Lapsena, teininä ja nuorena aikuisena (minkä loppuvuotta saatan elää vielä?) minulla oli varsin jyrkät asenteet eri urheilulajeihin. Olin hyvissä ajoin päättänyt inhota jotain, ja niistä lupauksista pidin ehkä paremmin kiinni kuin monesta muusta päätöksestä ikinä. Mietin mihin inhokkilajien kategoriointi perustui. Pääasiassa asiaan vaikuttivat sosiaaliset paineet, liian vähäiset onnistumiset tai muuten vain mielenkiinnon puute. Onnistumisen puutteeseen ei oikeastaan ole liittynyt paineita, vaan se kypsä ajatus tyyliin "en tykkää tästä koska en onnistu heti". Joissain lajeissa taas kärsivällisyys riitti harjoitteluun siitäkin huolimatta, ettei onnistuminen tullut puoli-ilmaiseksi. Kuten arvata saattaa, joukkuepeleihin minulla on pitkään ollut äärimmäisen negatiivinen asenne. Myös into yleisurheilun kohdalla laski nopeasti erityisesti yläasteella. Yllättäen yksilölajit, kuntopiirit ja temppuilu ovat kuuluneet suosikkkeihin. Lieneekin jo pääteltävissä, että ajatukseni perustuva koulun liikuntatunteihin.
Jalkapallo sai kunnian päästä inhokkilajien joukkoon jo varhain, ehkä toisella tai kolmannella luokalla. Minun oli vaikea hahmottaa sääntöjä, ja pallon kanssa olin varsin taitamaton. Kyseinen väline on viholliseni nykyäänkin. Tai jokin suurta komiikkaa aiheuttava väline. Kun yritän kuljettaa jalkapalloa tai saada kunnollisia potkuja aikaiseksi, pallo alkaa elää omaa elämäänsä siirtyen täysin väärään suuntaan alkuperäiseen suunnitelmaan nähden. Samalla joku osaavampi ja nopeampi ehtiikin jo nappaamaan pallon ja tekemään maalin. Tässä vaiheessa minua katsottiin pettyneesti, minkä jälkeen totesin paremmaksi vaihtoehdoksi vain juosta mukana mukamas pelaamassa. Koripallon kanssa tykkäsin kyllä harjoitella koreja, mutta peli pilasi kaiken. En saanut keskittyä rauhassa, sillä joku valopää vastapuolelta häiritsi heittoani, aivan kuten pallon kuljettamista. Juuri kun sain pallon pomppimaan tyylikkäästi, joku ilkimys otti sen haltuunsa. Tämänkin pelin aikana oli siis parempi vain juosta "koristeena". Sählystä jostain kumman syystä pidin, ja uskalsin jopa pelata pelkän mailan ulkoiluttamisen sijaan. Jääkiekkoa en ole edes tainnut kokeilla, sillä taitoluistelijana sitä vain kuului inhota. Yksinkertaista vai mitä? Luisteluvuosien jälkeen suhteeni jääkiekkoon oli neutraali. Tosin näin MM-kisojen aikaan ajoittain ärsyttää se vouhotus, mutta toisaalta en oikein voi sitäkään kritisoida. Osalle jääkiekon MM-kisat ovat olleet tärkeä vuotuinen perinne lapsesta asti, minkä vuoksi ajankohtaan oletettavasti liittyy suuria tunteita. Tosin voiton käyttämistä tekosyynä "sikailla" ja ryypätä en osaa nähdä erityisen hyvänä ja voittoa kunnioittavana käytöksenä. Muita lajeja jotka ovat jääneet mieleen ovat pesäpallo ja lentopallo. Pesäpallosta pidin ala-asteen ajan, ja kävin jopa yhtenä kesänä "pesiskerhossa", mitä vieläkin ihmettelen. Myöhemmin löin niin tehokkaasti huteja, että innostus luonnollisesti laski. Lentopalloa en suoranaisesti inhonnut, mutta pallon läjäys oli ikävää. Kyllä, taisin olla halutessani varsin herkkänahkainen. Yleisurheilussa into laski yläasteella, sillä vastujat olivat hyväkuntoisia ja minua paljon pidempiä. Yritä siinä sitten juosta nopeimmin..
