”Dieettikuulumiseni”
ovat saaneet siinä määrin positiivista palautetta, että
narsistisesti ajattelin kirjoittaa tämän nk. dieetin vaikutuksista
syömistottumuksiin. Tausta oli varsin päinvastainen
nykytilanteeseen nähden. Aamulla sain kyllä syötyä reilusti (
kaksi palaa leipää tuhdeilla täytteillä ja jogurttia milloin
minkäkin kanssa). Päivällä homma lässähti. Lounas tarkoitti
puuroa, jossa osa kaurahiutaleista oli korvattu leseillä ja
raasteilla. Periaatteessa terveellistä, mutta energiamäärä ei
ollut huikea. Muuta lämmintä ateriaa en syönyt. Välipala ennen
iltapaloja oli smoothie, yleensä mahdollisimman kevyt sellainen. Eka
iltapala oli maitoa ja marjoja, sekä vähän raejuustoa. Illan
päätteksi meni pari viipaletta leipää. Siinäpä julkistettu
ruokapäiväkirja!
Kun
paino jumitti, yritin vaistomaisesti vähentää syömistä. Jossain
vaiheessa tuli se varsinainen havahtuminen, jonka myötä aloin
lisätä ruuan määrää. Projekti ei ole aina ollut helppo. Ei
henkisesti, eikä fyysisestikään. On kuitenkin ollut oma
kokemuksensa havahtua moniin muutoksiin niin ajatusten tasolla kuin
kehoonkin liittyen.
Nälkä
Olihan
tätä ennenkin, mutta nykyään useammin. Lisäysten alkuaikoina
olin haljeta! Mahalaukku ilmeisesti järkyttyi yksittäisestä
rahkapurkista niin paljon, että sitä seuraavan aterian/minkä lie
välipalan hoitaminen oli todellakin haaste. Tuntui suorastaan
väärältä syödä puoliksi täyteen vatsaan. Tässä oli
kieltämättä myös henkisiä haasteita, sillä tuolloin yhdistin
tällaisen ”ylimääräisen” syömisen automaattisesti turhiin ja
ylimääräisiin kaloreihin. Kyse oli siis todellakin kieroutuneesta
käsityksestä, mikä järjen kanssa kävi aikamoista huutokilpailua.
Alku
ei todellakaan ollut mitään herkkua, kirjaimellisestikaan.
Vähitellen keho kuitenkin tottui lisättyyn energiamäärään.
Suureksi yllätykseksi aamiaisen ja lounaan välissä oleva rahka
muuttuikin välttämättömäksi, kiitos nälän. Aineenvaihduntaakin
ajatellen näläntunne on tärkeä mittari. Säästöliekillä
sellaista tuntee harvemmin, sillä keho on tottunut toimimaan
minimaalisella teholla.
Energiamäärien
hahmottaminen
Ajatus
edes 2000 kcal:sta päivää kohden kuulosti painajaiselta. Huonoina
aikoina energiamäärä jäi jopa alle tuhannen, eli voi vain
kuvitella mitä keho tykkäsi. Ennen lisäysprojektia energiamäärä
oli tosiaan siinä 1300-1400 kcal:n välillä, eli tilanne ei ollut
kehuttava. Aikaisemmin esimerkiksi yli 100 kcal:n ruoka-annokset
tuntuivat liian suurilta. Siis oikeasti! Esimerkiksi rasvaton viili
oli lähellä hälytysrajaa, sillä energiamäärä on järkyttävät
80 kcal/purkki. Kaurapuuron kanssa säännöstelin todella tarkkaan
hiutaleiden määrää jottei energiamäärä olisi liian korkea.
Entäs
nyt? 100 kcal tuntuu naurettavan pieneltä kerta-annokselta. Pienenä
välipalana menee, mutta lounaana.. no ei! Myönnän arastelevani
korkea-energisia ruokia, mutta toisaalta jos roskaruoka -kategoriaan
mennään, enpä niistä oikein pidäkään. Pähkinät tosin
menevät, mikä on hyvä asia niiden ns. hyvien rasvojen kannalta.
Mutta energiamäärien hahmottaminen on mennyt aivan uusiksi, joskin
pitkällä aikavälillä.
Tuntuu
todella oudolta huomata, miten entiset ”kauhumäärät” ovat
muuttuneet normaaleiksi, ja miltei jopa liian vähäisiksi määriksi!
Tätä voi olla vaikea käsittää, mutta moni anorektikko (ja
ortorektikko?) lähestyy arvioiden jokaisen suupalan, ei vain
kokonaisuutta. Muistan pro-ana -sivuilta ajatuksen ”jokainen kalori
on pahasta”. Syödä toki sai, mutta ns. tyhjää ruokaa.
Siirtyminen tästä kohti edes vähän energiarikkaampaa ruokaa on
todella suuritöinen projekti. Esimerkiksi omena voi olla valintana
mahdoton. -Ainakin jos ennen omenaa vain kurkku on ollut sallittu
vaihtoehto. Jokaisen yksittäisen lisäkalorin kohtaaminen on siis
vaatinut paljon työtä, ja uskallan olla itsestäni todella ylpeä.
Pitkälle on kuljettu lähtöpisteestä!
Ruokamäärien
hahmottaminen
Tämä
aihe sivuaa hieman edellistä. Yllättäen myös ateriakoot
pienenevät. Tämä tapahdui ainakin omalla kohdallani niin
verkkaisesti, että hahmotuskyky mukautui varsin tehokkaasti.
Syömiskertojahan saattoi päivässä olla ns. ohjeenmukainen määrä.
On kuitenkin eri asia mitä nämä ”ateriat” sisälsivät.
Kun
ei edes ”lasten kokoa” olevia aterioita lähtee suurentamaan,
pääkoppa ja vatsakin ovat koetuksella. Ymmärrän täysin jos tätä
haastetta on vaikea käsittää. Niin absurdilta kuin kuulostaa,
miniannokset muuttuvat normaaleiksi, etenkin pitkällä aikavälillä.
Tottumista moisiin määrää provosoi myös se, että aika moni
syömishäiriäinen (ainakin suuri osa) syö mieluummin yksin. Asiaan
liittyy mm. häpeä, mutta toisaalta myös halu toteuttaa itseään
(eli syömshäiriötä) vapaasti. Jos yrität syödä läheistesi
seurassa aterian sijaan pari salaatinlehteä ja puolikkaan tomaatin,
yllättäen sanomista voi tulla. Ja siis syystäkin. Yritä siinä
sitten olla oman käsityksesi mukaan normaali! Toivottavasti jokainen
ymmärsi, että kuvaus oli kirjoitettu pilke silmäkulmassa. Asian
kokeneena uskallan kuitenkin väittää tietäväni mistä kirjoitan.
Miltä
tuntuu kun salaatinlehtien ja tomaatin ohelle tulee lusikallinen
riisiä? Ensinnäkin lihoamispelko hujahtaa tähtitieteellisiin
lukemiin. Apua! Toiseksi ylimääräinen lusikallinen riisiä voi
oikeasti tuntua mahalaukussa aika häijyltä lisältä, etenkin jos
mokoma säiliön on onnistunut kutistamaan kunnolla. Lautasellinen
puuroa näyttää samalta, kuin ”terveelle” lätkäisisi eteen
kaksi litraa puuroa. Kyllä, hahmotuskyky menee oikeasti todella
kieroon suuntaan. Lisäyksiä on siksi tehtävä varsin pienissä
erissä.
Entäs
nyt? No, nykyään vajaaksi jäänyt lautasellinen ruokaa näyttää
todella surulliselta. Toki myönnän, ettei omakaan annokseni niin
järeä ole. Salaattia on todellakin se 50%, mutta muuta tavaraa on
todellakin enemmän kuin lusikallinen. Unicaféssa onkin haaste saada
annos pysymään koossa, sillä korkeutta tulee kiitettävästi.
Salaattimäärällä en pyri vähentämään ns. lämpimän ruuan
määrää. Unicaféssa vaan tahtoo aina olla rajoitetut annosmäärät
(1 kauhallinen kastiketta), jolloin salaatilla saa sentään
lautaselle lisää tavaraa. Puuroannos mahtuu juuri ja juuri
lautaselle, mutta mukaan lorautettu maitotilkka meinaa valua yli
reunojen.. Kuvauksista voi siis päätellä, että ruokamäärien
hahmotus on muuttunut aika tavalla kuluneen vuoden aikana. Omistamani
”lastenlautaset” ovat enää vain leipiä varten.
Ruokailun
onnistuminen kiireessä
Tämä
on vähemmän mukava puoli. Arkeni nyt vain sattuu olemaan varsin
liikkuvaa, siis muutenkin kuin treenin kannalta. Osaksi kyse on
omista valinnoista, ja osaksi minusta riippumattomista tekijöistä.
Kuinka
syödä säännöllisesti kun sopivia hetkiä istahtaa pöydän
ääreen on lähinnä aamiaisen, välipalan ja joinakin päivinä
lounaan verran? Ihanteellista tapaa en ole keksinyt. Olen tosiaan
päätynyt syömään ns. matkan päällä, mikä käytännössä
tarkoittaa eväiden syömistä esimerkiksi metrossa, bussissa,
luentoa odotellessa, joskus luennolla tai vaikkapa jäähallin
pukkarissa. Mitään mukavaahan tämä ei ole, ja ymmärrän täysin
miksi moni haluaa skipata kyseisen keinon. Omalla kohdallani päädyin
kuitenkin siihen, että epämukavalla ja suorastaan ärsyttävällä
syömistyylillä on siinä määrin positiivisia vaikutuksia, että
homma on vaivan arvoinen. Kannustan kiireisiä tähän, mutta samalla
ymmärrän täysin kieltäytymisen. Toisaalta on todellista luksusta
istua pöytään ja syödä ”tavalliseen tapaan” ateria ilman
kiirettä. Unicaféssakin asiointi tarkoittaa aterioinnin hoitamista
alle 10 minuutissa, mikä ei ole mukavaa sekään.
Hetkessä
tämä ei lähtenyt sujumaan, mutta nykyään minulla on lähes aina
evästä laukussa. Suosittelen lämpimästi itse tehtyä smoothieta
rahkan tai proteiinijauheen kera! Mukaan banaania, kaurahiutaleita
tms. ja muita suosikkimakuja, niin kroppa saa helposti sekä
säännöllisesti ravintoa! Mainittakoon kuitenkin, että tällainen
on kiireisen päivän pelastus aterioiden välillä, ei itse ateria.
Syöminen
ei tunnu rikokselta
Tämä
on erittäin positiivinen muutos! Syöminen tuottaa todella harvoin
syyllisyyttä. Tosin valintani ovat ns. idioottivarmoja, eli tehty
periaatteella ”syön mitä tarvitsen”. Tämä ajattelutapa ei
todellakaan ole rajoittava, vaan pikemmin suuritöinen saada
onnistumaan! Vielä hieman puuttuu, mutta tulevan varmasti pääsemään
tavoitteeseen.
Kun
aloitin lisäykset, omatunto kolkutti päänsärkyyn asti. Vaikka
järki onneksi piti omaa meteliään, ei projekti sujunut helposti.
Voi kuulostaa oudolta ajatella että tahdonvoimaa tarvittaisiin
syömisen lisäämiseen. Todellisuudessa se lienee yhtä vaikeaa kuin
syömisen vähentäminen, tai vaikkapa sokerilakko. Pidemmän päälle
kyse on tottumuksista poikkeamisesta, yleensä mukavuusalueen
ulkopuolelle. Vaikka lisäys oli tarpeellinen, se oli jotain
ylimääräistä. Näin ollen myös liikaa. Edelleenkin jokaisen
lisäyksen alkuvaiheessa on vaikeaa, mutta ei samaan tapaan kuin
vuosi sitten. Parin kolmen viikon aikana sopeuden tehtyyn muutokseen,
ja syöminen onnistuu ongelmitta, ja ilman syyllisyyttä.
Huh!
Tulipas pitkä tarina! Homma on sujunut hienosti, mutta ei helposti.
Käytännön haasteiden rinnalla pääkoppa on laittanut osaltaan
kapuloita rattaisiin. Myönnän että joskus tekisi vain mieli jättää
jotain syömättä. Olen kuitenkin tehnyt vuoden aikana niin suuren
työn, etten todellakaan halua edes pienissä määrin tuhota sitä,
minkä olen saavuttanut. Pikku hiljaa siis eteenpäin, sillä kohta
aletaan olla itse tavoitteessa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti