Vääränlaisen "vertaistuen" riskit

Vertaistuen merkitystä korostetaan usein. Suurimmaksi osaksi olen yhtä mieltä vertaistuen avusta erilaisiin ongelmiin, mutta eriäviäkin näkemyksiä löytyy. Uskon vertaistuen auttavan erilaisissa elämän kriisitilanteissa erityisesti silloin, kun kriisin kokenut henkilö totuttelee ns. normaaliin elämään. Toisaalta vertaistuki voi kääntyä tietyissä tilanteissa aivan päinvastaiseksi, eli pahentaa alkuperäistä ongelmaa. Tulen kertomaan kokemuksistani joissa vertaistuki ei toiminutkaan tukena ns. parempaan elämään pyrkiessä. Vaikka kerron negatiivisista kokemuksista, en halua yleistää omia kokemuksian jokaisen ihmisen kokemuksi. Miksi sitten avaudun moisesta? -Ensisijaisesti varoittaakseni samassa tilanteessa olevia, joilla on riski joutua vähän liikaakin samaan tilanteeseen.

Anorektista ”vertaistukea”

Roikuin erittäin ahkerasti pro-ana -sivustoilla. Periaatteessa niistä sai erittäin tehokasta vertaistukea. Kyseinen vertaistuki tosin kannusti laihduttamaan ja muutenkin oireilemaan lisää. Myös ohjeita ja niksejä jaeltiin erittäin avoimesti, ja luonnollisesti toisia kannustettiin jatkamaan laihduttamista

  Justiinsa juu.......

Periaatteessa tällainen ”tukijoukko” kyllä ymmärtää sairauteen liittyvää henkistä pahaa oloa, sosiaalisen elämän rajoittumista ja tietenkin tilanteita, joissa esimerkiksi sallittu kalorimäärä ylittyy häpeälliselle tasolle. Tällaisiin kuuluivat erityisesti erilaiset juhlapäivät- ja hetket aina joulusta valmistujaisjuhliin. Tämä vertaistuki ei kuitenkaan kannustanut paranemaan, vaan oireilemaan yhä enemmän. Ajatuksena oli anoreksia elämäntapana. Jopa minä aloin pitää sitä touhua normaalina.

Tukea mielenterveysongelmiin?

Tiedän että tämä väite voi kuulostaa brutaalilta, mutta henkilön joka potee esimerkiksi masennusta tai muita vastaavanlaisia mielenterveysongelmia kannattaa miettiä kahdesti muiden samankaltaisten seuraan hakeutumista. Tässä kohden haluan kuitenkin hieman täsmentää: Kannattaa miettiä kahdesti samankaltaisten ihmisten seuraa jos sosiaaliseen kanssakäymiseen liittyy voimakkasti esimerkiksi alkoholi. Valitettavasti joukossa tyhmyys tiivistyy, eikä lopputulos liioin tue toipumista. Minulla ja erittäin monilla alkoholi sekoitti jo muutenkin ahdistukseen altista mielialaa.

Tätä osuutta menneisyydestä häpeän paljon, enkä tiedä onko edes hyvä idea kirjoittaa tästä julkisesti. Toisaalta toivon tekstini herättävän edes yksittäisiä henkilöitä. Ohjatuissa tilanteissa kuten esimerkiksi mielenterveyspalveluiden järjestämässä ryhmätoiminnassa muut samassa tilanteessa olevat voivat toimia vertaistukena, ja varmasti myös tällaisten tilanteiden ulkopuolella. Mutta jos mukaan tahtoo sujahtaa päihteitä tai esimerkiksi huumeita, voi ongelmien lisääntymisen riski kasvaa merkittävästi. Jos arpaonni suosii, onnistuvat kaikki osapuolet vaipumaan ahdistuksen tilaan. Kun siinä vaiheessa keskustellaan mielenterveysongelmien aikaansaamasta olotilasta, ahdistuksesta ja siitä ettei elämä tarjoa yhtikäs mitään, voin taata ”ongelmaiset” ruokkivat toistensa pahaa oloa erittäin tehokkaasti.

Mihin katosi toisen puolesta iloitseminen?

Syksyllä 2012 tein elämässäni siirron eteenpäin aloittamalla opiskelun HEO:ssa. Minulle alkoi kehittyä vuorokausirytmi, nukkumaanmenoajat ja pikkiriikkisen normaalimmat rutiinit aiempaan verrattuna. Vähitellen viikonlopun ”terapiahetket” alkoivat tuntua aktiviteetilta, joka ei tuntunutkaan enää omalta. Pidin yhteyttä näihin muutamiin nk. ystäviin. Jostain syystä heidän innostuksensa yhteydenpitoon laski kun ehdotin tapaamisia päiväsaikaan, tai satuin kertomaan esimerkiksi onnistuneista tenteistä.

Vaikka eihän se aina helppoakaan ole....

Mitä siis tapahtui? Mitä enemmän siirryin kohti normaalia elämää, pienempää ahdistusmäärää, vuorokausirytmiä ja oireettomuutta, nuo muutamat ihmiset hiljentyivät. Kommentit olivat hyvin latteita, tai luokkaa ”no kiva sulla kun opiskelet”. Yritin parhaani mukaan kysyä kuulumisia, kuunnella ja kannustaa näitä henkilöitä. Lopputulos oli yhtä tyhjän kanssa. Tässä vaiheessa heräsi pieni kysymys: Olivatko nämä oikeita ystäviä?

Kateus ja katkeruus nostivat päätään

Syksyllä 2013 tein suurimmat rikokseni: aloitin opiskelun yliopistossa ja aloin seurustella. Hieman ennen tätä ”terapiareissujen” jäätyä vähemmän aloin saada rahaa säästöön hieman nopeammin. Kun vaadittava summa oli viimeinkin koossa 3-4 vuoden säästämisen jälkeen, toteutun yhden pinnallisen haaveeni, eli menin silmien laserleikkaukseen päästäkseni laseista eroon. Mieleen jäi tällainen kommentti: ”Hyvä sun on kun oot näköjään rahoissas.” Viis siitä vaikka olisin muistuttanut aika pitkään kestäneestä säästämisestä.

”Hyvä sun on..”, ”helppohan sun nyt..” jne. Näitä tuli kuunneltua hiljaisuuden ohella. Mainittakoon että en todellakaan rehvastellut, korkeintaan totesin asiat. Toki hyviä tenttiarvosanoja tuli hehkutettua, sillä ne olivat hyvin tehdyn työn tulos. Mutta minä oli saanut kaiken valmiiksi tarjoiltuna, ainakin näiden muutamien ihmisten mielestä. Lopulta he hiljenivät täysin.

Pohdintaa

Luonnehdin näitä ihmisiä katkeriksi ja harmittelen miksen saanut heiltä tukea. Minulla ei varmaan olisi siis varaa moittia heitä, sillä osoitanhan itsekin katkeruuden merkkejä. Toisaalta jossain määrin ymmärrän myös. Minulle todettiin joskus, että masentunut ihminen on itsekäs. Tämä kuulosti alkuun loukkaavalta, mutta myöhemmin ymmärsin sen olevan totta. Masentuneen ihmisen maailma pyörii hänen itsensä ympärillä, sillä kiinnostus muihin ihmisiin on laskenut. Kyse ei ole sellaisesta itsekkyydestä mihin liittyisi itsearvostusta, vaan sellaista, jossa maailma rajoittiin omien ongelmien muodostamaan kuplaan. Se mitä muita ihmisiä kohtaan voi tuntea, on kateus. Muilla menee hyvin ja he saavat kaiken, minä en.

En kuitenkaan halua muistella näitä ihmistä pahalla, sillä yhteiset hetket eivät olleet 100%:n negatiivisiakaan. Ne hetket eivät vaan tehneet pidemmällä ajalla hyvää minulle, eivätkä varmaan toisellekaan osapuolelle. Haluaisin myös muistuttaa, että minun kokemukseni eivät ole jokaisen kokemuksia. Jokainen kanssakäyminen ”samanhenkisten” kanssa ei välttämättä johda ongelmien pahenemiseen. Masentunut ihminen on itsekäs, mutta oireiden syvyys ja kyky taistella vaihtelevat ihmiskohtaisesti. Osa voi hyvinkin olla niin vahva, ettei ns. huono seura vaikuta negatiivisesti. Mutta masentunut ihminen on usein haavoittuvassa tilassa, ja altis vaikutteille.

Voisin kirjoittaa, että jokaisen tulee tuntea omat heikkoutensa. Vuosien mittaan olen kuitenkin huomannut, että itsensä tunteminen ei aina ole itsestäänselvyys. Mutta vaikka en halua yleistää, kannustan silti miettimään, mihin suuntaan saatu ”vertaistuki” todellisuudessa kannustaa. Peukutan täysin paranemismyönteisyyttä, mutta tiedän myös että matka voi olla joskus kuoppainen. Mutta jos vertaistuki tarkoittaa ongelmian vatvomista, ahdistuksen ruokkimista ja oman tilan pahentamista kemiallisilla liuottomilla ja vuorokausirytmittömyydellä, voi pieni kyseenalaistaminen olla paikallaan.

 Ellei sitten seura ole todella rasittavaa..