Irti syömishäiriöstä: Kehonkuvani vuodesta 2010 tähän päivään

Välillä melkein kauhistuttaa miten paljon elämäni on muuttunut vuodesta 2010. Tuolloin kävin läpi 2,5 kuukauden osastojakson. ”Tuliaisina” mukaan oli tarttunut noin kahdeksan kiloa. Tuliaiset karisivat parissa kuukaudessa ja olin lähtöpisteessä. Kroppani oli kuitenkin sen verran sekaisin, että menetetyt kilot kertyivät hiljalleen takaisin. Asiaa edistivät myös valproaattia sisältävät epilepsialääkkeet. Ne kilot eivät kuitenkaan olleet ”terveitä” kiloja. Kuten totesin, ne tulivat kropan mentyä pahasti sekaisin. Noin vuoden kestänyt ankara laihduttaminen sekä jonkin puuttuvan osan paikkaaminen vähän turhankin railakkaalla elämäntyylillä tekivät tehtävänsä.

Vähitellen asiat muuttuivat. 2012 aloitin opiskelun HEO:ssa, ja seuraavana syksynä aloitin opinnot ylipistossa. Samana vuonna tapasin nykyisen kihlattuni ja avopuolisoni. Kyseessä on siis yksi ihminen, eli olen avopuolisoni kanssa myös kihloissa. Jos joku näin Priden aikaan ehti tehdä muita johtopäätöksiä.. Kehonkuvani on muuttunut vuodesta 2010 paljon. Jopa osastojakson jälkeen haaveilin anorektisesta kropasta, vaikken sitä julkisesti koskaan myöntänytkään. No, kai tämä lasketaan kaapista poistumiseksi? Millaisia muutoksia kehonkuvan kanssa on sitten tapahtunut?

2010-2013

Kuten totesin, kaipasin anorektista kroppaa. Tosin en yhtä ääripään versiota kuin ennen osastojaksoa. Halusin olla keskimääräistä sirompi. Valitettavasti railakas elämäntyylini kerrytti muutenkin säästöliekille päätyneeseen kehooni turvotusta. Liikuntani oli yksipuolista, pääasiassa reipasta kävelyä rasvanpoltosta haaveillen. Myös HEO:ssa opiskellessani söin todella huonosti, ja skippasin usein opiston lounaan. Kyseinen lounasi siis kuului lukukausimaksun hintaan, eli mukavasti tuli heitettyä rahaa hukkaan. Elin pääasiassa rahkalla ja leivällä. Niin, ja viikonloppuisin alkoholia meni turhankin reippaasti..

Syömättömyys, yksipuolinen liikunta, epilepsialääkkeet, alkoholi kofeiini. Näin jälkeenpäin melkein naurattaa se sokeus, mitä tuohon aikaan poti. Kroppani oli lääkkeiden ja elämäntapojen turvottama, ja muutenkin pysähdyksissä.

2014-2017

Tässä vaiheessa taitoluistelukärpänen puraisi ja pahasti! Toki omassani ja ehkä monen muunkin mielessä kävi pohdinta, että onko tämä laji paras vaihtoehto syömishäiriötaustan kanssa. Myönnän että alku takkuilikin, siis ennen kuin ymmärsin kehityksen ja riittävän ravinnon välisen yhteyden. Niin, ja levon. Liikunnan monipuolistuminen vaikutti hetkellisesti painoon laskevasti, mutta liian vähäinen energiamäärä suhteessa harjoitteluun johtivat päinvastaisiin tuloksiin: väsymistä, rasitusvammoja ja suunta lähinnä taaksepäin. Ai niin, ja lopulta koin itseni taas ”punkeroksi”. Kehokompleksit eivät kuitenkaan olleet verrattavissa esimerkiksi vuoden 2010 tilanteeseen. En tavoitellut äärimmäistä laihuutta, vaan vähän terveempää solakkuutta. Suurin ongelma kuitenkin oli se, että raajani olivat kuin tukit. Turvonneet ja jäykät. Tosin nyt koostumus oli jo täyttä tavaraa, eli lihasta.

Tällä mentaliteetilla mentiin pitkään..

Jälkeenpän nolottaa mutta myös naurattaa se, miten pitkään kesti hyväksyä tuon ”pökkelömäisyyden” liittyminen liian kovaan treeniin ja liian vähäiseen energiamäärään. Ehkä puolitoista vuotta sitten soutamisen ja huopaamisen ja myös ulkonäköahdistuksen seurauksena ajattelin kokeilla varovaista ravinnon lisäämistä. Tietenkin menin siihen lankaan, että aloitin proteiinilla. Toki siitäkään ei ollut haittaa, mutta kehoni kaipasi hiilihydraatteja. Niiden vaikutus oli suorastaan hämmentävä: aloin taas jaksaa paremmin. Myös lihasturvotus väheni vähitellen, ja liikkuminen helpottui. Kömpelyyden väheneminen vaikutti positiivisesti myön kehonkuvaan. Vaikka painossa ei tapahtunut suuria muutoksia, jo sen tukkoisuuden väheneminen vaikutti myös itsetuntoon. Raajani eivät tuntuneet enää yliturvonneilta tukeilta. Pölli tuntuisi kuvaavammalta..

