Kevätlukukauden
haasteellisimmat ajat ovat meneillään. Motivaatio heittelehtiin
siellä täällä, ja pientä paniikkiakin tahtoo ajoittain pukata
päälle. Tehtäviä on aina hieman enemmän kuin joutaisi tai
jaksaisi tehdä, ja mikä ärsyttävintä: gradu on odottanut
tekijäänsä viime viikosta. Taustalla ei ole ollut niinkään
laiskuus, vaan muut tehtävät deadlinieansa kanssa. Turhauttavaa
sanoisinkos! Tenttiluku taas on jäänyt metro –ja bussimatkojen
varaan, mikä tosin ei ole huono saavutus sekään.
Ennen
varsinaista tekstiä muistutan, että sairastelu –ja toipumisvuoden
passivoivat minua sekä saivat erkaantumaan vastuusta, ts.
normaalista aikuisen ihmisen elämästä. Eli ajatukseni ja
mahdolliset saavutukseni ovat osa sopeutumista siihen normaaliin
elämään vastuineen. Työpanokseni voi siis hyvinkin kuulostaa
pieneltä jonkun muun korvaan, ja tiedän että osa kykenee
hankkimaan kaksinkertaisen määrän opintosuorituksia samassa
ajassa. Mutta minulle nämä ovat suuria saavutuksia, ainakin
lähtötasoa ajatellen.
Tai
hetkinen.. ei tämä alkuvuosi aivan hukkaan ole mennyt. Praktikum
II:n tehtävät ovat hyvällä mallilla, ja graduun on hankittu
hieman lisämateriaalia. Eli työstämistä vaille valmis. Eihän
tässä olekaan mitään dramaattisen keskeneräistä meneillään!
Suurempi haaste on vain pysytellä vauhdissa mukana, ja puskea ”laput
silmillä” eteenpäin. Jos näkökenttä pääsee laajenemaan
vähänkin liikaa, nousevat stressitasot kerralla. Millaisten
asioiden ja ajatusten avulla eteenpäin onkaan päästy? Tuleva
teksti näitä asioita luonnehtikoon.
Aloittamisen
vaikeus
Tämä
on paha! Joskus tuntuu siltä, että kaikkein eniten väsyttää ja
aivot lyövät tyhjää nimenomaan aloittamisen hetkellä. ”En
osaa, en jaksa, en tajua tästä yhtikäs mitään.” Tällainen
ajattelu on varmaan sitä surullisen kuuluisaa alkukankeutta, joka on
vain ylitettävä. Viime viikolla satuin juttelemaan yhden
valmentajan kanssa, joka itse on entinen MM-tason urheilija. Kun
kysyin häneltä kuinka hän onnistuin yhdistämään opiskelun ja
suuren harjoittelumäärän, vastaus oli hämmentävä: ”Minä en
ole saanut käydä koulua tavalliseen tapaan. 9. luokan tein kahdessa
ja puolessa kuukaudessa, ja siinä sai opiskella koko ajan.” Kun
suuni loksahti auki melkein jäädäkseen, hän totesi: ”Mutta
oikeastaan vaikeaa oli lähinnä se aloittaminen.”
Asian ydin!
Kun
kuulin tällaisestai käsittämättön huikeasta suorituksesta,
tajusin ymmärtäneeni jotain tärkeää. Kun aloittamisen haasteista
pääsee yli, työskentely sujuu jo kevyemmin. Tätä ajatusta ja
keskustelua olen ajatellut usein, ja saanut siitä paljon
motivaatiota. Olen tiedostanut paremmin työskentelyyn liittyvät
haasteet, ja toisaalta myös tunnistamaan voimavarani. Joskus levon
tarpeen tunnistaminen on vaikeaa. Alkukankeus tahtoo naamioitua
väsymyksen vaatteisiin. Parhaiten nämä kaksi olen erottanut
toisistaan huomaamalla, että todellinen väsymys vaikeuttaa
työskentelyä myös pitkään aloittamisen jälkeen.
Miten
paljon haluan tätä?
Niin,
hyvä kysymys. Kun suorittaa toista korkeakoulututkintoa, joskus
opiskelu todellakin maistuu puulta. Mutta haluanko jäädä ikuiseksi
opiskelijaksi gradua roikottamaan ja pitämään tenttikirjat
pöytäkoristeina? Vaihtoehtona on tehdä töitä kohti määränpäätä,
eli valmistumista. Valmistumista (hyvällä onnella) seuraisi
työelämä, jossa tehtävä seuraavat harvemmin kotiin asti. Saisin
tehdä työtä, jota todella haluan ja sellaisten tehtävien parissa,
joita teen mielelläni. Jälkimmäinen vaihtoehto yllättäen
houkuttelee enemmän.
Seuraavaksi
on mietittävä, kuinka paljon haluaa päästä jälkimmäiseen
vaihtoehtoon? Viereen voi asettaa vaihtoehdon ikuisesta
opiskelijaelämästä. Kyllä, minä ihan todella tahdon valmistua.
