"Mä olen niin rapakunnossa etten voi.."

Talvi alkaa olla selätetty ja kesä lähestyy pikku hiljaa. Näin huhtikuussa kesään tuntuu olevan vielä matkaa, mutta hetkisen päästä on toukokuu, jolloin ollaan jo kesän kynnyksellä. Kesän lähestyessä alkaa monilla se perinteinen kesäkunnon tavoittelu. Siispä äkkiä ruokavalio kuntoon ja liikkeelle! Mutta miten sitä mahtaa saada itsensä liikkeelle, kun talven raukaisemana on ollut mukavampi skipata pakkanen ja kylmyys jäämällä sisään lepäilemään? Yhtäkkiä sitä huomaa, että sitten tammikuun ei ole tullut tehtyä kunnon lenkkejä lihaskunnon ylläpitämisestä puhumattakaan! Vain pakolliset kauppa- ja työreissut ovat estäneet jäämästä kotiin makoilemaan. Kesäkunnon sijaan saavutettu siis jotain muuta: rapakunto.

Onko tilanne todellisuudessa näin toivoton? Olen skeptinen. Luulen että todella moni luulee olevan ns. rapakunnossa, jos ”liikuntakeskeinen” liikunta on jäänyt vähemmälle. Uskallan väittää tavallisen, edes hieman aktiivisen arjen auttavan paljon. Tämä vertaus on ehkä joidenkin korvaan brutaali, mutta harva meistä kävelykykyisistä viettää päivänsä vuodepotilaan tavoin.

Rapakunto: Todellisuus vai ennakkoluulo?

Myönnän itsekin sortuneeni siihen ajatukseen, että kunto romahtaa vähänkin pidemmän tauon jälkeen. Todellisuudessa tauon täytyy olla todella pitkä, että se virallinen rapakunto saavutettaisiin. Toki jokaiselle sellainen tarkoittaa eri tilaa. Itse käsitän sen tarkoittavan kuntoa, jossa parikin porrasta tuottaa suuria vaikeuksia.

Jos säännöllisestä liikunnasta on syystä tai toisesta kulunut tovi, ei aloittamista todellakaan kannata arastella rapakunnon pelossa. Kyllä, alussa voi hengystyä keskimääräistä helpommin ja lihakset voivat olla nukuksissa. Mutta ne kyllä heräävät kun saavat säännöllisesti ärsykettä. Itsekin olen varovasti aloitellut pienten juoksu/hölkkälenkkien tekemisen, ja kyllä, parilla ensimmäisellä kerralla on nihkeää. Muutaman kerran jälkeen hapenottokyky muistaa olemassaolonsa, ja homma helpottuu. Tauko ei siis johda aina ensisijaisesti kunnon totaaliseen romuttumiseen. Uskallan väittää, että tavallinen, edes hieman aktiivinen arki estää tuon legendaarisen rapakunnon.

Kokeile ennen diagnoosia!

Älä siis oleta kuntosi olevan pohjalukemissa ennen kuin olet liikkunut. Kyllä pari ensimmäistä kertaa voi mennä takkuisesti, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Luulen että osalla liikunta jää vähemmälle huonon kunnon pelossa. Valitettavasti sosiaalinen media tahtoo ajoittain luoda hivenen kieron kuvan ”hyvästä kunnosta”. Jos minulta kysytään, mielestäni edes perinteiset kuntotestit eivät anna kokonaisvaltaista kuvaa siitä, milloin henkilö on ns. hyvässä kunnossa.

Jokaisella on myös omat vahvuus- ja heikkousalueensa. Se, ettei jaksa punnertaa täsmälleen suositusmääriä, ei ensisijaisesti tarkoita huonoa lihaskuntoa. Sama pätee esimerkiksi juoksemiseen. Jos cooperin testistä ei irtoa huipputuloksia, onko tämä merkki huonosta kunnosta? Tietenkin eri osa-alueita voi, ja ainakin tietyssä pisteessä kannaakin kehittää, mutta näen hivenen surullisena, sen, että mukamas riittämätön kunto muuttuu esteeksi säännölliselle liikunnalle. Nyt tarkoitan siis sitä, että jos kunto ja ulkonäkö ei vastaa tismalleen huippu-urheilijoiden kehoa ja suorituksia, laskee myös motivaatio liikkua.

Aiempi kunto ei deletoidu yhtäkkiä

Jos 5-10 km:n hölkkälenkki onnistui joitakin kuukauisia sitten, se tulee varmasti onnistumaan jatkossakin. Mutta mikäli taukoa on kertynyt enemmän, ei tietenkään kannata rynnätä ensimmäisellä kerralla aiempiin suorituksiin. Toki tauon pituus vaikuttaa siihen, miten nopeasti taukoa edeltävä kunto löytyy.

Elämäntilanteet, motivaatio, prioriteetit yms. muuttuvat. Joskus muutokset vaikuttavat liikkumiseen. Oli kyse sitten ulkopuolisista tekijöistä tai henkilön oman motivaation muutoksista, itsensä syyllistämiseen ei todellakaan kannata vaipua. -Etenkään jos liikunnan aloittaminen uudelleen vähänkin houkuttelee. Yhteenveto: Jos liikkuminen on jäänyt tauolle mistä tahansa syystä, et ole maailman laiskin ja huonoin ihminen. Olet ihan vain ihminen, ja suurella todennäköisyydellä lukuisilla positiivisilla ominaisuuksilla varustettu sellainen.

Usko itseesi,ole päättäväinen

Todellakin! Kun liikuntaharrastus (oli se mikä tahansa) houkuttelee, ei missään nimessä kannata lytätä motivaatiota sekä uskoa itseen uskottelemalla, että kunto on surkea. Kuten tuli todettua, ensimmäisen kerran puuskutusta ei kannata laittaa huonon kunnon piikkiin. Aloitus on aloitus, yleensä todellistä räveltämistä. Yksi suurimmista haasteista aloittamisen ohella on toisen ja kolmannen kerran lisääminen. Jos happo uhkasi ensimmäisellä yrityksellä loppua kesken ja lihakset hapottuivat tunnottomiksi alta aikayksikön, seuraava harjoittelukerta ei ehkä houkuttele. -Ei ainakaan, jos seuraavana päivänä hädin tuskin kykenee liikkumaan.

Mutta kun aloituskertojen haasteista pääsee yli, harjoittelu sujuu todennäköisesti paremmin joka kerta. Toki tätä ei voi täysin yleistää, sillä jokaista harjoittelutyyppiä ei edes ole hyvä toistaa päivittäin, sillä kehon palautuminen voi kärsiä. Mutta esimerkiksi jokaisella hölkkälenkillä jaksaa usein hieman paremmin. Toki ulkoisilla tekijöillä kuten levolla ja ravinnolla on suuri rooli jaksamisessa, eli näistäkin on tärkeä muistaa pitää kiinni. Mutta vaikka ensimmäisillä kerroilla olisikin vaikeaa, kannattaa vain rohkeasti uskoa itseensä, ja yrittää vaikka ihan pienin askelin saada liikunta takaisin rutiinien joukkoon.

Kannattaa siis uskoa itseensä ja omiin kykyihin, ei vailla kokeilua diagnosoituun rapakuntoon. Vaikka itsekin eksyn joskus toteamaan ”No jo on p**ka kunto minulla!”, pidän huonoa kuntoa melkein kiellettynä käsitteenä, sillä se tappaa herkästi motivaation edes yrittää. Huono kunto ajatuksena tahtoo myös muuttua sinetiksi, joka niin ikään estää henkilöä liikkumasta. ”Minulla on niin huono kunto etten viitsi lähteä...”. Jokaisella on oma henkilökohtainen lähtötasonsa, eikä muiden sitä tarvitse kommentoida, saati sitten kritisoida. Jokaisella on myös oikeus liikkua, ja myös nauttia liikkumisesta. Eli rohkeasti vaan kokeilemaan, rapakunto lentäköön roskakoriin!