Entä nykyään? Monia inhokkilajeja kokeilen mielelläni leikkimielisesti ilman vakavaa pelaamista, tai ilman pelaamista ollenkaan. Taidan olla niin raskaan sarjan joukkuepelaaja, etten halua kenenkään häviävän? Koripalloa olisi hauska heitellä ja pompotella niin juosten kuin kävellen, mutta peliin minusta ei varmaankaan olisi. Jalkapallossa hidasteena on edelleenkin surkea yhteistyökykyni pallon kanssa, mutta esimerkiksi koulussa sijaistaessani jalkapallon kokeileminen oli suorastaan hauskaa! Tosin en pärjännyt taitaville ekaluokkalaisille.. Sählyä voisin ehkä hyväntuulisessa porukassa kokeilla, tai sitten ihan itsekseni. Lentopalloa ei liioin ole ikävä. Jääkiekkoa voisin itse asiassa joskus kokeilla, mutta lähinnä tekniikan kannalta. Jos rehellisiä ollaan, en ole koskaan edes kokeillut hokkareita! Jos mahdollisuus tulee, voisin ehkä testatakin, tai sitten sellaisia ensiluistinten tapaisia "puolihokkareita", eli terää ilman kärkipiikkejä. Itse asiassa sellainen harjoittelu voisi tukea perusluistelua ja vauhdin kehittymistä. Pesäpalloakin voisin testata, mutta lähinnä kokeillakseni hallitsenko hutien lyömisen vieläkin yhtä hyvin.
Joukkuepeleihin liittyy ikäviä muistoja, lähinnä ryhmäpaineisiin liittyen. Erityisesti yläasteella moni pelasi jalkapalloa, minkä vuoksi kuuluin yllättäen surkeimpien joukkoon. Sinänsä tällainen asetelma oli hieman ikävä, sillä me surkimukset jäimme osaavien jalkoihin (kirjaimellisesti), emmekä saaneet mahdollisuutta kehittyä. Toisaalta jos perspektiiviä hieman muutetaan, olisi joku muu saanut jäädä jopa minun jalkoihin. Jos lajina olisi ollut nimenomaan taitoluistelu, olisivat osaavat pelaajat joutuneet samaan asemaan, eli lopputulos ei olisi ollut sen reilumpi. En tiedä olisko sekään reilua, että tunnin lajin osaavat joutuisivat tekemään osaamistaan alemmalla teholla. Minä ainakin turhautuisin. Toki perusasioita on hyvä kerrata, mutta lajin X jo enemmän harrastaneella aikaa perusasioiden kertaamiseen tarvitaan vähemmän. Kenties yhtenä ratkaisuna voisi olla osaavien henkilöiden päästäminen ohjaajien rooliin, mutta sellainen vaatii kypsyyttä jotta opetteleviin asennoiduttaisiin oikein, eli suurin ilo ei näyttämisestä, vaan onnistuneesta opettamisesta.
Myönnän käyttäytyväni lapsellisesti asenteideni perustuessa kokemuksiin yli 20 vuotta sitten. Toisaalta uskaltaudun olemaan myös ylpeä itsestäni. Olen löytänyt kompromissejä, joiden kautta vanhat tiukat asenteet ovat ainakin jonkin verran muuttuneet joustavampaan suuntaan. Ehkä minusta ei ole kilpailevaksi pelaajaksi, mutta olen suostunut tutustumaan uudelleen sellaisiin lajeihin, joita alkujaan päätin inhota. Tällaisen askeleen ottamista sovellan mielelläni muuhunkin elämään. Vaikka asenteet ja ihanteet eivät täydellisesti muuttuisikaan, mukavuusalueelta astuminen varovaisestikin on saavutus. Tosin pikajuoksussa en edelleenkään pärjäisi, mutta jos saan omaa aikaani ja kestävyyttäni parannettua, siinä on saavutusta kerrakseen. Jääräpäisyydessä pärjäisin MM-tasolla. Ajoittain nolottaa se, miten paljon aikaa tarvitsen katsoakseni asioita edes hivenen laajemmassa perspektiivissä. Urheilulajien käyttö vertauksena tuntuu varsin toimivalta tätä asennetta tarkasteltaessa. Inhokeista ei mielestäni tarvitse oppia pitämään, mutta niiden kokeileminen vuosien erätauon jälkeen saattaa osoittautua kannattavaksi testaukseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti