Työaika lähestyy, jääaika päättyy

"Puolilomaviikko" lähenee loppuaan. Jostain syystä minuun iskin jonkinlainen sisunpuuska esseen suhteen. En tiedä mikä voima oli asialla, mutta eilen tekstiin tuli selkeää etenemistä, ja nyt mokoma projekti alkaa olla tiivistämistä ja loppupohdintoja vaille valmis. Tehtävä on niin pahasti myöhässä, etten odota että sitä hyväksyttäisiin, tai edes luettaisiin. Halusin kuitenkin hoitaa projektin loppuun asti, sillä kesken jättäminen on jotain sellaista, mihin en haluaisi ryhtyä, vaikka sellaiseen liian usein sorrunkin. Ehkä taustalla on amk-aikojen tapahtumat, kun luovutin liian monta kertaa. Tosin olisin voinut jättää koko tutkinnon suorittamatta, mutta kaikki oli niin pitkällä ettei kannattanut keskeyttää. Näin jälkeenpäin olen iloinen siitä, että pinnistin loppuun asti viiveestä huolimatta. Usein harmittelen sitä, miten voimani tai motivaationi vähenevät juuri silloin kun niitä todella tarvitsisi, toisin sanoen loppusuoralla. Tämä on sellainen piirre, mistä toivon edes joskus pääseväni eroon. No, nyt aion tehdä tehtävän valmiiksi ja lähettää opettajalle, joka voi itse päättää mitä tehdä mokomalle tekeleelle. Kieltämättä toivon myös, että kesätyöt ja kesän aika muutenkin lisäävät opiskelumotivaatiota. Syksyllä täytyy kai hieman tasaisemmin ottaa tentittäviä kursseja, vaikka toisaalta sellaisia ei pahemmin ole jäljellä. Toisaalta praktikum voi olla todella tervetullutta vaihtelua, vaikka kuulemani perusteella raskasta.

Maanantaina tosiaan on ensimmäinen työpäivä. Itse työ ei jännitä läheskään niin paljoa kuin uuteen vuorokausirytmiin tottuminen. Herätykset tulevat nimittäin aamuvuoroissa olemaan sen verran aikaisia, että nukkumaanmenon olisi hyvä tapahtua yhdeksään mennessä, mieluummin aikaisemmin. En ainakaan mielestäni enää harrasta raskaan sarjan valvomista, tai ehkä jonkun mielestä kyllä. Nykyään nukkumaanmenoni vapaapäivinä (etenkin viikolla) ajoittuvat yhdentoista jommalle kummalle puolelle. Ilman herätyskelloa heräilen yleensä kahdeksan paikkeilla, eli nyt edessä on reilu kolmen tunnin siirto taaksepäin. Alku on varmaankin haasteellinen, mutta tuskin tällainen siirto on mahdotonkaan. Vaikka aikaisia aamuja ei ole päivittäin, yritän silti aikaistaa nukkumaanmenoa mahdollisimman tehokkaasti, sillä parin yön univelat tuntuvat jo koko päivän toiminnassa. Suurempi haaste on tosiaan nukkumaanmenoaika, ei niinkään herääminen. Uniongelmiin olen myös varautunut, eli mitään yllättävää ei pitäisi tapahtua.

Huomenna on viimeinen jääharjoitus, mikä tosiaan on varsin haikeaa. Sunnuntaina on yleisövuoro, mutta sen kohdalla on hyvä varautua lammikkoon jään sijaan, sillä jäähdytyslaitteet ovat reistailleet. Yritän erityisesti ulkona tehdä hyppyharjoittelua, lihastreeniä ja kestävyysharjoitteita. Juoksumatka on vielä flunssan jäljiltä lyhyt, mutta yritän pidentää ajan myötä. Toissapäivänä innostuin kokeilemaan "mäkispurtteja", joita olemme oheisissakin tehneet. Mäki ei ole pitkä, joten mitään äärimmäisen tuskaista harjoittelu ei ole. Tosin siinä määrin kun toistojen määrä kaksinkertaistaa, alkaa varmasti kropassa tuntumaan. Myös porrashyppelyä olen tehnyt ja melkein lapsellisella innostuksella! Vielä suuremmalla innolla ja jo kärsimättömästi odottelen rullaluistimien saapumista. Saapumisaikaa on vaikea arvioida, mutta elättelen toivoa että viimeistään parin viikon päästä saisin ne käyttöön. Odottaminen.. on se niin brutaalia aikaa!

Seuraavaksi onkin aika hypätä Helsinkiin menevään junaan palauttamaan pari kirjaa yliopiston kirjaston ja kenties eksyn vaatekauppoihin kurkistamaan tarjontaa. Siispä matkaan!

Ikuiset inhokkilajit?

Lapsena, teininä ja nuorena aikuisena (minkä loppuvuotta saatan elää vielä?) minulla oli varsin jyrkät asenteet eri urheilulajeihin. Olin hyvissä ajoin päättänyt inhota jotain, ja niistä lupauksista pidin ehkä paremmin kiinni kuin monesta muusta päätöksestä ikinä. Mietin mihin inhokkilajien kategoriointi perustui. Pääasiassa asiaan vaikuttivat sosiaaliset paineet, liian vähäiset onnistumiset tai muuten vain mielenkiinnon puute. Onnistumisen puutteeseen ei oikeastaan ole liittynyt paineita, vaan se kypsä ajatus tyyliin "en tykkää tästä koska en onnistu heti". Joissain lajeissa taas kärsivällisyys riitti harjoitteluun siitäkin huolimatta, ettei onnistuminen tullut puoli-ilmaiseksi. Kuten arvata saattaa, joukkuepeleihin minulla on pitkään ollut äärimmäisen negatiivinen asenne. Myös into yleisurheilun kohdalla laski nopeasti erityisesti yläasteella. Yllättäen yksilölajit, kuntopiirit ja temppuilu ovat kuuluneet suosikkkeihin. Lieneekin jo pääteltävissä, että ajatukseni perustuva koulun liikuntatunteihin.

