Kouluarviointi: Lempeää sanallisuutta vai armottomia numeroita?

Kerran jos toisenkin olen saanut kokea sen tutun ihanaisen tunteen: Olen tainnut tulla vanhaksi. Tällä kertaa kyseinen tunne liittyy kouluarvosteluihin. Ilmeisesti numeroarvioinnit alkavat olla ”out”, ja niiden tilalla sanalliset arvioinnit ovat yleistymässä. Kai arvointitapa on paljolti koulukohtaista, sillä numerotodistuksia näkee kyllä esimerkiksi 4. luokan todistuksissa. Osa taas pitäytyy sanallisessa arvioinnista myös ylemmillä luokka-asteilla. Yläasteiden toiminnasta en suoraan sanottuna tiedä. Jotenkin tuntuisi paljon luontevammalta antaa arvosana numeroiden muodossa, sillä jatko-opiskelupaikat ainakin toistaiseksi vaativat tietyn keskiarvon. No, ehkä he keksivät jonkin vaihtoehtoisen pääsykriteerin.

Traumatisoivat numerot

Osaamiseni peruskoulun ensimmäisellä luokalla ei todellakaan ollut kehumisen arvoista. Tuolloin 90-luvun alkuvaiheessa 1. ja 2. luokan todistuksissa käyttiin numeroiden sijaan kirjaimia, jotka taisivat mennä tyyliin K (kiitettävä), H (hyvä), T (tyydyttävä) ja E (et vielä osaa). Ikävä tunnustaa, mutta paras minulla oli H, ja sitäkin taisi olla vain yksi kappale. E:tä ei sentään ollut, T:tä kyllä. Toisella luokalla jakauma kääntyi toisinpäin, tosi en muista tuliko silloinkaan kiitettäviä. Jos rehellisiä ollaan, ensimmäisen luokan todistus ei minua jäänyt vaivaamaan, sillä olin siitä yhtä kiinnostunut kuin koulunkäynnistä yleensä. Ts. ei kiinnostanut.

Muistan kuitenkin kadehtineeni sisareni saamia kokeita ja todistuksia, joissa oli jo oikeita numeroita. Itse asiassa taisin jopa uskoa pärjääväni paremmin kunhan vain typerien kirjainten tilalle tulisi ”coolimmat” numerot. Koomista ehkä, mutta tuo on niistä harvoista kuvitelmista jotka jopa toteutuivat. Kiitettäviäkin tuli välillä, mutta pääasiassa kahdeksikkoja ja jokunen seiska vahinkona joukkoon. Muista kuudennen luokan joulutodistuksen saatuani tehneeni päätöksen. Todistuksessa oli pari seiskaa, jotka päätin nostaa kahdeksikoiksi. Onnistuin tavoitteessani.

En koe koskaan kärsineeni numeroarvostelusta, päinvastoin. Erityisesti tuo kuudennen luokan tavoite oli nimenomaan numeroiden ansiota. Toisaalta en voi yleistää omia kokemuksiani jokaisen kohdalle.

Toisaalta jos johonkin tottuu alusta asti..

Niin. Jos numerotodistusta ei saa, osaako sitä kaivata? Itse sellaista kaipailin lähinnä koska näin sellaisen. Mutta jos numerotodistusta ei näe kenelläkään, ehkä sellaista ei kaipaa. Tavallaan tätä voisi verrata esimerkiksi mm. USA:ssa käytettävään arvosanatyyliin. En tiedä kuinka moni suomalainen koululainen on sellaista kaipaillut, elleivät sitten jenkkielokuvat ole inspiroineet.

Olen nähnyt esimerkkejä sanallisista arvioista, ja silmissäni ne näyttävät hivenen epämääräisiltä ja suorastaan ylikohteliailta. Toisaalta olen itse tottunut viimeisen 14 vuoden ajan toljottamaan ”armottomia”, mutta selkeitä numeroarvosanoja. Välillä kieltämättä kaipaisin tuota neljästä kymmeneen -asteikkoa, sillä neljä tai viisi eivät edelleenkään tunnu niin hehkeiltä kuin yhdeksän tai jopa kymmenen. Myös kahdeksikko tuntui mukavammalta kuin kolme. Toisaalta yliopistoa on sen verran vähän jäljellä, että ehkä selviän tällä arviointiasteikolla.

Sanallisen arvioinnin haitat ja edut

Tähän kohtaan liittyen, olen käyttänyt tietolähteenä opetushallituksen sivuja sekä sivustoa peda.net. Pohdintani eivät siis kohdistu ns. oikeaan esimerkkiin, ellen laske itseäni sellaiseksi. Huonona puolena näkisin tosiaan ympäripyöreyden ja epämääräisyyden. Lisäksi oppilas joutuu käyttämään aikaa ja aivokapasiteettiaan enemmän arvioinnin lukemiseen verrattuna numeroon. Osa adjektiiveista voi myös tuottaa hieman hämmennystä, kuten esimerkiksi ”kohtalainen”. Itse näen kohtalaisen.. kohtuullisen hyvänä? Mutta sitä seuraavat ilmeisesti ”hyvä” ja ”erinomainen”. Ja sitten päälle ne ”melko” -lisäykset. Tosin voi myös olla, että vain minulla on vaikeuksia tulkita näitä. Tiedän siis kyllä numeroarvioinnin kautta, että esimerkiksi kohtalainen vastaa arvosanaa 6. Mutta jos rehellisiä ollaan, mielestäni kohtalainen kuulostaa jotenkin positiiviselta, jolloin yhdistän sen arvosanaan 7, jota vastaa arvosana ”tyydyttävä”. Itse asiassa se sana tuntuu paljon negatiivisemmalta kuin ”kohtalainen”. Mutta kuten totesin, ehkä vain minulla vaikeuksia tulkita näitä.

Toisaalta sanallinen arviointi numeron tukena voisi toimia erittäin hyvin. Korjaan: erinomaisesti. Numero sellaisenaan on kieltämättä hieman armoton. Sanallisen arvioinnin avulla oppilas saisi paremman käsityksen siitä, mihin hänen tulisi kiinnittää huomiota halutessaan korottaa arvosanojaan. Esimerkiksi itse olisin kaivannut tällaisia lisäyksiä ennen kuudetta luokkaa ja itse asiassa koko peruskouluni ajan parissa oppiaineessa. Esimerkiksi liikunnasta saatu seiska mietitytti erityisesti siksi, koska ”tsemppaus” ei korottanut numeroa. Vasta balettitaustaisen liikunnanopettajan saapumisen myötä numeroni nousi yhdeksään.

Onko arvosana tuomio?

Luulen että kyllä ja ei. Odotettua huonompi numero voi olla musertava kokemus, tämän voin jopa allekirjoittaa. Toisaalta kaikessa brutaaliudessani olen sitä mieltä, että palautteenn vastaanottaminen on hyvä oppia jo lapsena. Tällä tarkoitan siis muutakin, kuin kehuja. Kuten tuli todettua, sanallinen arviointi numeron ohella tuntuisi toimivalta ratkaisulta.

Vaikka helposti sorrunkin toteamaan olevani huono milloin missäkin, en usko kenenkään olevan huono yhtikäs missään. Erityisesti arvosanoissa kyse on vain siitä, että joillakin alueilla on vain tehtävä hieman enemmän työtä. Joskus todella paljon enemmän. Mutta vaikka arvosana olisi kuusi, tai peräti viisi, nämä eivät välttämättä tarkoita että kyseinen henkilö olisi kyseisessä oppiaineessa huono. Oppimisvaikeudet ovat oma ilmiönsä, mutta eivät myöskään kenestäkään huonoa. Välillä tunnen pientä katkeruutta, sillä omana kouluaikanani ei ollut oppimisvaikeuksia. Silloin oppilaat olivat nimenomaan huonoja tai hyviä. Jos matekatiikan arvosana olivat matalat, kyse oli ”matikkapään” puutteesta. Tai kun itse sain lukiossa matalia arvosanoja englannista lukemisesta huolimatta, minä vain olin huono englannissa. Asia oli kuin ikään allekirjoitettu. Näin jälkeenpäin kieltämättä harmittaa, kun menin uskomaan tuohon.

Arviointi on asia, jota harva meistä kykenee pakenemaan. Kun kyse on tehdystä työstä, arviointi ei kohdistu siihen, millaisia olemme ihmisinä. Asiaa voi ajatella näinkin päin: 10,0:n keskiarvon omaama henkilö voi olla täysi p***apää. Harvalla ei ole jotain vahvoja alueita. Valitettavasti kaikki ei vain yllä arvosteluasteikolle.

Ja tähän loppuun haluaisin kertoa myös mielipiteeni paljon puhutuista ”armovitosista”: Näin korkeakouluopintoja tehneenä ottaisin mielelläni vastaan vaikka useamman armovitosen.