Halu kehittyä = suorittaminen?

”Nauti hetkestä!” Tätä kuulee kerran jos toisenkin. Tavallaan siinä on paljon ideaa, eikä kehotuksen noudattamisesta liene haittakaan. Joskus todellakin on hyvä pysähtyä, ja vain keskittyä. -Ja miksei nauttiakin. Minulla ei ole mitään tätä ajatusta vastaan, mutta rehellisyyden nimissä en koe kuuluvani siihen ihmistyyppiin, jolle yksittäiset hetket antaisivat paljon. Sitäkin enemmän nautin pidemmän aikavälin tarkastalusta, ja jatkuvasta, eteenpäin vievästä liikkeestä. Ehkä sitä voisi kutsua myös progressioksi.

Mistä on kyse?

Jos minun pitäisi valita jokin paikka jossa viihdyn jäähallin ja kuntosalin ulkopuolelta, vastaus voi olla varsin erikoinen: huvipuistot, tai tarkemmin ottaen laitteet. Minusta on hauskaa viilettää erilaisissa vuoristoradoissa ja testata riepottelua liikeradoissa, joita en muussa elämässä koe. Ainakaan vielä pahoinvointi ei ole rajoittanut. Vaikka laitteiden kulkusuunta vaihtelee, silti minusta koen niissä yhden huikaisevan tunteen: etenemisen.

Olen aina halunnut pyrkiä eteenpäin ja kehittyä. Kehityksen ei kuitenkaan tarvitse olla jatkuvaa kiirimistä yhä vaikeammalle tasolle, vaan osaamisen laajentamista uusille alueille. Jäällä tämä tarkoittaisi opitun liikkeen tekemistä esimerkiksi erilaisista lähdöistä tai vaihtamalla käsien asentoa. Soitossa etenminen voi tarkoittaa myös tyyliltään aivan erilaisen kappaleen opettelua, eikä niinkään teknisesti haasteellisemman.

Progression suunta ei siis ole vain ja ainoastaan ylöspäin. Oikeastaan sille varattu suuri liikkumatila viehättääkin paljon, samoin alueet joissa sitä voi toteuttaa. Kyse ei ole esimerkiksi pakenemisesta, vaan halusta hyödyntää mahdollisuutta kehittyä useammalla eri tasolla.

Jatkuva kehittyminen → Jatkuva suorittaminen?

Tähän kysymykseen olen törmännyt säännöllisesti. Oikeastaan ymmärrän kehittymisen tavoittelun rinnastamisen suorittamiseen. Minussa on myös suorittajaluonnetta, voin kyllä myöntää sen. Näen suorittamisen kuitenkin paljon rajoittavampana toimintana, jossa alkuperäisestä suunnasta poikkeaminen on lähellä katastrofia. Käytännössä tämä tarkoittaa, että jos kehitystä ei tapahdu juuri tietyllä tavalla ja tietty määrä, kaikki on pilalla.

Miten tällainen halu kehittyä sitten eroaa suorittamisesta? Omalla kohdallani koen asian siten, että näen kehitystä useammalla kuin vain yhdellä osa-alueella. Suorittaminen kohdistuu usein tekniselle alueelle, jossa vaikeustason on noustava jatkuvasti. Joskus itsekin asennoiduin näin. Nykyään haen kehitystä tekniikan lisäksi ilmaisun, suorituspuhtauden, variaatioiden ja rentouden lisäämisen kautta. Mainittakoon että nämä pätevät myös moneen muuhunkin asiaan kuin luisteluun. Esimerkiksi tenttiin lukiessa tuntuu upealta kokea tekstin aikana oivalluksia, ja tehdä parhaassa tapauksessa myös uusia johdopäätöksiä. Lukeminen ei siis jää pelkkään sivuilta saadun tiedon opetteluun. Ehkä tässä voisi kutsua kehittymisen ohella myös syyvyden saamiseksi.

Jääkö juuri tämä hetki tulevaisuuden varjoon?

Niin. Kun mielessä pyörii eteneminen ja kehittyminen, unohtuu juuri tämä, myös erittäin merkityksellinen hetki? -Ehkä joskus, suurimmaksi osaksi ei. Vaikka eteneminen ja kehitys yhdistetään usein tulevaan, itse tarkastelen tapahtumista kehitystä nimenomaan menneen ja tämän hetken aikavälillä. Tietenkin tulevaa varten on tehtävä suunnitelmia, mutta en sellaisen sulkevan pois tätä hetkeä.

Oikeastaan koen tämän hetken saavutukset (taas jälleen usemmalta tasolta tarkasteltuna) paljon merkityksellisemmiksi, sillä ne liittyvät pidemmälle aikavälillä. Tämä hetki näyttää tehdyn työn. Vaikka ”mitä seuraavaksi” -ajatukset pyörivätkin mielestä, ne eivät poista tämän hetken, ja tähän asti tehdyn työn merkitystä. Oikeastaan voisi sanoa, että tähän asti tehty työ on erityisen merkityksellinen, sillä se luo pohjan jatkoa varten.

Pohdintoja

Kenties tekstini eksyi hieman korkealentoiselle tasolle, mutta jostain syystä halusin kirjoittaa juuri tästä aiheesta. Olen erittäin samaa mieltä, että suorittamiseen liittyy paljon riskejä. Toisaalta suorittamista saatetaan silloin tällöin ”ylidiagnosoida” esimerkiksi sellaisten ihmisten kohdalla, jotka yksinkertaisesti haluat tehdä paljon ja olla aktiivisia. Jokainen heistä ei tee runsaasti asioita pakon edessä, vaan siksi, että nauttivat sellaisesta, sanoisinko jopa elämäntyylistä.

Myönnän itsekin harrastaneeni tuota ylidiagnosointia, ehkä loppujen lopuksi silkasta kateudesta. Minulla on taipumus verrata itseäni tavalla tai toisella ”parempiin” ihmisiin muistamatta sellaisen toiminnan tarpeettomuutta. Olen myös liian usein tuominnut ihmisiä syyttä tajuamatta, että heidän toimintansa on heille ominaista. Kun vähitellen siirryin aktiiviliikkujaksi ja jonkinlaiseksi kilpaurheilijaksi, olen saanut kokea oppimisen ilon, mihin luonnollisesti liittyy myös kehittyminen. En usko, että tekemisestä sekä oppimisen ilosta nauttiminen tekevät kenestäkään suorittajaa. Itse näen juuri niiksi asioiksi, joista tekemisen ilo muodostuu.