2017 →

Olen edelleenkin sortunut vanhoihin tuttuihin virheisiin, mutta virheestä oppineena olen osannut hakea oikean ”korjausliikkeen”. Nyt voin tulla jälleen kaapista ulos: toukokuussa en potenut pelkästään fyysistä väsymystä, vaan ylikunnon oireita. Väsyin todella nopeasti ja syke nousi vähästä. Kyse ei kuitenkaan ollut säästöliekistä, sillä hiki virtasti varsin tehokkaasti. Oletan että halusitte tietää tämän. Myös leposyke nousi välillä epämukavalle tasolle, ja uniongelmat olivat lisääntyneet. Ja ruokahalukin oli laskenut. Tässä on todellinen syy niille parille lepoviikolle jotka pidin. Omalla kohdallani ylikunto ei päässyt vielä pahaksi. Toisaalta kyseisen tilan ilmeneminen on asia johon todellakin kannattaa reagoida. Olisin halunnut jatkaa treeniä ja olisin jatkanutkin samaan malliin. Lepoon motivoi kuitenkin se, etten halunnut monen kuukauden täyspysähdystä. Olin jälleen myös turvonnut, mutta tällä kertaa asia ei järkyttänyt.

"Dieettini" on myös ollut pitkään käytössä ja hyväksi havaittu. Nyt jokainen suupala ei tiedä kahta lisäkiloa, vaan lisää energiaa liikkua ja ylipäänsä toimia. Vatsaan päätyneet kalorit eivät myöskään ole asia mikä pitäisi korjata, vaan mahdollisuus tehdä muutakin kuin istua ja maata. 

Tässä vaiheessa kehonkuva on muuttunut paljon. ”Läskiahdistusta” ilmenee kyllä satunnaisesti, mutta luulen sen olevan jo ns. normaalia naisihmisen oireilua tässä photoshoppauksen vallankumouksen maailmassa. Yleensä homma menee näin: Menen peilin eteen ja ahterini näyttää juuri sillä hetkellä häpeällisen suurelta reisistä puhumattakaan. Ennen kyyneleitä totean mielessäni että juuri tällä sekunnilla asialle ei voi mitään, joten saa kelvata. Sitten poistun peilin edestä jo muiden, kenties hieman tärkeämpien asioiden pariin. Tämän jälkeen peilin edessä tarkistetaan onko tukka edes jossain määrin hyvin ja vaatteet siistit.

Before – After

Suunnilleen kymmenen vuotta sitten olin ”läski”. Tämä tarkoitti siis sitä, että kaikkien raajojen luut ja jänteet eivät erottuneet riittävän selkeästi. Silloisten pro-ana -ihanteiden mukaan kylkiluiden ohella mm. lapaluiden ja lantion luiden tuli erottua. Kyllä, näin se oli ja taitaa ikävä kyllä olla vieläkin. Jos BMI oli yli 17, se tuntui liian paljolta. Painon tuli alkaa tietyllä numerolla, ja minun kohdallani se oli numero kolme.

 Silloista p**kanjauhantaa hyvin ilmaistuna..

”Välivuosiin” ennen tätä päivää mahtui soutamista ja huopaamista. Mutta entä tämä hetki? Miten näen kehoni nyt? BMI:ni on reippaasti yli 17, eli olen normaalipainon puolella. Ajatuskin kolmosella alkavasta painolukemasta tuntuu käsittämättömältä, eikä minulla ole mitää halua päästä niihin lukemiin. Jos tarkat lukemat heitän, painoni on vaihdellut 48-49,6 kg:n välillä. Mainittakoon että pituutta minulla on huimat 158 cm, eli nuo ovat ihan terveitä lukemia. Olen lihaksikas, mutta lajini vuoksi lihasmassa painottuu alakroppaan. Näen itseni samalla hoikaksi, mutta kohtuullisen voimakkaaksi. Persustimeni lihaksisto on lajin myötä muotoutunut näkyväksi. Huonoina päivänä ahterini on niin suuri että mahdun hädin tuskin ovesta sisään. Hyvinä päivinä siinä on juuri mukavasti muotoa, ja on suorastaan ilo painella ulkosalla tyköistuvissa leggineissä tai vaikkapa vartalonmyötäisessä mekossa.

Rintani ovat kutistuneet viimeisen puolen vuoden aikana, mutta se ei haittaa. Kropastani löytyy tasapuolisesti naisellisuutta ja maskuliinisuutta, eli sopivasti sitä sun tätä. Minulla on rangassa lordoosia, mikä tuo asentoihin ripauksen huumoria. Vatsalihakseni erottuvat selvästi, mutta niitä tasapainottaa ahterin seudulle kertynyt pehmuste realististen muhkuroiden kera. Pidemmän päälle taidan olla juuri sopivan tavallinen, sillä tavallisuudessa on useita vaihtoehtoja. Olen tyytyväinen tähän kroppaan. Siinä on omat yksityiskohtansa, vahvuutensa mutta myös virheensä. Mutta ennen kaikkea se toimii kuten haluan sen toimivan: luistelen, teen kärrynpyöriä, hypin, teen spagaatteja, siltoja, nauran kippurassa ja halutessani retkotan rentona. Eiköhän tässä ole riittävästi syitä olla tyytyväinen omaan kehoonsa!

Vielä yksi ajatus "vanhoista hyvistä ajoista": Ei ole eikä tule ikävä!