Jalkapallo sai kunnian päästä inhokkilajien joukkoon jo varhain, ehkä toisella tai kolmannella luokalla. Minun oli vaikea hahmottaa sääntöjä, ja pallon kanssa olin varsin taitamaton. Kyseinen väline on viholliseni nykyäänkin. Tai jokin suurta komiikkaa aiheuttava väline. Kun yritän kuljettaa jalkapalloa tai saada kunnollisia potkuja aikaiseksi, pallo alkaa elää omaa elämäänsä siirtyen täysin väärään suuntaan alkuperäiseen suunnitelmaan nähden. Samalla joku osaavampi ja nopeampi ehtiikin jo nappaamaan pallon ja tekemään maalin. Tässä vaiheessa minua katsottiin pettyneesti, minkä jälkeen totesin paremmaksi vaihtoehdoksi vain juosta mukana mukamas pelaamassa. Koripallon kanssa tykkäsin kyllä harjoitella koreja, mutta peli pilasi kaiken. En saanut keskittyä rauhassa, sillä joku valopää vastapuolelta häiritsi heittoani, aivan kuten pallon kuljettamista. Juuri kun sain pallon pomppimaan tyylikkäästi, joku ilkimys otti sen haltuunsa. Tämänkin pelin aikana oli siis parempi vain juosta "koristeena". Sählystä jostain kumman syystä pidin, ja uskalsin jopa pelata pelkän mailan ulkoiluttamisen sijaan. Jääkiekkoa en ole edes tainnut kokeilla, sillä taitoluistelijana sitä vain kuului inhota. Yksinkertaista vai mitä? Luisteluvuosien jälkeen suhteeni jääkiekkoon oli neutraali. Tosin näin MM-kisojen aikaan ajoittain ärsyttää se vouhotus, mutta toisaalta en oikein voi sitäkään kritisoida. Osalle jääkiekon MM-kisat ovat olleet tärkeä vuotuinen perinne lapsesta asti, minkä vuoksi ajankohtaan oletettavasti liittyy suuria tunteita. Tosin voiton käyttämistä tekosyynä "sikailla" ja ryypätä en osaa nähdä erityisen hyvänä ja voittoa kunnioittavana käytöksenä. Muita lajeja jotka ovat jääneet mieleen ovat pesäpallo ja lentopallo. Pesäpallosta pidin ala-asteen ajan, ja kävin jopa yhtenä kesänä "pesiskerhossa", mitä vieläkin ihmettelen. Myöhemmin löin niin tehokkaasti huteja, että innostus luonnollisesti laski.  Lentopalloa en suoranaisesti inhonnut, mutta pallon läjäys oli ikävää. Kyllä, taisin olla halutessani varsin herkkänahkainen. Yleisurheilussa into laski yläasteella, sillä vastujat olivat hyväkuntoisia ja minua paljon pidempiä. Yritä siinä sitten juosta nopeimmin..

Entä nykyään? Monia inhokkilajeja kokeilen mielelläni leikkimielisesti ilman vakavaa pelaamista, tai ilman pelaamista ollenkaan. Taidan olla niin raskaan sarjan joukkuepelaaja, etten halua kenenkään häviävän? Koripalloa olisi hauska heitellä ja pompotella niin juosten kuin kävellen, mutta peliin minusta ei varmaankaan olisi. Jalkapallossa hidasteena on edelleenkin surkea yhteistyökykyni pallon kanssa, mutta esimerkiksi koulussa sijaistaessani jalkapallon kokeileminen oli suorastaan hauskaa! Tosin en pärjännyt taitaville ekaluokkalaisille.. Sählyä voisin ehkä hyväntuulisessa porukassa kokeilla, tai sitten ihan itsekseni. Lentopalloa ei liioin ole ikävä. Jääkiekkoa voisin itse asiassa joskus kokeilla, mutta lähinnä tekniikan kannalta. Jos rehellisiä ollaan, en ole koskaan edes kokeillut hokkareita! Jos mahdollisuus tulee, voisin ehkä testatakin, tai sitten sellaisia ensiluistinten tapaisia "puolihokkareita", eli terää ilman kärkipiikkejä. Itse asiassa sellainen harjoittelu voisi tukea perusluistelua ja vauhdin kehittymistä. Pesäpalloakin voisin testata, mutta lähinnä kokeillakseni hallitsenko hutien lyömisen vieläkin yhtä hyvin.

Joukkuepeleihin liittyy ikäviä muistoja, lähinnä ryhmäpaineisiin liittyen. Erityisesti yläasteella moni pelasi jalkapalloa, minkä vuoksi kuuluin yllättäen surkeimpien joukkoon. Sinänsä tällainen asetelma oli hieman ikävä, sillä me surkimukset jäimme osaavien jalkoihin (kirjaimellisesti), emmekä saaneet mahdollisuutta kehittyä. Toisaalta jos perspektiiviä hieman muutetaan, olisi joku muu saanut jäädä jopa minun jalkoihin. Jos lajina olisi ollut nimenomaan taitoluistelu, olisivat osaavat pelaajat joutuneet samaan asemaan, eli lopputulos ei olisi ollut sen reilumpi. En tiedä olisko sekään reilua, että tunnin lajin osaavat joutuisivat tekemään osaamistaan alemmalla teholla. Minä ainakin turhautuisin. Toki perusasioita on hyvä kerrata, mutta lajin X jo enemmän harrastaneella aikaa perusasioiden kertaamiseen tarvitaan vähemmän. Kenties yhtenä ratkaisuna voisi olla osaavien henkilöiden päästäminen ohjaajien rooliin, mutta sellainen vaatii kypsyyttä jotta opetteleviin asennoiduttaisiin oikein, eli suurin ilo ei näyttämisestä, vaan onnistuneesta opettamisesta.

