Nyt jos koska olen viikonpäivistä sekaisin! Tätä ennen moinen sekaannus on liittynyt pitkään lomaan, mutta tällä kertaa taustalla on vuorotyö. Kellonajat eivät onneksi vaikeita toteuttaa, sillä aamuvuorot eivät ala aamuyöllä, ja iltavuoroista pääsen kotiin "ihmisten aikoihin". Aamuvuorojen kohdalla nousen viiden kieppeillä tai aikaisemmin riippuen siitä, menenkö julkisilla vai saanko autokyydin. Iltavuorosta pääsen kotiin yhdeksäksi, eli kohtuulliseen aikaan. Koska kulkuyhteydet ovat huonontuneet tänä vuonna entisestään, määräytyvät työajat sen mukaan. Itse työ on suhteellisen tuttua pieniä muutoksia laskematta, mutta mitään radikaalilla tasolla uutta ei ole. Suurin haaste lienee ns. hiljaisen tiedon oppiminen, toisin sanoen tarvikkeiden sijainti, käyttötarkoitus sekä eri keinot toteuttaa tehtävä X. Suurimman haasteen alla on käytännön järki, mikä minulla ei ole koskaan ollut erityisen vahva. No, sitä on turha itkeä, sillä nyt jos koska saan hyvää harjoitusta. Viikonpäivien sekaantuminen ilmeni kyllä erittäin huvittavalla tavalla tänä aamuna. Seitsemän junassa kummastelin miten vähän väkeä oli, vaikka nythän oli tavallinen työaika. Hetken päästä muistin, että nythän on lauantai! Ehkä arkena tilanne korjaantuu.
En tiedä olisinko tarvinnut hieman enemmän lomaa ennen toisen työn alkamista. Tuttu ahdistus on ollut vähän turhan paljon vieraana. Periaatteessa olen muuten jaksanut tehdä paljon, treenata, tehdä töitä niin että tauot unohtuvat jne., mutta jos jotain ylimääräistä p**kaa tulee yllättäen kuvioihin, lyhentynyt pinnani nostaa päätään. Se perinteinen "kaikki on minun syytäni" -ajattelumalli on seurana 24/7, enkä niinä hetkinen tai ajoittain kausina osaa olla erityisen mukava ihminen. Itsekään en siitä ihmisestä liioin pidä joksi muutun, ja raivostuttavinta on, että se ihminen on harmillisen lähellä minua. Kenties tämä johtuu siitä, että se ihminen olen minä itse. Kun se rajan ylittävä stressin aiheutaja poistuu, tilanne helpottaa ja olen vähemmän k***päinen ämmä. Viime päivinä minussa on tainnut herätä pienoinen defenssimekanismi, sillä tällaisia tilanteita välttääkseni olen esimerkiksi lenkille lähtiessäni jättänyt puhelimen kotiin. Jos totta puhutaan, tämä erittäin helppo keino on auttanut paljon! Hassua miten puhelimen jättäminen kotiin oli aikoinaan itsestäänselvyys. Nyt sen ottaminen mukaan on itsestäänselvyys. Se mihin kohtaan nykyisiä aikautauluja asetan hermolevon, on vielä mysteeri. Saipas peräti kaksi sensuroitua sanavalintaa samaan kappaleeseen!
Nyt kun tarkemmin mietin, viime torstaina pääsin todelliselle hermolepohetkelle, kiitos erään ystävällisen aikuisryhmäläisen, jonka kyydissä pääsin naapuripaikkakunnan jäähallin yleisvuorolle. Voi että teki hyvää! Axel ja kaksoissalchow sujuivat jossain määrin, mutta nyt jääajan vähennyttyä ja jäätyä oikeastaan tauolle harjoittelu on lähinnä taitojen ylläpitämistä. Kenties on pieni mahdollisuus, että pääsen vielä kerran jäälle ennen elokuuta, mutta muuten harjoittelu jää siihen asti ns. kuivaharjoittelun ja rullaluistimien varaan. Jälkimmäisten odottelu jatkuu vielä, joten hupaisat tarinat ensimmäisistä testauksista kuuluvat vielä futuuriin. Kesäkuun ajan treeni määräytyy työaikojen mukaan, mutta toistaiseksi iltavuorot eivät ole olleet este. En osaa nukkua erityisen myöhään arkena ainkaan, minkä vuoksi olen hoitanut treenit aamulla. Ajallisesti kesto on normaalia pienempi, mutta onneksi en tee istumatyötä. Viime viikolla tein kotosalla treenin balettiharjoitteita käyttäen, ja seuraavana päivänä kävin ulkona tekemässä hyppyharjoituksia ja jatkoin kotona keskivartalon treenillä. Eilen juoksin pitkästä aikaa hieman, mutta tauko ja helle eivät taanneet erityisen kiitettävää tulosta. Nyt kun jäälle ei pahemmin pääse, tuntuu harjoittelu ajoittain hieman yksitoikkoiselta. Ei suoranaisesti tylsältä, mutta vaihtelu olisi mukavaa. Voimistelujutuissa olen hieman arka, siis itsekseni. Kyllä, on liikkeitä joihin tarvitsen henkisen tuen mahdollisen "yleisön" varalle. Usein jo hyppyharjoitukset ovat hankalia tehdä jos joku näkee.
Seuraavaksi olisi pari päivää vapaata. Mitään suurempia suunnitelmia ei rästitöitä laskematta ole. Jos lukisin kirjoittamaani lukijan näkökulmasta, ensimmäinen diagnoosini kirjoittajasta olisi, että hänellä ei ole elämää. Ehkä näin osittain onkin, mutta se johtuu pääasiassa siitä, että vapaa-aika siihen nk. elämään on todella vähissä. Toisaalta pidän monesta asiasta mitä teen. Muutamat korvien välissä olevat ongelmat jättäisin mieluusti pois, mutta ehkä realismi jäisi turhan etäälle. Elämä on pääasiassa taistelua ja sinnittelyä tavalla tai toisella. Ehkä tämä tosiasia äkkiseltään tuntuu ikävältä, mutta mitä vähemmän sitä miettii, sitä enemmän jaksaa keskittyä onnistumisen iloon ja muihin positiivisiin asioihin. Pieni varovaisuus on kuitenkin paikallaan, sillä mitä olisinkaan ilman kyynistä negatiivista asennettani? Tuskin kukaan tuntisi minua enää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti