Kehitys hidastuu: Kuinka säilyttää motivaatio?

Treenivuosia erityisesti luistelussa on kertynyt useita. Edelleenkin jatkan soiton harjoittelua kahdella instrumentilla, ja yritän kehittyä notkeudessa. Jossain vaiheessa käy niin, että kehitys hidastuu niin, että se lähes pysähtyy tai tuntuu pysähtyneeltä. Uskallan väittää, että moni toivoo harjoittelun tuottavan tulosta. Mutta kun vaikeustaso on riittävän korkea, kehittyminen väkisinkin hidastuu, ja usein myös mahdollisuus nostaa harjoittelun määrää on rajallinen. Onko raja tekemisessä saavutettu? Tähänkö se kaikki kaatuu?

Edistymisen eri ulottuvuudet

Olen pohtinut aihetta myös aikaisemmin. Erityisesti taitoluistelu on opettanut, ettei kehityksen tarvitse tarkoittaa ”rasti ruutuun” -tyyppistä oppimista. Luistelussa tämä tarkoittaisi esimerkiksi yksittäisten elementtien oppimista. Kehitystä voi olla myös liikkeen jo opitun liikkeen suorittaminen puhtaammin, ilmaisun lisääntyminen, yms. Koen saman pätevän myös soittamiseen.

Olen pitänyt tällaista edistystä ns. horisontaalisena, jossa kehityksen alue laajenee alueellisesti. Vertikaalisessa edistymisessa taas vaikeustaso nousee edellisen asian oppimisen jälkeen. Kun vaikeustaso kasvaa, kehitys tahtoo väkisinkin hidastua yksittäisiä poikkeuksia laskematta. -Siis heitä, joita kutsutaan esimerkiksi neroiksi. Itse en kuulu heihin millään alalla. On siis ”tyydyttävä” harjoitteluun.

Laatua vai määrää?

Meillä aikuisihmisillä aikaa tahtoo olla hieman rajatusti muun elämän ja velvollisuuksien häiritessä harjoittelua. Mikäli aikaa on rajatusti, itse ainakin olen havainnut hyväksi panostaa laatuun. Käytännössä tämä tarkoittaa vankkaa keskittymistä harjoitellessa. Ennen ”suoritusta” on hyvä pohtia mitä mihin seuraavassa yrityksessä kiinnittää huomiota. Tällöin hutiloinnin riski vähenee. -Ainakin joskus. Nim. Harrastan saman virheen toistamista.

Ainakin omakohtaisten kokemusten perusteella annan kaiken myötätuntoni vaikeuteen panostaa laatuun, mikäli aiemmin toistojen määrä on ollut ensisijainen tapa. No, toisaalta myönnän myös edustavani vaikeasti käännytettävissä olevaa ihmistyyppiä. Kansankielellä puhutaan kaiketi ”jääräpäistä”.

”Tämä on tasoltaan vaikea”

Jäällä axel alkaa suurimmaksi osaksi jopa muistuttaa axelia, samoin kaksoissalchow. Kumpikaan eivät vieläkään ole erityisen puhtaita. Vasta nyt, siis vuosia kestäneiden pieleen menneiden toistojen jälkeen käsittää kaksoisritin lähdön. Seuraavaksi käsittäminen pitäisi saada käytännön tasolle. Eli olen lisäksi myös todella hitaasti etenevä jääräpää. Asia ei kuitenkaan ole aivan yksiselitteinen, vaikka kyvyssäni kuunnella ohjeita ja toimia niiden mukaan voisi kieltämättä olla parantamisen varaa.

Taitoluistelu ylipäänsä on vaikea laji. Jo yksöishyppyjen oppiminen tuottaa omat päänsärkynsä niin lapsille kuin aikuisille. Kun yrität saada sen ylimääräisen kierroksen mukaan, mistään helposta jutusta ei ole kyse. Jos ajatellaan hyppyjä ja piruetteja, on keskityttävä moneen asiaan samanaikaisesti: lähtökaareen, kehon asentoon, hypyissä ponnistuksen ajoittamiseen yms. mukavaan. Jostain mystisestä syystä jotain tahtoon unohtua. Kun vaikeustaso alkaa nousta, edistyminen vaatii enemmän.

Miten sujuu kahden viikon kuluttua?

Kun edistyminen hidastuu, sitä ei kannata enää tarkastella päivätasolla. Itse olen havainnut tämän ajattelu –ja tarkastelutavan armolliseksi, mutta toisaalta myös realistiseksi. Jos harjoittelun dokumentointi onnistuu, suosittelen tekemään sellaista esimerkiksi viikon välein, ja tarkastelemaan mahdollista kehitystä vertaamalla esimerkiksi 2-3 viikon välistä eroa. Mikäli myös laatuun panostaminen onnistuu (ei minulla ainakaan joka kerta), eroja voi todellakin ilmetä.

Huomio kannattaa kuitenkin kohdistaa hyvin pieniin asioihin. Liikunta ja musiikki ovat siinä mielessä toimivia esimerkkejä, koska muutoksia on havaittavissa eri tasoilla. Vähitellen kappaleeseen mahtuu enemmän oikeita nuotteja, tasaisempi rytmi jne. vaikkei toivottu tempo onnistuisikaan niin nopeasti kuin tahtoisi.

Pohdintaa

Pienissä erissä eteenpäin siis. Tässä kohden lienee hyvä muistuttaa taustatekijöiden vaikutuksesta. Itselläni esimerkiksi notkeusharjoittelun progressio koki pienoisen hidasteen alaselän jumituttua. Jumi tuntui sen verran ikävältä, etten nähnyt fiksuksi yrittää ääriasentoja ainakaan väkisin. Kyseinen jumi liittyi itse asiassa ”enkö ikinä opi?” -kategerosian. Kröhöm, hyvät kansalaiset! Niitä (syviä) pakaralihaksia kannattaa oikeasti treenata säännöllisesti.. Muita hidasteita ovat esimerkiksi flunssa, ylimääräiset lisät aikatauluissa, väsymys yms. Näiden kohdalla ei auta muu kuin hyväksyä tilanne ja treenata kun se on mahdollista.

Paluu harjoitteluun jumin jälkeen..

Myönnän että välillä itsekin huomaan pohtivani aktiviteetin X lopettamista. ”Minusta ei taida olla tähän.” Toisaalta huomion kiinnittyessä vähän pienempiin onnistumisiin, ne tuovat saman määrän onnistumisen ja oppimisen iloa, mikä taas palauttaa niin motivaation kuin innostuksen. Tällöin luovuttaminen siirtyy harjoittelun sijaan ”ehkä vähän myöhemmin” -kategoriaan.

Onko muilla kokemusta taitojen kehittymisestä pisteeseen jossa edistyminen hidastuu merkittävästi?