieluummin olen lukenut sotakertomuksia elämäkerroista, ja siviilien kertomana. Sotataktiikka -ja historia muulla tasolla on aina tuntunut lähinnä sekavalta, ja diktaattorien tavalta leikkiä "Kukkulan kuningasta". Valitettavasti moni siviilikin lähti tuohon leikkiin syyllistämällä milloin mitäkin osapuolta. Nyt kun olen lukenut keskitysleiristä selviytyneiden tarinoita niin Saksan, kuin Neuvostoliiton uhrien näkökulmasta, en näe syytä puolustaa kumpaakaan. Tosin kehuja voin antaa: ei sitä niin vain saa yhtä tehokkaasti tapettua siviileitä! Ja siihen päälle vielä yksin jääneet lesket lapsimäärän X kanssa. Elämäkertojen kautta olen tutustunut niihin aiheisiin, jotka teoreettisesti olisivat olleet liian vaikeita hahmottaa, kuten historia. Lisäksi elämäkerrat mahdollistivat sääntöjen rikkomisen: se mitä ei tv:stä voinut katsoa, siitä saattoi lukea. Näin vuosia myöhemmin mietin, että oliko minun ja paikallisen "kirjastotädin" välillä tietämättäni jonkinlainen salaliitto, kun hän ystävällisesti auttoi minua löytämään kirjoja liittyen mm. narkomaanien elämään tai väkivaltaa tai sortoa kokeneiden ihmisten elämään. Toisaalta olen iloinen, että luin tuon kaiken realistisista, oikeiden ihmisten kertomista kokemuksista. Väkivallalla mässäily viihdemielessä tyrehtyi alkuunsa. Toisaalta voin olla äärimmäisen kiitollinen myös isoäidilleni, joka jo varhain kertoi minulle kokemuksistaan sota-ajalta. Todellisuus ei ollut eikä ole vieläkään mitään leikkiä. Ihmisiä kuolee oikeasti, ja tilanne on siinä vaiheessa luokkaa "Game over". 

Vaikka joissain tilanteissa kirjojen tai esimerkiksi kouluun liittyvien materiaalien sähköistyminen voi käytännön tasolla helpottaa asioiden hoitamista, toivon että kirjat saisivat vielä pitkän elinajan. On vaikea sanoa kuinka kannustaa uusia sukupolvia lukemaan. Ehkä lukemalla heille ääneen pienestä pitäen? Se että lukutaito opitaan "vasta" koulussa, ei ole häpeä. Ajoittain ihmettelen sitä, että lasten lukutaidon oppimisiällä kehutaan ja siitä tulee jonkinlainen älykkyyden mittapuu. Neljävuotiaana lukemaan oppinut ei välttämättä tule olemaan yhtään innokkaampi lukija, kuin toisella luokalla lukemaan oppinut. Oli kyse mistä ikäluokasta tahansa, en myöskään kannata lukemiston valitsemista "ansioluettelon" täydentämiseksi. Olen itse aikoinani valinnut lukemistoa sen perusteella että se vaikuttaisi hienolta, mutta itse lukukokemus hautautui pätemisen alle. Vaikka aiemmin pohdin erityisesti lasten lukemiston helpontumista vuosien mittaan, en silti kannata itsensä pakottamista lukemaan liian vaikeita teoksia. Kenties tässä on pientä ristiriitaa havaittavissa, enkä itsekään sitä kykene selvittämään. Näin ammattitaidottomana voin säveltää ehdotuksia varsin subjektiivisesta näkökulmasta, toisin sanoen omien kokemusten kautta: sisältä ratkaisee, ei status tai sivumäärä.