Se hetki kun et voi paeta sitä tosiasiaa, että olet tehnyt virheen. Mokannut. Et haluaisi myöntää, ja ehkä yrität vielä paikkailla. Samalla poskesi ja korvasi muuttuvat punaiseksi. Syke nousee. Haluaisit mitään sanomatta vain poistua paikalta ja pyyhkiä tämän hetken pois. Ehkä haluat kääntää kelloa edes viisi minuuttia taaksepäin, jotta olisit voinut toimia toisin. Et ole tehnyt mitään tahdosta riippumatonta, vaan tietoinen toimintasi oli täysin pieleen mennyt valinta. 90-luvun alussa olin heittänyt välitunnilla kiviä. Yritin pokkana valehdella opettajalle että en mennyt mukaan. Kiviä näet heitteli muutama muukin. Valitettavasti koko luokka oli nähnyt minut mukana, ja olin asiasta tietoinen. Yritin silti pelastaa itseni tilanteesta.
Seuraavan 33 vuoden aikana kyseinen teko ei toistunut, mutta jokainen ikävuosi toi mukanaan erilaisia variaatioita. Kohta 41-vuotiaana mietin, miten luova ihminen voikaan tahtomattaan olla toimimisessa yksinkertaisesti väärin, ja kenties myös idioottimaisesti. Mikä ei ole muuttunut, on häpeän tunne. Se tuntuu aina yhtä järkyttävältä. Teologian opintojen aikana häpeän merkitys kuitenkin avautui aivan uudesta perspektiivistä: Häpeä saa ymmärtämään, milloin on tullut tehtyä väärin. Tämä taas on ensimmäinen askel suuntaan, missä virhettä ei toisteta. -Siis samaa virhettä.
Aatamin ja Evan häpeä
Hedelmä maistui hyvältä, mutta yhtäkkiä Aatami ja Eva tajusivat olevansa alastomia. Kenties tämä oli maailman ihmisten ensimmäinen kokemus häpeästä. -Siis Raamatun näkökulmasta. Jos häpeää ja katumusta pitäisi kuvailla, näkisin että häpeä on oivallus siitä karusta tosiasiasta, että nyt tuli tehtyä jotain väärin. Häpeän aikajana yltää vain kyseiseen hetkeen ja taaksepäin: ihminen pohtii miten tästä tilanteesta vain pääsisi pois sekä mahdollisia selityksiä tapahtumaketjusta. Katumus on eteenpäin suuntaava tila. Ihminen on ymmärtänyt tekonsa, eikä yritä peitellä sitä. Hän on hyväksynyt tulevan tehdyn teon kanssa, ja pohtii kuinka toimia toisin.
Häpeä keskittyy tavallisesti tekijään itseensä. Katumus puolestaan yltää myös muihin ihmisiin: mukaan astuu esimerkiksi empatia. Ihminen pohtii, kuinka hänen tekonsa vaikutti toisiin ihmisiin, tai muuhun kohteeseen mitä teko kosketti. Läpi Raamatun Jumala on saattanut hieman avittaa ihmistä teon vääryyden ymmärtämistä. Joskus hieman lempeämmin, ja joskus hieman radikaalimmin. Toisaalta, ehkä ennen vedenpaisumusta ihmiset olivat saaneet muutaman varoituksen. Niin paljon kuin Jumalaa soimataan ankaruudesta ja arvaamattomuudesta, Jumala on auktoriteettina toiminut varsin reilulla tavalla. Hän on muistuttanut "pelisäännöistä" säännöllisesti niin, jolloin ihminen on itse voinut valita miten toimii.
Häpeästä katumukseen
Mielestäni reitti häpeästä katumukseen on vaiheittainen. Itse haluan lisätä joukkoon ripauksen empatiaa, sillä kumpikaan tunne ei ole erityisen mukava. Oikeastaan häpeään liittyvä yritys syyttää toisia tai epätoivoisesti paeta tilanteesta johonkin on varsin ymmärrettävää. Henkisessä kasvussa ihminen tarvitsee aikaa. Katumus astuu kuvaan, kun ihminen itse on ymmärtänyt ja hyväksynyt toimineensa väärin.
Niin hirveä tunne kuin häpeä on, pidän sitä lahjana. Jos ihminen ei tunne häpeää, mikään ei jarruta hänen toimintaansa. Psykiatrian ja kriminaalipsykologian piirissä on lukuisia esimerkkejä siitä, miten käy jos häpeän tunne puuttuu, saati sitten kyky katua omia tekojaan. Rikosoikeudellinen seuraamusjärjestelmämme varmistaa, että esimerkiksi ehdoton tai ehdollinen vankeus tai vaikkapa yhdyskuntapalvelus antaa rikoksen tekijälle mahdollisuuden miettiä tekojaan tai toimia toisin. Ehdoton vankeus varmistaa "arestin" ohessa myös sen, ettei rangaistuksen saanut henkilö rangaistusaikana ole vaaraksi muille ihmisille. Tosin tämä vertaus kaipaa hiomista, sillä Suomen vankilat ovat täynnä.
Katumus kuvataan usein synkkänä alueena. Minusta se on ensimmäinen pilkahdus valoa: ihminen itse haluaa toimia toisin, sillä tehty teko ei enää houkuttele. Se ei ole enää vaihtoehto. Häpeän varjo voi olla mukana myös. Ihminen miettii, kehtaako enää palata sinne mistä hän kerran lähti, ja otetaanko hänet enää vastaan.
Tuhlaajapojan aito katumus
Olen 40-vuotisen elämäni aikana lukenut ja kuullut tuon vertauksen monesti, ensimmäisiä kertoja ala-asteikäisenä. Nyt olen tarkastellut sitä uudesta näkökulmasta, nimittäin pojan katumuksen laatua tunnustellen. Evankelis-luterilaisen kirkon opit eivät yllä täysin siihen, mitä todella tapahtui. Pojan rikkomukset nähdään herkästi "mokailuna". Jos tämän päivän Suomalaisessa perheessä perheen jälkeläinen tekisi saman, asianmukaisten tunnereaktioiden ja mahdollisten takaisinmaksusuunnitelmien jälkeen asia olisi käsitelty. Jeesuksen ajan yhteiskunnassa pojan isällä olisi ollut hyväksytty oikeus kieltää poikansa, ja poika oli tästä tietoinen.
Pojan katumus oli niin vahva, että hän ei kehdannut pyytää palata siihen mistä lähti, vaan hän anoi päästä isänsä palvelijaksi. Kun tarkemmin ajattelee, paluu kotiin ei varmasti ollut helppoa, mutta pojan oli pakko. Hän ei olisi selvinnyt. Samalla tavalla katuva ihminen ymmärtää, ettei hän tule ilman Jumalaa toimeen. -Ainakaan mukavilla seurauksilla. Ymmärrän täysin jos joku tulkitsee Jumalan tällä logiikalla kahleeksi. Teologisesta näkökulmasta kyse on kodista. Havainnollistan hieman. Koti tarjoaa ihmiselle turvan, lämpöä, suojan ja oman paikan. Ilman kotia ihminen on vailla suojaa.
Vertaus opettaa, että kotiin saa aina palata. Kun katumus on todellinen, paluu ei varmasti ole helppo ratkaisu, etenkään se hetki kun kohtaa sen, jonka kerran petti. Toisaalta tämä mahdollista sen, ettei ainakaan sama teko toistu identtisenä. Kenties häpeällä on tarkoituksensa.
