"Ikuisen" opiskelijaelämän loppuaika: Suunnitelmia, pelkoja ja toiveikkuutta

Vaikka opiskelu käy usein voimille ja hermoille, ajatus valmistumisesta motivoi paljon! Toisaalta valmistuminen tarkoittaa todella suuria muutoksia elämässä yleensä. Suurimman osan elämästäni olen opiskellut. Koulunkäyntini taival alkoi 90-luvun alkumetreillä. Vuonna 2004 painoin ylioppilaslakin päähäni niiskuttaen. Minun luultiin itkevän. Todellisuudessa flunssan jälkimainingit pääsivät yllättämään mitä parhaimmilla hetkellä. Opiskelusta tuli välivuodeksi kutsuttu tauko. Syksyllä 2005 aloitin opiskelun Stadiassa kohti bioanalyytikon hurjaa maailmaa. En koskaan valmistunut Stadiasta. Tämä johtuu siitä, että Stadia muuttui Metropoliaksi.

Syömishäiriö ”hieman” hidasti opintojani, minkä vuoksi valmistuin puolta vuotta myöhemmin kuin opiskelijakollegani. Voi kamala mikä viive.. Yllättäen työelämän aloittaminen viivästyi. Asiaan vaikutti myös motivaation puute kyseisen alan suhteen. Syksyllä 2012 aloitin elämäni opiskelun muodossa uudelleen HEO:ssa. Seuraavana syksynä matkani Helsingin yliopistossa alkoi. Jotenkin ne opiskeluvuodet vain vierähtivät, ja valmistuminen alkaa ”aikuisten oikeasti” olla lähellä.

Kun valmistun..

Opiskelusta on tainnut ehtiä muodostua varsinainen elämäntyyli! Vaikka erittäin mieluusti jätän sen taakse ainakin joksikin ajaksi (mieluummi pidemmäksi), siirtyminen aivan toisenlaiseen elämään jännittää. En pelkää työntekoa, ja ainakin työharjoitteluiden perusteella koin opiskelevani juuri siihen ammatiin, missä tulen todellakin viihtymään. Työelämä on kuitenkin aivan erilaista kuin opiskelijaelämä. Mitään hurjaa opiskelijaelämää en ole viettänyt, mutta kieltämättä muutamat, erityisesti aikataululliset vapaudet ovat olleet suuri etu opiskelussa. Toisaalta papin työ ei ole perinteistä kahdeksan tuntia kattavaa päivätyötä, vaan omalla tavallaan vuorotyötä. Miten sen nyt ottaa.

Oli kyseessä miten kutsumusammatti tahansa, siirtyminen säännöllisiin tuloihin on ajatuksena houkutteleva. Joskus se opiskelijabudjetilla eläminen vain alkaa kyllästyttää. Tosin säästäminen ja jokaisen sentin tarkkailu on iskostunut sen verran syvälle, että tuskin minusta tulee mitään raskaan sarjan tuhlaajaa. Niin no, voisin tietenkin alkaa ostaa esimerkiksi sukkia hieman säännöllisemmin..

Jos työnhaussa tärppää, opiskelu jatkuu, nimittäin pastoraalikoulutuksen muodossa. Sen suorittamiseen menee oma aikansa, mutta eiköhän siitä selviä. Ja ehkä pastoraalikoulutus kannattaa ottaa eräänlaisena vieroituksena opiskelusta?

Entä jos oman alan töitä ei heti löydy?

Tämäkin tosiasia on hyväksyttävä. Vaikka toisin luulisi, papin paikkoja ei putoile taivaasta. Kovin pitkään en halua olla työttömänä. Omalta alaltani olen valmis ottamaan vastaan vaikka miten lyhyitä sijaisuuksia, jotta ote työelämään vahvistuu. Mutta jos omalta alalta ei millään löydy edes lyhytkestoisia sijaisuuksia, minulla on jokunen varasuunnitelma. Lisäksi etuna on, että minullahan on entuudestaan toinenkin tutkinto. Valitettavasti näytteenottotaitoni ovat pahasti ruostuneet, mutta muun labratyön opin varmasti jos hyvin perehdyttävät. Toisaalta voin tarpeen vaatiessa tehdä myös sijaisuuksia kouluissa.

Mikäli en löydä oman alani töitä heti, yritän ylläpitää kontaktia seurakuntatyöhön niin messu –kuin muissakin tehtävissä joihin vaan sovellun. Mutta miten ikinä käykään, passivoitumisesta haluan pysyä kaukana.

Tulevan kesän dilemma

Uskallan väittää työmoraaliani korkeaksi. Jos minulla ei ole oikeasti hyvää syytä, pitkään en halua olla tekemättä mitään. Minulle on ollut opiskelun aikana tärkeää, että hoidan kohtuullisessa tahdissa opintojani eteenpäin, ja olen siinä mielestäni onnistunutkin. Myös kesätöiden suhteen olen halunnut taistella viime vuosina viimeiseen asti. Vain ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeen en löytänyt kesätöitä, minkä vuoksi suoritin pakollisen heprean kurssin. Se oli järkevä valinta!

Ensimmäisen kerran vuosiin tilanne on kuitenkin erilainen. Mikäli kesätöitä ei löydy, aion suorittaa sivuaineen kesän aikana. Vaikka kesätyö on minulle tärkeä ihan jo periaatteesta, ensimmäisen kerran olen kahden vaiheilla haluanko sellaisia. Syy on yksinkertainen: valmistuminen on niin lähellä, että suorittamalla sivuaineen kesällä voin kirjoittaa kesän päätteeksi ns. oikeat työhakemukset. Eli tällä kertaa ilman kesätyötä jääminen ei olisikaan niin suuri onnettomuus, vaan nopeuttaisi valmistumista. Tietenkin siinäkin vaihtoehdossa on varjopuolensa. Sivuaineen rutistaminen kesän aikana ei ole mahdottomuus, mutta todella suuritöinen setti. Eli jos loppukeväästä väsymys on aivan infernaalinen, herää kysymys mistä energiaa sivuaineen suorittamiseen löytyy. Toisaalta sivuainepakettia ei tarvitse suorittaa sentään kesä -ja heinäkuun aikana, vaan projekti voin venähtää myös elokuun puolelle. Tämäkin vaihtoehto houkuttelisi..

Koska minulla ei ollut pokkaa tehdä suoraan niin hurjaa päätöstä että jättäisin kesätyöt sikseen, lähetän hakemuksia (ja siis huolella tehtyjä). Mikäli tällä kertaa ei tärppää, voin hyvällä omallatunnolla suorittaa sivuaineen.

Huono omatunto

32-vuotta ja todella vähän kokemusta työelämästä. Kyllä tämän myöntäminen kirpaisee. Jotenkin pidän työntekoa ns. aikuisen ihmisen velvollisuutena, tai ehkä omana velvollisuutenani. Kun aikaa työelämässä on kertynyt vain vähän, tunnen itseni jollain tavalla yli-ikäiseksi keskenkasvuiseksi, en aikuiseksi ihmiseksi. Hassua kyllä, en ajattele muiden kohdalla näin. Jos joku on opiskellut suurimman osan elämästään ja ikään olisi kaksi kertaa enemmän kuin minulla, asia ei häiritsisi.

Toisaalta yritän hiljentää syyllistäviä ääniä päässäni muistuttamalla, että jos olisin jäänyt esimerkiksi labra-alalle, olisin erittäin ilkeä ja kiukkuinen näytteenottaja ihan vain siksi, koska inhoan työtäni. Arvostan kyseistä ammattikuntaa paljon, mutta minulle se työ ei ole. En vain koe soveltuvani siihen. Ja kyllä, ajattelen asian näin päin: Minä en sovellu sille alalle. En siis ajattele ettei ala soveltuisi minulle. Uskon myös, että seurakuntatyössä minulla on paljon enemmän annettavaa, ja asioita joissa voin antaa oman panokseni.

Vuodet opiskelijana alkavat siis olla loppusuoralla. Jännityksestä ja pienistä peloistakin huolimatta odotan innolla aikaa työelämässä. En niinkään taloudellisista syistä, vaan niiden asioiden vuoksi mitä (toivottavasti) oman alani työt minulle merkitsevät. Pääsen tekemään työtä, mitä todella haluan tehdä. Vastuualueeni muuttuvat, mutta toisaalta uskon saavani myös uusia vapauksia. Ehkä minusta tulee viimeinkin, joskin pienen viiveen jälkeen aikuinen. Se että ajattelen näin, ei todellakaan tarkoita yleistämistä. Olen näissä asioissa äärimmäisen itsekäs ja egosentrinen. Huono omatunto ja syyllisyys kohdistuvat vain itseeni, ei muihin. Eli älkää ihmeessä pahoittako mieltänne tekstini sisällöstä! Jokainen tekee omat valintansa, eikä ns. ikuisessa opiskelussa ole mitään väärää, ei ainakaan jos projekti etenee. Minun kohdallani se tie saa päättyä. Aikansa kutakin.