Myönnän käyttäytyväni lapsellisesti asenteideni perustuessa kokemuksiin yli 20 vuotta sitten. Toisaalta uskaltaudun olemaan myös ylpeä itsestäni. Olen löytänyt kompromissejä, joiden kautta vanhat tiukat asenteet ovat ainakin jonkin verran muuttuneet joustavampaan suuntaan. Ehkä minusta ei ole kilpailevaksi pelaajaksi, mutta olen suostunut tutustumaan uudelleen sellaisiin lajeihin, joita alkujaan päätin inhota. Tällaisen askeleen ottamista sovellan mielelläni muuhunkin elämään. Vaikka asenteet ja ihanteet eivät täydellisesti muuttuisikaan, mukavuusalueelta astuminen varovaisestikin on saavutus. Tosin pikajuoksussa en edelleenkään pärjäisi, mutta jos saan omaa aikaani ja kestävyyttäni parannettua, siinä on saavutusta kerrakseen. Jääräpäisyydessä pärjäisin MM-tasolla. Ajoittain nolottaa se, miten paljon aikaa tarvitsen katsoakseni asioita edes hivenen laajemmassa perspektiivissä. Urheilulajien käyttö vertauksena tuntuu varsin toimivalta tätä asennetta tarkasteltaessa. Inhokeista ei mielestäni tarvitse oppia pitämään, mutta niiden kokeileminen vuosien erätauon jälkeen saattaa osoittautua kannattavaksi testaukseksi.

Väliaika ennen uusia töitä ja kronologishenkisiä pohdintoja

Ehkä toistan itseäni mutta: jopas on ollut viikko! Tosin jos tarkkoja ollaan, tämä viikko lienee ollut jopa hieman kevyempi, sillä eilen oli osittain vapaapäivä. Matkustin junalla pienen matkan päähän sopimaan "virallisista" kesätöistä. Vaikka kevyempi päivä nosti päivien aikana kertyneen väsymyksen pintaan, kauniilla säällä oli mukava kävellä hieman toisenlaisessa ympäristössä. Valitettavasti uudet ja tyylikkäät kenkäni antoivat kylkiäisenä muutaman kivuliaan rakon. Sen siitä saa, kun kulkee lenkkareissa päivästä toiseen.. Kuten aikaisemmin olen harmitellut, jalkani (siis jalkaterät) taitavat olla kroppani pahin ongelmakohta. Osa kropastani on siis 90-vuotiaan tasolla. Toivottavasti huomenna luistimet eivät tunnu aivan infernaalisilta jalassa. Mukavuudella on siis hintansa. Jos jotain voin todeta kuluneesta viikosta, niin pinnani taisi kaksinkertaistua, samoin myös kärsivällisyyskyky kehittyi varsin tehokkaasti. Ehkä näitä hommia pitäisi tehdä säännöllisesti joka vuosi! Ei kaikki aika todellakaan ollut pelkkää huutamista ja kurinpitoa, vaan mukavia hetkiä, hauskoja juttuja sekä tutustumista mitä mukavimpiin ihmisiin, siis nuoriin sellaisiin. Viimeisen päivän "lahjana" taittelin luokalle useamman kappaleen suuren suosion saaneita "paperipelejä", joissa tietyn luvun jälkeen esitetään kysymys ja valitaan vielä numero, jonka alla vastaus on. Onko tällä taitoksella jokin nimikin?

Treeni on olosuhteiden ja ajankäytön epämääräisyyden vuoksi jäänyt vähäisemmäksi, tai tarkemmin sanottuna yksipuoliseksi. Maanantaina oli jääharjoitukset sekä oheiset, joista kumpainenkin oli sisällöltää todella tehokas. Hyppyjä tosiaan tuli harjoiteltua viikko sitten lauantaina "väärinpäin", mikä omanlaisensa kokemus. Valssihyppy, tulppi ja salchow onnistuivat, mutta ritistä ja flipistä ei ollut toivoakaan! Maanantaina päästiin taas axelin ja kaksoissalchowin pariin. Mitään dramaattista muutosta ei ole tapahtunut, ehkä hidasta kehitystä on. Tai jos ei, niin ainakaan taaksepäin ei ole menty. Olen yrittänyt kuivalla harjoitella hyppyjä aina mahdollisuuksien mukaan, ja eilen pääsinkin pitkästä aikaa tuttuun urheilupuistoon harjoittelemaan. Juoksua vältän vielä yskän vuoksi, mutta parina päivänä olen pyöräillyt töihin. Palatakseni maanantain oheisiin, meillä oli pitkästä aikaa harjoitukset "kuntopiiri -periaatteella". Tämä oli tervetullutta vaihtelua, ja harjoitteissa oli reilusti haastetta. Erityisesti tasapainoile "nystyräpallolla" oli peräti vaikeaa! Piruettilusikan käytössä olen jopa (erittäin) pienissä määrin kehittynyt, ja kaksoistulppi kävi melkein hämmentävän helposti. Tavallisesti se ei onnistu sen enempää maalla kuin jäälläkään. Hieman harmittaa kun jäävuorot loppuvat pidemmäksi aikaa, mutta toivon pääseväni lähipaikkakunnan jäälle edes välillä. Tosin taitorullaluistimet (tai "terät") ovat nyt matkalla Suomeen, ja niitä odottelen suurella innolla. Jos kesän aikana raaskin, voisin yrittää saada pari salivuoroa hyppyjen kokeilemiseen. Muuten ajattelin uhkarohkeasti tutustua luistimisiin ja löytää tuntumaa ulkosalla.

Puolison tytär saapui visiitille tänään, ja huomenna reissaamme juhlimaan sisaren tyttären syntymäpäiviä. Vaikka yleensä lasten kasvaessa kuuluisi kai tuntua haikealta, mutta minä olen jo pitkään pitänyt siitä, kun iän myötä tulee omat jutut, puheet, asiat joista pitää, uudet leikit ja muut tekemiset. Tietenkin toivon että lapsi tietyissä asioissa saa olla lapsi niin pitkään kuin tarve on, mutta muuten lapset ovat varmaankin niitä harvoja asioita, joiden kohdalla pidän muutoksesta ja seuraan kehitystä innolla. No, toki itse vanhenen ja kulahdan päivä päivältä enemmän, mutta minkäs sitä mahtaa myös alaspäin vievälle kehitykselle.. Välillä mietin miten itse en iän myötä tahdo "rauhoittua", vaan kokeilla uusia asioita. Ehkä menneisyydelläni on asiaan suuri merkitys, sillä useampi vuosi meni käytännössä katsoen johonkin äärimmäisen turhaan. Onneksi jonkinlainen herätys tuli hyvissä ajoin, sillä nyt uuden oppiminen myös liikunnassa on vielä mahdollista. Kymmenen vuoden kuluttua jokunen rajoite voi astua kuvioihin. Siispä telon itseäni oikein olan takaa, sillä nyt se on vielä mahdollista! Niin no.. onneksi ikä on tuonut mukanaa pari käytännöllistä työvälinettä: itsesuojeluvaisto ja järki. Molemmat tosin toimivat osa-aikaisesti, mutta hyvällä tuurilla estävät turhan radikaalit liikkeet. Ainakin joskus?