Haluan sitä niin paljon, että olen valmis jatkamaan tehtävien
työstämistä , jotta valmistuisin. Tämä tarkoittaa riittävää
ahkerointia ja valmiutta nähdä vaivaa, sekä mahdollisesti myös
luopua jostain. Kuten palasesta omaa mukavuusaluetta..
Olen
siis ymmärtänyt haluavani valmistua ja siirtyä työelämän
pariin. Tämän ymmärrettyäni motivaatio tehdä työtä haluamani
tavoitteen eteen on kasvanut. Välillä motivaatio kuitenkin unohtuu
ja katoaa jäljettömiin. Sellaisina hetkinä yritän palauttaa
mieleeni miksi minun kannattaa kirjoittaa esseetä eteenpäin edes
muutama lause kerrallaan, samoin gradua. Ne muutamat lauseet vievät
aina pikkuisen lähemmäksi sitä, minkä vuoksi kannattaa tehdä
töitä.
Koska
olen halunnut myös pitää tavoitteellisen treenaamisen mukana, olen
luopunut muista aktiviteeteista. Osa kieltämättä harmittaa, mutta
valmistumisen jälkeen voin kenties halutessani palata niihin.
Esimerkiksi maalausta ja piirtämistä olisi mukava harrastaa taas
joskus, samoin vaatteiden ompelemista. Myös soittamista kaipaan,
mutta valitettavasti se jää viikonloppupainotteiseksi. Toisaalta
uskon voivani palata siihenkin vielä joskus. Kuitenkin tiedän
viihtyväni jäällä hyvin huonoinakin harjoittelupäivinä, ja
opiskelun rinnalla liikunta ylipäänsä antaa voimia sekä
mahdollisuuden saada ajatukset muualle. Hyviä puolia on siis sen
verran paljon, että tv-ohjelmat ja maalaustarvikkeet voivat odottaa.
No, uutiset katson kerran päivässä sekä muutaman kerran viikossa
illan päätteeksi tunnin verran jotain HBO:n sarjoista. Tunnustan!
”Ketään
ei tulla kotoa hakemaan”
Tämä
lause tuli esille joskus vuosia sitten, kun ystäväni ja hänen
isänsä kanssa keskustelimme tulevaisuudesta ylipäänsä, ja mitä
haluaa tehdä. Kun heitin ilmoille asioita joita toivon voivani
joskus tehdä, tuo lause lennähti esille. Vaikka se joskus
kuulostaakin raivostuttavan paasaavalta, siinä on suuri määrä
totuutta. Jos jotain elämässä haluaa, on itse mentävä ja tehtävä
asioita haluamansa eteen. Harvemmin toteutuneet haaveet kannetaan
tarjottimella nenän eteen, ellei sitten todella käy tuuri.
Erityisesti
osasto –ja toipumisajan taantumisesta irtautuessa tuo lause on
ollut tärkeä työväline. Sen kautta olen oppinut ottamaan aina
vähän enemmän vastuuta, ja näkemään vaivaa sellaisten asioiden
eteen, joita elämässäni haluan. Joskus lähtemminen ja
aloittaminen on vaikeaa, mutta loppujen lopuksi merkittävin työ on
tehtävä itse. - Ketään kun ei tosiaan tulla kotoa hakemaan.
Paksuun kallooni on todellakin vihdoin painunut se tosiasia, että
omien haaveiden eteen työskentely ei ole aina ”kivaa”, helppoa,
tai edes mielekästä. Tämä on pätenyt niin opiskeluun,
toipumiseen kuin urheiluunkin. Jotta pääsisi eteenpäin, on
kohdattava oma epämukavuusalue, ja joskus hieman koputeltava omia
rajojaan. Joskus rajojen koputtelu voi tarkoittaa myös omien rajojen
hyväksymistä. Aina kaikkea ei myöskään voi saada kerralla,
vaikka miten tekisi töitä. On myös osattava olla kärsivällinen,
sillä muuten voi menettää suuren osan saavuttamastaan.
Pohdintaa:
Vaikka
erityisesti teksin loppuosa siirtyi hivenen abstraktille tasolle,
kannan jokaista ajatusta mukanani päivittäin. Verrattuna
aikaisempaan, kaikki ole niin suorituskeskeistä. Myönnän haluavani
itseltäni ja elämältäni paljon. Kaiken ei kuitenkaan tarvitse
olla viimeisen päälle ”priimaa”, sillä saavutukset itsessään
ovat arvokkaita. Arvokkuus tulee siitä työstä, minkä niiden eteen
on tehnyt. Vaikka mitali jäisi saamatta, se ei tee kenestäkään
häviäjää.
Kannattaa
siis todella miettiä miten paljon jotain asiaa haluaa. Jos sitä
todella haluaa, jokaisesta löytyy varmasti sisua ja halua tehdä
töitä tavoitteensa eteen. Vaikka lopputulos ei vastaisi
alkuperäistä toivetta, ei se välttämättä ole huonompi. Tästä
syystä aloittamisen vaikeus kannattaa ylittää vaikka hammasta
purren, sillä ketään ei tulla kotoa hakemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti