Klikkiotsikoiden ja kohu-uutisten sankarit: onko olemassa turhaa julkisuutta?

Marin -kohua ja sitä edeltäneitä, erityisesti sosiaalisen median kautta syntyneitä kohuja pitkään seuranneena mietin, miten kohut vaikuttavat meihin. Siis suomalaisiin. Vaikka miten teoriassa käsittäisi että moni asia on valmiiksi käsikirjoitettu, aina oma mieli reagoi tavalla tai toisella. Olen television katsomisessa laiskistunut todella pahasti, ja siksi pudonnut kärryiltä erityisesti tosi-tv -tyyppisten tv-ohjelmien kohdalla. Jos seuraisin jotain ohjelmaa, kuuluisin varmaankin heihin jotka haukkuvat ohjelman alinpaan infernoo, mutta tietäisivät ohjelmasta yllättävän paljon. -Siis suhteessa siihen että he eivät ikinä alentuisi moista ala-arvoista shittiä katsomaan. 

Vaikka miten yritän pysyä ns. oikeissa uutisissa, aina nämä kohut saavat vilkaisemaan mistä on kyse. Kas kummaa, aina sitä tulee myös päiviteltyä ja arvostelua "miten nimenomaan tuo ihminen voi tehdä julkisesti noin?!" 

Onko olemassa "turhia julkkiksia"?

Tosi-tv ja myös sosiaalinen media antoi meille suuren lahjan: Turhat julkkikset. Enää ei tarvitse olla kuuluisa muusikko, näyttelijä, urheilija tai vaikkapa kirjailija. Tosin onneksi mainittuihin kohdistunut arvostus on säilynyt. Toisaalta arvostuksen säilyminen näyttää vaativat näkyvyyttä myös sosiaalisessa mediassa. 

Teinivuosinani julkkisten kuulumiset luettiin mm. Suosikista ja iltapäivälehdistä. Seiska alkoi tuolloin tulla tutuksi, ja nuorena aikuisena ollessani kyseinen lehti täytti työpaikkojen kahvuhuoneiden pöydät. Jotenkin ne milloin kenenkin salakuljettamat yleiseen käyttöön tarkoitetut suklaat ja keksit löytyivät Seiskojenkin alta kiusaten ikuisia dieettaajia. Onneksi lehdet pelastivat. Niistä saattoi päivitellä millaiseen kuntoon kukin julkkis oli antanut itsensä mennä ja löytää timmimmässä kunnossa olevan julkkiksen treeniohjelman ja ruokavalion. 

Millainen oikeastaan on turha julkkis?

Pidemmän päälle vaikea kysymys! Monella turhaksi julkkikseksi määritellyllä henkilöllä on taitoja ja lahjakkuutta jollain osa alueella. He eivät vain ole näyttelijöitä, muusikoita, urheilijoita tai esimerkiksi kirjailijoita. Tai he voivat olla näitäkin, mutta sen verran pienimuotoisesti että julkisuus on hankittu muilla keinoilla. Jos minulta kysytään, ensimmäiset "turhat julkkikset" syntyivät tosi-tv:n kautta. Myöhemmin sosiaalinen media nosti heitä esille. 

Ensimmäiset vastaavanlaiset vähän erilaiset tähdet taisivat syntyä esimerkiksi Big Brother -ohjelman kautta. Tuolloin sosiaalisen median valta oli pienempi, mutta erilaiset iltapäivälehdet nostivat näitä ihmisiä tavalla tai toisella esille. Jos silloin päiviteltiin miksi näistä ihmisistä kirjoitetaan. Asiaan ei luonnollisesti mitenkään voinut liittyä mainittujen lehtien hankkiminen ja uutinen esimerkiksi tuon erilaisen tähden käynnistä paikallisessa Alepassa. 

Aiheutetun reaktion seuraukset

Oliko työpaikan kahvion pöydälle ilmestynyt lehti ainoa myyty lehti? -Ei välttämättä. Pidemmän päälle kyse oli ja on edelleenkin markkinoinnista. Moni tämän tiesi jo silloin, ainakin teoriassa. Mutta jo tuolloin, ennen nykyisen tasoista digitalisaatiota tuntemamme "klikkiotsikot" olivat lehtien kansissa. Vaikutus on melkoinen. Otsikko on onnistuttu muotoilemaan niin houkuttelevaan muotoon, että ostopäätös tapahtui nopeasti. Tänä päivänä sama toimii juurikin klikkiotsikoiden kautta. Otsikko on sävyltään vihjaileva, ja mukaan on liitetty hieman enemmän tarjoava kuva suhteessa tekstin sisältöön.

Toisaalta lukijoiden reaktio saa muutakin aikaan. Tavallisesti reaktio ja ajatukset otsikon henkilön toiminnasta ovat negatiivisia. Käyttäytyi lukija itse miten tahansa, hän löytää julkisuuden henkilöstä itseään huonomman ihmisen. Teot kun tavallisesti määrittelevat koko ihmisen. -Ainakin arvostelijan mielestä. Toisaalta esimerkiksi kahvihuoneessa suuren uutisen henkilö saa aikaan voimakasta keskustelua. mikäli kyse on esimerkiksi elämäntyylistä tai vaikkapa pukeutumisesta, ristiriidoilta välttyminen on vaikeaa. Onko se laukku tyylikäs vai mauton? Onko kalliin laukun hankkiminen kadehdittavaa vai halveksuttavaa? Ja se mielenkiintoisin: kuka uskaltaa esittää uutisesta eriävän mielipiteen?

Ns. klikkiotsikoilla maustetut "julkkisjuorut" herättävät ajoittain hyvinkin voimakkaita reaktioita niin yksilön kuin yhteisönkin tasolla. Ne määrittelevät miten yksilöntasolla esimerkiksi päivä alkaa. Toisaalta klikkiotsikoiden takaa voi löytyä lempeä aloitus päivälle ja ehkä ripaus itsetunnon kohotusta: "Jopa minä osaan olla fiksumpi!" Kahvihuoneessa samainen otsikko rikkoo hiljaisuuden alta aikayksikön. Iltapäivälehtien lukijat muodostavat lopulta oman yhteisönsä jossa otsikoiden henkilöitä analysoidaan tarkasti, joskin karskimman arkikielen termein suorasukaisten johtopäätösten kera: "Tuo ämmä on kyllä yksi hutsu!" Tiedä häntä kuinka moni naispuolinen on saanut kunnian ottaa tuon statuksen vastaan. 

Lopputuloksena pieni identiteettikriisi

Kun tarkemmin ajattelee, uutisoinnit näiden turhien julkkisten toiminnasta ovat saaneet aikaan mielenkiintoisen ketjureaktion. Kun kohteeksi pääsee hieman arvokkaammassa asemassa oleva henkilö, lukijoiden reaktiot kertovat toisaalta siitä, mitä he odottavat kyseisen aseman omaavalta henkilöltä. 

Ns. turhien julkkisten käytökseen ei näytä liittyvän selkeitä odotuksia. Luulen että heidän odotetaan käyttäytyvän juuri sellaisella tavalla mitä varmasti päivitellään. -Ainakin työhuoneen kahvipöydässä. Marinin kohdalla syntyi todellinen polemiikki. Saako pääministeri bilettää vai ei? Sanotaan, että Marin pyrki ravistelemaan kuvaa pääministeristä. Ainoa mitä olen valmis kommentoimaan, on ettei Marin sitä todellisuudessa ravistele. Aika ja olosuhteen ravistelevat sekä usean vuoden ajan muotoutuneet keskustelut. Lähinnä Marinin ajoitus oli osuva. Oikeastaan hän sai aikaan saman reaktion kuin ns. turhat julkkikset: vei ihmisten ajatukset hetkeksi muualle arjesta. 

Millaista käytöstä siis odotamme näiltä ihmisiltä? Miten Suomessa käyttäytyvät urheilijat, kirjailijat, pääministeri, Idolsin voittajat, BB- julkkikset, näyttelijät yms.? Kun he käyttäytyvät asiallisesti ja toivotusti, heistä ei uutisoida. Politiikassa tulot eivät liene samalla tavalla sidoksissa julkisuuteen, mutta minun vaikea uskoa haastatteluja ilmaisiksi, ainakaan jos kyseessä on iltapäivälehti. 

Jos kohu-uutisia ei olisi, mitä kadulla kulkenut ihminen vastaisi esimerkiksi kysymykseen ihanteellisesta kunnanjohtajasta? Uskallan väittää, että valokeilassa olisi hänen toimintansa ja arvomaailmansa. Hänen toivotaan priorisoivan esimerkiksi lapset ja vanhukset, panostavan kunnan omiin palveluihin, työllistymiseen jne. Todennäköisesti kukaan ei sanoisi, että kunnanjohtajan ei ole sopivaa istua oluella lähikapassa tai tanssia pienessä maistissa julkisissa tiloissa. Käytännössä ihanteellisen kunnanjohtajan yksityiselämä olisi hänen oma asiansa aina siitä mitä hän syö aamupalaksi vapaa-ajan viettämiseen. 

Erityisesti Marinin tapaus ehti herättää lukuisia keskusteluja. Itse näkisin tämän eräänlaisena peilaamisena. Vilaus Marinin yksityiselämään sai ihmiset pohtimaan, millaisen pääministerin he haluavat. Juhlimista ihailevat ja kannattavat ovat nähneet Marinin edustavan uutta sukupolvea ja jonkinlaista vapautuneisuutta. Jos minun pitäisi jotain kommentoida, mietin korkeintaan mistä hän saa energiaa moiseen. Ehkä tehokkaalla ajankäytöllä ja laadukkaalla kahvilla? 

Kritiikissä erityisesti nousi esille Marinin kyky hoitaa tehtävänsä asiallisesti. Ottaen huomioon millaisia aikoja elämme, mielestäni tämäkin huoli on ymmärrettävää. Toisaalta uudet eduskuntavaalit lähestyvät, ja median on siksi aika asettaa politiikan vaikuttajat eräänlaiseen pingis -otteluun. Jokainen kohu-uutinen on pingispallo johon on reagoitava välittömästi. Jos puolue ei osu palloon, pallo putoaa eli kannatus laskee. Toisaalta vaikutus voi olla myös käänteinen. 

Ajatuksia

Kuka on siis todellisuudessa mokannut ja nolannut itsensä? Rakkaat, ehkei niin turhat julkkiksemme ovat saaneet kohukäytöksellään lisätuloja, kiitos meidän jotka luemme kauhistuneina klikkiotsikoita. Marin saattaa saada protestiääniä kompensoimaan menetettyjä ääniä. Loppujen lopuksi me lukijat ja katsojat palkitsemme julkisuuden henkilöt lukemalla kohu-uutisia, jotka rahoittavat myös itse kirjoittajia. Ilmeisesti me itse olemme siis menneet halpaan. -Tai ei halpaan. En tiedä millaisista summista on kyse, mutta käsittääkseni palkkiot kohu-uutisista ovat merkittäviä. 

Miksi niitä klikkiotsikoita avataan? Luulen että ne ovat merkittävää viihdettä erityisesti näinä aikoina. Toisaalta klikkiotsikoiden uutiset ovat myös melko helposti ymmärrettävissä eikä aihepiiri vaadi tarkkaa perehtyneisyyttä. Lukemiseen ei mene aikaa, koska "oleellinen" sisältö on asetettu niin, että lukija saattaa silmäilemällä saada toivotun informaation. Yleensä se informaatio on koukuttava. En ole asiantuntija, mutta luulen että efekti on sama kuin saippuasarjoissa aikoinaan. Miksi jo Kauniit ja rohkeat koukutti katsojia? -Koska yksi jakso loppui kohtaan mikä sai katsojan lähes tuohtuneeksi. Taas oli odotettava 24 tuntia jotta saisi tietää miten pitkitetty juoni jatkuu. 

Itse kannatan viihdettä niin televisiossa kuin kirjallisuudessa. Kaari Utrion elämäkertaa kuunnellessani olen täysin valmis allekirjoittamaan esimerkiksi historiallisen viihdekirjallisuuden merkityksen. Utrion kirjoja olen lukenut vähän, mutta Enni Mustosen kirjat saivat minut kiinnostumaan historiasta aikuisiällä niin, että haaveenani on edelleen jonain päivänä saada toimia kirjoittajana ja tutkijana kyseisellä alalla. Viihteen siirtyminen politiikkan sen sijaan herättää ajatuksia. Toisaalta politiikan viihteellistäminen saa ihmiset lukemaan politiikkaan sidottuja klikkiotsikoita. Mutta toisaalta mietin, viekö viihde lukijoiden huomion toisaalle asioista jotka itse ainakin näen oleellisemmaksi kuin poliitikon yksityiselämä. Vastausta en ole löytänyt, enkä varmaan löydäkään. Toisaalta tässäkin olisi mielenkiintoinen kohde tutkittavaksi. 

Muistan sanonnan "hyvä taide auttaa muistamaan ja hyvä viihde unohtamaan". Tämä voisi hyvin kuvailla kohu-uutisten henkilöiden sekä enemmän tai vähemmän turhien julkkisten aikaansaamaa vaikutusta. Toisaalta uskon, että harva unohtaa täysin. Ehkä palaan asiaan 10 vuoden päästä ja kysyn itseltäni tämän vuoden julkkisjuorujen ja niihin liittyvien henkilöiden tekoja. Jos olen unohtanut myös nyt ajankohtaiset murheet, viihde on tehnyt tehtävänsä. 

Äitinä oleminen: On ollut pakko oppia sanomaan myös "ei"

 Juniorilla on nyt ikää neljä kuukautta ja risat. Ilmeisesti minussa ei ole kirjanpitäjän taipusta, sillä en lisää (enää) viikkoja ja päiviä. Arkemme on sujunut leppoisasti ja samoja rutiineita toistaen. Juniori kuuluu siihen enemmistöön jolle asioiden muuttumattomuus on tärkeää. 

Tietyt asiat tehdään samalla tavalla. Nukuttamisessa tämä on erityisen tarkkaa, mutta myös hereillään ollessaan hän ei enää halua olla jatkuvasti sylissä. Juniori osaa olla sosiaalinen ja tavallaan vieraskorea. Äidille tosin uskalletaan kiukutella ja osoittaa mieltä. Toisaalta on asioita joihin vain äiti kelpaa. Näihin kuuluu nukuttaminen yötä vasten. Juniori nukahtaa joskus esim. isovanhempiensa syliin ja aiemmin myös muidenkin syliin. Mutta yötä vasten on jostain syystä haasteellisempaa. 

Kuten olen todennut, en koe itseäni yksinhuoltajaksi hyvän tukiverkon ansiosta. Apua saadessani olen kuitenkin kohdannut yhden suuren haasteen liittyen erääseen ongelmistani: miellyttämiseen. Kuinka yhdistää lapsen hoitaminen niin, että omat toiveeni lapsen tarpeista ja tottumuksista täyttyvät ja kuinka pidän hoitoapua tarjoavat tyytyväisinä niin, etteivät ohjeeni käsitettäisi määräilyksi. Pakko myöntää että tätä nuorallatanssia en osannut odottaa. 

"Ota kaikki apu vastaan mitä tarjotaan!"

Osittain olen samaa mieltä. Jos apua on tarjolla, siitä ei tule valittaa. Ehkä juuri tämä vaikeuttaa avun vastaanottamista. Lapsen hoitaminen ei ole ainoa työ mitä lasta hoitavan vanhemman arkeen liittyy. Vauvan kanssa ns. perushoiton lisäksi haluan viettää aikaa lapseni kanssa, mutta toisaalta annan hänen leikkiä itsekseenkin kun sille päälle sattuu. Ajattelen, että jos lapsi leikkii itsekseen, hänellä on sellaiseen motivaatiota ja eräänlainen tarve. Myönnän että kyky leikkiä myös itsekseen (valvotusti) helpottaa myös omaa arkeani. Sainko jo pari "huono äiti" -pistettä?

Jos minulle tarjotaan käytännön töihin apua, otan avun helpommin vastaan. Esimerkiksi apu kotitöissä tarjoaa kiireettömyyttä, mikä mahdollistaa sen, että voin viettää paremmin aikaa lapseni kanssa. -Oli se sitten vierestä seuraamista kun hän leikkii itsekseen tai leikkimistä yhdestä jos Juniori osoittaa että nyt olisi leikkikaverille käyttöä. En todellakaan tule antamaan lapseni tehdä mitä huvittaa, rajoja hänelle asetetaan sitä mukaan tarve sellaisiin ilmenee. Nyt rajat ja rakkaus yhdistyvät selkeissä rutiineissa. Vaihtelua Juniori saa virikkeiden vaihtelusta. 

Vauva-arki on privaatti, herkkä ja työllä rakennettu oma kuplansa. Sen sisään pääsee muitakin, mutta lapsen ja sitä kautta vanhempien hyvinvoinnin vuoksi on tärkeää, että kuplassa toimitaan totutulla tavalla. Olen kohdannut tilanteita, joissa liian suuret muutokset tai erilaiset toimintavat aiheuttavat enemmän lisätyötä kuin apua. Jos joku siivoaa tai tiskaa puolestani, minua ei haittaa jos astiat eivät mene samoille paikoille kuin ennen tai jos johonkin nurkkaan jää hiukan pölyä. Voin itse puolisalaa siirtää astiat paikoilleen tai siivota pölypallot pois jos ne jäävät häiritsemään. 

Kun lapsi viestii ettei kaikki ole kohdallaan, joudutaan puun ja kuoren väliin. Apua pitäisi ottaa vastaan ja siitä pitäisi olla kiitollinen. Samaan aikaan lapsen joka on vielä vauva, pitäisi hetkessä sopeutua uuteen sekä siihen, ettei hänen tarpeitaan tunnistetaan. Vauva viestittää milloin mitäkin tarvitsee, ja häntä eniten hoitavalle vanhemmalle viestien tulkitseminen on melkko helppoa. Toki on ja tulee päiviä kun mikään ei kelpaa ja kaikkia on huonosti. Tässä lasta eniten hoitavan vanhemman suuri etu: lapsi on niin oma itsensä, että uskaltaa kiukutella ihan vain kiukuttelun ilosta. Voi pojat tätä kiitollisuutta.. 

Miksi on vaikeaa ottaa kaikki tarjottu apu vastaan? -Koska joskus tarjottu ja vastaanotettu apu teettää lasta hoitavalle vanhemmalle huolta ja lisätyötä etenkin silloin, kun lapsi ei ehdi tottua muutokseen. Arvostan apua, mutta otan sitä vastaan mieluummin vain silloin, kun lapsen antamat viestit otetaan huomioon. Tämä tuntuu pahalta, sillä aiheutan pahaa mieltä apua tarjoavile ja annan itsestäni äärimmäisen koppavan kuvan. 

"Ei vauvat sellaista tajua"

Mitä vauva tajuaa ja mitä ei? Se jää arvailujen ja tulkinnan varaan. Vauvaa eniten hoitava vanhempi elää vauvan kanssa siinä määrin intensiivisesti, että näiden kahden välille syntyy yhteys ja vähitellen kehittyvä kommunikaatio. Aivan kaikkea ei voi arvata ennalta, ennakoivia merkkejä tulevasta alkaa ilmetä. Jos päiväunet eivät maistu tiettyyn kellonaikaan, on aika varmaa että tunnin sisällä alkaa kiukuttaa. Jos syömisestä on kulunut pari tuntia, on aika varmaa että alkaa kiukuttaa erittäin pian. Jos Juniori ei ole päässyt leikkimään eli tappelemaan ryömimisyritysten kanssa, on aika varmaa että energiaa ei ole purettu ja alkaa kiukuttaa. 

Uskon että Juniori hahmottaa esimerkiksi milloin olemme kotona ja milloin emme. Hän tunnistaa minun lisäkseni lähimmät perheenjäsenet joiden kanssa hän viettää säännöllisesti aikaa. En ole kaikkitietävä enkä voi sanoa että tuntisin lapseni täydellisesti. Mutta 24/7 neljän kuukauden ajan on antanut pientä suuntaa ja opastusta nuoren herran toiminnan suhteen. Jos rutiineista poiketaan liian radikaalisti, lopputuloksena on kiukkuisuus ja itkuisuus. 

Neuvolassa vakuuteltiin etteivät vauvat välitä muutoksista kunhan vieressä on edes toinen vanhemmista. Vauvat eivät kuulemma tajua jos olosuhteet ja ympäristö muuttuu. En tiedä uskonko vai en. Olen havainnut että ihanan sosiaalinen Juniori kyllä ottaa mielellään vastaan ihmisiä joita hän ei tunne. Mutta jos päivästä puuttuu hiljaisempi hetki ja rauhallinen ympäristö, iltaa myöten tulee esimerkiksi vaikeuksia nukahtaa. En ole asiantuntija, mutta joskus mietin onko hän yliväsynyt päivän virikkeistä. 

Kyllä minusta tuntuu että vauvat tajuavat ainakin suuremmat muutokset. Tästä syystä en mielelläni jätä häntä pitkäksi aikaa hoitoon ilman äitiä. Tosin päiväuniaika on poikkeus. Mutta.. ehkä neljän kuukauden ikäiselle vauvalle on sallittua ikävöidä äitiä? Juniori viettää aikaa intensiivisemmin vain muutaman ihmisen parissa, joihin kuuluu mm. äiti. Totutan Junioria ns. uusiin ihmisiin säännöllisesti, mutta olen itse lähellä. 

Priorisoin lapseni (ja sitä kautta itseni)

En koe että minulla olisi tarvetta täysin lapsivapaaseen aikaan. Teen itselleni riittävästi ns. omia juttuja, mutta lähes kaikessa Juniori kulkee (toistaiseksi) ongelmattomasti mukana. Hän leikkii lattialla kun harjoittelen soittamista, syö tai nukkuu sylissä kun luen kirjaa ja leikkii myös itsekseen tai ihan vain seuraa mielenkiinnolla jos teen jotain muuta. Tästä syystä pystyn esimerkiksi kirjoittamaan. Minulla ei kuitenkaan ainakaan toistaiseksi ole tarvetta aikaan ilman lastani. 

Uskon että oikeita tapoja hoitaa lasta on suunnilleen saman verran kuin lapsia kokonaisuudessaan. Toki esimerkiksi lapsen terveydeen liittyvissä asioissa tavat ovat yleisellä tasolla. On kuitenkin jossain määrin oikea tapa: tapa, jonka lapsi ja häntä eniten hoitava vanhempi (tai kuinka paljon heitä paikalla on) määrittelevät ns. oikean tavan. Olen jälleen havainnut asioiden toistuvuuden, muuttumattomuuden ja ennen kaikkea rutiinit sopivimmaksi raamiksi vauva-arkeen. Näin ollen se on meillä paras valinta. Jos toisille sopii jokin toinen tyyli, se on heidän kohdallaan oikea tapa. 