 

Realistinen versio saavutuslistasta

Kuluneen viikon aikana mietin, miten nämä ahkerat ihmisyksilöt kykenevät työpäivän lisäksi tekemään vielä paljon muutakin. Kas kummaa, Facebookin päivitykset ovat kummasteluni kohteena. Normaalin, eli kahdeksan tunnin työpäivän lisäksi hehkutetaan jokainen yksittäinen aikaansaannos aina kotitöistä omiin sekä lasten harrastuksiin. Jollain ihmeen keinolla nämä ihmiset ehtivät vieläpä nukkumaan riittävästi ja heräämään aamulla pirteänä uuteen päivään. Kun itse olen kokeillut samaa, en ole päässyt lähellekään. Aamuisin tarvitsen reilusti aikaa, eli 1,5-2 tuntia. Kyllä, olen aamuisin hidas. Jos lähden liikkeelle pyörällä, lähden hieman kahdeksan jälkeen. Riippuen moneltako viimeinen lapsi lähtee kotimatkalle, olen kotona hieman viiden jälkeen tai lähempänä kello kuutta. Matkan varrella pitää tehdä usein kauppareissu, sillä olen harvinaisen tehokas unohtamaan jotain yksittäisiä ostoksia. Kotona olen jonkin aikaa koneella tekemässä jotain enemmän tai vähemmän tarpeellista. Illan päätteeksi yritän tehdä keskivartalon treeniä sekä hyppyharjoituksia, jos vain mahdollista. Kotitöitäkin pitäisi tehdä, mutta on jo aika aloittaa iltatoimet, jotta herätys ennen kuutta onnistuisi.

Jostain kumman syystä olen alkanut hieman epäillä näiden Facebookissa "saavutuslistansa" julkaisemia saavutuksia, etenkin jos mukaan mahtuu tv-ohjelmien katselua. Kenties siivoustyöt tarkoittavat todellisuudessa yhden huoneen imuroimista ja pöydän pyyhkimistä. Ruuanlaitto voi sittenkin tarkoittaa eilisen kastikkeen lämmittämistä ja mararonien keittämistä, sillä perunat loppuivat. Päivän päätteeksi tehty lenkki saattoi tunnin reippaan kävelyn sijaan olla kymmenen minuutin kierros lähialueilla, ja lihastreeni kahvakuulan nostamista nurkasta pois, jotta sen voisi seuraavana päivänä taas siirtää pois jaloista. Sen sijaan huolellinen siivous, oikeasti reipas lenkki, ruuanlaitto (ei lämmittäminen) vaatisivat yhteensä siinä määrin aikaa, että tuntuu hivenen epärealistiselta ajatukselta saada tuo kaikki mahtumaan muutamaan tuntiin. Tai olisihan tuo kaikki realistista, mutta onnistuminen vaatii monien nopeusennätysten rikkomisia.

Salapoliisityön edessä ja epäilysten kasvaessa lienee todettavissa, että todellisia aikaansaannoksia täydennetään hieman. En voi kehua omaavani erityisen rautaista itsetuntoa, etenkin kun lankean usein syyllistämään itseäni näiden saavutuslistojen edessä. Siitä huolimatta tuntuu jotenkin surulliselta ajatukselta, että osa ihmisistä (en tiedä onko kyse enemmistöstä) joutuu keräämään hyväksyntää tehokkuudellaan. Tuntuuhan se hyvältä saada mahdollisimman paljon aikaiseksi yhden päivän aikana, sen myönnän. Toisaalta olen siinä määrin perfektionisti, että ennen itseni kehumista haluan tehdä työni vähintäänkin kohtuullisesti. Toisaalta FB ja muu sosiaalinen media mahdollistaa omien kuulumisten ja aikaansaannosten kertomisen pienessä ajassa suurelle lukijajoukolle. On siis varsin ymmärrettävää, että monelle sosiaalinen media on oiva paikka tuoda esille omia saavutuksiaan, ja näin ollen kohottaa itsetuntoaan. En suoranaisesti halua kritisoida tällaista toimintaa, sillä itse kukin meistä kaipaa arvostusta. Suurin haaste lienee kuitenkin arvostuksen saaminen itse tekijältä, eli itseltä. Jos jossain pärjään loistavasti, niin itseni kritisoimisessa ja syyllistämisessä. Myönnän olevani riippuvainen muiden ihmisten arvostuksesta ja kannustuksesta. Kuitenkin olisi äärimmäisen tärkeää osata arvostaa itse itseään.

Millainen on oma totuuteni aikaasaannoksista? Elättelen kylläkin toivoa siitä, että mahdollisten kesätöiden aikana kouliinnun ajankäytön suhteen. Näin alkuun mainittakoon, että työmatkan taittaminen pyörällä mahdollisuuksien mukaan on ensisijaisesti käytännön ratkaisu, eli siihen ei liity mitään erityistä ahkeruuspuuskaa. Toki saatu hyötyliikunta on suuri etu, ja kannattavuus näyttäytyi tänään jääharjoituksissa. Suurin syy on kuitenkin kulkuyhteyksissä, jotka eivät ole parhaat mahdolliset. Pyöräily on todella kätevin tapa kulkea. Jollekin tuo suunnilleen kymmenen kilometrin matka on täysi vitsi, mutta minulle siinä on jo jonkin verran polkemista, etenkin paluumatkalla kun ylämäet ja vastatuuli tuovat oman haasteensa. Viime viikolla yhtenä iltana onnistuin pyykkäämään, mutta ruuanlaitto ja siivous ovat jääneet viikonlopulle. Tosin nyt puolisoni hoiti asian puolestani, mistä olen mielettömän kiitollinen. Treeni jää pienimuotoiseksi, mutta tuskin turhaksi. Ehkä olen vain keskimääräistä hitaampi, mutta en vain saa aikaani riitäämään moneen tehtävään. Toisaalta en pidä tätä katastrofaalisena laiskuutena, vaan todisteena siitä, että en ole yli-ihminen (Sori Nietzche!). Yhdistelemällä tekemisiä aikaa voi säästää, muta oma aika sijoittuu viikonlopulle. Melkein koomista miten kotityöt muuttuvat autuudeksi jääajasta puhumattakaan! Tänään osallistuminen harjoituksiin kävi lomasta!

Jos päivän saavutuksia on pakko julkaista sosiaalisen median alueella, olisi mukava joskus nähdä teksti "Töiden/koulun jälkeen en saanut mitään aikaiseksi, eikä se haittaa lainkaan". Jos joskus tällaisen näen, julkaisia saa kaiken kunnioitukseni! Tosin jos kunnioitukseni on palkinto, tarvitaan moisen julkaisun kirjoittamiseen varmaan jotain muutakin kannustusta. Mutta hyvät ihmiset, älkää miettikö mitä saattee aikaiseksi päivän aikana. Elämä ja arki tahtovat olla yhtä selviytymistaistelua tässä ihanassa nyky-yhteiskunnassa jos ilman arkielämän edustuspaineita. Jos asunnossa pystyy kävelemään eivätkä keuhkot täyty pölystä, tarvitseeko jokaista pintaa syväpuhdistaa?

Oikein leppoisaa viikonlopun loppupuolta kaikille! Ja muistakaa että FB-edustus on vain pintapuoleista.

Flunssailua ja kommelluksia työmaalla

Nyt onkin ollut sen verran työn täyttämä viikko, että blogin kirjoittelu on jäänyt vähemmälle. Sain tosiaan pari viikkoa "lisäaikaa", eli ensi viikon olen vielä samaisessa koulussa. Vaikka nimimuistini on surkea, kummasti sitä alkaa yhdistää nimiä kasvoihin kun aktiivisesti on tekemisissä. Kaikenlaista draamaa ja tapahtumaa on päiviin mahtunut, mutta listan kärkeen pääsi saveen juuttunut kenkä. Menin toiseksi aikuiseksi liikuntatunnille. Tiedossa oli "metsäliikkaa", eli liikkumista pienessä lähellä olevassa metsikössä. Olin suorastaan hämmentynyt miten aikuismaisesti luokkaa ylempänä olevat oppilaat olivat kehittäneet nuoremmille tunnin sisällön. Jos oikein muistan, oppilaiden piti löytää rajatulle alueelle piilotetut kortit ja ratkoa tehtäviä. Kaikki menikin oikein ihanteellisesti ainakin siihen asti, kun muutama oppilas keksi lähellä olevan ojan vieressä olevan työkoneiden jäljiltä saviseksi jääneen maan. Varoituksista huolimatta ei mennyt varmaan minuuttiakaan, kun joku itki savisen maan luona. Kun kysyin mitä oli käynyt, joku oppilas totesi kengän olevan savessa. Tietenkin tulkitsin selityksen siten, että kenkä oli ilmeisest likaantunut ja sitä harmitellaan. Olin kuitenkin väärässä. Kun kysyin kengän olinpaikkaa, joku osoitti savista maata. En nähnyt mitään kenkää, vain pari kuoppaa. Yhtäkkiä huomasin kengän suun toisessa kuopassa, mutta muuten koko kenkä oli uponnut saveen. Jokunen voimasana jyskytti pääni sisällä odottaen pääsyä ulos, mutta sinne joutuivat jäämään. En saanut kengästä edes otetta aluksi, ja omistaja itki vieressä. Lopulta sain työnnettyä käteni sen verran syvälle, että sain kengästä paremman otteen. Voimaa siinä sai kieltämättä käyttää, että mokoma kenkä suostui irtoamaan! Tosin kengältä se ei näyttänyt, vaan epämääräiseltä.. möhkäleeltä. Koululla möhkäleen alkuperäinen identiteetti paljastui vasta tehokkaan vedessä huljuttelun jälkeen. Onneksi koko episodi alkoi naurattaa hyvissä ajoin, ja luulenpa että kengän omistajakin tulee nauramaan yhtä paljon.

Treenin suhteen luistelu on ollut vähäistä, sillä viimeksi kävin jäällä sunnuntaina. Onneksi hypyt sujuivat suhteellisen hyvin, ja kaksoisritti käväisi harvinaisen lähellä. Axelissa ja kaksoissalchowissa rotaatioasento on vielä hakusessa, tai se tulee hieman viiveellä. Maanantaina olin sen verran flunssainen, että katsoin paremmaksi jättää harjoitukset väliin. Oli muuten ensimmäinen kerta sitten hampaanpoiston! Aivan liikkumatta en sentään ole ollut. Olen yrittänyt parhaani mukaan harjoitella hyppyjä kuivalla, vaikka ajanpuutteen vuoksi toistojen määrät ovat olleet vähäisempiä. Toisaalta olen tällä viikolla parina päivänä pyöräillyt töihin, joten aivan vaille liikuntaa päivät eivät ole jääneet. Nyt todella ymmärrän miten ihanteellista opiskelu on ollut treenimäärän mahdollistamisen suhteen. Nyt aikaa on vaikea löytää, ja ilman pyöräilyä liikkuminen ylipäänsä jäisi aika vähäiseksi. Ensi viikolla kelit saattavat valitettavasti olla sen verran sateiset, että pyöräily jää kyseenalaiseksi.

Taitorullaluistimien hankina on edistynyt oikein mukavasti. Itse kokeileminen jää varmaan kesäkuun puoleen, mutta sain hommattua kengät (Edea Chorus) oikein mukavaan hintaan, eli vain "rullaterät" puuttuvat. Sitä varten Edeat pääsevät kokemaan kotimaan matkailua, siten, että reissun päätteeksi ne saapuvan taitorullaluistimiksi muuttuneina takaisin. Seuraava haaste tuntuman löytämisen ohella on harjoittelupaikan löytäminen. Näin kesällä olisi mukava päästä ulos, mutta tarkasteltuani oman asuin paikkani parkkipaikkoja yms., tasaisen paikan löytäminen osoittautui harvinaisen vaikeaksi. No, aluksi hypyt saavat hieman odottaa, mutta askeleita, liukuja, sirklausta ja ehkä yksinkertaisia piruetteja voisi yrittää.

Viikonloppu menee todennäisesti osaksi treenin ja osaksi rästihommien parissa. Nyt toivon hartaasti että sateita ei tulee niin paljon kuin on ennustettu. Mutta näiltä näkyminen toivotan oikein mukavaa viikonloppua kaikille!

Aliarviointi eriarvoistamisen poistokeinona

Viime viikolla käsiini sattui kirjastoreissulla Anni Polvan Kun olin pieni, jossa Anni kertoi lapsuudestaan aivan varhaisilta vuosilta kouluikään. Taisin lukea kirjan ennätysajassa (en tosin mikään erityisen nopea lukija). Kirjoitustyyli oli täynnä huumoria ja kokonaisuudessaan tarina Annin ensimmäisestä seitsemästä vuodesta oli värikäs ja tapahtumarikas. Toki lukijan on mukauduttava kirjan aikakauden kasvatusmetodeihin, sillä lasten piiskaaminen oli itsestäänselvyys. Mikäli mukautuminen ei ole mahdollista, en suosittele edes vilkaisemaan tätä kirjaa. Koska Anni oli vilkas, energinen ja erittäin luova milloin minkäkin "tempauksen" keksimisen suhteen, puheenvuoro siirtyi "Koivuniemen herralle" joskus useaan otteeseen saman päivän aikana. Annilla oli kuitenkin siinä määrin sisua ja luonnetta, ettei piiskaaminen häntä lannistanut, mielikuvituksesta puhumattakaan. Muistelmissaan Anni ei näyttänyt muistelevan tätä kaikkea suoranaisesti pahalla, mutta ei suuren kiitollisuudenkaan vallassa. Lukiessa kirjaa huomasin, että lapsuuteni (ja itse asiassa myös aikuisiän) yksi suosikkihahmossa, eli Anni Polvan Tiinassa oli paljon sellaisia piirteitä, joita Annilla itselläänkin oli. En ole kirjallisuuden asiantuntija, enkä ole opiskellut kyseistä alaa lainkaan, joten joku osaavampi saattaa huomata lukuisia virheitä ajatuksissani. Toisaalta en ole tekemässä tieteellistä analyysiä, vaan lauantai-iltaisia pohdintoja lukemastani. Tiina-hahmolla ikää taisi olla 10-12 vuotta kirjasarjan alussa. Viimeisten kirjojen kohdalla hän oletettavasti saavutti teini-iän. Annin muistelmat puolestaan päättyivät 7-8 ikävuoteen, joten tarkkoja yhtäläisyyksiä lienee vaikea löytää. Ehkä hyväntahtoisuus, sisu ja vaikeudet sekä kenties haluttomuus pysyä aikakauden normeissa ja käytösmalleissa saattavat olla verrannollisia. Tai sitten Tiina oli Annin luoma hahmo, jonka tarkoituksena ei ollut minkäänlainen itsensä peilaaminen, vaan myöhemmin rakastetuksi tulleen hahmon kehittäminen.

Annilla oli suuria vaikeuksia pysyä paikoillaan koulussa, minkä seurauksena hän joutui nurkkaan ja jälki-istuntoon lähes säännöllisesti. Vaikka aluksi painotin mukautumista aikakauden tapoihin, teen itse hyppäyksen nykyaikaan. Kuinka tällaisiin oppilaisiin nykyikana suhtaudutaan? Oletettavasti suuri osa heistä (muutamia poikkeuksia laskematta) saavat kunnian astua suurennuslasin alle. Heiltä ei kuitenkaan voi odottaa mukautumista ja harjoittelua paikoillaan olemisen suhteen. Toki pieni pieni määrä ei todellakaan pysty pysymään paikoillaan, vaikka "Koivuniemen herra" tekisi aikamatkan menneisyydestä tähän päivään. Tosin nykyään se, joka tuolle vieraalle avaa oven ja tarjoaa auttavan kätensä, hänen rikosrekisterinsä saisi todella painavaa sisältöä. Tämä kohtalo välttyy helposti etsimällä sopivia diagnooseja, joiden kehittäminen ja nimeäminen taitaa kehittyä nopeammin kuin uusien lajien nimeäminen ja löytäminen. Kun kaikille sopiva diagnoosi on keksit... siis löydetty, odotukset lasketaan niin alas kuin mahdollista. Tällainen toiminta määritellään mm. tasa-arvon lisäämiseksi ja eriarvoistamisen vähentämiseksi. Jokin tässä kuviossa ei mielestäni täsmää. Jos lapsi/nuori saa riehua luokassa, eikä hänen tarvitse diagnoosinsa vuoksi selviytyä samoista asioista kuin muiden, minusta tällainen menettely vaikuttaa suorastaan alentavalta. Kansankielessä voisi todeta, että oppilasta pidetään idioottina. Annilta sen sijaan vaadittiin samaa käytöstä kuin muiltakin, vaikka sen oppiminen vei aikansa (ja keinot olivat ajankuvan mukaiset). Ilmeisesti traumat jäivät kuitenkin vähäisiksi. Anni jatkoi oppikouluun ja hänessä tuli yksi Suomen tunnetuimmista kirjailijoista.

Tämä nk. eriarvoistamisen ehkäiseminen näyttäisi ulottuvan myös aikuisiin. Oli kyse sitten syrjäytyneistä tai (osasta) maahanmuuttajista, heihin kohdistuvat odotukset vastaavat ehkä viisivuotiaan tasoa. Vapaudella ja vastuulla on valitettavasti yhteys, sillä vapaus edellyttää vastuuta. En voi sanoa että eläisin sellaista elämää, mitä ihannoin. Vaikka pidänkin teologiasta, usein häpeän sitä, etten ole vakituisesti työelämässä. On monia muitakin asioita joihin en ole tyytyväinen, mutta jos niitä tähän listaisin, tekstini muuttuisi laajaksi romaaniksi. Siispä uskaltaudun pohtimaan asioita, joiden eteen olen nähnyt vaivaa, vaikka voisin päästä helpommallakin. Englanti on tuottanut minulle vaikeuksia, ja olisin saanut mahdollisuuden suorittaa tentin sijaan viimeisimmän kurssin kirjoittamalla esseen. Houkutus oli suuri, mutta päädyin tenttimään kurssin. Valitettavasti taitoni eivät ole kasvaneet riittävästi, minkä vuoksi saan nauttia uusinnasta, mutta en halunnut ns. erityiskohtelua, sillä haluan kyetä lukemaan englanninkielistä aineistä siinä missä muutkin. Kenties joudun tekemään jatkossakin paljon töitä, mutta valitettavasti vain sitä kautta taidot lisääntyvät.

