Motivaatio ja aikaansaaminen: Nämä ajatukset ovat auttaneet

Kevätlukukauden haasteellisimmat ajat ovat meneillään. Motivaatio heittelehtiin siellä täällä, ja pientä paniikkiakin tahtoo ajoittain pukata päälle. Tehtäviä on aina hieman enemmän kuin joutaisi tai jaksaisi tehdä, ja mikä ärsyttävintä: gradu on odottanut tekijäänsä viime viikosta. Taustalla ei ole ollut niinkään laiskuus, vaan muut tehtävät deadlinieansa kanssa. Turhauttavaa sanoisinkos! Tenttiluku taas on jäänyt metro –ja bussimatkojen varaan, mikä tosin ei ole huono saavutus sekään.

Ennen varsinaista tekstiä muistutan, että sairastelu –ja toipumisvuoden passivoivat minua sekä saivat erkaantumaan vastuusta, ts. normaalista aikuisen ihmisen elämästä. Eli ajatukseni ja mahdolliset saavutukseni ovat osa sopeutumista siihen normaaliin elämään vastuineen. Työpanokseni voi siis hyvinkin kuulostaa pieneltä jonkun muun korvaan, ja tiedän että osa kykenee hankkimaan kaksinkertaisen määrän opintosuorituksia samassa ajassa. Mutta minulle nämä ovat suuria saavutuksia, ainakin lähtötasoa ajatellen.

Tai hetkinen.. ei tämä alkuvuosi aivan hukkaan ole mennyt. Praktikum II:n tehtävät ovat hyvällä mallilla, ja graduun on hankittu hieman lisämateriaalia. Eli työstämistä vaille valmis. Eihän tässä olekaan mitään dramaattisen keskeneräistä meneillään! Suurempi haaste on vain pysytellä vauhdissa mukana, ja puskea ”laput silmillä” eteenpäin. Jos näkökenttä pääsee laajenemaan vähänkin liikaa, nousevat stressitasot kerralla. Millaisten asioiden ja ajatusten avulla eteenpäin onkaan päästy? Tuleva teksti näitä asioita luonnehtikoon.

Aloittamisen vaikeus

Tämä on paha! Joskus tuntuu siltä, että kaikkein eniten väsyttää ja aivot lyövät tyhjää nimenomaan aloittamisen hetkellä. ”En osaa, en jaksa, en tajua tästä yhtikäs mitään.” Tällainen ajattelu on varmaan sitä surullisen kuuluisaa alkukankeutta, joka on vain ylitettävä. Viime viikolla satuin juttelemaan yhden valmentajan kanssa, joka itse on entinen MM-tason urheilija. Kun kysyin häneltä kuinka hän onnistuin yhdistämään opiskelun ja suuren harjoittelumäärän, vastaus oli hämmentävä: ”Minä en ole saanut käydä koulua tavalliseen tapaan. 9. luokan tein kahdessa ja puolessa kuukaudessa, ja siinä sai opiskella koko ajan.” Kun suuni loksahti auki melkein jäädäkseen, hän totesi: ”Mutta oikeastaan vaikeaa oli lähinnä se aloittaminen.”

 Asian ydin!

Kun kuulin tällaisestai käsittämättön huikeasta suorituksesta, tajusin ymmärtäneeni jotain tärkeää. Kun aloittamisen haasteista pääsee yli, työskentely sujuu jo kevyemmin. Tätä ajatusta ja keskustelua olen ajatellut usein, ja saanut siitä paljon motivaatiota. Olen tiedostanut paremmin työskentelyyn liittyvät haasteet, ja toisaalta myös tunnistamaan voimavarani. Joskus levon tarpeen tunnistaminen on vaikeaa. Alkukankeus tahtoo naamioitua väsymyksen vaatteisiin. Parhaiten nämä kaksi olen erottanut toisistaan huomaamalla, että todellinen väsymys vaikeuttaa työskentelyä myös pitkään aloittamisen jälkeen.

Miten paljon haluan tätä?

Niin, hyvä kysymys. Kun suorittaa toista korkeakoulututkintoa, joskus opiskelu todellakin maistuu puulta. Mutta haluanko jäädä ikuiseksi opiskelijaksi gradua roikottamaan ja pitämään tenttikirjat pöytäkoristeina? Vaihtoehtona on tehdä töitä kohti määränpäätä, eli valmistumista. Valmistumista (hyvällä onnella) seuraisi työelämä, jossa tehtävä seuraavat harvemmin kotiin asti. Saisin tehdä työtä, jota todella haluan ja sellaisten tehtävien parissa, joita teen mielelläni. Jälkimmäinen vaihtoehto yllättäen houkuttelee enemmän.

Seuraavaksi on mietittävä, kuinka paljon haluaa päästä jälkimmäiseen vaihtoehtoon? Viereen voi asettaa vaihtoehdon ikuisesta opiskelijaelämästä. Kyllä, minä ihan todella tahdon valmistua. Haluan sitä niin paljon, että olen valmis jatkamaan tehtävien työstämistä , jotta valmistuisin. Tämä tarkoittaa riittävää ahkerointia ja valmiutta nähdä vaivaa, sekä mahdollisesti myös luopua jostain. Kuten palasesta omaa mukavuusaluetta..

Olen siis ymmärtänyt haluavani valmistua ja siirtyä työelämän pariin. Tämän ymmärrettyäni motivaatio tehdä työtä haluamani tavoitteen eteen on kasvanut. Välillä motivaatio kuitenkin unohtuu ja katoaa jäljettömiin. Sellaisina hetkinä yritän palauttaa mieleeni miksi minun kannattaa kirjoittaa esseetä eteenpäin edes muutama lause kerrallaan, samoin gradua. Ne muutamat lauseet vievät aina pikkuisen lähemmäksi sitä, minkä vuoksi kannattaa tehdä töitä.

Koska olen halunnut myös pitää tavoitteellisen treenaamisen mukana, olen luopunut muista aktiviteeteista. Osa kieltämättä harmittaa, mutta valmistumisen jälkeen voin kenties halutessani palata niihin. Esimerkiksi maalausta ja piirtämistä olisi mukava harrastaa taas joskus, samoin vaatteiden ompelemista. Myös soittamista kaipaan, mutta valitettavasti se jää viikonloppupainotteiseksi. Toisaalta uskon voivani palata siihenkin vielä joskus. Kuitenkin tiedän viihtyväni jäällä hyvin huonoinakin harjoittelupäivinä, ja opiskelun rinnalla liikunta ylipäänsä antaa voimia sekä mahdollisuuden saada ajatukset muualle. Hyviä puolia on siis sen verran paljon, että tv-ohjelmat ja maalaustarvikkeet voivat odottaa. No, uutiset katson kerran päivässä sekä muutaman kerran viikossa illan päätteeksi tunnin verran jotain HBO:n sarjoista. Tunnustan!

”Ketään ei tulla kotoa hakemaan”

Tämä lause tuli esille joskus vuosia sitten, kun ystäväni ja hänen isänsä kanssa keskustelimme tulevaisuudesta ylipäänsä, ja mitä haluaa tehdä. Kun heitin ilmoille asioita joita toivon voivani joskus tehdä, tuo lause lennähti esille. Vaikka se joskus kuulostaakin raivostuttavan paasaavalta, siinä on suuri määrä totuutta. Jos jotain elämässä haluaa, on itse mentävä ja tehtävä asioita haluamansa eteen. Harvemmin toteutuneet haaveet kannetaan tarjottimella nenän eteen, ellei sitten todella käy tuuri.

Erityisesti osasto –ja toipumisajan taantumisesta irtautuessa tuo lause on ollut tärkeä työväline. Sen kautta olen oppinut ottamaan aina vähän enemmän vastuuta, ja näkemään vaivaa sellaisten asioiden eteen, joita elämässäni haluan. Joskus lähtemminen ja aloittaminen on vaikeaa, mutta loppujen lopuksi merkittävin työ on tehtävä itse. - Ketään kun ei tosiaan tulla kotoa hakemaan. Paksuun kallooni on todellakin vihdoin painunut se tosiasia, että omien haaveiden eteen työskentely ei ole aina ”kivaa”, helppoa, tai edes mielekästä. Tämä on pätenyt niin opiskeluun, toipumiseen kuin urheiluunkin. Jotta pääsisi eteenpäin, on kohdattava oma epämukavuusalue, ja joskus hieman koputeltava omia rajojaan. Joskus rajojen koputtelu voi tarkoittaa myös omien rajojen hyväksymistä. Aina kaikkea ei myöskään voi saada kerralla, vaikka miten tekisi töitä. On myös osattava olla kärsivällinen, sillä muuten voi menettää suuren osan saavuttamastaan.

Pohdintaa:

Vaikka erityisesti teksin loppuosa siirtyi hivenen abstraktille tasolle, kannan jokaista ajatusta mukanani päivittäin. Verrattuna aikaisempaan, kaikki ole niin suorituskeskeistä. Myönnän haluavani itseltäni ja elämältäni paljon. Kaiken ei kuitenkaan tarvitse olla viimeisen päälle ”priimaa”, sillä saavutukset itsessään ovat arvokkaita. Arvokkuus tulee siitä työstä, minkä niiden eteen on tehnyt. Vaikka mitali jäisi saamatta, se ei tee kenestäkään häviäjää.

Kannattaa siis todella miettiä miten paljon jotain asiaa haluaa. Jos sitä todella haluaa, jokaisesta löytyy varmasti sisua ja halua tehdä töitä tavoitteensa eteen. Vaikka lopputulos ei vastaisi alkuperäistä toivetta, ei se välttämättä ole huonompi. Tästä syystä aloittamisen vaikeus kannattaa ylittää vaikka hammasta purren, sillä ketään ei tulla kotoa hakemaan.