Lapsi ja häntä hoitava vanhempi ovat sen verran tiiviisti yhdessä, että lapsen hyvinvointi on oikeastaan molempien hyvinvointia. Kun lapsi voi hyvin, se yleensä ilmenee positiivisesti, mikä taas saa aikuisen voimaan paremmin. Jos lapsi on jatkuvasti kiukkuinen, itkuinen ja esimerkiksi nukkuu huonosti, myös häntä hoitavan vanhemman hyvinvointi laskee. Harva selviää ilman vaikeampia kausia, jotka osan kohdalla ovat todella pitkiä. Vaikeiden kausien ilmenemiseen ei valitettavasti aina voi vaikuttaa vaikka miten yrittäisi. 

Jos arjessa tapahtuu muutoksia, minulle on tärkeää että asiat edelleen tapahtuvat vähintäänkin joustavasti lapsen ehdoilla: syöttäminen, nukkumaanmenoajat ja päivän tekemiset. Kirjoittaessani priorisoimisesta en tarkoita, että hoitaminen olisi jatkuvaa "hössötystä". Itse teen asiat melko tarkasti ja tietyn kaavan mukaan jos vain mahdollista. Se rauhoittaa Junioria ja siten myös minua. Ns. perustarpeiden täyttämisen priorisoinnista en tingi, sillä ne ovat asioita joissa Juniori luottaa minuun. 

Tyytyväinen vauva: pelkkää hyvää tuuria?

Osittain mukana on hyvää tuuria. Vauvat ovat erilaisia ja omalle kohdalleni on sattunut ainakin omasta mielestäni helppo ja rauhallinen vauva. Juniori on leppoisa, hyväntuulinen ja nukkuu todella mukavasti. Hän osaa toki myös kiukutella ja osoittaa mieltään. Yleensä näihin liittyy kuitenkin jokin provosoivat tekijä. Kun rutiineista poiketaan radikaalisti tai päivään tulee turhan paljon virikkeitä ja ärsykkeitä, tämä tosiaan ilmenee viimeistään nukkumaanmenon yhteydessä. Olen myös havainnut, että syödessä hänen on vaikeampi rauhoittua. 

Ainakin omalla kohdallani kyse on muustakin kuin hyvästä tuurista. Ensimmäinen kuukausi oli aikamoista hakemista. Toisen kuukauden aikana aloimme hieman löytää päivään selkeyttä ja miten asiat tehdään. Nyt parin kuluneen kuukauden aikana olemme saaneet päivään sisältöä ja selkeää toimintaa. Erityisesti ennen ruokailua ja nukkumaanmenoa rutiinit pysyvät samoina. Jälkimmäisessä tilanne rauhoitetaan iltatoimien aikana. Ns. iltapala ja siihen liittyvä nukuttaminen tehdään kiireettömästi ja omassa rauhassa. Yritän pikku hiljaa aikaistaa nukkumaanmenoaikaa ja suunta on pysynyt oikeana. 

Jos päivään liittyy liikaa menoa, vilskettä ja ylipäänsä uutta, Juniorin on vaikea saada unta. Tai yleensä hän nukahtaa hetkeksi ja herää kiukkuisena, mitä seuraa pitkä nukuttaminen. Nukuttaminen on hetki mitä en edes yritä muuttaa ellei kyse ole pitkäaikaisesta muutoksesta. Toki jossain vaiheessa on hyvä jos nukuttamiseen yöunia vastan kelpaa muutkin kuin äiti, mutta sen aika tulee varmasti. Niin kauan kuin imetys on myös osa iltarutiineja, lienee parempi pitää kiinni nykyisestä tavasta. Kun mukaan astuvat iltasadut yms, uskon että uni tulee vähitellen myös muiden läheisten ihmisten nukuttamana. Voi toki myös olla että Juniori on nukuttajasta valikoiva, mutta sen näkee sitten. 

Kyse ei siis ainakaan tässä kohtaa ole pelkästä hyvästä tuurista. Rutiineja on etsitty ja rakennettu neljän kuukauden ajan, ja poikkeamalla niistä liikaa on johtanut omiin seurauksiin. "Onnekseni" kuulin, että myös isommilla lapsilla ilmenee samaa. Mikäli "apu" tarkoittaa täydellistä sooloilua, avun vaikutus on täysin päinvastainen. Tilanne on todella haasteellinen ainakin omasta mielestäni, sillä mielessäni jyskyttää syyllisyys siitä etten osaa olla tyytyväinen saatuun apuun. -Ja mikä pahinta: lastenhoidon siirtyminen toisella on apu mille en koe tarvetta. Ja se pahin: minusta on ihanaa hoitaa lastani ja viettää hänen kanssaan aikaa. 

Muutokset lempeään tahtiin 

Vauva-arki ei kestä ikuisuuksia. Luvassa lienevät ne kuuluisat ruuhkavuodet. Pidän tästä ajasta, mutta Juniorin kasvettua hän todennäköisesti kaipaa hieman enemmän virikkeitä ja toisaalta leikkikavereita. Kun paljon puhuttu ja pelätty uhmaikä kolkuttelee ovelle, uskon että meille molemmille tekee hyvää laajentaa kuplaamme. Palaan mielelläni töihin, mikäli siis saan töitä. Mikäli saan töitä tuttujen tehtävien parista, päivät ovat sen mittaisia ettei Juniorin tarvitse olla hoidossa ns. täysiä päiviä. Osa-aikainen työ olisi unelma ainakin alkuun, mutta pidän sellaisen saamista epätodennäköisenä.

Koska kyseessä on vasta neljän kuukauden ikäinen vauva, häneltä ei tulekaan vaatia nopeaa sopeutumista. On tilanteita ja hetkiä, joina rutiineista on poikettava, mutta pitkäaikaisia ja radikaaleja muutoksia ei tässä vaiheessa tarvita. Haluan antaa lapselleni lempeän siirtymän uusiin asioihin ja tilanteisiin. Jos mahdollista on, kieltäydyn tilanteista joihin liittyy paljon meteliä ja hälinää. Toivon myös että sylistä syliin -tilanteet jäisivät vähälle. Maltilliset ajat tällaisissa tilanteissa ovat hyvää harjoitusta. Toisaalta toivon itse voivani seurata tilannetta jotta tarpeen vaatiessa poika pääsee tuttuun syliin jos alkaa hermostuttaa.

Syksyn mittaan harjoittelemme hieman pidempiä aikoja hoidossa olemista, mutta Juniorin tahtiin. itse asiassa luulen että pian alkaa olla aika tutustuttaa Junioria suunnilleen ikäisiinsä lapsiin. 

Pohdintaa

Kallistun ajatukseen että lasta eniten hoitavalla vanhemmalla on oikeus määritellä kuinka lasta hoidetaan. Jokaisen lapsen tarpeet perustarpeita laskematta ovat yksilöllisiä. Kun vanhempi esittää toiveita tai ohjeita, kyse ei ole kontrolloimisesta vaan lapsen tarpeiden huomioimisesta. Itse koen näiden toiveiden esittämisen vaikeaksi, sillä pelkään että loukkaan. 

Kun muistelen miten itse olen lähestynyt läheisteni lapsia, erityisesti vauvojen kohdalla olen kysynyt saanko ottaa syliin ja osallistunut hoitamiseen äärimmäisen varovasti. Se alue on lapsen vanhempien, ja tein sitä vain heidä  luvallaan ja opastamana. 

"Ota kaikki apu vastaan mitä tarjotaan!". Eri asia on, miten apu tarjotaan. Koen päätyneeni umpikujaan. Olen itse kantanut minulle kuuluvan vastuun vauvan hoitamisessa, ja yhtäkkiä minun pitäisi luopua asiasta mistä olen vastuussa ja mistä pidän. Uskon että myös äitien/vanhempien tarpeet ovat erilaiset. Tällöin apuaan tarjoavat voisivat kysyä onko apu tarpeen ja millainen apu. Luulen että monen vanhemman on vaikea päästää reviirilleen muita ihmisiä sillä he pelkäävät loukkaavansa avun tarjoajaa ohjeistamalla. Kuitenkin heidän oikeutensä olisi määritellä kuinka heidän lastaan hoidetaan. 

Hankalimmillaan tilanne voi mennä siihen, että hoitopaikan säännöt poikkeavat täysin kodin säännöistä, mikä taas hämmentää lasta. Jos toisessa paikassa esim. ruutuaika on rajaton ja kotona rajattua, tämä voi hämmentää lasta. Itse kammoan ajatusta siitä, että lapsia esim. kielletään kertomasta vanhemmilleen mitä he saivat tehdä. 

Olen kovalla työllä oppinut sanomaan "ei" jopa apuun mikä ns. pitäisi ottaa vastaan. Kannatan kuitenkin neuvottelua ja kompromisseja, mutta annan itselleni luvan pitää kiinni siitä neljän kuukauden aikana olen saanut rakennettua. En halua uhriutua, mutta kuluneeseen aikaan on liittynyt myös haasteita ja unettomia öitä. Tosin miellyttämiseen addiktoituneelle myös rajojen asettaminen aiheuttaa unettomia öitä. Toisaalta.. mieluummin valvon itksekseni jos lapseni nukkuu hyvin. 

Millaisia ajatuksia teksti herätti sinussa? Millaiset oikeudet lasta eniten hoitavalla vanhemmalla mielestäsi on?

Alkoholiongelma & alkoholismi parisuhteessa: puoliso ei voi olla ongelman poistaja

 Parisuhde henkilön kanssa jolla on alkoholiongelma tai on peräti alkoholisti jättää harvan ilman jälkiä. Ongelma vaikuttaa puolisoon ja lähipiiriin, vaikka kulissit olisivat rakennettu miten taidokkaasti tahansa. Mitä itse koin, syytin usein itseäni puolison juomisesta. Myöhemmin sain tietää, että tämä on todella yleistä. Lapsiperheissä myös jälkikasvu voi alkaa pitää itseään vastuussa vanhemman juomisesta. Vaikka teoriassa tämän tiedän ja elämä on nyt mallillaan, joudun käsittelemään näitä kysymyksiä edelleen. 

Syyttely liittyy sekä alkoholiongelmaisen tai alkoholistin sairauteen, ja toisaalta sairauden "tarttumiseen". Läheisriippuvaisuus on tästä yksi muoto. Vastuu juomisesta niin ikään siirtyy muille. En kiellä etteikö provokaatiota tapahtuisi ja ehkä itsekin siihen syyllistyin. Toisaalta muistan kuluneiden vuosien loppuvaiheessa muuttuneeni niin varovaiseksi, että todennäköisesti koko persoonani muuttui. Tiedän etten ole ainoa. 

Millaiset asiat saavat varomaan?

Henkilö joka on alkoholisti tai jolla on alkoholiongelma, muuttuu humaltuessaan. Humaltuessaan hän todennäköisesti samaan aikaan käsittelee ongelmiaan. Nousuhumalassa hän nousee itse muiden yläpuolelle, erityisesti heidän joita hän juomisestaan syyttää. Laskuhumalassa hän alkaa vihata heitä, mutta usein myös itseään. Toiminta on myös usein mielentilan mukaista. Vaikka käytökseen ei liittyisi väkivaltaa, se on psyykkisellä tasolla raastavaa henkilöille jotka ovat lähellä. -Elleivät hekin ole umpihumalassa. 

Mitä itse muistan, ajan kanssa aloin vain uskoa että olen vastuussa juomisesta. Ehdollistuin sättimiseen ja haukkumiseen. En osannut puhua asiasta tai ottaa ongelmaa esille ennen kuin itse todella väsyin. Siinä vaiheessa olin kai luovuttanut. Pakenin usein omiin oloihin vaikka olin samassa tilassa. Lenkkeilin, treenasin ja ehkä vähän luinkin. Opiskelun jouduin lopettamaan kesken, sillä keskittymiskyky ei enää riittänyt. Odotin arkea, sillä töissä kotiolot unohtuivat. 

Varomisen haitat

Kun läheiset alkavat varoa sanojaan ja tanssia ongelman omaavan henkilön pillin tahtiin, he muuttuvat. Läheiset vaikenevat ja varovat sanojaan, sillä yksikin väärä sana saa korkin auki. Varominen on kuitenkin harvoin hyvä ratkaisu, vaikkakin ymmärrettävä. Läheiset ehdollistuvat herkästi uskomaan juomisen olevan heidän toiminnastaan ja käytöksestään riippuvaista. Lopulta myös alkoholiongelmainen/alkoholisti alkaa itsekin uskoa samaan. Hän saa synninpäästön, sillä juomiseen löytää jälleen yksi peruste: joku v**tuilee, osoittaa uskottomuutta tai käyttäytyy muuten niin kertakaikkisen ärsyttävästi että on pakko juoda. 

Varomisesta alkaa loputon suo. Läheiset eivät voi sanoa mitään, mutta myös puhumattomuus provosoi, sillä he ovat muuttuneet tylsäksi seurauksi eivätkä ymmärrä. Surullisen tavallista on myös se, että varovat sillä todella uskovat olevansa vastuussa toisen juomisesta. Tilanne on haastava: jos et sano mitään, korkki aukeaa. Jos sanot jotain, korkki aukeaa. Jos sanot rehellisesti että juominen alkaa on ongelma henkilölle itselleen ja hänen läheisilleen, korkki aukeaa. Tästä syystä en näe mitään syytä kritisoida varomista. Totean vain, että se on yksi monista tavoista jotka eivät toimi. -Ainakaan pitkään. 

Päätöksiä, päätöksiä

Neuvojeni takana on jälkiviisaus, eli se pirullisin. Itse sorruin varomiseen, myötäilemiseen ja puhumattomuuteen. Eihän siitä mitään tullut pidemmän päälle. Paine oli kova, ja oman minuuden hylkääminen kemiallisen liuottimen hyväksymiseksi alkoi hajottaa. Yritin muuttua ja hyväksyin jatkuvan haukkumisen missä kaikessa teen väärin ja kuinka vääränlainen olen. Miksen vain lähtenyt? Ensimmäisellä kerralla lähdin, tosin tavalla ja hämäyskeinoilla joista en ole ylpeä. Toisella kerralla odotin. Jos kyseinen henkilö ei olisi jäänyt rattijuopumuksesta, todennäköisesti ihmettelisin vieläkin mitä tehdä. 

Se perinteinen: älkää tehkö niin kuin minä teen, vaan mieluummin niin kuin minä sanon. Päätös lähteä ei ollut helppo, vaikka yritin tehdä niistä helppoja. Aikaisemmin ihmettelin ihmisiä jotka roikkuvat väkisin samanlaisessa suhteessa. Ehkä eroavat ja palaavat sitten takaisin kauniiden sanojen houkuttelemina. En kiellä etteikö asiat voisi muuttua. Itse en enää uskaltaisi parisuhteeseen jos havaitsen alkoholismiin viittaavia piirteitä. Valitettavasti niiden havaitseminen ei ole helppoa. He osaavat olla viehättäviä, charmikkaita ja puhua pyörryksiin. Jos kuulisin samaa tekstiä nyt, astuisin välittömästi pari askelta taaksepäin. 

Mitä jälkiviisaana neuvoisin? Paras hetki välttää ongelmat on olla jo alussa varuillaan. Toki jos henkilö on alussa rehellinen ja kertoo alkoholismistaan, ei häntä kaiketi tule tuomita. Toisaalta on hyvä tiedostaa, että korkkiin kompastuminen on mahdollista, eikä kyse oli parista oluesta kerran viikossa. Jos ongelmia ilmenee pidemmän ajan kuluttua, kannattaa todella pysähtyä miettimään. Mikä tärkeintä, avoimuus. Jos otat asian asiallisesti esille ja kerrot mitä olet havainnut ja miltä se tuntuu, juominen ei ole sinun syysi. Jos haluat pelata varman päälle, vältä haukkumista yms. Inhoan tätä ilmaisua, mutta puhuessa älä anna asioiden mennä tunteisiin. Kyllä, helpommin sanottu kuin tehty...

Asioiden käsittelyä vai katkeruutta?

Mielestäni näillä kahdella on merkittävä ero. Olen hyväksynyt tapahtuneen sekä mikä toiminnassani oli virheellistä ja mikä ei ollut minun syyni. Koska olemme aikuisia ihmisiä, juominen on aina sen henkilön vastuulla, joka juomaa kurkkuunsa kaataa. Vaikka hänelle miten tehtäisiin vääryyttä, piruiltaisiin jne., kukaan ei pakota juomaan. Alkoholin ongelmakäyttö ja erityisesti alkoholismi vaativat usein ulkopuolista apua. Ennen kaikkea henkilön on itse ymmärrettävä tilansa, vastuunsa ja haettava apua. 

Valitettavasti raitistuminen ei aina tarkoita muutosta. Juomisen lopettaminen ei (aina) pyyhi pois piirteitä, joita alkoholi kärjistää. Esimerkiksi narsismi (siis oikea narsismi) ja kyvyttömyys katsoa peiliin kuuluvat näihin. Ne vaativat omaa käsittelyä. Ei myöskään ole harvinaista, että henkilön on saatava uusi addiktio, mikä taas aiheuttaa omat ongelmansa. No niin, kuulosta katkeralta. En mielestäni ole, mutta realisti minusta on tullut. Kuten totesin, on myös tapauksia joissa elämä on jatkunut raitistuneen alkoholistin kanssa yhdessä ja onnistuneesti. 

Asioiden käsittelyä ei kuitenkaan kannata jättää väliin. Miten asioita käsitellä, se riippuu henkilöstä itsestään. Ammattiavun tarpeellisuuden toteaisin itse siihen vaiheeseen, kun käsitelvästä asiasta alkaa olla haittaa jokapäiväiselle elämälle ja elämän jatkamiselle. Oppikirjamaisesti uskon, että tapahtuneen hyväksyminen on tärkeää, ja ajan kanssa eläminen oman menneisyyden kanssa. Jos käsittelytavaksi tulee esimerkiksi alkoholi tai jokin pakkomielle, näkisin ammattiavun tarpeen merkittäväksi. Itse en tällä hetkellä käy ammatti-ihmisen kanssa puhumassa, sillä koen kykeneväni niin normaaliin elämään kuin tässä elämäntilanteessa voi kyetä sekä nauttimaan hetkistä. Äitinä koen kuitenkin velvollisuudekseni pysyä valmiudessa hankkia ammattiapua jos vähänkin siltä tuntuu. 

Miten itse käsittelen asioita? Analysoimalla, keskustelemalla ja opettalemalla ymmärtämään. Ymmärtäminen ei tarkoita hyväksymistä. Uskon että ymmärrys auttaa erityisesti syyllisyydestä irtautumisesta. Kun ymmärtää taustatekijöitä, muuttuu henkilön toiminta loogisemmaksi. Se että itse sattui olemaan kohteena ei tarkoita, että itse olisi aiheuttanut toisen ihmisen toiminnan. 

Ajatuksia

En itsekään kannata katkeruutta, päinvastoin. Periaatteessa kannustan keskustelemaan tapahtuneesta ao. henkilön kanssa, mutta tiedän kokemuksesta että objektiivisen dialogin saavuttaminen ei ole helppoa. Lopputuloksena kuuntelemisen ja analysoimisen sijaan on todela herkästi syyttely tai esimerkiksi tapahtuneen "kuittaaminen" sairaudella. Oikeastaan kannatan asioista puhumista avoimesti mutta asiallisesti ja objektiivisesti. Olen tosin oppinut sen vasta nyt. Kannatan tässäkin asiassa yläasteaikaisen uskonnonopettajani yleistä ohjetta: "Älä kutsu ketään tyhmäksi. Mutta jos hän on toiminut mielestäsi tyhmästi, kerro se hänelle. Kukaan ei ole tyhmä." 

Teon ja ihmisen luonnehdinnan erottaminen toisistaan ei aina ole helppoa, ja itsekin sorrun tulkitsemaan asiat persoonaani luonnehtiviksi. Olen tosiaan kantapään kautta oppinut, että asioista on hyvä puhua ajoissa. -Ja oikeasta aiheesta. Ei tunnelmaa keventää jutustelua tai itse aiheesta pakenemista. Asian tuominen esille ei tarkoita tuomiota. -Paitsi jos on jo liian myöhäistä. Myöhäistä on silloin, kun ei enää pysty uskomaan asioiden muuttumiseen. 

Tässä vaiheessa on helppoa kirjoittaa varomisen haitoista. Mutta miettiessäni aikaa taaksepäin, tiedän että varominen ja myötäileminen sekä suostuminen mihin vain voivat olla surullisen usein helpompi ratkaisu kuin selkeä "ei". Siksi nostan hattua jokaiselle, joilla on rohkeutta sanoa tuo lyhyt sana seurauksia pelkäämättä. Arvostan heitä, jotka osaavat pitää puoliaan reaaliajassa. Vaikka olen siinä lajissa viimein kehittynyt, olen luonteeltani miellyttäjä. Kantapään kautta olen kuitenkin oppinut, että jatkuva yritys miellyttää hinnalla millä hyvänsä saa oman itsen siellä jossain haluamaan ulos vaikka väkisin. Kukaan ei pysty teeskentelemään ikuisuuksia. Kulissit kaatuvat itse kullakin. 

Puoliso ja läheiset eivät kykene poistamaan ongelmaa, asianomaisen on ymmärrettävä ja haluttava itse parantua. Puoliso ja läheiset voivat tukea, kannustaa ja lohduttaa, mutta heidän tehtävä ei ole ottaa vastuuta. Jatkuva toisen jälkien siivoaminen puolustamalla aiheettomasti tai esimerkiksi rahan lainaaminen eivät auta. Päinvastoin, ne pahentavat ongelmaa, sillä jatkuva auttaminen ehdollistaa uskomaan ettei haitallinen toiminta haittaa koska merkkejä ei ole. 

Uskon, että paras apu pidemmän päälle on tiukkuus ja periksiantamattomuus. Jos sinua uhkaillaan erolla, nöyryytyksellä tai millä tahansa, sinä vaiheessa on hyvä pysähtyä pohtimaan millaista elämää itse haluat ja ansaitset. Haluatko olla samanlaisen alistamisen ja henkisen väkivallan kohteena, vai haluatko ottaa riskin tavoitellaksesi normaalia elämää? Uskon vakaasti, että jokaisella on oikeus normaaliin ja ennen kaikkea turvalliseen elämään. Siitä oikeudesta on vain opittava pitämään kiinni. 

Vinkkejä notkeustreeniin: vähän muunnelmia

 Olen yrittänyt palata notkeusharjoittelun pariin ja monipuolistaa liikkeitä. Notkeuden treenaaminen vaatii kärsivällisyyttä ja toistoja. Perusliikkeet monille notkeutta tavoitteleville ovat silta ja spagaatti. Niistä voi taitojen kehittyessä tehdä erilaisia muunnelmia. 

Ns. liikepankki on hyvä pitää laajana. Käytännössä tämä tarkoittaa erilaisten liikkeiden harjoittelua. Tavoitteena ei tarvitse olla venyminen aina vain enemmän, vaan ylipäänsä saman liikkeen tekeminen eri tavoilla. Tässä muutama liikevinkki notkeusharjoittelua täydentämään:

 Tämä "vaaka" löytyi vahingossa selkätreeniä tehdessä. Jalan ei tarvitse nousta yhtä paljon (tai vähän mikäli sinulla tausta esim. voimistelijana 😀). Tällä voi hyvin myös testata miten notkeusharjoittelu on pelittänyt. Jos itse voin kommentoida, on äärimmäisen ärsyttävää yrittää saada jalka suoraksi.

Tämä ns. polvivaaka on hyvää tasapainoharjoittelua. Vaikka pintaa vasten on sekä kämmen että polvi, en sanoisi tätä helpommaksi kuin perinteinen versio, sillä asento ja painopiste ovat eri tavalla. 

Ja ikkunavaaka..

 Tämän pongasin jooga-asennoista ja oli pakko ottaa kokeiluun! Totta puhuen itselläni alkoi olla suuntavaisto koetuksella 😀

Notkeusharjoittelun ei tarvitse siis olla pelkkää vääntämistä yhä enemmän ja enemmän. Keho ja toisaalta myös aivot tykkäävät saadessaan pientä vaihtelua. Jos liikkeet näyttävät hurjilta, ei hätää. Sinun ei tarvitse murehtia onnistuuko sama. Kuvissa joista haen inspiraatiota henkilön vääntää itsensä kirjaimellisesti kaksinkerroin tai sellaiseen ylispagaattiin että itsekin mietin kestääkö trikoot. Oman taso on se, mikä määrittelee liikeradan laajuuden. Edistystä voi puolestaan seurata esim. kuvaamalla kerran viikossa. 

Oliko kuvissa tuttuja liikkeitä? 

Yh:n arki: Ihan hyvin mä vedän!

Joskus minulta kysytään miten pärjään lapsen kanssa kaksin. Yleensä vastaus haetaan lapsesta toteamalla että vaikuttaa hyvin hoidetulta kun on niin rauhallinen ja hyväntuulinen. Hyvältähän se tuntuu. Sellainen toteamus on jonkinlainen "testi on läpäisty" -lause. 

Olen ollut varsin tyytyväinen neuvolapalveluihin. Toisaalta kaikessa itsekkyydessäni toivoisin että myös lasta pääasiassa hoitavan vanhemman kuulumisia kysyttäisiin hieman enemmän. -Siis muutenkin kuin muodollisuutena. Luulen että moni vanhempi kaipaisi mahdollisuutta kertoa, myös silloin kun heille kuuluu oikeasti hyvää. 

Ne oikeat kuulumiset

Kenties ilmiö on osa suomalaista kulttuuria, mutta niiden ns. oikeiden kuulumisten tuominen näyttää olevan yhtä ääripäissä liikkuvaa kuin alkoholin käyttö. Joko selkeästi paljon tai ei lainkaan. Kohtuuden rajoissa on vaikeampi pysyä. 

Olen itse sekä valittaja että vaikenija. Riippuu aiheesta, kaudesta ja ties mistä tekijöistä. Joskus omaksuin vaikenemisen, sillä oletin sen tekevän minusta jonkinlaisen sankarin. Lopputulos on aina ollut katastrofaalinen ja aiheuttanut haittaa myös heille jotka ovat olleet lähellä. 

Vaikka itse toistaiseksi olen kokenut yh-arjen ongelmattomaksi ja itse asiassa elämäni parhaaksi ajaksi aikuisuudessa, joskus sitä kaipaa tulleensa huomatuksi. Ei huomiota. On vaikea keksiä adjeltiiveja ja muita sanoja miten erottaisin nuo kaksi toisistaan. Jos haluaisin huomiota, haluaisin että minua ja toimintaani seurataan. Kun toivon tulevani huomatuksi, haluan olla muuta kuin näkymätön. Luulen että moni yh-vanhempi kaipaisi samaa: että joku miettisi sen vaunuista kurkkivan hymysuun kanssa on aikuinen joka pitää huolta. 

Sääli on turhaa

Kuten totesin, koen eläväni aikuisiällä parasta aikaa. Toki sitä parasta aikaa on ollut aiemminkin, mutta eri tavalla parasta. Toisaalta ajattelen varsin karusti. Ajattelen että jo lapsen pitäminen on oma valinta. Kun tikussa näkyy kaksi viivaa, on valinnan aika. Mitä ikinä valitseekaan, sillä on seurauksensa. 

Itselläni yksinhuoltajuus oli valinta, mihin vaikuttivat monet tekijät. Valinta ei ollut helppo, ja poden siitä syyllisyyttä. Toisaalta valinta perustui riskien arviointiin sekä siihen, missä olosuhteissa voin olla riittävän hyvä äiti. 

Koska taustalla on niin monta omaa valintaa, vierastan sääliä. Vaikka arjen "helppouteen" vaikuttavat monet tekijät, päätin jo ennen lapsen syntymää taistella viimeiseen asti uhriutumista ja itsesääliä vastaan. Toisaalta päätin myös elää päivän kerrallaan. Tosin alkuvaiheessa se taisi olla tunti kerrallaan. Olihan siinä alussa haasteita. Vauvan kanssa sujui, enemmän "taistelun jäljet" aiheuttivat riesaa. Alkuvaiheessa sain onneksi paljonkin apua, mistä olen äärimmäisen kiitollinen. 

Sääli on siis turhaa. Oikeastaan itse kullakin on omat haasteensa, oli lapsia tai ei. Mitä vähemmän asioista tekee ongelmia, sitä helpommin ne ovat selätettävissä. Niin no... on yksi hetki haluasin todella sääliä itseäni: vauvan kynsien leikkaaminen.. ei kyseistä asiaa voisi hoitaa jossain kauneushoitolassa? "Hei, haluaisin ranskalaisen manikyyrin. Ei, ei minulle vaan hänelle." 

Ovatko vaikeat asiat oikeasti vaikeita? 

Vauvan itku.. olin revetä nauruun lukiessani Eve Hietamiehen kirjasta Yösyöttö Antti Pasasen ajatuksia: "Opin että vauvan itku on kommunikointia, ei v*ttuilua". Tästä lauseesta pitäisi tehdä juliste! Niin on, on toki hetkiä joina tuon "kommunikoimisen" voisi ajoittaa paremmin. Esim. kun äiti juo kahvia tai lukee lehteä. 

Onneksi moni asia on järjestettävissä. Lehden voi lukea useassa erässä, jäähtyneen kahvin voi lämmittää ja suihkussa voi todellakin käydä niin että hommaan menee yksi minuutti. Lisäksi fakta on, että aika harva vauva ei itke. On toki päiviä joina Juniorille riittää pelkkä kitinä. Enemmän on kuitenkin päiviä joina palvelu ei Juniorin mielestä täytä viidn tähden kriteereitä. Henkilökunta eli äiti hyväksyy tämän ja tekee parhaansa ajoittain varsin tiukastakin palautteesta huolimatta.

Vauva-arkeen kuuluu asioita jotka eivät aina ole mukavia, mutta niiden ei parane antaa häiritä. Itse kuittaan monet tilanteet huumorilla. Juniori on päiväunilta herättyään usein kiukkuinen ties misyä syystä. Olen alkanut todeta: oletan että itket onnesta. Sitten poika syliin ja suupielet kääntyy ylöspäin. -Molemmilla. Tämän jälkeen päivä jatkuu ja elämä jatkuu. Ehdimme itkeä vielä monet ja toisaalta nauraa vatsamme kipeäksi.

"Hyvin sä vedät!"

Vaikka haluan pysyä hyvässä fyysisessä kunnossa, kehittyä, opiskella ja pitää kotini siistinä, en yritä enkä halua olla superäiti enkä yli-ihminen. Koska tämäkään aika ei kestä ikuisesti eli työtkin kutsuvat joskus, haluan nauttia jokaisesta päivästä ja suorittaa vähemmän. Toisaalta organisoinnilla ja ajanhallinnalla voi saada yllättävän paljon aikaiseksi kun on aika palata töihin. 

Vaikka tässä vaiheessa on helppoa sillä saan vielä olla lapsen kanssa koko päivän, välillä myönnän kaipaavani pientä arvostusta. Toisaalta järkevintä on itse tiedostaa tekevänsä riittävästi ja riittävän hyvin. -Meitä lasta itsekseen hoitavia vanhempia on sen verran runsaasti, että mikään ei erota minua muista. Eikä tarvisekaan. Samalla viivalla tässä ollaan. 

Uskon silti että jälleen moni vanhempi haluaisi tässäkin mielessä tulevansa nähdyksi: "Hyvin sä vedät!" Tietenkin ensisijaisesti tämä olisi parasta tiedostaa itse. Se on vain helpompaa kuin joku muukin toteaa asia. 

Yksi (eniten läsnäoleva) vanhempi ja lapsen kehitys

Jo ennen raskautta kritisoin vahvasti ajatusta siitä, että lapsi kasvaisi kieroon tai ympäristö olisi muutrn puutteellinen ilman toista vanhempaa. Tarkoitan siis jatkuvaa läsnäoloa. On lukuisia lapsia jotka ovat syystä tai toisesta kasvaneet vain, tai suurimmaksi osaksi toisen vanhemman kanssa. Taustalla voi olla mitä vain: ero, työ joka verottaa läsnäolosta, kuolema tai muu asia miksi toinen vanhempi ei voi osallistua lapsen elämään ainakaan jatkuvasti. 

Olen lukuisten esimerkkien myötä saanut nähdä, että yhden vanhemman lapset kasvavat aivan "normaaleiksi", mitä se sitten tarkoittaakaan. Olennaisempaa on miten lasta kasvattaa sekä ennen kaikkea turvallinen ja rakastava aikuinen lapsen lähellä. 

Mikäli taustalla on vaikkapa riitaisa ero, ei pelisäännöistä kotona aina päästä yksimielisyytren. Toisaalta vanhemmat saattavat enemmän tai vähemmän tiedostamatta "pelata"  lapsen suosiolla. Tällaisen voin melko varmasti todeta lapselle haitalliseksi. Vanhemmat saattavat myös purkaa exään liittyvää kaunaa lapseensa, mikä hämmentää lasta. 

Toinen vanhempi saattaa myös joutua työnsä puolesta esimerkiksi matkustelemaan, jolloin lapsi viettää enemmän aikaa toisen vanhempansa kanssa. Siitäkin huolimatta lapsella voi olla asiat hyvin. Ensisijaisena näen sen, että pääasiassa lapsesta huolehtivalla vanhemmalla asiat ovat kunnossa. Hänellä itsellään on turvallista, tukiverkkoa sekä mahdollisuus kerätä voimia. En koe enkä edes halua että puolestani tehdään asioita. Mutta myönnän että joskus ihan hauskaa vaikkapa.. käydä suihkussa wc:n ovi kiinni niin ettei Juniori ole toljottamassa? 

En ole ensimmäinen jonka korvaan särähtävät kommentit toisen vanhemman läsnäolon puuttumisesta. Siis 24/7. Samalla tavalla toinen vanhempi saattaa tehdä töissä niin pitkää päivää, ettei lapsi näe häntä kuin vilaukselta. Siitä huolimatta lapsella voi olla kaikki ihan hyvin. Voisin vastakohdaksi asettaa perheet, joissa vanhempien välit ovat aina kireät, toisella tai molemmilla vanhemmilla on vakavia mielenterveysongelmia tai vanhemmista toisella tai molemmilla on alkoholiongelma. Tuskin nämäkään ovat lapselle hyväksi. 

Arkemme käytännössä tällä hetkellä

Jokainen päivä on omalla tavallaan ihana. Aamulla Juniori herää, leikkii pinnasängyssä minkä aikana ehdin syömään aamupuuron ja juomaan mukillisen teetä. Nostan hänet sängystä. Ennen aamutoimia jutellaan ja kysyn tuleeko tästä hyvä päivä. Hän nauraa takaisin. Ilmeisesti tyhmä kysymys, tietenkin tulee!

Syötän pojan ja teen tarvittavat kotityöt: pyykkään, imuroin tai laitan ruokaa. Näille on omat päivänsä. Syön itse ja lähdemme ulkoilemaan. Vedän pienen treenin ulkosalla, tarvittaessa käymme kaupassa jos on sille varattu päivä. Kauppareissun jälkeen vaunuissa protestoidaan koska siellä on tylsää ja kenties nälkäkin vaivaa. Kotona syödään, sitten äitikin pääsee syömään. Juniori leikkii hetken itsekseen ja äiti joogaa tai jumppaa. Taas on ruoka-aika ja äiti lukee samalla. Lähempänä iltaa tehdään vauvajumppaa/lauletaan/pelleillään yms. Ennen iltatoimia äiti treenaa soittoa ja Juniori tykkää kuunnella. Juniori saa itsekin kokeilla pianonsoittoa. Sitten äiti käy helkkarin nopeasti suihkussa, mitä seuraavat iltatoimet ja iltamaito. Juniori saa nukkua äidin sylissä vielä hetken koska siinä näyttää olevan mukavaa. Lopuksi omaan sänkyyn. Siinä on meidän tyypillinen päivä. Mukaan mahtuu myös vaipanvaihtoa, pukemista, riisumista, huutoa ja äidin komentelua, mutta se kuuluu asiaan. Illan päätteeksi totean Juniorin olleen oikeassa: tästä tuli hyvä päivä. 

Pienet lapset, pienet huolet. Isot lapset, isot huolet. Lapset kasvavat nopeasti, mutta onneksi edes ajoittain sen verran hitaasti että moniin asioihin ehtii edes vähän sopeutua. En voi sanoa ettenkö hieman jännittäisi tulevaa aina liikkumaan oppimisesta töihin palaamiseen. On 99,9 %:sen varmaa että haasteita tulee, mutta harva vanhempi selviää ilman. 

Siirappista ja ärsyttävän kuuloista ehkä, mutta udkon että positiivisella asenteella pääsee yllättävän pitkälle. Toisaalta myös sillä, että pysähtyy hetkeksi miettimään onko sen hetken ongelma varsinainen ongelma. Kuten todettua tuli, kahvin saa lämmitettyä uudelleen mikrossa. "Mutta odotas vaan kun.." Skippaan odottamisen. Mieluummin elän tässä ajassa ja hetkessä. 

Avoin yliopisto, kansanopistot, liikuntaseurat: Näissä on mahdollista opetella uutta aikuisenakin

 Vaikka 40 vuotta alkaa olla armotta lähempänä kuin aiemmat pyöreät  vuodet, edelleen tässä tulee mietittyä mitähän sitä haluaisi tehdä "isona". Jos iso viittaa kokoon, raskausaikana ja etenkin loppuvaiheessa tuntui ettei yhtikäs mitään. Tekeminen loppui pala palalta. Jouduin koronariskin vuoksi jäämään varhennetulle äitiysvapaalle, ja viimeinen avoimen yliopiston kurssikin tuli suoritettua n. kuusi viikkoa ennen Juniorin syntymää. Halusin saada suorituksen pois alta jos eräs olisikin vaikka syntynyt hieman aiemmin. 

Aloin oppia opiskelemaan ja opettelemaan uutta vasta aikuisiällä. Lapsena ja nuorena minussa oli taipumus joko alisuoriutumiseen, tai jos yritin, opiskelu- ja harjoittelutekniikkani olivat vääriä. Näitä yhdisti toistaminen ilman suurempaa keskittymistä. Olin opintojen puolessa välissä teologisessa tiedekunnassa, kun todella opin opiskelemaan. Yllättäen arvosanat nousivat. Soittamisessa kehityin harjoittelutaidoissa 18-vuotiaana aloitettuani viulunsoiton. Minulla oli aivan mahtava ja motivoiva opettaja, joka opetti myös huolelliseen harjoitteluun. Tätä ennen minulla oli vain kiire oppia. Huolellisuudesta ei niin väliä. Meni melkein 10 vuotta, kun jäälle palattuani opin saman taktiikan. Aloin tietoisesti keskittyä, en vain vilkaisemaan toisella silmällä kuinka liike tehdään. 

Kiinnostuin uusien asioiden opettelusta vasta aikuisena, ja sitä motivoi erityisesti löytämäni artikkeli uusien taitojen opettelun ja aivojen harmaan aineen tuotannon lisääntymisen yhteydestä. Mitä enemmän aivoille antaa haastetta, sitä tehokkaammin harmaata ainetta kehittyy. Näin suoraan netistä lainattuna harmaa aine on tärkeä tekijä mm. muistin ja stressinsietokyvyn suhteen. Harmaata ainetta lisäävät aktiviteetit, jotka vaativat keskittymistä, havainnointia ja uuden opettelemista. Liikuntalajeista erityisesti tanssi ym. koordinaatiota ja keskittymistä vaativat lajit ovat ihanteellisia. 

Sitten eteen tulee haaste? Tai ehkä vain kysymys. Uuden opettelu on tehty helpoimmaksi kouluikäisille ja sitä nuoremmille. Jo teineille valikoima tahtoo kaventua. No, käyväthän hekin koulua. Mutta hei, kuinka moni peruskoulunsa ja muutkin koulunsa päättäneet voivat aivan rehellisesti väittää olleensa koko sen vähintään 9 vuotta 100%:sen motivoituneita? En kiistä etteikö sellaisiakin olisi, mutta jotenkin luulen heidän edustavan vähemmistöä. 

Haasteena on myös se, etteivät monetkaan aikuiset voi sitoutua säännölliseen tai merkittävää sitoutumista vaativaan toimintaan.Tässä jokunen kokemuksen kautta hankittu idea opetella uutta. Huom, jokainen seuraavista liittyy omaan kokemukseeni. 

Avoin yliopisto 

Avoin yliopisto oli itselleni kätevä keino kokeilla opiskelua ja tutustua eri oppiaineisiin/aihepiireihin. Toisaalta avoimen yliopiston kursseilla tuli myös karsittua pois sellaisia vaihtoehtoja, jotka eivät pitkällä tähtäimellä tuntuneet mielekkäiltä. Olen avoimen yliopiston kautta mm. täydentänyt opintojani, mutta myös kokeillut uutta. 

Melko monilla kursseilla asuinpaikalla ei ole myöskään merkitystä, sillä etänä suoritettavia kursseja on paljon. Itselläni on erittäin positiivisia kokemuksia. Toki välillä sitä kaipaisi ns. lähiopetusta, ja sitäkin on tarjolla. Toisaalta mikäli asuinpaikkasi on helpon matkan päästä oppilaitoksesta tai lähelläsi asuu muita saman kurssin suorittajia, mikään ei estä tapaamasta heitä esimerkiksi opiskelupiirin merkeissä. Itse olen suorittanut kursseja Helsingin avoimessa yliopistossa. Jos kiinnostus heräsi, voit tarkastella valikoimaa täältä. 

Mitä itse en ole vielä kokeillut mutta haluaisin kokeilla jos mahdollista: Olisi hauska päästä esimerkiksi taideaineiden avoimille kursseille. Ehkä joskus kun mahdollista on. Ne kuitenkin (käsittääkseni) vaativa läsnäoloa, ja mieluiten olisin esim. maalauskurssilla paikan päällä. 

Kansanopistot

Kanopistoilla on pitkä historia, mutta jätetään se vähemmälle. Kansanopistoissa voi esim. suorittaa korkeakouluopintoja, ja monet tekevät yhteistyötä korkeakoulujen kanssa. Itse kävin aikoinaan teologian opinnot sekä pääsykoevalmennuksen Helsingin evankelisessa opistossa HEO:ssa. 

Kokemus oli positiivinen ja tuotti tulosta. Aivan halpoja kansanopistot eivät ole, mutta mielestäni hyvä investointi jos mahdollisuus tulee. Itselläni vuosi HEO:ssa oli mahdollinen säästäväisen elämäntyylin ansiosta. Lisäksi kokopäiväopiskelijana sain opintotukea. 

Kansalais- ja työväenopistot

Näihin tuli tutustuttua jo lapsena! Itse asiassa kansalaisopistossa sain ensimmäiset pianotuntini. Valitettavasti olin hieman riehakas ekaluokkalainen ja todella nirso opettajien suhteen. Vuosia myöhemmin palasin samaisen alueen kansalaisopistoon ja aivan uudella motivaatiolla. Kansalaisopistossa olen perehtynyt lähinnä soittotunteihin. Pienenä miinuksena on soittohetken kesto, mikä on vain 15 minuuttia. Toisaalta osalle tämä aika on toimivampi kuin 45 minuuttia, sillä keskittymiskyky on parhaimmillaan eikä soittotunnin kestoon tarvitse varata kokonaista tuntia.

Kansalais- ja työväenopistoissa itseäni viehättää kurssivalikoima ja eräänlainen luovuus siinä. Vaikken osaa kuvitella itseäni ihan kaikkeen, on mukavaa kun ihmiset voivat kokeilla erilaisia asioita ja taitoja joiden olemassaolosta harva tietää.  

Vähän erilaista liikuntaa: Tankotanssia ja tanssiakrobatiaa

Taitoluistelu taisi olla ensimmäinen liikuntalaji mitä harrastin. Siis niin, että käytiin paikan päällä ohjatussa ryhmässä. Ohessa tuli myös kokeiltua yhden kesän ajan pesäpalloa, mitä en itsekään tajua. Nim. kaikki mihin liittyy pallo, on jossain suuressa maailmankaikkeudessa käännettyä minua vastaan. Lenkkeily tuli kuvioihin silloin, kun fysiikkani ja kenties myös aikaansaamis- ja vastuunottokykyni riittivät koiran lenkittämiseen. Lenkkeily oli minulle jostain syystä pitkään "ongelma". Oli tylsää vain kävellä. Oikeastaan löysin lenkkeilyn ja hiihtämisen viehätyksen vasta aikuisiällä. 

Kun taitoluistelu loppui myrskyisissä merkeissä, takkini oli pitkään tyhjä liikunnan suhteen. Kokeilin myös salitreeniä ja jopa maraton -juoksua. Myös pyöräilyä tein aikani. Ei näissä suoranaisesti mitään vikaa ollut, mutta kaipasin lajiltani haastetta. Ainoa mistä sain jotain tyydytystä oli ennätysten rikkominen matkoissa. Lopulta hyväksyin että taitolajit ovat minun juttuni. Jäälle oli vielä liian pitkä matka, mutta silloin surullisen kuuluisan IRC-gallerian kautta löysin vahingossa kiinnostavan lajin: tankotanssin. 

Kesti aikansa ennen kuin pääsin ensimmäiselle tunnille. Piti perehtyä lajiin teoreettisesti jotta saatoin olla varma ettei kyseessä ole strippaus tms. Tankotanssi oli tuolloin siis aika uusi juttu ja yhdistettiin lähinnä "alan naisiin". Youtubesta löytyi jo mukavasti videoita, ja suomalainen, silloin vielä tuntematon Oona Kivelä ehti valloittaa minut taidoillaan. 

Uskaltauduin ottaman tankotanssitunteja Rock the Polella. Innostus oli sen verran suuri, että hankin oman tangon. Samaisessa paikassa kävin myös muutamia kertoja balettitunneilla. Opetus oli tasokasta niin tankotekniikassa kuin baletissa. Mikäli kyseinen paikka on lähettyvillä, suosittelen lämpimästi! 

Opiskelun alettua Unisportin tiloista tuli yksi kodeistani. Siinä vaiheessa näihin kuuluivat mm. jäähalli, kirjasto, paikalliset urheilupuistot sekä yliopiston tilat. Niin, ja Prisma missä onnistuin haahuilemaan harvinaisen pitkiä aikoja. Unisportissa perehtyin hieman tarkemmin kuntosalitreeniin, mutta taitoluistelua tukevassa muodossa. Tosin harjoitteluni oli turhankin paljon kestävyyteen painottuvaa. Vasta myöhemmin laajensin harjoittelua hyppyharjoituksiin ja akrobatian alkeisiin. Unisportissa kokeilin myös tanssiakrobatian kurssia, mikä tosin osoittautui enemmänkin breakdance -painotteiseksi. Ei haittaa, hauskaa oli! Unisportin tarjontaan voit perehtyä täällä.  

Rohkeasti kokeilemaan!

Harrastamisella on ajoittain negatiivinen sävy, erityisesti kun siihen liitetään raha. Tässä on valitettavasti ainakin omasta mielestäni paljon totuuttakin. Erityisesti lasten harrastuksilla on taipumus näyttää millainen on perheen varallisuus. Toisaalta raha voi olla vähintäänkin hidasteena myös aikuisten harrastamisessa. Miten minulla on ollut varaa harrastaa? Taitoluistelu ja tankotanssi kun eivät tunnetusti kuulu edullisimpiin lajeihin. 

Taktiikoita on monia. Yksi on panostaminen itsenäiseen harjoitteluun. Taitoluistelussa olen hyödyntänyt mm. yleisöjäitä sekä aikuisporukan yhdessä varaamia jäävuoroja. Olen pienissä määrin ottanut jopa yksityistunteja, mikä loppujen lopuksi ei tullut sen kalliimmaksi kuin seurassa treenaaminen. Parilla tunnilla imin niin paljon itseeni informaatio ja vinkkejä kuin mahdollista, ja harjoittelin niiden mukaan itsenäisesti. Toisaalta vähensin sellaisia asioita joihin rahaa meni, mutta pärjäsin ilmankin. Näihin kuuluivat mm. ulkona syöminen ja illat baarissa. Vaikken jälkimmäistä ole vuosikausiin tehnyt, jo kerran kuussakin rahaa meni pienilläkin ostoksilla viikon usean päivän ruokarahojen verran. 

Itse toivon että harrastaminen muuttuisi aktiviteetiksi mitä ihminen tekee vapaaehtoisesti ja hyvin vuoksi. Harrastuksella ei tarvitse määritellä sosioekonomista asemaa tai muutakaan statusta. Mukavaa olisi myös, että harrastaa voi ilman sitoutumista säännölliseen. Vaikka tekstissäni esille nousi lähinnä maksullisia vaihtoehtoja uuden opetteluun, myös itsenäinen opettelu on mahdollista. Kätevä kompromissi on hankkia opetusta ja panostaa mahdollisimman paljon itsenäiseen harjoitteluun hetkinä joina parhaiten sopii. Toki kursseilla yms. mukaan tulee usein myös sosiaalisuus. Toisaalta, mikä estää kurssilla tavattua porukkaa kokoontumassa myös muualla? 

Siispä rohkeasti kokeilemaan uutta! Valitettavasti ihan kaikkeen ei ole mahdollista saada opetusta tiloista puhumattakaan, mutta usein pääsee edes vähän sinne päin. Minua kiinnostaisi perehtyä mm. kilpa-aerobiciin. Yritin aikoinaan selvitellä onko aikuisten mahdollista harjoitella kyseistä lajia, tosin ilman kilpailua. Vastausta en koskaan saanut, mutta on ollut hauska yrittää napata omiin harjoitteisiin omaan tasooni sopivia liikkeitä harjoiteltavaksi. En myöskään ole vuosiin ottanut soittotunteja, mutta treenaan edelleen puolitavoitteellisesti ja yritän laajenta kappalevalikoimaa. 

Ja loppuun pieni utelu: mitä lajia tai muuta aktiviteettia haluaisit harjoitella? Millaisia uusia asioita haluaisit oppia? 

Olen yksinhuoltaja mutta en koe olevani sellainen

 Kuten rivien välistä on välillä vilahtanut, asun lapseni kanssa kaksin. Juridisesti olen yksinhuoltaja ja hoitovastuu vauvasta on minulla. Lapsen isän kanssa olemme yhdessä, mutta käytännön sanelemasta pakosta eri osoitteissa. En näe tarpeelliseksi avata asiaa tarkemmin. Toki toivoisin että voisimme olla saman katon alla ja jossain vaiheessa voimmekin. Lapsen isä tulee aina mahdollisuuksien mukaan käymään ja vietämme hänen luonaan välillä pidempiä aikoja. Tällainen reissu tuli tehtyä esimerkiksi kesä-heinäkuun aikana. 

Olin tästä järjestelystä tietoinen jo ennen Juniorin syntymää. Myönnän että minua hieman jännitti ja ehkä pelottikin. Sain kuitenkin perheeni avustuksella pehmeän laskun, enkä joutunut aloittamaan yksin. Tämä helpotti paljon ja olen heille erittäin kiitollinen. Uskon että Juniorillekin tekee hyvää kun ympärillä on muitakin ihmisiä kuin äiti. Jos rehellisiä ollaan, en miellä itseäni "oikeaksi" yksinhuoltajaksi, sillä en koe olevani yksin. Minulla on tukiverkkoa ja mahdollisuus pyytää ja saada apua. Oikeastaan jo tämä antaa voimia ja tarmoa jokaiselle päivälle.  

Yksinhuoltajuus tuntuu oleva arka aihe, ja osalle käsitteen tarkka määrittely on tärkeää. Tämä on ymmärrettävää, sillä vastuun määrä ja millaiseksi sen kokee vaihtelee ihmiskohtaisesti. On myös vanhempia jotka asuvat yhdessä, mutta ovat esimerkiksi toisen vanhemman työn vuoksi hyvin vähän yhdessä. Toisaalta esimerkksi taloudellinen vastuu on jaettu. Tässä muutamia ajatuksia miten itse olen kokenut arjen kaksin Juniorin kanssa: 

Vauva-ajan autuus

Vauva-aika tuntuu yksinkin sellaiselta mistä selviää. Toki päivittäin vuorokaudesta loppuvat tunnit ja minuutit kesken, sillä minulle on tärkeää panostaa myös ns. omiin juttuihin siinä määrin kun ne eivät ole Juniorin hoitamisesta pois. Luen kirjoja imettäessä, treenaan vaunulenkkien ohella tai Juniorin leikkiessä vieressä. Voin myös treenata soittoa tai vaikkapa kirjoittaa. Käytettävä aika yhdellä kertaa on vain pienempi. 

Juuri nyt on melko selkeää. Moni asia on ennustettavissa ja siten järjestettävissä. Voin laittaa ruokaa kunhan se on sellaista minkä saa valmistettua niin, että keskeyttäminen on mahdollista. -Ja toinen käsi ja/tai toinen jalka on vapaana kiikuttamaan sitteriä kun Juniori kyllästyy seuraavaamaan ruuanlaittoa. Tästä syystä viikon menu koostuu padoista, keitoista ja laatikoista. Kauppareissuja on tehtävä hieman useammin, sillä vaunujen kanssa on haasteellista saada esim. koko viikon tarvikkeita kuljetettua. 

Nyt kun Juniori ei vielä liiku kuin paikoillaan, häntä ei tarvitse vahtia silmä kovana. Toki jos hän on lattialla tai sängyllä, pidän häntä silmällä. Sitteriin voi jättää vaikka imuroimisen ajaksi. Juniori ei onneksi osaa vielä (kunnolla) kääntyä, mutta hän pystyy keikauttamaan itsensä vatsaltaan selälleen. 

Ajanhallinnassa minulla on ennalta-arvattavuudesta huolimatta haasteita. Tällä hetkellä yritän kääntää vuorokausirytmiä aikaisempaan suuntaan, jolloin saisimme päivän alkuun aikaisemmin. Tällä hetkellä Juniorin nukahtaa n. 22:00 ja nukkuu 6-8 tuntia ja sen jälkeen pari tuntia. Koska Juniori huomaa radikaalit muutokset nukkumaanmenoajassa, aikaistan sitä pikku hiljaa. 

Yksinäistä?

Ei oikeastaan. Ehkä tähän liittyy sekin, että tiedän ettei minun tarvitse olla yksin. Minulla tässä lähellä perhe ja ystäviä. Ehkä syksyllä kokeilen ainakin satunnaisesti vauvakerhoja yms. Haaveilen hieman josko paikallisen somen kautta saisi yhteyden paikallisiin pikkulasten äiteihin ja saisi sitä kautta seuraa vaunulenkeille. 

Muuten päivät menevät vauhdilla. Ehkä jos aikaa olisi enemmän, voisin ehtiä tuntea itseni yksinäiseksi. Toisaalta, en osaa hahmottaa itseäni yksinäiseksi. Minulla on Juniori 24/7 ja aikuista seuraa tukiverkostossa lähellä. Toki aikuinen seura on mukavaa vaihtelua, minkä vuoksi kaipaan jäällekin: "lajitovereiden" tapaaminen on vuosia ollut tärkeää. 

Haasteita?

Riippuu millaiset asiat tuntuvat vaikeilta. Monet asiat arjessa sujuvat, mutta esimerkiksi tukanpesu on oma lajinsa. Vaikka olen oppinut erittäin vikkeläksi, silti aikaa tuntuu (Juniorin mielestä) menevän liian pitkään. Mutta silti tämä on onnistunut. Oikeastaan yllättävän moni asia onnistuu, mutta ne vaativat ajoittamista ja ennakoimista. Mikä itselleni on edelleen vaikeaa, on tehdä asiat tiettyyn kellonaikaan. 

Tällä hetkellä yritän aikaistaa meidän molempien rytmiä, sillä toivoisin päivän lähtevän liikkeelle aikaisemmin. Juniori (toistaiseksi) nukkuu oikein kiitettävästi ja toivon että yhtenäiset unet lisääntyisivät kun päästään kiinteitä maistelemaan. En siis ole missään nimessä luopumassa imetyksestä vielä aikoihin, sillä imetys on hetki läheisyydelle ja rauhoittumiselle yhdessä. Usein mietin pidänkö lastani riittävästi sylissä. Tästä syystä haluan aina kun mahdollista hoitaa nämä hetket mahdollisimman kiireettömästi. 

Erityisesti syöttäminen toisaalta tuo omat haasteensa, sillä siihen menevät aika vaihtelee. Kuten totesin, syöttämisen haluaisin tehdä kiireettömästi aina kun mahdollista. Tämä kuitenkin vaatii ennakointia jos päivälle on sovittu menemisiä selkeään kellonaikaan. Toki pientä edistystäkin on tapahtunut, mutta harjoittelu jatkuu. 

Joidenkin käytännön asioiden hoitaminen vaatii myös apua. Hyvänä esimerkkinä voisi olla käynti isännöitsijän toimistolla. Tämä on siis yksi ensi viikon projekteista. Tänään katsoin uloskäynnin ja tietenkin siinä on juuri sellaiset korkeat raput (ei tietoakaan rampista) että en pääse omin avuin vaunujen kanssa sisään. Toki on hetkiä joina ohikulkijat auttavat suosiolla, joskus taas vähemmän.   

Vaikeasti ymmärrettävä?

Myönnän että minun on vaikea kertoa tilanteestani ja ehkä tunnen jopa pientä häpeää. Vaikka jokaisella on oikeus yksityiseen eikä kenelläkään ole syytä arvostella toisen tilannetta, koen kysymykset minun ja lapsen isän tilanteesta kiusallisiksi. Olen saanut uteluita olemmeko yhdessä, olenko sinkku jne. Vaikka järjellä tiedän etteivät nämä asiat kuulu muille eikä minun tarvitse välittää näistä kysymyksistä, minulla ei ole erityisen vahvaa henkistä suojamuuria. 

Mitä ihmettelen, on yleinen takapajuisuus. Vaikka miten korostetaan kuinka monenlaisia perheitä on olemassa ja tärkeintä on toimivuus, koen että minuun suhtaudutaan joko jonkinlaisena "uhrina" tai vaihtoehtoisesti vähän kilahtaneena naisihmisenä joka viime hetkellä hankkiutui paksuksi ja elää nyt yh-elämää. Kumpikaan ei pidä paikkaansa. No, myönnän että ikää on eikä lapsen saaminen ole itsestäänselvyys. Asiat menivät omaan suuntaansa ja koin tapahtuneen pikemminkin suurena lahjana. 

On vaikea arvioida mitkä asiat ovat todellisia ja mitkä virheellisiä johtopäätöksiä. -Siis minun osaltani. Onneksi asuinpaikkani ei vaikuta esimerkiksi erityisen konservatiiviselta tai sisäänpäin lämpiävältä. Tai ehkä se olisi jälkimmäistä, mutta "asemani" on muutenkin niin olematon ettei ketään onneksi kiinnostaisi vaikka todellisia puheita tulisikin. Luulen että todellisuudessa murehdin turhia. Minun ei tarvitse hävetä nykyistä tilannetta eikä selitellä. Toisaalta.. helpommin sanottu kuin tehty. -Kiitos miellyttämiseen taipuvaisen persoonani. 

Tähän mennessä olen kertonut utelijoille totuuden, mutta sellaisella määrällä informaatiota mitä kysyjille suotakoon: Asumme pojan kanssa nyt kaksin, mutta jossain vaiheessa pääsemme kaikki asumaan saman katon alle. 

Nämä asiat jännittävät

Vaikka on ihanaa nähdä miten Juniori kasvaa ja kehittyy, jännitän hieman aikaa kun hän lähtee liikkeelle. Jännitän myös ensimmäisiä sairastumisia, joilta ei liene mahdollista välttyä. Tähän mennessä poika on pysynyt terveenä, eikä ensimmäisten viikkojen vatsavaivatkaan kääntyneet koliikiksi asti. Nyt pääsen sen verran helpolla, että ensimmäinen sairastuminen tulee olemaan pienoinen draama. -Tähän asti annetuista rokotuksistakaan ei tullut oireita. 

Jännitän myös pian alkavaa soseiden maistelua. Miten se sujuu? Miten vatsa reagoi? Ilmeneekö allergioita? Erityisesti kokeneiden korvaan nämä kuulostavat varmasti naurettavilta asioilta, mutta jostain syystä näitä jännitän. Voisin tiivistää jännitettävät asiat muutoksiksi ja siihen, miten niihin sopeutuu. Uuden oppiminen on ihanaa katseltavaa, mutta erityisesti liikkumisen kehittyminen tuo omat haasteensa. On oltava tarkempi ja lasta on vahdittava tarkkaan. Tosin lähikuukausina ajattelin hankkia leikkikehän.. 

Mietin myös pidänkö Junioria riittävästi sylissä ja kommunikoinko hänen kanssaan riittävästi. Toisaalta haluan antaa hänen leikkiä itsekseen jos hänellä selkeästi on oma leikki meneillään. Ajattelen että lapsellekin pitää antaa hänen omaa aikaa jos huomio on jossain. Toisaalta "keskeytän" pienimuotoisesti kysymällä mitä hän esim. katselee. Jos huomio ei kiinnity äitiin, oletan että nyt on oma juttu kesken. Seuraava projekti olisi alkaa Juniorin kanssa katselemaan enemmän kuvakirjoja ja kertomaan mitä kuvassa on. 

Toisaalta minua jännittää myös aika jona koko perhe pääsee saman katon alle. Vaikka odotan hartaasti sitä päivää kun tämä viimein toteutuu, ilman haasteita ei selvitä. Meille on Juniorin kanssa jo nyt kehittynyt oma päivärytmi rutiineineen. Päivä alkaa tietyllä tapaa, etenee saman kaavan mukaan (mikä on muokattavissa), asiat tehdään tietyssä paikassa, iltarutiinit ovat omanlaisiaan, samoin myös nukuttaminen tapahtuu aina samalla tavalla. En ole ammattilainen kasvatuksessa, mutta uskon että toistuvat rutiinit ja ennalta-arvattavuus tuovat myös vauvalla turhaa. No, kieltämättä äidillekin.. 

Miten oma pää ja kroppa jaksavat?

Mielestäni kohtuullisen hyvin. Myönnän olevani välillä väsynyt. Olen suurimmaksi osaksi joko hyvällä tuulella, tai vähintäänkin neutraalin rauhallinen. En itse asiassa edes muista koska itkin viimeksi. Ehkä synnärillä? Tai ehkä vielä viikon synnytyksen jälkeen? Muuten olotila on ollut melko tasainen. Olen myös jaksanut fyysisesti melko hyvin, sillä pidän tarkkaan kiinni riittävästä ravinnosta ja levosta. 

Melko hyvin, eli joskus väsyttää. Myönnän että loppuviikosta olen väsynyt. Usein lauantaina tuntuu siltä, että kaipaisin jopa päiväunia. Juniori nukkuu melko pitkiä pätkiä öisin, peräti 7-8 tuntia. Joudun usein ennen hänen heräämistään tekemään "aamulypsyn". Koska unta tulee noin paljon yhteen menoon, poikaapa ei väsytä aamusyötön jälkeen. Tunnin verran hän malttaa vielä nukkua, mutta sitten kaipaa jo tekemistä. Itse kaipaisin vielä toisen tunnin unta. Toisaalta pitäisi jotenkin itse kyetä mennä nukkumaan heti kun Juniori on nukahtanut. Valitettavasti onnistun aina valvomaan tunnin, sillä illan päätteeksi kaipaan kirjan lukemista ihan vain itseni kanssa. 

Kieltämättä voisin vaikuttaa väsymykseen tekemällä hieman vähemmän. Minulla on taipumus ahtaa päivä täyteen tekemistä, josta osa on liikuntapainotteista. Toisaalta treenaaminen on eräänlainen "henkireikä" joka pitää pääkopan kunnossa kehon ohella. Kieltämättä olen pohtinut josko vähempikin riittäisi, tai jos vaikka ottaisin joka toinen päivä kevyemmin esim. joogan ja venyttelyn merkeissä. 

Tulevaisuudessa..

Se toki mietityttää kun ei tiedä milloin asiat tapahtuvat. Samoin se, miten saan asenteeni pidettyä mahdollisimman positiivisena. Jos jotain olen oppinut, niin katkeruudelle ja siihen johtaville vertailuille ei parane antaa sijaa. Toki yksittäisinä turhautuneina hetkinä sitä jupisee mielessään mitä ihmettä sellaiset äidit valittavat joilla on edes iltaisin toinen aikuinen läsnä jne. Toisaalta minä en tiedä millaisia haasteita näillä äideillä on. Ja ehkä he jupisevat mielessään miten helppoa on heillä joilla ei ole lapsia. Ja taas: ehkä heilläkin on haasteita ja vaikeuksia joita me taas emme tiedä emmekä käsitä. Mainittakoon että en myöskään sulje isien/ toisen vanhemman kokemia haasteita pois. Sorrun vain automaattisesti kirjoittamaan pelkistä äideistä. Mutta tosiaan, vertailu ja katkeruus on paras pitää poissa. Myös pakkokiitollisuutta haluan ja kannustan välttömään. 

Toistaiseksi elämme Juniorin kanssa päivän ja viikon kerrallaan. Otamme arkeen pikku hiljaa ja vähän kerrallaan uusia asioita. Toivon kuitenkin että aikatauluissa tulisi olemaan väljyyttä hetkille joina ei ole kiire. Itse alan käydä mahdollisuuksien mukaan jäällä, muu treeni menee Juniorin kanssa niin kauan kuin mahdollista. 

Vaikka välillä kaipaisin takaisin töihin, toivon että voisin olla Juniorin kanssa ainakin niin pitkään että hän osaa kävellä ja puhua sen verran että ns. olennaiset sanat onnistuisivat. Tällä hetkellä en mielelläni jätä Junioria paria tuntia pidemmäksi aikaa hoitoon niin etten itse ole lähettyvillä. Ei siis sillä ettenkö luottaisi heihin jotka hoitavat ja ettenkö kykenisi irtautumaan lapsestani (okei, joskus se on haasteellista). Haasteena on nuoren herran välillä vaihtelevat ruoka-ajat ja se ettei tuttipullo aina kelpaa.. Ehkä tilanne helpotta kun kiinteät tulevat mukaan. Ja jos ne kelpaavat..

Mutta näin edetään. Vaikka elämme hieman kuplassa, se ei tarkoita etteikö päivän aikana saataisi tehtyä asioita. Ilman pakkokiitollisuutta nautin tästä ajasta kun vauvan kanssa pärjää kahdestaankin ilman suurempia ponnisteluja. Toki jos väsyttää vähän ja joskus enemmänkin. Voisin todeta että tässähän tämä menee ainakin toistaiseksi. 

Mukavaa päivää kaikille!