Onko tavoitteiden madaltaminen reitti pois eriarvoistamisesta? Näiltä näkymiltä vaikuttaisi siltä, että diagnoosin saanut joutuu yhtä etäämmäksi muista. Kyllä, me kaikki olemme yksilöitä ja arvokkaita omana itsenämme, mutta en usko sen olevan este onnistua. Haasteena lienee nykyään pelko tehdä enemmän töitä. Olen varmaan oppinut luistelusta viime aikoina enemmän kuin opiskelusta, mutta kyseinen harrastus on konkreettisesti osoittanut lukuisten yritysten merkityksen. Ehkä yrittämisen ja vaivannäön arvo saisi nousta jälleen. Oli kyse lapsesta tai aikuisesta, haluaisin kovasti kannustaa jokaista kieltäytymään diagnooseista ainakin joksikin aikaa, ja vaatia mahdollisuutta yrittää uudelleen.

Kirjojen kohtalo kehittyvän teknologian rinnalla

Kuluneen viikon aikana opiskelumateriaalien siirtyminen sähköiseen muotoon konkretisoitui surullisen selkeästi. Osasyynä on kirjojen pieni määrä, mikä ilmiönä tuntuu vieläkin käsittämättömältä. Jos silloin kun sisareni kertoi kirjojen hankalasta saatavuudesta opiskellessaan yliopistossa, en voinut käsittää miksi kirjoja ei varata riittävää määrää. Asiaa helpottaa jossain määrin se, että luettavia materiaaleja siirretään PDF -muotoon, jolloin jokaisella on mahdollisuus saada materiaalit itselleen. Jos sivujen määrä ei lähesty sataa tai ylitä sitä, olen Suomen metsiä sen enempiä ajattelematta tulostanut sivut. Syynä tähän on kyvyttömättömyyteni lukea tietokoneen ruudulta pitkää tekstiä. Koomista ehkä, mutta kirjoitan sellaista kyllä mielelläni, tosin usein tahtomattani. Nyt olevat tenttimateriaalit ovat suurimmaksi osaksi tietokoneella, mutta onneksi yksi konkreettinen kirja mahtui joukkoon. Yksi on kaikkein haasteellisin. Arvostan todella heitä jotka jaksoivat nähdä vaivaa sivujen kuvaamiseen ja siirtämiseen koneelle, mutta luettavuuden kannalta saatu materiaali ei ole kaikkein helpointa. Osa kuvista on sumuisia ja kuvan sävy yleisesti haalea. Edes yliopiston kirjastosta kyseistä kirjaa ei käsittääkseni saanut, kuin korkeintaan yhtenä kappaleena. Kuinka 20 kurssilaista saisi jaettua sen? Taas kerran olen kiitollinen kuvaajille, ja yritän parhaani saadakseni selvää tekstistä. Todennäköisesti homman kanssa oli kiire, ja kuvien siirtäminen koneelle oli pois heidän omasta ajastaan. 

Kirjahistorian verkkokurssilla yhtenä tehtävänä tuli pohtia kirjojen kohtaloa, eli syrjäyttävätkö E-kirjat lopulta "tavalliset" kirjat. Toivon hartaasti ettei näin kävisi, tai jos käy, en halua olla asiaa todistamassa. Pidän kirjoista myös esineinä, ja konkreettinen sivujen kääntäminen on rituaali, mitä ilman lukeminen ei tunnu "kotoisalta". Sama pätee sanomalehtiin. Kaikkein mieluiten luen verkkolehden sijaan oikeaa lehteä. Toki kaikkeen tottuu, mutta kirjat ja lehdet ovat asioita, joista en halua totuttautua irti. Vaikka E-kirjojen kehutaan olevan laadultaan kirjojen kaltaisia, haluan arkeeni edes pienen välimatkan jatkuvasti kehittyvään teknologiaan. Internet voi kaatua ja tietokone hajota, mutta kirjat kestävät hakkeroinnit ja sähkökatkokset, kuten myös kynä ja paperi. Toki näitäkin uhkaavat ulkoiset tuhotekijät, kuten kosteus ja kenties tulipalo. No, muutosta laskematta mitään täydellisesti pysyvää on vaikea löytää.

En ole koskaan ollut mikään "mestarilukija". Luen mielelläni, mutta minulla on ennakkoluulojen vuoksi taipumus lukea samoja kirjoja uudelleen. Tosin viime aikoina olen onnistunut löytämään uusia teoksia, mutta nyt taas en tahdo keksiä millaisista kirjoista kiinnostuisin. Romaanit ja elämäkerrat vuorottelevat lukemistossa, ja nyt ovat elämäkerrat mielenkiinnon kohteina. Lähiaikoina pitää varmaankin hyödyntää nykyteknologiaa siinä määrin, että etsisin Internetistä aiheita lukemistooni. Pidän kuitenkin eniten kirjojen etsimisestä paikan päällä, toisin sanoen kirjastossa. Ehkä saman kirjan lukemista useaan kertaan saatetaan pitää outona, minä luen mielelläni kirjoja useaan kertaan. Tosin lukemiskertojen välille tarvitaan oma aikansa. Viime aikoina on vain käynyt niinkin koomisesti, että luulin löytäneeni uuden kirjan, mutta puolessa välissä tajuan lukeneeni samaisen kirjan joskus vuosia sitten. Ei hätää, se ei haittaa. Koska huomaan asian vasta jonkin aikaa luettuani, olen unohtanut suuren osan. 

Usein mietin, että miten suosittua lukeminen nykyään on. Erityisesti nuorilla ja lapsillakin on käytössään Internet missä tahansa ja milloin tahansa, sekä mahdollisuus katsoa elokuvia ja tv-sarjoja yhtä usein. Onko kirjoille enää aikaa, ja riittävätkö kärsivällisyys ja mielikuvitus lukemiseen? Jo omassa lapsuudessani huomasin, että kirjojen "vaikeustaso" laskee ajan myötä. Anni Polvan Tiina -kirjat joita kykenin lukemaan (vasta?) 4 -tai 5-luokkalaisena, olivat aikoinaan ilmeisesti paljon nuorempien lukijoiden suosikkeja. Nyt kun olen saanut tilaisuuden vilkaista uusia ala-asteikäisille suunnattuja kirjoja, kieli on muuttunut helpommaksi oman aikani kirjoista, ja kuvien määrä on lisääntynyt. Kun vertaan toisella luokalla ollutta lukukirjaa "Kumitarzan" (jostain syystä en muista kirjoitusasua!) tämän päivän samaa ikäluokkaa oleville lapsille suunnattuihin kirjoihin (siis niihin pariin), sisältö on muuttunut yksinkertaisemmaksi. Mainittakoon varmuuden vuoksi, että kautta aikojen on ollut lapsia, joiden lukemisto on ollut aikuisten tasoa. Ehkä suurempi haaste on siinä, että tulevia lukijoita aliarvioidaan. Itse ajoittain häpeän lukemistoani, vaikka se tässä vaiheessa lienee jo tarpeetonta. Ns. "oikeiden" kirjojen lukeminen alkoi ehkä kolmannella luokalla, ja nekin olivat koulun kautta löytyneitä helppolukuisia kirjoja. Kadehdin niitä oppilaita, jotka saivat luettua miltei aikuisten kirjoja. Minäkin yritin kuudennella luokalla lukea "Sinuhe egyptiläisen". Taisin lopettaa kymmenen sivun jälkeen. Kymmenen vuotta myöhemmin luin kirjan uudelleen ja loppuun asti. En ollut vakuuttunut, sillä Sinuhen ylidramatisoiva asenne peitti alleen ympäristön kuvaamisen jännittävyyden. Kiinnostuksen nousi lähinnä silloin, kun Sinuhe suoritti lääketieteellistä operaatiota. Ehkä siksikin, koska niinä hetkinä hän ei päässyt tekemään "kärpäsestä härkästä". 

En tainnut koskaan saada paljoakaan irti näistä suurista klassikoista, jotka jokaisen itseään kunnioittavan kansalaisen yleissivistykseen kuuluu, tai ainakin kuului. Tuntemattoman sotilaan hahmoista kylläkin pidin, mutta mieluummin olen lukenut sotakertomuksia elämäkerroista, ja siviilien kertomana. Sotataktiikka -ja historia muulla tasolla on aina tuntunut lähinnä sekavalta, ja diktaattorien tavalta leikkiä "Kukkulan kuningasta". Valitettavasti moni siviilikin lähti tuohon leikkiin syyllistämällä milloin mitäkin osapuolta. Nyt kun olen lukenut keskitysleiristä selviytyneiden tarinoita niin Saksan, kuin Neuvostoliiton uhrien näkökulmasta, en näe syytä puolustaa kumpaakaan. Tosin kehuja voin antaa: ei sitä niin vain saa yhtä tehokkaasti tapettua siviileitä! Ja siihen päälle vielä yksin jääneet lesket lapsimäärän X kanssa. Elämäkertojen kautta olen tutustunut niihin aiheisiin, jotka teoreettisesti olisivat olleet liian vaikeita hahmottaa, kuten historia. Lisäksi elämäkerrat mahdollistivat sääntöjen rikkomisen: se mitä ei tv:stä voinut katsoa, siitä saattoi lukea. Näin vuosia myöhemmin mietin, että oliko minun ja paikallisen "kirjastotädin" välillä tietämättäni jonkinlainen salaliitto, kun hän ystävällisesti auttoi minua löytämään kirjoja liittyen mm. narkomaanien elämään tai väkivaltaa tai sortoa kokeneiden ihmisten elämään. Toisaalta olen iloinen, että luin tuon kaiken realistisista, oikeiden ihmisten kertomista kokemuksista. Väkivallalla mässäily viihdemielessä tyrehtyi alkuunsa. Toisaalta voin olla äärimmäisen kiitollinen myös isoäidilleni, joka jo varhain kertoi minulle kokemuksistaan sota-ajalta. Todellisuus ei ollut eikä ole vieläkään mitään leikkiä. Ihmisiä kuolee oikeasti, ja tilanne on siinä vaiheessa luokkaa "Game over". 

Vaikka joissain tilanteissa kirjojen tai esimerkiksi kouluun liittyvien materiaalien sähköistyminen voi käytännön tasolla helpottaa asioiden hoitamista, toivon että kirjat saisivat vielä pitkän elinajan. On vaikea sanoa kuinka kannustaa uusia sukupolvia lukemaan. Ehkä lukemalla heille ääneen pienestä pitäen? Se että lukutaito opitaan "vasta" koulussa, ei ole häpeä. Ajoittain ihmettelen sitä, että lasten lukutaidon oppimisiällä kehutaan ja siitä tulee jonkinlainen älykkyyden mittapuu. Neljävuotiaana lukemaan oppinut ei välttämättä tule olemaan yhtään innokkaampi lukija, kuin toisella luokalla lukemaan oppinut. Oli kyse mistä ikäluokasta tahansa, en myöskään kannata lukemiston valitsemista "ansioluettelon" täydentämiseksi. Olen itse aikoinani valinnut lukemistoa sen perusteella että se vaikuttaisi hienolta, mutta itse lukukokemus hautautui pätemisen alle. Vaikka aiemmin pohdin erityisesti lasten lukemiston helpontumista vuosien mittaan, en silti kannata itsensä pakottamista lukemaan liian vaikeita teoksia. Kenties tässä on pientä ristiriitaa havaittavissa, enkä itsekään sitä kykene selvittämään. Näin ammattitaidottomana voin säveltää ehdotuksia varsin subjektiivisesta näkökulmasta, toisin sanoen omien kokemusten kautta: sisältä ratkaisee, ei status tai sivumäärä.